lauantai 5. marraskuuta 2011

Night Visions: The Whisperer in Darkness

Alkuperäinen nimi: The Whisperer in Darkness
Ohjaus: Sean Branney
Käsikirjoitus: Sean Branney, Andrew Leman
Pääosissa: Matt Foyer, Barry Lynch, Daniel Kaemon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 104 min

- You'll find time goes differently here.


1920-luvun lopun Vermontista löytyy outoja asioita, joita toiset pitävät merkkinä yliluonnollisuudesta, kun taas toiset suhtautuvat niin sanottuihin todisteisiin paljon skeptisemmin. Professori Albert Wilmart (Matt Foyer) kuuluu näihin skeptikkoihin, joka osallistuu asiasta käytävään radioväittelyyn. Myöhemmin Vermontissa asuva George Akeley (Joe Sofranko) tuo Wilmartin nähtäville lukuisia todisteita, jotka eivät välttämättä todista vielä mitään, mutta saa Wilmartin kiinnostumaan asiasta. Akeley ja Wilmart aloittavat kirjeenvaihdon ja yhdessä kirjeessään Akeley kertoo löytäneensä hyvin merkittävän esineen ja tuovansa sen Wilmartille, mutta Akeley ei koskaan saavu perille. Pian tämän jälkeen Wilmart saa Akeleyltä kirjeen, jossa Akeley pyytää Wilmartia lähtemään luokseen Vermontiin. Wilmart tekee näin ja perillä hän huomaa, että siellä todellakin puhaltavat pahuuden tuulet...

H.P. Lovecraft on itselleni nimeään lukuun ottamatta täysin vieras tapaus (no, Re-Animatorit olen nähnyt), mutta onneksi minulla on paljon tuttuja, jotka ovat Lovecraftinsa lukeneet, joten itsekin olen oppinut herran teoksien sisällöistä yhtä jos toista ja itse asiassa on jo pitkään tehnytkin mieli päästä lukemaan niitä, mutta kun a) aika ei tahdo riittää ja b) on niitä muitakin kirjoja luettavana, että en ole vain saanut aikaiseksi. Niinpä kun se toinen samaan aikaan esitettävä elokuva näytettiin Kinopalatsissa, valitsin The Whisperer in Darknessin ilomielin katsottavaksi, vaikka rehellisyyden nimissä onkin todettava, että ennen kuin luin sen perustuvan Lovecraftin teokseen, nimi toi mieleen jonkin kiinalaisen taistelulajeilla ryyditetyn fantasiadraaman. No, itse varsinainen elokuva oli kyllä ihan miellyttävä tapaus.

Elokuva on kuvattu mustavalkoisena kunnioituksena 1930-luvun elokuvia myöten, mutta yhtäläisyydet eivät jää tähän, vaan myös elokuvan alkutekstit ovat kuin suoraan tuon ajan elokuvista. Lisäksi kuvauksessa on ainakin yritetty säilyttää 1930-luvun henki kehnoine erikoistehosteineen kaikkineen. Ihan täysin en kuitenkaan ollut myyty, vaan kyllä sieltä välillä pilkahteli esiin se nykyaikaisuuden meininki ja varsinkin elokuvan näyttelijät eivät millään muotoa tahtoneet muistuttaa 1930-luvun näyttelijöitä. Kuitenkin paikoitellen tämä niin sanottuun vanhaan aikaan siirtyminen toimi, sillä kuvausteknisesti ja lavasteiden osalta homma kuitenkin kohtuu hyvin tuntui pelittävän. Lisäksi huomasin ilokseni, että vaikka vähän vierastinkin mustavalkoisuutta (uudessa elokuvassa), niin yllättävän nopeasti siihenkin sitten tottui.

Tarinassa itsessään oli kanssa haettu sitä 1930-luvun henkeä ja niinpä sen rakenne muistuttikin 1930-luvun elokuvia eli alussa kyllä pistettiin hiljalleen rattaita pyörimään, mutta sitten taas meni pitkän aikaa ennen kuin päästään niihin varsinaisiin tapahtumiin, joiden ansiosta elokuva pitäisi sitten jäädä mieleen. Ei sillä, kyllä minusta elokuva oli jo ennen näitä loppupuolen tapahtumia melko jännittävä ainakin sen osalta, millä aikataululla se Wilmart tulisi muuttamaan käsityksiään lopullisesti, kuten myös minua kiinnosti aikalailla Georgen kohtalo sekä Wilmartin automatka siellä Vermontissa. Jotain oli pahasti vialla ja minä todella halusin tietää, että mitä. Hitto, en mene sanomaan, vaikka tämä tarina olisi iskenyt minuun paremmin juuri siksi, että se oli mustavalkoinen. Mitä parasta, elokuvassa ei edes yritetty hakea mitään järjellisiä syitä outoihin tapahtumiin, vaan kuten Lovecraftilta sopii (kuulemani mukaan) odottaakin, niin mukana on totta kai näitä toisesta ulottuvuudesta tulevia öttiäisiä. Loppuratkaisu kyllä jätti hieman toivomisen varaa.

Vaikken näyttelijöistä ja siten hahmoista saanutkaan irti 1930-lukulaisuutta, niin se ei tarkoita sitä, että he olisivat olleet huonoja. Ei suinkaan, ihan hyvää jälkeä tekivät nämäkin kaverit. Matt Foyer oli vallan mainio tapaus professori Wiltmartina varsinkin mitä pidemmälle elokuva meni. Myös George Akelyn isää Henryä näytellyt Barry Lynch oli hauska tapaus, varsinkin sinne viimeisillä hetkillään. Caspar Marsh näytteli puolestaan hyvin tyypillistä peloissaan olevaa landepaukkua, mikä ei kaikilta osin ollut vain huono juttu. Noin muuten näyttelijät eivät hirveästi jääneet mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Ward

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti