tiistai 31. tammikuuta 2012

Saapasjalkakissa

Alkuperäinen nimi: Puss in Boots
Ohjaus: Chris Miller
Käsikirjoitus: Tom Wheeler
Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Zach Galifianakis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 90 min

- First rule of Bean Club: Don't talk about Bean Club! The second rule of Bean Club: Don't talk about Bean Club!

 
Puss in Boots (äänenä Antonio Banderas) on etsintäkuulutettu kissa, mutta ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi, minkä vuoksi hän toivoo vielä jonakin päivänä puhdistavansa maineensa. Hän on vuosia haaveillut taikapavuista ja hän sattuu baarissa maitoa lipittäessään kuulemaan, että taikapavut ovat ilkeän pariskunnan Jackin ja Jillin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris) hallussa ja he ovat matkalla kaupunkiin ja Puss aikoo varastaa ne itselleen. Keikka menee kuitenkin pieleen, kun samojen papujen perässä on myöskin toinen kissa ja kumpikaan heistä ei saa papuja, mistä suivaantuneena Puss alkaa jahdata tätä toista kissaa kaupungin halki ja kun hän viimein yhyttää tämän, hän lopulta huomaa kissan olevan tyttökissa Kitty Softpaws (Salma Hayek). Pian myös selviää, että Kitty on munan Humpty Dumptyn (Zach Galifianakis) apuri ja koko pieleen mennyt keikka oli Humptyn keino saada Puss luokseen. Puss ja Humpty ovat nimittäin entiset kaverukset, mutta toisen petettyä toisen heidän tiensä erkanivat, mutta he sopivat riitansa ja pian Pussilla, Humptylla ja Kittyllä on edessään suuri seikkailu...

Olin nähnyt tämän elokuvan trailerin monta kertaa pyöriessäni leffateatterissa ja joka kerta tämä ihastutti ja ajattelin jopa, että elokuvasta saattaisi olla Shrekin manttelinperijäksi eli seuraavaksi Dreamworksin animaatioksi, joka valloittaa niin lasten kuin aikuistenkin sydämen. Jo trailerissa nimittäin olin näkevinäni vitsejä, jotka naurattaisivat enemmän aikuisia kuin lapsia, minkä vuoksi arvelin viihtyväni elokuvan parissa, joten katsomaanhan tämä piti mennä ja koska tuli katsottua tapojeni mukaisesti originaali versio (3D:nä), niin siksi olenkin käyttänyt hahmojen nimistä niiden englanninkielisiä nimiä. No, vasta viime vuonna näkemästäni Shrekistä olin tykännyt, mutta Saapasjalkakissasta tykkäsin vieläkin enemmän ja itse asiassa tämä taisi kertaheitolla nousta suosikkianimaatiokseni ja tiedän, että elokuva tulee vielä katsottua monta kertaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

 Myönnettävä kyllä on, että elokuvan alkua seurasin niin kuin animaatioita yleensäkin (poikkeuksia toki on) eli ehkä kuitenkin hieman epäillen, mutta hyvin nopeasti nämä epäilykset karisivat jonnekin. Elokuva nimittäin lähti mielestäni heti kunnolla käyntiin ja Puss in Bootsin esittely oli oikein hyvin tehty. Samalla käynnistellään itse päätarinaakin, joten alussakaan ei ole turhaa tyhjäkäyntiä. Vähitellen elokuvaan tulee uusia piirteitä ja lisää ulottuvuutta, kun uusia hahmoja nähdään ja samalla viedään juonta eteenpäin ja... Millainen tarina tästä muotoutuikaan! Elokuva oli täynnä seikkailua, jossa yhdistyivät niin lännenelokuvat kuin Zorron tarinatkin, mutta onpahan mukaan ympätty myös Jaakko ja pavunvarsi -sadun muunnelma erittäin onnistuneesti. Tarina oli hyvin mukaansatempaava ja se tarjosi niin huumoria, jännitystä, seikkailua kuin tietenkin vähän romantiikkaakin. Lisäksi elokuvassa oli yksi jos toinenkin yllättävä käänne ja vaikka jotain epäilinkin pitkin matkaa, niin mitään varmuutta näistä käänteistä ei ollut ennen kuin ne tapahtuivat. Moneen kertaan jännitin tulevia tapahtumia ihan samalla tavalla kuin hyvässä seikkailuelokuvassa pitääkin jännittää. Huumoria käytettiin sitten siinä seikkailun mukana, mutta pelkäksi naurattamiseksi elokuva ei mennyt, vaan sitä oli juuri sopivassa määrin. Useimmiten huumori nojasikin sitten siihen, että vaikka Puss (ja Kitty) esitetäänkin hyvin ihmismäisinä kissoina, niin tarpeen tullen he kuitenkin käyttäytyivät kuin tavalliset kissat ja nämä kissamaiset kohtaukset olivatkin hulvattomia. Lisäksi elokuvasta löytyy monia viittauksia populaarikulttuuriin (kts. lainaus), joita tietenkin on aina ilo bongailla. Kokonaisuutena todella menevä ja siten viihdyttävä seikkailu, jossa riittää yllätyksiä aina loppuratkaisua myöten.

Elokuvassa oli lisäksi erittäin hyvin animoituja toimintakohtia ja varsinkin tämä takaa-ajo pääosin siellä talojen katoilla oli erittäin huikeaa katseltavaa, mutta riitti näyttäviä toimintaosuuksia pitkin elokuvaa. 3D-ominaisuus ei nyt hyppinyt silmille, vaan oli vähän niin kuin taustalla koko ajan; kyllähän sen huomasi, mutta ei siihen liiemmin kiinnittänyt huomiota. Niinpä luulenkin, ettei elokuva paljon menettäisi 2D-versiona katsottaessakaan. Musiikista vastannut Henry Jackman oli saanut elokuvaan juuri siihen sopivaa meksikolaisrytmejä ja niinpä olikin luomassa elokuvaan hyvin sopivaa tunnelmaa ja itse asiassa finnkinolaisten (ehkä) harmiksi musiikki oli jopa niin hyvää, että minun oli jäätävä kuuntelemaan niitä lopputekstien ajaksi. Ääninäyttelijät olivat hyviä kautta linjan ja varsinkin Antonio Banderas oli loistava Puss in Bootsina.

Pisteitä: 5/5

Edit 1.2.: Sain juuri tietää, että tämä Saapasjalkakissahahmo on peräisin Shrek-elokuvista. Olen nähnyt vain sen ensimmäisen ja siinä hahmoa ei vielä ollut, niin en tiennyt sitten; traileristakaan se ei käynyt ilmi. Pahoittelen sivistymättömyyttäni (no en oikeasti)! :D

 Seuraavana arvosteluvuorossa: Traffic

lauantai 28. tammikuuta 2012

Rautarouva

Alkuperäinen nimi: The Iron Lady
Ohjaus: Phyllida Lloyd
Käsikirjoitus: Abi Morgan
Pääosissa: Meryl Streep, Jim Broadbent, Susan Brown
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 105 min

- It used to be about trying to do something. Now it's about trying to be someone.


Margaret Thatcher (Meryl Streep), Iso-Britannian entinen pääministeri, viettää vanhuuspäiviään edelleen hyvin vartioituna, vaikka hän toisinaan pääseekin livahtamaan vartijoiltaan käydäkseen lähikaupassa. Hänen miehensä Denis (Jim Broadbent) on kuollut vuosia sitten, mutta edelleen hän pitää miehensä tavaroita kaapeissaan, minkä lisäksi hän näkee miehensä jatkuvasti ympärillään. Hänen ympärillään häärää myös palvelusväkeä, mutta kun hän jää yksin, hän palaa muistoissaan pääministeriaikoihinsa, vaikka hänen alkutaival olikin varsin kuoppainen, sillä kukaan ei tahtonut ottaa tätä naista turhan vakavasti, missä he tekivät lopulta suuren virheen...

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ei koskaan pienenä tullut kiinnittäneeksi huomiota Margaret Thatcheriin ja itse asiassa ensimmäinen britti-pääministeri, jonka opin tuntemaan, oli Tony Blair. Silti olen odottanut tätä elokuvaa ihan kiitettävän tovin ja ehdinpä viime keväänä jo salaa toivoa, että elokuva ehtisi Sodankylän elokuvajuhlille ja toisi mukanaan Meryl Streepin, mutta... ei sitten! Meryl Streephän se totta kai oli pääsyy siihen, miksi olin tämän halunnut nähdä. Odottelussa ei kuitenkaan ollut kyse sellaisesta valtavasta hypetysodottamisesta, niin kuin oli aikoinaan esimerkiksi Inceptionin kohdalla, vaan pitkä odotus johtui enemmänkin siitä, että siitä nyt oli vain sattunut tihkumaan tietoja jo kovin varhaisessa vaiheessa. No, odotus pääosin palkittiin, sillä Rautarouva oli mielestäni varsin hyvä elokuva.

En tosiaan Thatcherista juuri mitään tiennyt, mitä nyt sen, että hän oli verrattain ristiriitainen hahmo, joten siksikin lähdin katsomaan tätä varsin kiinnostuneena. Leffa alkaa nykypäivästä, jossa näytetään dementoitunutta Thatcheria kodissaan ja vähän sen ulkopuolellakin ja mukana seilasi myös Denis, johon liittyi pienenpieni yllätyskin tässä nykyajassa. Vähitellen sitten siirrytään niihin muisteloihin, jotka alkavat toisesta maailmansodasta ja jatkuvat sitten Thatcherin pyrkimisestä mukaan politiikkaan. Toisin kuin ehkä olisin toivonut, pelkästään takaumissa ei kuitenkaan vietetä aikaa, vaan vähän väliä siirrytään takaisin nykyaikaan, jossa välillä Thatcher juttelee miehelleen ja välillä muistelee asioita itsekseen, mutta toisaalta sitten nämä nykyisyyden kuvaukset toivat ainakin vähän lisää tietoa Thatcherin sielunmaisemasta, joten siinä mielessä ne puolustivat paikkaansa. Mielenkiintoisinta antia elokuva tarjosi kuitenkin näissä takaumissa, joiden aikana nähdään Thatcher kipuamassa ylöspäin niin sanotusti miesten hallitsemalla politiikan kentällä (tätäkin oli kyllä liioiteltu) ja kun Thatcher lopulta sinne huipulle pääsee, niin sinnekin mahtuu monituisia kiinnostavia ja jopa yllättäviäkin hetkiä. Näiden muisteluiden päätös johti nykyajassa ehkä turhaan sentimentalisuuteen, mutta kiitos oivan näyttelijätyön sekään ei liiemmin häirinnyt. Streep oli maskeerattu niin Thatcherin näköiseksi kuin olla ja voi, enkä siten ihmettelekään, että elokuvan maskeeraus on ehdolla parhaan Oscarin saajaksi ja epäilenpä, että hyvin toteutettu maskeeraus olikin syynä siihen, että vanhaa Thatcheria näytettiin näinkin paljon.

Voi johtua nuoresta iästäni eli siitä, etten Thatcheria muista, että pidin elokuvaa varsin kiinnostavana, sillä elokuva tarjosi minusta oivan kurkistusreiän Thatcherin uraan ja lisäksi koko elokuvassa oli hienoa se, että se kertoi todellisesta henkilöstä, joka ei kuitenkaan ollut vain kaikkien rakastama sankari, vaan toimillaan vahvojakin tunteita puoleen ja toiseen herättänyt pääministeri. Kuitenkin elokuva oli sen verran sirpaleinen, enkä nyt tarkoita nykyajan ja menneisyyden välillä hyppimistä, että pystyn hyvin kuvittelemaan, että Thatcherin aikaa seuranneet eivät tästä elokuvasta niin paljon saa irti. Thatcherin ura päivänpolitiikassa oli kuitenkin sen verran pitkä, että nyt tunnuttiin raapaisemaan vain pintaa ja ottamaan mukaan tapahtumia ja kriisejä sieltä täältä, eikä suinkaan käymään Thatcherin uraa kattavasti läpi. Tästä pääsenkin sitten siihen ainoaan todelliseen isoon miinukseen, jota en usein sano: elokuva oli ihan liian lyhyt. Sinänsä toki näitä dementoituneen Thatcherin kohtauksia olisi voitu vähentää, mutta sillä nyt ei ollut niin väliä, kunhan nyt Thatcherin poliittista uraa olisi näytetty tyyliin vähintään puoli tuntia enemmän ja miksei ehkä kauemminkin. En vain saata uskoa, että tässä elokuvassa tarjottiin kaikki kiinnostavat hetket Thatcherin elämästä ja urasta pääministerinä.

Elokuvan jälkeen rupesin pohtimaan, että olisinko mennyt katsomaan sen, jos siinä ei olisi ollut Meryl Streepiä pääosassa ja sen verran minäkin olen kiinnostunut historiallisista hahmoista, että olisin ihan hyvin saattanutkin niin tehdä, joskin en jaksa uskoa, että ilman Streepin kaltaista tähteä elokuvaa olisi saatu teattereihin asti ainakaan täällä Porissa. En tietenkään olisi innostunut elokuvasta etukäteen niin valtavasti ilman Streepiä, mutta jos elokuva olisi saanut yhtään samankaltaisia arvioita kuin mitä nyt oli ilmeisesti saanut, niin varmasti olisin ollut tarpeeksi utelias näkemään myös tämän elokuvan.

Nii-in... jos sitten siirtyisi siihen pääasiaan eli Meryl Streepiin. Ette varmaan usko tätä, mutta hän tekee mielestäni aivan loistavan roolityön Margaret Thatcherina. Tosin vasta jälkikäteen vertailin Streepin Thatcheria ja aitoa Thatcheria toisiinsa ja yhdennäköisyys oli musertava, mutta jo se, että Streep ei näyttänyt elokuvan aikana tippakaan Meryl Streepiltä vaan ihan joltain toiselta henkilöltä, teki hänestä aivan mahtavan. Toki iso kiitos kuuluu maskeeraajille, mutta oli Streepilläkin oma osansa muutoksessa. Kun vanha Thatcher tuli ensimmäistä kertaa ruutuun, niin suorastaan hämmästyin, että oliko kuvan nainen tosiaankin Streep itse. Streep oli lisäksi mitä ilmeisimmin omaksunut Thatcherin puhetyylin hienosti ja sitä oli kiva katsella. Muista näyttelijöistä positiivisesti mieleen jäi Denisiä esittänyt Jim Broadbent sekä Thatcherin tytärtä Carolia näytellyt Olivia Colman, vaikka olihan tämä niin vahvasti yhden näyttelijän elokuva.

Pisteitä: 4/5

PS. Oli muuten aivan luokaton suomenkielinen tekstitys elokuvassa. Hirveästi kirjoitusvirheitä ja sanoja jätettiin rivien lopusta pois ja lauseet jäivät siten kesken, vaikka piste lopussa olisikin ollut. Sapiskaa suomentajalle!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Saapasjalkakissa

torstai 26. tammikuuta 2012

Project 1001, osa 199/1001: Gandhi

Alkuperäinen nimi: Gandhi
Ohjaus: Richard Attenborough
Käsikirjoitus: John Briley
Pääosissa: Ben Kingsley, John Gielgud, Alyque Padamsee
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Intia
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 183 min

- Bapuji, the whole country is moving.
- Yes. but in what direction?


Mohandas Gandhi eli Mahatma Gandhi (Ben Kingsley) ammutaan. Hän ei ollut mikään valtionpäämies, mutta siitä huolimatta sadattuhannet intialaiset osallistuivat hautajaisiin, kuten myös monien maiden johtajat. Gandhi oli niittänyt mainetta väkivallattomalla vastarinnalla, mikä oli johtanut lopulta Intian valtion perustamiseen ja Gandhin ajatukset saivat paljon tukijoita, mutta myös aiheutti harmaita hiuksia britti-imperiumin johtohenkilöissä. Kaikki oli kuitenkin saanut alkunsa Etelä-Afrikassa, johon Lontoossa asianajokoulutuksensa saanut Gandhi lähtee puolustamaan työläisten oikeuksia, mutta tulee ennen perille pääsyä potkituksi junasta, koska istui junan ensimmäisessä luokassa, vaikka olikin konduktöörien mukaan vääränvärinen kyseiseen luokkaan. Loppu onkin sitten historiaa...

Vielä kertaakaan en ollut ennen eilistä tätä elokuvaa kokonaan nähnyt. Joskus vuosituhannen alussa tuli piipahdettua Helsingissä siskon luona ja vuokrattiin ajankuluksi pari leffaa; minä valitsin yhden, hän toisen. Minun valitsema elokuva (Takaahaettu) ehdittiin katsoa, mutta Gandhi jäi kesken, kun se oli niin pitkä ja minun piti vielä ehtiä Raumalle lähtevään bussiin. Muistelisin ajatelleeni tuolloin, että onneksi näin, sillä teini-minäni ei millään jaksanut oikein innostua tästä elokuvasta. Aikaa niistä ajoista on kuitenkin paljon ja leffamakukin on jossain määrin muuttunut niistä päivistä, joten siksikin odotin tältä elokuvalta aika paljon, sillä jostain syystä kuvittelin elokuvan iskevän minuun paljon paremmin. No, valitettavasti näin ei käynyt, vaan tämä tyyliin kaikkien ylistämä elokuva jäi omalta osaltani melko keskinkertaiseksi ja hieman pienempikin pistemäärä oli ihan oikeasti lähellä.

Elokuva alkaa sinänsä melko kivasti, sillä vaikka elokuvassa Gandhin lapsuuteen ja koulutukseen Lontoossa viitataankin, niin kuitenkin elokuva alkaa siitä hetkestä, jolloin mitä ilmeisimmin käynnistyy tämä Gandhin todellinen halu muutoksiin. Nämä muutokset alkavat kuitenkin pienesti eli paikalliselta tasolta ja itse asiassa tämä koko Etelä-Afrikan tapahtumia kuvaava jakso kuului elokuvan mielenkiintoisimpiin, sillä sitä en muistanut. Homman nimi nimittäin oli se, että Gandhi on minulle henkilönä koulun historiantunneilta hyvin tuttu ja varsinkin nämä Gandhin Intiassa suorittamat mullistukset olivat niiltä ajoilta hyvin muistissa (kuten Gandhin kouluttautuminenkin). Niinpä minulle tuli tästä elokuvasta sellainen olo kuin olisin katsonut jotain näyteltyä historiadokumenttia, josta vain puuttui kertojaääni. Intian valtion syntyprosessi ja väkivallaton vastarinta-ajattelu oli ennestään hyvin muistissa ja suolamarssikin niin terminä kuin tapahtumana palautui mieliin heti Gandhin käynnistäessä sen. Vuosilukuja en minäkään muista, joten siksi oli vähän ikävää, että Gandhin eri vaiheet niputettiin yhteen niin, että niistä oli helppo olettaa, että ne tapahtuivat lyhyen ajan sisällä toisistaan, vaikka todellisuudessa aikaa tapahtumien välissä olisi kulunutkin vuosia; yksittäiset "muutamaa kuukautta/vuotta myöhemmin" -tekstit eivät paljon auttaneet. Lisäksi elokuva keskittyi niin vahvasti Gandhin ja "lähipiirin" vaiheiden kertomiseen, että tunnelmanluominen tuntui olleen unohdettu täysin tai en minä sellaista tahtonut elokuvasta tunnistaa. Voi olla, että tapahtumasta ja siten vuodesta toiseen mentiin niin rivakkaa vauhtia, ettei yhtäjaksoista tunnelmointia olisi voinutkaan saada aikaiseksi. Elokuva oli yli kolme tuntia pitkä, mutta siitä huolimatta aika ei sen parissa käynyt tylsäksi, joten kyllähän tätäkin ihan katsoi. Elokuva kuitenkin tuntui sisältävän nimenomaan Gandhin elämän tärkeitä tapahtumia, joiden jättäminen näin jälkikäteen ajateltuna olisi tuntunut vääryydelltä.

On ehkä ikävä sanoa näin, mutta elokuva oli mielenkiintoisimmillaan silloin, kun Gandhi ei ollut kuvissa, sillä Gandhin matkanteon sivussa tapahtui juuri niitä asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan, kuten nämä kaikki mellakat ja esimerkiksi tämä Amritsarin verilöyly kaikessa raakuudessaankin. Niin ja oli Gandhilla kuinka ylevät aatteet, niin minua alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää katsoa Gandhin naamaa huolimatta siitä, kuinka hyvin Ben Kingsley häntä näytteli. Gandhista tuli hyvin nopeasti sellainen itsepäinen jääräpää, jollaisena hän pysyi pitkälti koko elokuvan ajan ja jotain siinä hänen asenteessaan oli sellaista, mikä ärsytti minua suuresti, vaikka sinällään olin läpi elokuvan Gandhin puolella. Ehkä juuri tämä asenne yhdistettynä siihen tapahtumien tuntemiseen oli se seikka, miksi en sitten saanutkaan tästä leffasta ihan kaikkea irti. Ei sillä, mahtui siihen Gandhinkin tarinaan ihan mielenkiintoisiakin polkuja (eli minulle uusia asioita) kuten nämä nälkälakot ja vankilassa virumiset. Niin ja en yhtään yritä vähätellä Gandhia ja hänen tekojaan, mutta näin tv-ruudun välityksellä en vain onnistunut vaikuttumaan hänen tekojensa kuvauksesta.

Edellisen kappaleen jutuista huolimatta siitä ei pääse mihinkään, etteikö Ben Kingsley olisi ollut nappivalinta Gandhiksi. Toki joudun myöntämään, että ainakin oma käsitykseni Gandhista saattaa hyvinkin olla tämän elokuvan kuvastosta, mutta ei suinkaan kaikki ja niiden vähäisten näkemieni oikeiden arkistopätkien perusteella Kingsley on omaksunut Gandhin elkeet erittäin hyvin ellei täydellisesti. Kyllä Kingsleystä tuli jatkuvasti mieleen, että tuo voisi aivan hyvin olla se oikea Gandhi. Vaikka elokuvassa olikin näyttelijöitä pilvin pimein, niin jotenkin en onnistunut kiinnittämään suurta huomiota muihin näyttelijöihin, vaikka kaipa nekin ihan hyvää jälkeä tekivät; ei minulle tullut ainakaan mieleen ketään, joka olisi ollut roolissaan varsinaisesti huono. Martin Sheeniä en millään meinannut tunnistaa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rautarouva

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Rat King

Alkuperäinen nimi: Rat King
Ohjaus: Petri Kotwica
Käsikirjoitus: Petri Kotwica, Iiro Küttner
Pääosissa: Max Ovaska, Julius Lavonen, Outi Mäenää
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 94 min

- Mitä jos mä vaan lopetan nyt?
- Jos sä lopetat nyt, sä et oo enää pelaaja. Sä oot tehtävä.


Juri (Max Ovaska) on ruipelo pelinörtti, joka on pelannut pelejä vuosikaudet ja lopulta hänen tyttöystävänsä Miakin (Niina Koponen) saa tarpeekseen. Pelikaverit, joiden kanssa Juri on pelannut monta vuotta, katoavat yhtäkkiä netin ihmeellisestä maailmasta ja Juri jää kaipaamaan niitä. Kun Juri lopulta myöntää itselleenkin, että hänellä tosiaan on ongelma, hän päättää heivata kaikki pelit mäkeen tai tarkemmin sanottuna komeroonsa. Seuraavana yönä Juri saa kuitenkin puhelun toiselta pelikaveriltaan Mordredilta aka Nikiltä (Julius Lavonen), joka pyytää Juria majoittamaan tämän, johon Juri suostuu. Niki kertoo osallistuneensa reaalimaailmassa pelattavaan peliin, jonka vuoksi hänen henkensä on vaarassa. Saatuaan tilaisuuden Juri ei malta olla kokeilematta peliä, joka yltyy koko ajan vain vaarallisemmaksi...

Minulla oli pelaajana hyvin suuret ennakkoluulot tätä elokuvaa kohtaan ja jopa niin suuret, etten voinut tehdä muuta kuin mennä katsomaan tämän. Olin valmis tuomitsemaan elokuvan tarjoaman näkemyksen pelaamisen vaikutuksista ja siinä sivussa ehkä vähän naureskelemaan ja jopa suuttumaankin turhan leimaavasta käsittelystä. Minulla oli siis varsin valmis ennakkoasenne elokuvaa kohtaan ja pidin jopa mahdollisena sitä, että en pitäisi siitä juurikaan, mutta sainkin yllättyä. No, eipä Rat King mikään huipputapaus ollut, mutta eipä se ollut myöskään ihan niin pelejä demonisoiva ainakaan omasta mielestäni, joten sitä oli loppujen lopuksi ihan kiva seurata.

Elokuvan alku ei ehkä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä nähdään Juri, kuinkas muutenkaan, pelaamassa ja nimenomaan selvästi enemmän kuin olisi terveellistä. Joutuessaan sitten kosketuksiin reaalimaailman kanssa hän ajattelee kanssakulkijoitaan kuin muina pelaajina tai pelihahmoina, mikä sinänsä ei luvannut hirveän hyvää jatkoa. Ehkä ironista, mutta elokuva kuitenkin muuttui parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun Niki tuli kuvioihin ja Juri pääsi tämän uuden pelin kimppuun. Minä kun uskoin jo heti alussa Nikin varoituksia ja niinpä tiesin sen pelin etenevän jatkuvasti vaarallisempaan suuntaan, joten sen turvin elokuvasta tuli melko jännittävää seurata, vaikka tämän pelin ensitasot eivät sinänsä mitään erikoista tarjonnutkaan, mutta kun se odotus siitä, mitä seuraavaksi oikein koittaisi, oli ehkä jopa vähän pelottavaa. Samalla sitten tarjotaan katsojalle pohdittavaksi sitä mahdollisuutta, että Juri ja Niki olisivat yksi ja sama henkilö ja vähän tuntui siltä, että haluttiin antaa katsojan itsensä pääteltäväksi miten asianlaita todellisuudessa on, vaikka ainakin omasta mielestäni totuus oli ihan ilmiselvä (kommenteissa voin kertoa oman näkemykseni siitä, jos joku haluaa). Pidin kyllä loppuruudusta, vaikka samankaltaiset läpät ovat pelimaailmassa melko tuttuja.

Ei elokuva silti ihan kaikilta osin nappiin mennyt, sillä minua häiritsi ainakin muutamat epäloogisuudet kovastikin ja suurimpana näistä oli tämä Nikin ryhtyminen vara-Juriksi. Elokuvassa ei paljasteta sitä, kuinka kauan Juri ja Mia olivat olleet yhdessä ennen eroa, joten sen voin vielä pitkin hampain hyväksyä, että Mia ei tunnistanut Nikiä Jurista, mutta se, että mukamas liiallisen pelaamisen johdosta oma äitikään (Outi Mäenpää) ei tunnistaisi Juria, meni jo vähän liian pitkälle. Elokuvan pelottavin henkilö ei ollut Juri eikä Niki, vaan Jurin liikunnanopettaja Salo (Janne Virtanen), joka osoitti vähän turhan suurta kiinnostusta Juria kohtaan, mikä näkyi varsinkin loppuhetkillä, jolloin Salo jää stalkkaamaan Jurin/Nikin liikkeitä näiden talon luokse. Epäuskottavaa? Kyllä, mutta samalla jotenkin karmivaa. Niin ja tämä lopullisen tason muiden osatekijöiden ennakoimisen helppous oli sekin vähän ärsyttävää; ihan kuin olisi ollut etukäteen tiedossa, mihin kaikki ihmiset jäisivät seisomaan.

Mitä tulee elokuvan tarjoamaan kuvaan pelaamisesta, niin kyllä, ehkä sellaista pientä demonisoinnin makua oli ilmassa, mutta ei tosiaan niin pahaa kuin mitä olin olettanut; niin ja missä elokuvissa ei nyt vähän kärjistettäisi asioita. Nikin taustoista ei saatu juuri mitään tietoa, mutta Jurilla tuntui itselläänkin olevan vähän muitakin ongelmia, eikä elokuva painottanut mielestäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki Jurin ongelmat johtuisivat nimenomaan ja vain pelaamisesta, vaan taustalla saattoi olla myös muita mielenterveydellisiä häiriöitä. Niin ja ihan pahimmasta päästä ei Jurikaan voinut olla, jos hän oli jossain vaiheessa onnistunut itselleen tyttöystävänkin hommaamaan ja... yrittipä Juri sentään jonkinlaista sosiaalista elämää viettää huoneensa ulkopuolellakin. Pelaamisen määrään suhteutettuna Juri oli kyllä aika menetetty tapaus, mutta varsinkin elokuvan loppuvaiheessa se pelaaminen oli enemmänkin selviytymiskamppailua kuin varsinaista peliä.

Pääosanesittäjät olivat molemmat Aamu-TV:n Tähtihetken haastattelussa ja jo siinä pistin merkille kaksikon samannäköisyyden ja ilmeisesti tätä yhtäläisyyttä oli haluttukin, sillä paikoin Julius Lavosta ja Max Ovaskaa ei erottanut toisistaan mitenkään. Yhdessä vaiheessa elokuvaa jo pelkäsin, että elokuva tarkoituksella sekoittaa hahmot toisistaan, mutta näin ei sitten käynytkään. Lavonen teki ihan hyvän, joskin stereotyyppisen suorituksen mahdollisimman syvälle vajonneesta pelinörtistä, eikä Ovaskakaan paljon huonompi ollut. En tajua, miksi elokuviin otetaan Outi Mäenpään kaltaisia valovoimaisia näyttelijöitä ja sitten jätetään heidät lähes statistin rooliin. Mäenpäätä olisn siis halunnut nähdä selvästi enemmän. Janne Virtanen nyt oli sama vanha itsensä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Gandhi

tiistai 24. tammikuuta 2012

Vallan kääntöpuoli

Alkuperäinen nimi: The Ides of March
Ohjaus: George Clooney
Käsikirjoitus: George Clooney, Grant Heslov, Beau Willimon
Pääosissa: Ryan Gosling, George Clooney, Philip Seymour Hoffman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 101 min

- What if I had something big?
- Like what?- Something big.



Stephen Meyers (Ryan Gosling) toimii lehdistösihteerinä demokraattien toisen kärkiehdokkaan Mike Morrisin (George Clooney) kampanjassa demokraattien esivaaleissa. Meyers, Morris ja kampanjapäällikkö Paul Zara (Philip Seymour Hoffman) muodostavat voimakolmikon, jonka tarkoituksena on saada Morris demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Kampanjoinnin yhteydessä Meyers tutustuu kampanja-avustaja Mollyyn (Evan Rachel Wood), jonka kanssa heillä alkaa seksisuhde. Kilpailevan ehdokkaan senaattori Pullmanin (Michael Mantell) tukijoukot pitävät Morrisia todellisena uhkana, minkä vuoksi Pullmanin kampanjapäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti) pyytääkin Meyersia joukkoihinsa. He tapaavat, jolloin Meyers kieltäytyy loikkaamasta Pullmanin kelkkaan, mutta tapaamisella tulee olemaan lopulta suurta vaikutusta Meyersin uraan...

Eilistä arvostelua kirjoittaessani en ollut vielä varma, lähdenkö lainkaan leffateatteriin illalla ja vieläpä alkuillasta, sillä kirjoitushetkellä minua väsytti tavallista enemmän, mutta illan tullen huomasin olevani sen verran virkeä, että lähtöä ei tarvinnut miettiä. Vaalit ovat niin meillä kuin Yhdysvalloissa ajankohtaiset, joten siinä mielessä tämän elokuvan (Suomen) ensi-ilta osui aikalailla nappiin. En hirveästi tiennyt elokuvan sisällöstä etukäteen (vaikka luulin tietäväni), mitä nyt tiesin elokuvassa olevan Clooneyn ja Goslingin, mikä yhdistettynä siihen, että elokuva oli saanut ihan hyviä arvosteluja vähän joka puolelta, riitti katsomispäätöksen syntymiseen, vaikka pieni epäilys niskassa olikin. Pystyisikö vaaliteemainen draama pitämään minua otteessaan? Todellakin pystyi, sillä Vallan kääntöpuoli oli erittäin onnistunut tapaus ja taistelee aivan taatusti parhaista paikoista vuoden parhaita elokuvia listattaessa (vaikka onkin itse asiassa viime vuoden elokuva).

Elokuvan alussa vielä oli sellaista asetelmien hakemista eli yritin vähän tarkkailla eri päähenkilöiden keskinäisiä suhteita ja sen sellaisia, mutta ei mennyt kovinkaan kauan, kun jo huomasin elokuvan imaisseen minut täysillä mukaansa. Elokuva näyttää suomenkielisen nimensä mukaisesti sen vallan toisen puolen eli taistelun siellä kulisseissa ja tekee sen todella mielenkiintoisella ja ennen kaikkea uskottavalla tavalla. On tv-väittelyihin valmistautumista, kampanjastrategioiden miettimistä, uteliaita toimittajia, piilossa tapahtuvaa kähmintää ja vaikka mitä. Ei sinänsä kuulosta järin erikoiselta, mutta kun se vain toimii niin, että tunnelma on välillä jopa kihelmöivän jännittävä ja välillä tuntui kuin katselisi jotain tiivistunnelmaista trilleriä. Olin nähnyt elokuvan trailerin ja jotenkin siitä oli jäänyt käsitys, että Meyersista tulee Morrisin vastapeluri, mutta näin ei tapahtunutkaan, mikä lisäsi muutenkin jo paljon käänteitä sisältäneen elokuvan tarjoamia yllätyksiä. Ehkä jossain määrin sorruttiin vähän turhan perinteisiin ratkaisuihin (esim. tapaus Molly), mutta kun näistäkin asioista seurasi normaalista kaavasta poikkeavia juonipolkuja, niin ne oli melko helppo antaa anteeksi. Vaikka alussa ei voinutkaan olla asiasta täysin varma, niin kun elokuva oli ohi, huomasi, että siinä ei juurikaan turhaa sisältöä ollut, vaan kaikilla tapahtumilla oli ainakin jossain määrin merkitystä. Elokuvan yllätyksellisestä tarinankerronnasta johtuen ei voinut olla oikein missään vaiheessa varma, miten elokuvassa lopulta tulisi käymään ja niinpä elokuva oli loppuun asti oikein onnistunut. Alexandre Desplatin säveltämä musiikki toimi hienona tunnelmanluojana pitkin elokuvaa ja lopputekstienkin ajaksi piti jäädä saliin kuuntelemaan sitä musiikkia.

Olen hehkuttanut Ryan Goslingia aiemminkin muun muassa Movie Mondayssa ja hehkutan nyt jälleen. Anteeksi! En vain tajua sitä, miten Gosling tekee sen. Siis olemaan niin vakuuttava niin vähillä eleillä. Gosling ei ilmeiltään näyttänyt paljonkaan erilaiselta ollessaan esimerkiksi rauhallinen tai kostonhimon vallassa, mutta silti hänestä ei vain nähnyt selvästi sitä, millä mielellä hän oli, vaan onnistui olemaan siinä hommassa vieläpä erittäin uskottava. Taidan olla rakastunut! Olen pitänyt varsinkin vanhempaa George Clooneya erittäin karismaattisena henkilönä ja sellainen hän on tässäkin osassa, mutta ei hänkään pääse samalle tasolle karisman suhteen kuin Gosling. Myös Clooney teki kuitenkin vakuuttavaa jälkeä. Philip Seymour Hoffman oli hänkin ihan hyvä tekemättä taaskaan mitään kunnon vaikutusta. Mukana menossa: Paul Giamatti (Sideways, Truman Show), Evan Rachel Wood (True Blood), Marisa Tomei (Hullu hölmö rakkaus), Max Minghella (The Darkest Hour) ja Gregory Itzin (24).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rat King

maanantai 23. tammikuuta 2012

Vaarallinen tehtävä 3

Alkuperäinen nimi: Mission: Impossible III
Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Alex Kurtzman, Roberto Orci, J.J. Abrams
Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Philip Seymour Hoffman
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa, Kiina
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 120 min

- Lindsey was like my little sister.
- And you never... slept with your little sister, right?


Juuri kihloihin mennyt Ethan Hunt (Tom Cruise) on lopettanut varsinaiset agenttitouhut ja toimii sen sijaan agenttien kouluttajana. Kun yksi hänen entisistä oppilaista Lindsey Farris (Keri Russell) on etsintäkuulutetun asekauppias Owen Davianin (Philip Seymour Hoffman) joukkojen vankina, hän lähtee kuitenkin vielä kerran kentälle ja pelastamaan Farrisia Berliinistä. He saavat kyllä Farrisin pelastettua, mutta pian pelastumisen jälkeen Farrisin päähän istutettu räjähde laukeaa ja Farris kuolee. Hunt ei aio jättää asiaa siihen, vaan hän ja hänen tiiminsä lähtee omin päin Davianin perään, mutta siinä hommassa Hunt ei aseta vaaraan vain itseään, vaan myöskin kihlattunsa Julian (Michelle Monaghan)...

Uuden Mission: Impossible -leffan ensi-ilta koittaa ensi viikolla, mutta koska tämä kolmas osa tuli juuri nyt katseluvuoroon, niin katsoinpa nämä ensimmäiset M:I-leffat jo nyt viikonlopun aikana. Näistä ensimmäinen oli edelleen oikein hyvä agenttitrilleri, vaikka muistinkin tapahtumat ja toinenkin maistui melko hyvin ja itse asiassa ihan hitusen paremmin kuin edellisellä kerralla. Tästä kolmannesta mulla ei oikeastaan ollut juuri minkäänlaisia muistikuvia, enkä edes muistanut, miten paljon olin tästä edellisellä kerralla pitänyt, eikä niitä muistikuvia hirveästi tullut myöskään elokuvan aikana, mutta eihän tämä kolmas osa ollut missään nimessä edellisten veroinen. Itse asiassa odottelin kahden ensimmäisen osan perusteella siitä neljännestäkin osasta ihan positiivista tapausta, mutta tämä kolmas osa laittoi kyllä pieniä epäilyksiä ilmaan. Vaarallinen tehtävä 3 kun oli melko vaatimaton tusinatoiminta.

Jos ei legendaarista ja edelleen todella tykkiä kamaa olevaa tunnusmusiikkia lasketa, niin elokuvaa ei välttämättä olisi uskonut lainkaan olevan nimenomaan Mission Impossible -leffa. Toki Ethan Hunt on tuttu hahmo niin kuin Ving Rhamesin esittämä Lutherkin, mutta elokuva ei olisi paljon kärsinyt suuntaan tai toiseen, jos Huntin ja Lutherin hahmojen nimet olisi muutettu toisiksi. Käytännössä elokuva on vain sellainen toimintarämistely, jossa IMF-tiimi seikkailee Huntin johdolla maasta toiseen näennäisesti ollen jonkin tietyn jutun perässä ja tietenkin mukaan kuuluu moneen kertaan nähty myyräjahti, jossa ei ollut edes mitään yllättävää. Ei sillä, olihan mukana sellaista pikkunäppärää kikkailua, mikä kuuluu osana juuri näihin leffoihin, kuten pilvenpiirtäjästä toiseen hyppiminen ja naamioilla leikkiminen ja mukana olikin ihan näyttäviä stuntteja, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin hieman miinukselle. En yhtään kiellä sitä, etteikö Abrams osaisi kuvata toimintakohtauksia ja kun näin Abramsin nimen ohjaajan paikalla (en muistanut sitä), niin arvasin, että toimintajaksoja tässäkin on, mutta valitettavasti ne lukuisat toimintaosuudet oli leikattu ADHD-tekniikalla eli elokuva oli täynnä turhan nopeita leikkauksia, jotta kaikista toimintakohtauksista olisi voinut nauttia enemmän. Onneksi aina silloin tällöin taustalla soi Mission: Impossible Theme, mikä nosti sitä katselufiilistäkin aina vähäsen silleen kummasti. Sinänsä tämän tusinatoiminnan keskinkertaisuutta korosti loppuratkaisu, johon reagointi silloin aikoinaan palautui ainoana asiana elokuvaa katsoessa mieleen ja saman reaktion koin tälläkin kertaa: koko elokuvan ajan puhutaan tästä salaperäisestä Jäniksenkäpälästä (Rabbit's Foot), mutta edes lopussa sitä ei paljasteta katsojalle, vaan sitä paljastamattomuutta oikein alleviivataan lopussa. Toisaalta ilman alleviivaamista tuskin olisin muistanut koko Jäniksenkäpälän olemassaoloa siinä lopussa. Ilman Mission: Impossible Themeä tämä olisi saanut puoli pistettä heikomman arvosanan.

Tom Cruisea katsellessa en tunnistanut hänessä nimenomaan Ethan Huntia, vaan täysin satunnaisen toimintasankarin. Totta kai Hunt hymyili entiseen tapaansa paljon, mutta se jokin, mikä aiemmissa osissa vaikutti huntmaiselta, oli poissa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt Cruisesta varsinaisesti huonoa, vaan pikemminkin hänessä näkyi sellainen perusvarma suorittaminen; noissa aiemmissa osissa hän oli jotenkin paljon eloisamman oloinen. Cruisen juoksemista oli kuitenkin jälleen todellinen ilo katsoa ja nyt sitä saatiinkin todistaa oikein kunnolla. Philip Seymour Hoffmanin olen nähnyt elokuvassa jos toisessakin, mutta siitä huolimatta hän on jäänyt itselleni pienoiseksi arvoitukseksi. Hän tekee ihan hyvää jälkeä elokuvassa jos toisessakin, mutta silti siinä äijässä on jotain, mistä en oikein saa otetta. Tässäkin Hoffman on ihan hyvä pahis ja selvästi erilainen rooli kuin millaisessa hänet yleensä olen nähnyt, mutta ei sitten sen enempää. Ving Rhameskään ei ihan samalla tavalla iskenyt kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa, mutta silti toivon, että hän olisi siinä neljännessäkin. Mukana menossa: Laurence Fishburne (Matrix).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Vallan kääntöpuoli / Crow / Gandhi

perjantai 20. tammikuuta 2012

Movie Monday #32 - Animaatio - Topi ja Tessusta Tinttiin

Tällä kertaa Movie Monday paneutuu animaatioiden maailmaan. Kyseinen maailma ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu, mikä näkyy myös tämän blogin arvosteluissa, sillä täältä löytyy arvostelut ainoastaan viidestä animaatioelokuvasta, joista kaksi on 1001-elokuvia ja edustavat sitä perinteistä Disney-piirrosjälkeä, yksi on Shrek ja kaksi muuta edustaakin sitten tätä aikalailla nykyaikaisinta animaatiojälkeä; animaatiosarjojen arvosteluja sentään löytyy useampiakin. Ei minulla mitään animaatioita vastaan ole, mutta ei vain ole tullut liiemmin katseltua, kun nykyään on niin paljon muutakin katseltavaa. Mikään perustavaalaatua oleva vastustus ei siis ole estämässä minua ostamasta piirrettyjä/animaatioita, mutta kun menen leffakaupoille, harva animaatio on jossain muualla kuin lastenelokuvien joukossa ja ainakin lähi-Anttilassa se hyllyrivi tulee kierrettyä normaalisti vähintään yhden "korttelin" takaa. Jos niistä lukuisista kiinnostavista piirretyistä eksyisi muiden ale-elokuvien joukkoon, varmasti niitäkin tulisi otettua mukaan enemmän. Jos elokuvassa on jotain kiinnostavaa, niin aivan sama, onko se toteutettu live actionina tai animaationa, vaikka toisaalta nykyvalossa ei haittaisi, jos niissä olisi jotain aikuisiakin kiinnostavaa materiaalia. Vaan millainen onkaan se menneisyyspuoli?


En muista Topin ja Tessun tarinaa lainkaan, mutta sillä on erityinen paikka minun sydämessäni. En ole nyt lainkaan varma siitä, mikä on ensimmäinen leffateatterissa näkemäni elokuva, mutta Topi ja Tessu on ensimmäinen, jonka muistan käyneeni katsomassa. Kaiken lisäksi Topi ja Tessu on ainoa elokuva, jonka muistan nähneeni Rauman toisessa elokuvateatterissa, joka "pian" sen jälkeen menikin sitten konkurssiin, joten siksikin se on jäänyt mieleen, kuten myös se, että kävin katsomassa elokuvan siskoni kanssa. Tämän jälkeen animaatiot ainakin leffateatterien osalta jäi lyhyeen, sillä minusta tuli syystä tai toisesta jo hyvin nuorena dubbausvastainen henkilö ja koska kaikki uudet Disney-piirretyt tulivat Raumalle vain dubattuina, en koskaan oikein innostunut niistä, vaikka olisin halunnut nähdä teatterissa ainakin sellaiset elokuvat kuin Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja ja Herkules. Kaikki nämä elokuvat ovat edelleen näkemättä. Nyt taas ajankohtaisen  Leijonakuninkaankin taisin pakotettuna katsoa koulun tunnilla.

Totta kai joskus teinivuosina tuli sitten sekin vaihe eteen, että kaikki animaatio(elokuva)t tuntuivat jollain tapaa lapsellisilta, mutta en tiedä, onko kiittäminen Simpsoneita ja South Parkia, mutta jossain vaiheessa siitäkin vaivasta pääsin eroon. Ei minua edelleenkään kiinnosta kaikki menestysanimaatiot, mutta selvästi enemmän kuin silloin joskus. Ennen kuin lopetin elokuvien katsomisen tv:stä, sieltä tuli silloinkin vain dubatut versiot niistä piirretyistä, joten ne jäi väliin ja nykyään tosiaan tulee hankittua niin paljon elokuvia, että sinne joukkoon vain harvoin mahtuu animaatioita. Leffateatterin puolella sentään tulee niitä katseltua edes silloin tällöin ja nythän siis viimeisin näkemäni animaatio onkin Tintin seikkailut ja seuraavana vuorossa onkin luultavasti Saapasjalkakissa. Tykkään DreamWorksin animaatiojäljestä ja uusi Tinttikin oli visuaalisesti huikea, mutta kyllä haluaisin nähdä enemmänkin uusia klassisella Disney-piirrostyylillä tehtyjä elokuvia. Harmi, että se Prinsessa ja sammakko jäi silloin näkemättä.

torstai 19. tammikuuta 2012

Nader ja Simin: Ero

Alkuperäinen nimi: Jodaeiye Nader az Simin
Ohjaus: Asghar Farhadi
Käsikirjoitus: Asghar Farhadi
Pääosissa: Peyman Moadi, Leila Hatami, Sareh Bayat
Valmistusmaa: Iran
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 123 min

- Mkä on väärin on väärin riippumatta siitä, kuka sen sanoi tai missä niin on kirjoitettu.


Simin (Leila Hatami) hakee avioeroa miehestään Naderista (Peyman Moadi), joka ei suostu lähtemään Siminin kanssa ulkomaille, vaikka heille tarjoutuisi tilaisuus pitkän yrittämisen jälkeen, mutta se ei kelpaakaan avioeron syyksi. He muuttavat kuitenkin erilleen ja Naderille jää heidän tyttärensä Termeh (Sarina Farhadi) sekä Naderin isä (Ali-Asghar Shahbazi), joka alzheimerin taudin vuoksi vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Termed käy kuitenkin koulua ja Naderkin töissä, joten Nader palkkaa kodinhoitajaksi raskaana olevan Raziehin (Sareh Bayat). Työ osoittautuu lopulta raskaammaksi kuin mitä Razieh kuvitteli, mutta hän yrittää tehdä mahdollisimman hyvää työtä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Razieh sitoo Naderin isän sänkyyn lähtiessään asioille ja kun Nader saa tietää siitä, hän ei anna vain potkuja, vaan työntää varkaaksi syyttämänsä Raziehin tylysti rappukäytävään, millä on kohtalokkaat seuraukset...

Tämä elokuva pääsi yllättämään minut monella tavalla tässä ihan hiljattain. Elokuvan tullessa ensi-iltaan kiinnostuin siitä heti, sillä se ei tullut vain minulle melko eksoottisesta elokuvamaasta, vaan se myös näytti tarinansa puolesta kiinnostavalta. Elokuvan tuleminen Poriin asti oli se ensimmäinen yllätys, mikä viimeistään vie pohjan siltä valitukselta, että Poriin ei tule (juuri) mitään valtavirtaviihteen ulkopuolelta. Muut yllätykset koin sitten elokuvan jälkeen. Toinen yllätys koski sitä määrää ihmisiä, jotka on pelkästään IMDB:nkin mukaan elokuvan jo nähnyt. Tiesin tämän olleen kohtalainen festivaalimenestys, mutta palkintojen määrä tuli kanssa yllätyksenä ja niihin lukeutuu muun muassa viime viikolla jaettu parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globe -palkinto. Viimeisenä isona yllätyksenä tuli sitten vielä arvostelumenestys kriitikoidenkin ulkopuolella, sillä tällä hetkellä Nader ja Simin: Ero keikkuu IMDB:n Top 250 -listalla sijalla 80 lähes 30 000 äänellä. No, lupaavasta alusta huolimatta elokuva ei minuun yhtä lujaa uponnut, mutta oli kuitenkin ihan katsottava elokuva.

Elokuvan starttaava käynti avioerotuomioistuimessa oli aika hauska, sillä Naderin ja Siminin kinastelua oli hauska seurata, vaikka varsinaista humoristisuutta niissä ei ollutkaan. Ehkä suurin syy löytyi tästä avioeron hakemisen syyssä, joka oli - anteeksi nyt vain, Simin - melko naurettava. Tästä vähitellen siirrytään kuvaamaan sitten Naderin sopeutumista uuteen tilanteeseen, jossa yllätyksekseni ja ehkä vähän pettymykseksenikin Simin jäi aikalailla taka-alalle. Näytettiin ihan kiinnostavasti, kuinka Nader sopeutuu asumaan ilman vaimoaan tyttärensä Termehin suosiollisella avustuksella ja siinä sivussa pitäen huolta isästään. Samoin sitten Raziehin ensiaskeleet kodinhoitajana aiheutti pientä myötämielistä hykerrystä, kun eteen tuli Naderin isän pesettäminen ja sen suorittamiseen liittyvät uskonnolliset kysymykset. Erilaisesta kulttuurista huolimatta ne ongelmat tuntuivat jollain tapaa niin tragikoomisen aidoilta, että vaikka mitään komediaa tässä ei nähtykään, niin isän hoito aiheutti jatkuvaa hymyilyä.

Kun sitten Razieh jäi kiinni ulkona käymisestä työaikana, josta seurasi myös tämä varkaussyytös, elokuva ei lähde vain tarinallisesti uusille urille, vaan myös tarinan käsittelytapa muuttuu niin, että se vähäinen arkipäivän huumori loisti poissaolollaan elokuvan loppupuoliskolla. Tässä loppupuoliskolla oli käytännössä Raziehin sana Naderin sanaa vastaan ja vaikka minä uteliaana seurasinkin iranilaista rikostutkintatapaa, niin jotenkin tällä puoliskolla ei ollut samanlaista vetovoimaa kuin ensimmäisellä puoliskolla. Ei tämäkään puoli mitenkään tylsäksi käynyt, mutta sitä tuli seurattua lähinnä pienen uteliaisuuden kera. Tätä uteliaisuutta herätti muun muassa se, että katsojakaan ei tiennyt asioiden todellista laitaa, joten pientä jännittämistä oli siinä, että todetaanko Nader syylliseksi vai ei. Naderissa oli vikansa, mutta myös Razieh herätti paljon epäilyksiä ja lisäksi Raziehin mies Hodjat (Shahab Hosseini) herätti negaatioita heitä kohtaan, joten siksi kummankaan puolella oli hyvin vaikea olla. Vähitellen alkoi kuitenkin koko totuus paljastua, mikä ei suuria ahaa-elämyksiä tarjonnut. Tämä rikostutkintajuttu alusta loppuun oli ehkä hivenen turhan pitkä, mutta ei niin pahasti, että mielenkiinto olisi kunnolla lopahtanut. Loppuratkaisu Naderin ja Siminin perheen kohtalon osalta oli ihan jees, vaikkakaan ei tunteita herättävä.

Kuitenkin tässä loppuvaiheessa paljastui kaikkea sellaista, mikä sai minut haluamaan katsoa tämä uudemman kerran ja kiinnittämään huomiota asioihin, joihin en nyt ekalla kerralla osannut sitä kiinnittää. Esimerkiksi minua jäi vaivaamaan niiden kadonneiden rahojen kohtalo; näytettiinko niiden otto jossain välissä vai jäikö koko varkaustapaus vain katsojien pääteltäväksi? Kun en muista tähän hätään sitä rahojen viemistä näytetyn, niin se jäi hieman tulkinnanvaraiseksi, mutta hyvällä tavalla.

Näyttelijät olivat kyllä onnistuneita. Naderia näytellyt Peyman Moadi oli loistava ja ennen kaikkea uskottava, vaikka Naderilla tunteet heittelivätkin laidasta laitaan elokuvan eri vaiheissa. Myöskin Siminiä näytellyt Leila Hatami oli hyvä, vaikka harmittikin, että hän jäi pitkäksi ajaksi turhan taka-alalle, sillä hän oli hyvän näyttelemisen lisäksi kovin nättikin. Raziehia näytellyt Sareh Bayat ei ihan samalle viivalle päässyt niminäyttelijöiden kanssa, mutta ihan mukiinmenevä hänkin, kuten myös Termehiä näytellyt Sarina Farhadikin. Raziehin miestä Hodjatia näytellyt Shahab Hosseini puolestaan keskittyi olemaan vain kiukkuinen ja surullinen, joten hän ei niin vahvasti päässyt esittelemään näyttelijänlahjojaan, mutta ei hänkään sieltä epäuskottavimmista päästä ollut, vaan ennemminkin perinteisen oloinen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Vaarallinen tehtävä III

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Konna ja koukku 3

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit Part 3
Ohjaus: Dick Lowry
Käsikirjoitus: Stuart Birnbaum, David Dashev
Pääosissa: Jackie Gleason, Jerry Reed, Mike Henry
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1983
Kesto: 81 min

- Is it just me or are you slowing down?
- Maybe. Think of it this way, what good is the roadrunner without the coyote? What good would the fox be without the hound? What good is the Bandit without the Smokey?


Sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason) on jäänyt eläkkeelle ja aikoo viettää eläkepäiviään Miamissa. Big Enos ja Little Enos (Patrick McCormick ja Paul Williams) kuitenkin yrittävät houkutella Justicea kisaan, jossa tämän tulisi ajaa Teksasiin tietyssä ajassa ja tulla maaliin heidän uuden kalaravintolan logon kanssa. Justice kieltäytyy julkisesta haasteesta, mutta maistettuaan hetken aikaa eläkeläisen arkea, hän pyörtää päätöksensä ja lähteekin matkaan poikansa Juniorin (Mike Henry) kanssa. Enosit ovat kuitenkin päättäneet vaikeuttaa Justicen matkaa niin paljon kuin pystyvät tehden Justicelle kaikenlaisia konnankoukkuja (sic!), mutta varmistaakseen Justicen tappion he kutsuvat apuun Snowmanin (Jerry Reed), joka astuu itsensä Banditin (Burt Reynolds) saappaisiin saadakseen ärsytettyä Justicea...

Noita kansitaiteita jonkin verran tiiraillessani - niin vähän kuin mahdollista - minussa heräsi epäilys siitä, että tämä viimeinen osa olisi Burt Reynoldsista vapaa ja lopulta tämä epäilys osoittautuikin pääasiassa oikeaan, kun elokuvan viimein pistin pyörimään. Kuitenkin jaksoin ajatella, että Reynoldsin poissaolo ei ainakaan liikaa vaikuttaisi elokuvasta tykkäämiseen, sillä periaatteessa hyvää menoa ja siten viihdettä voisi tämän elokuvasarjan puitteissa olla tarjolla ilman Reynoldsiakin, jos muuten asiat on osattu pistää kuntoon. No, eipä Konna ja koukku 3 miksikään kovin erikoiseksi tapaukseksi muodostunut, vaikka ihan hitusen enemmän pidinkin tästä kuin sarjan kakkososasta.

Alkutekstien aikana ja itse asiassa jo vähän ennen sitä tulee selville, että tämä elokuva pyörii nimenomaan Justicen ympärillä toisin kuin olin epäillyt, sillä olin ajatellut elokuvan olevan Snowmanin varaan rakennettu. Tämä oli sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä näin aiemmissa osissa tavallaan pahiksen viittaa kantanut Justice saatiin hyvikseksi ja nyt pahisten roolit lankesivat Enoseille. Justicen kuivat jutut ovat sitä luokkaa, etten olisi välttämättä halunnut Justicea pääosaan, mutta rooleja vaihtamalla elokuvaan tuli kyllä pientä jännitystä lopputuloksen kannalta, sillä nyt ei voinut täysin varmasti aavistaa, kumpi isä-poika -akseli vetää pidemmän korren: Justicet vai Enosit. Snowmankin oli tavallaan vain Enosien sätkynukke, joten siksikin Snowmanin lokeroiminen hyvikseksi tai pahikseksi oli ongelmallista. Vaikka pieniä taukoja toki tässäkin elokuvassa oli ajamisen suhteen, niin nyt kuitenkin pääosin vietettiin aikaa siellä tien päällä. Ei meno tässäkään ollut mitenkään ylitsevuotavan hyvää, mutta olipahan kuitenkin lopulta se seikka, joka nosti elokuvan edellistä osaa hieman paremmaksi, vaikka ei pisteissä näykään. Kuitenkin Justicen läpät olivat ihan yhtä surkeita kuin ennenkin, eikä Enosienkaan tempauksissa juuri viihdyttävyysarvoa ollut, joten ei tämäkään mikään mukaansatempaava tapaus ollut. Varsinkin, kun Snowmankaan ei tyytynyt olemaan Snowman, vaan hänet oli pakko kirjoittaa sellaiseksi wannabe-Banditiksi, eikä se oikein istunut Snowmaniin yhtään. Tykkäsin hänestä enemmän rekkaa ajaessa. Loppuratkaisu oli tuohon pieneen jänntysmomenttiin nähden ihan kelvollinen.

Jackie Gleason oli ihan samanlainen kuin aiemmissakin osissa eli vaikka roolinsa omaksuikin omalla koomisella tavallaan, niin eipä hänen roolihahmonsa jutut taaskaan miellyttänyt yhtään. Jerry Reedistä ei ollut oikeastaan edes köyhän miehen Banditiksi, sillä hän tyytyi vain naureskelemaan siellä ratin takana, koska Snowmanista oli vaan niin maan perkeleen hienoa päästä esittämään Banditia, joten sellainen Banditin vaatima viileä asenne loisti poissaolollaan. Mike Henryä ei viitsisi taaskaan mainita, mutta kun elokuvan kärkihahmot loistivat poissaolollaan, niin sanotaan nyt sen verran, että aika perinteisen tyhmän jenkin roolin hän teki. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että koska nämä elokuvat muistetaan nimenomaan Burt Reynoldsista, niin olisi hän voinut tehdä elokuvassa edes pienen cameo-esiintymisen ja kas, sellainen myös saatiin.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nader ja Simin: Ero

tiistai 17. tammikuuta 2012

Konna ja koukku jyrää taas

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit II
Ohjaus: Hal Needham
Käsikirjoitus: Jerry Belson, Brock Yates
Pääosissa: Burt Reynolds, Jerry Reed, Jackie Gleason
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 96 min

- Oh no, Daddy, I ain't never leavin' home, that's a promise.
- Don't you ever, ever threaten yo' daddy like that again!


Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) pyrkivät Teksasin kuvernööriksi, mutta heillä on jatkuvaa kinaa kilpailevan ehdokkaan Gaylord Justicen (Jackie Gleason) kanssa. Kun silloinen kuvernööri (John Anderson) ripittää Enoseja, Big Enos kuulee paketista, joka on tarkoitettu republikaanien puoluekokoukseen, mutta pakettia on hankala saada Miamista Teksasiin, joten parantaakseen mahdollisuuksia Enosit lähtevät Cledusin aka Snowmanin (Jerry Reed) ja Banditin (Burt Reynolds) perään, jotta Bandit ja Snowman hakisivat paketin yhdessä, mutta Banditista on tullut alkoholisti, jonka musiikkiura ei auennut ja hänen mielitiettynsä Carriekin (Sally Field) on lähtenyt tiehensä vain päätyäkseen jälleen alttarille sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleason) pojan Juniorin (Mike Henry) kanssa, mutta kun kutsu käy, Carrie lähtee Banditin luo, mutta heitä Miamissa odottava paketti ei olekaan mikään helppo tapaus...

Kerroin ensimmäisen osan arvostelussa, kuinka olin viihtynyt tämän osan seurassa ja nauranut elokuvan hassunhauskoille tapahtumille nähdessäni sen joskus teininä HBO-elokuvakanavalta (joka näkyi ulkomailla ollessani) ja itse asiassa tämä osa olikin ollut minulle se ensimmäinen näkemäni Konna ja koukku -leffa. No, vuosia niistä katseluista (melko varmasti katsoin elokuvan useampaan kertaan) on kertynyt jo runsaasti, mutta en oikein jaksanut uskoa, että elokuva olisi kadottanut vetovoimansa johonkin, varsinkin kun edelleen muistin elokuvasta ainakin yhden kohtauksen, josta muistan nauttineeni. No, Konna ja koukku jyrää taas -elokuvan kohdalla valitettavasti kävi niin, ettei tämä enää juurikaan uponnut ja minun piti jopa vähän miettiä, että mitä päässäni on mahtanutkaan liikkua silloin vajaat 13 vuotta sitten.

Kuten edellinenkin, niin myös tämä elokuva aloitettiin Enos-kaksikon kanssa ja tällä kertaa kyseessä oli kilvoittelu tästä kuvernöörinpestistä. Kaksikon kanssa vietettiin ehkä hivenen turhan kauan aikaa, mutta siellä kuvernöörin toimistossa sitten alkoi elokuvan juoni selkiytyä ja vaikka olikin selvästi löysempi starttaus kuin ensimmäisessä osassa, niin silti vielä jaksoin valaa uskoa siihen, että kyllä tästä vielä kunnon elokuva saadaan. No, eipä saatu. Suurin vika elokuvassa oli ehkä Bandit, joka oli tarkoituksella vain kalpea varjo entisestä siististä Banditista jopa vielä senkin jälkeen, kun Bandit saadaan taas jaloilleen. Bandit vain ei ollut se sama mies kuin ensimmäisessä osassa, mikä näkyi myös auton ratissa, jossa hänen, Snowmanin kuin Carrienkin keskustelut olivat hyvin laimeita ja epähauskoja, vaikka jokunen valonpilkahdus silläkin puolella nähtiin.

Sitten kun lopulta päästiin taas ajamisen makuun, niin sekään ei tapahdu yhtäjaksoisesti pitkään, vaan jatkuvasti on pitkähköjä taukoja, joiden aikana niin puidaan pakettiongelmia kuin käydään vähän viihteelläkin, joiden aikana juonta viedään näennäisesti eteenpäin, mutta kun ei siinäkään ole oikein yritystä. Koko sheriffi Justice -kuvio tuntui hieman väkisinliimatulta, vaikka kuinka käsittäisi, että ilman Justicea ei koko elokuvaa välttämättä edes olisi. Lopussa koetaankin sitten kunnon romuralli, jossa ei ollut mitään järkeä, kun autot täysin summamutikassa tulivat matkansa päähän samalla kun Bandit ajeli täysin vahingoittumatta siellä täällä. Oli tosin tässäkin kohtauksessa pienet hetkensä (esim. rekkasilta), vaikka ei läheskään niin hauskaa menoa kuin silloin, kun viimeksi katselin. Kaiken kruunaa hölmö loppuratkaisu, jossa jätetään hommat vähän niin kuin hoitamatta ihan vain sillä varjolla, että saadaan Banditia vähän muutettua, mutta edelleen täysin epäcooliin suuntaan. Ei hyvä. Kun sitten leffassa soitettu kantrimusiikkia oli kantriksikin liian rauhallista, niin edes se ei tuonut elokuvaan juurikaan tunnelmaa. Oikeasti yritin saada lähinnä nostalgiasyistä tästä enemmän irti kuin mitä sain, mutta tuloksetta.

Burt Reynolds oli tavallaan oma itsensä, vaikka hänen känninäytteleminen menikin selvästi yli, mutta epäilen vahvasti, että täysin tarkoituksellisesti. Hänen hahmostaan oli tosiaan tehty sen verran tylsä, ettei mieskään päässyt loistamaan entiseen malliin. Jotenkin Jerry Reedkään ei ollut se sama Snowman kuin ekassa osassa, vaan enemmänkin jonkinasteinen karikatyyri ja siten helposti unohdettava. Sally Field sentään oli edelleen hyvässä vedossa ja nätti kuin mikä. Jackie Gleason on oma koominen itsensä useammassa roolissa, mutta hänen pääroolihahmollaan sheriffi Justicella oli, jos mahdollista, vieläkin huonommat läpät kuin ensimmäisessä osassa. Mukana menossa: John Anderson (Ihmemies MacGyver) ja Dom DeLuise (Mel Brooksin mieletön maailmanhistoria).

Pisteitä 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku 3

torstai 12. tammikuuta 2012

Konna ja koukku

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit
Ohjaus: Hal Needham
Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Charles Shyer, Alan Mandel
Pääosissa: Burt Reynolds, Sally Field, Jerry Reed
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1977
Kesto: 91 min

- Suppose we don't make it?
- Hey, we ain't never not made it before, have we?


Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) huvittelevat antamalla rekkakuskeille haastetehtäviä, joissa kuskien pitäisi toimittaa toisesta osavaltiosta satoja laatikoita olutta halki Texasin tietyssä ajassa, jossa alkoholin kuljetus ilman asianmukaisia papereita on kiellettyä. He palkkaavat jonkinlaista legendan mainetta nauttivan Banditin (Burt Reynolds) hommaan ja yhdessä kaverinsa Cledus Snowin aka Snowmanin (Jerry Reed) kanssa ottavatkin haasteen vastaan. Snowmanin on tarkoitus ajaa rekalla halki osavaltioiden ja Banditin on tarkoitus harhauttaa poliiseja nopealla Pontiac Trans Amillaan. Ollessaan paluumatkalla Bandit nappaa kyytiinsä omista häistään karanneen Carrien (Sally Field), mikä tietää ongelmia, sillä Carrie oli menossa naimisiin sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleeson) pojan (Mike Henry) kanssa ja Justice haluaa saada Carrien takaisin häihinsä...

Nyt täytyy tunnustaa, että en ole täysin varma siitä, olenko nähnyt tämän aiemmin, sillä muistan nähneeni kaksi sarjan kolmesta elokuvasta ja tiedän, että toinen niistä oli sarjan kakkososa, mutta siitä toisesta en tiedä, oliko se tämä ensimmäinen osa vai se viimeinen. Joka tapauksessa muistan nähneeni sen kakkososan ensimmäisenä, kun sitä aikoinaan HBO-elokuvakanavalta katselin ja pidin kovasti näkemästäni ja myöhemmin kyseisen kanavan ohjelmistoon tuli jompi kumpi sarjan muista osista, mikä voisi viitata siihen kolmanteen elokuvaan. Vaikka aikaakin näiden näkemisestä on kulunut runsaasti (yli 12 vuotta), niin kolmanteen osaan voisi periaatteessa viitata sekin, että muistini mukaan pidin siitä toisesta näkemästäni Konna ja koukku -elokuvasta selvästi vähemmän kuin siitä kakkososasta, kun taas nyt tämä ensimmäinen Konna ja koukku -elokuva oli ihan hauskaa katseltavaa.

Kakkososasta muistan pieniä yksityiskohtia jonkin verran, joten sen verran nytkin tiesin, että rekalla tullaan paljon ajelemaan, mutta oikeastaan kaikki muu olikin häipynyt mielestäni. Kuitenkin siis tiesin odottaa jotain komediallista road movieta ja sellainenhan tästä sitten sukeutuikin. Tarina pidettiin sinänsä verrattain simppelinä ja annettiin runsaasti tilaa takaa-ajoille ja nimenomaan takaa-ajoleffana tämä olikin varsin mainio, vaikka useimmat takaa-ajot verrattain lyhyitä olivatkin. Nekin takaa-ajot, missä sheriffi Justice ajoi Banditia kiinni, tulivat jokseenkin lyhyissä pätkissä ja siten kovin pitkäkestoisia karkuun ajoja ei nähtykään. Snowman oli ihan kivasti esillä, mutta noin yleisesti ottaen hänen ohjastamansa rekka oli lähinnä statistin roolissa kaikkien poliisien keskittyen nimenomaan Banditiin; sen rekankin ympärille olisi voinut jonkinlaista takaa-ajotilannetta muodostaa, mutta samalla ihan hyvin näinkin. Olihan Banditin meno kaiken maailman tuntemattomilla kinttupoluilla vähän turhan helpon näköistä, mutta tällaisessa elokuvassa se oli helppo antaa anteeksi.

Tykkäsin siitä, että Banditin ja Carrien välille ei mitään suurta romanssia alettu kyhätä, vaikka tunteet totta kai pikku hiljaa lämpenivätkin, vaan päähuomio oli lähes koko ajan siinä ajamisessa. Vaikka elokuvaan mahtui joitakin hauskojakin letkautuksia, niin olihan siinä myös vähän tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa eli (puoli)kuivaa dialogia, jotka melkein olisi voitu jättää poiskin, kun eipä niissä pahemmin mitään huumoria saatu aikaan; monet sheriffit Justicen kiukkuilut olivat juuri tällaisia, eikä kaikissa Banditinkaan jutuissa riittänyt oikein mielenkiintoa. Elokuva oli kuitenkin pääosin ihan viihdyttävä, mihin auttoi myöskin Snowmania esittäneen Jerry Reedin ja Bill Justisin elokuvaan tekemä kantrimusiikki ja nämä kappaleet eivät olleet vain piristäviä (olenkohan tulossa vanhaksi?), vaan myöskin niitä käytettiin oikein onnistuneesti hyväksi niissä takaa-ajokohtauksissa, mikä lisäsi niiden takaa-ajojen viihdyttävyysarvoa. Lopussakaan ei turhia jääty jarruttelemaan, vaan meno säilyi loppuun asti asti aika vauhdikkaana. Juonensa puolesta elokuva ei ollutkaan mitenkään järin erikoinen tapaus, mutta sen verran viihdyttävä tapaus kuitenkin, että tämän ottaa oikein mielellään uudestaankin katseluun, joten siksikään kolmeen pisteeseen jättäminen olisi ollut tämän elokuvan kohdalla suuri vääryys, vaikka hetken sitäkin vaihtoehtoa mietin (lähinnä noiden dialogien vuoksi).

En ole tainnut loppujen lopuksi nähdä kovinkaan monta Burt Reynoldsin elokuvaa (pari tv-sarja -esiintymistä kyllä), mutta silti minulla on hänestä nimenomaan tällainen nykyajan cowboy -mielikuva, mikä saattaa olla peruja myöskin tästä nimenomaisesta elokuvasarjasta. Tässä elokuvassa Reynolds olikin aivan elementissään ja niinpä hän sopi Banditiksi oikein mainiosti ja häntä olikin oikein vaivatonta katsella. Jerry Reed oli Banditin eräänlaisena sidekickinä ihan kiva hänkin ja teki oikein hyvää työtä tänä rennonletkeänä rekkakuskina. Sally Field, joka on yksi suosikeistani hieman vähemmän elokuvia tekevistä (eli siis esillä olevista) naisnäyttelijöistä, teki tässäkin elokuvassa oikein mukavaa työtä ja se hänen hymynsä... Muy bella! Jackie Gleason oli hahmonsa kuivista tokaisuista huolimatta ihan hauska tapaus.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Elokuvan traileri oli kanssa ihan hauska.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku jyrää taas

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Eraser - suojelija

Alkuperäinen nimi: Eraser
Ohjaus: Chuck Russell
Käsikirjoitus: Tony Puryear, Walon Green
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Caan, Vanessa Williams
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 109 min

- Don't you ever get tired of babysitting scumbags?
- Yeah, but in your case I'll make an exception.


John Kruger (Arnold Schwarzenegger) on U.S. Marshallin liittovaltion erikoisagentti, joka huolehtii siitä, etteivät todistajansuojeluksessa olevat henkilöt kuole kesken kaiken eli antaa näille uuden henkilöllisyyden pyyhkien samalla vanhan kokonaan pois. Hän saa tehtäväkseen suojella Lee Cullenia (Vanessa Williams), jolla on todisteita siitä, että hänen työnantajanaan toimiva suuri asevalmistaja Cyrez Corporation myy uudenlaisia aseita ulkomaille salaa valtiolta, mitä voidaan pitää maanpetoksena. Kruger vie Leen salaiseen turvapaikkaan, mutta kun muita todistajansuojelussa olevia aletaan murhata, niin Kruger lähtee pomonsa Robert Deguerinin (James Caan) kanssa hakemaan Leetä suojasta, sillä näyttää siltä, että heidän osastossaan on myyrä...

En ole nähnyt tätä elokuvaa varmaan vuosikymmeneen, enkä muistanutkaan tämän sisällöstä yhtään mitään ja itse asiassa juuri ennen eilistä katsomista huomasin välillä sekoittaneeni tämän toiseen Arska-filmiin End of Daysiin (sekin pitäisi kyllä hommata). Tästä muistiharhasta riippumatta sen verran minäkin tästä muistin, että elokuva oli mielestäni kuulunut niihin 90-luvun mukinmeneviin Schwarzenegger-pätkiin, joten melko positiivisin mielin lähdin tätäkin nyt sitten katsomaan, vaikka katsonkin nykyään turhan vähän kunnon toimintapätkiä verrattuna siihen vuosituhannen alkua ja sitä edeltävään tilanteeseen. No, Eraser - suojelija oli kyllä ihan katsottavissa oleva elokuva, mutta eipä sitten juuri sen enempää.

Elokuva alkaa vähän niin kuin tällaisen hyvin erikoisesta agentista kertovan elokuvan melkein kuuluukin eli aluksi nähdään Kruger tositoimissa esittelemässä tehtäväänsä ennen kuin siirrytään itse varsinaiseen tehtävään eli toisin sanoen katsojalle tulee heti selväksi, mikä on Krugerin työ käytännössä. Tämän lyhyen alustuksen jälkeen siirrytään sitten päätarinaan, joka tosiaan oli ihan kelvollista katsottavaa, vaikka ei mitään ihmeellisyyksiä tarjonnutkaan. Toisin kuin monissa tusinatoimintaelokuvissa, jollaiseksi ihan en tätä laske (vaikka melkein), niin tähän oli sentään yritetty saada jotain ihan kunnon tarinaakin siinä kuitenkaan ihan täysin onnistumatta. Toisin sanoen luvassa oli melko suoraviivaista toimintaa, eikä elokuvassa paljon yllättäviä juonenkäänteitä tapahtunut, vaan suurin piirtein kaikki käänteet olivat arvattavissa jo ensi metreiltä asti, vaikka täyttä varmuutta asioiden todellisesta tolasta ei koko ajan ollutkaan. Sinänsä Krugerin ja Leen kuljeskelua sinne tänne oli ihan kiva katsella, vaikka Krugerista olikin toimintaperinteiden mukaisesti tehty todellinen superihminen, ja vaikka kunnon räiskimisen makuun päästäänkin vasta aivan elokuvan loppumetrillä. Mukana on tietenkin Iso-Arska -filmien mukaisesti paljon kömpelöhköjä one-linereita, joista tosin tällä kertaa useimmiten puuttui huumori täysin, vaikka pari humorististakin heittoa seassa oli. Ei tässä ollut tosiaan mitään sellaista vikaa, etteikö tämä olisi hyvin mennyt yhden illan viihteestä, mutta eipä elokuva ole myöskään edes toimintaelokuvien saralla mikään loistotapaus, joka saisi haluamaan sen uudelleenkatsomista ihan pian.

Arnold Schwarzenegger oli suurin piirtein oma itsensä eli mikään suuri eläytyjä hän ei ole, mutta tekee siitä huolimatta tavallaan luonneroolinsa, kun eihän tällaiseen toimintarämistelyyn nyt paljon tarvitsekaan eläytyä, kunhan hahmo ammuskelee roistot vaarattomiksi, niin hyvä. En voinut kuitenkaan olla huvittumatta ajatellessani sitä, että tuostakin tyypistä tuli sitten jossain vaiheessa Kalifornian kuvernööri. James Caan hoitaa roolinsa aika perusvahvasti eli hänkään ei suinkaan ollut huono, mutta ei myöskään sellaista supersuoritusta, minkä vuoksi hänet tästä roolista sitten muistettaisiin. Vanessa Williams oli hänkin ihan mukava ja ainakin vähän tavallista enemmän sisua hänessä tuntui olevan kuin monissa muissa toimintaelokuvien sankarittarissa. Mukana menossa: James Cromwell, Nick Chinlund (Salaiset kansiot) ja John Slattery (Will & Grace).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Konna ja koukku

tiistai 10. tammikuuta 2012

Pimeyden armeija

Alkuperäinen nimi: Army of Darkness
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi, Ivan Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Embeth Davidtz, Marcus Gilbert
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 85 min

- You're going down!
- I'm going up!


Ash (Bruce Campbell) on joutunut jonkinasteisen ulottuvuuspyörteen kautta nykypäivästä 1300-luvun Englantiin, jossa häntä pidetään suurena vihollisena ja hänet tuomitaan Kuoppaan, jossa kaikenlaiset demonit yrittävät häntä tappaa, mutta tuloksetta ja lopulta Ash pääsee pois Kuopasta. Hänen moottorisahakättään pelätään, joten kaikki karttavat häntä, mutta velho Wiseman (Ian Abercrombie) pitää Ashia Luvattuna, joka karkottaa kaikki kuolleet sinne, mihin ne kuuluvatkin. Ash on kovin haluton auttamaan, mutta kun Wiseman lupaa auttaa Ashin takaisin omaan aikaansa, suostuu Ash loppujen lopuksi, mutta tämä myös tarkoittaa sitä, että Ashin on kohdattava lopulta kuolleista koostuva Pimeyden armeija...

Koska tämä osa oli tulossa katseluun, niin tuli tuossa viikonloppuna katsottua ensimmäiset osat, mikä oli ihan hyvä paristakin syystä, sillä ensinnäkin pidin ensimmäisestä osasta hitusen enemmän kuin aiemmin (sinänsä harvinaista kauhuelokuvien kohdalla) ja toisekseen olin unohtanut toisen osan (lopun) tapahtumat tyystin ja tätä katsoessa huomasinkin, että niiden tapahtumien muistaminen/tietäminen oli ainakin osittain oleellista. Tämän kolmannen osan tiesin olevan se komediallisin näistä kaikista, vaikka eipä edellinen osakaan nyt ihan vakavalla naamalla ollut tehty, joten olin asennoitunut etukäteen katsomaan nimenomaan komediaa ja luulenkin, että sillä tavalla Pimeyden armeijasta sai paljon enemmän irti. Tai ainakin minä sain.

Elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi ja siltä varalta, ettei kyseisen osan tapahtumia muistaisikaan (olihan näiden osien välissä viisi vuotta), niin alussa nähdään vielä pieni kooste kyseisestä elokuvasta. Sitten vähitellen päästään itse asiaan eli Ash pääsee mesoamaan ja tekee sen laukoen puolityhmiä, mutta siitä syystä usein hauskoja one-linereita; esimerkiksi tapa, jolla Ash kellisti Sheilan (Embeth Davidtz), aiheutti kunnon naurun. Olin ehkä hieman yllättynyt, että elokuvassa oli näinkin paljon seikkailemista, sillä Ashin retki hakemaan maagista reliefiä eli tätä Necronomicon-kirjaa oli kuin mistäkin (fantasiatäytteisestä) seikkailutarinasta. Toki tässä tapauksessa tämä seikkailullinenkin osa oli vedetty selvästi yli, sillä mukaan mahtuu tietysti näiden kuolleiden lisäksi muun muassa Ashin peilikuvia kuin myös mini-Asheja ja itse asiassa koko tuulimyllyjakso lukeutui elokuvan hauskimpiin juuri siitä syystä, että siinä ei varsinkaan ollut mitään järkeä. Nämä luurankosotilaat oli ihan hyvin toteutettu (tähän elokuvaan), mutta siitä huolimatta se suuri lopputaistelu ei minusta ollut kaikilta osin kovin kiinnostavaa, sillä onhan näitä taistelukohtauksia nähty, oli kyseessä sitten elävät tai kuolleet. Kyllähän sen taistelunkin nyt aika vaivatta katsoi, mutta kun tiesi, että siinä saattoi tapahtua (lopputulosta lukuun ottamatta) melkein mitä tahansa, niin ei se sitten herättänyt kummoisiakaan fiiliksiä. Loppuratkaisu oli ihan kiva ja leffaviittauksiakin tuli bongattua.

Bruce Campbell vetää roolinsa yli ihan niin kuin edellisessäkin osassa, mutta silti hän oli ehkä hitusen hauskempi tässä osassa. Tai no siis, hän vetää roolinsa tässä elokuvassa vieläkin paremmin, mikä lisää hänen hahmonsa hyvyyttä, eikä juuri muilla ollutkaan sitten mitään jalansijaa koko elokuvassa ainakaan mitä tulee mieleenjäävyyteen. Tosin Marcus Gilbert oli ihan kiva valinta lordi Arthuriksi ja Ian Abercrombie (aina tulee zombit mieleen tuosta nimestä) taas ihan kiva Wisemania, mutta kun muutamia päiviä menee, niin eipä tästä taida tosiaan muistaa enää muita kuin itse Campbellin.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Eraser - suojelija

maanantai 9. tammikuuta 2012

Beverly Hills 90210 - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills, 90210 - Season 4
Ohjaus: Bill D'elia, Jeff Melman, Gilbert M. Shilton, ym.
Käsikirjoitus: Charles Rosin, Jessica Klein, Steve Wassermann, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Shannen Doherty, Jennie Garth, ym
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Jaksojen määrä: 31

- This is my fault guys!
- Nothing is your fault until I say it is. It's your fault. I was looking forward to giving you a beating but now I see the beating is going to come from Lucinda!
- I know. Look at us. She has got us at each other's throats; she has got be loving this. 
 

Lukio on ohi ja Beverly Hillsin nuoret siirtyvät yliopistoon. Brenda (Shannen Doherty) tosin muuttaa entiseen kotikaupunkiinsa Minnesotaan, mutta Beverly Hills -menneisyys ei jätä häntä rauhaan, sillä kaikki hänen tuttavansa haluavat vain tietää Brendan siellä asumisesta. Muut siirtyvätkin sitten Kalifornian yliopistoon, jopa Dylan (Luke Perry), jota aluksi ei yliopisto-opiskelut nappaa lainkaan. Ennen opintojen alkua Dylan on ollut Kellyn (Jennie Garth) kanssa Euroopassa, mutta heillä on tullut riitaa, joten Kelly palaa aiottua aiemmin takaisin. Brandon ja Steve (Jason Priestley ja Ian Ziering) puolestaan vuokraavat kesän päättäjäisten kunniaksi rantahuvilan, jonka omistajan tytär Jill (Robia LaMorte) on Steven vanha tyttöystävä ja aiheuttaa närää Steven nykyisessä tyttöystävässä Celestessä (Jennifer Grant). Andrea (Gabrielle Carteris) puolestaan jättää Yalen väliin säästääkseen rahaa ja huolehtiakseen sairaasta isoäidistään, mitä Andrean suosittelija Gil Meyers (Mark Kiely) ei oikein ymmärrä. Uusi opiskelijaelämä vaatii lisäksi omia asuntoja yhdelle ja toiselle, joten Donna ja David (Tori Spelling ja Brian Austin Green) muuttavat Kellyn kanssa ranta-asuntoon, joskaan Donnan äiti (Katherine Cannon) ei tiedä koko totuutta asumisjärjestelyistä. Niin ja kun se yliopisto sitten viimein alkaa, niin luvassa on niin veljeskuntiin ja sisaruskuntiin liittymiset, radio-ohjelmien tekemiset kuin tietenkin myös muut yliopisto-opiskelijaelämään liittyvät lieveilmiöt, kuten opiskelu, eikä ihmissuhdepuoltakaan unohdeta...

Tässä viimeisen kuukauden aikana on tullut katsottua tätä Beverly Hillsin 90210:n neljättä kautta, joka yllättävän nopeasti meni ottaen nyt huomioon sen, että kuukauteen mahtui kaikki "joulukiireet", joskin toisaalta kun kaikki katsomani tv-ohjelmat eivät tulleet ihan joka viikko, niin aikaa jäi enemmän myös tälle kaudelle. Tämähän oli näistä sarjan alkupään kausista se viimeinen, jonka arvostelu täältä vielä puuttui, joten tämän jälkeen jäljellä ovat enää sarjan kaksi viimeistä kautta, jotka tulee arvosteluun hyvä jos kevään kääntyessä kesäksi. Joka tapauksessa tätä neljättä kautta oli erittäin kiva seurata, sillä tapahtumia kauden mittaan oli paljon, minkä vuoksi tämä kausi taitaa olla kuin koko sarjan paras kausi.

Kauden pääteema tuntui olevan jollain tapaa Kellyn ja Dylanin suhde, joka kokee kauden mittaan yhtä jos toisenkinlaista hissiliikettä. He ikään kuin saapuvat uuteen kauteen riidoissa, mutta sopivat lopulta erotakseen vain uudestaan ja palatakseen taas yhteen. Tällä kertaa Brenda ei ole ainakaan suoranaisesti sotkemassa kaksikon välejä, vaikka Brenda välillä varsinkin Kellyn oikkuilun taustalla roikkuukin. Ei näiden suhdekiemurat nyt mitään maata mullistavaa draamaa tarjonnut, vaan ne kiinnostavimmat jatkuvajuoniset juonikuviot koettiin muualla. Kelly deittailee välillä KEG-veljeskunnassa, johon Stevekin kuuluu, vaikuttavan John Searsin (Paul Johansson) kanssa ja esiintyypä hän myös Dylanin luvalla Brandonin mielitiettynä.

Brandon ihastuu professorinsa Corey Randallin (Scott Paulin) vaimoon Lucindaan (Dina Meyer) ja tilannetta vain pahentaa se, että Brandon suostuu Randallin pyynnöstä tuutoroimaan yhtä koripalloillijaa, D'Shawnia (Cress Williams). Myöhemmin Brandon pääsee yliopistolla tekemään työtä huippuprojektin kanssa, mikä ei tunnu miellyttävän ihan kaikkia, ja mikä takaa hänelle pääsyn lopulta Washingtoniin asti, mutta joutuupa myös yliopiston kansleri Arnoldin (Nicholas Pryor) tyttären Claren (Kathleen Robertson) ahdistelun kohteeksi ja anteeksi nyt vain, mutta Clare oli tällä kaudella todella sietämätön tyyppi. Brenda taas kyllästyy hyvin nopeasti Minnesotaan ja palaa takaisin Beverly Hillsiin, jossa hän tutustuu Stuartiin (David Gail) ja heidän suhteensa syvenee Brendan ja Brandonin vanhempien (James Eckhouse ja Carol Potter) mielestä vähän turhan nopeasti. Lisäksi Brenda yrittää saada näyttelijäuraansa käyntiin parissakin eri näytelmässä, mutta myös tulee sotkeutuneeksi eläinaktivistien touhuihin. En muistanut, miten Brenda tulee sarjan jättämään, joten siksikin monet näistä Brendan jutuista tuntuivat kiinnostavilta.

Mitä muihin tulee, niin David aloittaa käyttää huumeita ensin erottuaan pihtari-Donnasta (ilmaus, jonka tämän kauden David varmasti allekirjoittaisi) ja voidakseen keskittyä sekä yölliseen radio-ohjelmaansa kuin koulunkäyntiinkin, eikä siinä tietenkään kovin hyvin käy. En tiedä miksi, mutta nimenomaan tämän juonikuvion loppuhetket jostain syystä ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi mieliinii, joten muistin, miten tässä tarkalleen käy, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Siinä sivussa David ja Kelly keljuilevat toisilleen, koska heidän vanhempansa käyvät huoltajuussotaa Erinistä. Dylan puolestaan saa tietää, että hänellä on pikkusisko Erica (Noley Thornton), kun Erica ja hänen äitinsä Suzanne (Kerrie Keene) saapuvat Dylanin kotiovelle. Myöhemmin mukaan tulee vielä Suzannen miesystävä Kevin (David Hayward), joka saa Dylanin kiinnostumaan bisneksistään, mutta kaikki ei tässäkään mene ihan niin kuin suunnitelmissa oli. Steve kekkuloi veljeskunnassaan ongelmissa kuin toisissakin, joita aiheuttaa esimerkiksi hänen edellisen kauden master key -menneisyytensä kuin myös John Searskin. Lisäksi Steve yrittää pitää suhteensa Celesten kanssa kunnossa, mikä ei ole helppoa naistenkaatoja arvostavassa KEG-veljeskunnassa. Andrea pääsee puolestaan eroon neitsyydestään, mutta tässä ei ole kaikki, vaan hän myös tulee kauden mittaan raskaaksi ja menee naimisiin ja varsinkin tämä raskaus aiheuttaa kaikille suurta päänvaivaa. Nat (Joe E. Tata) puolestaan saa sydänkohtauksen, mikä lopulta pistää Peach Pitin omistajuussuhteet ainakin osittain uusiksi. Kaiken kaikkiaan näistä useiden jaksojen käsitellyissä jaksoissa oli paljon jännitettävää, sillä vaikka suurimmaksi osaksi muistinkin, miten niissä käy, niin olin kuitenkin ehtinyt unohtaa monin paikoin, minkälaisten juonipolkujen kautta niihin loppuratkaisuihin päädyttiin.

Yksittäisissäkin jaksoissa tai (pääasiassa) korkeintaan parin jakson juonikuvioissakin tapahtui yhtä ja toista edellä mainittujen asioiden sivussa ja jos pitäisi listata kaikki mielenkiintoiset tapahtumat, minun pitäisi listata lähes kaikki kauden tapahtumat, mutta jos nyt joitakin helmiä nostaisin esiin. Steveä syytetään raiskauksesta ja tuleepa hän myös paljastaneeksi yhden KEG-miehen homoudenkin. Dylanista tulee asehullu ryöstön jälkeen. Cindy ja Jim Walsh viettävät 20-vuotishääpäiviään juhlassa, jossa Andrea lopulta tapaa Jessen (Mark D. Espinoza), josta puolestaan tulee niin Andrean mies kuin lapsensa isäkin. Brandon taas vierailee San Fransiscossa vanhan heilansa Emily Valentinen (Christine Elise) luona. Lisäksi piipahdetaan 1960-luvun lopun Beverly Hillsissä Vietnamin sodan ollessa käynnissä ja tässä jaksossa hauskaa oli kuvitella 1960-luvun Beverly Hills 90210 -sarja ja sen hahmojen käyttäytymiset. Kauden aikana nähdään myös jouluun sijoittuva koostejakso, joka tuli ehkä turhan äkkiä, kun edellinen koostejakso oli vasta edellisellä kaudella.

En löytänyt vahvistusta tälle, mutta pahojen kielien mukaan Shannen Dohertystä yritettiin päästä eroon jo kolmannen kauden jälkeen, mutta koska hänellä oli vielä yksi kausi sopimuksesta, häntä ei voitu heittää poiskaan. Samaiset pahat kielet tiesivät kertoa, että alun perin Dohertyn hahmon Brendan piti esiintyä tällä neljännellä kaudella vain Minnesotassa puhelimen välityksellä (ja näin minä olin muistanutkin tapahtuneen, mutta muistin todella väärin), mutta siitä ei saatu oikein mitään irti, joten Brenda tuotiin takaisin Beverly Hillsiin. Tiedä sitten, mikä on koko totuus, mutta tällä kaudella hänestä päästiin kuitenkin vihdoin eroon, mikä oli sinänsä sääli, sillä Doherty oli yksi sarjan parhaista naisista, vaikka hänen tilalleen tullut Tiffani (Amber) Thiessen taitaa ollakin minun suosikkihahmoni koko sarjan historiassa. Tällä kaudella nähtiin myös Clare ensimmäistä kertaa ja Kathleen Robertson esittikin hahmoa ihan hyvin varsinkin kauden viimeisissä jaksoissa, vaikka itse Clare olikin todella ärsyttävä iilimato. Ensiesiintymisen kokivat myöskin niin kansleri Arnoldia näytellyt Nicholas Pryor kuin Steven isää Rushia näytellyt Jed Allankin.

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pimeyden armeija

perjantai 6. tammikuuta 2012

Cujo - kauhun silmät

Alkuperäinen nimi: Cujo
Ohjaus: Lewis Teague
Käsikirjoitus: Don Carlos Dunaway, Lauren Currier
Pääosissa: Dee Wallace, Danny Pintauro, Daniel Hugh Kelly
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1983
Kesto: 90 min

- I'll sic my dog on you.
- That dog? You couldn't sic that dog on me if I was comin' at you with a straight razor in each hand!


Mekaanikon hommia tekevän Joe Camberin (Ed Lauter) perheen bernardilnkoira Cujo jahtaa takaa jänistä ja työntää kuononsa koloon, jossa häntä puree lepakko. Toisaalla sitten Trentonin perheessä ei ole kaikki hyvin, sillä Donna ja Vic Trentonin (Dee Wallace ja Daniel Hugh Kelly) avioliitto on vaikeuksissa ja Donna pettääkin Viciä. Vic osaa kuitenkin todella hyvin käsitellä heidän lastaan Tadia (Danny Pintauro), joten Donna ei halua myöskään jättää Viciä. Vicin työpaikalla on pieni kriisi, joten hän joutuu lähtemään kokoustamaan muualle. Donna jää Tadin kanssa kotiin, mutta koska heidän autonsa niskuroi, hän päättää viedä sen korjattavaksi Camberille tietämättä, että Cujo on tappanut Camberin, kun taas hänen muu perheensä on lähtenyt sukuloimaan. Niinpä kun Donna ja Tad pääsevät Camberin pihaan, Cujo on odottamassa heitä ja auto ei liiku mihinkään...

Kuukauden WANHAna on taas pitkästä aikaa toiveen vuoro, sillä viimeksi olen toteuttanut näitä toiveita elokuussa, tosin ehkä olisin lokakuussa voinut toteuttaa taas yhden toiveen, ellei olisi täytynyt syyskuisten palvelinongelmien vuoksi siirtää syyskuun WANHAA seuraavalle kuulle. Cujo siis oli tiinasen toive, joten otin katseluun sitten nyt melkein vuoden jälkeen tuosta toiveesta, mutta kun on vaan ollut melkein kaikkea muuta tässä vähän niin kuin silleen jotenkin vaan, niin ei ole aiemmin kerennyt. Ellen nyt väärin erehdy, niin tämä elokuva kuuluu ihan ensimmäisiin dvd-hankintoihini (ei ole eka kuitenkaan) eli olen luultavasti ostanut tämän ennen kuin olen toden teolla alkanut keräillä leffoja. Stephen Kingin kirja tietenkin on luettuna, eikä tämä elokuva muistaakseni samalle tasolle pääsekään, mutta kyllähän tämän nyt joten kuten jaksoi kuitenkin katsoa.

Kirjan lukemisesta on jo lähemmäs vuosikymmen aikaa, joten sen tarinankulusta en muista paljoakaan (ehkä joitain pieniä yksityiskohtia), eli en voi sanoa, kuinka orjallisesti seurattiin kirjan tarinaa, mutta kun tiesi, mihin elokuva vielä johtaisi, niin mielestäni kaikkeen muuhun käytettiin ihan liian kauan aikaa. Kun kuitenkin kyse oli tästä vesikauhun saaneesta koirasta, niin Trentonien perhe-elämään ja sen eri koukeroihin käytettiin aivan liian kauan aikaa. Meni kolme varttia, ennen kuin Donna ja Tad lopulta menivät sinne Camberin tilalle eli käytännössä puolet elokuvan kestosta. Tämä oli aivan liian liikaa. Kaiken kukkuraksi kun eivät ne Trentonien avio-ongelmat nyt mitenkään järin kiinnostavia elokuvan päätarinan kannalta olleet. Totta kai niin Camberien kuin Vicinkin piti kadota johonkin, jotta Donna ja Tad voisivat jäädä tilalle kahdestaan, mutta sen olisi mielestäni pitänyt tapahtua paljon nopeammin.

Sitten kun Donna ja Tad lopulta jäävät sinne autoon satimeen, elokuva paranee kyllä jonkin verran, varsinkin kun Cujo ei tyydy vain vahtaamaan auton ulkopuolella, vaan se tekee myös satunnaisia hyökkäyksiä milloin minkäkin vuoksi. Erityisesti tykkäsin siitä, miten Cujo reagoi Camberien puhelimen pirinään. Niin ja kyllä minä jollain tapaa kykenin samaistumaan Trentonienkin hätään, kun tuli mietittyä, miten sitä itse toimisi, jos jäisi keskelle ei mitään vaanivan pedon vainottavaksi lainkaan tietämättä sitä, tuleeko pelastetuksi vai ei. Niinpä varsinkin Donnan ahdinko kävi hyvin selväksi, kun hänen täytyi huolehtia itsensä lisäksi myös pojastaan. Harmi vain, ettei tässä loppuosassakaan tyydytty vain pysyttelemään siellä Camberin tilan tapahtumissa, vaan hypittiin välillä myös muualla. Pieni muistikuva on, että näin olisi saattanut olla itse kirjassakin, mutta se, mikä saattaa toimia kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvassa ja niinpä nämä niin sanotut ulkopuoliset kohtaukset (lähinnä Vic-kohtaukset) veivät pois sitä jännitystä, mikä oli juuri ehtinyt syntyä siellä Camberin tilalla. Loppuratkaisu oli ihan mukiinmenevä, vaikka kirjassa se olikin väkevämpi.

Näyttelijät eivät pahemmin jääneet mieleen ainakaan Tadia ja Donnaa näytelleitä Danny Pintauroa ja Dee Wallacea lukuun ottamatta. Olihan esimerkiksi Viciä näytellyt Daniel Hugh Kelly ihan kunnolla esillä, mutta silti hän tuntui olevan sopivampi johonkin suoraan videolle tehdylle elokuvalle. Dee Wallace (E.T.) oli kuitenkin ihan hyvä, joskin hänkin pääsi kunnolla esiin vasta ollessaan jumissa siellä auton sisällä. Samoin Danny Pintauro teki siellä auton sisällä hyvää työtä ja jotenkin Tadin käyttäytyminen tuntui aidolta, vaikka Tadin itkiessä näkyvissä olikin vain Pintauron takaraivo. Aikuisia Cambereita näytelleet Ed Lauter ja Kaiulani Lee olivat ihan kivoja, vaikkakin samalla kovin tavanomaisia juntteja. Mukana menossa: Jerry Hardin (Salaiset kansiot).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Beverly Hills 90210 - 4. kausi.

torstai 5. tammikuuta 2012

Face/off - kahdet kasvot

Alkuperäinen nimi: Face/Off
Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Mike Werb, Michael Colleary
Pääosissa: John Travolta, Nicolas Cage, Joan Allen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 133 min

- Hello? This is Sean Archer.

- Well, if you are Sean Archer, then I must be Castor Troy.


Terroristi Castor Troy (Nicolas Cage) yrittää sala-ampua FBI:n operatiivisiin pomoihin lukeutuvan Sean Archerin (John Travolta), mutta vaikka Archer haavoittuukin, kuolettavan osuman saa sen sijaan Archerin poika Michael (Myles Jeffrey). Kuusi vuotta myöhemmin Troy aikoo joukkoineen räjäyttää ison pommin Los Angelesissa, mutta FBI saa vihiä siitä ja Archer ja kumppanit pääsevät Troyn jäljille. He saavat Troyn kiinni, mutta tämä vaipuu koomaan, joten kun jossakin on ajastettu pommi piilossa, päättää Archer siirrättää itseensä Troyn naaman soluttautuakseen vankilaan Troyn veljen Polluxin (Alessandro Nivola) luo, jotta pommin piilopaikka selviäisi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan niin kuin pitäisi, sillä oikea Troy herää yhtäkkiä koomasta...

Minusta oli jotenkin hauskaa, että tämä tuli katseluvuoroon vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun elokuva esitettiin televisiosta ja itse asiassa ilman tämän viikon teatterileffoja tämä olisi tullut katseluun vieläkin aiemmin. Face/off - kahdet kasvot kuuluu allekirjoittaneelle niihin suurin 90-luvun toimintaelokuviin ja olenkin nähnyt tämän lukuisia kertoja, vaikka edellisestä katsomiskerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo niin pitkä tovi, että minähän olin ehtinyt jo unohtaa melkolailla kaiken, mitä nyt joitakin yksittäisiä kohtauksia muistin syövereihin oli jäänytkin; en esimerkiksi muistanut kehityskulkua, millä tuo pommi saatiin pois jaloista. Kuitenkaan missään tapauksessa mistään lähes tuoreenlaisesta katsomiskokemuksesta ei voi puhua, mutta siitä huolimatta tämä elokuva on edelleen todella hyvä ja ehkä jopa hitusen parempi kuin muistinkaan.

Elokuvan aluksi nähdään tämä Sean Archerin pojan kuolema, josta päästäänkin sitten pikku hiljaa varsinaisen tarinan kimppuun, joka ainakin minuun makuuni oli ihan hauska. Eihän koko kasvojensiirto-operaatiossa mitään järkeä ollut, mutta kun se sai kuitenkin aikaan varsin viihdyttävää menoa aikaan, niin mikäs siinä. Kun suurimmat muistijäljet olivat tosiaan kadonneet, niin elokuva oli monin paikoin myös jännittävä ja etenkin minua mietitytti kovasti se, miten Archer tulisi pääsemään pois sieltä vankilasta. Tarina oli loppujen aika suoraviivainen, vaikka pieniä miellyttäviä käänteitä sisälsikin, mutta eipä elokuva oikein mitään monipuolista tarinaa kaivannutkaan. Vaikka loppuunkaan ei mitään yllätyksiä jätetty, niin matka sinne asti oli varsin rattoisaa niin, ettei mitään kyllästymisen makua ehtinyt tulla. Elokuvahan kesti yli kaksi tuntia, mutta eipä se jaksamisessa näkynyt, vaan elokuva tuntui olevan ohi hujauksessa.

Toimintaosuudet olivat John Woolle tyypillisesti hyvin tyyliteltyjä, mikä tosin turhan usein tarkoitti ainoastaan sitä, että suurin osa näistä kohtauksista oli hidastettuja, mutta ei sillä, mahtui niin hidastettuihin kuin normaalinopeuksisiin kohtauksiin monia helmiäkin, kuten esimerkiksi siellä kirkossa. Totta kai toimintaelokuvien tyyliin kuuluen luodit lensivät pääosin jonnekin muualla kuin päähenkilöihin ja vaikka tässä elokuvassa se ohi meneminen oli vedetty selvästi yli, niin yhdistettynä näihin tyyliteltyihin hidastuksiin ja koreografioihin en voinut muuta kuin nauttia. Noin niin kuin yleisesti ainakin, sillä välillä olisi kelvannut ihan normaalikin meno. Kokonaisuutena kuitenkin jälleen kerran tuli näidenkin kohtausten aikana viihdyttyä.

Elokuvan luonteesta johtuen minä ajattelen Sean Archerin aina Nicolas Cageksi ja Castor Troyn John Travoltaksi, mikä silloin tällöin pistää huvituttamaan. Sellaisen oudon havainnon tein matkan aikana, että Travolta oli mielestäni paljon parempi ollessaan Troy kuin Archer. Jotenkin Travoltan Archer oli hyvin tylsä hahmo ja hetken jo ajattelin, että oliko Travolta todella näin mitäänsanomaton tässä, mutta homma parani huomattavasti siinä vaiheessa, kun hänestä tuli Troy. Ehkä se oli vain se, että Castor Troy nyt vain sattui olemaan niin hyvä hahmo, sillä vaikka Cagen Archerissa olikin monia hyviä hetkiä, niin hänkin oli selvästi parempi elokuvan alussa, kun hän oli Troy. Pollux Troyta näytellyt Alessandro Nivoa ei ihan täysin vakuuttanut ja muut näyttelijät, jopa Archerin vaimoa esittänyt Joan Allen, jäivät lähinnä statistin rooleihin. Mukana menossa: CCH Pounder (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cujo - kauhun silmät

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Varasto

Alkuperäinen nimi: Varasto
Ohjaus: Taru Mäkelä
Käsikirjoitus: Veli-Pekka Hänninen
Pääosissa: Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 95 min

- Mulla menee päivä pilalle, kun mä tuun tänne.
- Kuule, niin mullakin.


Antero Rousku ja Raninen (Kari-Pekka Toivonen ja Aku Hirviniemi) ovat maalikauppa RTV:n varastotyöntekijöitä, eikä heidän päivissään ole mitenkään hirveästi hohtoa, sillä kaikki työtehtävätkin ovat sellaisia hanttihommia, ettei niiden tekijöiksi kelpaa kuin sossupummit ja pitkäaikaistyöttömät. Rousku tekee omaa sivubisnestään myymällä varastotavaraa pimeästi saneerausfirmaa pitävälle Jylhäkorvelle (Vesa Vierikko), mistä hänen pomonsa eivät tietenkään tiedä yhtään mitään. Töiden ulkopuolella Rousku paneskelee työkaverinsa Karitan (Minttu Mustakallio) kanssa, mutta toisin kuin Karita, Rouskulla ei ole mitään intoa sitoutumisen suhteen. Kaikki kuitenkin alkaa pikku hiljaa muuttua Rouskun vastustuksesta huolimatta, kun Karita ilmoittaa olevansa raskaana...

Viime syksyn elokuvateatterissa ravatessani Varaston traileri tuli verrattain usein vastaan, mutta jo ensimmäisellä kerralla se herätti mielenkiintoni, sillä elokuva vaikutti oikeasti ihan hauskalta tapaukselta tavalla, jollaisia viimeaikaiset kotimaiset komediat ovat vain harvoin olleet, sillä hahmot vaikuttivat kerrankin hyvin hauskoilta muutenkin kuin vain dialogien osalta. Niinpä olinkin halunnut päästä katsomaan tätä jo sen trailerin ensiesityksestä lähtien, joten en hirveän kauan viitsinyt jäädä odottelemaan katselua. Kuitenkaan Varasto ei ollutkaan ihan niin riemastuttava tapaus kuin mitä ehkä olisi ollut mahdollisuus, mutta siitä huolimatta tästä jäi erittäin positiivinen kuva.

Toisin kuin alkujaan kuvittelin, niin elokuvan pääpaino ei ollutkaan varastotyöntekijöiden työn yksipuolisuuden kuvauksessa, vaan siinä keskityttiin enemmän Rouskuun ja hänen vastahakoiseen elämänmuutokseen. Yhtälailla elokuva onnistui olemaan ihan hauska tapaus eli siinä missä muutamaan otteeseen tuli ihan naurettuakin, niin suurimmaksi osaksi naamallani oli jatkuvasti sellainen pieni hymynväre. Elokuvan dialogi oli hauskaa, mutta samalla se olisi voinut olla vieläkin terävämpää, jotta elokuvasta olisi tullut vieläkin hauskempi. Kuitenkin näinkin homma pysyi melko hyvin kasassa, sillä elokuvan hahmot olivat vallan mainioita tapauksia ja tosiaan se hauskuus näkyi myös hahmojen eleissä ja luonteissa. Olihan itse hahmot ehkä hieman karrikoituja, tosin mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella, mutta tällaiseen komediaan sopivat oikein hyvin. Elokuvassa nyt ei hirveämmin tyhjäkäyntiä näkynyt, mutta samalla siinä ei niitä varsinaisia huippuhetkiäkään ollut, vaan melko tasaisen varmasti mentiin alusta loppuun. Mitä itse tapahtumiin tulee, niin Ranisen kohtalo (ennen loppuyhteenvetoa) oli ehkä vähän ikävä, mutta noin muuten tapahtumissa ei hirveästi valittamista ollut. Tai no ehkä se myymäläpäällikön (Juha Muje) feminiinisyys meni liian pitkälle. Kokonaisuutena kuitenkin oikein näppärä pikkukomedia, joka tullee varmasti hankittua jossain vaiheessa myös dvd:nä.

Näyttelijät olivat kukin hyviä esittäessään näitä karikatyyrimaisia hahmojaan, varsinkin kun tiedän, että useimmat heistä pystyvät näyttelemään uskottavamminkin. Kari-Pekka Toivonen oli hyvä valinta Rouskuksi, sillä kävi Rousku mielessään minkälaisia tunteita läpi tahansa, niin silti Toivonen osasi olla miellyttävä koko ajan ja hänen hahmostaan oli helppo tykätä. Aku Hirviniemi oli siinä Toivosen peesissä ihan mukava hänkin, vaikka Hirviniemi ei nyt kaikilta osin mikään monipuolisin komedianäyttelijä mielestäni ole. Minttu Mustakallio Karitana sen sijaan oli hauska ja hänen kohdallaan se karikatyyrimaisuus näkyi kaikkein parhaiten, mikä ehkä teki Mustakalliosta vieläkin hauskemman. Juha Muje myymäläpäällikkönä oli ihan pikkukiva, kun taas Esko Salminen tekee tavallisen hyvää työtään koko firman johtajana, vaikka häntä nähtiin ihan liian vähän. Vesa-Matti Loiri tekee hyvän pikavisiitin ja olipa hahmonsa yksi elokuvan parhaimmista, mutta varmaankin ehkä juuri siksi, että häntä näkyi niin vähän aikaa. Mukana menossa: Hannele Lauri, Elina Knihtilä ja Jope Ruonansuu.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Face/off - kahdet kasvot