tiistai 28. helmikuuta 2012

Project 1001, osa 204/1001: Tappajahai

Alkuperäinen nimi: Jaws
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Peter Benchley, Carl Gottlieb
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1975
Kesto: 118 min

- It doesn't make any sense when you pay a guy like you to watch sharks.
- Well, uh, it doesn't make much sense for a guy who hates the water to live on an island either.
- It's only an island if you look at it from the water.
 
 
Nuoret ovat viettämässä iltaa saaristokylän Amityn rannalla, kun yksi nuorista, Chrissie (Denise Cheshire), päättää lähteä uimaan. Uintireissu päättyy huonosti, sillä hai tappaa hänet. Amityn poliisipäällikkö Martin Brody (Roy Scheider) päättää sulkea kaikki rannat, mutta pormestari Larry Vaughnin (Murray Hamilton) käskystä Chrissien kuolinsyyksi vaihdetaan veneen potkuriin osuminen ja rannat pysyvät auki. Amity kun on suosittu lomanviettopaikka ja lomailukausi on juuri alkamassa ja Vaughn pelkää suuria tulonmenetyksiä. Lomalaiset saapuvatkin isolla joukolla saarelle, minkä seurauksena uimaan lähtenyt Alex-poika (Jeffrey Voorhees) joutuu hain uhriksi ja Vaughn taipuu vihdoin rantojen sulkemiseen Siitä alkaa suuri haijahti ja jahtia tulee seuraamaan myös haiekspertti Matt Hooper (Richard Dreyfuss). Kalastajaa Sam Quintia kiinnostaa myös hain pyydystämisestä saatavat suuret rahat, minkä vuoksi hän, Brody ja Hooper lähtevät yhdessä suuren tappajahain perään...

Minulla on sellainen mielikuva, että olisin nähnyt Tappajahain ja sen kaksi seuraavaa jatko-osaa ainoastaan kerran, mutta voi olla, että tämän ensimmäisen osan olen nähnyt peräti kahdesti. Edellinen katselukerta sijoittuu kuitenkin vähintään kymmenen vuoden päähän, joten muistikuvat elokuvasta olivat ehtineet hälvetä jo lähes olemattomiin. Muistelisin pitäneeni tästä kuitenkin edellisellä katselukerralla, mutta kuinka paljon, siitä minulla ei ole hajuakaan. Pahoin pelkäsin elokuvan vanhenneen minun silmissäni jo sen verran paljon, etten saisi tästä niin paljon kuin silloin ennen ja... olin ainakin osittain oikeassa, sillä Tappajahai oli kyllä ihan hyvä elokuva, mutta ei lähellekään niin jännittävä kuin mitä olisin toivonut.

Elokuvan alkupuoli muistutti tietyiltä osin slasher-filmiä, jossa pääpaha, eli tässä tapauksessa tämä suuri valkohai, napsii uhreja yksitellen kitaansa. Näiden kuolemantapausten välissä sitten oli paljon maallaoleskelua ja ehkä hivenen turhankin paljon, sillä siihen jännityspuoleen oikeastaan tarvittiin nimenomaan siellä vedessä oleskelua. Ei sillä, että elokuvan olisi täytynyt olla vain jännittävä, sillä elokuvaan haluttiin sisällyttää kunnollinen tarina ja sellaista myös tarjoiltiin. Ei tämä alkupuolen tarina kuitenkaan ihan täysin mukanaan vienyt, vaikka ihan kiva mielenkiinto kohdistuikin siihen, kuinka oikeastaan alusta asti poliisipäällikkö Brody yrittää tehdä oikein, mutta joutuu kerta toisensa taipumaan yleisen asenteen edessä, mikä auttoi pitämään Brodyn hahmosta. Lisämielenkiintoa oli sitten siinä, että missä vaiheessa pormestari Vaughn oikein tajuaa tilanteen vakavuuden. Myöskin haiekspertti Hooper oli kirjoitettu ihan hyvin tarinaan. Tahti tällä alkupuolella oli kuitenkin liian rauhallinen, jotta olisin saanut siitä mitenkään ihan kaikkea irti. Tietenkin alkuvaiheessa nähdään näitä kuuluisia haikohtauksia, mutta ne eivät tehneet samalla tavalla vaikutusta kuin ehkä joskus ennen.

Asia muuttuu oleellisesti siinä vaiheessa, kun Brody, Hooper ja kalastaja Sam Quint lähtevät merille. Muistin etukäteen sen, että ratkaisut tapahtuisivat tuolla veneellä, mutta minkälaisten tapahtumien jälkeen, sitä en muistanut. Lisäksi tämä jakso oli huimasti pidempi kuin mitä olin kuvitellut. Vaikka alussa miehet olivat melko tuntemattomia keskenään, niin pieni tila aiheutti sen, että miesten välille alkoi syntyä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja siitäkös minä tykkäsin. Siinä sivussa yritetään napata tätä suurta valkohaita, minkä vuoksi elokuvan tyyli muuttui selvästi seikkailullisempaan suuntaan. Kauhuksi ja trilleriksi tätä monessa paikassa halutaan luokitella, mutta itselle tästä jäi sellainen seikkailuelokuvamainen tunne. Toki alkupuolella yritettiin sellaista rauhallista trillerimäisyyttä saada aikaan, mutta tämä venejakso oli täyttä seikkailua*. Sellaisena tätä elokuvan loppupuolta olikin paikoitellen ihan nautittavaakin katsella ja eniten trillerimäistä jännitystä olikin edessä vasta ihan elokuvan loppuhetkillä ja ihan kivaa sellaista.

Elokuva on tunnettu siitä, että sit tunnusmusiikin jännittävintä osaa kuullaan aina, kun hai on hyökkäämässä, mutta minuun se ei nyt vain toiminut niin kuin olisi pitänyt. En minä sitä kiellä, etteikö John Williamsin elokuvaan säveltämä musiikki oli aika erinomaista, mistä kertoo Williamsin saama Oscar-pystikin, mutta kunnon jännitysfiilikseen siitä ei oikein ollut.  Main Themessä on lisäksi 1:22 kohdassa melodia, joka on liian kepeä ollakseen jännittävä, mutta sitä vastoin se on sitäkin seikkailullisempi, mikä toisaalta kelpaa minulle ja jos totta puhutaan, niin olisin sijoittanut sen johonkin ihan toiseen Spielberg-elokuvaan.

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja varsinkin tykkäsin Roy Scheiderista ja toisesta Spielberg-elokuvasta Kolmannen asteen yhteydestäkin tutusta Richard Dreyfussista. Toki tekemistä oli hahmoilla itselläänkin, mutta molemmat herrat onnistuivat saamaan hahmoistaan juuri sen, mitä oli haluttukin. Scheider oli loistava järjestelmällisenä, mutta ainakin alussa alistuvaisena poliisipäällikkönä ja Dreyfuss puolestaan hoiti rauhallisen asiantuntijuusroolin mainiosti. Aluksi en lämmennyt Sam Quintiä näytelleelle Robert Shaw'lle, mutta elokuvan loppupuolella hänkin tuntui paremmalta. Murray Hamilton oli ihan ok Amityn pormestarina, mutta muut eivät hirveästi jääneet mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

* Elokuvantekijätkin elokuvan lisämateriaaleissa käyttävät jatkuvasti "seikkailu"-termiä ainakin vielä sen ollessa suunnitteluvaiheessa.
 
Seuraavana arvosteluvuorossa: Tappajahai 2

maanantai 27. helmikuuta 2012

Oscareiden jälkihöyryt


Niin se vaan taas on ohi, tämän vuoden Oscar-gaala nimittäin. Tällä kertaa yö meni aika kivuttomasti, vaikka pari päivää flunssa olikin tekemässä tuloaan, mutta eilisiltaan mennessä sekin oli rauhoittunut. Niin ja osansa hyvällä jaksamisella oli edellisessä postauksessakin mainituilla kolmen ja puolen tunnin päikkäreillä (se flunssan alku vaikutti varmaan pituuteen), joilla olisin voinut olla pidempäänkin, ellei herätyskello olisi soittanut vähän ennen puolta kymmentä. Olihan viimeisen tunnin aikana jo pientä väsymyksen poikasta, mutta ei pahimmasta päästä, vaikka maitoa kummempaa virvoitetta ei ollutkaan. En tiedä, kävivätkö nuo päikkärit melkein yöunistakin jo, sillä nyt aamulla en nukkunut kanssa kuin sen kolme ja puoli tuntia ja nämä määrät yhdistettynä on jo melkein se, mitä nukun normaalisti yössä.

No eniveis, itse tapahtuma meni jokseenkin vanhalla samalla kaavalla, mutta ei sen mielestäni tarvinnut hirveästi mitään uutta tuodakaan. Punaisen maton tapahtumat menivät vähän sivusilmällä tarkastellen, mutta melkein meni fiilikset sen takia, että Meryl Streep ei koskaan päässyt ajoissa sinne; salissa hän oli jo, kun lähetys alkoi. Billy Crystal oli ihan kiva, tuttu ja turvallinen, joten ei valittamista ja välijuonnot ihan kivoja. Se Cirque du Soleilin esitys oli ihana ja tekisi mieli nähdä sekin livenä, vaikka tänä vuonna saattaa jäädäkin väliin. Olin veikannut nimenomaan Hugoa voittamaan niin parhaan elokuvan kuin ohjaajankin palkintoa (Martin Scorsesen muodossa), mutta nämä palkinnot veivätkin sitten The Artist, jota tosin olin pitänyt kanssa aika vahvana, eikä suurta väliä, kumpi näistä voittaisi. Noin muuten gaala ei paljon yllätyksiä tarjonnut, sillä vaikka omassa veikkauksessa olikin paljon täysin väärin veikattuja kohtia, niin niistä kohdista, joista minulla oli oikeasti edes jotain käsitystä, osuivat ihan hyvällä prosentilla, joskaan ei täydellisesti. Ihan tyytyväinen olen Sotahevosen heikosta menestyksestä (oi että kun olen ennakkoluuloinen sitä leffaa kohtaan :D ), mutta tietenkin enemmän kuin tyytyväinen siitä, että Meryl Streep sai kolmannen Oscar-pystinsä elokuvasta, josta hän sen mielestäni ilman fanipoikailuakin selvästi ansaitsikin saada.

Niin ne veikkaukset. Itse tosiaan veikkasin kahta suosikkia ja satunnaisesti mustaa hevosta ja jos ykkössuosikki voitti, annoin pisteen, jos kakkonen, niin puoli pistettä ja mustasta hevosestakin neljäsosapisteen. Alla listattuna voittajat. Jos voittaja on lihavoitu, se on ollut ykkössuosikki, jos kursivoitu, kakkossuosikki, jos alleviivattu, musta hevonen ja jos ei ole muotoilua lainkaan, en ole veikannut kyseistä elokuvaa. Miten kävi?

Paras elokuva:
The Artist

Paras ohjaaja:
Michel Hazanavicius - The Artist

Paras miespääosa:
Jean Dujardin - The Artist

Paras naispääosa:
Meryl Streep - The Iron Lady

Paras miessivuosa:
Christopher Plummer - Beginners

Paras naissivuosa:
Octavia Spencer - The Help

Paras alkuperäinen käsikirjoitus:
Midnight in Paris - Woody Allen

Paras sovitettu käsikirjoitus:
The Descendants - Alexander Payne, Nat Faxon ja Jim Rash

Paras animaatio:
Rango

Paras ulkomainen elokuva:
A Separation

Paras dokumentti:
Undefeated

Paras lyhytdokumentti:
Saving Face

Paras lyhytelokuva:
The Shore

Paras animoitu lyhytfilmi:
The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore

Paras alkuperäinen musiikki:
The Artist

Paras alkuperäinen laulu:
Man or Muppet - The Muppets

Parhaat äänitehosteet:
Hugo

Paras äänitys:
Hugo

Paras lavastus:
Hugo

Paras kuvaus:
Hugo

Paras maskeeraus:
The Iron Lady

Paras puvustus:
The Artist

Paras leikkaus:
The Girl with the Dragon Tattoo

Parhaat erikoistehosteet:
Hugo

Eli nyt kun lasketaan, niin ykkösvaihtoehdoksi olin rankannut kymmenen elokuvaa, joista tosin The Shore valikoitui voittajasuosikiksi pelkän nimensä vuoksi, kun en noista lyhäreistä niin tiedä. Eli toisin sanoen tässä vaiheessa sain pisteitä 10/24, joka on ihan mukiinmenevä määrä. Sitten kun otetaan ne puolikkaat pisteet kakkosvaihtoehdoista (kuusi elokuvaa), niin päästään 13 pisteeseen ja kun tuli vielä yksi musta hevonenkin saatua oikein, niin tällä omalla pistelaskutavallani lopputuloksena 13,25/24 pistettä. Ei paha! Tietenkin vähän harmittaa, että sovitettu käsikirjoituskohta meni ihan metsään, mutta ehkä ensi vuonna osaan ottaa huomioon myös Writer's Guild of American äänestyksenkin, joka ennakoi vissiin aika voimakkaasti Oscar-voittajaa tässä kategoriassa.

Mutta se siitä. Gaala on ohi ja jäädään odottelemaan ensi vuoden kekkereitä ja käydään sillä välin katselemassa paljon mahdollisesti tulevia ehdokkaita. Illemmalla tai joskus palaan vielä Oscareiden pariin Movie Monday -haasteen muodossa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Oscar-veikkaus 3/3


Vielä viimeiset veikkaukset hyvin nukuttujen päiväunien jälkeen. Heräsin kolmen ja puolen tunnin päikkärit vetäneenä yhdeksän jälkeen herätyskellon soittoon ja vieläkin olisin voinut nukkua, mikä tietää kyllä ihan hyvää yötä ajatellen, kun olokin tuntuu vähän paremmalta jo. No, katellaan. Vielä kerran tää mun veikkaussysteemi tähän:

Olen jokaisessa kategoriassa (paitsi Alkuperäinen laulu -kategoriassa) merkinnyt niin ykkös- kuin kakkossuosikin ja mustan hevosen silloin, kun minulla on aavistus, että pysti voisi mennä jollekin kolmannelle, ennakkoon heikommalle ehdokkaalle; kaikissa paikoissa en mustaa hevosta veikkaa. Mukana on sitten pienet perustelut veikkauksille. Alkuperäinen laulu -kategoriassa on vain kaksi vaihtoehtoa, joten siinä merkitsen vain voittajaehdokkaan. Ykkössuosikki on lihavoitu ja kakkossuosikki kursivoitu ja musta hevonen merkitty alleviivauksella. Jotta veikkaustuloksia kokonaisuudessaan olisi jälkikäteen helpompi tarkastella, otin käyttöön seuraavan pistelaskutavan: Jos ykkössuosikki menee oikein, annan itselleni yhden pisteen, jos kakkossuosikki, niin puolikkaan ja jos musta hevonen kirii ykköseksi, niin neljäsosapisteen. Kategorioita on 24, joten 24 on myös maksimipistemäärä. Ihan vaan selkeyden vuoksi ehdokasluettelot ovat englanniksi.

Parhaat äänitehosteet:

Drive
The Girl With the Dragon Tattoo
Hugo
Transformers: Dark of the Moon
War Horse

Perustelut: Ei oikein mitään. Pelkkiä arvauksia. Drivessä oli mun mielestä ihan hyvä äänimaailma, mutta sitten en edes väitä, että näihin nyt NIIN paljon osaisin kiinnittää huomiota, mutta koska ehdokkaista ainoa, jonka olen nähnyt, niin pistetään se edes kakkosvaihtoedoksi.
 
Paras äänitys:

The Girl With the Dragon Tattoo
Hugo
Moneyball
Transformers: Dark of the Moon
War Horse

Perustelut: Jälleen pelkästään fiilispohjalta. Megaleffoissa luulisi olevan hyvät äänetkin ja sitten Hugo ja Sotahevonen pääsivät varsinaisiksi ehdokkaiksi. Transformers: Dark of the Moon sai luvan päästä mustaksi hevoseksi, koska toimintarymistelyssä nyt pitäisi äänityskin olla kunnossa.

Paras lavastus:

The Artist
Harry Potter and the Deadly Hallows - Part 2
Hugo
Midnight in Paris
War Horse

Perustelut: Hugon maailma näyttää upealta, joten se pääsee ykkössuosikiksi, mutta ei sillä, etteikö The Artistinkin lavastus toimisi omassa lajissaan ihan hyvin. Sotahevonen mustaksi hevoseksi (sic!), sillä kuten Spielbergin tyyliin kuuluu, on Sotahevosen maailma varmaan aika autenttisen oloinen.

Paras kuvaus:

The Artist
The Girl with the Dragon Tattoo
Hugo
The Tree of Life
War Horse

Perustelut: The Artistissa jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen kuvaustyyli ja mitä trailereiden perusteella voi otaksua, niin kohtauksetkin on toteutettu kiitettävän hyvin.Tosin Hugonkin 3D:llä toteutettua kuvausta on kehuttu aika lailla. Tässäkin näiden kahden paikka olisi voinut olla kummin päin tahansa. The Girl with the Dragon Tattoo mustana hevosena.
 
Paras maskeeraus:

Albert Nobbs
Harry Potter and the Deadly Hallows - Part 2
The Iron Lady

Perustelut: Rautarouvassa Meryl Streep näyttää niin aidolta Thatcherilta, että on jo ihme, jos ei siitä saada parhaan maskeerauksen Oscaria. Tähänkin kategoriaan olisi voinut veikata vain yhtä, mutta koska en huomannut ihan alussa, että tässäkin on vain kolme vaihtoehtoa, niin pistetään kakkosvaihtoehdoksi sitten tuo viimeisin Harry Potter.

Paras puvustus:

Anonymous
The Artist
Hugo
Jane Eyre
W.E.

Perustelut: Näistä elokuvista en tunne kuin veikatut ja näistä kahdesta (trailerien perusteella) minusta The Artist vetää puvustuksellaan pidemmän korren.

Paras leikkaus:

The Artist
The Descendants
The Girl of the Dragon Tattoo
Hugo
Moneyball

Perustelut: Koska Hugo on saanut niin paljon kiitettäviä arvioita kuvauksestaan, täytyy siinä olla myös leikkauspuolikin kunnossa, joten siksi Hugo on selkeää ykkönen. The Descendantsilla ei ollut mitenkään silmiinpistävän hienoa leikkaustyötä mielestäni, joten en voinut pistää sitä, enkä oikein jaksa uskoa, että Moneyballissakaan olisi mitenkään erityisen hienoa. Niinpä The Artist pääsi kakkossuosikiksi ja The Girl of the Dragon Tattoo mustaksi hevoseksi.

Parhaat erikoistehosteet:

Harry Pottter and the Deadly Hallows - Part 2
Hugo
Real Steel
Rise of the Planet of the Apes
Transformers: Dark of the Moon

Peurstelut: Kaikista Georges Méliès -tempuista johtuen Hugolle voisi myöntää jo palkinnon, mutta eiköhän elokuvalla ole tällä saralla myös muuta annettavaa. Real Steelin vetovoimaan en usko, mutta periaatteessa nuo muut ovat voneet innostaakin, mutta annan kakkosääneni Rise of the Planet of the Apesille.


Siinä ne nyt oli, vähintäänkin epämääräisesti asetetut veikkaukset. Useampi kategoria meni lähestulkoon arpapelillä ilman suurempaa tietämystä aiheesta, mutta mitäs siitä. Ei tätä liian tosissaan pidä ottaa. Huomenna sitten katsellaan, miten kävi. :)

Oscar-veikkaus 2/3


Ensimmäiset kahdeksan voittajaa tuli jo veikattua, joten nyt seuraavan kahdeksan vuoro. Pistetään tämäkin vielä uudestaan tänne:

Olen jokaisessa kategoriassa (paitsi Alkuperäinen laulu -kategoriassa) merkinnyt niin ykkös- kuin kakkossuosikin ja mustan hevosen silloin, kun minulla on aavistus, että pysti voisi mennä jollekin kolmannelle, ennakkoon heikommalle ehdokkaalle; kaikissa paikoissa en mustaa hevosta veikkaa. Mukana on sitten pienet perustelut veikkauksille. Alkuperäinen laulu -kategoriassa on vain kaksi vaihtoehtoa, joten siinä merkitsen vain voittajaehdokkaan. Ykkössuosikki on lihavoitu ja kakkossuosikki kursivoitu ja musta hevonen merkitty alleviivauksella. Jotta veikkaustuloksia kokonaisuudessaan olisi jälkikäteen helpompi tarkastella, otin käyttöön seuraavan pistelaskutavan: Jos ykkössuosikki menee oikein, annan itselleni yhden pisteen, jos kakkossuosikki, niin puolikkaan ja jos musta hevonen kirii ykköseksi, niin neljäsosapisteen. Kategorioita on 24, joten 24 on myös maksimipistemäärä. Ihan vaan selkeyden vuoksi ehdokasluettelot ovat englanniksi.

Paras animaatio:

A Cat in Paris
Chico and Rita
Kung Fu Panda 2
Puss in Boots
Rango

Perustelut: Rango tuntui saavan paljon hehkutusta aikaan viime vuonna, joten ihan vaan sen takia se. Tietty länkkärimeininkinsä turvin leffa saa lisäarvostusta länkkäreitä arvostavassa Yhdysvalloissa, mutta voiko leffasta tykätä, jos ei länkkäreistä hirveästi pidä? Onko Akatemian jäsenten keskuudessa edes sellaisia? En jaksa uskoa jatko-osan voittavan pystiä ja kun noita kahta ensimmäistä animaatiota en tunne, kakkosvaihtoehto menee Saapasjalkakissalle, vaikka enpä olisi pettynyt, vaikka se voittaisikin.

Paras ulkomainen elokuva:

Bullhead
Footnote
In Darkness
Monsieur Lazhar
A Separation

Perustelut: Nader ja Simin: Ero eli A Separation tuntui valloittavan kansainvälisen yleisön vähän joka puolella, joten siksi se. Noita muita en niin tiedäkään, mutta koska Israel ja Yhdysvallat on niin vahvat kumppanit, pistin varasijalle tuon israelilaisen Footnoten. Huono perustelu? Ai on? Mitä mun sitten olisi pitänyt tehdä? Valita In Darkness vain siksi, että pidin sen nimestä?

Paras kokoillan dokumentti

Hell and Back Again
If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front
Paradise Lost 3: Purgatory
Pina
Undefeated

Perustelut: Pina taisi olla viime vuoden suosituin dokumentti, joka sai ensi-iltansa teattereissa ympäri maailman. En ole varma, nähtiinkö sitä täällä Porissa, mutta muistan vaan, että itsekin mietin, josko menis katsomaan sen, mutta en sitten mennyt. Noita muita dokumentteja en tunne, joten nimensä puolesta Undefeated herätti uteliaisuuden, mutta luettuani dokumenttien aiheita Hell and Back Again nousi kakkossuosikiksi.

Paras lyhytdokumentti:

The Barber of Birmingham: Foot Soldier of the Civil Right Movement
God is the Bigger Elvis
Incident in New Bagdad
Saving Face
The Tsunami and the Cherry Blossom

Perustelut: Tsekkasin nopeasti aiheita ja tää The Barber of Birmingham tuntui sellaiselta, joka saattaa vedota jenkkeihin. The Tsunami and the Cherry Blossom puolestaan meni vähän samaan vetoavuuden kategoriaan, mutta ei varmaan saa yhtä paljon fiiliksiä aikaan kuin tuo ensin mainittu. God is the Bigger Elvis tuntui nimensä puolesta vähän hölmöltä, mutta tuntui ainakin jollakin tapaa kepeältä dokumentilta, joten mustaksi hevoseksi.

Paras lyhytelokuva:

Pentecost
Raju
The Shore
Time Freak
Tuba Atlantic

Perustelut: En halua katsoa juonipaljastuksia näistä, joten valitsin puhtaasti nimien perusteella. The Shore kuulostaa ihan mielenkiintoiselta, kun taas Raju, joka lienee lähtöisin tyyliin intialaisesta sanasta, voi olla melkein mitä vaan, mutta ainakin Time Freakiä paremmalta kuulostaa.

Paras animoitu lyhytfilmi:

Dimanche
The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore
La Luna
A Morning Stroll
Wild Life

Perustelut:: Nimien perusteella taas. Kuujutut on kivoja oli ne minkäkielisiä tahansa, joten siksi La Luna sai ääneni (ja nimi espanjaksi hyvin kaunis) ja Wild Life voi olla hyvinkin villi tapaus.

Paras alkuperäinen musiikki:

The Adventures of Tintin
The Artist
Hugo
Tinker Tailor Soldier Spy
War Horse

Perustelut: Tintin seikkailut sisälsivät ihan hyvän ja nimenomaan seikkailullisen John Williamsin musiikin, joten se saattaa olla vahvoilla. Sitten taas The Artistin soundtrack ainakin mainosten perusteella tuntuu sen verran omintakeiselta, että sekin saattaa vedota äänestäjiin, mene ja tiedä.

Paras alkuperäinen laulu:

Man or Muppet - The Muppets
Real in Rio - Rio

Perustelut: Kumpaakan en ole kuullut, mutta koska Rio on näistä kahdesta elokuvasta se mielenkiintoisempi, valitsin sen (minä ja mun perustelut).

To be continued...

Oscar-veikkaus 1/3


Taas koittaa se aika vuodesta, kun allekirjoittanut viettää pitkän ja unettoman yön helkutin väsyneenä katselemassa, kun Oscareita jaetaan. Minua ei rehellisesti ottaen edes paljon kiinnosta punainen matto puhumattakaan niiden pukujen ruotiminen, mutta ollaan nyt hengessä mukana ja valvotaan ihan koko yö; päikkärit yritän sijoittaa johonkin alkuiltaan. Niin ja mikä on valvoessa, kun huominen on otettu vapaaksi jo kuukautta aiemmin, ihan niin kuin joka vuosi tähän aikaan. Aamulla sitten Oscar-gaalan päätyttyä kömminkin varmaan tuttuun tyyliin sänkyyn niin pian kuin mahdollista. This is gonna be a long night!

Olen aiempina vuosina jättäytynyt pois Oscar-veikkauksista kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin en harrastanut vielä vuosi sitten täällä blogissa arvosteluiden ulkopuolisia löpinöitä kovinkaan runsaasti, mutta nyt kun olen kirjoitellut täällä vähän kaikesta leffataivaan ja -maan väliltä, niin miksen sitten niistä Oscareistakin, kun tällaiseen valvomiskoitokseen joka vuosi kuitenkin ryhdyn. Toisena syynä, miksen ole liiemmin jaksanut tehdä veikkauksia en blogissani enkä missään muuallakaan, on siinä, etten ole nähnyt läheskään kaikkia ehdolla olevia elokuvia, miksi olenkin tuntenut olevani väärä henkilö veikkaamaan yhtään mitään. Ei, en tälläkään kertaa ole nähnyt läheskään kaikkia ehdokkaita, mutta ajattelin suhtautua tähän nyt paljon rennommin ja puhtaana viihteenä ja naureskella sitten huomenna (myös täällä), kuinka tietämätön olenkaan mahtanut olla.

Vaikka useimmat elokuvat onkin näkemättä, niin ihan täysin metsästä en minäkään näitä arvuuttele. En tykkää lukea enemmän tai vähemmän laajoja artikkeleita/veikkauksia Oscar-ehdokkaista, mutta kun pyörii niin leffasivustoilla kuin myös uutisportaaleissa, niin ei ole voinut välttyä törmäämästä yhteen jos toiseenkin veikkaukseen, joista useimmat ovat koskeneet tosin niitä tärkeimmiksi luokiteltuja pystejä. Näiden erinäisten veikkausvälähdysten perusteella minä olen tämän listani koonnut, mutta antanut tilaa myös omille kokemuksilleni silloin kun se on mahdollista; esim. The Artist oli täällä Porissa torstaina ennakkonäytöksenä, mutta liian varhain töistä pääsemisen kannalta, joten sitä en ole nähnyt vielä ja Hugohan ei ole vielä edes löytänyt tietänsä tänne, mitä pidän hivenen omituisena.

Olen jokaisessa kategoriassa (paitsi Alkuperäinen laulu -kategoriassa) merkinnyt niin ykkös- kuin kakkossuosikin ja mustan hevosen silloin, kun minulla on aavistus, että pysti voisi mennä jollekin kolmannelle, ennakkoon heikommalle ehdokkaalle; kaikissa paikoissa en mustaa hevosta veikkaa. Mukana on sitten pienet perustelut veikkauksille. Alkuperäinen laulu -kategoriassa on vain kaksi vaihtoehtoa, joten siinä merkitsen vain voittajaehdokkaan. Ykkössuosikki on lihavoitu ja kakkossuosikki kursivoitu ja musta hevonen merkitty alleviivauksella. Jotta veikkaustuloksia kokonaisuudessaan olisi jälkikäteen helpompi tarkastella, otin käyttöön seuraavan pistelaskutavan: Jos ykkössuosikki menee oikein, annan itselleni yhden pisteen, jos kakkossuosikki, niin puolikkaan ja jos musta hevonen kirii ykköseksi, niin neljäsosapisteen. Kategorioita on 24, joten 24 on myös maksimipistemäärä. Ihan vaan selkeyden vuoksi ehdokasluettelot ovat englanniksi.

Nämä tulee nyt kolmessa osassa, koska kategorioita on nyt vain niin runsaasti ja kaksi muuta osaa tulee totta kai vielä tämän päivän aikana.

Paras elokuva:

The Artist
The Descendants
Extremely Loud and Incredibly Close
The Help
Hugo
Midnight in Paris
Moneyball
The Tree of Life
War Horse

Perustelut: Tässä kategoriassa ei tunnu olevan kuin kaksi vaihtoehtoa: The Artist ja Hugo ja periaatteessa kumpi tahansa näistä voi voittaa tämän kategorian. Vaikka The Artist onkin hyvin vahvoilla kaikissa veikkauksissa, niin uskon ainakin osan äänestäjien karsastaneen mustavalkokuvausta ja mykkäelokuvamaisuutta, Jenkeissä nyt kun ollaan. Sen sijaan uskon Hugolla olevan selvästi paremmat saumat, sillä se ei liene ainoastaan helpommin lähestyttävissä, vaan se liikkuu myös elokuvamaailmassa, mikä on saattanut miellyttää äänestäjiä. Itse olen nähnyt The Descendantsin ja The Tree of Lifen, joilla kummallakaan ei mielestäni ole mahdollisuuksia; ensin mainittu liian tavallinen ja jälkimmäinen sitten liiankin monimutkainen. Niin ja itken verta, jos Sotahevonen (War Horse) voittaa.

Paras ohjaaja:

Woody Allen - Midnight in Paris
Michel Hazanavicius - The Artist
Terrence Malick - The Tree of Life
Alexander Payne - The Descendants
Martin Scorsese - Hugo

Perustelut: Haluaisin uskoa ohjaajan pystin menevän eri elokuvalle kuin parhaan elokuvan, mutta en usko. Kuulemani perusteella Scorsese on luonut Hugon maailmasta jotain niin taianomaista, että se ei takuulla jää huomiotta. The Artist ja sen ohjannut Michel Hazanavicius on tässäkin kategoriassa yksi ennakkosuosikeista, mutta Woody Allenia pidän (elokuvaa näkemättä) varteenotettavana mustana hevosena.

Paras miespääosa:

Demían Bichir - A Better Life
George Clooney - The Descendants
Jean Dujardin - The Artist
Gary Oldman - Tinker Tailor Soldier Spy
Brad Pitt - Moneyball

Perustelut: Puhtaasti yhteen arvosteluun perustuen Gary Oldman on onnistunut kuvaamaan loistavasti perusagenttia, josta jamesbondmainen meno on todella kaukana, joten veikkaus menee hänelle, varsinkin kun itse elokuvakin (Pappi lukkari talonpoika vakooja) kerää kehuja vähän  joka puolelta. The Artistin Jean Dujardin voi olla kanssa aika vahvoilla. A Better Lifesta en tiedä sitten yhtään mitään.

Paras naispääosa:

Glenn Close - Albert Nobbs
Viola Davis - The Help
Rooney Mara - The Girl With the Dragon Tattoo
Meryl Streep - The Iron Lady
Michelle Williams - My Week with Marilyn

Perustelut: Meryl Streep oli mielestäni mahtava Rautarouvassa, mutta tämähän ei tullut yllätyksenä. Tämä taitaa olla hänen 17. Oscar-ehdokkuutensa, joista hän on voittanut kaksi ja edellisen kerran elokuvasta Sofien valinta vuodelta 1983. Edellisestä pystistä on siis aikaa, joten Akatemia voisi muistaa Streepiä nyt uudella pystillä ja jos tarkastelee hänen viime vuosien elokuviaan, niin ehkä Rautarouva on se viimeaikaisista elokuvista, joista hän sen eniten ansaitsisi saada. Tuhti maskeeraus saattaa kuitenkin pilata Streepin voitonmahdollisuuden, mutta henkilökohtaisesti toivon, että näin ei ole. Mainosten perusteella Michelle Williams oli ihan hauska My Week with Marilynissa, mutta onko tarpeeksi hyvä, sitä en tiedä. The Girl With the Dragon Tattoo -elokuva voi olla vähän liian tummasävyinen tämän vuoden skaboissa, joten siksi en nyt nosta Rooney Maraa voittajasuosikkien joukkoon. Viola Davisia on paljon kehuttu The Help- eli Piiat-elokuvasta, joten hän olkoon musta hevonen. Albert Nobbs on tuntematon.

Paras miessivuosa:

Kenneth Branagh - My Week with Marilyn
Jonah Hill - Moneyball
Nick Nolte - Warrior
Christopher Plummer - Beginners
Max von Sydow - Extremely Loud and Incredibly Close

Perustelut: Puhtaita arvauksia. Yhtäkään en ole nähnyt, mutta von Sydow on yleensä ollut hyvä.

Paras naissivuosa:

Bérénice Bejo - The Artist
Jessica Chastain - The Help
Melissa McCarthy - Bridesmaids
Janet MacTeer - Albert Nobbs
Octavia Spencer - The Help

Perustelut: Puhtaita arvauksia. Yhtäkään en ole nähnyt.

Paras alkuperäinen käsikirjoitus:

The Artist - Michel Hazanavicius
Bridesmaids - Kristen Wiig ja Annie Mumolo
Margin Call - J.C. Chandor
Midnight in Paris - Woody Allen
A Separation - Asghar Faradi

Perustelut: Tässä kategoriassa The Artist taitaa olla aika vahvoilla; Margin Callia en ole nähnyt. En tosin hämmästyisi, jos Midnight in Paris veisi potin kotiin, mutta en usko ihan yhtä vahvasti kuin The Artistiin. Vaikka itse en saanutkaan Nader ja Simir: Erosta eli A Separationista läheskään kaikkea irti, niin sen verran hyvin se on arvosteluissa pärjännyt, että se on nostettava mustaksi hevoseksi.

Paras sovitettu käsikirjoitus:

The Descendants - Alexander Payne, Nat Faxon ja Jim Rash
Hugo - John Logan
The Ides of March - George Clooney, Grant Heslov ja Beau Willimon
Moneyball - Steven Zaillian ja Aaron Sorkin
Tinker Tailor Soldier Spy - Bridget O'Connor ja Peter Straughan

Perustelut: Uskon Hugon hyvyyden perustuvan enemmänkin Scorsesen kädenjälkeen kuin varsinaiseen käsikirjoitukseen, joten siksi en nimennyt sitä. Moneyball ei aiheensa puolesta ole kiinnostanut minua hirveästi, mutta sen käsikirjoitusta on kehuttu niin paljon, että se voi olla vahvoilla.. Vallan kääntöpuoli (The Ides of March) on sekin saanut paljon kehuja aikaiseksi ja koska se oli omasta mielestänikin oikein hieno, niin nostan sen nyt kakkossuosikiksi. Kuitenkin periaatteessa olisin voinut nostaa kumman näistä tahansa ykköseksi.

Lisää tulossa...

perjantai 24. helmikuuta 2012

Movie Monday #37 - The one in charge

Tällä kertaa Movie Mondayn aiheena on suosikkiohjaajien TOP-3 -lista ja noin paperilla tehtävä tuntuu kovin helpolta. Mieleeni tuli heti muutama ohjaaja, jotka nimeän tässä, ja jotka ovat päätyneet listalleni hyvin erilaisista syistä. Nämä syyt ovat jopa niin erilaisia, että en tiedä, mikä niistä on se paras tapa rankata ohjaajien paremmuusjärjestys vai onko mikään. Onko ohjaaja, joka on tehnyt pari vaikuttavaa elokuvaa, parempi kuin ohjaaja, jolta ne nappisuoritukset puuttuvat, mutta on siitä huolimatta tehnyt kaksinumeroisen määrän vähintäänkin kelvollisia, mutta kuitenkin pääasiassa ihan hyviä elokuvia? Saako suosikkiohjaajan CV:stä löytyä omaan makuun epäonnistumisia? Riittääkö TOP-3 -listalle pääsy se, että ohjaaja on tehnyt sen yhden loistavan elokuvan, jota listaaja pitää maailmankaikkeuden parhaana elokuvana? Niinpä niin. Kun asiaan alkaa kunnolla paneutua, tulee niitä huomioon otettavia asioita ihan liikaa, jotta täysin tyhjentävää vastausta pystyisin antamaan. Nämä tässä listatut kuitenkin tulee aina ensimmäisenä mieleen, minkä vuoksi valitsin ne, mutta oikeastaan en haluaisi käyttää heistä termiä suosikkiohjaaja, vaan ennemminkin eniten kiinnostavat ohjaajat. Keitä he ovat?


#1 - Steven Spielberg


Steven Spielberg on ohjaaja, johon itse on tullut tutustuttua jo lapsena, kuten niin moni muukin ikäpolveani edustava ja useimmissa tapauksessa tuo rakkaus hänen elokuviinsa on säilynyt aikuisuuteen asti. Oli aika, jolloin minäkin olin aivan täpinöissäni hänen elokuvistaan, vaikka sittemmin se suurin innostus onkin laskenut, sillä viime vuosina en ole tainnut antaa yhdellekään hänen elokuvalleen yli neljää tähteä. Kuitenkin pääosin Spielberg on onnistunut tekemään tasaisen varmaa työtä ja monta neljän tähden elokuvaakin häneltä sentään löytyy ja loput ovatkin sitten vähintäänkin olleet kelvollisia, oli kyse sitten historiallisesta draamasta, scifistä, toiminnasta, seikkailusta tai näiden sekoituksesta. Spielberg on eittämättä ohjaaja, jonka elokuvat tunnen ehkä parhaiten, vaikken kaikkia olisikaan nähnyt ja vaikka pari tuntemattomampaakin tuotosta hänellä on. Hänellä on vain sellainen tyyli tehdä elokuvia, että monesti tuon tyylin pystyy tunnistamaan varsinkin hänen perhekuvauksistaan. Jopa silloin, kun Spielberg ei ole itse ohjaajan pallilla, vaan toimii tuottajana/käsikirjoittajana, hänen tyylinsä näkyy, kuten kävi esimerkiksi Poltergeistin kanssa. Tällä hetkellä kiinnostaisi ehkä eniten nähdä häneltä Schindlerin lista, mutta seuraava katsomisvuoroon tulee kuitenkin Tappajahai... jo ensi viikolla!

Mutta... nähdessäni uuden Sotahevonen-elokuvan trailerin minulle tuli ensimmäisenä mieleen mm. College Humor -sivuston tehtailemat leffatraileriparodiat ja olin suorastaan kauhistunut nähdessäni Spielbergin sen ohjaajana. Samalla lupasin itselleni, että käyn katsomassa elokuvan teatterissa vain, jos se voittaa parhaan Oscarin palkinnon... mitä se ei varmaankaan voita.

#2 - Pedro Almodóvar


Kävipä kerran niin, että olin onnistunut hullaantumaan espanjan kielestä ja kun sitten Porin Kinokellariin tuli Pedro Almodóvarin elokuva Huono kasvatus, niin olihan se käytävä katsomassa. Pidin näkemästäni, enkä vain siksi, että kyseessä oli espanjalainen elokuva. Samalla Pedro Almodóvar nousi minun tietoisuuteen ja sinne se on jäänyt ja siitä on vuosia, kun olen mennyt katsomaan hänen elokuvaansa vain siksi, että kyseessä on espanjalainen elokuva. Kuten Spielbergkään, hänkään ei ole tehnyt sataprosenttisesti minuun iskenyttä elokuvaa, mutta samaan aikaan hän ei ole onnistunut kai vielä tekemään yhtään epätyydyttävääkään elokuvaa. Oli kyse sitten trilleristä tai draamakomediasta, hän osaa tehdä elokuvasta tarpeeksi kiinnostavan, minkä vuoksi hän on jäänytkin minulle mieleen nimenomaan tasavahvana ohjaajana. Kaikki hänen uudet elokuvansa kuuluvat nykyään niihin odotetuimpiin tapauksiin ja kun ne viimein teatteriin tupsahtavat, minä aion olla katsomassa. Kuten esimerkiksi Meryl Streepin kohdalla, niin jos näen minulta vielä puuttuvia Almodóvarin elokuvia kauppojen hyllyillä, en voi olla ostamatta elokuvaa itselleni ja itse asiassa viimeisin Almodóvar-ostos tapahtuikin ihan tässä kuukausi takaperin. Alle puolet hänen elokuvistaan onkin enää katsomatta. Hänen seuraava elokuvansa pitäisi tulla sitten jo ensi vuonna, joten sitä odotellessa.


#3 - Alfred Hitchcock


Kuten Almodóvarin kohdalla, niin vielä omistamattomia Alfred Hitchcockinkaan elokuvia en saata jättää kauppaan niitä nähdessäni, vaan ne täytyy ostaa mukaan leffakaupoilla käydessäni, varsinkin jos leffat löytyvät yksittäispakattuina. Tämän leffablogin pitämisen aikana en ole nähnyt Hitchcockiltakaan ihan täyden kympin leffoja, mutta silti useammasta olen pitänyt vähintäänkin jonkin verran ja tuli vastaan mikä elokuva tahansa, niin positiivinen uteliaisuus on aina päällä. Myönnettävä on, että esimerkiksi Psyko ei iske minuun samalla tavalla kuin se iski nuorempana, vaan enemmänkin olen tykästynyt hänen nerokkaisiin rikostrillereihin tyyliin 39 askelta ja Marnie, vaarallisella tiellä. Ei kuitenkaan tämä jännityksen mestarikaan aina onnistu, sillä esimerkiksi Rebekasta en vain saanut kunnolla mitään irti. Puhtaasti muistikuvieni perusteella luulen, että ennen blogin perustamista viimeksi katsotut Takaikkuna ja Linnut saattavat noustakin sinne lähemmäs viittä tähteä. Jotain Hitchcockin vetovoimasta kertoo sekin, että kun aikoinaan inhosin (ymmärrettävän) tekstityksen puuttumista, niin kun ranskalainen ARTE näkyi vielä minulla ja siellä aloitettiin Hitchcock-elokuvien putki, unohdin tämän inhoni ja katsoin ne elokuvat silti ja tykkäsin näkemästäni (Linnut näin silloin ensimmäistä kertaa). Myöhemmin sitten Yle Teema veti oman Hitchcock-putkensa, joka alkoi tämän blogin jo ollessa pystyssä ja koska arvostelin nekin, niin ellen täysin väärässä ole, Hitchcockin elokuvat ovat tämän blogin ainoita elokuvia, jotka ovat päässeet arvosteluun tv-esitystensä kautta. Hitchcockin elokuvia on niin paljon vielä näkemättä, että paljon on vielä odotettavissa yllätyksiä suuntaan jos toiseenkin... ehkä.

Varasijoilla

Miksi juuri nämä kolme valikoituivat top-listan kärkeen, vaikka yksikään ei ole saanut minua voitettua puolelleen ihan täydellisesti enää pitkään aikaan (Spielberg varmastikin joskus nuorempana)? Mikä niissä muissa on vikana? Ja keitä ne muut itse asiassa ovatkaan? Tässä satunnaisessa järjestyksessä pientä stooria niistä ohjaajista, jotka olisivat voineet ihan hyvin päästä kärkikolmikkoon, mutta syystä tai toisesta eivät päässeet. Erilaisia painotuksia käyttäen melkein kuka tahansa näistä olisi saattanut nousta top-3 -listalle ehkä Peter Weiriä lukuun ottamatta, joten siksi mainitsen heidät vielä.

Martin Scorsese veti pisteet kotiin Suljetulla saarella, eivätkä esimerkiksi Taksikuski tai The Departedkaan paljon huonommaksi jääneet. Muistaakseni Kuin raivo härkä myöskin oli ihan hyvä. Kuitenkaan en voinut nostaa häntä kärkikolmikkoon, sillä olen nähnyt häneltä ihan liian vähän elokuvia. Lisäksi Scorsese on kunnostautunut mafialeffojen tekijänä, joten vaikka läheskään kaikki miehen elokuvat eivät mafiaa käsitteleekään, niin jotenkin hänestä tulee aina mieleen juuri ne, mikä ei ole positiivinen asia. Ei siitäkään huolimatta, että Scorsese on onnistunut tekemään minua vähemmän kiinnostavista aihepiireistä ihan hyviäkin leffoja. Seuraavat katsomani Scorsese-elokuvat tulevat olemaan Hugo ja Mafiaveljet.

David Fincher oli ehkä lähimpänä nousemassa kärkikolmikkoon, mutta hänkin jäi pois siitä lähinnä siitä syystä, että vaikka suuri osa hänen elokuvistaan onkin tuttuja, niin silti hän on tehnyt elokuvia sen verran harvakseltaan eli vähän, etten voinut nyt häntä listalle nostaa. Siitäkään huolimatta, että ainakin elokuvat Seitsemän, Fight Club ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä kaikki olivat tosi kovia tapauksia. Niin ja joskus vuosituhannen vaihteessa tykkäsin myös Panic Roomista ja Game - oletko valmis peliin? -elokuvasta, mutta tykkäisinkö vielä, sitä en tiedä. Sen sijaan kehuttua The Social Networkia en ole nähnyt, enkä jaksa oikein siitä innostuakaan, vaikka sen pitäisikin vain yllättää positiivisesti, ja myöskään en aikoinaan lämmennyt Alien³-elokuvallekaan.

David Lynch puolestaan osui aika lähelle napakymppiä Mulholland Drivellään (sekin aukesi kunnolla vasta toisella yrittämällä) ja Twin Peaks on ehdottomia suosikkejani (vaikka ei kaikkia jaksoja ohjannutkaan). Muillakin töillään Lynch on onnistunut pitämään hyvää yleisilmettä yllä, joskin esimerkiksi Eraserhead onkin edelleen näkemättä. Lynch on selvästi oman tiensä kulkija, mikä ei toimi hänelle vain edukseen, vaan siitä syystä hänen elokuviaan kohtaan tunnen pientä epäilyä niiden hyvyydestä ennen katselun aloittamista.

Kun Quentin Tarantino julkaisee jotain, se on aina tapaus. Herra on osannut tehdä todella viihdyttäviä elokuvia, joissa on se hänen oma leimansa. Hän on tehnyt ultraväkivallasta melkeinpä oman taidemuotonsa, vaikka joidenkin mielestä hän jo toistaa itseään. Ihan kaikki hänen elokuvansa eivät ole täysin minuun iskenyt, mutta useimmten hänen elokuvansa ovat päässeet positiivisen puolelle. Niin ja ohjaaja, joka on onnistunut tekemään aidosti viihdyttävä sotaelokuvan ja siten parhaan näkemäni, ansaitsee maininnan. Hänen tulevaa länkkäriä odotan tällä hetkellä, mutta seuraava Kill Bill -leffa ei kauheasti innosta, vaikka varmaan senkin käyn katsomassa.

Peter Weir on ehkä näistä varasijalla olevista nimistä se alimmainen, sillä vaikka hän on tehnytkin mielestäni maailman parhaan elokuvan eli Truman Show'n, niin koska olen nähnyt häneltä vain kaksi muuta elokuvaa, joista toisesta, Gallipolista, tykkäsin aika tavalla kanssa, niin en voi oikein laskea häntä ihan kärkikahinoihin mukaan. Joka tapauksessa Truman Show on riittänyt minulle nostamaan herran elokuvat kiinnostavien elokuvien joukkoon.

Clint Eastwood on mieleiseni näyttelijä, mutta onpahan hän saanut ohjaajanakin minut lähes täysin pauloihinsa parillakin elokuvalla: Invictus - voittamaton ja Changeling - Vaihdokas. Muutamia muitakin hänen ohjaustöitä olen nähnyt ja useimmista niistä pitänytkin, vaikka parin elokuvan kohdalla aika on saattanutkin kullata muistot. J. Edgarille ja Menneisyyden otteelle en puolestani lämmennyt, vaikka eivät nekään ihan susia olleet. Pääosin positiivisesta tuotannosta huolimatta uuden Eastwoodin elokuvan tullessa en oikein osaa olla järin innoissani niistä etukäteen, vaan yleensä katsomispäätös on syntynyt "Mitä jos vaikka menis vai meniskö sittenkään..." -ajatuskulun kautta ja aina en ole mennytkään.

Sitten päästään jännityksen puoleen, jonka mestareita John Carpenter ehdottomasti on. Scifitoiminta Pako New Yorkista sekä kauhuleffa Halloween - naamioiden yö ovat molemmat lajityyppiensä valioita, enkä ainakaan minä pysty olla tykkäämättä niistä. On Carpenter tehnyt myöskin niitä minuun vähemmän iskeneitäkin leffoja, mutta kyllä hänen elokuvansa ovat sillä kuuluisalla ikuisella hankintalistalla ja vähitellen niitä keräilenkin itselleni, vaikka mikään kiirettä minulla ei niiden kanssa olekaan.

Robert Zemeckisin otin mukaan aluksi pelkästään Paluu tulevaisuuteen -trilogian vuoksi, mutta sitten nopeasti tajusinkin, että onhan hän tehnyt vaikka mitä muutakin ihan hyvää, kuten elokuvat Cast Away - tuuliajolla ja Forrest Gump. Toisaalta herraa on syyttäminen myöskin Beowulf-epäsikiöstä, mutta annettakoon se anteeksi. Zemeckis ei kuitenkaan kuulu niihin ohjaajiin, joiden elokuvia odottaisin kieli poskella, mutta mitä jottei enemmänkin hänen elokuviaan voisi katsella.

Minä en ole Tähtien sota -fani, enkä siten suhtaudu siihen mitenkään intohimoisesti, vaikka myönnänkin George Lucasin tehneen hienoa työtä Star Wars -universumin synnyttämisen kanssa. Olen nähnyt ensimmäiset SW-leffat tasan kahdesti aiemmin ja kolmas kerta tulee tänä vuonna ja muistan kyllä pitäneeni näkemästäni, että ei sillä, mutta tulenko nauttimaan niistä niin paljon kuin "pitää", se jää nähtäväksi. Nämä katselukerrat ovat muuten sijoittuneet suurin piirtein noin kymmenen vuoden välein toisistaan, joten jatkuvalla syötöllä en ole niitä uudestaan katsomassa. SW on tosin ensimmäinen elokuvasarja, jonka leffat haluaisin kahdessa eri paketissa kotiini; teatteriversiot on jo dvd:llä ja lisäksi himottaisi saada se uusi upea bluray-paketti siihen rinnalle. Tässä valossa George Lucas on kyllä paikkansa ansainnut paikkansa tällä listalla. Lisäksi hämärä muistikuva on siitä, että olisin joskus katsonut jompaa kumpaa Lucasin pre-SW - leffaa ja pitänytkin siitä, mutta se on tapahtunut joskus kultaisella 90-luvulla, joten varmuutta asiasta ei ole. Sinänsä tekisi mieli nähdä Lucasilta uusiakin elokuvia SW:n ulkopuolelta, mutta hän vissiin on lopettelemassa näitä hommia, joten se jäänee haaveeksi.

Dario Argento on pallotellut giallo-tyyppisten outojen rikostarinoiden ja kauhun välillä ja tehnyt sen hienosti ihan hyvällä prosentilla, joskin hänen viimeaikaisimmat elokuvat on vielä kokonaan näkemättä, kuten jokunen vanhempikin tuotanto. Niin Suspiria - tappavat huokaukset kuin Verenpunainen kauhu kuuluvat molemmat todella koviin kauhuleffoihin ja vähän harmittaa, että viime syksynä Night Visionsissa jäi jälkimmäinen näkemättä isolta kankaalta, mutta kun samaan aikaan meni toisaalla muuta. Muut häneltä näkemäni elokuvat ovatkin olleet sitten vähintään tasoa "ihan okei", joten hänkin kuuluu tälle listalle ehdottomasti.

Olin jopa vähän yllättynyt, kuinka hyvällä prosentilla olinkaan nähnyt James Cameronin elokuvia, sillä näkemättä ei taidakaan olla kuin pari. Titanicista en (vielä) mene sanomaan paljon mitään, kuten en Tosi valheita -elokuvastakaan, mutta eivät ne muistaakseni ihan huonojakaan olleet, mutta noin muuten Cameron on osannut tehdä minuun hyvin iskeviä elokuvia paljon, kuten Terminaattorit, Avatar ja Aliens - paluu. Ehkä sittenkin hänen ohjaustöidensä vähyys johti siihen, etten listannut häntä kärkikolmikkoon, mutta tekemistä voi olla silläkin, että Terminaattoreita lukuun ottamatta en ole hänen elokuviaan juuri uudestaan katsellut eikä kaikkien osalta mitään suurta hinkua olekaan, vaikka toisaalta tiedänkin, että varmasti jonakin päivänä nekin nähdyt elokuvat tulee vielä otettua käteen. Mitään kiirettä ei kuitenkaan ole.

Jason Reitmanin kaikki pitkät ohjaustyöt (uusinta lukuun ottamatta) olen nähnyt ja hän on jättänyt jälkeensä tasaisen vahvaa jälkeä, mutta koska näitä nähtyjä elokuvia on vain kolme, en voi nostaa häntä kärkikolmikkoon, mutta jos hän jatkaa samaa laatua vielä tulevissakin elokuvissa, niin hän saattaa jopa hätyytellä sitä top-3:sta.

Vaan missä ovat vanhat mestarit?
Kärkikolmikossa ja varasijoilla on vain muutama vanhemman polven ohjaaja, joten missä he ovat? Vaikka elokuvahistoria on täynnä kiinnostavia elokuvaohjaajia, joista monet ovat tehneet upeitakin elokuvia, niin mitä pidemmälle mennään ajassa taaksepäin, niin sitä vähemmän olen nähnyt aina kyseessä olevalla aikakaudella vaikuttaneiden ohjaajien tuotoksia. Tämä ei ole absoluuttinen totuus, vaan poikkeuksia toki on (Hitchcock hyvänä esimerkkinä), mutta noin yleisesti. Joitakin tärkeitä nimiä olen varmasti jättänyt pois listalta, mutta tässä on niitä ensin mieleen tulleita sekä Arvostelut pistejärjestyksessä -sivun (oikeassa laidassa) kärkipään elokuvien ohjaajia.

Osa ohjaajista toki vaikuttaa edelleen, mutta heidän kulta-aikansa on selvästi jo takana päin ja tällaisesta esimerkistä käy esimerkiksi Francis Ford Coppola, jolta en ole nähnyt muita kuin Kummisedät sekä Ilmestyskirja. Nytin. Ensimmäisestä Kummisedästä pidin tosi paljon, mutta muut eivät ihan yhtä paljon iskeneet, joten siksi Coppola ei päässyt ylemmäksi listalla. Stanley Kubrickilta olen prosentuaalisesti ihan kivan määrän nähnyt elokuvia, mutta monta on vielä näkemättäni ja noh...  Kubrick ei ole selvästikään minun suosikkejani, sillä muutaman hyvän elokuvan vastapainoksi hänellä on myös saman verran huonompiakin tuotoksia, joita sitten "muut" tahtovat kehua kovastikin. Federico Fellini on tehnyt kanssa ihan hyvän määrän leffoja, mutta niistä nähdyistä pari on oikeinkin viihdyttäviä parin taas ollessa vähän heikompia ja toinen niistä (Fellinin Rooma) vielä aika huonokin. David Leaniltä olen nähnyt pari elokuvaa ja tykännyt molemmista, mutta kun ei ole parempaa otantaa hänen töistään, niin en voi lähteä rankkaamaan häntä sinne suosikkieni joukkoon. Fritz Langin Metropolis ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olisin toivonut, kun taas M - kaupunki etsii murhaajaa iski sitten sitäkin paremmin, mutta hänenkin elokuvista on ihan liian paljon näkemättä. Liian vähän elokuvia olen nähnyt myöskin esimerkiksi Orson Wellesiltä, Akira Kurosawalta, Andrei Tarkovskilta sekä Jean-Luc Godardilta, joten vaikka heilläkin on ainakin jokunen hyväkin elokuva, niin kattavaa mielipidettä en osaa heistä kuitenkaan muodostaa. No, ehkä heistäkin sitten joskus.

Turvatalo

Alkuperäinen nimi: Safe House
Ohjaus: Daniel Espinosa
Käsikirjoitus: David Guggenheim
Pääosissa: Ryan Reynolds, Denzel Washington, Vera Farmiga
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Etelä-Afrikka
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 115 min

- You're not gonna get in my head.
- I am already in your head!
 
 
Matt Weston (Ryan Reynolds) on CIA:n agentti, joka toimii Etelä-Afrikan Kapkaupungissa sijaitsevan turvatalon talonmiehenä eli hänen vastuullaan on se, että talossa kaikki menee niin kuin pitääkin, mutta Weston ei pidä nykyisestä asemapaikastaan. Yhdeksän vuotta piileskellyt CIA:n entinen agentti ja maanpetturi Tobin Frost (Denzel Washington) saa Johannesburgissa käsiinsä tiedoston, joka paljastaa monien tiedustelupalvelujen agenttien tiedot, minkä vuoksi hänet yritetään tappaa, mutta hän piilottaa tiedoston ihonsa alle ja menee sisälle USA:n konsulaattiin eli hänen perässään olevat joukot eivät voi häntä seurata. Frost siirretään Kapkaupunkiin Westonin ylläpitämään turvataloon, mutta taloon hyökätään ja Frostia suojelemaan tarkoitetut joukot tapetaan. Weston ja Frost pääsevät pakenemaan, mutta nämä tappajat ovat heidän perässään ja näyttäisi siltä, että joku paljastaa tappajille jatkuvasti Westonin ja Frostin olinpaikat...

En ole aivan varma, mikä sai minut innostumaan tästä (toiminta)elokuvasta, sillä olin tehnyt katsomispäätöksen jo ennen kuin olin nähnyt siitä yhtään arvostelua tai edes traileria. Ehkä Denzel Washingtonilla oli asian kanssa jotain tekemistä alitajuntaisesti, mutta luulen, että kyse oli enemmänkin elokuvan nimestä, josta tuli mieleen, että elokuva saattaisi tapahtua lähinnä yhdessä paikassa (näin ei kuitenkaan ollut). Hieman hämmästyin, kun sain tietää, että elokuva oli julkaistu "kaikkialla" maailmassa melkein samanaikaisesti (vain parin viikon viiveellä tuli tänne) ja sekin yllätti, että elokuva keikkui viime viikon katsotuimpana elokuvana Yhdysvalloissa. Näiden seikkojen vuoksi oli siis lupa odottaa ihan hyvää toimintapläjäystä, mutta valitettavasti Turvatalo jäi melko keskinkertaiseksi, vaikkakin ihan katsottavaksi elokuvaksi.

Tarinaltaan elokuva oli aika perinteisen toimintaelokuvan tarina eli on pari hyvistä tai melkein hyvistä, joiden perässä sitten oli joukko pahiksia. Toki se, että tarinan ns. hyviskaksikko Weston ja Frost olivat koko ajan toistensa kurkussa kiinni, teki elokuvasta ehkä hivenen kiinnostavamman, sillä Frosthan ei ollut varsinaisesti hyvis oikein missään vaiheessa tai korkeintaan vähän lopussa, vaikka elokuvan kontekstin huomioon ottaen häntä sellaisena voitiin pitää. Westonin ja Frostin kannalta tarina ei varsinaisesti tarjonnut mitään suuria yllätyksiä, vaan heidän ja takaa-ajajiensa osalta elokuva oli loppujen lopuksi melko suoraviivaista toimintaa, mutta sellaisena ihan kelpo tavaraa ja varsinkin Frostin slummialueen kattojen kautta tapahtunut pako jäi mieleen. Toki sitten taustalla riitti sen verran jännitettävää, että mielenkiinto pysyi joten kuten ylhäällä. CIA:n myyräksi tarjottiin useampaakin vaihtoehtoa ja kyllä minä jatkuvasti pohdin sitä, että olisiko vuotaja alusta asti se kaikkein ilmiselvin vai vähiten ilmiselvin vaihtoehto vai olisiko myyrä sittenkin se kolmas osapuoli, joka oli näitä kahta muuta selvästi taustemmalla. Koska osasin odottaa syylliseksi niistä jokaista, niin oikean syyllisen paljastuminen ei herättänytkään sitten oikein mitään reaktioita suuntaan tai toiseen. Tämä pieni jännitysmomentti aiheutti kuitenkin sen, että elokuva oli suhteellisen kivutonta katseltavaa.

Hyvä, että elokuva oli edes tarinansa puolesta kelpo, sillä kuvauksen puolesta lopputulos oli aika ala-arvoista. Elokuva on kuvattu pääosin käsivaralla ja sori vaan, toimintaelokuvaan se ei oikein istu kovinkaan hyvin. Elokuvan budjetti on ollut aika iso (85 miljoonaa dollaria) eli luulisi tavallisella kameralla kuvaamisenkin olleen mahdollista, joten tämä ratkaisu on ilmeisesti jonkinasteinen käsittämätön tyyliseikka. Tämän saattaisi vielä jossain määrin kestää, mutta kun sitten kaikki kohtauksetkin oli leikattu todella nopeaan tahtiin ja vaikka myönnänkin mahdollisuuden, että paikoitellen tämä ratkaisu saattoi jopa vaikuttaa positiivisesti elokuvan intensiteettiin, niin kokonaisuudessaan en siitä pitänyt. Ne kerrat, kun kohtausta näytettiin yhdestä kuvakulmasta näytettiin yli viisi sekuntia, voitiin laskea yhden käden sormilla. Niin ja jos normaali kuvaus hoidettiin salamaleikkauksilla, niin kaksintaistelukohtaukset olivat vieläkin nopeammin leikattuja siinä määrin, että ne tekisivät pahimmatkin ADHD-leikkauksista diggaavat ohjaajat kateellisiksi. Ei hyvä näin!

Näissä olosuhteissa kärkikaksikko teki ihan hyvää työtä. Ryan Reynolds (Haudattu) oli ihan hyvä, vaikka ei mitenkään erityisen mieleenjäävä, mutta tällaiseen tusinatoimintaleffaan ihan kelpo kuitenkin. En myönnä nähneeni liian montaa Denzel Washingtonin elokuvaa, mutta niiden elokuvien pohjalta, jotka häneltä olen nähnyt, minulle on jäänyt hänestä mielikuva nimenomaan elokuvien hyviksenä esimerkiksi poliisina ja (oikeamielisenä) FBI-agenttina. Siksi olikin ihan hauska nähdä hänet tällaisena pahiksena (edelleen, elokuvassa oli niitä, jotka olivat enemmän pahiksia). CIA:n turvataloihmisistä sitten parhaiten mieleen jäi ehkä kuitenkin Brendan Gleeson, joskin tällä kertaa siksi, ettei hän herättänyt oikein fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Mukana menossa: Vera Farmiga (Up in the Air), Robert Patrick (Salaiset kansiot, Terminaattori 2: tuomion päivä) ja Joel Kinnaman (Jälkiä jättämättä).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tappajahai

torstai 23. helmikuuta 2012

Project 1001, osa 203/1001: Tanssii susien kanssa

Alkuperäinen nimi: Dances with Wolves
Ohjaus: Kevin Costner
Käsikirjoitus: Michael Blake
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 173 min

- He thanks Dances With Wolves for coming.
- Who is Dances With Wolves?
- It is the name all the people are calling you now.

 
 
Yhdysvaltojen sisällissodan aikana ensiaputelttaan joutunut pohjoisvaltioiden luutnantti John C. Dunbar (Kevin Costner) pelkää menettävänsä jalkansa, joten hän ottaa hevosen ja laukkaa keskelle taistelutannerta saadakseen surmansa. Etelävaltojen sotilaat keskittävätkin huomionsa Dunbariin, joten pohjoisvaltojen sotilaat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäävät vihollisen kimppuun, voittavat taistelun ja Dunbarista tulee sankari. Hän saa kiitokseksi jalkaansa varten parhaat kirurgit ja lisäksi hänet siirretään rauhallisempaan tukikohtaan. Tukikohta on jopa niin rauhallinen, että siellä ei ole hänen lisäkseen ketään muita, joten Dunbarin seurana ovat ainoastaan hänen hevosensa Cisco ja yhä enenevissä määrin tuttavuutta tekevä susi, jonka Dunbar nimeää Two Socksiksi. Sitten lähialueen sioux-intiaanien lakota-heimo kiinnostuu Dunbarista ja Dunbarin elämä muuttuu kertaheitolla...

Katseluvuoroon tuli toinen peräkkäinen elokuva, joka vei mukanaan seitsemän Oscaria, ja jonka musiikin on tehnyt erityisesti James Bond -leffoista tuttu John Barry... sattumaako? No, eniveis.Tiedän varmasti nähneeni tämän elokuvan kerran aiemmin ja ellen täysin väärässä ole, se on tapahtunut sen verran nuorena, että epäilen katsoneeni sen tyyliin elokuvan tv-ensi-illan koittaessa, mutta tuskin paljon myöhemmin ainakaan. Niinpä juuri mitään ei ollut elokuvasta jäänyt mieleen, paitsi se, että Kevin Costner on pääosassa, ja se, että elokuva on aika pitkä enkä rehellisesti sanottuna edes muistanut/tajunnut, mistä elokuvan nimi tarkalleen tulee (palautui kyllä heti mieliin, kun intiaanit mainittiin). Pituudesta puheen ollen mietin kyllä eilen, jaksanko katsoa toista pitkäkestoista elokuvaa kahden vuorokauden sisään, mutta kun en jaksanut katsoa mitään muutakaan, niin otin urheasti tämän sitten käsittelyyn. Hyvä niin, sillä Tanssii susien kanssa oli kuin oiikin todella hyvä elokuva, eikä se pituuskaan häirinnyt.

Minulla ei tosiaan ollut oikein mitään käsitystä elokuvan tarinasta, mutta joka tapauksessa tiesin, tai oikeammin sanottuna arvasin, mitä tuleman pitää siinä vaiheessa, kun Dunbar ottaa ensikontaktit näihin lakotaintiaaneihin. En tietenkään juonen jokaista yksityiskohtaa, mutta noin suurpiirteisesti kuitenkin osasin päätellä elokuvan eri tapahtumat... ja vielä oikeassa järjestyksessä. Ai miten? Koska minulle tuli näistä kulttuurien kohtaamisista niin eläväisesti mieleen James Cameronin Avatar, jota on syytetty kopioksi vaikka kuinka monesta eri elokuvan tarinasta ja näköjään yksi elokuvista sitten oli tämä elokuva, minkä Cameronkin on näköjään myöntänyt, nyt kun googletin. Tästä tuttuuden tunteesta ja tapahtumien aavistamisesta huolimatta elokuvaa oli äärimmäisen kiinnostavaa seurata, varsinkin kun minä osasin viihdyttää itseäni seuraamalla, kuinka hyvin nämä aavistukset osuivat kohdilleen. Olihan toki tarinassa eroavaisuuksiakin Avatariin verrattuna, kuten nämä (kilpailevat) verenhimoiset pawnee-intiaanit ja pohdittua tuli sitä, millainen olisi Dunbarin asema suhteesta niihin. Tarina oli täynnä pieniä yksityiskohtia, joita ei ennalta voinut aavistaa, mutta jotka olivat läpeensä mielenkiintoisia, kuten juuri nämä lukuisat Dunbarin ja intiaanien väliset kommunikaatiovaikeuksiset kohtaamiset, lakota-intiaanien keskinäiset neuvonpidot tai vaikkapa Dunbarin ja tämän Two Socks -suden väliset kanssakäymiset. Olihan tarinassa pieniä heikkouksia kuten esimerkiksi se nopeus, jolla Stands With A Fist (Mary McDonnell) oppi puhumaan uudestaan englantia, mutta nämä tuli ohitettua lähes olankohautuksella. Niin ja vaikka elokuvan perustarina olikin tuttu toisesta (myöhemmästä) elokuvasta, niin siitä ei ollut apua loppuratkaisun päättelemiseen, joten kyllä minä tosissani halusin nähdä, miten elokuva tulisi päättymään ja ihan kivastihan se sitten päättyikin.

Elokuvan kuvaus oli onnistuttu tekemään äärimmäisen hyvin, sillä olipa kyse isoista kaukaa kuvatuista kohtauksista tai Dunbarin työskentelyä läheltä kuvaamisesta, niin elokuva piti otteessaan. Elokuvan tunnelmassa olikin siten jotain hyvin taianomaista, mihin vaikutti niin John Barryn kohtauksiin hyvin sopiva musiikki kuin myös komeat maisemat ja itse asiassa molemmat näistä iskivät minuun huomattavasti paremmin kuin edellä katsomassani Minun Afrikkani -elokuvassa. En sano, että Barryn musiikki olisi enää jälkikäteen niin vahvasti mielessä, mutta elokuvan aikana sitä kuunteli todella mielellään. Elokuva oli myöskin edellä mainittua elokuvaa pidempi, mutta tällä kertaa pituus ei kuitenkaan haitannut yhtään, tosin tähän saattoi tosiaan vaikuttaa sekin seikka, että tarina eteni niin ennalta-arvattavasti, että tiesi, kuinka monta isoa tapahtumaa (ainakin) vielä tulisi, ennen kuin elokuva olisi ohi. Missään vaiheessa ei siis näkynyt kyllästymisen merkkejä, vaan hyvin jaksoin alusta loppuun asti.

Etukäteen vähän tuli epäiltyä, onko elokuva kokonaan vain Kevin Costnerin varassa. Näin ei ollut, mutta vaikka olisikin ollut, niin eipä se olisi liiemmin haitannut, sillä Costner tekee elokuvassa todella loistavaa työtä ja pidin hänestä todella paljon niin ennen kuin jälkeenkin lakota-intiaaneihin tutustumista ja jotenkin Costnerista huokui sellainen välitön, mutta lämmin fiilis. Myös Costnerin ympärillä nähtiin hyviä roolisuorituksia varsinkin näiden intiaaneja näytelleiden osalta. Rodney A. Grant esitti varsin uskottavasti (intiaani)soturille sopivan luonteen omaavaa Wind In His Hairista, mutta myös rauhallisempaa Kicking Birdiä näytelleestä Graham Greenestä (Die Hard - koston enkeli) pidin. Stand With A Fistiä näytellyt Mary McDonnell oli ihan ok. Mukana menossa: Floyd 'Red Crow' Westerman (Salaiset kansiot, Dharma & Greg).

Mitä tulee sitten pisteytykseen, niin asian tullessa mieleeni elokuvaa katsellessani olin ehdottomasti sitä mieltä, että tässä on vähintään neljän pisteen arvoinen leffa, mutta niin kokonaisvaltaista vaikutusta se ei tehnyt, että olisin voinut antaa sen enempää, vaikka lähellä se nytkin oli, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan, että toisella katselukerralla ja vain hieman toisessa mielentilassa saattaisin antaa jopa täydet pisteet. Nyt elokuvasta jäi sellainen "hyvä-fiilis", mutta ei kunnolla vaikuttunutta oloa.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Turvatalo

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Project 1001, osa 202/1001: Minun Afrikkani

Alkuperäinen nimi: Out of Africa
Ohjaus: Sydney Pollack
Käsikirjoitus: Kurt Luedtke
Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 154 min

- You've ruined it for me, you know.
- Ruined what?
- Being alone.

 
 
Vuonna 1913 varakas Karen (Meryl Streep) matkustaa Tanskasta Keniaan solmiakseen sinne sijoittuneen Bror Blixenin (Klaus Maria Brandauer) kanssa järkiavioliiton ja näin Karenista tulee Karen Blixen. Matkallaan tulevan miehensä luo Karen tapaa norsunluita  metsästävän Denys Fihch Hattonin (Robert Redford), jonka vuoksi koko juna pysäytetään keskellä ei mikään, mikä viehättää Karenia. Afrikkaan Karenin on houkutellut eksoottisen paikan lisäksi mahdollisuus karjanhoitoon, mutta päästyään sinne hän saa kuulla Brorin päättäneen sittenkin keskittyä kahvinviljelyyn, vaikka kahvi menestyykin heikosti niin korkealla. Karen ryhtyykin viljelypuuhiin samalla kun Bror lähtee pitkille metsästysreissuille. Yhteisen tuttunsa Berkeley Colen (Michael Kitchen) kautta Karen sitten tapaa tämän tästä myös Denysiä ja vähitellen heidän välilleen syntyy muutakin kuin pelkkää ystävyyttä...

En tiedä, onko tämä noloa vai ei, mutta kaikista vajaa vuosi sitten tutulta ostamistani leffoista (hän kun myi leffansa pois) Minun Afrikkani oli minulle ennakkoon vähiten tuttu. En ole varma, olinko edes elokuvan nimeä kuullut ennen, mutta pidän mahdollisena sitä, että en välttämättä. Silloin kun tutkistelin niitä myynnissä olleita leffoja (niitä oli useampi sata), niin varmasti ostopäätöksen sai aikaan Meryl Streep, kukapa tai mikäpä muukaan. Yhtenä näiden elokuvien valintaperusteena oli toki myös olemisen 1001 elokuvaa -listalla, joten kun ehkä hieman yllättäenkin bongasin elokuvan myös siitä, niin eihän tätä voinutkaan kuin hommata itselleni. Sittemminhän opin myös sen, että elokuva voitti peräti seitsemän Oscar-pystiä ja minä en tosiaan ollut kuullut siitä aiemmin! No, eräs tuttava luonnehtikin elokuvaa yhdeksi hienoimmaksi näkemäkseen elokuvaksi, mutta ihan samaa fiilistä Minun Afrikkani ei tehnyt, mutta oli kuitenkin ihan mukavaa katseltavaa.

Elokuvan aluksi nähdään välähdyksiä tulevista tapahtumista, mutta koska Denyskään ei hyväksyisi moista tarinankerrontaa, lähtee Karen Blixen kertomaan tarinaansa aivan alusta niistä hetkistä lähtien, mitkä edesauttoivat Blixenin päätöstä lähteä Afrikkaan. Sitten siirrytäänkin Kenian halki kulkevaan junaan, jossa samalla nähdään ihan komeita maisemia ja samalla pistetään käyntiin tämä Karen ja Denys -kuviokin. Kuitenkin Denys jää selvästi taka-alalle, kun elokuva keskittyy puimaan Karenin ja Brorin alkuaikoja Afrikassa ja sitä, kuinka Bror jättää Karenin pitkiksi ajoiksi yksin palvelijoiden ja viereisen heimon keskuuteen. Karenin sopeutumista niin uuteen asuinseutuunsa kuin ajanviettopuuhiin oli jollain tapaa mielenkiintoista katsella ja mielenkiintoa tuli jollain tapaa lisää, kun Karen alkoi kahvinviljelypuuhien lisäksi myös hoitamaan niitä heimon jäseniä. Tämä kiinnostavuus oli ehkä jopa vähän yllättävää, sillä elokuva ei tarjonnut mitään suuria juonenkäänteita tai tapahtumia, vaan elokuva eteni melko tavallisten askarien keskellä Karenin näkökulmasta vain hyvin erilaisessa ympäristössä (tuli mieleen äskettäin näkemäni The Descendants). Lisäksi ensimmäinen maailmansota ja sen vaikutukset Afrikan tapahtumiin kiinnosti jo pelkästään historiallisessa mielessä, vaikka sitä ei loppujen lopuksi niin paljon käsiteltykään. Kuitenkaan ainakaan minulla puhti ei tahtonut riittää ihan loppuun asti, sillä vaikka varsinaisia kyllästymisen merkkejä en itsessäni havainnutkaan, niin silti se tarinan vetävyys hieman laski elokuvan loppupuolella; ehkä olin odottanut Karenin ja Denysin romanssista paljon intohimoisempaa tai räiskyvämpää, mene ja tiedä. Elokuva oli mielestäni ehkä ihan hitusen liian pitkä, mutta ei niin paljon, että se ainakaan liiaksi olisi vaikuttanut jaksamiseen. Kokonaisuutena siis ihan mukiinmenevä elokuva, joka oli kuitenkin omaan makuun lähempänä kolmea kuin neljää pistettä.

Tiesin elokuvan perustuvan tositapahtumiin, kiitos parturini joka valaisi asiaa kun Meryl Streepistä tuli puhe (heh), tai vähintäänkin Karen Blixenin omiin matkakertomuksiin, mutta itse henkilöä en uskonut tietäväni ennen kuin joskus puolenvälin tietämillä yhdistää nimet Karen ja Bror Blixen ja saada tulokseksi Karen Blixenin (saatettiin se mainita alussakin, mutta en osannut kiinnittää huomiota), jonka nimenä kyllä tunsin, mutta en tekojaan tai ammattiaan. Koska elokuva oli tehty Blixenin matkakertomusten pohjalta , niin elokuvassa oli kokonaan väistetty kysymykset valkoisten kolonialistien mustia kohtaan harjoittamasta rasismista, mikä sopi ainakin minulle ihan hyvin, sillä ei tämän elokuvan ollut tarkoitus ollakaan kuvaus rasismista, vaan kertoa nimenomaan Blixenin Afrikan-vuosista. Tietenkin jos Pollack olisi kertonut tarina ihan kuin ulkopuolisesta näkökulmasta, asian mainitseminen olisi häirinnyt, mutta näin ei juurikaan.

Meryl Streep oli oma perusvarma itsensä. Tällä kertaa hän ei suorastaan häikäissyt suorituksellaan, mutta oli siitä huolimatta hyvä, enkä epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi omaksunut Karen Blixenin maneereita todella tarkasti. Vertailukohtaa aitoon Blixeniin minulla ei ole, mutta ainakin puhetavasta päätellen Streep on selvästi sisällä roolissaan. Robert Redfordkin tekee kanssa ihan hyvää työtä ja täytyykin nyt samalla tunnustaa, että tämä taitaa tosiaan olla ensimmäinen elokuva, jonka Redfordilta näin; Hevoskuiskaajaa yritin joskus katsoa, mutta kesken jäi. Bror Blixeniä näytellyt Klaus Maira Brandauerilla on kuulemma aika säväyttävä tapa näytellä, mutta ei se ruudulla näkynyt, vaan melko tavalliselta aviomieheltä hän vaikutti, eikä varmasti jää mieleen. Michael Kitchen oli sitten jo vähän eläväisempi Berkeley Colena. Mukana menossa: Michael Gough (Batman).

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta katson leffat ostojärjestyksessä ja tuossa syksyn alkaessa uteliaisuus voitti ja rupesin laskemaan, mikä elokuva olisi se Project 1001:n 200. elokuva ja tämähän sieltä tuli. Siinä samassa mieleen tuli tuonne ylös "esipuheeseen" kirjoittaa, kuinka kukaan ei varmasti usko, että tämä virstanpylväs saavutettiin täysin sattumalta Meryl Streepin elokuvalla ja tuskin maltoin odottaa, että pääsen kirjoittamaan sen. Noh, sitten syksy eteni ja näin pari 1001-elokuvaa leffateattereissa, joten ne sitten pilasivat tämän minusta ihan hauskan sattuman (joo, huumorini on outoa). No höh!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tanssii susien kanssa / Turvatalo

tiistai 21. helmikuuta 2012

Wayne's World 2

Alkuperäinen nimi: Wayne's World 2
Ohjaus: Stephen Surjik
Käsikirjoitus: Mike Myers, Bonnie Turner, Terry Turner
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Christopher Walken
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 90 min

- So, did Jim Morrison give you Del Preston's exact address?
- Yeah, he said exactly London, England.

 
On kulunut vuosi siitä, kun Wayne Campbell ja Garth Algar (Mike Myers ja Dana Carvey) yrittivät onneaan ison tv-kanavan leivissä. Nyt Wayne on vihdoin päässyt muuttamaan vanhempiensa helmoista pois ja niinpä he tekevätkin Wayne's World -tv-ohjelmaa Waynen uudessa asunnossa vanhassa tehdasrakennuksessa.vanhoissa lavasteissa. Waynen tyttöystävä Cassandra (Tia Carrere) puolestaan on pääsemässä levyttämään ja levymoguli Bobby Cahn (Christopher Walken) puolestaan haluaa Cassandran itselleen. Wayne haaveilee saavuttavansa vielä elämänsä aikana jotain suurta, mutta mitä, sitä hän ei tiedä. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun hän tapaa unessa alastoman intiaanin (Larry Sellers), joka johdattaa Waynen aavikon halki Jim Morrisonin (Michael A. Nickles) luo, joka käskee Waynea järjestämään kotikaupungissaan Aurorassa rock-festivaalin. Niinpä hän ja Garth lähtevät suunnittelemaan Waynestockia, mutta rock-konsertin järjestäminen ei olekaan kovin yksinkertainen homma...

Tuossa edellisen arvostelun yhteydessä mietin, kumman näistä elokuvista olen mahtanut nähdä aiemmin, jos kumpaakaan kokonaan ja nyt tämän jatko-osan katsottuani olisin valmis lyömään vetoa tämän osan puolesta, vaikkeivät elokuvan tapahtumat palautuneetkaan mieleen tätä katsoessa. Joka tapauksessa sellainen hyvin hämärä ja selittämättömissä oleva fiilis nousi, että jotain tutunoloista tässä oli, mutta mikä se oli, en osaa sanoa. Olin kuvitellun elokuvan nauttivan vähintäänkin samanlaista arvostusta kuin ensimmäinen osa (näin ei ollut), minkä vuoksi lähdinkin katsomaan sitä melko positiivisin mielin. Kuitenkin vaikka tätäkin osaakin katseli ihan mielellään, niin eipä Wayne's World 2 siltikään edeltäjälleen pärjännyt.

Toisin kuin edellisen osan kohdalla, tässä osassa tarina ei kulkenut aivan ennalta-arvattavia polkuja pitkin, vaikka lopputulos olikin totta kai selvillä heti siitä hetkestä lähtien, kun elokuvan idea paljastui. Jos mahdollista, niin tässä oltiin tarinan puolesta entistäkin älyttömämällä linjalla ja niinpä monet juonikiemurat olivat melko päättömiä. Kuitenkaan tässä rock-konsertin järjestämisessä ei ollut ihan samaa imua kuin edellisen osan suuremmalle tv-kanavalle siirtymisessä, sillä jotenkin vain tuntui siltä (ja Mike Myers making ofissa siihen suuntaan kanssa vihjasi), että koko Waynestock-kuvio keksittiin lähinnä siitä syystä, että piti saada joku kunnolla ekasta osasta poikkeava tarina tähän jatko-osaan. Toisaalta sitten taas tämä Cassandra-kuvio muistutti hyvin paljon ensimmäisen osan vastaavaa, että ihan täysin uusiksi koko kuplettia ei ollut laitettu, mikä ehkä vähän harmitti. Sinänsä tämä konsertinjärjestämiskuvio oli ihan kivaa katsottavaa, mutta sitten mukaan oli ängetty Garthin naisseikkailu, joka ei tuntunut oikein pääsevän vauhtiin missään vaiheessa ja vaikka siinäkin tapahtui pieniä yllätyksiä, niin ei, en vain jaksanut oikein innostua. Niin ja totta puhuen eipä ne Waynestockin järjestämiseen liittyvät ongelmat niin mielenkiintoisilta tuntuneet, kun arvattavissa kuitenkin loppupeleissä oli, että lopussa ne menevät kuitenkin ihan nappiin ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Syy, miksi elokuva ei noussut samalle tasolle edellisen kanssa, löytyy siitä, ettei elokuvassa vain ollut samalla tavalla sellaisia huippuunsa viriteltyjä sketsijuttuja, jotka olisivat saaneet aikaan kunnon nauruja, vaikka esimerkiksi Waynen ja Cassandran isän Jeff Wongin (James Hong) tapaaminen aika läheltä liippasikin. Olihan tässäkin osassa sketsimäisiä kohtauksia, mutta ei kuitenkaan samassa mitassa kuin edellisessä leffassa, vaan nyt huumoripuolta oli sisällytetty enemmänkin itsen tarinan sekaan ja niihin päättömiin juonenkäänteisiin, jotka aiheuttivat lähinnä hymähtelyä jos sitäkään. Myönnettävä toki on, että monet elokuvaamiseen liittyvät vitsit olivat kyllä ihan viihdyttäviä.

Mike Myers ja Dana Carvey suoriutuivat rooleistaan ihan yhtä hyvin kuin ensimmäisessäkin osassa, vaikka varsinkin Garth tuntui olevan hivenen luuserimpi jätkä tässä osassa. Kuitenkin heidän kemiat toimivat edelleenkin hyvin yhteen ja täydensivät hyvin toisiaan, mikä näkyi sitten siinä, että kaksikon ollessa erillään hahmojen paras teho oli poissa. Noin muuten elokuvassa nähdään paljon ensimmäisen osan näyttelijöitä, mutta joitakin muutoksiakin oli tehty, joista suurimpana Rob Lowen vaihtuminen Christopher Walkeniin, joka sopi yllättävänkin hyvin tällaiseen komedialliseen rooliin ja itse asiassa Walkenin hahmo Bobby Cahn onnistui olemaan koko elokuvan ajan hyvin ärsyttävä, mikä oli ilmeisen tarkoituskin ja siten Walken onnistuikin roolissaan erinomaisesti. Mukana menossa: Ensimmäisestä osasta tutut Tia Carrere, Chris Farley, Lee Tergesen, Dan Bell ja Ed O'Neill sekä Kim Basinger, Drew Barrymore, Harry Shearer (Simpsonit), Jay Leno, Charlton Heston, James Hong (Ihmemies MacGyver), Heather Locklear (Melrose Place) ja Aerosmithin tyypit.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Niin Tia Carrere kuin Carreren hahmon Cassandran isää näytellyt James Hong tuovat minulle mieleen tosiaan nimenomaan Ihmemies MacGyverin, jossa he olivat näytelleet sarjan varrella useampaakin hahmoa, mutta olivat olleet myös olleet kerran myös samassa jaksossa, The Wish Childissa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Minun Afrikkani

maanantai 20. helmikuuta 2012

Wayne's World

Alkuperäinen nimi: Wayne's World
Ohjaus: Penelope Spheeris
Käsikirjoitus: Mike Myers, Bonnie Turner, Terry Turner
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Rob Lowe
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 90 min

- So, do you come to Milwaukee often?
- Well, I'm a regular visitor here, but Milwaukee has certainly had its share of visitors. The French missionaries and explorers were coming here as early as the late 1600s to trade with the Native Americans.
- In fact, isn't "Milwaukee" an Indian name?
- Yes, Pete, it is. Actually, it's pronounced "mill-e-wah-que" which is Algonquin for "the good land."

 
Illinoisissa sijaitsevassa Aurora-nimisessä kaupungissa Wayne Campbell ja Garth Algar (Mike Myers ja Dana Carvey) tekevät omaa tv-ohjelmaansa Waynen vanhempien talon kellarista käsin, mutta show näkyy vain Auroran asukkaille. Ohjelmassa ei ole hirveästi järjen hiventäkään, mutta teinit tuntuvat tykkäävän siitä, joten kun tv-yhtiön markkinointimies Benjamin Kane (Rob Lowe) bongaa ohjelman ja kuulee sen suosiosta, päättää hän yrittää saada kaksikon isommalle tv-kanavalle. Benjamin saakin Waynen ja Garthin siirtymään uudelle tv-kanavalle suuren palkkion saattelemana. Siinä sivussa Benjamin etsii ohjelmalle sponsoria ja sellainen saadaankin arcade-pelihallia pyörittävästä Noah Vanderhoffista (Brian Doyle-Murray) neuvottelematta Waynen ja Garthin kanssa. Kun sitten Benjamin vielä yrittää vokotella Waynen tuoretta tyttöystävää Cassandraa (Tia Carrere), onkin soppa jo valmis...

Nyt täytyy tehdä ehkä jopa nolo paljastus. En ole varma, olenko nähnyt tämän vai jatko-osan, mutta vahvasti epäilen, etten ole molempia nähnyt. Tämä ei ollut se nolo paljastus. Oli miten oli, niin jomman kumman elokuvan näkeminen sijoittuu viimeistään 90-luvun puolivälille elokuvan tullessa ensimmäistä kertaa televisiosta. Tämäkään ei ole se nolo paljastus. Nolona voi sen sijaan pitää ehkä sitä, että vaikka elin tuolloin varhaisteinivuosia, jolloin kaikenlaiset päättömyydet hauskuuttivat, niin näistä elokuvan kaveruksista en pitänyt sitten lainkaan, mikä selittäneekin sitten sen seikan, etten ole välttämättä molempia elokuvia nähnyt, jos sitä toistakaan ihan kokonaan. Elokuvat kuuluivat kuitenkin 90-luvun alkuvuosien suosituimpien komedioiden joukkoon, joten olihan minunkin otettava nämä leffat vihdoin kunnon tarkasteluun, jos vaikka olisin päässyt siitä turhasta tiukkapipoisuudesta eroon. Näin ilmeisesti pääsi myös käymään, sillä minähän jopa viihdyin Wayne's Worldin seurassa.

Elokuvassa on jokin tarinantapainen, jossa päähenkilöt pääsevät kokeilemaan onneaan isommalla tv-kanavalla. OIkeastaan alkukohtauksesta lähtien oli elokuvan pääjuoni kovin selvä, joten se ei juuri yllätyksiä tarjonnut, eikä juoneen tullut kauheasti lisää yllätyksiä Waynen löytäessä tyttöystävän Cassandrasta. Siten varsinaista tarinaa viedäänkin kovin tutuin oloisesti eteenpäin kepeissä tunnelmissa sellaisen pikkuhuumorin kera, joka tämän tästä pisti hymyilyttämään, mutta vain harvoin naurattamaan. Tähän kepeyteen vaikutti eittämättä se seikka, että vaikka Wayne ja Garth olivat molemmat ulkoiselta habitukseltaan kovinkin luuserin oloisia, niin tässä elokuvan maailmassa he olivat suuria julkkiksia ja nimenomaan vain positiivisessa mielessä, mikä poikkesi piristävästi useimmista komediallisista luuserikuvauksista. Lisäksi se seikka, että kaksikko, ja välillä joku muukin, puhui suoraan kameralle ihan kuin kyseessä olisi joku mokumentti vaikka näin ei ollut, oli ihan hauska läppä. Tarinan puolesta elokuva oli loppuratkaisuun asti kuitenkin sen verran simppeli, että sitä oli ihan kiva seurata, mutta ei sen enempää. Elokuvan jälkeen kyllä pisti mietityttämään, oliko monet minunkin viljelemät ilmaukset peräisin nimenomaan tästä elokuvasta.

Onneksi elokuvalla oli tarjota paljon muutakin. Jo elokuvan alkuvaiheessa tuli mieleen, että jotkin kohtauksista tuntuivat hyvin sketsimäisiltä ja mieleen tulikin,  etteivät vain nämä hahmot perustuisi jonkin sketsisarjan hahmoihin ja kas, olin oikeilla jäljillä, sillä hahmot oli nähty aiemmin jo Saturday Night Live -ohjelmassa; täytyykin illan elokuvan jälkeen katsella niitä pätkiä, jos löytyisi. Elokuva ei ollut pelkkää sketsistä toiseen siirtymistä, vaan juuri sopivissa määrin silloin tällöin niin, että ne limittyivät hauskasti elokuvan tarinaan, ja en voi muuta sanoa kuin sen, että nämä sketsit rokkasivat useimmiten täysillä. Oli kyse sitten Queenin Bohemian Rhapsodyn laulamisesta, sponsoreiden vastustuksesta tai aivan hulvattomasta loppuratkaisuvitsistä, niin nämä sketsit naurattivat siinä määrin, että niiden takia elokuva olisi voinut ansaita paljon isommatkin pisteet, mutta kun tosiaan päätarina oli tasoa "ihan kiva", niin en voinut niin sitten tehdä. Elokuvan parhaista hetkistä on kiittäminen Alice Cooperia, enkä tosiaan tarkoita hänen musiikillista puoltaan. Lisähauskuutta minulle toi tämä poliisisketsi, jonka sisältävän vitsin tunnistin jo ensisekunneista lähtien ennen kuin vitsi edes paljastettiin.

Pääkaksikkoa Waynea ja Garthia esittäneet Mike Myers ja Dana Carvey lisäsivät jo elokuvan alussa tätä sketsimäistä fiilistä, sillä heidän hahmonsa oli tosiaan hyvin sketsisarjamaisesti ylivedettyjä, minkä vuoksi vielä elokuvan alettua ajattelin, että tuleeko tästä sittenkään mitään. Koska hahmot olivat tarkoituksellisen ylivedettyä, pääsin tästä asiasta hyvin nopeasti yli ja sen jälkeen kaksikon menoa oli ilo katsoa, varsinkin kun kaksikon roolit oli hyvin määritelty. Myersin Wayne oli kaksikosta selvästi se puheliaampi, kun taas Carveyn Garth tyytyi monin paikoin vain vääntelemään naamaansa, mikä sopikin Carveylle oikein mainiosti. Benjamin Kanea näytellyt ja esimerkiksi Tukikohdasta tuttu Rob Lowe oli hänkin loistavassa vedossa. Mukana menossa: Mike Hagerty (Frendit), Robert Patrick, (Salaiset kansiot), Ed O'Neill (Pulmuset), Tia Carrere (Ihmemies MacGyver) ja Lara Flynn Boyle (Twin Peaks).

Pisteitä: 3,5/5
 
Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World 2

perjantai 17. helmikuuta 2012

The Crow: Wicked Prayer

Alkuperäinen nimi: The Crow: Wicked Prayer
Ohjaus: Lance Mungia
Käsikirjoitus: Lance Mungia, Jeff Most, Sean Hood
Pääosissa: Edward Furlong, Tara Reid, David Boreanaz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 95 min

- How are you at wedding speeches?
- I'm better at eulogies.

 
Reservaattialueella kaivostyöläiset kapinoivat, sillä kaivoksen paikalle aiotaan rakentaa kasino. Samaan aikaan tien reunassa rangaistustyötä tekevä vanki Luc Crash (David Boreanaz) pakenee joukkoineen. Luc Crash on kovan sortin saatananpalvoja ja hän haluaa tuoda helvetin maan päälle... kirjaimellisesti. Toisaalla Lucin vanha tuttu ja ex-vanki valkoinen Jimmy Cuervo (Edward Furlong) on ehdonalaisuutensa vuoksi jumissa reservaatissa ja rakastunut intiaanineitoon Lily Ignites the Dawniin (Emmanuelle Chriqui), vaikka Lilyn sukulaiset ovatkin heidän rakkauttaan vastaan. Cuervo on kuitenkin menossa kosimaan Lilyä, mutta Lucin jengi on vastassa, sillä he haluavat Lilyn silmät saatanallisiin rituaaleihinsa. Cuervo ja Lily tapetaan raa'asti ja heitetään kaatopaikalle pakastimessa. Sinne lentää myöskin varis, joka vapauttaa Cuervon kuolemastaan ja niinpä Cuervo pääsee kostamaan murhaajilleen...

Tämä The Crow -elokuvien parissa vietetty leffaviikko pääsee viimeinkin päätökseen. Oikeastaan koko sarja käy minusta hyvänä esimerkkinä siitä, miksi nykyään pyrin näkemään myös tiettyjen elokuvien jatko-osat. Nimittäin vaikka näitä jatko-osia on ilmeisesti parjattu kovinkin sanoin ja esimerkiksi IMDB-pisteet ovat hyvin alhaiset, mikä ei sinänsä motivoisi niiden katsomista, niin varsinkin kahdesta aiemmasta jatko-osasta pidin edes sen verran, että niiden katselu oli edes jossain määrin kannattavaa. Sarjan edellinenkin osa oli juuri ja juuri katsottavaa kamaa, joten sen myötä lähdin pienen toivonpilkkeen kera katsomaan tätä sarjan viimeistä osaa, mutta se pilke sammui sitten jossain vaiheessa, sillä The Crow: Wicked Prayer ei ollut järin onnistunut tekele ja vähän piti jopa miettiä vielä astetta heikompaakin pistemäärää.

Syy, miksi annoin elokuvalle edes kaksi pistettä, johtuu sen alusta, sillä vaikka en hirveästi tykännytkään tapahtumien lokaatiosta, oli siinä sellainen oma viehätyksensä, mikä saattoi tosin johtua siitä, että se poikkesi niin rajusti aiempien osien vastaavasta. Lisäksi vielä alussa elokuva vaikutti jotenkin monipuolisemmalta kuin mitä se loppupeleissä oli, kun oli Lucin jutut, Cuervon jutut sekä päälle vielä tämä kaivoshässäkkä, mutta ei siitä sitten saatukaan oikein mitään irti. Koko kaivosjutun mukanaolokin oli perusteltavissa vain sillä, että sillä tavalla Luc sai motivoitua joukkojaan ja samalla tekosyyn toimilleen. Kun sitten Cuervo kuolee ja palaa henkiin, niin arvattavissa oli, mitä oli tulossa eli Luc lähtisi kostamaan murhaajilleen eli siinä vaiheessa alkoi elokuvaa kohtaan tuntemani vähäinenkin kiinnostus laskea. Siitäkin huolimatta, että asiat eivät menekään ihan samalla kaavalla kuin ennen, vaan vaikka pari konnaa saakin surmansa jo hyvissä ajoin, niin kuitenkin aika monta konnaa jätetään ihan elokuvan loppujaksolle, jota saatiinkin sitten odotella pitkä tovi. Tässä välissä ja oikeastaan jo ennen loppujaksoa yritetään kaivaa ylimääräistä jännitettä siitä, että Lilyn sukulaiset ja heidän lähipiirinsä vihaavat Cuervoa ja he ovat kaiken lisäksi poliiseja, mutta turhaan, sillä eipä se yritys oikein onnistunut, vaan sitä vaan toivoi, että päästäisiin näissä kostotoimissa eteenpäin. Lisäksi Cuervo kävi yrittämässä sovittaa entisiä tekojaan, mikä olisi hyvin voitu jättää pois. Se varis-korttikin käytettiin mielestäni vähän turhan aikaisin, vaikka sitä käytettiinkin aika pitkälle loppuun asti. Lopun vaiheet olivatkin sitten sellaista kuraa, että epäilin hetken elokuvan olevan IMDB:ssä Bottom 150 -listalla (ei ollut). Tämä vesitetty ja huonosti leikattu lopputaistelu ja siihen muut liittyvät elementit toimivat hyvin sarjassa "onneksi tämä on pian ohi" ja loppuratkaisu oli monin paikoin naurettava, mutta samalla tylsä.

Nyt kun olen nähnyt nämä kaikki The Crow -elokuvat, niin voin sanoa tämän: Terminaattori 2: tuomion päivästä tuttu Edward Furlong oli eittämättä kaikista The Crow -hahmoista se ehdottomasti luokattomin, eikä Furlong onnistunut vakuuttamaan minua missään vaiheessa. Ennen ylösnousemustaan hän oli kuitenkin vielä juuri ja juuri mukiinmenevä, mutta tosiaan The Crow'na hän tuntui tekevän kaikkensa vesittääkseen hahmonsa kiinnostavuuden ja siinä hän lähestulkoon onnistuikin. David Boreanaz (Bones) ei myöskään onnistunut tekemään vaikutusta, vaan oli vain epäonnistunut karikatyyri ns. suuresta pahiksesta. Danny Trejo nyt oli oma itsensä, mutta kyllä minua sentään vähän huvitti Trejon paidatta tarjoama varistanssi. Mukana menossa: Tara Reid (American Pie) sekä Dennis Hopper pikkuroolissa.

Pisteitä: 2/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World

torstai 16. helmikuuta 2012

The Crow: Pelastus

Alkuperäinen nimi: The Crow: Salvation
Ohjaus: Bharat Nalluri
Käsikirjoitus: Chip Johannessen
Pääosissa: Eric Mabius, Kirsten Dunst, William Atherton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 101 min

- That was a fucking hollow point!
- I guess that it's true. Guns don't kill people.
 
 
Alex Corvin (Eric Mabius) on saanut kolmea vuotta aiemmin kuolemantuomion tyttöystävänsä Laurenin (Jodi Lyn O'Keefe) murhasta ja viimein hänen tuomionsa pistetään käytäntöön, vaikka Alex kuinka vakuuttaa syyttömyyttään ja puhuu jotain salaperäisestä arpikätisestä miehestä. Kun sitten kuollut Alex on viety kylmäsäilöön, hän yllättäen herääkin takaisin eloon vääriltä kohtaloilta suojaavan variksen toimesta. Alexin naama on kuitenkin palanut lähes tunnistamattomaksi sähkötuolikäsittelyssä, joten hän meikkaa naamansa vähän paremmaksi ja lähtee sen jälkeen etsimään tätä arpikätistä miestä kuin myös muita, jotka ovat sekaantuneet Laurenin murhaan ja saa apua muun muassa Laurenin siskolta Eriniltä (Kirsten Dunst)...

Minulla on jokin outo tapa olettaa kaikkien viime vuosisadan elokuvien 2000-luvulla julkaistujen jatko-osien olevan aikamoista kuraa ja niin ajattelin myös tämän elokuvan kohdalla. Sanoinkin eilen jossain netin syövereissä pitäväni tätäkin osaa oletettavasti turhempaakin turhempana jatko-osana, vaikka en nyt ihan täysin pitänyt mahdottomana, ettenkö tästäkin saattaisi pitää. Eikä niitä odotuksia ainakaan nostanut se seikka, että tunnistin käsikirjoittajan Chip Johannessenin yhdeksi Beverly Hills 90210:n käsikirjoittajaksi (ihan hyvä siinä, mutta... noh... niin ). Ehkä siinä kostoteemassa sitten on vain jokin, joka jaksaa viehättää, sillä Eipä The Crow: Pelastus miksikään älyttömän huonoksi osoittautunutkaan, sillä vaikka olikin tähän mennessä se heikoin osa, niin kyllähän tätäkin joten kuten jaksoi katsoa.

Edellisen osan arvostelun yhteydessä pohdiskelin, saako aihepiiristä eli kuolle(id)en ylösnousemisesta kostoaikeissa mitään järin erikoisia variaatioita aikaan ja elokuvan alussa ehdin jo kuvitella näin tapahtuneen. Alussa nimittäin totta kai Corvin ensin paistetaan hengiltä hänen puhuttuaan vain siitä arpikätisestä miehestä, joten ajattelin, josko sittenkin elokuvan aikana jahdattaisiin vain yhtä miestä, mutta ei. Melko pian alkutapahtumien jälkeen selvisi, että Laurenia onkin ollut tappamassa useampikin henkilö, joten juonikuvio oli sitä myöten selvä. Totta kai elokuvassa kulki mukana koko ajan tämän arpikätisen miehen mysteeri, mutta siinä taas ei ollut mitään pohdittavaa sen jälkeen, kun kyseinen henkilö kuvioihin tuli. Totta kai senkin jälkeen vielä mietin, voiko todellinen syyllinen olla niin ilmiselvä henkilö, mutta valitettavasti näin oli asianlaita. Kyllähän Alexin tutkimuksia katseli ihan ilokseen ja Erinin suhtautuminen Alexiin oli jatkuvan uteliaisuuden aiheena eli siinä mielessä ei mitään vikaa. Välillä siirrytään sivupoluille sitten vähän turhankin pitkäksi ajaksi, sillä kostotoimenpiteiden välissä ehti olla yhdessä vaiheessa aika pitkäkin tauko ja vastapainoksi seuraavassa hetkessä tapetaankin sitten pari tyyppiä peräkkäin. Tosin tämä jälkimmäinen  oli sikälikin ymmärrettävää, että tyypit sattuivat olemaan samassa tilassa, kun Alex tuli tekemään kepposiaan. Visuaaliselta puoleltaan elokuva oli ehkä tähän mennessä se heikoin, sillä eipä lavastus kuin kuvauspuolikaan juurikaan mieleen jäänyt. Mikä hahmoihin tulee, niin minua kuitenkin miellytti niiden aiempaa realistisempi ote. Loppuratkaisu oli tavallisen tylsä.

L-koodista tuttu Eric Mabius oli ihan ok pääosaan, vaikka ei ollutkaan ihan yhtä synkkä tapaus kuin edellisen osan Ashe Corven. Osansa Mabius kuitenkin hoiti ihan kelvollisesti, eikä siten valittamista ollut. Kirsten Dunst oli mainittu jokseenkin ymmärrettävissä syistä alku- ja lopputeksteissä ensin, mutta silti hän jäi samalla tavalla miespääosan varjoon kuin aiempienkin osien naiset ja totta puhuen hän tai oikeammin hänen roolihahmonsa tuntui tässä leffassa ihan pennulta. Mukana menossa: William Atherton (Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli) ja Walton Goggins (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 2,5/5
 
Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Wicked Prayer