sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Night Visions: Deadball

Alkuperäinen nimi: Deddobôru
Ohjaus: Yûdai Yamagushi
Käsikirjoitus: Yûdai Yamagushi, Keita Tokaji
Pääosissa: Tak Sakaguchi, Mari Hoshino, Miho Ninagawa
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 99 min

- Syö ennen kuin oksennat!
- Tämä on oksennusta.


Teini-ikäinen Jûbei (tai Jubeh) heittelee palloa isänsä (Keita Tokaji) kanssa, kun tämä käskee Jûbeita heittämään kovempaa ja hän heittääkin niin kovan syötön, että pallo osuu isää päähän ja isä kuolee. Jûbei lupaa itselleen, ettei enää koskaan heittele palloa. Sittemmin Jûbeista tulee vaarallinen rikollinen ja hänet viedään nuorisovankilaan. Siellä paikan pomo Ishihara (Miho Ninagawa) yrittää pakottaa Jûbein liittymään vankilan baseball-joukkueeseen, mutta Jûbei ei niin vain innostu asiasta. Lopulta pienellä kompromissilla Jûbei kuitenkin suostuu liittymään joukkueeseen, joka ei ole tosiaankaan taidolla pilattu. Vankilan porukan pitäisi lähiaikoina kohdata toisen vankilan porukka ottelussa, mutta tässä ei ole kuitenkaan koko totuus...

Samaan aikaan tämän elokuvan kanssa esitettiin Lucio Fulcin elokuva Gates of Hell, mutta tulin siihen tulokseen, että Fulciin tulee taatusti törmättyä myöhemmin (tiesin herran maineen, mutten elokuvia ole nähnyt), niin ajattelinkin mennä "kilpailevaan" näytökseen eli Deadballiin. Lopullinen päätös asiasta syntyikin sitten, kun Night Visionsin sivuilla huomasin elokuvan olevan japanilainen ja kun muita japanilaisia tuotoksia ei suunnitelmiini kuulunut (eikä niitä tainnut muita ollakaan NV:ssä), niin päätös oli valmis. Japanissa osataan tehdä oikeasti hyvääkin kauhua, mutta myöskin heittäytyä niin absurdiin maailmaan, että oksat pois. No, Deadball edusti sitä jälkimmäistä osastoa ollen samalla koko festivaalin paras elokuva.

Joku voisi ehkä luonnehtia tätä elokuvaa "niin huono, että on hyvä", mutta koska en havainnut elokuvasta tahatonta komiikkaa sitten yhtään, vaan kaikki naurettavat jutut oli tarkoitettukin naurettaviksi, minä luonnehtisinkin tätä enemmän sanoilla "niin päätön, että on hyvä". Koko elokuva on nimittäin yhtä suurta vitsiä ja ainakin omiin makuhermoihini tämä elokuvan tarjoama huumori puri kunnolla. Kaikki jutut oli vaan niin ylivedettyjä, ettei oikein voinut kuin nauraa. Elokuvan aikana oli aika turhaa edes leikkiä sillä ajatuksella, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, kun kaikki tapahtumat kuitenkin ylittivät 100-0 omat kuvitelmat. Elokuvaan pääsee lisäksi hyvin sisälle jo heti alkukohtauksessa, jossa Jûbei kohoaa kymmenien metrien korkeuteen heittäessään sitä palloa todella kovaa isukilleen, ja niinpä oikea asennoituminen leffaan löytyi heti ensimetreiltä asti ja en sitten voinutkaan muuta kuin viihtyä tämän leffan parissa. Elokuva oli täysin absurdi ihan jokaisella osa-alueella, puhuttiinpa sitten tarinasta, tapahtumista tai sitten dialogista ja sen parissa oli oikeasti hauska viettää aikaa. Tarjolla oli niin päätöntä baseballin peluuta, natseja kuin tappajarobottejakin, joten mitä muutakaan voi enää vaatia? Elokuva ei ollut kuitenkaan ihan kaikille sopivaa aivotonta komediaa, sillä siinä oli paljon splatter-henkistä väkivaltaa ja niinpä kuolemat sun muut olivatkin varsin verisiä, mutta totta kai ylivedettyä menoa nekin väkivaltahetket tarjosivat. En minä oikein osannut jäädä kaipaamaan tähän elokuvaan oikein mitään lisää, vaan taattua japanilaatua, mitä tulee aivot narikkaan -viihteen osalta.

Näyttelijät olivat ihan aidostikin hyviä ja tykkäsin oikeastaan kaikista. Toki varsinkin vankilan pomoa Ishiharaa näytellyt Miho Ninagawa veti roolinsa sen verran yli, että hän oli tosi hauska ilmestys. Mitä tulee sitten päähenkilö Jûbeita näytelleeseen Tak Sakaguchiin, niin hänhän oli elokuvaa tehtäessä 35-vuotias, mutta esitti 17-vuotiasta; tästä on enää jenkkiteinidraamojen paha pistää paremmaksi. Tosin tässä nimenomaisessa tapauksessa se yli-ikäisyyskin taisi olla jonkin sortin vitsi. Kun luin jostain Four-Eyes -hahmon olevan mies, olin hetken aikaa hyvin hämmästynyt, sillä hahmo oli hyvin feminiinisen oloinen, mutta sitten minulle paljastuikin, että Four-Eyesin näyttelijä Mari Hoshino todellakin on naispuolinen, mutta esitti vain nörtihköä poikaa. En minä siitä kuitenkaan poikamaisia viboja saanut oikein missään vaiheessa.

Jouduin kyllä miettimään salista poistuessani, että kuinka paljon ympärillä kuulunut naururemakka vaikutti omaan tykkäämiseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että ei paljoakaan, sillä luulen, että vaikka olisin katsonut tämän elokuvan yksin kotonani, olisin antanut sille vähintään neljä pistettä ellen enemmänkin. Silti katson, että parhaiten elokuva saattaa toimia oikeanhenkisessä porukassa katsottuna. Nyt kuitenkin sain viihdettä koko rahan edestä.

Pisteitä: 5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Woman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti