tiistai 1. marraskuuta 2011

Night Visions: Bronxin asfalttisoturit

Alkuperäinen nimi: 1990: I guerrieri del Bronx
Ohjaus: Enzo G. Castellari
Käsikirjoitus: Dardano Sacchetti
Pääosissa: Mark Gregory, Vic Morrow, Joshua Sinclair
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 94 min

- You're the biggest son of a bitch in the world. You're afraid somebody might remember you were born in the Bronx?
- No, you're wrong. I'm gonna make sure that nobody ever forgets.


Eletään tulevaisuuden New Yorkissa eli vuodessa 1990. Bronxin kaupunginosa on menettänyt vähänkin arvonsa ja siellä hengaileekin vain erilaiset pahisjengit, joilla on jatkuvasti kiistaa keskenään, varsinkin jos joku omasta porukasta löydetään kuolleena. Sinne tulee myöskin Ann (Stefania Girolami Goodwin), joka täytettyään 18 vuotta joutuisi perimään suuren aseyhtiön, The Manhattan Corporationin, eikä hän ole valmis moiseen perintöön. Hänet ottaa suojelukseensa moottoripyörillä omalla Bronxin alueellaan päristelevän jengin pomo Trash (Mark Gregory) ja Annista tulee osa jengiä. The Manhattan Corporationin porukat haluavat Annin takaisin ja ovat valmiita tekemään ihan mitä vain saadakseen haluamansa...

Aah, Night Visionsin kulttielokuvien päivän se toinen kulttitapaus. Olen aina silloin tällöin törmännyt pikaisesti tähän elokuvaan, mutta mitään suurta huomiota en ollut tähän kiinnittänyt ja niinpä elokuva onkin jäänyt aiemmin kokematta, enkä tiennyt sen sisällöstä paljoakaan. Niinpä en tiennyt syytä sen kulttisuosion takanakaan ja tuli mietittyäkin asiaa ennen elokuvaa, mutta elokuvan jälkeen sekin sitten selvisi. Bronxin asfalttisoturit tarjosi täysin järjettömän tarinan, selvästi ylinäytteleviä näyttelijöitä ja kuvauspuolikin oli monesti vähän niin ja näin... ja minä todella pidin tästä kaikesta.

Elokuva ammentaa ideansa jostain The Warriors -leffasta, johon itse en ole vielä tutustunut, sekä John Carpenterin Pako New Yorkista -elokuvasta, josta puolestani tulin pitäneeksi kanssa todella paljon ja tähän jälkimmäiseen oli ainakin viitteitä todella paljon, kuten esimerkiksi juuri tämä puoliksi suljettu ja raunioina oleva kaupunginosa. Alussa Ann joutuu katukiekkojengin hyökkäyksen kohteeksi, mutta Trash tulee ja pelastaa Annin. Niin Trashin ja muiden jengiläisten ensiesiintyminen kuin myös valkokankaalle ilmestymisestä seuranneessa taistelussa minulle selvisi, että elokuva kuuluu kategoriaan "Niin huono, että on hyvä" ja loppujen lopuksi elokuva osoittautuikin tämän kategorian ehkä parhaimpiin tapauksiin. En tiedä, miltä elokuva on vaikuttanut silloin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta nyt se näytti sen verran vanhentuneelta, että kaikelle sen menolle ei voinut kuin nauraa; jopa paikan päällä ollut ohjaaja Enzo G. Castellari sanoi, että naureskeli itsekin pitkin elokuvaa, vaikka 30 vuotta sitten olikin suhtautunut siihen ihan eri tavalla. Toisaalta minua ei yhtään haitannut tämän vanhentuneisuus, sillä se teki tästä elokuvasta todella viihdyttävän katsoa. Tarinassa ei ollut oikein mitään mieltä ja niinpä se saattoikin poukkoilla vaikka mihin suuntaan ja jotenkin vain jokainen käänne tuntui huvittavan suuresti. Lähestulkoon jokainen dialogi ja hahmojen liikkeet olivat sen verran ylinäyteltyjä, ettei niille voinut kuin nauraa. Lisäksi kun varsinkin suuressa lopputaistelussa käytettiin samoja kuvia pienen tauon jälkeen uudestaan ja uudestaan (ainakin yksi liekinheitinkohtaus), niin siinähän sitä istuttiin suuren mestariluokan kalkkunan äärellä. En minä hirveästi miettinyt elokuvan aikana, että miten elokuva tulisi loppumaan, enkä minä siitä hirveästi välittänytkään, vaan lähinnä otin vastaan sen mitä tuleman piti. Niinpä loppuratkaisu ei mitenkään ihmeellisyyksiä tarjonnut, mutta ei sen oikeastaan tarvinnutkaan.

Osansa elokuvan valtaisalla viehätysvoimalla oli sen näyttelijöillä, jotka eivät vain osanneet näytellä. Minusta ilmeisestikin pystymetsästä (tai kuntosalilta) löydetty Mark Gregory oli ulkomuotonsa puolesta ihan hyvä Trashina, mutta kun ei hän osannut näytellä sitten lainkaan, mikä toki teki hänen hahmostaan vain paremmin. Kaikki liikkumiset oli kuin suoraan joltain kesäteatterin lavalta varsinkin silloin, kun Gregoryn piti rynnätä kuvaan kameran ulkopuolelta. Jostain syystä kyllä pidin aidosti Icea näytelleestä Joshua Sinclairista, mutta muut näyttelijät seurasivatkin vähän niin kuin Gregoryn jalanjälkiä. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä oli tarinan pääkonnaa Hammeria esittäneen Vic Morrowin elokuvan loppupuolella tapahtunut jatkuva tekonaureskelu, joka melkein veti vertoja jopa Vesku Loirin Kuselalle.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvaa kuvattiin oikeasti Bronxissa, mutta mitään lupia ei ollut sen kummemmin kyselty ja liikennettäkään ei suljettu ulkopuolisilta. Enzo G. Castellari sitten kertoi ennen näytöstä, kuinka jossain vaiheessa tielle oli tullut sitten joku paikallinen amerikanitalialainen autoineen, ja tää tyyppi itsepäisyyttään ei millään suostunut poikkeamaan normaalilta reitiltä, vaan jäi autoineen siihen tielle. Castellari otti tilanteen haltuun palkkaamalla tyypin tuotantotiimiin pitämään juurikin nämä ulkopuoliset kaukana kuvauspaikkojen lähettyviltä, mikä kuulemma onnistuikin tältä temperamenttiselta herralta, joka käyttikin aika värikästä kieltä ajaessaan muita tiehensä. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Two Eyes Staring

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti