tiistai 15. marraskuuta 2011

Movie Monday #25 - Hävettää myöntää, mutta... - Mä elän niin kuin tahdon...


Olen pitänyt taukoa taas näihin haasteisiin osallistumisesta, vaikka haasteeseen #23 pitikin vastata, että katsokaa 2:37, mutta koska en sillä viikolla ehtinyt/jaksanut/muistanut, ja koska en jaksa myöhemmin palata edellisten viikkojen haasteisiin, niin jäi tekemättä (niinpä tein sen tässä aluksi). Nyt kuitenkin on aika vastailla tähän haasteeseen, jossa tunnustetaan synnit ja sivistymättömyys tiettyjen leffojen näkemättömyyden suhteen ja hävetään silmät päästämme...  Paitsi, että minä en häpeä mitään.

Olen puhunut tästä jo kerran aiemminkin, joten pientä toistoa saattaa nyt tulla. Voin paljastaa tässä kuuntelevani Klamydiaa ja jos jotkin bändin lauluista tuovat oman asennemaailmani mieleen, niin Kellokorttielämää, Se ei kuulu sulle sekä Tyhmä ja hullu, josta otsikossakin on pätkä. Nämä kaikki laulut kertovat itsenäisestä elämästä ja minulle oma itsenäisyys on hyvin tärkeä osa elämääni, ja vaikka en voikaan olla kaikilta osin niin itsenäinen kuin haluaisin (elämän realiteetit, kuten työnteko, on tietty otettava huomioon), niin kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka kuuluu tässä asiassa sinne äärilaitaan. Tätä itsenäisyysajattelua sovellan myös leffaharrastuksessanikin, ja siten minulle on se ja sama, jos minulla on tiettyjä klassikkoelokuvia näkemättä, enkä häpeä myöskään tunnustaa asiaa, jos joskus kysytään, vaikka jotkut sitä päivittelisivätkin ääneen, kuten yllä linkitetyssä tekstissä mainitun Kauriinmetsästäjän kohdalla. Maailma nyt vain sattuu olemaan niin täynnä elokuvia, että niiden kaikkien klassikoiden(kaan) näkeminen on lähes mahdotonta puhumattakaan siitä, että "klassikon" voi määritellä niin monin tavoin.

Jotenkin nämä päivittelijät olettavat automaattisesti, että jos katsoo paljon elokuvia, on täytynyt katsoa paljon elokuvia aina eli toisin sanoen itselle rakas harrastus ei ole saanut olla niin sanotusti myöhäissynnynnäistä. Niinpä elokuvien katselun on kärjistettynä pitänyt alkaa tyyliin samana päivänä kuin on tähän maailmaan ulos pullahtanut. Näinhän ei suinkaan ollut minun laitani, vaan vielä viitisen vuotta sitten olin minäkin aika keskivertokuluttaja elokuvien suhteen ja aikoinaan pelit olivat oman harrastuslistani kärkipäässä ja ajankäytön suhteen sellaisissa lukemissa, mihin elokuviin käyttämäni aika kalpenee huomattavasti. Ennen kuin leffaharrastus pääsi kunnolla vauhtiin, minulle tärkein elokuvien katselupaikka oli Maikkarin maanantaileffa ja vaikka en silloinkaan katsonut läheskään kaikkia sen leffapaikan elokuvia, niin varmasti keskimääräistä useammin ja kauas jäivät esimerkiksi niin TV2:n launtaileffapaikka, Maikkarin viikonloppuleffat puhumattakaan Nelosen Viikonlopun leffaputkista. Tuo maanantaileffapaikka keskittyi (ellen väärin muista) ainakin kouluvuoden aikana useimmin uudempiin elokuviin ja kesänkin elokuvat olivat usein taattuja massayleisölle maistuneita hittielokuvia, vaikka eivät niin uusia olisi enää olleetkaan, joten kyllähän minä tykkäsin. Poikkeuksia aina oli, mutta maanantaileffan lisäksi saatoin katsoa yleensä yhden leffan sitten viikonloppuna ja siihen mun leffaviikot usein jäivätkin, vaikka muistankin toisinaan hyödyntäneeni Filmtownin "7 leffaa 7 päivää" -tarjouksiakin. Esimerkiksi Yle Teeman tultua kuvioihin meni vuosia, ennen kuin katsoin yhtäkään elokuvaa sitä kautta. Heti jos elokuvassa oli edes jotain poistyöntävää (esim. aihe), usein jätinkin sen sitten väliin, oli kyse kuinka klassikkoelokuvasta tahansa. Itse asiassa tuolloin en edes ajatellut mitään klassikkojuttuja, vaan jos elokuva tuntui kiinnostavalta, meni katseluun. Jos ei, niin ei mennyt. No, tilanne on ainakin vähän muuttunut myöhemmin.

Minä olen vielä nuori, minulla on aikaa katsoa paljonkin elokuvia elämäni aikana, joten miksi minun pitäisi pitää kiirettä tiettyjen elokuvien suhteen? En ymmärrä. Silloin kun katselin elokuvia vielä tv:stä, niin monituisia klassikoiksi määriteltävissä olevia leffoja on jäänyt katsomatta ihan vain sillä perusteella, että "ehtiihän sitä myöhemminkin" ja sen sijaan tehnyt jotain muuta, kuten esimerkiksi pelannut pelejä senkin ajan tai mennyt aiemmin nukkumaan, jos tällainen klassikko on tullut niin myöhään. Ei minulla ole ollut leffankatselufiilis aina päällänsä, joten ei se klassikoidenkaan näkeminen ole ollut niin kiireellistä. Viime vuosina, kun oma klassikkoleffoista innostuminen on ollut käynnissä, tv:n kautta on tullut monia klassikoita, mutta koska pyrin välttämään tietoisestikin leffojen katsomista tv:n kautta, niin en ole pitänyt niin tärkeänä katsoa niitä edes silloin. Kyllähän tässä (toivottavasti) ehtii niitä useimpia vielä joskus katsomaan. Ei kaiken tarvitse olla sarjaa "kaikki mulle nyt heti". Toivon mukaan katselen elokuvia runsain määrin vielä vuosikymmentenkin päästä ja ainakin minä toivon, että niillekin vuosikymmenille mahtuisi vielä sellaisia klassikkoelokuvia, joita en olisi vielä edes nähnyt. Vai pitäisikö vanhempien elokuvien osalta tuleville ikävuosille jättää vain ne ei-klassikot?

Siitä huolimatta, että minulla on kirja 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä kerran elämässään, en allekirjoita kirjan otsikkoa. En edes leffafanien joukossa. Jos joidenkin lajityyppien elokuvat eivät pääsääntöisesti iske, miksi katsoa niitä? Vain yleissivistyksen vuoksi? Minä en ottanut tuon kirjan elokuvien katselua projektiksi siksi, että kokisin, että minun olisi pakko nähdä ne kaikki, koska olen leffafani, vaan siksi, että olen kiinnostunut kartuttamaan leffayleissivistystäni myös vanhoilla elokuvilla/klassikoilla, ja siksi, että tuo on laajuutensa vuoksi mitä kiehtovin projekti; jos kirjassa olisi ollut vain (esim.) 101 elokuvaa, sen kirjan leffat olisi käyty läpi ihan liian nopeasti, joten en olisi välttämättä edes kiinnostunut kirjasta. Ja vaikka itse olenkin innokas kartuttamaan leffatietouttani vanhojenkin elokuvien osalta, ymmärrän täysin, että kaikki leffafanitkaan eivät sellaisia ole, vaan katsovat (pääsääntöisesti) lähinnä uudempia tuotoksia ja se heille toki sallittakoon. Jos elokuva(tutkimust)a voisi opiskella Helsingin yliopistossa pääaineena, hakisin sinne heti, mutta pelkästään sivuaineopintomahdollisuuden vuoksi en pääkaupunkiseudulle lähtisi. En todellakaan katso, että muiden pitäisi olla samanlaisia leffahulluja kuin minä (ja minäkään en ole edes pahimmasta päästä) ja pitäisi olla samalla tavalla kiinnostunut elokuvan historiasta, vaan omaksukoot jokainen juuri sen verran tietoa elokuvista kuin haluavat. It's fine with me.

Mistä pääsemmekin sitten viimein John Wayneen, joka tuolla postin ylälaidassakin komeilee. Noir sanoi oman haastevastauksensa kommenteissa, että ei oikein tahtoisi kestää sitä, että joku jättää tiettyjä elokuvia katsomatta vain genrensä vuoksi, mutta minä puolestani kestän sen varsin hyvin ja ymmärränkin niitä/meitä ihmisiä oikein hyvin. Itsehän en ole nähnyt vielä yhtäkään John Waynen elokuvaa, mistä nousi hiljattain hyvin pieni poru eräällä leffafoorumilla, mutta tämähän seikka ei luonnollisesti ole minun vikani, vaan Waynen, sillä mitäs on herra näytellyt pelkissä* länkkäreissä, joita minua ei lähtökohtaisesti hirveästi nappaa katsella? Toki viime vuosina näkemäni harvat länkkärit ovat olleet yllättäenkin ihan mukiinmeneviä, mutta kuitenkaan en ole saanut niistä niin paljon irti kuin moni muu leffafani johtuen juuri siitä, että länkkäriteema ei vain iske minuun täydellä tehollaan. Toki en itsekään sokeasti ole jättämättä tiettyjä leffagenrejä väliin, enkä tekisi niin ilman 1001 elokuvaa -projektiakaan. Kuitenkin jos minua ei esimerkiksi länkkärit ja romanttiset komediat pääsääntöisesti kiinnosta (poikkeuksia toki aina on), niin miksi tuhlata niihin hirveästi aikaa?

Yksikään Tähtien sota -elokuva (näin vain esimerkkinä) ei ole sellainen, että ne olisi mielestäni pakko katsoa, jos leffoja harrastaa, mutta jos scifistelyt eivät vain kerta kaikkiaan iske. Tiettyhän tällaisten merkkitapausten näkeminen on aina vain hyvästä ja ehkä jopa suotavaa, mutta en minä vain osaa nähdä sitäkään minkäänlaisena pakkona; ehkä olen vain asian suhteen turhan ääriliberaali, mene ja tiedä. Jos on vaihtoehtona katsoa elokuva genrestä, joka on enemmän sitä omaan makuun sopivaa, ja genrestä, jonka elokuvista noin yleensä ei innostu ja siten on suurempi todennäköisyys pettyä, miksi olisi valittava jälkimmäinen genretapaus? Kuten niin monesta muustakin, niin minusta ensimmäinen Die Hard -leffa on lajityyppinsä valioita, mutta miksi ihmisen, joka ei toimintaleffoja harrasta, pitäisi väen väkisin se katsoa tai katsoessaan ymmärtää sen arvon jonain muunakin kuin tavanomaisena toimintapläyksenä (mitä se ei minusta todellakaan ole)? Tietenkin jos tosiaan paljon elokuvia katsoo, niin näihin kokeiluihin voi olla henkisellä tasolla helpompi valmiimpia, mutta jos niistä itseään miellyttävistä genreistä löytyy kateltavaa yllin kyllin, niin jos ei huvita tehdä tällaisia kokeiluja, no big deal! Kukin taaplatkoon leffapolkunsakin tyylillään.

Pidän hyvin mahdollisena, että joskus katson vielä lännenelokuvia, jotka iskevät kuin miljoona volttia ja ehkä saavat siten minut muuttamaan mieleni niiden suhteen, mutta kun tähän asti näkemäni länkkärit ovat olleet lähinnä tasoa "ihan ok tai hieman parempia", niin miksi varta vasten hakeutuisin niiden pariin, kun tarjolla on elokuvia lähtökohtaisesti kiinnostavammistakin genreistä? Toki jokainen harha-askel niistä mieluisimmista genreistä on oman leffasivistykseni kannalta vain hyväksi, mutta voin elää elämääni tyytyväisenä riippumatta siitä, että ihan joka vuosi ei tule länkkäreitä tahi muitakaan pienemmän mielenkiinnon kohteena olevien lajityyppien elokuvia katsottua.

Kaiken maailman "OMG!!1 LOL! Jätkä katsoo leffoja, mutta ei ole nähnyt sitä ja sitä leffaa" -elitistit saisivat kyllä painua kotiinsa!

*Tiedän toki, että Wayne on tehnyt vähän muutakin, mutta länkkäripainotteinenhan se hänen uransa eittämättä oli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti