keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Rat King

Alkuperäinen nimi: Rat King
Ohjaus: Petri Kotwica
Käsikirjoitus: Petri Kotwica, Iiro Küttner
Pääosissa: Max Ovaska, Julius Lavonen, Outi Mäenää
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 94 min

- Mitä jos mä vaan lopetan nyt?
- Jos sä lopetat nyt, sä et oo enää pelaaja. Sä oot tehtävä.


Juri (Max Ovaska) on ruipelo pelinörtti, joka on pelannut pelejä vuosikaudet ja lopulta hänen tyttöystävänsä Miakin (Niina Koponen) saa tarpeekseen. Pelikaverit, joiden kanssa Juri on pelannut monta vuotta, katoavat yhtäkkiä netin ihmeellisestä maailmasta ja Juri jää kaipaamaan niitä. Kun Juri lopulta myöntää itselleenkin, että hänellä tosiaan on ongelma, hän päättää heivata kaikki pelit mäkeen tai tarkemmin sanottuna komeroonsa. Seuraavana yönä Juri saa kuitenkin puhelun toiselta pelikaveriltaan Mordredilta aka Nikiltä (Julius Lavonen), joka pyytää Juria majoittamaan tämän, johon Juri suostuu. Niki kertoo osallistuneensa reaalimaailmassa pelattavaan peliin, jonka vuoksi hänen henkensä on vaarassa. Saatuaan tilaisuuden Juri ei malta olla kokeilematta peliä, joka yltyy koko ajan vain vaarallisemmaksi...

Minulla oli pelaajana hyvin suuret ennakkoluulot tätä elokuvaa kohtaan ja jopa niin suuret, etten voinut tehdä muuta kuin mennä katsomaan tämän. Olin valmis tuomitsemaan elokuvan tarjoaman näkemyksen pelaamisen vaikutuksista ja siinä sivussa ehkä vähän naureskelemaan ja jopa suuttumaankin turhan leimaavasta käsittelystä. Minulla oli siis varsin valmis ennakkoasenne elokuvaa kohtaan ja pidin jopa mahdollisena sitä, että en pitäisi siitä juurikaan, mutta sainkin yllättyä. No, eipä Rat King mikään huipputapaus ollut, mutta eipä se ollut myöskään ihan niin pelejä demonisoiva ainakaan omasta mielestäni, joten sitä oli loppujen lopuksi ihan kiva seurata.

Elokuvan alku ei ehkä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä nähdään Juri, kuinkas muutenkaan, pelaamassa ja nimenomaan selvästi enemmän kuin olisi terveellistä. Joutuessaan sitten kosketuksiin reaalimaailman kanssa hän ajattelee kanssakulkijoitaan kuin muina pelaajina tai pelihahmoina, mikä sinänsä ei luvannut hirveän hyvää jatkoa. Ehkä ironista, mutta elokuva kuitenkin muuttui parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun Niki tuli kuvioihin ja Juri pääsi tämän uuden pelin kimppuun. Minä kun uskoin jo heti alussa Nikin varoituksia ja niinpä tiesin sen pelin etenevän jatkuvasti vaarallisempaan suuntaan, joten sen turvin elokuvasta tuli melko jännittävää seurata, vaikka tämän pelin ensitasot eivät sinänsä mitään erikoista tarjonnutkaan, mutta kun se odotus siitä, mitä seuraavaksi oikein koittaisi, oli ehkä jopa vähän pelottavaa. Samalla sitten tarjotaan katsojalle pohdittavaksi sitä mahdollisuutta, että Juri ja Niki olisivat yksi ja sama henkilö ja vähän tuntui siltä, että haluttiin antaa katsojan itsensä pääteltäväksi miten asianlaita todellisuudessa on, vaikka ainakin omasta mielestäni totuus oli ihan ilmiselvä (kommenteissa voin kertoa oman näkemykseni siitä, jos joku haluaa). Pidin kyllä loppuruudusta, vaikka samankaltaiset läpät ovat pelimaailmassa melko tuttuja.

Ei elokuva silti ihan kaikilta osin nappiin mennyt, sillä minua häiritsi ainakin muutamat epäloogisuudet kovastikin ja suurimpana näistä oli tämä Nikin ryhtyminen vara-Juriksi. Elokuvassa ei paljasteta sitä, kuinka kauan Juri ja Mia olivat olleet yhdessä ennen eroa, joten sen voin vielä pitkin hampain hyväksyä, että Mia ei tunnistanut Nikiä Jurista, mutta se, että mukamas liiallisen pelaamisen johdosta oma äitikään (Outi Mäenpää) ei tunnistaisi Juria, meni jo vähän liian pitkälle. Elokuvan pelottavin henkilö ei ollut Juri eikä Niki, vaan Jurin liikunnanopettaja Salo (Janne Virtanen), joka osoitti vähän turhan suurta kiinnostusta Juria kohtaan, mikä näkyi varsinkin loppuhetkillä, jolloin Salo jää stalkkaamaan Jurin/Nikin liikkeitä näiden talon luokse. Epäuskottavaa? Kyllä, mutta samalla jotenkin karmivaa. Niin ja tämä lopullisen tason muiden osatekijöiden ennakoimisen helppous oli sekin vähän ärsyttävää; ihan kuin olisi ollut etukäteen tiedossa, mihin kaikki ihmiset jäisivät seisomaan.

Mitä tulee elokuvan tarjoamaan kuvaan pelaamisesta, niin kyllä, ehkä sellaista pientä demonisoinnin makua oli ilmassa, mutta ei tosiaan niin pahaa kuin mitä olin olettanut; niin ja missä elokuvissa ei nyt vähän kärjistettäisi asioita. Nikin taustoista ei saatu juuri mitään tietoa, mutta Jurilla tuntui itselläänkin olevan vähän muitakin ongelmia, eikä elokuva painottanut mielestäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki Jurin ongelmat johtuisivat nimenomaan ja vain pelaamisesta, vaan taustalla saattoi olla myös muita mielenterveydellisiä häiriöitä. Niin ja ihan pahimmasta päästä ei Jurikaan voinut olla, jos hän oli jossain vaiheessa onnistunut itselleen tyttöystävänkin hommaamaan ja... yrittipä Juri sentään jonkinlaista sosiaalista elämää viettää huoneensa ulkopuolellakin. Pelaamisen määrään suhteutettuna Juri oli kyllä aika menetetty tapaus, mutta varsinkin elokuvan loppuvaiheessa se pelaaminen oli enemmänkin selviytymiskamppailua kuin varsinaista peliä.

Pääosanesittäjät olivat molemmat Aamu-TV:n Tähtihetken haastattelussa ja jo siinä pistin merkille kaksikon samannäköisyyden ja ilmeisesti tätä yhtäläisyyttä oli haluttukin, sillä paikoin Julius Lavosta ja Max Ovaskaa ei erottanut toisistaan mitenkään. Yhdessä vaiheessa elokuvaa jo pelkäsin, että elokuva tarkoituksella sekoittaa hahmot toisistaan, mutta näin ei sitten käynytkään. Lavonen teki ihan hyvän, joskin stereotyyppisen suorituksen mahdollisimman syvälle vajonneesta pelinörtistä, eikä Ovaskakaan paljon huonompi ollut. En tajua, miksi elokuviin otetaan Outi Mäenpään kaltaisia valovoimaisia näyttelijöitä ja sitten jätetään heidät lähes statistin rooliin. Mäenpäätä olisn siis halunnut nähdä selvästi enemmän. Janne Virtanen nyt oli sama vanha itsensä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Gandhi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti