torstai 22. joulukuuta 2011

Creepshow III

Alkuperäinen nimi: Creepshow III
Ohjaus: Ana Glavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Glavell, James Glenn Dudelson, Scott Frazelle
Pääosissa: Emmet Mcguire, Stephanie Pettee, Roy Abramsohn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 104 min

- Have you uh, attended your Senior prom?
- No, I'm a Junior.
- I'd find one to take her to. This weekend.


Tällä kolmannella Creepshow'lla ei ole sitten enää mitään tekemistä Stephen Kingin eikä George A. Romeron kanssa, minkä vuoksi joissakin piireissä tätä taidetaankin pitää vain epävirallisena jatko-osana, mutta koska IMDB (ja englanninkielinen Wikipedia, ei sen puoleen) luokittelee tämän viralliseksi jatko-osaksi, minäkin näen tämän sellaisena. Tiesin elokuvan kehnosta maineesta, eikä IMDB:n pisteetkään juurikaan elokuvaa mairittele (2,7/10), joten en lähtenyt odottamaan tältä mitään muuta kuin kehnoa jatko-osaa, jossa on vain satunnaisia tarinoita niputettu yhteen. No, eihän Creepshow III samalle viivalle päässytkään edellisten osien kanssa, mutta oli tämä kyllä ainakin vähän mainettaan parempi.

Elokuvassa on viisi tarinaa, joilla kaikilla on eri kirjoittajat ja ihan elokuvan aluksi nähdään pieni animoitu prologi ja lopussa puolestaan yhdistetään tarinoita aika löyhällä tavalla yhteen. Prologin animaatio poikkesi kovasti niin sanottujen isojen studioiden animaatioista ja en tiedä, oliko budjetin vähyydellä mitään tekemistä asian kanssa, mutta oli miten oli, tuo animaatiojälki miellytti minua erilaisuudellaan kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Minua oikeasti vähän harmitti se, että siitä saatiin nauttia vain elokuvan alussa. Mitä itse tarinoihin tulee, niin olihan nämä kaikki nähdyt tarinat vähän sellaisia puolivillaisia tapauksia, eikä missään vaiheessa pelottavia, mutta useimmissa niissä oli kuitenkin edes jotain kiinnostavaa teknisistä vempaimista aina hyvin kieroon huumoriin. Tarinoiden henkilöt poukkoilevat ainakin jossain määrin toistensa tarinoissa muun muassa siten, että osa tarinoiden hahmoista asuu saman kadun varrella. Jos pitäisi verrata, niin enemmän elokuva muistutti sarjan ensimmäistä osaa kuin toista, ainakin mitä tulee juurikin siihen huumoripuoleen.

Alice
Tarinassa Alice (Stephanie Pettee) tulee kotiinsa, jossa hänen isänsä ja poliisietsivä Jacobs (Ray Abramsohn) kokeilee professori Daytonilta (Emmet Mcguire) saamaansa uutta kaukosäädintä. Säädin on kuitenkin taikasäädin ja siten Alice joutuu rinnakkaistodellisuuksiin, jossa kaikki ei ole lainkaan niin kuin pitäisi. Tarinan idea ei ollut sinänsä mitenkään uusi, mutta ihan hauskalla tavalla oli kuitenkin kerrottu, joten tämä oli ihan viihdyttävä. Eihän tarinassa tietenkään ollut päätä eikä häntää, mutta yhtä lailla tarjosi jatkuvan hymynkareen huulille. Siitäkin huolimatta, että loppu oli vähän mitä oli.

The Radio
Jerry (AJ Bowen) ostaa kadulta radion, joka alkaa pikku hiljaa hallita hänen elämäänsä. Aina vaan puhutaan siitä, kuinka ihmiset ovat tv:n orjia, mutta tässä tarinassa tosiaan Jerrysta tulee radion vanki, ainakin mitä tulee ajankulutukseen ja pian Jerry kulkeekin joka puolella radion kanssa. Tämänkin tarinan idea oli ihan kiva, vaikka loppua kohden aina vain hölmömmäksi menikin. Tällä kertaa totuus tuntui löytyvän, jos ei rockradiosta, niin radiosta kuitenkin ja arvattavissahan se oli, miten kävisi, jos Jerry poikkeaisi radion tarjoamasta totuudesta. Ihan kiva tarina, jonka loppu ei tässäkään tapauksessa miellyttänyt.

Call Girl
Rachel (Camille Lacey) on huora, joka tappaa uhrinsa ja häntä aletaankin mediassa kutsua puhelintyttömurhaajaksi tai vastaavaksi. Mennessään uuden uhrinsa Victorin (Ryan Carty) luo hän kuitenkin saa oivan vastuksen, sillä Victorin talossa on kokonainen perhe ripustettuna seinälle. Tämä oli näistä tarinoista selkeästi se kaikkein epäkiinnostavin pätkä, sillä tarina ei tarjonnut oikein mitään, ei edes huumoria, mikä oli kuitenkin muissa tarinoissa edes jossain määrin läsnä. Alusta asti oli selvää, että Rachel saisi maistaa omaa lääkettään, joten siinäkin mielessä tämä oli tosi tylsä. Olisivat voineet leikata tarinan kokonaan pois, mutta ei sitten.

The Professor's Wife
Kaiken maailman teknisiä vempaimia rakennellut professori Dayton on tehnyt parikymmentä vuotta salaista projektia, mutta nyt se on vihdoin lähestulkoon valmis ja kaiken muun hyvän lisäksi hän on menossa naimisiin. Dayton on kutsunut häihinsä entisiä huippuoppilaita ja kaksi heistä, John ja Charles (Ben Pronsky ja Michael Madrid), on käymässä ennakkoon Daytonin luona, jossa he tapaavat myöskin Daytonin hieman tyhjäpäiseltä vaikuttavan vaimon Kathyn (Bo Kresic) ja haistavat palaneen käryä.

Tämän tarinan alkupuolisko oli oikeastaan melko tylsää, eikä minua kiinnostanut oikein missään vaiheessa Daytonin jutut, joten minusta oli vain hyvä, että hän lähti jossain vaiheessa tiehensä. Kathyn tullessa kuvioihin koko lopputarinan juoni oli selvä ja ennalta-arvattava. Kuitenkin kun päästään tähän suureen loppukohtaukseen siellä keittiössä, niin kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta se oli hyvin viihdyttävää katseltavaa. Johnilla ja Charlesilla oli aivan epäuskottava ajatuskulku, mutta siitä huolimatta niiden kohellus keittiössä nauratti. Harmi vain, että tarina jätettiin jopa enemmän keskeneräiseksi kuin muut.

Haunted Dog
Virkaheitto lääkäri Farwell (Kris Allen) joutuu tekemään töitä ilmaisklinikalla ja antelee potilaille täysin mielivaltaisia diagnooseja. Hänen ostaessa hotdogia se putoo maahan, joten hän antaa sen köyhälle kodittomalle (Ed Dyer), joka tukehtuu siihen (Farwell ei välitä), eikä Farwell pääse kodittomasta sitten eroonkaan. Tämä muistutti vähän edellisen osan Liftari-tarinaan ja onpahan tällä kuolleella vähän samanlainen toistettava repliikkikin. Nyt vain tämä kuollut ei jatkuvasti ole Farwellin kimpussa, vaan näyttäytyi vain silloin tällöin. Sinänsä tarina ei tuonut tuttuun ideaan mitään uutta, mutta Farwellin työskentelyä oli hauska seurata, sillä Farwell oli kuin tohtori House, mutta vain tuhannesti pahempi ja ilkeämpi ja Allen häntä hyvin esittikin.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Ekstroissa oli ohjaajien haastattelupätkiä ja taustalla oli tämän elokuvan mainosjuliste. Sen mukaan tarinoita tässä elokuvassa oli vain neljä, vaikka niitä oli viisi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amerikan psyko

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti