perjantai 4. marraskuuta 2011

Night Visions: Komisario Bellie

Alkuperäinen nimi: La polizia incrimina la legge assolve
Ohjaus: Enzo G. Castellari
Käsikirjoitus: Tito Carpi
Pääosissa: Franco Nero, James Whitmore, Fernando Rey
Valmistusmaa: Italia, Espanja
Ilmestymisvuosi: 1973
Kesto: 102 min



Apulaiskomisario Belli (Franco Nero) on libanonilaisen huumegansterin jäljillä tämän tullessa Genovaan tekemään bisnestä. Alkaa hurja takaa-ajo, jonka päätteeksi Belli saa kuin saakin tyypin kiinni. Hänen viedessä tyyppiä poliisilaitokselle ajoreitin tiellä on rekka, jota Belli lähtee siirtämään ja juuri silloin huumegansteria kuljettanut auto räjähtää ja niin huumegansteri, neljä poliisia kuin lähellä leikkinyt pikkutyttökin kuolevat. Belli aloittaa tutkimukset paikallisesta omien sanojensa mukaan ex-gansterista Cafierosta (Fernando Rey), joka tietää kaupunkiin tulleen uuden rikollisjärjestön. Belli alkaakin päästä lähemmäs tätä uutta rikollisjärjestöä, minkä vuoksi hän ja hänen lähipiirinsä joutuvat suureen vaaraan...

Night Visionsin pääyö käynnistyi omalta osaltani tällä elokuvalla, joka on jo festivaalien, ja oikeastaan kaiken kaikkiaankin, toinen Enzo G. Castellarilta näkemäni elokuva ja ensimmäinenhän oli Bronxin asfalttisoturit. Komisario Bellie, joka kulki NV:ssä nimellä High Crime, ei ollut minulle etukäteen sen tutumpi kuin Castellarin muutkaan elokuvat, kuten ei itse herrakaan ennen tätä tapahtumaa (Bronxin asfalttisoturit oli nimenä tuttu). Niinpä tämän elokuvan valinnalle ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että samaan aikaan näytettävä toinen elokuva esitettiin Kinopalatsissa, joten valinta oli varsin helppo. Kuten niin usein muutenkin tämän tapahtuman aikana, niin en tiennyt tästäkään elokuvasta mitään etukäteen, joten aika avoimin mielin tätä lähdin katsomaan. Siitä huolimatta Komisario Bellie ei iskenyt minuun ihan parhaalla tavalla, vaikka olikin ihan kelpo rikostrilleri.

Elokuva kyllä alkaa komeimmalla mahdollisella tavalla eli tällä takaa-ajokohtauksella, joka ei ole vain pitkä, vaan vieläpä niin hyvin toteutettu, että pidän sitä yhtenä parhaimmista koskaan. En tiedä, mikä olisi ollut oikea tapa tuo takaa-ajo, mutta nyt se tuntui päättyvän ehkä sittenkin hivenen turhan heppoisesti. Sinänsä oli harmi, etten saanut muusta elokuvasta sitten ihan yhtä paljon irti kuin tästä takaa-ajosta. En ole muutenkaan hirveästi poliisielokuvien suurin ystävä, joten vaikka tämä elokuva kuinka viitoittikin tietä varsinkin muille italialaisille poliisielokuville, niin en vain kunnolla lämmennyt tälle kunnolla. Okei, tarina oli ihan seurattavaa kamaa kaikkine juonenkäänteineen, joista ei puuttunut synkkiäkään piirteitä, eikä aika siten tylsäksi käynytkään, mutta kokonaisuudessaan tämä tuntui vain niin moneen kertaan koetulta: sankari taistelee rikollisuutta vastaan, kunnes lopulta selviytyy voittajana. Ei mitään uutta auringon alla, vaikka sinänsä ihan hyvin oli tarina kerrottukin. Tosin myönnettäköön, että tässä saattoi olla tyypillistä (70-luvun) rikostrilleriä enemmän sellaista särmää, minkä vuoksi Belliä ei voinut varauksetta pitää nimenomaan vain voittajana, mutta kuitenkin. Ei ihan kaikki hyvä jäänyt kuitenkaan vain tuon alun takaa-ajon harteille, vaan elokuvassa oli esimerkiksi ihan hyvät musiikit, millä eittämättä oli vaikutusta myös sille, ettei elokuva sitten ihan tylsäksi käynytkään. Tosin toisinaan ne musat tuntuivat olevan hyviä siitä huolimatta, kuinka hyvin sopivat kohtauksiin (yleensä kyllä aika hyvin). Monituisissa hidastuksissa oli kanssa pari ihan tyylikästä kuvausta. Kokonaisuutena siis ihan mukiinmenevä paketti, jonka jaksoi aika vaivatta katsoa, mutta eipä alun takaa-ajoa lukuun ottamatta mitään hirveän mieleen jäävää tarjonnut.

Näyttelijät eivät olleet varsinaisesti huonoja, mutta eivätpä nekään kovin ikimuistettavia suorituksia tehneet. Aika tavanomaisia kyttä- ja gansterirooleja vetivät kukin näyttelijät eli ihan perushyviä, mutta ei sen parempia. Niinpä Franco Nero oli ihan ok Bellinä ja James Whitmore (tuttuja, prkl!) ok Bellin pomona. Ehkä mielenkiintoisin noin niin kuin hahmona oli tämä ex-gansteri Cafiero ja niinpä hahmoa näytellyt Fernando Rey kuuluikin omiin suosikkeihini, vaikka ihan lopussa hänkin menetti vähän tehostaan johtuen hahmon kehityksestä. Häntä olisi kuitenkin saanut näkyä vieläkin enemmän.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Kuten ei Bronxissakaan, niin tämän elokuvan takaa-ajokohtaukseenkaan Castellari ei ollut vaivautunut kysymään mitään lupia, vaan he olivat menneet kuvaamaan oikean liikenteen sekaan ja ajajina toimi ilmeisestikin kokonainen stunttiperhe, joista yksi ajoi sitten sitä kamera-autoa. Siihenkin nähden kohtaus oli aika huikea.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Whisperer in Darkness

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti