lauantai 31. joulukuuta 2011

Suhteellista elokuvissa käymistä

Kävin tuossa ennen joulua katsomalla elokuvan Neds, johon tuli saatua yksityisnäytös, kun salissa ei ollut ketään muita (toinen kerta, kun näin tapahtui) ja se herätti siinä mielessä ajatuksia, että päätin kirjoittaa tämän postin, kunhan löydän siihen aikaa, ja kunhan saisin ajatuksiani kokoon ja nyt molemmat ehdot ovat täyttyneet. Kaikki tässä postissa ilmituodut ajatukset eivät tulleet mieleen nimenomaan tuosta elokuvakokemuksesta, vaan näitä aatoksia on kertynyt pitkin syksyä, mutta koska kaikki tavalla tai toisella limittyvät toisiinsa, käyn niitä läpi tässä kerralla.

Olen elokuvateatterissa hyppimisen suhteen jonkinlainen heavyuser, vaikken nyt ihan kaikkea minäkään käy katsomassa ja esimerkiksi kevättalvella saattaa olla kuukausienkin taukoja elokuvissa käymisessä (heikko tarjonta yleisin syy). Kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka joka tiistai suuntaa kulkunsa Finnkinon sivuille tarkastamaan seuraavan elokuvaviikon ohjelmiston. Usein tuleekin koettua pettymyksiä, kun se ja se elokuva ei tulekaan (vielä) Poriin asti. Olenkin monet kerrat kironnut - myös täällä - Porin Finnkinon alimpaan manalaan, kun jokin elokuva ei ole tullut ajallaan; kerran lähdin peräti Tampereelle vain leffan takia ensi-iltaviikonloppuna, kun en malttanut odottaa. Tänä syksynä kuitenkin tuli sekin sitten ymmärrettyä, että olen saattanut olla ehkä hieman kohtuuton näissä kirouksissani, vaikka toki jonkin mielenkiintoisen elokuvan tulemattomuus harmittaa. Sekään ei tunnu kivalta, että joutuu oikeasti jonkin ei-suomalaisen/-Hollywood -tuotoksen kohdalla jännittämään, tuleeko kyseistä elokuvaa ylipäätään koko kaupunkiin. Kuitenkin tänäkin vuonna olen käynyt elokuvissa täällä Porissakin monenkymmentä kertaa ja parhaimmillaan katsottavana on ollut kahdeksan elokuvaa kahden viikon aikana ja viime vuonnakin taisi osua yhtä pitkälle ajanjaksolle seitsemän leffaa, joten eipä Porinkaan Finnkinon tarjonta ihan hanurista voi olla, vai mitä?

Niin ja sitten kun ajattelee näitä Nedsin kaltaisia enemmän marginaalissa olevia elokuvia, jotka eivät väkeä vedä, niin onko ihmekään, jos tänne ei ihan jokainen leffa tule? Toki minulla on kyseisen elokuvan kävijämääristä vain yhden näytöksen kokemus, mutta kaipa sekin jotain osviittaa antaa. Finnkinokin on loppujen lopuksi liikeyritys ja eihän se vissiin kovin kannattavaa ole näyttää elokuvia, joissa käy vain kourallinen katsojia, vaikka sitä kuinka voisikin haluta näyttää kaiken maailman elokuvia. Onhan siinä ollut juttuja, paljonko pitäisi olla katsojia, jotta leffa pääsisi seuraavalle esitysviikolle, mutta siitä en tähän hätään muista lukeneeni, mitkä ovat ne katsojaluvut, joilla saataisiin välittömät kulut maksettua. Niin ja riittäisikö edes "välittömät kulut", vaan onko ajatuksena se, että jokaisen näytettävän elokuvan kohdalla olisi kiva saada niin ja niin paljon tuottoa? Mahdollistaako juuri muiden elokuvien menestymiset (katsojien osalta) myös näiden pienempien produktioiden pyörittämisen? Eli jos teatteriin tulee elokuva, joka vetää katsojia illasta toiseen, niin silloin myös saattaisi olla taloudellisessa mielessä riskittömämpää ottaa tuntemattomampia elokuvia esitettäväksi (näin ehkä palvellen sitä marginaalisempaakin yleisöä), kun ne kulut olisi jo katettu niillä megamenestyksillä. Tai näin ainakin minä maalaisjärjellä ajattelisin, mutta kokonaisuudessaan kaikki liiketaloudelliset jutut ovat niin monimutkaisia, etten minä niistä selkoa ota. Toki pienten ja megamenestysten väliin jää sitten ne keskisuuret leffat, joiden usein varmaan tiedetäänkin vetävän "tietyn määrän" kävijöitä, mutta useamman megamenestysleffan osuminen samoille viikoille voisi luoda tilaa niille pienemmillekin elokuville, sikäli mikäli vain kulut saataisiin katettua niillä isoimmilla. Näin ainakin teoriassa, mutta mites se käytäntö? Kuitenkin näin jonkinasteisena heavyuserina tietenkin toivon näkeväni paljon erilaisia elokuvia myös Porissa, mutta kun johonkin harrastukseen menee oikein kunnolla sisälle, niin väkisinkin tulee niitä pettymyksiä vastaan. Kaikkea ei voi saada.

Lisäksi toimiihan täällä Porissakin Kinokellari (Finnkinon tiloissa), joka näyttää vuosittain parikymmentä leffaa lauantaimatineana ja niin paljon kuin tekisikin mieli saada vähän myös niitä klassikoita mukaan, niin olen kiitollinen siitä, että pääsen näkemään niitä marginaalisempia uutuuksia sitten siinä, jos ei normaaliohjelmistoon ole kerran päässyt. Siitäkin huolimatta, etten nyt kyseisenä syksynä ehtinyt käydä yhdessäkään, vaikka kiinnostavia elokuvia oli puolentusinaa. Tällä hetkellähän jännään nyt sitä, että tuleeko Shame ja Poikani Kevin Porissa normaaliohjelmistoon, Kinokellariin vai lainkaan, mutta aika näyttää. Ottaen huomioon sen, että Nedsin esityksessä ei muita ollut, niin elokuvaa edeltäneen trailerin perusteella Poikani Kevin näytti vähän samanlaatuiselta tavaralta, joten en nyt tiedä, onko esityksen tuominen tänne valtavirtaviihteen ystävien Poriin (kärjistys) järin kannattavaa. Shamen trailerin olen sentään nähnyt jo kahdesti eri esitysten yhteydessä, joten sikäli se saattaisi tullakin. Molempien kohdalla olen tänne tulemisen suhteen kuitenkin varautunut iloisiin yllätyksiin.

Niin ja olen nyt syksyn aikana huomannut senkin seikan, että tämä tyytymättömyys paikalliseen leffatarjontaan ei ole ainakaan täällä Suomessa kovinkaan paikallinen ilmiö, vaan siitä kärsitään isommissakin kaupungeissa. Asia tuli mieleen, kun luin Suomen Kuvalehden sivuilta Kalle Kinnusen kirjoituksen suomalaisten elokuvissa käymisestä. Sen lisäksi, että Kinnunen valittelee sitä, että suomalaiset eivät ole elokuvakansaa, hän mainitsee enemmän tai vähemmän harmikseen tukun elokuvia, jotka eivät koko maassa pääse teatterilevitykseen, vaan tulevat suoraan dvd:lle. Eli toisin sanoen heikko elokuvatarjonta on kovin suhteellinen käsite, sillä täällä minä kaipailen isompien kaupunkien ohjelmistoon tulevia elokuvia, kun taas siellä isommissa kaupungeissa kaipaillaan niitä elokuvia, jotka eivät tule edes sinne (festivaalien ulkopuolella). Niinpä niin. Nykyisessä leffakunnossani olen vain iloinen, että en ollut samanlainen leffafriikki silloin, kun Raumalla asuin, vaikka sieltä pois muuttaessani yksi ilon aiheista olikin se, että pääsin paremman leffatarjonnan pariin. Tosin nykyäänhän Rauman Iso-Hannussakin menee ihan kiitettävä määrä elokuvia (suhteutettuna siihen, että siellä on vain kaksi salia) ja koinpas kerran sellaisenkin ihmeen sattumalta eksyessäni sivuille, että siellä meni yhden viikon aikana useampi elokuva kuin Porissa, vaikka näytösten absoluuttinen määrä olikin pienempi.

Mutta se tästä aiheesta. Huomenna pistetään tää leffavuosi pakettiin.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Project 1001, osa 198/1001: The Departed

Alkuperäinen nimi: The Departed
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: William Monahan
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Hong Kong
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 145 min

- This is unbelievable. Who put the fuckin' cameras in this place?
- Who the fuck are you?
- I'm the guy who does his job. You must be the other guy.


Nuori Colin Sullivan (Conor Donovan, Matt Damon) tutustuu suojelurahakierroksella olevaan mafiapomoon Frank Costelloon (Jack Nicholson) ja Costello saa houkuteltua Sullivanin hommiinsa. Aikuistuttuaan Sullivan valmistuu poliisilaitokselta ja hänet palkataan osavaltiopoliiisiksi. Samoihin hommiin pyrkivä Billy Costigan (Leonardo DiCaprio) sen sijaan torpataan pääosin perhetaustansa vuoksi, sillä hänen sukulaisistaan löytyy paljon pikkurikollisia. Costiganille tarjotaan kuitenkin mahdollisuutta päästä töihin, jos hän suostuu peitetehtävään, jonka päämääränä on saada Costello nalkkiin ja niinpä Costigan soluttautuukin alamaailmaan. Samaan aikaan Sullivan kuitenkin vasikoi poliisin operaatioista Costellolle, joten operaatiot puolin ja toisin ovat jatkuvan pieleen menon uhan alla...

Mikä olisikaan sopivampi tapa päättää tämä elokuvavuosi (arvostelujen osalta) kuin 1001-projektin elokuvalla? No okei, olisihan niitä varmaankin muitakin tapoja, mutta kun tämä nyt vain sattui katseluvuoroon, niin mikäpä siinä. Itse elokuvahan tuli ostettua Turusta alkuvuonna, kun piti kuluttaa pois viime vuonna joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortti ja suurin osa kortista meni Beverly Hills 90210:n yhdeksännen kauden ostoon, mutta jäi kuitenkin vähän yli, joten nappasin tämän mukaani. Olin kyllä tiennyt elokuvan perustuvan hongkongilaiseen Infernal Affairs -trilogiaan, mutta se fakta oli ehtinyt unohtua kaikkien näiden kuukausien (vai pitäisikö sanoa melkein vuoden) jälkeen. En ollut The Departedia nähnyt ennen, mikä johtui luultavasti siitä, että tiesin kyseessä olevan jonkinasteinen gansterileffa, joihin en vain osaa suhtautua ennakkoluulottomasti (coolit mafialeffat erikseen). Tietenkin 1001-elokuvana toivoin, etten tulisi pettymään ja miten kävikään? En pettynyt ja itse asiassa herätti mielenkiinnon myös tuota alkuperäistä trilogiaa kohtaan.

Elokuva alkaa tällä pienellä takaumapätkällä, mutta aika nopeasti päästään aloittamaan sitä varsinaista tarinaa eli Sullivanin pääsyä osavaltiopoliisiksi, mikä samalla käynnistää operaation, jossa Costiganista leivotaan tätä peiteoperaation tähteä, mistä Sullivan ei ole tietoinen. Aluksi näyttää siltä kuin elokuva keskittyisikin seuraamaan Sullivanin ja Costellon välisiä suhteita ja hetken aikaa jopa ajattelin, että kääntyykö Sullivan poliisiksi päästyään Costelloa vastaan, mutta Costiganin tullessa kuvioihin alkoi pikku hiljaa muodostua koko kupletin juoni. Tämä juoni sitten olikin varsin monitahoinen, mikä sitten näkyi muun muassa siinä, että elokuva oli todella pitkä, yli kaksi tuntia ja totuuden nimissä onkin sanottava, että siinä saattoi olla ehkä hivenen liikaa. Kuitenkaan elokuvasta ei tullut missään vaiheessa epäkiinnostava, vaan tarinan eri koukeroita oli hauska seurata, vaikka noin pintapuolisesti ei mitään erityisen uutta mafiaelokuviin tuonutkaan; mafiatyypit tekevät bisneksiään ja poliisit yrittävät saada heidät kiikkiin. Scorsese on kuitenkin - surprise, surprise - onnistunut kuvaamaan elokuvan itselleen ominaiseen tapaan hyvin mukaansatempaavalla tavalla, vaikka jossain keskivälin tienoilla pieni suvantovaihe iskikin, kun melko nopein leikkauksin vaihdettiin monta kertaa Sullivanin tekemisistä Costiganiin ja takaisin. Kuitenkin pääosin elokuva oli hyvin viihdyttävä ja jopa jännittävä, joten ei tästä valittamista silleen jäänyt, vaikka koko Madolyn Madden (Vera Farmiga) -kuvio hieman turhalta lisältä vaikuttikin (ei täysin, mutta vähän). Varsinkin loppua kohden, kun tunnelma alkoi kunnolla kiristyä ja näytti siltä, että Sullivanin ja Costiganin välinen yhteenotto oli vain ajan kysymys, elokuvassa riitti kunnolla jännitettävää. Loppuratkaisussa oli niin yllättämättömiä kuin yllättäviäkin piirteitä, mutta niiden yllättävien juttujen vuoksi pidin siitä lopustakin.

Tämä ja vielä näkemätön Blood Diamond - Veritimantti olivat ainakin minulle viimeistään herätys siihen, että Leonardo DiCaprio pyrkii olemaan jotain muutakin kuin vain teinityttöjen ikuinen idoli ja näiden elokuvien myötä aloin suhtautua DiCaprioonkin selvästi suopeammin, vaikka siis en kumpaakaan näistä vielä ilmestyessään nähnytkään; joskin tykkäsin DiCapriosta jo The Beachissa. Tässä elokuvassa DiCaprio olikin vallan mainiossa vedossa, vaikka tiettyä (sietämätöntä) poikamaisuutta hänen otteissaan oli, mutta se taisi riippua enemmänkin hänen roolihahmostaan kuin näyttelijästä itsestään. Matt Damon ei tehnyt mitenkään erityisen mieleenpainuvaa roolisuoritusta, mutta oli oma perusmiellyttävä itsensä. Jack Nicholson oli niin ikään oma itsensä eli ihan hyvä, mutta kyllä se hänen ikänsä alkaa näkyä vähän jo liiankin kanssa; ei Nicholson tässä(kään) roolissa mikään seniili ollut, mutta vanhentumisen merkit olivat selvästi nähtävillä. Mark Wahlberg ei kai Dignamina mitenkään huono ollut, mutta en osannut oikein tarkastella sitä roolisuoritusta, kun Dignam henkilönä oli todella ärsyttävä. En tykännyt siitäkään, etten muistanut Martin Sheenin sukunimeä koko elokuvan aikana, vaikka yritinkin sitä miettiä (muistin, että joku Martin se oli), ja vaikka muistin "kaikki" Sheenin roolit aina West Wingistä lähtien. Ärsyttäviä tällaiset black outit. Mukana menossa: Vera Farmiga (Up in the Air) ja Alec Baldwin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rambo

torstai 29. joulukuuta 2011

Amerikan psyko 2

Alkuperäinen nimi: American Psycho II: All American Girl
Ohjaus: Morgan J. Freeman
Käsikirjoitus: Alex Sanger, Karen Craig
Pääosissa: Mila Kunis, William Shatner, Geraint Wyn Davies
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 88 min

- Yep, I just killed Brian. But you've got to look at the positive side: I'm killing for a better tomorrow. Once I get into the FBI, I'll be in position to stop dozens, maybe even hundreds of serial killers every year. Okay, think about it: I'm killing the few to save the many. Sort of like Robin Hood, you know? God, I think I need some professional help.



Rachael (Mila Kunis) näkee varhaisteininä, kuinka Patrick Bateman (Michael Kremko) tappaa hänen lapsenvahtinsa Claran (Kate Kelton), mutta pääsee irti siteistään ja vuorostaan tappaa Batemanin tämän ollessa Rachaeliin nähden selin. Rachael lähtee pois paikalta, johon kukaan ei pysty häntä yhdistämään ja päättää pyhittää elämänsä sarjamurhaajien nappaamiseen. Vuosia myöhemmin hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan käyttäytymis- ja sosiaalitieteet. Hänen opettajansa professori Starkman (William Shatner) on valitsemassa itselleen uutta assistenttina, mitä pidetään varmana tapana päästä Quanticoon FBI-koulutukseen ja siksi myös Rachaelia kiinnostaa kyseinen pesti. Hommasta on kiinnostunut moni muukin, mutta Rachael on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa...

Tämä Amerikan psykon jatko-osa sai kovin nihkeän vastaanoton, eikä esimerkiksi IMDB:n pisteet päätä huikaise (3,9), mikä ei sinänsä ole ihme, sillä varsinaista tekemistä tällä osalla ei ole ensimmäisen osan kanssa, mitä nyt päähenkilö melkein joutuu ensimmäisen osan konnan eli Batemanin uhriksi. Noin muuten koko tarina on lähes täysin irrallinen. Itse taas en ollut kuullutkaan koko elokuvasta ennen kuin pari kuukautta sitten kävin läpi kaikkien katseluun pian tulevien elokuvien jatko-osat, joten tämäkin lähti hankintalistalle heti. En oikeastaan tiennyt, minkälainen tämä elokuva olisi, mutta jatko-osamaisuutensa vuoksi odotukset eivät hevin korkealla olleet. Amerikan psyko 2 kuitenkin yllätti ja pisteissä pääsi oikeastaan samaan ensimmäisen osan kanssa, tosin aivan eri syistä.

Elokuvassa on tosiaan tämä pieni takaumapätkä, jonka jälkeen elokuva otti osin ilokseni täysin itsenäisen luonteen. Ensimmäisessä osassa oli paljon päähenkilön monologeja, joten sentään sellaisia odotin tästäkin löytyvän, enkä ollut väärässä, mutta siihen yhtäläisyydet tahtoivat jäädäkin. Tällä kertaa monologit eivät varsinaisesti niin yleviä olleet kuin ensimmäisessä osassa, mutta silti ihan viihdyttäviä. Rachaelin rooli oli selvä oikeastaan alusta asti tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että uutta assistenttia oltiin hakemassa. Tämän jälkeen juoni eteni melko ennalta-arvattavasti, mutta samaan aikaan sen verran hyvin toteutettuna, että mielenkiinto säilyi loppuun asti. Hiukan yllättäenkin näillä hieman slasherhenkisillä kuolemilla ei mässäilty, vaan useimmat kuolemat tapahtuivat kameran ulkopuolella, vaikka nähdäänkin Rachael tappamassa heitä. Elokuvassa tapahtuu yhtä jos toista ja vaikka saatiinkin pientä väärinkäsitystä mukaan, niin kokonaisuutena ei psykiatri Danielsin (Geraint Wyn Davies) mukanaolo oikein innostanut, vaikka sillä ehkä pohjustettiinkin elokuvan loppuratkaisua. Elokuvan loppuun odotin jos jonkinmoista twistiä, mutta samanlaiseen tulkinnanvaraisuuteen ei sorruttu kuin ensimmäisessä osassa, mikä oli muuhun tarinaan nähden ihan hyvä ratkaisu. Vaikka itse loppuratkaisu ei yllättänytkään, niin näissä lopun twisteissä oli sentään sellaisia, jotka pieniä yllätyksiä aiheuttivat, vaikka näin jälkiviisaana voisikin miettiä, että miksi. Toisaalta taas eipä niihin lopun käänteisiin juuri aiemmin viitattukaan, joten siinä mielessä niiden arvaaminen olisikin ollut vähän hankalaa. Jo mainittu loppuratkaisu sopi hyvin tällaiseen pieneen murhatrilleriin, vaikka sekin oli jo nähty monet kerrat.

Elokuva ei olisi varmaankaan maistunut näinkään hyvin, ellei sen pääosassa olisi ollut Mila Kunisin (Black Swan) kaltainen pakkaus. Mila Kunisin näyttelemässä Rachaelissa nimittäin oli sellaista jäätävää tyyliä, josta pidin paljon ja kaukana oltiin Batemanin kaltaisesta tyhjästä kuoresta (mikä pudotti kyseisen elokuvan kohdalla pisteitä). Rachael saattoi olla jonkin sortin kylmänviileä narsistinen perfektionisti, mutta Kunis näytteli hahmoa todella upeasti. William Shatner ei tässäkään elokuvassa ollut enää kovin nuorekkaan oloinen, mutta hän oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ihan itsensä näköinen, mutta tämä saattaa johtua siitäkin, että Shatner ei edusta minulle Star Trekiä, vaan "sitä tyyppiä siinä Hälytys 911 -sarjassa". Ihan kelvollisen peruslipevän professorin roolin hän kuitenkin veti. Geraint Wyn Davies ei ollut varsinaisesti huono, mutta olisi hän silti voinut jäädä kotiinsa.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Departed

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Amerikan psyko

Alkuperäinen nimi: American Psycho
Ohjaus: Mary Harron
Käsikirjoitus: Mary Harron, Guinevere Turner
Pääosissa: Christian Bale, Justin Theroux, Josh Lucas
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 97 min

- Then maybe we shouldn't go out to dinner. I wouldn't want you to lose your willpower.
- That's okay. I'm not very good at controlling it anyway.


Patrick Bateman (Christian Bale) on menestyvä liikemies menestyvässä, isänsä omistamassa yrityksessä Wall Streetillä. Hän on komea, älykäs ja tietää paljon niin liike-elämästä kuin musiikistakin ja hänellä on nuori kaunis naisystävä Emily (Reese Witherspoon). Hän ei ole kuitenkaan kaikkein paras, mikä todella jäytää hänen sieluaan, jos hänellä sellainen on. Päivät hän raataa työssään, mistä hän saa kiitostakin, mutta aina löytyy joku, jolla menee vielä paremmin. Öisin hän hoitaa mielenterveyttään tappamalla kylmäverisesti niin kollegojaan kuin satunnaisia kadulla tappamiaan ihmisiä, mutta auttaako julmat murhat Batemania parantamaan itseään ja miten Batemanin lopulta käy...

Nyt on jouluherkut herkuteltu ja aika käydä taas sorvin ääreen. Nyt ihan ensimmäisenä täytyy tunnustaa eräs todella nolo asia koskien tätä elokuvaa. Minä nimittäin vieroksuin Amerikan Psykoa sen ilmestymisen aikaan lähes puhtaasti nimensä vuoksi, joka toi mieleeni vain ja ainoastaan Alfred Hitchcockin Psykon ja kun päähenkilön nimi oli vielä Bate-alkuinen, niin liian selvän yhteyden vuoksi jätin tämän tv-esityksen ensikerroilla mieluusti väliin, enkä sitten syystä tai toisesta myöhemminkään tullut tätä katsoneeksi, vaikka mahdollisuuksia siihen olisikin ollut. Tämä oli siis nyt ensimmäinen katselukerta, mutta toisin kuin silloin ilmestyessään, nyt minulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkofiiliksiä elokuvan suhteen, enkä paljon siitä tiennytkään, mutta ihan hyväksi tämä osoittautui, vaikka välillä meinasikin usko loppua kesken.

Tiesin kyllä, että elokuvassa nähdään tappoja, joten siinä vaiheessa kun rekisteröin sen faktan, että Bateman on elokuvan päähenkilö, oli kiinnostavaa seurata, miten Batemanista tulee tappaja, vaikka sekin kävi mielessä, että hän oli jo sellainen, mikä sitten osoittautuikin todeksi. Elokuva seuraa Batemania pääosin päiväsaikaan ja nopeasti tuli selville, että kun tarina kääntyy ilta- tai yöaikaan, alkaa tapahtua ja silloin nähdään sitten niitä tappoja tai sellaisten yrityksiä. Tätä tapahtui pitkän aikaa ja totta puhuen elokuvan kääntyessä loppusuoralle aloin jo hieman menettää sen elokuvan alussa tulleen kiinnostuneisuuden, mutta sitten päästiin mooottorisahakohtaukseen, jonka jälkeen elokuva muuttui aina vain paremmaksi ja jos tuon loppujakson perusteella pitäisi elokuva tähdittää, olisi pistemäärä tätäkin korkeampi. Batemanin vähittäinen murtuminen oli todella hienosti toteutettu ja oikeastaan kaikki, mikä loppuvaiheessa tapahtui, oli jollain tapaa mukaansatempaavaa. Elokuvan loppu jätettiin jokaisen katsojan itsensä tulkittavaksi, mutta tavalla, joka ei liikaa innostanut alkaa leikkiä eri mahdollisuuksilla.

Se, mihin elokuva tahtoi kaatua ennen tuota moottorisahakohtausta, oli itse päähenkilö eli Bateman. Batemania ei ehkä voisi luonnehtia täysin tunneköyhäksi, sillä hänen sisällään oli kaiketi paljon vihaa. Bateman tuntui hyvin välinpitämättömältä henkilöltä, mikä korostui varsinkin musiikkiluentojen aikana, mutta samalla hän tuntui täysin tyhjältä ihmiseltä, jonka sisällä ei oikeasti tapahdu oikein mitään. Valitettavasti tämä tyhjyys tahtoi vaikuttaa ainakin allekirjoittaneeseen, sillä en minä tuntenut Batemania kohtaan minkäänlaisia tunteita missään vaiheessa ja siten hänen tekemisensäkään eivät suuria tunteita herättänyt. Bateman ei ollut ilmeetön kaveri missään tapauksessa, mutta kun läpi elokuvan hän tuntui vain tyhjältä kuorelta, niin hän oli paikoitellen jopa tavallisen tylsä heppu, joka tuntui elävän tavallisen tylsää elämää, joka sitä elämää elämisen ohessa vain pisti ihmisiä lihoiksi. Onneksi tosiaan loppua kohti mentäessä häneenkin saatiin jotain eloa.

Vaikka Bateman hahmona jäikin etäiseksi, niin Christian Bale tuntui esittävän Batemania juuri niin kuin mitä luultavimmin oli ollut tarkoituskin, vaikka hahmo ei kaikilta osin ollutkaan sitten mieleeni. Bale onnistui tuomaan hyvin esille Batemanin tyhjäkuorimaisuuteen, vaikka pitikin tietynlaista virnettä lähes koko ajan kasvoillaan, eikä muista elokuvan näyttelijöistä ollut Balelle vastusta. No, ehkä Willem Dafoe pääsi kohtuu lähelle, mutta sitten taas Dafoea näkyi ikävän harvoin. Reese Witherspoonin hahmo Evelyn oli vähän Batemanin tavoin pelkkää pintaa (hieman eri syistä), eikä siten Witherspoonkaan päässyt kunnolla esiin. Mukana menossa: Justin Theroux (Mulholland Drive) ja Jared Leto (Mr. Nobody).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amerikan psyko 2

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvasta oli poistettu kohtaus, jossa Bateman ja Dafoen esittämä poliisietsivä Kimball ovat baarissa ja puhuvat Finlandiasta.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Tulee jotenkin kumma fiilis, kun katsoo jonkun elokuvan, jossa on tietyn niminen hahmo melko suuressa osassa ja sitten seuraavana päivänä törmää samannimiseen hahmoon niin sanotusti oikeassa elämässä eli tässä tapauksessa päivän uutisissa. Nyt näin kävi Paul Allenin kohdalla, sillä niin tässä elokuvassa kuin tänään Google+:n kasvunäkymistä kertoneessa uutisessa oli samannimiset henkilöt!

torstai 22. joulukuuta 2011

Creepshow III

Alkuperäinen nimi: Creepshow III
Ohjaus: Ana Glavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Glavell, James Glenn Dudelson, Scott Frazelle
Pääosissa: Emmet Mcguire, Stephanie Pettee, Roy Abramsohn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 104 min

- Have you uh, attended your Senior prom?
- No, I'm a Junior.
- I'd find one to take her to. This weekend.


Tällä kolmannella Creepshow'lla ei ole sitten enää mitään tekemistä Stephen Kingin eikä George A. Romeron kanssa, minkä vuoksi joissakin piireissä tätä taidetaankin pitää vain epävirallisena jatko-osana, mutta koska IMDB (ja englanninkielinen Wikipedia, ei sen puoleen) luokittelee tämän viralliseksi jatko-osaksi, minäkin näen tämän sellaisena. Tiesin elokuvan kehnosta maineesta, eikä IMDB:n pisteetkään juurikaan elokuvaa mairittele (2,7/10), joten en lähtenyt odottamaan tältä mitään muuta kuin kehnoa jatko-osaa, jossa on vain satunnaisia tarinoita niputettu yhteen. No, eihän Creepshow III samalle viivalle päässytkään edellisten osien kanssa, mutta oli tämä kyllä ainakin vähän mainettaan parempi.

Elokuvassa on viisi tarinaa, joilla kaikilla on eri kirjoittajat ja ihan elokuvan aluksi nähdään pieni animoitu prologi ja lopussa puolestaan yhdistetään tarinoita aika löyhällä tavalla yhteen. Prologin animaatio poikkesi kovasti niin sanottujen isojen studioiden animaatioista ja en tiedä, oliko budjetin vähyydellä mitään tekemistä asian kanssa, mutta oli miten oli, tuo animaatiojälki miellytti minua erilaisuudellaan kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Minua oikeasti vähän harmitti se, että siitä saatiin nauttia vain elokuvan alussa. Mitä itse tarinoihin tulee, niin olihan nämä kaikki nähdyt tarinat vähän sellaisia puolivillaisia tapauksia, eikä missään vaiheessa pelottavia, mutta useimmissa niissä oli kuitenkin edes jotain kiinnostavaa teknisistä vempaimista aina hyvin kieroon huumoriin. Tarinoiden henkilöt poukkoilevat ainakin jossain määrin toistensa tarinoissa muun muassa siten, että osa tarinoiden hahmoista asuu saman kadun varrella. Jos pitäisi verrata, niin enemmän elokuva muistutti sarjan ensimmäistä osaa kuin toista, ainakin mitä tulee juurikin siihen huumoripuoleen.

Alice
Tarinassa Alice (Stephanie Pettee) tulee kotiinsa, jossa hänen isänsä ja poliisietsivä Jacobs (Ray Abramsohn) kokeilee professori Daytonilta (Emmet Mcguire) saamaansa uutta kaukosäädintä. Säädin on kuitenkin taikasäädin ja siten Alice joutuu rinnakkaistodellisuuksiin, jossa kaikki ei ole lainkaan niin kuin pitäisi. Tarinan idea ei ollut sinänsä mitenkään uusi, mutta ihan hauskalla tavalla oli kuitenkin kerrottu, joten tämä oli ihan viihdyttävä. Eihän tarinassa tietenkään ollut päätä eikä häntää, mutta yhtä lailla tarjosi jatkuvan hymynkareen huulille. Siitäkin huolimatta, että loppu oli vähän mitä oli.

The Radio
Jerry (AJ Bowen) ostaa kadulta radion, joka alkaa pikku hiljaa hallita hänen elämäänsä. Aina vaan puhutaan siitä, kuinka ihmiset ovat tv:n orjia, mutta tässä tarinassa tosiaan Jerrysta tulee radion vanki, ainakin mitä tulee ajankulutukseen ja pian Jerry kulkeekin joka puolella radion kanssa. Tämänkin tarinan idea oli ihan kiva, vaikka loppua kohden aina vain hölmömmäksi menikin. Tällä kertaa totuus tuntui löytyvän, jos ei rockradiosta, niin radiosta kuitenkin ja arvattavissahan se oli, miten kävisi, jos Jerry poikkeaisi radion tarjoamasta totuudesta. Ihan kiva tarina, jonka loppu ei tässäkään tapauksessa miellyttänyt.

Call Girl
Rachel (Camille Lacey) on huora, joka tappaa uhrinsa ja häntä aletaankin mediassa kutsua puhelintyttömurhaajaksi tai vastaavaksi. Mennessään uuden uhrinsa Victorin (Ryan Carty) luo hän kuitenkin saa oivan vastuksen, sillä Victorin talossa on kokonainen perhe ripustettuna seinälle. Tämä oli näistä tarinoista selkeästi se kaikkein epäkiinnostavin pätkä, sillä tarina ei tarjonnut oikein mitään, ei edes huumoria, mikä oli kuitenkin muissa tarinoissa edes jossain määrin läsnä. Alusta asti oli selvää, että Rachel saisi maistaa omaa lääkettään, joten siinäkin mielessä tämä oli tosi tylsä. Olisivat voineet leikata tarinan kokonaan pois, mutta ei sitten.

The Professor's Wife
Kaiken maailman teknisiä vempaimia rakennellut professori Dayton on tehnyt parikymmentä vuotta salaista projektia, mutta nyt se on vihdoin lähestulkoon valmis ja kaiken muun hyvän lisäksi hän on menossa naimisiin. Dayton on kutsunut häihinsä entisiä huippuoppilaita ja kaksi heistä, John ja Charles (Ben Pronsky ja Michael Madrid), on käymässä ennakkoon Daytonin luona, jossa he tapaavat myöskin Daytonin hieman tyhjäpäiseltä vaikuttavan vaimon Kathyn (Bo Kresic) ja haistavat palaneen käryä.

Tämän tarinan alkupuolisko oli oikeastaan melko tylsää, eikä minua kiinnostanut oikein missään vaiheessa Daytonin jutut, joten minusta oli vain hyvä, että hän lähti jossain vaiheessa tiehensä. Kathyn tullessa kuvioihin koko lopputarinan juoni oli selvä ja ennalta-arvattava. Kuitenkin kun päästään tähän suureen loppukohtaukseen siellä keittiössä, niin kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta se oli hyvin viihdyttävää katseltavaa. Johnilla ja Charlesilla oli aivan epäuskottava ajatuskulku, mutta siitä huolimatta niiden kohellus keittiössä nauratti. Harmi vain, että tarina jätettiin jopa enemmän keskeneräiseksi kuin muut.

Haunted Dog
Virkaheitto lääkäri Farwell (Kris Allen) joutuu tekemään töitä ilmaisklinikalla ja antelee potilaille täysin mielivaltaisia diagnooseja. Hänen ostaessa hotdogia se putoo maahan, joten hän antaa sen köyhälle kodittomalle (Ed Dyer), joka tukehtuu siihen (Farwell ei välitä), eikä Farwell pääse kodittomasta sitten eroonkaan. Tämä muistutti vähän edellisen osan Liftari-tarinaan ja onpahan tällä kuolleella vähän samanlainen toistettava repliikkikin. Nyt vain tämä kuollut ei jatkuvasti ole Farwellin kimpussa, vaan näyttäytyi vain silloin tällöin. Sinänsä tarina ei tuonut tuttuun ideaan mitään uutta, mutta Farwellin työskentelyä oli hauska seurata, sillä Farwell oli kuin tohtori House, mutta vain tuhannesti pahempi ja ilkeämpi ja Allen häntä hyvin esittikin.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Ekstroissa oli ohjaajien haastattelupätkiä ja taustalla oli tämän elokuvan mainosjuliste. Sen mukaan tarinoita tässä elokuvassa oli vain neljä, vaikka niitä oli viisi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amerikan psyko

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Creepshow 2

Alkuperäinen nimi: Creepshow 2
Ohjaus: Michael Gornick
Käsikirjoitus: George A. Romero, Lucille Fletcher
Pääosissa: Tom Savini, George Kennedy, Lois Chiles
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 85 min

- It looked like it was going after the girls.
- Aw, come on Pancho! You said you sobered up, man!
- It looked like it was goin' after the girls!

Viime viikolla tuli katsottua ensimmäinen Creepshow, joten nyt on sitten aika näiden kahden muun. En muistanutkaan, että tämänkin elokuvan tarinat perustuivat Stephen Kingin tarinoihin, vaikka tällä kertaa George A. Romero ohjaamisen sijaan tekikin itse elokuvaan käsikirjoituksen. Niin ja en ole varma, olenko lukenut tälläkään kertaa kaikkia näitä tarinoita, sillä ainoastaan keskimmäisen tarinan eli Lautan (The Raft) muistan lukeneeni. Tuossa pikaisesti yritin katsastaa, olivatko ne muut tarinat jossain kokoelmassa, mutta äkkiseltään en löytänyt niitä yhdestäkään, joten jos ne jostain löytyvät, niin saa toki kertoa. Joka tapauksessa tämä Creepshow 2 oli hivenen heikompi kuin ensimmäinen osa, mutta silti ihan katsottava.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli peräti viisi tarinaa, niin tässä niitä oli vain kolme ja jotenkin tuli sellainen tunne, että paras suhde olisi ollut neljä tarinaa. Ei sillä, että tätä elokuvaa välttämättä olisi tarvinnut pidentää ainakaan hirveästi, mutta nyt nähtyjä tarinoita olisi voinut kyllä tiivistää ainakin vähän. Aiemmassa elokuvassa komedia oli paljon isommassa osassa, mutta nyt keskityttiin enemmän siihen kauhupuoleen ja niinpä elokuvan kolme tarinaa olivatkin nimenomaan sellaisia pieniä kauhutarinoita, jotka eivät olleet mitenkään erikoisen mieleenpainuvia, mutta joita kyllä katsoi, vaikka tokikaan se pieni tiivistäminen olisikin voinut vielä hitusen parantaa näitä. Tämä animoitu johdanto-osuus, joka toimii myös aasinsiltana tarinoiden välillä, ei ollut läheskään yhtä iskevä kuin ensimmäisessä osassa. Niin ja kuten edellisenkin osan kohdalla, niin näitäkin tarinoita käyn nyt läpi jokaista erikseen.

Intiaanipäällikkö puupää (Old Chief Wooden Head)
Lähes autioituneessa kyläpahasessa itsepintainen Ray Spruce (George Kennedy) pitää kauppaansa vaimonsa Marthan (Dorothy Lamour) vastustuksesta huolimatta. Ray on hyvin kiltti mies ja hän antaakin asiakkaiden ostaa tavaroita velaksi. Intiaani Bem Whitewood (Frank Salsedo) tuo Raylle arvokkaita koruja velkansa päätteeksi ja kun tämä lähtee, niin ryöstäjät iskevät kauppaan. Kaupan edustalla seisoo kuitenkin puusta tehty intiaanipäällikkö (Don Kamin), joka ei ole kuitenkaan ihan niin eloton kuin mitä voisi luulla...

Tarinan nimi paljastaa kaiken oleellisen tarinankulusta, joten arvata saattoi, että tämä intiaanipäällikkö jossain vaiheessa herää henkiin, mutta ihan alussa ei voinut arvata, että keiden vuoksi hän oikeasti herää, joten sen seuraaminen oli ihan mielenkiintoista, mutta sitten kun nämä ryöstäjät tulivat sinne kauppaan, viimein tiesi, että mikä oli lopputarinan ydin. Tämä ei toiminut ainoastaan tarinan eduksi, sillä tästä ennalta-arvattavuudesta johtuen tarinassa oli lievää tyhjäkäyntiä varsinkin siellä kaupan sisällä. Kun sitten intiaanipäällikkö pistää töpinäksi, niin ne kuolemat olivat ihan mukiinmeneviä. George Kennedy (Mies ja alaston ase -leffat) oli hyvä valinta kiltiksi Rayksi.

Lautta (The Raft)
On marraskuu ja järviseutujen kesäasukkaat ovat lähteneet pois kesämökeiltään aikoja sitten. Niinpä eräälle pienelle lammelle saapuu neljä nuorta, joista yksi, Randy (Daniel Beer), on bongannut edellisviikon kouluretkellä lammesta löytyvän puisen lautan ja nyt nuoret aikovat uida sinne, kun saavat rauhassa olla siellä. Tullessaan ylös Randy huomaa lauttaa lähestyvän oudon mustan mönjän ja hoputtaa tyttöjä ylös. Kun kaikki ovat lautalla, niin he huomaavat, että lautalta ei pääsekään niin vain pois, sillä tämä mönjä vaanii heitä herkeämättä...

Tämä oli tarinoista ainoa, jonka muistin löytyvän joltain King-leffakokoelmalta, mutta en muistanut yhtään että miltä ja jotenkin olin yhdistänyt tämän Tales from the Darkside -leffaan, mutta näin ei sitten ollutkaan. Itse tarina on melkoisen simppeli, mutta kuitenkin samalla ihanan karmiva. Tarinassa ei edes yritetä selittää tämän mönjän alkuperää, vaan se vain lilluu siellä vedessä. Kovin kauaa ei tarvinnut odottaa ensimmäisiä uhreja, mutta kun porukasta oli enää kaksi jäljellä, niin sitten tuli pientä tyhjäkäyntiä. Sitä mietin vain, että miten olisi käynyt, jos kaksi porukasta olisi hypännyt veteen samaan aikaan ja uineet eri suuntiin? Olisiko mönjä seurannut vain toista vai olisiko se jakautunut kahtia? No, tätähän emme voi tietää.

Liftari (The Hitchhiker)
Annie (Lois Chiles) on käynyt huorissa ja kiireen vilkkaa yrittää päästä kotiin, sillä hänen miehensä (Richard Parks) on hyvin tiukka kotiintuloajoissa ja mieskin on tulossa ihan niillä minuutein kotiin. Pimeässä mutkassa Annie sitten törmää liftariin (Tom Wright), mutta siksikin, että hänellä on kiire, ei hän jää tarkastamaan liftarin kuntoa, missä hän tekee suuren virheen, sillä sen jälkeen Annien automatkasta tulee yhtä helvettiä, sillä liftari jää kummittelemaan...

En ole varma, kumpi oli se parempi tarina, tämä vai Lautta, mutta aika samalla viivalla mentiin. Tämä ehkä sisälsi eniten sitä huumoripuolta, mutta varsinaiseksi (kauhu)komediaksi ei tätäkään tarinaa voinut nimittää. Aika perinteinen "stalkkeri takapenkillä" tarina sillä erotuksella, että se stalkkeri oli tällä kertaa auton ulkopuolella ja vieläpä kuollut sellainen. Hieman liikaa oli menossa toiston makua, jotta tästä olisi kunnolla voinut nauttia, mutta kuitenkin ihan kivaa viihdettä tämäkin tarjosi kestonsa verran, mutta ei tosiaan olisi haitannut, vaikka tätäkin olisi vähän tiivistetty. Okei, Annien metsässä ajaminen oli jo ideana vähän höhlä, mutta noin muuten ei hirveästi valittamista ollut. Stephen Kingkin piipahti tässä tarinassa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Creepshow III

tiistai 20. joulukuuta 2011

Neds

Alkuperäinen nimi: Neds
Ohjaus: Peter Mullan
Käsikirjoitus: Peter Mullan
Pääosissa: Conor McCarron, Peter Mullan, Gary Milligan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska, Italia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 124 min

- You are related to Benjamin McGill?
- He is my brother, sir.


John McGill (Greg Forrest, Conor McCarron) on alakoulussa luokkansa priimus. Hänen siirtyessä ylemmälle asteelle hän kokee joutuneensa lähtötasoonsa nähden liian heikkotasoiselle luokalle, mistä hänen on raivattava tiensä paremmalle rinnakkaisluokalle. Canta (Gary Milligan) puolestaan vihaa hikipinkoja ja lupaa hakata Johnin heti kun uusi kouluvuosi alkaa. John kuitenkin välittää viestin jengissä olevalle pelätylle veljelleen Bennylle (Joe Szula), joka hakkaa Cantan henkihieveriin ja John saa opiskelurauhan. Vuodet vierivät ja Johnista tulee edelleen opiskeluissa loistava teini, joka käy kaiken maailman kesäleireillä. Eräänä päivänä hänet pysäyttää nuorisojengi, joka aikoo ryöstää Johnin, mutta kun käy ilmi, että John on Bennyn veli, Johnille annetaan tavarat takaisin. Lisäksi jengi pyytää Johnia liittymään jengiin ja John ottaa tarjouksen vastaan, mutta jengissä oleminen ei ihan vaaratonta ole...

En tiennyt tästä elokuvasta juurikaan mitään ja itse asiassa ainoa kosketus koko elokuvaan oli sen traileri, jonka näin jokunen viikko sitten valkokankaalta ja ajattelin, että tässäpä saattaa olla aineksia raadolliseen nuorisokuvaukseen ja vieläpä ihan hyvin tehtyyn sellaiseen. Samalla tulin toisaalta ajatelleeksi sitä, että oliko trailerissa sellaisia juttuja (jengitappeluita, vandalismia ym.), jotka houkuttelivat teinejä ei vain katsomaan, vaan myös ottamaan ikäviä vaikutteita. No, jälkimmäisestä seikasta en tiedä, mutta teinejä ei salissa ainakaan näkynyt, tosin ei näkynyt ketään muitakaan ja niinpä minä toistamiseen sain itselleni koko salin vain itselleni. Oi mitä luksusta! Itse elokuva ei täysin vastannut (sisällöllisesti) odotuksiani, mutta Neds oli kuitenkin ihan hyvin toteutettu kuvaus yhden nuoren elämästä ja sen vaikeudesta.

Tarina oli läpi elokuvan mielenkiintoinen, vaikkakin ihan alussa se mielenkiinto johtuikin siitä, että tiesin, ettei John tulisi pysymään sellaisena hikipinkona kuin millaisena hänet alussa esitetään ja minusta oli kiinnostavaa seurata, miten tämä tiedossa oleva muutos lopulta tapahtuisikaan. Kunnolla elokuvaan tulee kuitenkin eloa vasta siinä vaiheessa, kun tämä muutos tapahtuu ja Johnista tulee yksi niin sanotuista katujen kauhuista. Tämä eloisuuden lisääntyminen ei johtunut pelkästään Johnista, vaan myös siitä, että päästiin seuraamaan myös tätä jengielämää monilta eri kantilta ja nähtiin myös se, miten se äkillinen pääsy jengiin vaikutti Johniin. Minusta tätä nuorisoporukkaa oli kuvattu aika hyvin, vaikkakin ehkä hieman kärjistäen, ja niinpä pienistä väkivaltaisuuksista huolimatta jotenkin näiden eri jengien kanssakäymisistä paistoi sellainen mentaliteetti, että jengielämä on enemmänkin tapa viettää aikaa yhdessä, josta ei hauskanpitoakaan unohdeta; poliisienkin härnääminen ja niiltä pakoon juokseminen on osa tätä hauskanpitoa. Elokuva ei jämähtänyt kuitenkaan pelkkään jengeilyn kuvaukseen, vaan John saa kokea myös niin jengielämän nurjat puolet kuin myös jengielämän jälkeiset ajat ja vaikka selvästi se kiinnostavin jakso koettiinkin Johnin ollessa jengissä, niin silti loppuun asti säilyi tietty uteliaisuus. Tämä johtui siitäkin, että en yhtään osannut aavistaa, miten elokuva tulisi päättymään ja siten Johnin tarina piti jotakuinkin otteessaan loppuun asti siitäkin huolimatta, että elokuva oli pidempi kuin osasin odottaakaan ja loppupuolella oli monta paikkaa, jossa elokuva olisi voitu lopettaa. Mitä tulee loppukohtaukseen, niin minä en todellakaan ymmärtänyt sitä, enkä ymmärtäisi sitä, vaikka kuinka tuhlaisin sen miettimsieen aikaa. Se oli muuhun elokuvaan nähden vain ja ainoastaan outo. Kokonaisuutena ei niin raadollinen kuin olisin voinut kuvitella, mutta yhtä lailla kiinnostava.

Conor McCarron oli kyllä loistelias Johnin roolissa ja tuntuikin nappivalinnalta rooliin. McCarron onnistui tuomaan hyvin Johnin tunteet esiin ja hän tuntui hyvältä riippumatta siitä, millä päällä John oli. Vihaisena McCarron oli uskottava, mutta niin myöskin vähän rauhallisempana ja kun Johnin sisällä kiehui, se myös näkyi McCarronin eleistä. Muista nuorisojengiläisten näyttelijöistä ei sitten ole hirveästi sanottavaa, osa oli ihan hyviä, osa ehkä vähän karikatyyrimaisia, mutta pääosin olin niihinkin tyytyväinen. Harmi vain, ettei Bennyn ystävää Fergietä näytellyttä John Joe Hayta näkynyt kuin vähän alussa, sillä Fergie taisi olla koko elokuvan paras hahmo. Johnin heilaa Clairea näytellyt Kat Murphy näytti muuten ihan Serranon perheen Tetéltä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Creepshow 2

maanantai 19. joulukuuta 2011

Hysteria

Alkuperäinen nimi: Hysteria
Ohjaus: Tanya Wexler
Käsikirjoitus: Jonah Lisa Dyer, Stephen Dyer
Pääosissa: Hugh Dancy, Felicity Jones, Maggie Gyllenhaal
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 99 min

- Pleasure has nothing to do with, I can sure you.
- That all depends on whether you're on the table or over it.


Mortimer Granville (Hugh Dancy) on nuori lääkäri, joka saa potkut työstä kuin työstä, koska hän on liian uudistushaluinen, kun taas pomonsa tahtovat pitäytyä vanhoissa hoitomuodoissa. Granvillen työnhaku ei tahdo tuottaa tulosta, mutta lopulta hän hakeutuu hysterialääkäri Robert Dalrymplen (Jonathan Pryce) assistentiksi ja saa paikan ja niinpä Granvillen tehtävänä onkin sormetustekniikalla saada naisten kärsimä hysteria - oireet monenlaiset - poistettua edes hetkeksi. Tohtori Dalrymple majoittaa Granvillen luokseen ja niinpä Granville tutustuu hiljalleen Dalrymplen nuoreen tyttäreen Emilyyn (Felicity Jones). Toinen Dalrymplen tyttäristä Charlotte (Maggie Gyllenhaal) puolestaan hoitaa isänsä paheksumaa köyhäintaloa, minkä vuoksi isän ja Charlotten välit ovat kehnot. Granville tekee kuitenkin hyvää työtä ja asiakkaiden määrä kasvaa kasvamistaan, mutta ennen pitkää hänen kätensä alkaa kärsiä jatkuvasta työstä, joten mikä neuvoksi?

Kaiken kauhun keskelle välillä jotain ihan muuta. Nyt menneenä viikonloppuna tuli useampikin romanttinen komedia ensi-iltaan, mutta tämä elokuva valikoitui katsottavaksi oikeastaan aikakautensa vuoksi, mikä jo sinänsä herätti kiinnostuksen, sillä 1800-luvulle sijoittuvia romanttisia komedioita ei kai ole liiaksi. Vibraattorin keksimisen tarina ei itsestään olisi ollut tarpeeksi kiinnostava, ellen olisi lukenut vähän aikaa sitten Tieteen Kuvalehti Historia -lehdestä siitä, kuinka alun perin vibraattorilaite oli tarkoitettu ihan muuhun tarkoitukseen (tämä mainittiin jonkin isomman, ehkä sairaanhoidosta kertovan artikkelin alaviitteenä). Niin ja en voi kieltää, etteikö minua kiinnostanut myös nähdä, miltä se ensimmäinen vibraattori sitten näytti. En sinänsä uskonut, että Hysteria minuun mitään erityisen suurta vaikutusta tekee, eikä se niin tehnytkään, mutta olipahan kuitenkin ihan kiva komedia, joka soveltui hyvin yhden illan viihteeksi.

Elokuvahan perustuu tositapahtumiin, joten sikälikin odotettavissa oli vähän tavallisesta kaavasta (ehkä) poikkeava romanttinen komedia. Elokuvan alussa Granville etsii uutta työpaikkaa ja kun sellainen sitten viimein löytyy, pistetään Granvillen ja Emilyn romanssi heti aluille, joskin hyvin hienovaraisesti ja tämän jälkeen keskitytäänkin hetkeksi aikaa työntekoon, joka onkin ihan hauskaa katseltavaa; tämä yleinen naistenvaiva hysteria mainittiin tuossa yllä mainitussa artikkelissa, joten "sairaus" oli sikälikin minulle tuttu, mutta silti se hoitotapa aiheutti pieniä hymynväreitä. Ei elokuva missään vaiheessa kunnolla naurattanut, mutta ihan hyvä mieli tästä elokuvasta jäi. Tarina ei tarjonnut juurikaan mitään erikoista, vaan pikku hiljaa edettiin kohti vibraattorin keksimistä erinäisten vaiheiden kautta ja näitä vaiheita katseli ihan mielellään. Tosin kun tiesi etukäteen jo sen, että se vibraattori tultaisiin elokuvan kuluessa keksimään, niin sitä lähinnä tuli seurailtua niitä vihjeitä, jotka ennakoivat sitten sitä vibraattorin tulevaa keksimistä (kuten käsivaivat). Niin ja tulihan minulle tämän elokuvan aikana mieleen, tapahtuivatko nämä ympärillä pyörineet ihmissuhdekuviot ihan oikeasti niin kuin näytettiin vai oliko ne vain kyhätty itse vibraattorin keksimistarinan oheen. Jotenkin sen verran perinteisin menoin niissä edettiin, että tämä epäilys pääsi syntymään. Niin ja mitä tarinan romanttiskomediallisuuteen tulee, niin komediallinen tämä kyllä oli, mutta jotenkin se romantiikka jäi aika taustalle. 1800-luvun lopun maailma näytti pukuineen ihan kivalta ja varmaankin autenttisuutta oli nykyelokuville tyypilliseen tyyliin paljon. Elokuva loppui ihmissuhteiden suhteen jotenkuten niin kuin olin toivonutkin, vaikka eipä sillä loppuratkaisulla välttämättä niin suurta väliä olisi ollutkaan. Lopputekstien aikana nähtiin vielä ihan kiinnostavia kuvia vibraattorin kehitysvaiheista. Vaikka elokuva siis oli sellainen hyvän mielen elokuva, niin en minä koe, että tätä ihan heti tarvitsisi uudestaan nähdä.

Elokuvan pääosaa Mortimer Granvilleä esittänyt Hugh Dancy oli minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi, mutta suoriutui roolistaan kuitenkin ihan mukiinmenevästi ja hän sopikin hyvin tällaiseen rooliin, vaikka ei ehkä erityisemmin mieleen jäisikään. Felicity Jones Emilyna puolestaan oli läpi elokuvan verrattain pidättyväisen oloinen, minkä vuoksi hänestä ei sitten saanutkaan paljoa irti. Emilyn räväkämpää siskoa Charlottea näytellyt Maggie Gyllenhaal sen sijaan miellytti paljonkin, mikä saattoi johtua siitäkin, että hänen roolihahmonsa hymyili elokuvan aikana ja paljon, joten mikäs oli häntä katsellessa. Muut näyttelijät olivat sitten Dancyn tavoin ihan onnistuneita rooleissaan, vaikka eipä niitä hirveästi jälkikäteen muista ja näihin näyttelijöihin kuuluivat niin tohtori Dalrymplea näytellyt Jonathan Pryce kuin Granvillen ystävää näytellyt Rupert Everettkin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Neds

perjantai 16. joulukuuta 2011

Creepshow - yöjuttu

Alkuperäinen nimi: Creepshow
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Ted Danson, Leslie Nielsen, Stephen King, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 123 min

- I'll shoot you dead!
- You can't shoot us dead, Richard... 
- ...because we're already dead!


Creepshow - yöjuttu valikoitui kuukauden WANHAksi (kirjoitn eka kauhuksi... monta kertaa) puhtaasti siitä syystä, että sarjan toistaiseksi tuorein osa eli Creepshow III tuli hommattua tammikuussa monien muiden syksyn aikana katsottujen kauhupätkien tavoin. Täytyy tunnustaa, että sekoitin tämän sarjan ensimmäisen osan johonkin Stephen Kingin minulle tutuista novelleista tehtyyn kauhukokoelmaan (ehkä jatko-osaan), mutta tämä erhe oli helppo tehdä, sillä Stephen King sentään toimi elokuvan käsikirjoittajana. Niin ja olihan kaksi elokuvan tarinoista lähtöisin Kingin novelleista, mutta ainakaan tietääkseni minä en ole näihin vielä tutustunut (saa kertoa, jos The Crate ja The Lonesome Death of Jordy Verrill / Weeds löytyy jostain suomennetusta kokoelmasta), joten tuttuja eivät olleet tarinat muualta kuin tästä elokuvasta, jonka siis olen nähnyt kerran aiemminkin. Elokuva sisälsi vaihtelevanlaatuisia tarinoita, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin selvästi plussan puolelle.

Elokuvassa on pieni johdanto, jossa Billyllä (Joe Hill, Stephen Kingin poika!) on hallussaan kauhusarjakuvia ja Billyn raivoava isä Stan (Tom Atkins) heittää ne roskiin arvottomana roskana, jonka jälkeen lehden sisältöön paneudutaan huolella ja sivujen kääntyessä sitten alkaa aina uudet tarinat. Tämä johdanto-osuus, johon tavalla jos toisellakin palataan tarinoiden välissä (ei aina) ja elokuvan lopussa, oli ihan kivasti toteutettu ja varsinkin tykkäsin siitä animaatiojäljestä, mikä toi ainakin minulle mieleen He-Man ja Masters of the Universe -piirretyt (joita en ole koskaan kunnolla edes katsonut). Muutenkin minua viehätti näissä kaikissa tarinoissa niin sanotut sarjakuvalliset tehokeinot eli sarjakuvaruutujen, puhekuplien ja vastaavien käyttö siellä täällä. En ole pahemmin kauhusarjakuvia lueskellut, mutta jotenkin tuli muutenkin sellainen olo kuin elokuvassa olisi pyritty nimenomaan vähän kauhusarjakuvamaiseen tunnelmaan ja tyyliin. Koska tarinoita oli peräti viisi, en lähde kirjoittamaan tarinoista mitään yleisnäkemystä, vaan käsittelen lyhyesti jokaista osaa erikseen, kuten tein aikoinaan Painajaisia & Unikuvia -tv-sarjankin kanssa, vaikka siinä kukin tarina käsittikin yhden kokonaisen jakson.

Isäinpäivä (Father's Day)
Minulle tuli jälkikäteen sellainen olo kuin tämä tarina olisi se varsinainen johdanto muihin tarinoihin tai ei johdanto vaan ennemminkin alkupala ennen muita tarinoita, enkä olisi varmaan itse voinutkaan sijoittaa tätä mihinkään muuhun paikkaan. Tarinan idea on nimittäin varsin simppeli eli haudasta nousee vuosia sitten surmattu mies (Jon Lormer), joka ei eläessään ollut saanut kaikkea mitä oli halunnut eli tässä tapauksessa kakkua. Tämä tarina antoi hyvän kuvan myöhemmästä tarjonnasta ja katsojallekin tiedon siitä, että tekijät eivät todellakaan ole ottaneet itseään ja elokuvaa turhan vakavissaan, vaan ovat olleet liikkeellä pilke silmäkulmassa. Kaikki tapahtumat ja hahmot olivat sen verran ylivedettyjä, että eihän tätä katsojakaan voinut vakavasti ottaa ja hauskaksihan tämä tarina osoittautuikin ja hieman tönkkö loppu tuntui kuuluvan asiaan.

Mukana menossa: Ed Harris (The Rock - Paluu helvettiin, The Truman Show)

Jordy Verrillin yksinäinen kuolema (The Lonesome Death of Jordy Verrill)
Tämä tarina oli näistä kaikkein hauskin, jopa hauskempi kuin tuo ylläoleva tarina. Tämä tarina oli tosiaan toinen niistä tarinoista, jotka perustuvat Stephen Kingin aiemmin julkaistuihin novelleihin, joita en siis ole lukenut. Tässä koko tarinassa ei ollut päätä eikä häntää ja se nojaa hyvin pieneen ajatusleikkiin, jota King ei ole lähtenyt tapojensa vastaisesti laajentamaan pidemmälle, vaan homma pidetään yksinkertaisena. Lisäksi Stephen King takakylien maalaisjuntti Jordy Verrillinä oli aivan tajuttoman hauska johtuen jo siksikin, ettei King todellakaan ole näyttelijänlahjoilla pilattu, minkä King selvästi oli sisäistänyt ja siksi vetänyt hahmonsa selvästi yli. Näiden seikkojen yhdistelmä teki tarinasta absurdilla tavalla hyvin hauskan, minkä vuoksi tykkäsinkin tästä paljon.

Vuorovetten viemää (Something to Tide You Over)
Edelliset tarinat olivat ehkä hauskoja, mutta tämä kolmas tarina oli näistä tarinoista sekä paras että karmivin. Tarinassa nimittäin on ideana se, että entisestä vaimostaan (Gaylen Ross) mustasukkainen mies Richard (Leslie Nielsen) upottaa vaimon uuden miehen Harryn (Ted Danson) hiekkaan ja sitten vain odotetaan nousuvettä saapuvaksi. Tällaiset pitkäkestoiset kidutusmurhat ovat usein tosi jänniä, kun yrittää asettautua sen uhrin asemaan, ja siksi niin kiehtovia, joten ihmekös minä sitten pidin tästä. Jos tämä tarina olisi ollut ennen noita paria aiempaa, niin tämän olisi voinut kuvitella olevankin kauheampi kuin mitä se nyt oli, mikä olisi ollut sinänsä koko elokuvaa ajatellen huonompi juttu. Nyt kuitenkin tiesi, ettei kaikki suinkaan lopu siihen Harryn hukkumiseen, joten lopputapahtumat olivat joten kuten odotettuja. Tämä taisi olla näistä tarinoista se kaikkein pisin.

Ted Danson (Kolme miestä ja baby) toi paikoitellen mieleen Tappava ase -aikaisen Mel Gibsonin, mutta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä. Leslie Nielsenin hahmo ei ollut yhtä hauska kuin komedioissaan, mutta tällaisessa vähän vakavampihenkisessä tarinassakin hän tuppasi naurattamaan.

Arkku (The Crate)
Tämä oli sitten se toinen Stephen Kingin novellista lähtöisin ollut tarina ja kyllä minä tästä tunnistinkin joitain hänen novelleilleen ominaisia asioita, kuten hyvin kieron tai ilkeän huumorin käytön. Kinghän ei niin paljon huumoria käytä, mutta kun hän niin tekee, niin usein tuloksena on jotain samanlaista kuin tässä tarinassa, jossa Henry (Hal Holbrook) houkuttelee vaimonsa Wilman (Adrienne Barbeau) pedon syliin. Ennen tätä kuitenkin tarina lähtee liikkeelle niin, että koulun rapun alta löytyy melkein 150 vuotta vanha arkku, jossa uinuu peto, joka alkaa tehdä tuhojaan. Valitettavasti tämä tarina ei sitten maistunutkaan läheskään yhtä paljon kuin edelliset tarinat, sillä tässä oli liikaa tuttua. Tarinan huumorista vastasi juurikin Henryn surma-ajatukset, mutta kun tarinassa tapahtui paljon muutakin, eikä se kaikki hirveän mielenkiintoista, niin se ei oikein riittänyt, eikä tarinasta juuri jännitystäkään saanut aikaan.

Koulun käytävien seinät toivat minulle mieleen jonkin muun elokuvan tai pelin, mutta en vain saa päähäni, että minkä.

Ne ryömivät päällesi (They're Creeping Upon You)
Elokuvan viimeinen tarina, joka olisi melkein voitu jättää kokonaan pois. Ei vain siksi, että elokuva oli jo muutenkin niin pitkä, vaan myös siksi, että tämä oli osista kaikkein heikoin. Tässäkin idea pidetään perin simppelinä eli ötökät valtaavat asuinhuoneiston, jonka pitäisi olla bakteerin- ja ötökänkestävä, mutta ei kuitenkaan ole ja niinpä ötökät asukas Prattin (E.G. Marshall) harmiksi vähitellen valtaavat koko asunnon ja sehän ei tietenkään tiedä hyvää Prattille. Tämä ei ollut karmiva, ei humoristinen, ei mitään. Tai no, olihan tämä tylsä.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa oli kyllä Stephen Kingin ja poikansa Joe Hillin lisäksi muitakin selkeitä King-viittauksia. Ensimmäinen löytyy tuosta toisesta tarinasta Jordy Verrillin yksinäinen kuolema, kun lopussa näytetään mailikylttiä Castle Rockiin, joka on tuttu paikka Kinginsä lukeneille. Toinen viittaus löytyykin tarinasta Arkku, jossa yhden alun juhlien vieraan nimi on Tabitha, joka on myös Kingin vaimon nimi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hysteria

torstai 15. joulukuuta 2011

Deadly Sea

Alkuperäinen nimi: Open Water 2: Adrift
Ohjaus: Hans Horn
Käsikirjoitus: Adam Kreutner, David Mitchell
Pääosissa: Susan May Pratt, Richard Speight Jr., Eric Dane
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 95 min

- You didn't notice either! None of you did!
- It's your boat, Dan, not mine.



Vanhat koulukaverit kokoontuvat yhteen vuosien tauon jälkeen Danin (Eric Dane) omistamalle jahdille, mikä ei ole Amylle (Susan May Pratt) mieluisin vaihtoehto, sillä hän kärsii pahasta vesikauhusta. Tämän vuoksi hän tuleekin jahdille pitäen jatkuvasti kelluntaliivejä päällä. Amy on lisäksi liikkeellä miehensä Zachin (Richard Speight Jr.) ja pienen Sara-vauvan kanssa. Kun sitten ystävykset ovat keskellä avomerta, neljä heistä hyppää veteen Amyn jäädessä veneeseen ja Dan jää hänen seurakseen. Dan kuitenkin kokee, että parhaiten pelosta pääsee irti kohtaamalla ne, joten hän ottaa Amyn syliinsä ja hyppää tämän kanssa veteen, mikä aluksi lamauttaa Amyn. Kun Amy vähitellen tulee tolkkuihinsa he saavat huomata karmean asian: kukaan ei ollut laskenut tikkaita, joiden avulla he pääsisivät takaisin veneeseen...

Kuten edellistäkin osaa, niin myös tätä osaa mainostetaan sillä, että tämä perustuu tositapahtumiin, mutta väitän suuresti, että ainakaan tämän osan kohdalla väite ei pidä paikkaansa. Tämä on sikälikin jännä jatko-osa, että elokuvaa ei ole helppo pitää virallisena jatko-osana, sillä elokuvaa alettiin käsikirjoittamaan jo kauan ennen kuin ensimmäinen osa tuli edes teattereihin eli jos tajusin oikein, niin tämän käsikirjoitus on syntynyt täysin ilman Open Waterin myötävaikutusta ja nämä elokuvat onkin kirjoitettu samoihin aikoihin toisistaan tietämättä. Suurempien markkinoiden vuoksi ja siksi, että samaa aihetta käsitteleva Open Water nyt vain sattui tulemaan ulos ensin, tämä elokuva liitettiin osaksi tuota elokuvaa ja näin saatiin jatko-osamaisuus aikaan. No, ihmisiä tässä elokuvassa on enemmän, mutta silti Deadly Sea oli suurin piirtein samassa kastissa tuon ensimmäisen osan kanssa.

Alkutekstien aikana tai oikeastaan välissä nähtiin pieni takaumapätkä, jossa nämä tyypit nähdään jossain aiemmassa seikkailussa, mutta heti tämän jälkeen päästiinkin sinne jahdille, joten tapahtumat lähtevät rullaamaan ainakin nopeammin kuin ensimmäisessä osassa, mikä oli vain hyvä juttu. Totta kai sitten siellä laivan kannella ja vähän sen allakin ehtii tapahtumaan yhtä jos toista ennen kuin sankarimme joutuvat kaikki veden varaan, mutta noin kokonaisuudessaan tässä päästään asiaan ainakin vähän nopeammin. Vedessä on sitten nyt enemmän ihmisiä, joten toisin kuin ensimmäisessä osassa, tällä kertaa tiesi varmasti, että läheskään kaikki veteen joutuneista eivät tulisi selviämään merestä ja elokuvasta hengissä. Vaikka jännitystä nousikin vähän sen pohtimisesta, että ketkä kaikki lopulta heittäisivätkään henkensä ja miten, niin koska joukko oli näinkin suuri, niin kyllähän se aika nopeasti tuli mieleen, etteivät kaikki henkilöt voi mitenkään kuolla, aivan kuten kauhuelokuvien perinteeseen kuuluu. Paitsi, että tämä ei ollutkaan enää kauhua, vaan enemmänkin trilleri, sillä elokuva pyrki vain aiheuttamaan jännitystä niin hahmojen välillä kuin katsojassakin, eikä niinkään pelkoa eli mitään haita ei missään vaiheessa näkynyt. Huomio pidettiinkin enemmän siinä hahmojen keskinäisissä väleissä ja niiden kiristymisessä. Tähän osaan mahtui kyllä pari todella epäuskottavuudessaan ärsyttävää seikkaa. Näistä ensimmäisenä oli tämä kännykkätapaus ja vaikka en voikaan kuvitella, mitä veden varaan joutuminen tekisi minulle, niin en vain saata uskoa, että ihmiset alkaisivat sananmukaisesti tapella siitä, kuka saa yrittää soittaa apua. Ihan kuin kännykkää pitelevä ei apua aikoisi pyytää. Sitten toinen ärsyttävä kohta oli tämä Danin sekoaminen, kun hänen veneeseensä oltiin tekemässä vahinkoa pelastumisen toivossa; ihan kuin pelastuminen vedestä olisi vähemmän tärkeää kuin raha, maine ja työ. Lisäksi minua vähän mietitytti, että eikö siitä Amyn liivistä olisi saatu jonkinlaista köyden tapaista sillä luulisi, että siinä ne nyörit kestäisivät aika paljon? Noin muuten hirveästi valitettavaa ei ollut, joten kyllähän tätäkin katsoi siinä missä ensimmäistäkin osaa. Loppuratkaisu pelastuneiden suhteen ei yllättänyt.

Näyttelijät eivät olleet ehkä yhtä aidonoloisia kuin ensimmäisessä osassa, mutta ihan hyviä elokuvanäyttelijöitä kumminkin. Ehkä en kykene käsittämään, että Michellen kaltaisia kana-aivoja oikeasti on olemassa, mutta häntä esittänyt Cameron Richardson teki ihan kivan karikatyyrin, mikä sai minut sitten inhoamaan Michelleä hyvin nopeasti. Muut olivat sitten luonteeltaan vähän rennompia (siis ennen veteen joutumista), joten heissä ei paljon valittamista ollut, eikä meressä ollessaankaan huonoja olleet. Susan May Pratt oli hyvä valinta pääosaan ja hän suoriutuikin siitä roolista kunnialla. Zachia näytellyt Richard Speight Jr. toi useasti mieleen Lostissa Ethania näytelleen William Mapotherin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Creepshow - yöjuttu

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Open Water

Alkuperäinen nimi: Open Water
Ohjaus: Chris Kentis
Käsikirjoitus: Chris Kentis
Pääosissa: Blanchard Ryan, Daniel Travis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 79 min

- Daniel, where's the boat?
- That's a good question.


Daniel ja Susan (Daniel Travis ja Blanchard Ryan) ovat lomamatkalla. He ottavat osaa sukelluskierrokselle, joka tehdään keskellä avomerta. Retken opas Davis (Michael E. Williamson) laskee retkelle osallistuneiden lukumäärän, jonka jälkeen he pääsevät veden alle. Yhdeltä osallistujalta, Sethiltä, (Saul Stein) on jäänyt maski pois, joten hän jää veneen kannelle, joten Davis laskee Sethin vedestä nousseeksi. Kun sitten yksi pari tulee ylös, toinen sukeltamassa olleista antaa maskinsa Davisille, joka pääseekin sukelluksiin tämän toisen veneelle takaisin nousseen kanssa - yksin ei saa sukeltaa, vaan täytyy olla pari - ja Davisin laskut menevät sekaisin ja laskee kaikki 20 sukeltamaan lähtenyttä palanneiksi ja vene lähtee kohti satamaa. Harmi vain, että oikeasti Daniel ja Susan jäivät kyydistä ja he ovat keskellä avomerta, jossa vilisee vieläpä paljon haita...

Minulla on pienen pieni sukeltamisen katsomisen pelko, mikä näkyy esimerkiksi monituisissa peleissä, vaikka sukeltavalla hahmolla ei olisikaan syystä tai toisesta hengenvaaraa. Myönnettävä on toki sekin, että viime vuosina se pelko on pienentynyt merkittävästi, mutta silti olen odottanut tämän elokuvan näkemistä vähintäänkin jännittyneenä, sillä tiesin, että tässä myös sukellellaan, eikä vain olla veden pinnalla. Mulla on sellainen muistikuva, että mulla olisi ollut parikin kertaa mahdollisuus nähdä tämä ihan tv:stäkin ennen kuin pistin tv:stä tulevat leffat boikottiin, mutta syystä tai toisesta en ole niin tehnyt (tuo pelko ei ainakaan ole ollut syynä). Vaikka en ollutkaan ihan tosissani tämän ajatuksen kanssa, niin kyllä mä muistelisin lausuneeni toiveen siitä eilen, ettei Open Water olisi niin vaikuttava elokuva kuin mitä elokuvukta yleensä toivon ja... valitettavasti tämä huumorilla heitetty toive toteutui ja Open Water jäikin hieman keskinkertaiseksi tapaukseksi, vaikkakin positiiviseksi sellaiseksi.

Minulla ei ollut hajuakaan siitä etukäteen, miten Daniel ja Susan jäisivät sinne avomerelle ja mielessä kävi niin lentokoneiden putoaminen kuin veneenkin uppoaminen. Niinpä alussa pitkään odottelinkin, että milloin päästään oikein kunnolla tapahtumien keskiöön, mutta siihen meni vielä aikaa. Sitä ennen nähdään Daniel ja  Susan vielä kotonaan tekemässä viimeisiä lähtövalmisteluja kuin myös oleskelua pitkän aikaa hotellihuoneessa, ennen kuin päästään itse veteen asti. Itse asiassa taisin katsoakin, että meni melkein puoli tuntia, ennen kuin ylipäätään henkilöt pääsevät sinne veteen ja vielä kauemmin, että Daniel ja Susan jäävät kahden, ja tämä oli ihan liian kauan, joten jotain tiivistystä olisi voinut olla. Toki ymmärrän, että piti näyttää, miten tällainen laskuvirhe saattoi tapahtua, mutta siltikin olisin toivonut, että sinne veden varaan olisi jouduttu aikaisemmin.

Kun sitten siellä vedessä ollaan, niin totta kai tapahtumien etenemisten katsomisessa oli pientä jännitystä ilmassa, minkä vuoksi koko ajan sai olla vähän sydän syrjällään, mutta minkäänlaista kunnon kauhukokemusta en tästäkään sitten saanut aikaan. Vaikka elokuvassa käytettiinkin musiikkia, niin se tuntui olevan vain taustamusiikkia ilman vaikuttavuutta, mikä näkyi sitten kunnon jännittävän tunnelman puuttumisena. Ennemminkin näitä Danielin ja Susanin edesottamuksia katseli pienen uteliaisuuden kera kuin varsinaisen jännityksen vallassa, mikä oli ehkä hieman sääli. Etenkin minua kiehtoivat nämä kaksikon puheenaiheet siellä keskellä ei mitään. Välillä siirrytään hetkiksi pois itse mereltä ja käydään katsomassa pienin tunnelmakuvin rannan ja ympäristön liikkeitä ja siten myös Danielin ja Susanin puuttumisen tajuamista, mutta tämä ratkaisu ei oikein toiminut, vaan kamerat olisivat saaneet pysytellä siellä meressä koko ajan. Kerran välikuvina nähtiin aaltojen liikkeitä ja veden virtaamista sinne tänne ja tämä oli paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin ne rantalomakohdekuvat. Yön laskeutuessa sitten ajattelin, että nyt päästään kunnolla jännittämään, mutta ei, koko yö sivuutettiin kovin nopeasti ennen kuin siirryttiin taas päivänvaloon. Tylsää! Mieluummin vaikka niin, että tiivistystä alkuun ja yöhön lisää pituutta, jos elokuvan kestoa (pienen budjetin vuoksi) ei voitu sinänsä pitkittää. Elokuvan aikana olin kuvitellut kaikkien elokuvan tapahtumien olevan täyttä totta, joten siksi loppuratkaisu tulikin yllätyksenä, eikä lainkaan huonona sellaisena.

Elokuvan näyttelijät olivat (tarkoituksella) täysin tuntemattomia, mutta silti ihan hyviä eli aidonoloisia ainakin mitä tuli pääosapariin, joita lähinnä tulikin katsottua, vaikka esim. siellä veneessä oli enemmänkin ihmisiä. Näistä kahdesta kuitenkin Daniel Travis onnistui vakuuttamaan minut hivenen enemmän kuin Blanchard Ryan ja tämä ero kuvastui varsinkin siellä vedessä lilluessa. Ei Ryankaan huono ollut missään nimessä. Eipä siellä vedessä kuitenkaan näyttelijälahjat hirveästi pintaan noussut, kun ympäristö on näyttelemiseen niin vaikea.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Deadly Sea

tiistai 13. joulukuuta 2011

Children of the Corn: Genesis

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn: Genesis
Ohjaus: Joel Soisson
Käsikirjoitus: Joel Soisson
Pääosissa: Kelen Coleman, Tim Rock, Billy Drago
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 80 min

- Who does this?
- I told you, but you didn't listen.


Allie ja Tim (Kelen Coleman ja Tim Rock) ovat valinneet syrjäisen tien kuumana päivänä, kun heidän autostaan leviää jäähdytin. Tiellä ei kulje kukaan, joten he lähtevät etsimään puhelinta, minkä johdosta he päätyvät keskellä ei mitään olevalle talolle. Siellä asustaa vanha saarnaajamies (Billy Drago) yhdessä ukrainalaisen vaimonsa Helenin (Barbara Nedeljakova) kanssa. He yrittävät soittaa hinauspalvelua hakemaan heidät ja autonsa, mutta kaikki palvelut ovat joko liian kaukana tai kalliita. Samalla Helen yrittää päästä Allien ja Timin mukana pois. Seuraavana aamuna tulisi tavarankuljetusauto tuomaan tavaraa, joten Allie ja Tim jäävät taloon yöksi, jolloin tapahtuu kaikkea outoa, mutta miten nämä tapahtumat kytkeytyvät Gatlinin tapahtumiin vuonna 1973, jolloin Cole (J.J. Banicki) saapui Vietnamista kotiin ja löysi perheensä surmattuna maissilasten toimesta...

Niin se vain on, että nyt on päästy vihdoin ja viimein Maissilapset-sarjan loppuun asti ja tämän jälkeen voidaan siirtyä muihin aiheisiin (ei välttämättä vähemmän jännittäviin). Elokuvan nimi antoi viitteitä olettaa, että tässä elokuvassa kerrottaisiin se, miten maissilapset alun perin tulivat kuvioihin mukaan ja tämän alkaessa vielä luulinkin elokuvan olevan esiosa, mutta näin ei sitten ollutkaan, vaikka alussa käydäänkin vuodessa 1973 (eli ajassa ennen ekan elokuvan tapahtumien), mutta siitä hypätäänkin pian nykyhetkeen. Tämän virhearvioni tajuttuani petyin ehkä hieman, sillä ajattelin, että elokuvalla olisi ollut enemmän tarjottavaa esiosana kuin jatko-osana. No, tätähän emme voi nyt sitten tietää, mutta ainakin tämän nähdyn tarinan perusteella en kuitenkaan jäänyt sitä esiosaa kaipaamaan, sillä Children of the Corn: Genesis oli kuin olikin varsin mukiinmenevä jatko-osa ja kuuluu ehdottomasti koko sarjan parhaimmistoon (mihin ei valitettavasti paljon vaadita).

Elokuva alkaa tosiaan sieltä vuodesta 1973 ja kun tosiaan luulin kyseessä olevan esiosa, ajattelin hetken, että nyt nähdään ne kaikki järkyttävät asiat alkuunpanevat tapahtumat, mutta mitä vielä, siellähän oli aikuisten lahtaus jo hyvällä mallilla ja lopulta Colekin saa teräaseesta ja lentää (melko epäuskottavasti) ikkunasta ulos. Tästä siirrytäänkin sitten nykypäivään, jossa Allie ja Tim vaeltavat kuumuudessa tänne saarnaajan talolle. En osannut vielä aavistaa, että tapahtumat käytäisiin kokonaisuudessaan siellä talon ympäristössä, mutta kun näin tapahtui, olin siitä ihan iloinen, sillä vaikka mitään varsinaisesti ennen näkemätöntä ei koettukaan, niin silti koko ajan siellä leijui sellainen hieman ahdistava ilmapiiri, minkä vuoksi elokuvan hyvin jaksoikin katsoa. Toki yön aikana tapahtuu kaikkea omituista, joista osa oli ihan ok kamaa, vaikka mahtui sinne joukkoon myöskin hieman naurettaviakin asioita, kuten nyt esimerkiksi tämän paikalle sattuvan poliisin ilmalento. Lisäksi se piilossa lymyilevä lapsi oli ihan kiva lisä. Varsinkin tämä saarnaajamies oli sen verran karmiva hahmo, että hän toi elokuvaan kummasti lisää eloa. Vaikka sinänsä saarnaajamiehen tausta ei ollutkaan vaikeaa arvata, niin siitä pidin, ettei hän ollut ihan perinteinen kauhuelokuvien Jumalan selän takana asusteleva juntti, vaikka siltä hän aluksi vaikuttikin. Hänen ja vaimonsa Helenin todellinen suhde mietitytti pitkin matkaa, vaikka mitään sellaista ei siitä juuri paljastukaan, mitä ei jo alkumetreiltä sanottaisi ääneen. Ei tämäkään tuntunut nimenomaan Maissilasten jatko-osalta, vaan enemmänkin itsenäiseltä elokuvalta, vaikka Gatlinissa piipahdetaankin ja Hän Joka Kulkee Sarkain Takana on myöskin kuvioissa mukana. Elokuvan lopussa sitten viedään tapahtumat loppuunsa ehkä jälleen hieman naurettavallakin tavalla, mutta kuitenkin lopulta ihan siedettävällä tavalla, vaikka en edes väitä tajunneeni ihan kaikkea siitä lopusta, minkä vuoksi elokuva jättikin pienen kysymysmerkin ilmaan, mutta ihan kivan sellaisen.

Kelen Coleman ja Tim Rock eivät olleet mitenkään erityisen hyviä rooleissaan, mutta ihan kelpo tapauksia molemmat. Näistä kahdesta kuitenkin Coleman miellytti hitusen enemmän. Myöskään Heleniä näytellyt Barbara Nedeljakova ei ollut yhtään hullumpi, mutta kyllähän asia oli niin, että tätä saarnaajamiestä näytellyt Billy Dragon oli elokuvan herra ja hidalgo. Hän oikeasti tuntui sellaiselta hieman hitaasti käyvältä juntilta, mikä teki hänen roolihahmostaan sitten melko karmivan oloisen. Menenpäs hehkutuksessani jopa niin pitkälle, että ilman Dragon eläytymistä rooliinsa elokuva olisi saattanut olla paljon tylsempi tapaus.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Open Water

maanantai 12. joulukuuta 2011

Children of the Corn: Revelation

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn: Revelation
Ohjaus: Guy Magar
Käsikirjoitus: S.J. Smith
Pääosissa: Claudette Mink, Kyle Cassidy, Michael Rogers
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 81 min

- Well, at least they play like normal kids.
- They're not normal.


Jamie (Claudette Mink) on lentänyt Californiasta Omahaan selvittämään mummonsa Hattien (Louise Grant) katoamista, sillä Jamie ei ole saanut tähän yhteyttä, vaikka normaalisti he pitävätkin tiiviisti yhteyttä. Hattie on ollut kuitenkin niin vähän aikaa kateissa, ettei poliisi tee hänestä etsintäkuulutusta. Tullessaan Hattien pari kuukautta asuttamaan taloon Jamie huomaa talon olevan rähjäinen kuin mikä. Mennessään mummonsa asuntoon hissiin tulee pari hiljaista ja Jamieta oudosti katsovaa pikkulasta (Taylor Hobbs ja Jeffrey Ballard). Lapset ilmaantuvat Jamien tielle tämän tästä kuin tyhjästä, mutta liittyvätkö he jotenkin mummon katoamiseen ja mitä tekemistä on maissipellolla, joka on kasvatettu ihan talon kylkeen...

Toisin kuin edellisen osan kohdalla olin pelännyt, kyseisen osan tarina ei jatkunutkaan tässä toistaiseksi toiseksi viimeisessä osassa, vaan tämäkin osa oli täysin itsenäinen, jossa ei juuri yhtäläisyyksiä aiempiin osiin ollut, ellei mainintaa Gatlinista lasketa mukaan. Tämän elokuvan kansi oli sinänsä ihan huomiotaherättävä, mutta eipä elokuvaa voi kannen perusteella arvostella, joten piti katsoa sitten itse elokuvakin. No, kuten näistä muistakaan jatko-osista (edellistä osaa lukuun ottamatta), niin en minä tästäkään elokuvasta paljoa odottanut ja loppujen lopuksi Children of the Corn: Revelation olikin melkoisen vaatimaton tapaus.

Minusta elokuva alkaa, jos ei hyvin, niin ainakin huonolle jatko-osalle kelvollisesti, vaikka jälleen kerran Gatlinista oltiinkin kaikottu. Vaikka pidinkin alun tapahtumia jokseenkin mielikuvituksettomina, niin pientä uteliaisuutta oli matkassa melkein koko elokuvan. Maissipelto kasvoi Hattien asuttaman kerrostalon vieressä ja muka-karmivat lapsipari olivat toki mukana, mutta jotenkin huomasin ajattelevani tätä enemmänkin itsenäisenä elokuvana, enkä niinkään jatko-osana, vaikka eipä tämäkään näkökulma elokuvaa sinänsä parantanut. Toki samaan on sorruttu aiemmissakin Maissilapsissa, mutta tässä oikein tavallista korostuneemmin tuotiin esille se, että lasten karmivuudeksi riittää, tai pitäisi riittää, outo katse ja puhumattomuus. Vaikka elokuva ei tarjonnutkaan juuri mitään, niin oli tässä sellaisia edes vähän kiinnostavia kysymyksiä, joita oli kiva pohtia, vaikka niillä vastauksilla ei niin väliä olisikaan ollut. Kyllä huomasin silloin tällöin pohdiskelevani Hattien todellista kohtaloa kuin myös tämän pastorinkin (Michael Ironside) todellista minää, joten täysin epäkiinnostava tämä leffa ei ollut. Lisäksi tämän neljännen kerroksen asukkaat olivat lievästä kliseisyydessäänkin ihan huvittavaa kamaa. Harmi vain, ettei elokuva sitten tarjonnutkaan paljon muuta. Tämä Hattien metsästys oli aika tylsä tapaus, eikä kerrostalon salaisten huoneiden läpikäymisessä ollut mitään kunnolla mielenkiintoista. Myöskään en pitänyt siitä, että jälleen kerran se pääpaha eli lapsisaarnaaja Abel (Sean Smith) näkyi hyvin harvakseltaan ja niinpä muut harvat lapset tuntuivat operoivan täysin ilman johtajaa. Tapotkin olivat aika tylsiä, kun useimmat niistä olivat näiden outojen katseiden pikkulasten aikaansaannoksia tavalla tai toisella. Olin oikeasti kuitenkin antamassa tälle sen puoli pistettä enemmän, mutta kun elokuvan loppu oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä, niin en sitten voinut. Toki moneen kysymykseen saatiin vastaukset, mutta nämä vastaukset olivat lähinomaan typeriä ja mielikuvituksettomia ja lopputapahtumat muutenkaan eivät tuoneet mitään iloa, vaan olivat lähinnä puisevia.

Näyttelijät olivat perustusinakauhuun sopivia eli periaatteessa ihan ok kamaa, mutta eivät mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Claudette Mink oli tavallaan ihan sopiva pääosaan, mutta nopeastipa hän tuntui unohtuvan mielestäni elokuvan jälkeen. Crystal Lowe tisseineen oli ihan kiva strippari, vaikka eipä hänen hahmossaan ollut varsinaisesti mitään uutta; nämä siviilissä mukavat stripparit ovat elokuvien peruskauraa jo nykyään. Eniten miellyttämään onnistuivat enemmänkin pari elokuvan miestä. Ensinnäkin Michael Ironside (mm. Top Gun, Total Recall) oli ihan kiva ilmestys pastorina, mutta häntä nähtiin niin vähän aikaa, että hänelle olisi suonut enemmänkin ruutuaikaa. Michael Rogers (jos yhdistin esittäjän ja roolihahmon oikein) oli puolestaan vallan mainio vainoharhaisena naapurina.

Pisteitä: 1,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Children of the Corn: Genesis

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Movie Monday #28 - Iloinen yllätys - Juhlitaan!

Tämänkertainen Movie Monday -haaste käsittelee iloisia yllätyksiä. Itsehän mietin aluksi, että jos kirjoittaisi vaikka Ben-Hurista tai Arabian Lawrencesta, jotka olivat lajityypiltään sellaisia, että ennakkoon olin ajatellut, että mahdanko niistä paljon kostua, varsinkin kun ainakin jälkimmäisen kohdalla tiesin kyseisen leffan olevan pitkä; Ben-Hurin tapauksessa pitkä kesto tuli ainakin pienenä yllätyksenä. Näille yhteistähän on se, että molemmat on tullut katsottua nimenomaan 1001-projektin puitteissa, ja kyseisessä projektissahan on tullut (onneksi) katsottua paljon sellaisiakin elokuvia, joita en normaalisti katsoisi. Projektin oppaana kulkevasta 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjasta on toistaiseksi noussut kuitenkin esiin yksi näitäkin kahta mainittua elokuvaa suurempi yllätys ja tämä yllätys oli Thomas Vinterbergin dogma 95 -elokuva Juhlat.


En ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt yhtäkään dogma 95 -säännöillä tehtyä elokuvaa, enkä edes tiennyt niistä säännöistä yhtään mitään, mitä nyt muistaakseni olin tämän elokuvan katsomisajankohtana jo lukenut jonkun kyseisten sääntöjen kehittäjän (Vinterbergin tai jonkun vähemmän tunnetun) kommentit jostain lehdestä siitä, että oikeastihan kyseiset säännöt kehiteltiin vain siksi, että saataisiin markkinoitua halvalla tehtyjä elokuvia paremmin, mikä tieto ei ainakaan nostanut fiiliksiä. Melko avoimin mielin olin lähtenyt tätä elokuvaa katsomaan, joten varsinaisesti en ollut liian varautunut Juhlien suhteen, joskin elokuva kyllä osoittautui paremmaksi kuin olin kuvitellutkaan. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pistin elokuvan pyörimään ja huomasin elokuvan olevan kuvattu käsivaralta, niin pieni tuskanparahdus taisi päästä tai jos tuo on hieman liioittelua, niin ainakin se ajatus kävi mielessä, että "mitähän tässäkin nyt taas tulee". Pian elokuvan alkamisen jälkeen unohdin kokonaan koko kuvaustavan ja uppouduin täysin elokuvan tarinaan, joka pääsikin kunnolla vauhtiin vasta Christianin puheen myötä ja sen jälkeen elokuva olikin yhtä (sic!) juhlaa.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö minulla olisi omat epäilykseni muiden dogma 95 -elokuvien suhteen, mutta toivon mukaan saan niidenkin kohdalla yllättyä iloisesti.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Maissilapset 666: Ennustus

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn 666: Isaac's Return
Ohjaus: Kari Skogland
Käsikirjoitus: Tim Sulkan, John Franklin
Pääosissa: Natalie Ramsey, John Franklin, Alix Korozsay
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 82 min

- You didn't. You took her from her mother!
- I took her from this town, I was trying to give her a chance! You're sick!


Hannah (Natalie Ramsey) saapuu synnyinkyläänsä Gatliniin, jossa hän yrittää löytää äitinsä, josta joutui erilleen jo heti synnyttyään. Hän ottaa kyytiinsä salaperäisen Raamattua siteeraavan Zachariahin (Gary Bullock), joka katoaa kesken kaiken autosta saaden Hannahin paniikin valtaan ja auto ajautuu maissipeltoon. Sinne saapuu myös poliisi Cora (Alix Koromzay), joka vie Hannahin pään tutkittavaksi sairaalaan, jossa aikoinaan maissilapsia johtanutta Isaacia (John Franklin) pidetään koomassa. Hannah joutuukin kosketuksiin Isaacin kanssa, mikä herättää lopulta Isaacin. Hannah sen sijaan meinaa lähteä tiehensä, mutta lähteminen on kovin vaikeaa, sillä on olemassa ennustus, johon myös Hannah liittyy hyvin vahvasti...

En tiedä näiden viimeisten Maissilapset-sarjan elokuvien tasosta paljoakaan, mutta sen kyllä sanon, että ainakin kansitaiteeltaan nämä loput julkaisut ovat selkeästi vetävämpiä tapauksia. Tosin johtunee tämän elokuvan nimestä, mutta minä odotin tältä kuudennelta Maissilapset-elokuvalta jatko-osista kaikkein eniten, sillä Isaacin nimi herätti välittömän mielenkiinnon ja ajattelin, että hänen läsnäolonsa saattaisi tuoda uutta väriä tähän sarjaan, vaikka en tiennytkään, että ensimmäisen osan tapahtumista on siirrytty eteenpäin lähes parikymmentä vuotta, ja että Isaacia esittäisi hahmon alkuperäinen esittäjä. No, valitettavasti odotukset ja todellisuus eivät tälläkään kertaa kohdanneet, vaan Maissilapset 666: Ennustus on todella epäonnistunut tekele elokuvaksi.

Jos puhutaan elokuvan hyvistä puolista, niin tässä osassa oli palattu taas Gatlinin maisemiin (en tiedä, miksi sillä on väliä, että ollaan alkuperäisessä kylässä, vaikka lavasteet olisivatkin muuttuneet) ja... Noh, valitettavasti siihen elokuvan hyvät puolet sitten melkein jäivätkin, sillä elokuva oli todella sekava sillisalaatti, josta ei tahtonut ottaa juuri mitään selkoa. Hannahilla on meedion kyvyt, joten elokuva menee pitkälti kaiken maailman vaaroja väistellessä, eikä niistä voi mennä takuuseen, ovatko nämä vaarat todellisia vai ei. Sitten mukaan on sotkettu Jaken (William Prael) kaltaisia henkilöitä, jotka ensi näkemältä näyttäisivät olevan harhanäkyjä kadotessaan yhtäkkiä ilmaan ja ilmestyessään toiseen huoneeseen ennen kuin on mahdollista, mutta sitten jollain ihmeen logiikalla onkin täysin todellinen (tietenkin Hannah saattoi nähdä siellä rapussa Jaken harhana). Muutenkin elokuva on täynnä tällaisia epäselviä kohtauksia, profetioita, salaliittoja ja kaikkea mahdollista ja nämä on sotkettu ihmeelliseksi kasaksi, joka ei hyvällä omatunnolla voi edes yhtenäiseksi tarinaksi nimittää. Hannahkin poukkoilee ihan päämäärättömästi paikasta toiseen ja siinä sivussa tulee selvitettyä niin hänen äitinsä kohtalo kuin osallistuttua uhrimenoihinkin, mutta oikein missään näissä tapahtumissa ei ollut sitten minkäänlaista mielenkiintoa jännityksestä nyt puhumattakaan. Myönnettäköön, että elokuvassa oli yksi juonenkäänne, jota en osannut arvata ennalta, mutta ei sitäkään hyödynnetty oikein kunnolla. Kuvaus oli jotenkin synkänlaista, eikä suinkaan hyvällä tavalla, vaan lähinnä ankealla. Elokuvan loppupuoli jatkoi tutulla sekavalla linjallaan ja siellä tapahtui monia asioita, jotka tuntuivat vain turhalta elokuvan pitkittämiseltä, vaikka toisaalta pidinkin Mattin (John Patrick White) kohtalosta. Elokuvan viimeisissä hetkissä ei mitään hohtoa ollut, vaan siinä vaiheessa jo toivoin, että elokuva päättyisi ja itse asiassa hädin tuskin muistan elokuvan loppua enää, sen verran tylsää kamaa oli tarjolla. Itse asiassa minulle tuli lopusta sellainen olo, että tarinaa jatkettaisiin seuraavassa osassa, joten tekisi mieli hypätä suoraan sarjan viimeiseen osaan, joka lieneekin sitten esiosa.

Okei, oli elokuvassa vielä yksi hyvä juttu: John Franklin, joka oli palannut näyttelemään Isaacia. Hän on ollut toistaiseksi ehdottomasti paras henkilö näyttelemään maissipeltojen lapsisarnaajaa ja näin paljon vanhempanakin hänessä on jotain tiettyä karmivuutta. Valitettavasti pelkästään Franklinin läsnäolo ei riittänyt pelastamaan elokuvaa. Natalie Ramsey oli ihan nätti tapaus, mutta ei hän onnistunut olemaan muuta kuin hyvin tyypillinen tusinakauhun pääosan esittäjä. Toivoin poliisi Coraa näytelleeltä Alix Koromzaylta edes jotain eloisuutta, sillä hän oli hahmona mielenkiintoinen, mutta ilmeisesti hän oli lomalla silloin, kun persoonallisuuksia jaettiin. Mukana menossa: Stacy Keach (Pako).

Pisteitä: 1,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Children of the Corn: Revelation

torstai 8. joulukuuta 2011

Maissilapset 5

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn V: Fields of Terror
Ohjaus: Ethan Wiley
Käsikirjoitus: Ethan Wiley
Pääosissa: Stacy Galina, Alexis Arquette, Eva Mendes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 79 min

- What about Luke? He's an adult. Does it make him evil?
- Luke is... different.


Kirin (Eva Mendes) poikaystävä Kurt on kuollut ja joukko nuoria kulkee läpi Yhdysvaltain maaseudun aikeenaan kuljettaa Kurtin tuhkat viimeiselle leposijalleen. He kulkevat kahdella autolla ja pari heistä, Lazlo ja Charlotte (Ahmet Zappa ja Angela Jones), kulkevat toisella autolla paljon edempänä. Lazlo pysähtyy sitomaan pumpattavaa Barbaraa maissipellon vieressä olevalle bensa-asemalle ja autosta ulos noussut Charlotte katoaa. Lazlo menee etsimään Charlottea maissipellosta ja löytää hänet tapettuna. Tappajina toimivat lapset, jotka lopulta tappavat myös Lazlon. Pian alueelle tulee myös tämä toinen auto, jossa on Kirin lisäksi kolme muuta nuorta ja he päätyvät ojaan ja tapaavat nämä maissilapset. He tallustavat läheiseen Divinity Fallsin kylään, jossa heille kerrotaan, että nämä lapset olivat luultavasti Luken (David Carradine) porukkaa, joka palvoo Häntä Joka Kulkee Sarkain Takana ja yksi nuorista, Allison (Stacy Galina), hätkähtää, sillä hänen veljensä Jacob (Dave Buzzotta) aikoinaan lähti kotoa luvaten omistavansa elämänsä kyseiselle entiteetille ja Allison haluaa löytää veljensä...

Tämä on nyt sitten se ensimmäinen Maissilapset-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt ja siten tämä osa toimiikin syynä siihen, että katson kyseisen sarjan elokuvat juuri nyt, sillä tämäkin osa tuli hommattua silloin tammikuussa Turun Elokuvadivarista monien muiden kauhuelokuvien joukossa. Tuolloin ostopäätös oli tosiaan vain se, että kun minulla oli neljä ensimmäistäkin, niin kerätään sarjaa vähitellen kokoon, mutta sittemminhän otin jatko-osien suhteen niin tiukan linjan, että kaikki muutkin osat oli saatava kokoon mitä pikimmiten ihan vain periaatteenkin vuoksi (saanpahan pois alta). Näistä lopuista Maissilapsista en sitten tiennytkään tipan vertaa ja siten tämäkin osa oli täysin ennalta tuntematon, mutta myönnettävähän se on, etten tämänkään kohdalla odottanut kovinkaan suuria. Maissilapset 5 jättikin paljon toivomisen varaa.

Minä toivoin edellisen osan arvostelussa, että päästäisiin jälleen perusasioiden äärelle eli tavalla tai toisella Hänen Joka Kulkee Sarkain Takana (tai Hänen-joka-kulkee-rivien-takana, kuten suomennos tässä elokuvassa menee) ympärille kyhättyyn tarinaan ja sellainenhan tästä tulikin, vaikka ei sinne Gatliniin päästykään. Lisäksi kuten edellistä osaa, niin myös tätä osaa oli suhteellisen helppo katsoa... tai no, ei tämä tylsistyttänyt, mutta eipä toisaalta aiheuttanut minkäänlaisia muitakaan tuntemuksia. Siitäkään huolimatta, että elokuvan tarina oli aika mitäänsanomaton. Varsinkin sen jälkeen, kun näille nuorille paljastui ikätovereidensa kohtalo, oli aika absurdia, kuinka he kaikki jäivät alueelle vain siksi, että Allisonin veli saattaa olla lähettyvillä. Lisäksi lasten ja nuorten oleminen siellä Luken perustamassa yhteisössä oli jotenkin epäuskottavaa; missä oli kaikki lasten vanhemmat? Kuolleenako? Näiden hyvisnuorten koikkelehtiminen valtaamassaan talossa ja siellä Luken yhteisössä ei tuonut elokuvaan kunnolla virtaa, vaan jotenkin ilmeettömin ajatuksin minä tätä katselin. Tapot eivät mitään suuria tarjonneet ja oikeastaan kaikki tapahtumat käynnistävä Ezeekialin (Adam Wylie) supervoimien saaminen oli yksi sarjan heikoimmista lähtökohdista, ellei peräti heikoin. En täysin ollut pitänyt aiempien osien lapsien amissimaisesta pukeutumisesta, mutta olisiko sittenkin ollut niin, että pukeutuminen tekee miehen tai tässä tapauksessa maissilapsen, sillä nyt nämä melko normivaatteissa olleet maissilapset tuntuivat melko aneemisilta pennuilta, jotka ovat vain nähneet... heh... liian monta kauhuleffaa. Totuus Lukesta ei hirveästi hetkauttanut ja olikin melko typerä, eikä elokuvan lopputapahtumatkaan juuri mitään ihmeellistä tarjonneet, vaikka en kaikkia selviytyjien henkilöllisyyksiä oikein arvannutkaan. Kaikesta tästä valituksesta huolimatta elokuvaa kykeni tosiaan katsomaan, joten siksi en ihan pohjapisteille voinut tätä jättää.

Elokuvan lapsisaarnaajaa Ezeekialia näytellyt Adam Wylie oli toistaiseksi sarjan heikointa antia, eikä hänessä ollut mitään sellaista uskottavuutta, mikä oikeuttaisi hänet kantamaan maissilasten lapsisaarnaajan titteliä, joskaan eipä oikein kenestäkään muustakaan elokuvan lapsesta olisi ollut siihen hommaan. Allisonia näytellyt Stacy Galina oli ihan kohtuuhyvä, vaikkakaan ei paras mahdollinen. Seurueen miehet eivät sitten taas juuri miellyttäneetkään ja varsinkin paskoja läppiä heittänyttä Gregiä näytellyt Alexis Arquette toi paikoitelllen mieleen Tom Greenin, mikä ei todellakaan ollut hyvä juttu. Eva Mendesin näyttelijälahjoista en mene sanomaan mitään, sillä vaikka mielestäni hän ei huono ollutkaan, niin oi että, kun hän osasi olla kaunis. David Carradine (Kill Bill) oli ihan ok, vaikka jäikin aika pieneen rooliin loppupeleissä.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset 666: Ennustus

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Maissilapset 4 - kuoleman sato

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn: The Gathering
Ohjaus: Greg Spence
Käsikirjoitus: Stephen Berger, Greg Spence
Pääosissa: Naomi Watts, Jamie Renée Smith, Karen Black
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 81 min

- Mary Anne, this blood's not properly oxyden needing. It's decaying like it's mixed with something dead.
- That's it! Check, please. I'm out of here.


Grace (Naomi Watts) tulee pitkästä aikaa takaisin kotiin Grand Islandille, jossa hänen agorafobiasta kärsivä äitinsä June (Karen Black) on vakavasti sairas ja kotona häntä odottavat myöskin nuoret lapset James ja Margaret (Mark Sailing ja Jamie Renée Smith). Grace päättää olla kotona ainakin siihen asti, kunnes hänen äitinsä paranee ja saa vanhan työpaikkansa takaisin kylän terveyskeskuksessa. Pian Gracen saapumisen jälkeen yksi ja toinen kylän lapsista sairastuu kuumeeseen ja mitä ihmeellisintä, kaikilla lapsilla tuntuu olevan yhtä paljon lämpöä ja niinpä myös Margaret ja James saavat kuumeen. Kaiken takana tuntuisi olevan salaperäinen ja piilossa pysyttelevä Josiah (Brandon Kleyla), joka suorittaa salaisessa paikassa uhrimenojaan, mutta mitä hän oikein aikoo...

Aikoinaan olin hyvinkin suurpiirteinen näiden elokuvien nimeämisten suhteen, mikä näkyi sitten siinä, että edellisen ja tämän osan nimet olivat eri puolilla blogia väärin, mutta nyt on virheet korjattu (pidän IMDB:n nimiä "virallisimpina" niminä, vaikkei näinkään aina välttämättä ole). Tämä sarjan neljäs osa tuli hommattua nyt toistamiseen näiden muiden tuoreimpien jatko-osien kanssa, sillä aiemmin minulla oli elokuva vain two-packissa, joista yritän pikku hiljaa päästä tosissani eroon. Hirveästi en tästäkään osasta muistanut, mitä nyt tapahtumia alkoi muistua mieliin sitä mukaa kuin elokuva eteni, mutta ennakkoon en muistanut tulevia tapahtumia. Mitä tulee sitten kokonaisuuteen, niin Maissilapset 4 - kuoleman sato jätti minuun hyvin ristiriitaiset fiilikset.

Huomasin elokuvaa katsellessani ja vielä sen jälkeenkin, että vaikka tämäkään jatko-osa ei ollut mitenkään erityisen loistelias, niin sitä oli ollut kuitenkin helppo katsoa ilman suurempia tylsistymisiä, mutta ei toisaalta myöskään riemusta (tai kauhusta) kiljuen. Kauhupuoli ei ollut mitenkään ennennäkemätöntä, eikä siten aiheuttanutkaan mitään väristyksiä (verrattain harva kauhuleffa nykyään tuntuu niin tekevän), mutta silti ihan peruskauhulta tämä vaikutti ja kun mukana oli tavalla tai toisella kirottuja lapsia, mistä teemasta minä saan ehkä tavallista enemmän irti, niin mikäs oli tarinaa seuratessa, vaikka vauhtiin pääseminen lasten osalta kestikin ihan liian kauan. Tarinakaan ei poikennut monista (siedettävistä) kauhuleffoista hirveästi, joten kyllä tämän hyvin pystyi loppun katsomaan, vaikka Josiahin taustoittaminen ei juuri kiinnostanutkaan. Itsenäisenä elokuvana tämä olisikin varmaan saanut minulta hieman korkeammat pisteet, sillä jotenkin peruasiat tuntuivat olevan riittävän kunnossa, jotta sen pitkästymisen pystyi välttämään. Elokuva oli tarinankuljetuksensa puolesta kuin moneen kertaan nähty keskivertokauhuilu, mikä ei sekään tietenkään ole varsinaisesti hyvä juttu, sillä näin elokuvassa ei hirveästi yllättäviä tilanteita nähty edes elokuvan lopussa.

Harmi vaan, että elokuva kuitenkin sattui olemaan jatko-osa, mikä ei tietenkään sinänsä madalla elokuvan arvoa, mutta kun se jatko-osamaisuus ei näkynyt juuri mitenkään. Kyllä, elokuvassa oli jälleen kerran lapsisaarnaaja, joka oli tällä kertaa tämä Josiah, mutta eipä häntä näkynyt elokuvassa siinä määrin kuin olisi ollut sarjalle kunniaksi, vaan hän näkyi loppujen lopuksi melko harvoin ja olikin siten vain taustalla siellä jossain samaan aikaan, kun annettiin muiden lasten hoitaa sairastumisensa ja lopulta myös Josiahin valtaan alistumisen. Välillä nähtiin kuinka Josiah kurkki siellä maissipellolla ja välillä tekemässä niitä outoja manausrituaaleja tai jotain, mutta ennen ihan elokuvan loppua häntä ei paljon näy. Ikävää. Niin ja kun maissipeltokin tuli mainittua, niin eipä maissiteemaakaan juuri sen enempää käytetty kuin siihen, että Josiah saattoi piileskellä siellä. Missä olivat aiempien osien "maissiansat", missä oli Hän Joka Kulkee Sarkain Takana? Ei missään. Toki parissakin eri vaiheessa käytiin siellä maissin seassa, mutta tapahtumiin nähden yhtä hyvin hahmot olisivat voineet käyskennellä kulmakuppilan takana löytyvällä pimeällä kujalla. Kaiken lisäksi kylän nimikin oli nyt Grand Island tai vastaava, eikä yhteyttä aiempien osien Gatliniin ollut. Oli vain random pikkukylä keskellä ei mitään. Yhdellä maissipellossa piilossa olevalla lapsisaarnaajalla ei vielä jatko-osan titteliä pitäisi saavuttaa ja toivonkin, että lopuissa jatko-osissa palattaisiin selkeämmin Gatlinin maisemiin.

Kuten sanoin yllä, niin en tästäkään osasta muistanut yhtään mitään ja siten minulle olikin pieni shokki, kun näin Naomi Wattsin olevan elokuvan pääosassa. No, moni tähtinäyttelijä onkin ponnistanut kauhuleffojen kautta julkisuuteen, vaikka tämäkään rooli ei ollut Wattsin ensimmäisiä. Watts ei varsinaisesti loistanut tässä roolissa, mutta oli ihan perushyvä. Hieman paremmin ehkä veti kuitenkin Karen Black, jonka olen nähnyt Rajut kuviot -elokuvassa, mutta josta tuntuu, että olen nähnyt hänet näin paljon vanhempanakin, mutta filmografiansa ei paljon minulle paljastanut. Black kuitenkin oli mainio vähän sekaisin olevana äitinä. Muut näyttelijät eivät jääneet sitten senkään vertaa mieleen, ei edes Margaretia ja Jamesia näytelleet Jamie Renée Smith ja Mark Sailing. Peruskauhuleffanäyttelijöitä kukin eli suurin osa heistä on unohtunut jo mielestäni ja ne pari muutakin vielä tässä ihan pian.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset 5