keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Risto

Alkuperäinen nimi: Risto
Ohjaus: Tuomas Summanen
Käsikirjoitus: Mikko Reitala
Pääosissa: Risto Kaskilahti, Krista Kosonen, Aku Hirviniemi
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 98 min

- Kaskilahti esittää itseään.


Risto Kaskilahden (Risto Kaskilahti) ohjelmien suosio on laskusuunnassa ja niinpä Riston uusioperheen velat painavat päälle. Eräänä päivänä Kaskilahti sitten saapuu Ylen kuvausstudioon etuajassa ja saa päällensä spottivalon, minkä johdosta hän halvaantuu kaulasta alaspäin. Yle tarjoaa korvauksena niin suurta summaa, että Kaskilahden vaimo Anna (Krista Kosonen) intoilee suuresti velkojen poismaksun suhteen sekä muutenkin paremmasta elämästä taiteilijana. Ongelmaksi muodostuu vain se, että Kaskilahti paranee halvaantumisestaan täysin, mutta Anna saa Kaskilahden suostuteltua jatkamaan halvaantuneen esittämistä, ettei heidän tarvitsisi luopua rahoistaan. Valehtelu näyttelijältä toki onnistuu, mutta kun Kaskilahti haluaisi jo lopettaa koko huijauksen, ei se käykään kovin helposti...

Metailu on aina kivaa ja siinä olikin oikeastaan suurimmat syyt siihen, että menin katsomaan Ristoa. Teattereissa tiuhaan pyörinyt kännykänsulkemismainos antoi osviittaa siitä, että elokuva itsessään saattaisi olla mitä tahansa hyvän ja huonon elokuvan väliltä, mutta koska elokuvassa oli tätä meta-tasolla liikkumista siinä muodossa, että Risto Kaskilahti esitti itseään (tai itsensä nimistä henkilöä) riitti minulle perusteeksi tämän katsomiseen, sillä idea oli minusta lähtökohdiltaan kiinnostava, vaikka elokuva ei ihan niin paljon metailun maailmaan uponnutkaan kuin ehkä vähän odotin. Itse elokuva oli kuitenkin ihan kelpo elokuva suomalaiseksi komediaksi, josta ei myöskään tummempia sävyjä puuttunut.

Elokuvan alussa hyvissä ajoin ennen itse onnettomuutta käydään läpi Kaskilahden ja lähipiirin elämäntilanteita, joten yleistilanteesta saatiin melko hyvä käsitys jo alussa. Hieman pettynyt olin, kun selvisi, että elokuvassa ainoastaan Risto Kaskilahti esitti itseään, kun tuon edellä mainitun mainoksen perusteella (trailerin katsoin vasta jälkikäteen) olisin odottanut ainakin Aku Hirviniemen ja mitä jottei myös Krista Kososen näyttelevän omia itsejään, mikä olisi saattanut tehdä elokuvasta paljon riemastuttavamman kokemuksen. Nyt jäätiin jotenkin vähän puolivaloihin, eikä ideasta oltukaan saatu sitten ihan kaikkea irti. Toki elokuvan tarinan pointti oli muualla kuin siinä metailussa, vaikka tämän pikkuserkun Pasi Happosen (Aku Hirviniemi) oma käsikirjoitus samoja metailun polkuja kuljeskelikin. Tarina ei sinänsä juhlinut omaperäisyydellään, mutta sitä oli kuitenkin melko helppo katsoa, sillä elokuvan huumori oli ihan kivaa. Dialogi ei ollut minusta vain ja ainoastaan hauskaa, mutta silti ihan hauskoja dialogeja silloin tällöin koettiin, vaikka välillä jotkin kohtauksista muistuttivatkin sellaista semisketsi-osastoa. Lisäksi Inka (Elena Leeve) hahmona oli vähän tylsä; yleensä stereotyyppisistä uskovaisista saadaan heitettyä ihan hyvääkin läppää, mutta nyt ei vain toiminut. Pasi Happonen puolestaan oli todellinen sekopää, joten hänen ansiostaan/takiaan elokuvaan tuli välillä jopa trillerimäisiä piirteitä (lähellä oli, etten pistänyt elokuvan toiseksi kategoriaksi trilleriä), minkä vuoksi elokuvan huumori muuttui loppua kohden melko mustaan suuntaan, mikä ei sitten ihan täysin istunut tämän elokuvan muottiin; keveämmälläkin linjalla olisi voitu jatkaa. Loppuratkaisu oli ihan ok, vaikka sinänsä aika heppoinen olikin.

Elokuva oli täynnä hyviä näyttelijöitä, mutta parhaaksi luokittelin itse nimitähden eli Risto Kaskilahden. Vaikka Kaskilahti näyttelikin elokuvassa Risto Kaskilahtea, niin silti Kaskilahden Kaskilahti-hahmosta ei tullut sellaista oloa kuin olisin katsonut oikeaa Kaskilahtea, vaan nimenomaan Kaskilahti-hahmoa (että nautin tämän virkkeen kirjoittamisesta). Itsehän olen nähnyt aiemminkin Kaskilahden niin omana itsenään kuin elokuvissakin, joten jotain vertailupohjaa minullakin on. Kaskilahdesta ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että olisin katsellut näyttelijää itsessään, vaan nimenomaan satunnaista leffahahmoa, jonka nimi vain sattui olemaan Risto Kaskilahti, minkä ainakin minä laskin Kaskilahden eduksi. Aku Hirviniemi oli ihan hyvä oma itsensä Pasina, vaikka mitenkään hirveän muuntautumiskykyinen ei hänkään ollut ja Krista Kosonen oli ihan mainio Kaskilahden Anna-vaimona. Jaakko Saariluoma tekee siinä mielessä hauskan roolityön roskalehden toimittajana, että elokuvan sponsorina toimi 7 päivää -lehti. Mukana menossa: Kari Ketonen, Ville Myllyrinne, Elina Knihtilä, Stan Saanila (Uutisvuoto), Petteri Summanen, Jussi Vatanen (Napapiirin sankarit) ja Riku Nieminen (Vedetään hatusta).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tower Heist

tiistai 29. marraskuuta 2011

In Time

Alkuperäinen nimi: In Time
Ohjaus: Andrew Niccol
Käsikirjoitus: Andrew Niccol
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 109 min

- Don't waste my time!



Eletään maailmassa, jossa ajasta on ihan kirjaimellisesti tullut valuuttaa. Kun ihminen täyttää 25 vuotta, hän lakkaa vanhentumasta, mutta samalla hänet pitää elossa enää aika, jota ladataan ihmiseen aina vain lisää ja kun aika loppuu, hän kuolee. Aikaa ei ole vain riittävästi ja se jakautuu eri alueilla eri tavalla ja niinpä ghetossa aika on aina kortilla, kun taas rikkaiden kaupunginosassa kaikki ovat aikavarakkaita. Yksi tällainen rikkaasta kaupunginosasta New Greenwichistä kotoisin oleva on Henry Hamilton (Matt Bomer), joka tulee Dayton-nimiseen köyhään kaupunginosaan vain saadakseen aikansa loppumaan. Daytonin asukas Will Salas (Justin Timberlake) kuitenkin pelastaa Hamiltonin Minuuttivarkaiksi kutsutulta rikollisjengiltä ja vastoin Salasin pyyntöä lopulta antaa kaiken aikansa Salasille tämän nukkuessa, koska on itse kyllästynyt ikuiseen elämään. Salasin äidin (Olivia Wilde) ajan loputtua Salas suuntaa New Greenwichiin, jossa aikaa säädellään, yrittäen kostaa niille, jotka eivät ole suostuneet aikaansa jakamaan muille, mutta niin Minuuttivarkaat kuin poliisivoimat Aikavartijat (vai miksi niitä kutsuttiinkaan) ovat Salasin perässä...

Bongatessani In Timen ensimmäisiä kertoja, päätös tämän katsomiseen syntyi suurin piirtein seuraavalla tavalla (parin päivän ajanjaksolla): "Justin Timberlake pääosassa?! Nääh, enpä taida vaivautua. Amanda Seyfried naispääosassa?! Tuo yksi minun uudemmista suosikeistani? Periaatteessa kiinnostaisi, mut mut... Justin Timberlake pääosassa, joten en silti tiedä. Mitä hittoa? Tää on Andrew Niccolin ohjaama! Onkohan se käsikirjoittanutkin tämän? ON! Niccol, joka sentään on käsikirjoittanut suosikkielokuvani Truman Show'n (ja se S1m0nekin ihan hauskalla idealla varustettu)! Pakkohan tää on sitten nähdä!" Ja niinpä minä menin.  En voi luokitella Niccolia kaikkien aikojen parhaaksi käsikirjoittajaksi, mutta ihan vain sillä perusteella, että hän käsikirjoitti Truman Show'n, hän on ansainnut paikkansa minun sydämessäni ikuisiksi ajoiksi. Niin ja se, mitä tiedän hänen niin harvalukuisista elokuvistaan, niin hänellä on aina ollut vähintäänkin kiinnostavia ideoita ja sellainen kyllä löytyi tästäkin elokuvasta, joten ihan positiivisin odotuksin lähdin tätä katsomaan, eikä In Time myöskään pettänyt.

Siltä varalta, että joku ei olisi sattunut näkemään juoniselostuksia missään etukäteen (näin oli lähellä käydä minullekin), niin elokuvan alussa kerrotaan ihan tarpeeksi seikkaperäisesti, missä oikein mennään, joten elokuvaan pääsi heti hyvin sisälle. Erityisesti pidin alussa siinä, että heti alkajaisiksi päästiin vitsailemaan eri sukupolvien ihmisten samanikäisiltä näyttämisillä ja tähän vitsiin palattiin parissa muussakin kohdin. Sitten ennen kuin varsinaiset tapahtumat lähtivät liikkeelle, näytettiin miten paljon sillä ajalla on merkitystä ja niinpä erilaisia maksutilanteita näytettiinkin runsaasti. Itse päätarina sitten lähti käyntiin ihan kivasti ja elokuvan hengen huomioon ottaen ihan uskottavastikin, minkä jälkeen Salas pääsee vasta kunnolla vauhtiin. Tämä hänen New Greenwichissä eteneminen oli ihan hauskaa seurattavaa ja ilolla katselin sitä, miten Salasin uusi, kostoon pyrkivä, elämä oikein starttaa. Siinä vaiheessa, kun Sylvia (Amanda Seyfried) tuli kunnolla kuvioihin, koettiin ehkä pienehkö suvantovaihe, mutta siinä vaiheessa, kun Salas ja Sylvia alkavat liikkua yhdessä, nähdään ihan jännityksen täytteisiä toimintajaksoja, joiden aikana minä ainakin viihdyin, vaikka ihan omaperäisimmästä päästä kaikki juonenkäänteet eivät olleetkaan. Myönnettäköön kyllä se, että Aikavartijatkaan Raymond Leonin (Cillian Murphy) johtamana eivät sieltä mielenkiintoisimmasta päästä olleet.

Mistä kanssa pidin, oli tämä elokuvan maailma. Vaikka elokuvan kantava idea onkin tämä hyvin futuristinen "aika on valuuttaa" -ajatus, niin itse maailma ei ollut hirveän futuristisen oloinen varsinkaan siellä ghetossa. Totta kai aikavyöhykkeitä ylittäessä ja New Greenwichissä ollessa oli sellaista futuristista kiiltoa siellä täällä, mutta ei suinkaan miksikään kovinkaan futuristista tulevaisuuskuvaa silti tarjottu. Autojakin oli vähän sliipattu, mutta kuitenkin kuorten alta paljastui tarkoituksella menneiden vuosikymmenten menopelit. Esimerkiksi nämä poliisiautot olivat hyvin paljon Ritari Ässän KITT-autoa muistuttavia, vaikka ei ihan samanlaisia olleetkaan. Esimerkiksi 1950-luvun Ford Lincolnin oloisia autoja kuitenkin seassa pyöri.

Elokuvan aikahan rinnastui suoraan rahankäyttöön ja Niccolin rinnastukset siten olivatkin aika ilmiselviä, mutta kun ei antanut tämän häiritä liiaksi, niin ihan hyvää viihdettä riitti. Pienin muutoksin kuitenkin elokuvan ajan olisi voinut muuttaa nimenomaan rahaksi ja silti elokuva ei olisi hirveästi muuttunut siitä. Toki sitten elokuvassa oli sellaisia kohtia, joiden tueksi tarvittiin nimenomaan tätä aika-juttua, enkä nyt ollut ihan täysin varma siitäkään, olisiko elokuva rahateemalla tarjonnut samanlaista fiilistä; tuskin olisi kuitenkaan erottunut ainakaan minun silmissäni muista vastaavista. Tällaisenaan kyllä ajatusleikistä pidin ja siksi elokuvasta tykkäsinkin, enkä minä siten ainakaan turhaan käyttänyt omaa aikaani tähän elokuvaan. Hieman pienempi pistemäärä ei ollut kuitenkaan kaukana.

Justin Timberlake oli ihan ok pääosaan, vaikka joissakin paikoissa vähän hoopolta näyttikin (varsinkin juostessaan) ja nyt päivää myöhemmin minun olisi hyvin helppo sijoittaa Timberlaken tilalle esimerkiksi nuori Keanu Reeves, joten sikäli Timberlaken tilalla olisi voitu nähdä joku muukin ihan yhtä hyvin. Amanda Seyfried oli tässäkin roolissa ihan kiva, vaikka se hänen peruukkinsa, joka toi mieleen The Fifth Elementin Milla Jovovichin, peittikin osan Seyfriedin ulkonäöstä. Cillian Murphy oli ihan mukiinmenevä Aikavartijoiden pomona, kun taas Vincent Kartheiser aika stereotyyppisen version isosta pahasta pomosta (varmaankin tarkoituksella). Mukana menossa: Johnny Galecki (Rillit huurussa).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Risto

maanantai 28. marraskuuta 2011

Maissilapset

Alkuperäinen nimi: Children of the Corn
Ohjaus: Fritz Kiersch
Käsikirjoitus: George Goldsmith
Pääosissa: Peter Horton, Linda Hamilton, Robby Kiger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984
Kesto: 89 min

- Jesus Christ!
- Not in my book.


Isaac (John Franklin) on lapsisaarnaaja, joka pienessä Gatlinin kylässä saa muut kylän lapset ja teinit tappamaan kaikki kylän aikuiset. Kolme vuotta myöhemmin kaikki eivät ole suinkaan tyytyväisiä Isaacin opetuksiin, joita hän saarnaa maissipellolla ja niinpä yksi heistä, Joseph (Jonas Marlowe) yrittää paeta, mutta hänet tapetaan maissipeltoon. Hänen kuollut ruumiinsa pistetään pystyyn keskelle autotietä ja seudun ohi ajava pariskunta Burt ja Vicky (Peter Horton ja Linda Hamilton) törmäävät siihen. He yrittävät viedä ruumista läheiseen Hemingfordin kaupunkiin, mutta he eivät pääse lähellekään paikkaan, vaan joutuvat Gatliniin, jossa heitä odottaa Isaacin vallassa olevat maissilapset...

Tämä kuukauden WANHAna toimivan elokuvan piti olla katseluvuorossa jo pari kuukautta sitten, kun alkuvuodesta ostamani sarjan viides osa olisi tullut katseluun. Kuitenkin aloin kikkailla jatko-osien kanssa ja jätin Maissilapset odottamaan katseluaan, kunnes olisin saanut niin kaikki muutkin elokuvalle tehdyt jatko-osat haltuuni kuin myös edellä katsomani Amityvillet loppuun ja niinpä tämän elokuvasarjan katsominen venyi ja venyi, mutta nyt on viimein tämänkin aika, ainakin tavallaan, sillä kunnolla näiden katselu alkanee aikaisintaan ensi viikolla, mutta ajattelin, että jos nyt kuitenkin pistäisi tämän projektin käyntiin vielä tämän kuun puolella. Siitä Stephen Kingin tarinan lukemisesta on niin pitkä aika, etten muista, kuinka hyvin tämä sarjan ensimmäinen osa vastaa sitä novellia, mutta ainakin ihan positiivinen fiilis Maissilapsista jäi.

Elokuva alkaa tällä aikuisten lahtauksella, josta tosin nähtiin vain yhden paikan tapahtumat. Tästä sitten siirryttiin melko nopeasti kolmen vuoden päähän, jolloin sitten Burt ja Vicky tekevät matkaa kohti uutta asuinpaikkaansa, ja jolloin nähdään myös elämää Gatlinissa Isaacin ikeen alla. Ehkä turhan monta kertaa leikattiin autoilusta Gatlinin tapahtumiin ja takaisin, mutta noin muuten elokuvassa kyllä riitti puhtia pitämään tietynlainen uteliaisuus jatkuvasti yllä. Sinänsähän pariskunnan joutumisessa lähes autioon kylään ei ole ideana mitään uutta (tai sitten olen nähnyt tämän vain liian monta kertaa), mutta ihan kelvollisen tulkinnan tekijät olivat saaneet aiheesta aikaan. Pimeän tultua saatiin mukaan myös pientä jännitystä aikaan, mutta muuten varsinaiset jännittävät hetket jäivät jotenkin vähiin. Enemmän kuin itse tapahtumat minua mietitytti se, miten tekijät olivat saaneet kulutettua aikaa niin, että kylässä tapahtuvat asiat säilyttäisivät sen tietyn mielenkiinnon loppuun asti ja näin jälkeenpäin pitääkin sanoa, että melko hyvin. Kuten sanoin, niin en muista alkuperäistä tarinaa kovinkaan hyvin, mutta silti voisin otaksua, että aika paljon tässä on samaa kuin alkuperäisessä tarinassa, sillä jotenkin elokuvasta välittyi sellainen stephenkingmäinen ote; jos olen väärässä, niin siitä ekstrapojot tekijöille. Tykkäsin ihan siitäkin, että Gatlinin nuorten elo ei ollut pelkkää harmoniaa, vaan ristiriitoja heidänkin keskuudessaan oli. Pitkin elokuvaa kuullaan sitten sellaista sopivan karmivaa musiikkia, minkä periaatteessa olisi pitänyt parantaa elokuvasta pitämistä, mutta jotenkin sitä ei oltu osattu käyttää oikeissa paikoissa, sillä tietystä karmivuudesta huolimatta se ei juuri väristyksiä ajatellut. Esimerkiksi valoisuuden aikana se musiikki ei oikein toiminut, vaikka siitä muuten tykkäsinkin. Pitkään näytti siltä kuin olisi jäänyt jokaisen katsojan itsensä pääteltäväksi, toimiko Gatlinin kaupungissa oikeasti yliluonnollisia voimia vai oliko kaikki Isaacin mielikuvituksen tuotetta, mutta loppua kohden tämä päättely voitiin lopettaa, sillä tähän pohdintaan saatiin loppupuolella hyvin selvä vastaus ja loppu olikin ihan mukava, vaikkakaan ei järin erikoinen.

Peter Horton Burtina oli melko yksi-ilmeisen oloinen, mutta jokin siinä äijässä kuitenkin miellytti, sillä minä jopa pidin hänen suorituksestaan aika paljon. Tämä elokuva julkaistiin juuri ennen Terminaattoria, joten jos elokuva olisi julkaistu vasta vuotta myöhemmin, niin tokkopa elokuvan pääosaan olisi saatu Linda Hamiltonia... tai mistä sitä tietää? Hamiltonin puute olisi ollut kuitenkin ikävää, sillä hän teki ainakin omaan makuuni elokuvan parhaan osan ollen varsin hyvä Vickynä ja mitä parasta, minulle ei tullut sellaisia Sarah Connor -viboja mieleen Hamiltonin näyttelemisestä. Monet lapsinäyttelijät eivät mitään ihmeellisiä rooleja tehnyt, mutta pääasia oli, että Malachaita näytellyt Courtney Gains ja Isaacia näytellyt John Franklin onnistuivat molemmat olemaan vähintäänkin mukiinmeneviä, vaikka Franklin aika perinteisen "lapsisaarnaajan/-paholaisen" roolin vetikin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: In Time

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kotirauha

Alkuperäinen nimi: Kotirauha
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Marko Leino
Pääosissa: Samuli Edelmann, Santeri Kinnunen, Katariina Kaitue
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 102 min

- Sä et siis lainaa?
- E.


Rakennuttaja Sami Luoto (Samuel Edelmann) suunnittelee uusia taloprojekteja, vaikka edelliset on vielä myymättä. Kiinteistövälittäjä Koistinen (Aku Hirviniemi) on kuitenkin myönteinen asian suhteen, sillä yhdelle talolle on jo ostajaehdokkaat ja toisenkin kohdalla kiinnostusta löytyy. Kuitenkin näistä talokaupoista ei tule mitään, joten Luoto joutuu taloudelliseen ahdinkoon, minkä vuoksi hän ei pysty maksamaan työntekijöilleen palkkaa, joten Luodon on erotettava heidät, mistä he eivät ole järin innoissaan. Lisäksi Luoto ei kykene myöntämään epäonnistumista veljelleen Santulleen (Santeri Kinnunen), eikä myöskään perheelleen, millä on lopulta hyvin kohtalokkaat seuraukset...

Olin pitkään kahden vaiheilla, menenkö katsomaan tätä elokuvaa, sillä idea kulisseja pystyssä pitävästä miehestä oli ihan mielenkiintoinen, mutta sitten pelkäsin, että tämä on liiankin masentavaa katseltavaa alusta loppuun, joten loppujen lopuksi päätin jättää tämän odottelemaan mahdollista kotikatselua. Kuitenkin nyt kun tuli vietettyä epävirallista Finnkino-viikkoa, niin ajattelin sisällyttää myös "leffaviikon"* viimeiseksikin elokuvaksi teatterileffan ja eipä täällä juuri nyt paljon muuta mielenkiintoista tullut, joten päätin ottaa riskin ja mennä katsomaan tätä elokuvaa. Olin kuvitellut Kotirauhan aika perinteiseksi suomalaiseksi tapaukseksi eli ei mikään maailmaa mullistava elämys, mutta kuitenkin ihan katsottava, ja sellainen tämä elokuva myöskin oli.

Elokuva alkaa nykyhetkestä, josta pikku hiljaa siirrytään ajassa taaksepäin ja tämä aloitus jätti hieman kaksijakoisia fiiliksiä. Sitähän minä en tiennyt, että tämä ensimmäinen aikahyppy näytettäisiin myöhemmin vielä uudestaan, mutta sen aloituskohtauksen näkyminen vielä kertaalleen oli selviö ja jo alussa arvasi, ettei kaikki voi päättyä ihan niin kuin siinä annettiin ymmärtää; ei sen näyttämisessä muuten olisi ollut mitään järkeä. Kuitenkin käytännössä nykyhetkestä siirrytään kymmenen viikon päähän, josta Luodon optimistinen asenne lähtee pikku hiljaa muuttumaan todelliseksi reaalimaailman painajaiseksi. Senhän olin tiennyt etukäteen, ettei Luodon projektilla hyvin tulisi menemään, minkä vuoksi olin kuvitellut Luodon kujanjuoksun olevan hyvin masentavaa katseltavaa, mutta kunnolla masentavaksi elokuva ei mene kuin vasta ihan loppumetreillä. Sen sijaan Luodon uppoamista yhä syvemmälle talouskurimuksen suohon oli vain ja ainoastaan mielenkiintoista, enkä nyt tarkoita, etteikö masentavuuskin voisi olla mielenkiintoista, vaan sitä, että minua kiinnosti todella nähdä, kuinka syvälle Luoto vielä joutuu ja minkälaisten vaiheiden kautta, kuten myös sekin, että mitä tapahtuu sitten, kun Luodon vaimo Sari (Katariina Kaitue) saa tietää Luodon pohjalle putoamisista. Tarinaa oli kuitenkin ihan kivaa seurata, vaikka välillä tulikin eteen erinäisiä suvantohetkiä ja yritettiin oikein kunnolla tehdä myös katsojan olo pahemmaksi siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Hyvin Luodon tarina olisi voinut päättyä toisellakin tavalla, mutta varsinaisesti yllätys loppuratkaisu ei ollut, mitä nyt tulin kyllä pohtineeksi, millä tavalla kaikki menisi niin kuin arvelin sen menevän.

Jotkut ovat kehuneet Luodon hahmoa Samuli Edelmannin parhaaksi, mutta vaikka itse en nyt niin hirveästi ole herran leffauraa seurannut, niin ei hän minusta mitenkään ylivetoa suoritusta tehnyt, mutta kuitenkin sellaisen perusvahvan roolityön kuitenkin. Edelmannin eleistä ja ilmeistä kyllä kuvastui hänen kulloisensa mielenliikkeet, mutta eipä ne sellaista kunnon vaikutusta sieluuni tehneet. Santeri Kinnunen sen sijaan vakuutti ehkä vähän enemmänkin ollen tyystin erilainen hahmo kuin mihin minä olin tottunut ja Kinnusen hyvyys näkyi varsinkin siinä katumuskohtauksessa. Suomalainen näyttelijäjoukko on valitettavan pieni ja niinpä jokaisen uuden kohtauksen alkaessa tuli mietittyä, että tulisinko näkemään niissä taas jonkun vanhan tutun ja olihan niitä iso liuta. Mukana menossa: Aku Hirviniemi, Kristo Salminen (Salatut elämät), Tommi Korpela (ikävän pienessä roolissa), Taisto Oksanen (Iltalypsy), Aake Kalliala ja Petra Frey (Salatut elämät).

Pisteitä: 3,5/5

*Nykyään pyrin siihen, että oma leffaviikkoni sijoittuisi ajanjaksolle su-to.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset

torstai 24. marraskuuta 2011

Paranormal Activity 3

Alkuperäinen nimi: Paranormal Activity 3
Ohjaus: Henry Joost, Ariel Schulman
Käsikirjoitus: Christopher Landon
Pääosissa: Christopher Nicholas Smith, Lauren Bittner, Chloe Csengery
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 85 min

- Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody Mary...


 Dennis (Christopher Nicholas Smith) on osa-aikatyötön hääkuvaaja, joten hänen perheensä elää pääosin Dennisin vaimon Julien (Lauren Bittner) rahoilla, mitä Julien äiti (Hallie Foote) ei oikein sulata. He asuvat lastensa Katien ja Kristin (Chloe Csengery ja Jessica Tyler Brown) kanssa hyvänkokoisessa omakotitalossa, jossa alkaa kuitenkin tapahtua pikku hiljaa kaikkea outoa ja Kristi sanoo syyn löytyvän Tobysta, jota muut perheenjäsenet pitävät Kristin mielikuvitusystävänä. Dennis kuitenkin asettaa asuntoonsa kameroita, joiden avulla hän pääsee katsomaan, mitä talossa tapahtuu silloinkin, kun hän ei ole hereillä. Pikku hiljaa kameroista alkaakin näkyä yhtä jos toista ja lopulta perhe joutuukin suureen vaaraan...

En ollut pitänyt kahta aiempaa Paranormal Activity -leffaa mitenkään suurina kauhuelämyksinä, mutta koska ne eivät olleet ihan kehnojakaan, pääsi tämä sarjan kolmaskin osa leffateatterikatseluun. Joskin myönnettäköön, että osasyy teatteriin lähdölle löytyi myös ns. jatko-osa-ajattelusta eli koska aiemmatkin osat olin käynyt katsomassa, niin käydään sitten myös tämä. Minulla oli kuitenkin melkoiset ennakkoluulot tämän osan hyvyyden suhteen, enkä uskonut nauttivani tästä edes senkään vertaa kuin aiemmista osista (jatko-osat ovat kuitenkin aina jatko-osia), mutta tämä jatkoikin ihan hyvin aiempien osien viitoittamalla polulla ollen vähintäänkin yhtä viihdyttävä kuin aiemmatkin osat ja vaikka en voinutkaan antaa tälle aiempia osia enempää pisteitä, niin jälleen hyvin, hyvin lähellä oltiin eli Paranormal Activity 3 oli kuin olikin varsin kelpo tapaus.

Noin niin kuin näennäisesti jatketaan vanhalla tutulla kaavalla eli talossa alkaa tapahtua yhtä jos toista, mutta ei kaikkea kerralla, vaan pikku hiljaa yö yöltä ilmiöt tulevat rajummiksi. Toki tähän kaikkeen tuo vähän uutta eloa tämä Kristin näkemä Toby, jonka todellisuusaste oli tosin arvattavissa jo heti elokuvan alusta eli toisin sanoen melko kliseisillä vesillä kuljettiin. Perheen elo yliluonnollisten ilmiöiden keskellä ei ollut mitenkään erityisen uutta sekään, mutta kuten aiemmissakin osissa, niin käsivarakameralla kuvaaminen toi elokuvaan sellaista pientä kotikutoisen tuntua, mikä teki elokuvasta kuitenkin ihan viihdyttävän. Se perusongelma tässä osassakin oli, että jokaista tapahtumaa osasi odottaa aina niiden sattuessa eli elokuva ei useimmiten juuri pelottanut, vaikka pari kertaa minäkin säikähdin, vaikka ainakin toisessa näistä tiesin hyvin tarkkaan, että jotain tapahtuu. En kuitenkaan ihan täysin kyennyt ymmärtämään tätä juttua, että kun perheenjäseniä oli hukassa, niin ihan ensimmäinen asia oli ottaa kamera mukaan ihan joka paikkaan. Se, mikä nosti elokuvan osakkeita minun silmissäni ainakin vähän, oli tämä liikkuvaan tuuletinlaitteeseen kiinnitetty kamera, jonka kautta sitten seurattiin olohuoneen ja keittiön välillä useidenkin minuuttien ajan. Aina kun kamera kuvasi keittiötä, tiesi, että kun kamera siirtyy olohuoneeseen, niin jotain pientä saattaa tapahtua siellä ja päinvastoin ja ainakin minä seurasin jännityksellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Elokuvahan on tavallaan esiosa eli sen piti kertoa, mistä kaikki aiempien osien tapahtumat oikeastaan saivatkaan alkunsa, mutta se viesti jäi vähän puolinaiseksi. Toki asiasta mainittiin jossain välissä leffaa, mitä sitten hyödynnettiin elokuvan kääntyessä loppusuoralle, mutta eipä niitä todellisia syitä käsitelty kovinkaan laajalti. Toisaalta olin ihan tyytyväinen tähänkin (osittain ennalta-arvattavaan) loppuun, mutta toisaalta niitä yliluonnollisia tapahtumien taustoja olisi voinut käsitellä vieläkin seikkaperäisemmin.

Näyttelijät vaikuttivat samalla tavalla aidoilta kuin aiemmissakin osissa, joten siinä puolessa ei ollut valitettavaa. Jokaisella kärkihahmolla tuntui olevan oma persoonansa, eikä hahmot todellakaan jääneet pinnallisen tai karikatyyrimaisen oloisiksi. Niinpä pidin näistä kaikista perheenjäseniä näytelleistä tyypeistä. Dennisiä näytellyt Christopher Nicholas Smith oli varsin mainio perheenisänä ja Lauren Bittner puolestaan Julie-äitinä ja näiden keskinäisissä kanssakäymisessä oli paljon aidon tuntua, kuten myös heidän ollessaan lastensakin seurassa (jos nyt unohdetaan Dennisin jatkuva kameran näprääminen). Myös Kristin ja Katien välillä oli sellaista hyvin tutunoloista sisarullisuutta ja Chloe Csengery ja Jessica Tyler Brown tekivät molemmat ihan hyvää työtä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kotirauha

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

The Guard

Alkuperäinen nimi: The Guard
Ohjaus: John Michael McDonagh
Käsikirjoitus: John Michael McDonagh
Pääosissa: Brendan Gleeson, Don Cheadle, Liam Cunningham
Valmistusmaa: Irlanti
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 96 min

- I'm Irish. Racism is part of my culture.


Gerry Boyle (Brendan Gleeson) on poliisi ja asuu yksin pienessä irlantilaiskylässä, mikä on saattanut johtaa siihen, että hänellä on hyvin kyyninen maailmankuva. Hän on kyllä paha pahoille, mutta jos joku on sattunut kuolemaan, niin hän ei kavahda ajatusta uhrin rahojen viemisestä. Hänen työparikseen tulee Dublinista kotoisin oleva Aidan McBride (Rory Keenan) ja heti alkajaisiksi he joutuvat tutkimaan murhaa. Murhan taustalla on kuitenkin valtaisa huumesalakuljetusoperaatio, jota tutkii omalta osaltaan Yhdysvalloista lähetetty FBI:n agentti Wendell Everett (Don Cheadle). Kun sitten huumeporukka tappaa McBriden ja kadottavat tämän, Boyle ja Everett joutuvat työskentelemään yhdessä...

Satuin näkemään tämän elokuvan trailerin Finnkinossa, mistä sitten lähti ajatus tämän näkemisestä, vaikka mitään suurta innostusta en saanutkaan aikaiseksi. Kävi jopa mielessä, että olisin voinut jäädä odottelemaan dvd-julkaisua, mutta kun osui tälleen sopivasti tälle epäviralliselle Finnkino-viikolle (epävirallinen jo siksikin, että myös ensi viikolla tulee siellä käytyä useamman kerran), niin mikä jottei. En ole mikään suuri Brendan Gleeson -fani, vaikka hänen elokuvistaan olenkin pitänyt, mutta tässä leffassa hän trailerin perusteella näytteli sen kaltaista hahmoa, että siksi kiinnostuin. Juuri hahmon luonnetta enempää en siitä trailerista sitten muistanutkaan, joten siinä mielessä trailerin materiaali ei päässyt katsomiskokemusta pilaamaan. No, The Guard oli juuri sellaista ilkeää brittihuumoria (vaikka olikin tehty Irlannissa) kuin odotinkin, joten elokuva oli kyllä paikoitellen ihan hauska, mutta se paras terävyys siitä puuttui.

Elokuva pistetään käyntiin pienellä prologilla, jossa Gerry Boyle tutkii auto-onnettomuudessa kuolleen nuoren taskuja ja tästä alkukohtauksesta saa jo ihan kivan käsityksen Boylen luonteesta. Vähitellen sitten siirrytään itse päätarinaan, jonka aluksi Boyle saapuu kotoaan töihin ja uuden työparinsa luo. Tarina oli sinänsä aika perinteinen rikostarina, jossa poliisit, tai tässä tapauksessa Boyle ja Everett, selvittävät rikosta. Erona normitarinoihin on vain siinä, että elokuvan huumori on selvästi pistävämpää kuin monissa muissa vastaavissa elokuvissa. Boylea ei voi todellakaan sanoa hienotunteiseksi ihmiseksi ja hänen huumorinsa oli todella ilkeää, mikä sitten aiheuttaa hyvin erinäköisiä reaktioita hänen uusille tuttavuuksille. Harmi vain, ettei elokuvan muissa hahmoissa ollut samalla tavalla särmää kuin Boylessa ja niinpä elokuvan huumori- ja siten se kiinnostavin puoli jäi lähes yksinomaan Boylen harteille. Toisaalta sitten en pitänyt siitäkään, että näille roistoille oli yritetty kirjoittaa yhtä hauskoja repliikkejä, mikä ei lähes koskaan onnistunut. Boylen ja Everettin kemiat toimivat omalla oudolla tavallaan, joten heidän väliset kohtaukset olivat ihan hauskoja, mutta kokonaisuudessaan elokuvan huumorissa tahdottiin jäädä sellaisen pikkuhauskan tasolle. Tarina oli melkein kuin sivuosassa Boylen rinnalla, sillä se ei onnistunut sykähdyttämään eikä tulevia tapahtumia oikeastaan edes pohtinut, vaan tarinan tarkoituksena oli vain viedä eteenpäin Boylea, jotta tämä voisi pian taas sanoa jotain hauskaa. Ilman huumoripuolta elokuva olisikin varmasti tuntunut vain yhdeltä jaksolta esimerkiksi  Sydämen asialla -sarjaa (mikä ei parin jakson perusteella ole vain huono juttu) eli melkein olisi riittänyt sivusilmälläkin tarinan seuraaminen. Kyllä mä ajattelin, että The Guard  tiensä vielä joskus minun kotiinikin löytää, sen verran hauskaa tässä oli, mutta mikään kiire minulla ei sen hankinnan kanssa tule olemaan. Sellainen "silloin tällöin" katsottava tapaus, vaikka ei hirveästi erilaista katsomiskokemusta ehkä kykenekään tarjoamaan.

Brendan Gleeson oli elokuvan herra ja hidalgo ja vaikka/koska en montaa hänen elokuvaansa ole nähnyt, täytyy sanoa, että tässä elokuvassa hän oli tähän asti ehdottomasti parhaassa vedossa, vaikka niissä parissa muussakaan hän ei suinkaan ole ollut huono. Koko elokuva oikeastaan lepäsi Gleesonin roolisuorituksen varassa, joten siksi ehkä olisin toivonut, että hahmosta olisi otettu vielä vähän enemmänkin irti. Don Cheadle oli hänkin ihan hyvä pari Gleesonille, vaikka ei Gleesonin veroinen ollutkaan. Ehkä Cheadlen hahmo jäikin lopulta hieman persoonattomaksi tapaukseksi. Roistojen näyttelijät, joihin kuului muun muassa Mark Strong (Robin Hood, Kick-Ass), eivät oikein jääneet mieleen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Paranormal Activity 3

tiistai 22. marraskuuta 2011

Tartunta

Alkuperäinen nimi: Contagion
Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: Scott Z. Burns
Pääosissa: Laurence Fishburne, Kate Winslet, Matt Damon
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Yhdistyneet arabiemiirikunnat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 106 min

- It's a bad day to be a rhesus monkey.


Vaarallinen virus pääsee valloilleen. Toisena päivänä tartunnan saanut Beth (Gwyneth Paltrow) matkustaa Hong Kongista Chicagoon ja matkan aikana hän tartuttaa myös muita ihmisiä, jotka tartuttavat lisää ihmisiä, jotka tartuttavat puolestaan vielä lisää ihmisiä. Beth itse kuolee hyvin pian sen jälkeen, kun hän on tullut kotiin. Maailman terveysjärjestö WHO tekee taukoamatta työtä saadakseen tartunnan aiheuttavan viruksen taltutettua, mutta sitä ennen pitää keksiä rokote sekä vielä se, mistä virus on peräisin. Sillä välin salaperäinen virus tekee tuhojaan, mutta virus ei ole ainoa huolen aihe, sillä viruksen lisäksi myös pelko ja salaliittoteoriat leviävät ympäri maailmaa...

Olin jo vähän niin kuin menettänyt toivoni tämän elokuvan näkemisen suhteen, kun en aiempina viikkoina ehtinyt tätä näkemään ja Porinkaan Finnkino ei näyttänyt tätä joka päivä, joten olin jo ehtinyt sopeutua siihen ajatukseen, että katson tämän sitten joskus kotona. Kuitenkin hieman yllättäenkin tälle esitysviikollekin Tartunta vielä mahtui parille päivälle, joten pääsin kuin pääsinkin elokuvan näkemään ihan valkokankaalta käsin. Aihehan on minusta mitä kiehtovin ja minua kiinnosti nähdä, miten taudin leviäminen näkyy tavallisissa kansalaisissa. No, kiinnostavasta aiheesta huolimatta elokuvan teho jäi hieman puolitiehen.

Tarinassa oli monta tarinanlankaa ja niinpä taudin leviämistä seurattiin niin terveysviranomaisten, tautien parissa muuten työskentelevien kuin myöskin tavallisen kansalaisen kauttakin, joten mitään yhtenäistä juonta ei elokuvassa ollutkaan, vaikka sinänsä kronologisessa järjestyksessä elokuvaa vietiinkin eteenpäin. Elokuva olikin vähän sen suuntaista poikkoilua henkilöstä toiseen, että mitään samastumisen mahdollisuuksia yhtään kehenkään ei syntynyt ja kaikki henkilöt jäivät hieman etäisiksi. En pystynyt tuntemaan edes kunnolla surua Bethin miehen Mitchin (Matt Damon) puolesta, vaikka hän menettikin samana päivänä niin vaimonsa kuin poikansakin. Tästä viruksen aiheuttajan etsimisestä ei oikein saatu mitään kunnon jännäriä aikaan eikä myöskään siitä rokotteen kehittämispyrkimyksistä; jopa television poliisisarjat tarjoavat yleensä enemmän jännitystä. Elokuva kuitenkin parani jonkin verran siinä vaiheessa, kun päästiin siihen eniten odottamaani asiaan eli ihmisten paniikin leviämiseen, minkä seurauksia sitten oli ihan hauska seurata, vaikka välillä käytiinkin kesken kaiken jossain muualla katselemassa rokotetutkimusten edistymistä. Jotenkin tuo rokotteen kehittämisen aikataulu tuntui kovin realistiselta eli siinä ei edetty niin nopeasti kuin Hollywood-elokuvissa yleensä. Elokuvan lopussa oli yritetty vielä saada jotain lisäarvoa kaikelle nähdylle, mutta aika tuloksetta. Kyllähän tämä nyt yhden illan viihteenä meni, vaikka hieman vaisuksi tahtoi jäädäkin, mutta tosiaan panikointikohtausten ansiosta jäi hivenen plussalle. Elokuvan blogistille Alan Krumweldelle (Jude Law) olisin toivonut toisenlaista kohtaloa.

Etukäteen oli monissa elokuvasta kertovissa artikkeleissa ja arvosteluissa mainittu, kuinka tämän elokuvan jälkeen jokainen kiinnittää huomiota hygieenisuusseikkoihin vähän enemmän ja minä olin ehtinyt jo asennoitua siihen, että elokuva pääsee kunnolla pelästyttämään katsojan oman puhtautensa puolesta, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Totta kai kerrottiin, miten monin tavoin taudit voivat levitä, mutta se tehtiin oikeastaan vähän tylsän kliinisesti ihan tavallisessa (hätä)kokouksessa, eikä mitään kunnon paniikinlietsontaa saatu aikaan. Olin ehkä hieman pettynyt.

Ottaen huomioon, ettei yksikään näyttelijöistä oikein saanut kovinkaan suurta roolia osakseen, niin elokuvaan oli saatu haalittua ihan kunnon määrä tähtinäyttelijöitä, sillä mukana olivat Laurence Fishburne, Gwyneth Paltrow, Matt Damon, Kate Winslet, Elliott Gould ja Jude Law. Näistä Gould jäi turhan vähäiseen rooliin, kun taas Fishburne ja Damon ei kumpikaan oikein vakuuttanut. Winslet ja Law puolestaan olivat ihan hyviä rooleissaan ja erityisesti tykkäsin Winsletistä. Runsaan tähtisikermän vuoksi ei voinut oikeastaan tietää, ketkä kaikki selviää hengissä, joten pientä lisäjännitystä sain siitä seikasta sitten irti.

Pisteitä: 3/5

PS. Stephen King kuvasi taudin leviämistä jännittävämmin!

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Guard

maanantai 21. marraskuuta 2011

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus

Alkuperäinen nimi: The Adventures of Tintin
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Steven Moffat, Edgar Wright, Joe Cornish
Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Uusi-Seelanti
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 104 min

- You do know what you're doing, right?
- Relax. I interviewed a pilot once!
 

Tintti (äänenä Jamie Bell) ostaa torikaupasta hienon purjelaivan pienoismallin kuin ohimennen. Hän tekee näin kuitenkin vain hetkeä ennen kuin muut laivasta kiinnostuneet ehtivät paikalle, mutta Tintti ei suostu antamaan juuri ostamaansa laivaansa pois. Sen sijaan hän menee kotiinsa ja yrittää saada selville syyn laivan suurelle suosiolle. Asuntoon saapuu kuitenkin kissa, jota Tintin koira Milou alkaa jahdata ja seurauksena laiva putoaa lattialle ja jotain menee lipaston alle. Kun sitten Tintti lähtee kirjastoon tutkimaan purjelaivan, Yksisarvisen, salaisuutta, joku sieppaa pienoismallin ja jäljet johtavat jo torilla pienoismallin ostoa yrittäneen Sakarinin (Daniel Craig) luo. Palatessaan kotiin Tintti huomaa asuntonsa myllätyn ja silloin Milou auttaa Tintin lipaston alle pudonneen käärön luo ja lopulta käärö johdattaa Tintin seikkailuun, johon ottaa myös osaa Tintin tapaama kapteeni Haddock (Andy Serkis)...

Myönnettävä on, että en ollut kovin innostunut tästä elokuvasta elokuvan ollessa vielä tekovaiheessa, mutta ensi-illan lähestyessä aloin minäkin tästä innostua. Tinttihän on yksi niistä sarjakuvista, joita en ole lukenut lähemmäs viiteentoista vuoteen, mutta josta arvelisin edelleen tykkääväni ja niinpä tämän elokuvan myötä iski kiinnostus saada käsiini myös nuo sarjakuvat, vaikka nyt en mitään kiirettä aio niiden hankkimisen kanssa pitääkään. En nyt kovin hyvin muista eri Tintti-seikkailujen sisältöjä kuin mitä albumien nimistä voi päätellä, joten siinä mielessä en antanut noiden tarinoiden vaikuttaa tästä elokuvasta pitämiseen, mutta muistaaksenihan tämä yhdisti muutamaa eri Tintti-tarinaa, ellen nyt ihan väärässä ole. Joka tapauksessa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jonka näin 3D:nä originaaliversiona, oli kuin olikin varsin viihdyttävä seikkailutarina.

Jo heti alkutekstien aikana kohosi sellainen oikeanlainen tunnelma, kun niiden aikana nähtiin piirrettymäisempi versio Tintin seikkailemisesta ja taustalla soi John Williamsin hyvin siihen alkutekstiin sovitettu musiikki, joka toi mieliin monet agenttiseikkailut. Itse introseikkailussa sitten Tintti, Milou ja ilmeisesti Sakarin eivät seikkaile vain alkutekstien vieressä, vaan niiden päällä, alla ja lomassa niin, että eri tekstit toimivat tämän alkuseikkailun ympäristönä ja minusta tämä alkuepisodi toimikin varsin hyvänä lähtölaukauksena koko elokuvalle.

Päätarina alkaa sieltä torilta, jossa Tintin lisäksi seikkailee taskuvaras Aristeides Sellistinen (Toby Jones). Totta kai arvasin Sellistiselläkin olevan jokin osa elokuvan tulevissa tapahtumissa, mutta itse tuli enemmän kiinnitettyä nimenomaan Tinttiin ja hänen ostamaansa laivaan, jonka arvoitus kiehtoi minua suuressa määrin ja niinpä laivan oston laukaisema seikkailu tuntui todella mielenkiintoiselta ja paikoin jopa jännittävältä, kuin olisi siirretty Indiana Jones -elokuvien henki animaatioon. Totta kai vähitellen kuvaan astui yhä tutumpia hahmoja aina Dupondista ja Dupontista (Simon Pegg ja Nick Frost) ja kapteenista Haddockista lähtien, mikä oli enemmän kuin odotettua; oikeastaan vain Tohtori Tuhatkaunoa jäin kaipaamaan, mutta ehkä se nähdään sitten seuraavassa osassa. Se vähä mitä muistan lukemistani Tintti-sarjakuvista, niin mielestäni elokuva oli melko hyvin säilyttänyt noiden tarinoiden hengen. Eli vaikka elokuva olikin täynnä huumoria, niin se ei suinkaan noussut pääosaksi niin, että tätä voisi varsinaiseksi komediaksi sanoa, vaan elokuvan pääpaino oli selkeästi seikkailulla. Tätä Tintin ja Haddockin seikkailua olikin oikein viihdyttävä katsoa, vaikka Haddockin solvauksissa ei päästykään ihan niihin mittoihin kuin sarjakuvissa. Lisäksi kun päätarinan lomassa nähtiin lukuisia viittauksia myös Tintin muihin seikkailuihin, niin mikäs sen parempaa. Totta kai elokuvassa oli sitten monia toimintaelokuvien kliseitä, mikä korostui varsinkin siellä laivassa ja sitä seuranneessa venematkassa, mutta kun toimintakohtauksetkin oli niin viihdyttävästi toteutettu, niin ei sekään pahemmin haitannut (ja varsinkin animaatioissa kuuluukin vähän liioitella). Elokuvaa ei varsinaisesti lopetettu kesken, mutta silti jätti pienen vihjeen siitä, mihin Tintin ja Haddockin matka voisi seuraavassa elokuvassa johtaa, mutta sitten taas samalla se ei ollut kuitenkaan niin avoin, etteikö kaksikko voisi aloittaa myöskin aivan uuden seikkailun parissa. Niin ja vaikka animaatiosta olikin kyse, niin ihan pienimmille elokuva ei ehkä sovi, mutta kaikille muille seikkailunnälkäisille kyllä suosittelen tätä.

Elokuvassa käytetty motion capture -animaatio oli sitten aivan omaa luokkaansa ja paljon aidommaksi ei animaatio enää kai voi tulla ennen kuin mennään kokonaan elävään kuvaan. Animaation suhteen oltiin paikoitellen tehty niin hienoa jälkeä, että välillä jotkut kohtaukset näyttivät kuin live action -filmiltä ja näin tapahtui varsinkin joissakin kaukaa lintuperspektiivistä kuvatuissa joukkokohtauksissa. Vasta kun siirryttiin lähemmäs hahmoja, animaatiomaisuus näkyi selvemmin. Hahmot olivat hyvin animoitu ja ne näyttivätkin kuin aidoilta esikuviltaan. Muiltakin osilta elokuva oli hyvin animoitu ja erityishuomio pitää antaa tälle myrskykohtaukselle. En enää pahemmin kiinnitä erityistä huomiota 3D:mäisyyteen, mutta sekin näytti ihan hyvältä ja sulautui hyvin animaation sekaan. Lisäksi John Williamsin säveltämä musiikki istui varsin hyvin tähän seikkailulliseen tarinaan, vaikka pidinkin sitä alkutekstien aikana kuultua kappaletta parhaimpana.

Pisteitä: 4/5

PS. Niin ja mitä tulee sitten edellisen arvostelun yhteydessä vähän kaavailtuun Illusionisti-arvosteluun, niin olin torstaina Helsingissä, mutta aikataulut eivät sitten menneetkään niin hyvin, että olisin ehtinyt elokuvan näkemään, joten se jää odottamaan hamaa tulevaisuutta, ehkä Porin Kinokellari-esitystä ensi keväällä tai syksyllä.

 Seuraavana arvosteluvuorossa: Tartunta

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Amityville: Dollhouse

Alkuperäinen nimi: Amityville: Dollhouse
Ohjaus: Steve White
Käsikirjoitus: Joshua Michael Stern
Pääosissa: Robin Thomas, Starr Andreeff, Allen Cutler
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 93 min

- So much for the giant rat.
- But it was there. You saw it!
- I don't know.

 
Uusioperhe muuttaa käytännössä keskelle ei mitään taloon, jonka perheen isä Bill (Robin Thomas) on rakentanut. Billin poika Todd (Allen Cutler) ja Billin vaimon Clairen (Starr Andreeff) poika Jimmy (Jarrett Lennon) eivät tule toimeen, sillä Todd on atleettinen teini, kun taas Jimmy on änisevä nörtti, joka kaipailee kuollutta isäänsä (Clayton Murray). Bill löytää talon viereisestä vajasta nukketalon, jonka hän tuo autotalliin, jossa auto ajautuu Billin tyttären Jessican (Rachel Duncan) syntymäpäivälahjaksi kaavaillun polkupyörän päälle, joten Bill ja Claire päättävät antaa Jessicalle tuon nukketalon, mikä ei kuitenkaan ole idea sieltä parhaimmasta päästä, sillä nukketalo on tehty Amityvillen murhatalon näköiseksi...

Viimein on aika jättää hyvästit Amityvillelle ainakin toistaiseksi (uudelleenfilmatisoinnit ovat vielä näkemättä) ja ehkä jopa vähän onneksi, sillä tämä matka ei ollut kaikilta osin kovinkaan antoisa, vaikka pieniä valopilkkujakin mukaan mahtui. Jostain kumman syystä odotin tältä alkuperäisen Amityville-sarjan päättävältä Amityville: Dollhouse tavallista enemmän, mikä saattoi johtua siitä, että tässä osassa itse talo pääsee kunnolla mukaan toimintaan, vaikka tässä nimenomaisessa tapauksessa talo tulikin mukaan elokuvan nimen mukaisesti nukketalon muodossa. En minä tästäkään elokuvasta kuvitellut mitään tajunnanräjäyttäjää, mutta jos nyt edes vähän keskimääräistä parempi olisi ollut. No, valitettavasti odotukset eivät kaikilta osin täyttyneet.

Pohdiskelin ennen elokuvan alkua, miten tämä nukketalo päätyisi tämän perheen haltuun, mutta kun se sitten paljastui, olin kohtalaisen tyytyväinen siihen tapaan, vaikka se jäikin selvittämättä, että miten se nukketalo ylipäänsä oli joutunut sinne vajaan. Alkupuoli elokuvasta oli sinänsä videoleffaksi ihan kiva ja nukketalon vähittäistä "eloon" heräämistä katselikin jotensakin uteliaana. Alkuvaiheessa nukketalon tempaukset olivat ihan kivaa lämmittelyä (pun intended!), josta jossain määrin pidin, vaikka tästä sängyn alla piilevästä jättirotasta ei voinutkaan pisteitä antaa ainakaan, mitä tulee rotan uskottavuuteen. Tästä Jimmyn isukin vierailemisesta en kuitenkaan hirveästi tykännyt, varsinkin kun sen sivujuonen osalta oiottiin mutkia melko suoriksi, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Muutenkin tämä mutkien oikominen tuntui olevan koko elokuvan tapa, mikä sitten vei kiinnostusta sitä mukaa kuin elokuva eteni. Esimerkiksi koko Claire+Todd -kuvio jäi todella torsoksi ja siten turhaksi lisäksi. Onneksi nukketalokohtauksissa taustalla soi ihan tunnelmallinen musiikkiraita, minkä ansiosta elokuvaan tuli sitten pientä jännitystä silloin tällöin. Kuitenkin vaikka sanoin pitäväni noista yöllisistä alkulämmittelyistä, niin siitä huolimatta niidenkin aikana olisi voinut tapahtua vähän enemmän ja tähän tulokseen tulin elokuvan viimeisen yön aikana, johon oli ladattu paukkuja enemmän kuin olisi välttämätta tarvittukaan. Toki viimeisenä yönä (eli elokuvan lopussa) ne kovimmat tapahtumat pitää tapahtua, mutta silti tämä viimeinen yö oli ihan liian pitkä, eikä ne tapahtumatkaan hirveästi säväyttäneet, vaan tuntuivat olevan sellaista "keksitään nyt edes jotain, vaikka ei mitään hyvää kuitenkaan" -osastoa. Loppuratkaisun arvasi jo elokuvan ensiminuuteilla.

Näyttelijät eivät tässäkään osassa juuri loistaneet, vaan huonoja tuntuivat olevan jollain tapaa jokainen, varsinkin nämä uusperheen lapset. Okei, Jessicaa näytellyt Rachel Duncan oli ihan ok, mutta kaiken kaikkiaan hän tuntui jäävän kohtuullisen varjoon ja Allen Cutler ja Jarrett Lennon puolestaan näyttelivät hyvin karikatyyrimaisia hahmoja. Perheen isää näytellyt Robin Thomaskaan ei vakuuttanut ja itse asiassa ainoa, jossa oli edes vähän jotain miellyttävää, oli Starr Andreeff, mutta ei hänkään mikään ylihyvä ollut.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Illusionisti (toivottavasti) / Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (luultavasti)

tiistai 15. marraskuuta 2011

Movie Monday #25 - Hävettää myöntää, mutta... - Mä elän niin kuin tahdon...


Olen pitänyt taukoa taas näihin haasteisiin osallistumisesta, vaikka haasteeseen #23 pitikin vastata, että katsokaa 2:37, mutta koska en sillä viikolla ehtinyt/jaksanut/muistanut, ja koska en jaksa myöhemmin palata edellisten viikkojen haasteisiin, niin jäi tekemättä (niinpä tein sen tässä aluksi). Nyt kuitenkin on aika vastailla tähän haasteeseen, jossa tunnustetaan synnit ja sivistymättömyys tiettyjen leffojen näkemättömyyden suhteen ja hävetään silmät päästämme...  Paitsi, että minä en häpeä mitään.

Olen puhunut tästä jo kerran aiemminkin, joten pientä toistoa saattaa nyt tulla. Voin paljastaa tässä kuuntelevani Klamydiaa ja jos jotkin bändin lauluista tuovat oman asennemaailmani mieleen, niin Kellokorttielämää, Se ei kuulu sulle sekä Tyhmä ja hullu, josta otsikossakin on pätkä. Nämä kaikki laulut kertovat itsenäisestä elämästä ja minulle oma itsenäisyys on hyvin tärkeä osa elämääni, ja vaikka en voikaan olla kaikilta osin niin itsenäinen kuin haluaisin (elämän realiteetit, kuten työnteko, on tietty otettava huomioon), niin kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka kuuluu tässä asiassa sinne äärilaitaan. Tätä itsenäisyysajattelua sovellan myös leffaharrastuksessanikin, ja siten minulle on se ja sama, jos minulla on tiettyjä klassikkoelokuvia näkemättä, enkä häpeä myöskään tunnustaa asiaa, jos joskus kysytään, vaikka jotkut sitä päivittelisivätkin ääneen, kuten yllä linkitetyssä tekstissä mainitun Kauriinmetsästäjän kohdalla. Maailma nyt vain sattuu olemaan niin täynnä elokuvia, että niiden kaikkien klassikoiden(kaan) näkeminen on lähes mahdotonta puhumattakaan siitä, että "klassikon" voi määritellä niin monin tavoin.

Jotenkin nämä päivittelijät olettavat automaattisesti, että jos katsoo paljon elokuvia, on täytynyt katsoa paljon elokuvia aina eli toisin sanoen itselle rakas harrastus ei ole saanut olla niin sanotusti myöhäissynnynnäistä. Niinpä elokuvien katselun on kärjistettynä pitänyt alkaa tyyliin samana päivänä kuin on tähän maailmaan ulos pullahtanut. Näinhän ei suinkaan ollut minun laitani, vaan vielä viitisen vuotta sitten olin minäkin aika keskivertokuluttaja elokuvien suhteen ja aikoinaan pelit olivat oman harrastuslistani kärkipäässä ja ajankäytön suhteen sellaisissa lukemissa, mihin elokuviin käyttämäni aika kalpenee huomattavasti. Ennen kuin leffaharrastus pääsi kunnolla vauhtiin, minulle tärkein elokuvien katselupaikka oli Maikkarin maanantaileffa ja vaikka en silloinkaan katsonut läheskään kaikkia sen leffapaikan elokuvia, niin varmasti keskimääräistä useammin ja kauas jäivät esimerkiksi niin TV2:n launtaileffapaikka, Maikkarin viikonloppuleffat puhumattakaan Nelosen Viikonlopun leffaputkista. Tuo maanantaileffapaikka keskittyi (ellen väärin muista) ainakin kouluvuoden aikana useimmin uudempiin elokuviin ja kesänkin elokuvat olivat usein taattuja massayleisölle maistuneita hittielokuvia, vaikka eivät niin uusia olisi enää olleetkaan, joten kyllähän minä tykkäsin. Poikkeuksia aina oli, mutta maanantaileffan lisäksi saatoin katsoa yleensä yhden leffan sitten viikonloppuna ja siihen mun leffaviikot usein jäivätkin, vaikka muistankin toisinaan hyödyntäneeni Filmtownin "7 leffaa 7 päivää" -tarjouksiakin. Esimerkiksi Yle Teeman tultua kuvioihin meni vuosia, ennen kuin katsoin yhtäkään elokuvaa sitä kautta. Heti jos elokuvassa oli edes jotain poistyöntävää (esim. aihe), usein jätinkin sen sitten väliin, oli kyse kuinka klassikkoelokuvasta tahansa. Itse asiassa tuolloin en edes ajatellut mitään klassikkojuttuja, vaan jos elokuva tuntui kiinnostavalta, meni katseluun. Jos ei, niin ei mennyt. No, tilanne on ainakin vähän muuttunut myöhemmin.

Minä olen vielä nuori, minulla on aikaa katsoa paljonkin elokuvia elämäni aikana, joten miksi minun pitäisi pitää kiirettä tiettyjen elokuvien suhteen? En ymmärrä. Silloin kun katselin elokuvia vielä tv:stä, niin monituisia klassikoiksi määriteltävissä olevia leffoja on jäänyt katsomatta ihan vain sillä perusteella, että "ehtiihän sitä myöhemminkin" ja sen sijaan tehnyt jotain muuta, kuten esimerkiksi pelannut pelejä senkin ajan tai mennyt aiemmin nukkumaan, jos tällainen klassikko on tullut niin myöhään. Ei minulla ole ollut leffankatselufiilis aina päällänsä, joten ei se klassikoidenkaan näkeminen ole ollut niin kiireellistä. Viime vuosina, kun oma klassikkoleffoista innostuminen on ollut käynnissä, tv:n kautta on tullut monia klassikoita, mutta koska pyrin välttämään tietoisestikin leffojen katsomista tv:n kautta, niin en ole pitänyt niin tärkeänä katsoa niitä edes silloin. Kyllähän tässä (toivottavasti) ehtii niitä useimpia vielä joskus katsomaan. Ei kaiken tarvitse olla sarjaa "kaikki mulle nyt heti". Toivon mukaan katselen elokuvia runsain määrin vielä vuosikymmentenkin päästä ja ainakin minä toivon, että niillekin vuosikymmenille mahtuisi vielä sellaisia klassikkoelokuvia, joita en olisi vielä edes nähnyt. Vai pitäisikö vanhempien elokuvien osalta tuleville ikävuosille jättää vain ne ei-klassikot?

Siitä huolimatta, että minulla on kirja 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä kerran elämässään, en allekirjoita kirjan otsikkoa. En edes leffafanien joukossa. Jos joidenkin lajityyppien elokuvat eivät pääsääntöisesti iske, miksi katsoa niitä? Vain yleissivistyksen vuoksi? Minä en ottanut tuon kirjan elokuvien katselua projektiksi siksi, että kokisin, että minun olisi pakko nähdä ne kaikki, koska olen leffafani, vaan siksi, että olen kiinnostunut kartuttamaan leffayleissivistystäni myös vanhoilla elokuvilla/klassikoilla, ja siksi, että tuo on laajuutensa vuoksi mitä kiehtovin projekti; jos kirjassa olisi ollut vain (esim.) 101 elokuvaa, sen kirjan leffat olisi käyty läpi ihan liian nopeasti, joten en olisi välttämättä edes kiinnostunut kirjasta. Ja vaikka itse olenkin innokas kartuttamaan leffatietouttani vanhojenkin elokuvien osalta, ymmärrän täysin, että kaikki leffafanitkaan eivät sellaisia ole, vaan katsovat (pääsääntöisesti) lähinnä uudempia tuotoksia ja se heille toki sallittakoon. Jos elokuva(tutkimust)a voisi opiskella Helsingin yliopistossa pääaineena, hakisin sinne heti, mutta pelkästään sivuaineopintomahdollisuuden vuoksi en pääkaupunkiseudulle lähtisi. En todellakaan katso, että muiden pitäisi olla samanlaisia leffahulluja kuin minä (ja minäkään en ole edes pahimmasta päästä) ja pitäisi olla samalla tavalla kiinnostunut elokuvan historiasta, vaan omaksukoot jokainen juuri sen verran tietoa elokuvista kuin haluavat. It's fine with me.

Mistä pääsemmekin sitten viimein John Wayneen, joka tuolla postin ylälaidassakin komeilee. Noir sanoi oman haastevastauksensa kommenteissa, että ei oikein tahtoisi kestää sitä, että joku jättää tiettyjä elokuvia katsomatta vain genrensä vuoksi, mutta minä puolestani kestän sen varsin hyvin ja ymmärränkin niitä/meitä ihmisiä oikein hyvin. Itsehän en ole nähnyt vielä yhtäkään John Waynen elokuvaa, mistä nousi hiljattain hyvin pieni poru eräällä leffafoorumilla, mutta tämähän seikka ei luonnollisesti ole minun vikani, vaan Waynen, sillä mitäs on herra näytellyt pelkissä* länkkäreissä, joita minua ei lähtökohtaisesti hirveästi nappaa katsella? Toki viime vuosina näkemäni harvat länkkärit ovat olleet yllättäenkin ihan mukiinmeneviä, mutta kuitenkaan en ole saanut niistä niin paljon irti kuin moni muu leffafani johtuen juuri siitä, että länkkäriteema ei vain iske minuun täydellä tehollaan. Toki en itsekään sokeasti ole jättämättä tiettyjä leffagenrejä väliin, enkä tekisi niin ilman 1001 elokuvaa -projektiakaan. Kuitenkin jos minua ei esimerkiksi länkkärit ja romanttiset komediat pääsääntöisesti kiinnosta (poikkeuksia toki aina on), niin miksi tuhlata niihin hirveästi aikaa?

Yksikään Tähtien sota -elokuva (näin vain esimerkkinä) ei ole sellainen, että ne olisi mielestäni pakko katsoa, jos leffoja harrastaa, mutta jos scifistelyt eivät vain kerta kaikkiaan iske. Tiettyhän tällaisten merkkitapausten näkeminen on aina vain hyvästä ja ehkä jopa suotavaa, mutta en minä vain osaa nähdä sitäkään minkäänlaisena pakkona; ehkä olen vain asian suhteen turhan ääriliberaali, mene ja tiedä. Jos on vaihtoehtona katsoa elokuva genrestä, joka on enemmän sitä omaan makuun sopivaa, ja genrestä, jonka elokuvista noin yleensä ei innostu ja siten on suurempi todennäköisyys pettyä, miksi olisi valittava jälkimmäinen genretapaus? Kuten niin monesta muustakin, niin minusta ensimmäinen Die Hard -leffa on lajityyppinsä valioita, mutta miksi ihmisen, joka ei toimintaleffoja harrasta, pitäisi väen väkisin se katsoa tai katsoessaan ymmärtää sen arvon jonain muunakin kuin tavanomaisena toimintapläyksenä (mitä se ei minusta todellakaan ole)? Tietenkin jos tosiaan paljon elokuvia katsoo, niin näihin kokeiluihin voi olla henkisellä tasolla helpompi valmiimpia, mutta jos niistä itseään miellyttävistä genreistä löytyy kateltavaa yllin kyllin, niin jos ei huvita tehdä tällaisia kokeiluja, no big deal! Kukin taaplatkoon leffapolkunsakin tyylillään.

Pidän hyvin mahdollisena, että joskus katson vielä lännenelokuvia, jotka iskevät kuin miljoona volttia ja ehkä saavat siten minut muuttamaan mieleni niiden suhteen, mutta kun tähän asti näkemäni länkkärit ovat olleet lähinnä tasoa "ihan ok tai hieman parempia", niin miksi varta vasten hakeutuisin niiden pariin, kun tarjolla on elokuvia lähtökohtaisesti kiinnostavammistakin genreistä? Toki jokainen harha-askel niistä mieluisimmista genreistä on oman leffasivistykseni kannalta vain hyväksi, mutta voin elää elämääni tyytyväisenä riippumatta siitä, että ihan joka vuosi ei tule länkkäreitä tahi muitakaan pienemmän mielenkiinnon kohteena olevien lajityyppien elokuvia katsottua.

Kaiken maailman "OMG!!1 LOL! Jätkä katsoo leffoja, mutta ei ole nähnyt sitä ja sitä leffaa" -elitistit saisivat kyllä painua kotiinsa!

*Tiedän toki, että Wayne on tehnyt vähän muutakin, mutta länkkäripainotteinenhan se hänen uransa eittämättä oli.

Amityville: Uusi sukupolvi

Alkuperäinen nimi: Amityville: A New Generation
Ohjaus: John Murlowski
Käsikirjoitus: Christopher DeFaria,Antonio Toro
Pääosissa: Ross Partridge, Lala Sloatman, David Naughton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 87 min

- Oh my God! Look at this. I love it! I do! It's fantastic. Can I borrow it? Would you mind? I'll give it back.
- Actually, Suki, you can borrow it if you promise not to give it back.


Keyes Terry (Ross Partridge) on valokuvaaja, joka menee jututtamaan erästä koditonta miestä kadulla ja mies antaa Keyesille vanhan peilin, jonka jälkeen koditon lähtee pois. Keyes vie peilin kotiinsa eräänlaiseen taiteilijakommuuniin tai soluasuntoon, jossa hänen vaimonsa Llanie (Lala Sloatman) sanoo inhoavansa peiliä ja peili päätyykin aluksi yhden kämppiksen Sukin (Julia Nickson) huoneeseen. Peilillä vain sattuu olemaan sisällään pahoja voimia, sillä sen koti on aikoinaan ollut Amityvillen murhatalossa, joten asunnossa alkaa tapahtua vähitellen outoja kuolemantapauksia ja kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, on peilillä salattu yhteys myös itse Keyesiin...

Niinpä niin. Kun käsittelyssä ovat olleet jo Amityvillen murhatalosta haetut lamput ja kellot, niin nyt on sitten tullut vuoroon peilit. Mitä pidemmälle tämä sarja on mennyt, sitä enemmän olen alkanut menettää uskoa näiden jatko-osien hyvyyteen, vaikka edellinen osa sattuikin yllättäen olemaan ihan piristävä tapaus, ja vaikka sarjan viimeistä osaa odotankin lievästi innolla (saa nähdä, petynkö hirveästi). Tämän osan kohdalla minulla ei mitään häävejä odotuksia ollut, vaan ajattelin elokuvan jatkavan sarjan kunniakkaalla kehnohkojen jatko-osien sarjaa, mutta mitä vielä? Tämä osa alitti nekin odotukset ja niinpä Amityville: Uusi sukupolvi ei ollut vain kehno, vaan ihan oikeasti huono tapaus, jolle ei kannata tuhlata juuri ajatuksiaan, paitsi jos on tapana harrastaa jatko-osia... jos silloinkaan.

Minä oikeasti kuvittelin, että elokuvan keskushenkilöt olisivat elokuvan nimen vuoksi vieläkin nuorempia (siis teinejä), mutta näin ei ollut, minkä ensin aluksi pistin ilolla merkille, mutta pian havaitsinkin, että nämä hahmot ovat melko mitäänsanomattomia, vaikkakaan ei ihan samalla tavalla kuin sarjan viidennessä osassa, mutta silti. Ollaan olevinaan niin taiteilijaa ja siten sivistynyttä, että alkoi oksettaa (viittaus lähinnä ryhmän ekaan keskusteluun). Eihän siinä mitään, jos tarina hahmojen ympärillä olisi ollut edes vähän hahmoja parempi, mutta kun ei. Keyes saa peilin, joka välillä sitten alkaa hehkua outoa punaista väriä, niin eikös vaan ala tapahtua kummia asioita, joiden johdosta yksi jos toinenkin saa surmansa ja kas kummaa, peilin kautta heijastuu myös tuo Amityvillen murhatalo. Jotenkin en ollut osannut yhdistää elokuvan nimeä Keyesiin ja siten pienenä yllätyksenä tulikin syy siihen, miksi tämä koditon antoi taulun nimenomaan Keyesille, mistä piti antaa edes puolikas piste; en edes ollut ajatellut, että taustalla olisi mitään varsinaista syytä. Kuitenkaan tämä yllätys ei parantanut elokuvaa sitten tippaakaan, vaan yhtä huonoissa merkeissä jatkettiin elokuvan loppuun asti. Vanhojen osien ja etenkin sen toisen osan tapahtumilla pyyhittiin aika tehokkaasti lattiaa, mikä ei olisi haitannut, jos se olisi tehty edes jokseenkin kelvollisesti, mutta eipä siitä hyvää jälkeä tullut. Niin ja mitä tulee elokuvan kauhupuoleen, niin varmaankin Pelottaako?- ja Kauhua kryptasta -sarjojen jaksotkin olisivat pelottavampia. Loppuratkaisu olisi saanut olla tapahtumien valossa vähän verisempi, mutta ei sitten. Pitäkööt tunkkinsa.

Elokuva oli tehty suoraan videolle, joten näyttelijäsuoritukset olivat vähän sen mukaisia, mutta eipä nekään ihan täyttäneet edes videoleffojen näyttelijätasoa. Varsinkin dialogit olivat paikoitellen hyvinkin töksähtelevän kuuloista esimerkiksi Sukia näytelleellä Julia Nicksonilla, eivätkä muutkaan ihan täysin onnistuneet. Ross Partridge, joka näytti tietyiltä osin ihan Dominic Purcellilta oli olosuhteisiin nähden ihan siedettävä pääosassa, mutta kun hänenkin hahmoonsa olisi saatu edes vähän kiinnostavuutta, mutta kun ei. Itse asiassa elokuvan parhaasta roolityöstä vastasikin nykyään parhaiten Lostista tunnettu Terry O'Quinn, joka ilman Lost-yhteyttäkin olisi ollut tavanomaista mieleenjäävämpi tapaus ainakin jos vertaa elokuvan muihin näytteliljöihin. Mukana menossa: Lin Shaye (Sekaisin Marista).

Pisteitä: 1,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amityville: Dollhouse

torstai 10. marraskuuta 2011

Amityville 1992 - aika on tullut

Alkuperäinen nimi: Amityville 1992: It's About Time
Ohjaus: Tony Randel
Käsikirjoitus: Christopher DeFaria,Antonio Toro
Pääosissa: Stephen Macht, Shawn Weatherly, Megan Ward
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 95 min

- Rusty? Hmm... Yesterday you said there was evil here.
- Yeah.



Jacob Sterling (Stephen Macht) on Kaliforniassa asuva menestyvä arkkitehti, joka palaa kotiinsa tuoden mukanaan iloisia uutisia: hänet on valittu suunnittelemaan uutta asuinaluetta Long Islandissa sijaitsevaan Amityvilleen. Hän tuo myös kotiin vanhan kellon, jonka hän on löytänyt Amityvillessä sijaitsevan talon raunioilta. Jacobin ex-tyttöystävä Andrea (Shawn Weatherly) hoiti Jacobin lapsia Rustya ja Lisaa (Damon Martin ja Megan Ward) ja myrskyn takia/varjolla jää Jacobin taloon yöksi. Seuraavana päivänä Jacob menee juoksulenkille, jonka aikana joutuu naapurustossa asuvan koiran hyökkäyksen uhriksi ja Jacob joutuu vuodepotilaaksi ja Andrea hänen hoitajakseen. Samaan aikaan Jacobin kello tuntuisi tekevän omia temppujaan ja Amityvillessa sijainnut surullisenkuuluisa talo näyttäytyy yhdelle jos toisellekin...

Nyt kun on jälleen päästy Amityville-elokuvien makuun, niin onkin aika pitää pieni tauko, kun viikonloppureissu sotkee katseluita. Sitä ennen kuitenkin oli vielä luvassa tämä sarjan kuudes osa, jota en mitenkään hirveän innostuneena lähtenyt katsomaan sarjan edellisen osan oltua melko vaatimaton tapaus. Kuitenkin siihen verrattuna Amityville 1992 - aika on tullut oli yllättävänkin pirteä tapaus (pitää muistaa, että viidennen osan kohdalla pohjapisteidenkään antaminen ei ollut kaukana) ja niinpä sainkin yllättyä positiivisesti. Tai no, jos en nyt ihan täysin positiivisesti, niin kuitenkin edellistä osaa paremmin tätä osaa kykeni katsomaan, vaikka eipä tämäkään mikään huipputapaus ollut.

Jo elokuvan ensimetreiltä näkyi, että nyt oltiin selvästi viidettä osaa laadukkaammilla vesillä: kuva oli paljon terävämpi ja hahmotkaan eivät olleet umpitylsiä tolloja. Enemmänkin elokuvan perhe (ex-tyttöystävä Andrealla täydennettynä) tuntui aika paljon 90-luvun tv-perheltä, mikä ei suinkaan ollut vain huono asia. Neljännessä Amityville-elokuvassa oltiin pahoja tekevän lampun vallassa ja nyt sitten vuorossa oli tämä vanha pöytäkello ja ainakin paperilla kellon metkut tuntuivat mielenkiintoisemmalta verrattuna siihen lamppuun. Kello kun mahdollisti juuri tällaiset aikakikkailut, joita sitten elokuvassa nähtiinkin. Johtunee ehkä juurikin tästä tv-sarjamaisesta toteutuksesta, että sitä oli suhteellisen helppo katsoa, vaikka mitään järin erikoisia ei loppuviimeksi tapahtunutkaan. Silloin tällöin kello tekee pieniä kepposia perheenjäsenille, kunnes loppua kohden kiristää vähän tahtia. Elokuva sisälsi joitain tahattomia komiikkaa sisältäviä kohtauksia, esim. tämä olohuoneen muuttuminen valonkatkaisinta painamalla, mutta sitten myös joitakin ennalta-arvattavia juttuja, kuten ajan siirtyminen matkalla keittiöstä olohuoneeseen ja takaisin. Varsinkin loppupuolella pääsi verikin ihan kivasti lentämään, mutta sitä ennen oli soudettu sen verran kevyillä vesillä, että luonnehdinkin tätä elokuvaa sellaiseksi pehmokauhuksi, jota oli tv-sarjamaisen kuvauksensa vuoksi yllättävänkin helppo katsoa, mutta joka ei sitten aiheuttanut minkäänlaisia kauhunväristyksiä. Kellon vaikutukset perheenjäsenien psyykkeseen eivät sitten niin paljon loppujen lopuksi lämmittäneetkään, vaikka toisaalta Jacobin luonnoksista pitääkin antaa pojoja. Ajalla leikiteltiin kuitenkin sen verran paljon, että ei ollut vaikea arvata, että myös loppuratkaisussa aikasiirtymää käytetään hyväksi, mutta varsinkin Rustyn osalta homma ei ihan toiminut. Tosin Rustyn kohtalon jälkeen tehtiin vielä yksi aikahyppy, joka meni sekin hyvin arvattavia polkuja pitkin.

Näyttelijät toivat tosiaan mieleen 90-luvun tv-sarjojen perheet, ja kun kyseisenlaisista tv-perheistä pidän, niin eipä suurta valittamista ollut myöskään näyttelijöissä. Ei heistä yksikään mitään über-hyviä suorituksia tehnyt, mutta sellaisia kuitenkin, etteivät alkaneet käydä hermoillekaan, vaan perinteisen hyväntuulinen kuva heistä jäi, vaikka samalla hiukan hajuttomia. Rustya näytellyt Damon Martin ja Lisaa näytellyt Megan Ward olivat aika stereotyyppisiä näkemyksiä (ysäri)teineistä, mutta samanlaista meininkiä on nähty monissa tv-sarjoissakin. Vaikka elokuva tehtiinkin videolle, niin silti tv-maisuudesta muistutti myös ärsyttävät sivuhahmot, jollainen oli muun muassa Andrean poikaystävä Leonard, jota näytteli Jonathan Penner.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amityville: Uusi sukupolvi / Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Amityvillen kirous

Alkuperäinen nimi: The Amityville Curse
Ohjaus: Tom Berry
Käsikirjoitus: Michael Krueger, Norvell Rose
Pääosissa: Kim Coates, Cassandra Gava, Anthony Dean Rubes
Valmistusmaa: Kanada, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 87 min

- Weird.
- Certified.


Pappi (Jan Rubes) on ottamassa vastaan synnintunnustusta rippituolissa, kun hänet murhataan. Tämän jälkeen kirkko jää käyttämättömäksi, joten kaikki kirkon tavarat viedään säilöön Amityvillessä sijaitsevaan pappilaan, niin myös tämä rippituoli. Kaksitoista vuotta myöhemmin entisen pappilan ostaa pariskunta Debbie ja Marvin (Dawna Wrightman ja David Stein), jotka ystävineen tulevat taloon ja yhdessä he alkavat pistää paikkoja kuntoon. Talo kuitenkin sijaitsee kirotulla alueella ja kun sitten vielä se kuolleen papin rippituolikin on talon kellarissa, alkaa pahasti näyttää siltä, että talossa mellastaisivat vielä nuo pahuuden henget, joten miten ystävyksille käykään?

Joidenkin ennakkotietojen mukaan lupasin tarjota teille seuraavaksi Tartunnan arvostelun, mutta kun eilen illalla tuntui vähän siltä, että jos nyt hirveästi ylimääräisiä poljen tuolla ulkoilmassa, niin saan itse jonkin pöpön, mikä ei oikein sopisi juuri nyt suunnitelmiin, niin jätän sen suosiolla ensi viikkoon, kun vielä täällä silloinkin menee. Sen sijaan jatkan hyvin katkonaisesti edennyttä Amityville-elokuvien katsomista ja katkonaisena tämä vielä jatkuu, sillä luultavasti saan urakan loppuun vasta ensi viikon jälkeen. Tämän elokuvan ehdin jo hankkiakin, mutta koska se oli leikattu versio, jouduin hankkimaan sen uudelleen leikkaamattomana, joten siksi tuli pieni katkos näihin. Nyt kun NV:kin on loppuun käsitelty ja pääsen aloittamaan leffarutiinit taas, niin olisihan se ollut ihan kiva juttu aloittaa kotileffailu jollakin hyvällä elokuvalla. Amityvillen kirous nimittäin ei sellainen ollut.

Elokuva sijoittuu Amityvilleen, mutta oikein mikään muu ei sitten enää viittaakaan aiempiin osiin. Toki paikallisessa kuppilassa vieläkin jaksetaan jauhaa tuon surullisenkuuluisan talon tapahtumista, mutta siihen se sitten jääkin. Niinpä tämän elokuvan julkaiseminen Amityville-elokuvana onkin selvästi ollut pelkästään markkinointitemppu, sillä muuten elokuvaa tuskin olisi julkaistu lainkaan. Elokuva nimittäin ei ollut järin kaksinen tapaus. En tiedä, johtuiko reilun viikon kestäneestä leffatauosta vai mistä, mutta alussa jaksoin vielä olla kiinnostunut elokuvan menosta, mutta kun melko nopeasti kävi ilmi, että leffa on melkoinen susi, niin ne fiiliksetkin katosivat aika pian. No, videollehan tämä olikin suoraan tehty. Suurin ongelma oli ehkäpä se, että elokuva ei koskaan oikein ota tuulta purjeisiin eli se ei lähde liikkeelle missään vaiheessa, vaan tasapaksua menoa riittää alusta loppuun. Missä ovat ne pahojen henkien temppuilut (melkein) heti kun hahmot astuvat taloon? Ei missään! Sen sijaan elokuva yrittää säikytellä satunnaisilla ilta- ja yökohtauksilla, joista iso osa tapahtuu jonkinlaisia meedion kykyjä hallitsevan Debbien unissa... tai sitten ei. Ei siitä täyttä varmuutta ottanut. Papin väkivaltainen kuolema ja rippituolin sijainti kellarissa oli toki keskiössä näissä kummitteluissa, mutta mitään amityvillemäistä fiilistä en niistä saanut. Niinpä elokuva muistuttikin tyypillistä kummitustalotarinaa, joka ei vain onnistu juuri lainkaan pelottamaan. Tai no, myönnettäköön, että kerran taisin säikähtää minäkin hieman, mutta koska kyseessä oli äkkisäikytyksestä, ei siitäkään hirveästi iloa ollut. Loppuratkaisu oli aika tylsä ja se syy, miksi tapahtumat linkittyivät papin kuolemaan, ei hirveästi mielikuvitusta ole vaatinut. Niin ja miksi ihmeessä lopputapahtumien ollessa käynnissä piti välillä leikata kadulla kurvaileviin Abbyyn (Cassandra Gava) ja poliisiin, kun tiedossa se oli koko ajan, että molemmat olivat matkalla? Niin ja mikä oli rouva Moriartyn todellinen funktio elokuvassa? Olla päätarinan ensimmäinen uhri? Kuitenkin alun semi-kiinnostavuuden vuoksi joudun antamaan elokuvalle pisteen, vaikka koko ajan olen miettinytkin, onko siinäkin pisteessä yksi piste tai edes puolikas liikaa.

En nyt ole täysin varma, olivatko elokuvan näyttelijät hyviä vai huonoja, sillä jos heidän on ollut tarkoituskin näytellä tylsiä hahmoja, niin siinä ne ovat todellakin onnistuneet. Näissä hahmoissa ei nimittäin ollut mitään mielenkiintoa, mutta ottaen huomioon hahmojen taustat, niin en ole varma, onko haluttukaan sitä. Heillä ei ollut oikein mitään tarjottavaa. Okei, Debbieä näytellyt Dawna Wightman jäi ainakin siltä osin mieleen, että hänen tekoitkunsa ei vain oikein toiminut. Rouva Moriartya näytellyt Helen Hughes oli ehkä koko konkkaronkan paras ilmestys noin niin kuin näyttelijäsuorituksien osalta, eikä hänkään mitenkään hyvä ollut, vaan lähinnä kliseinen.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amityville 1992 - aika on tullut

maanantai 7. marraskuuta 2011

Night Visions: Lady Terminator

Alkuperäinen nimi: Pembalasan ratu pantai selatan
Ohjaus: H. Djut Djalil
Käsikirjoitus: Karr Kruinowz
Pääosissa: Barbara Anne Constable, Christopher J. Hart, Claudia Angelique Rademaker
Valmistusmaa: Indonesia
Ilmestymisvuosi: 1989
Kesto: 82 min

- I am not a lady. I am an anthropologist!


Etelämeren noitakuningatar saa voimaa siitä, että hän tuhoaa rakastajiensa penikset, mutta kerran hän erehtyy sänkyyn miehen kanssa, joka vie hänen voimansa ja hän uhoaa tulevansa kostamaan myöhemmin kadoten merten syvyyksiin ja samalla kiroten miehen jälkeläiset. Siirrymme nykyaikaan, jossa antropologi Tania Wilson (Barbara Anne Constable) kastautuu meressä ja saa noitakuningattaren sisäänsä ja Wilsonista tulee kylmäverinen tappaja, Lady Terminator, joka tappaa tapauksesta riippuen joko asein tai seksillä, jonka jälkeen miehen vehkeet tuhoutuvat. Lady Terminatorin tähtäimessä on myöskin tuon noitatohtorin jälkeläisiin kuuluva Erica (Claudia Angelique Rademaker), joka onnistuu kuitenkin pakenemaan, mutta Lady Terminator ei niin vain anna periksi...

Vihdoin ja viimein on Night Visions -elokuvat käsitelty tämän arvostelun myötä, sillä Lady Terminator sai luvan olla Night Visionsin vihoviimeinen elokuva. Esityksen alkaessa kello oli jo yhdeksän (tai kahdeksan, jos talviaikaan siirtyminen lasketaan) ja olin kuvitellut olevani jo kuolemanväsynyt, mutta kiitos kai useiden yöllä nautittujen kahvien, niin melko virkeä olin vielä tämänkin elokuvan aikana. Tästä elokuvasta olen kuullut jonkin verran jo aiemmin, joten olin ollut vähintäänkin utelias näkemään tämän jo pidemmän aikaa, joten eihän tätä voinut sitten missään nimessä jättää väliin. No, omalla kohdallani Lady Terminator jäi ikävä kyllä vähän puolitiehen.

Elokuvan tarina ei nimittäin ollut kovinkaan kaksinen. Jotenkin ei vain jaksanut iskeä tämä idea sekstaamalla miehiä tappavasta naisesta ja itse asiassa koko alun noitakuningatar-juttukin oli vähän silleen plääh. Niin kuin mitä? Noitakuningatar asettaa kirouksen miehen, joka onnistuu tyydyttmään hänet sängyssä? Okeeei! Onneksi tässä elokuvassa kuitenkaan varsinaisella tarinalla ei tehty oikeastaan yhtään mitään, vaan pääasia on toiminnalla sekä Terminator-elokuvien parodioinnilla/matkimisella (en ole varma, kummasta on kyse) ja ei sillä, varsinkin jälkimmäisen elokuva onnistuu paikoitellen jopa ihan tyydyttävästi toteuttamaan ja niinpä monet toimintakohtaukset ovatkin ihan viihdyttäviä katsoa, joskaan ei missään nimessä läheskään kaikki. Niitä näyttäviä toimintakohtauksia olisi saanut olla paljon enemmän, jotta leffasta tosissaan tykkääminen olisi ottanut tuulta alleen; nyt vain tyydyttiin monesti vain apinoimaan Terminaattoria. Elokuvan kai pitäisi kuulua kategoriaan "niin huono, että on hyvä", mutta ei se ainakaan minun makuuni niin hyväkään ollut, parempi toki kuin juuri ennen tätä elokuvaa katsomani Ator - taisteleva kotka. Muu jäljellä oleva yleisö tuntui repeilevän tällekin elokuvalle enemmän kuin minä, mutta sitten taas kuulin yhden näistä paljon nauraneista sanoneen elokuvan jälkeen melko sanatarkasti "Vittu, että oli paska leffa!" Että joo. Ekstrapisteitä Come with me if you want to live -repliikistä (ei kokonaisia pisteitä kuitenkaan), vaikka I'll be back taisikin jäädä uupumaan. Vaikka elokuvassa tosiaan oli ihan viihdyttäviäkin toimintaosuuksia, niin ikävä kyllä lopputaistelu ei sitten ollutkaan sellainen ja jotenkin elokuvan loppu olikin vähän vaisu.

Kuten asiaan kuuluu, niin näyttelijöille ei suinkaan ollut mitään parhaiden näyttelijöiden palkintoja tarjolla, vaan näyttelijät olivat toinen toistaan kehnompia. Okei, ehkä (lady) terminaattoria näyttelevän ei tarvitsekaan liiemmin osata näytellä, joten sinänsä Barbara Anne Constable oli ihan jees, vaikka ei sekään nyt ihan samanlainen pökkelö ollut kuin Iso-Arska. Valitettavasti vaan muistakaan näyttelijöistä ei ollut oikein mihinkään. Christopher J. Hart sentään taitaa vähän yrittää, mutta muut ei oikein senkään vertaa.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tartunta

Night Visions: Ator - taisteleva kotka

Alkuperäinen nimi: Ator l'invincibile
Ohjaus: Joe D'Amato
Käsikirjoitus: Joe D'Amato
Pääosissa: Miles O'Keeffe, Sabrina Siani, Ritza Brown
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 98 min

- Why can't we marry?
- Ator, we are brother and sister. 
 

Ator (Miles O'Keeffe) syntyy Torrenin jälkeläisenä, mutta hänen isänsä ei kykene huolehtimaan pojastaan, joten Ator adoptoidaan perheeseen, jossa on jo yksi lapsi, Sunya (Ritza Brown). He kasvavat yhdessä ja aikuisuuden kynnyksellä Ator tunnustaa rakkautensa Sunyalle, jolloin heille molemmille selviää, että he eivät olekaan sukua toisilleen, joten he voivat mennä keskenään naimisiin. Kuitenkin paha Hämähäkin ylipappi (Dakar) sieppaa Sunyan, joten Atorin on lähdettävä hakemaan rakastaan takaisin ja myöhemmin mukaan tarttuu myös naissoturi Roon (Sabrina Siani), joka hamuaa Hämähäkin ylipapin aarteita ja yhdessä he suuntaavat kulkunsa kohti Hämähäkin ylijumalan kotia joutuen matkalla monenlaisiin seikkailuihin...

Koska minulla oli mahdollisuus nähdä tämän elokuvan kanssa samaan aikaan esitetty Inbred jo aiemmin, niin sunnuntain aamuun valikoitui sitten tämä elokuva, joskin jotain ehdin lukea tästä jo elokuvaa valitessani ja tuolloin saatoinkin ajatella, että olisi mukavaa vaihtelua festivaalin muihin elokuviin (how little I knew). Ator - taisteleva kotka on syntynyt Conan barbaarin aiheuttaman muskelisankarifantasiabuumin vanavedessä ja ei todellakaan kuulu niihin parhaimpiin tapauksiin tai jos kuuluu, niin olen kyllä rehellisesti sanottuna hyvin huolissani niistä muista elokuvista. Ator - taisteleva kotka oli nimittäin tökerön huono yritys ratsastaa Conan barbaarin maineella, vaikka pienet hetkensä tässäkin elokuvassa oli.

Elokuvan tarinassa siis seikkailee Ator-niminen henkilö, joka lähtee pelastamaan kidanapattua siskoaan pahan kynsistä. Matkalla sitten Ator joutuu jos jonkinmoiseen vaaraan, mutta jollain ilveellä hän vain selviää niistä kaikista. Toisin sanoen tarina, joka on nähty ennenkin ja uskokaa tai älkää, todellakin paljon paremmin kerrottunakin. Tämä elokuva keskittyi vain olemaan halpa kopio Conan barbaarista, vaikka juoneltaan olikin vähän toisenlainen, enkä edes pysty tajuamaan, miten näitä osia on tehty neljä. Elokuvan tarinankuljetus oli todella kömpelön oloista ja niinpä eteeni aukesikin paljon täysin satunnaisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään virkaa koko tarinan kannalta eli toisin sanoen Ator sai vastaansa tämän tästä pieniä hankaluuksia, joiden tarkoitus oli vain antaa elokuvalle vähän lisää pituutta. Elokuva oli yksi iso tahattoman komiikan tyylinäyte sillä erotuksella, että tällä kertaa se tahaton komiikka ei tehnyt elokuvasta suinkaan hyvää, vaikka ympärillä yleisö tuntuikin viihtyvän. Ei, tämä elokuva oli vain huono. Vielä kun kömpelöön tarinaan lisätään onneton dialogi, niin siinähän sitä sitten ollaankin. Taistelut olivat tylsiä ja huonosti toteutettuja eikä niissä tuntunut olevan mitään eloa. Kuitenkin minun on häpeäkseni myönnettävä, että vaikka hyvin käsitinkin elokuvan huonouden jo tätä katsellessani, niin jossain siinä tunnin jälkeen huomasin sittenkin jännittäväni edes hitusen sitä, millä tavoin kaikki saadaan päätökseen, joten ihan pohjapisteille en voinut tätä jättää. Tai ehkä minä vain jännitin sitä, että kun ilkeä Hämähäkin ylipappi ja hänen kehnosti toteutetun hämähäkkinsä on voitettu, niin tuleeko Atorin, Sunyan ja Roonin välille jokin kolmiodraaman tynkä (ei tullut). Elokuvan loppu oli aivan aivoton.

Näyttelijät jatkoivat muun elokuvan viitoittamaa tietä ja olivat niin ikään luokattomia, mikä näkyi ja kuului varsinkin vuorosanoja lausuttaessa. Miles O'Keeffe oli vain yksi lihaskimppu lisää, mutta hän ei päässyt ulosannissaan edes Arnold Schwarzeneggerin tasolle ja niinpä O'Keeffellä ei ollutkaan mitään uskottavuutta oikein missään vaiheessa elokuvaa ja samaa sakkia olivat nämä elokuvan tärkeimpiä naisia esittäneet Sabrina Siani ja Ritza Brown. Dakar oli ihan peruspahiksen oloinen kuitenkin.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Lady Terminator

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Night Visions: The Woman

Alkuperäinen nimi: The Woman
Ohjaus: Lucky McKee
Käsikirjoitus: Lucky McKee, Jack Ketchum
Pääosissa: Sean Bridgers, Pollyanna McIntosh, Angela Bettis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 103 min

- We really get to keep her?
- Yeah. We do.


Perheenisä ja asianajaja Chris Cleek (Sean Bridgers) on metsässä tähtäilemässä aseellaan, kun havaitsee siellä villinaisen (Pollyanna McIntosh). Pian Chris onkin perheineen siivoamassa tonttinsa maakellaria, mutta hän ei kerro muille, että miksi. Kun kellarissa on tilaa, Chris vangitsee naisen ja vie tämän sinne kahlittuna. Tämän jälkeen Chris esittelee naisen perheelleen ja sanoo aikovansa sivistää tämän viimeisen villinaisen. Muut perheenjäsenet suhtautuvat Chrisin uuteen "lemmikkiin" vaihtelevalla menestyksellä, eikä villinainenkaan loppujen lopuksi ole kovin halukas pysyttelemään vain kahleissaan...

Toisessa salissa näytettiin jatko-osaa, joten meninkin katsomaan tätä tietämättömänä siitä, että tämäkin on itse asiassa jatko-osa, mutta eipä sitä jatko-osamaisuutta edes tästä elokuvasta huomannut; villinaisen taustaakin alussa vähän valoitettiin. Joka tapauksessa ennakkoon minulla oli sellainen käsitys Night Visionsista, että festivaaleilla näytettäisiin enemmänkin tämäntyyppisiä elokuvia, sillä The Womanissa oli sairas idea, se oli raaka ja gorentäyteinen, mutta samalla hyvin vakavahenkinen kauhudraama, jollaisista minä paljon tykkään. Enkä kyllä ollut ainoa, sillä tämä elokuva voittikin festivaalien yleisöäänestyksen, eikä minun ollut vaikea käsittää, että miksi. The Woman kun oli kuin olikin yksi festivaalin parhaista elokuvista ja paras juurikin näistä vakavasti otettavista elokuvista.

Elokuva alkaa kuin mikä tahansa perhedraama. Cleekin perhe on ollut viettämässä yhdessä ulkoilupäivää ja lähtevät kotiin. Sitten Chris lähtee metsälle ja kaikki muuttuu. Tiettyjä draaman aineksia toki tarjotaan sittenkin, mutta kun tämä metsissä ikänsä asunut nainen havaitaan ensimmäistä kertaa, elokuvan fokus siirtyy jokseenkin ahdistavan kauhutarinan suuntaan. Näemme, kuinka jokseenkin kauhistunutta naista yritetään pestä puhtaaksi ja sittemmin vielä opettelemaan syömään ja oppiipahan tämä myös mumisemaan jotain pääasiassa käsittämätöntä. Erityisesti minua kiehtoi koko touhussa se, että vaikka Chris on kuinka sivistämässä tätä villinaista, niin totuuden nimissä ei hänenkään tekemiset niin sivistyneitä ole, että ne aina kestäisivät päivänvaloa ja mitä parasta, ihan kaikki muutkaan Cleekin perheestä eivät ole täysin puhtoisia. Niinpä Chris kuvittelee olevansa todellinen hyväntekijä, vaikka kaikesta näkee, että hänellä on myös sadistinen puolensa. Kuitenkin tietyillä perheenjäsenillä on moraalia, mikä sitten aiheuttaa kiistatilanteita Chrisin ja perheen välille, mikä vain korostaa sitä, että Chris itsekin käyttäytyy paikoitellen kuin mikäkin luolamies. Ehkä yllättävintä elokuvassa oli se, kuinka vähän siinä olikaan väkivaltaa ja gorea, sillä vasta ihan loppupuolella homma pistettiin likaiseksi, mutta sitten kun niin tehtiin, niin sitten sitä toki oli aivan kylliksi. Ennen sitä oli kuitenkin nähty melko sairas tarina perheenisästä, joka tarkoittaa (mielestään) hyvää, mutta tekee kuitenkin jotain aivan muuta. Näihin lopputapahtumiin palatakseni vielä, niin elokuvan loppuratkaisu ei sinänsä yllättänyt, vaikka siihenkin toki liittyi aspekteja, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Kaiken kaikkiaan oikein mukava kauhupaketti, joka tulee varmasti hankittua jossain vaiheessa myös itsellenikin.

Näyttelijät olivat tällaiseen elokuvaan yllättävänkin hyviä. Sean Bridgers tekee loistavaa työtä perheenisä Chrisinä, mikä näkyi sitten niissä hetkissä, kun hän oli tekemisissä tämän villinaisen kanssa. Pelkästään se Bridgersin kavala hymy kertoi hahmon mielenliikkeistä oikeastaan kaiken oleellisen. Myös Polyanna McIntosh tekee hienon roolityön villinaisena ja hän tuntuikin läpi elokuvan ihan siltä kuin nainen olisi oikeastikin napattu jostakin metsän siimeksestä. Muutkin perheenjäsenet olivat ihan kohtuuhyviä, vaikka elokuvan lopputapahtumien kannalta tärkeässä asemassa ollut Lauren Ashley Carter perheen teinityttö Peggynä ehkä ei päässytkään ihan sillä tavalla esille, kuin mitä olisin toivonut.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ator - taisteleva kotka

Night Visions: Deadball

Alkuperäinen nimi: Deddobôru
Ohjaus: Yûdai Yamagushi
Käsikirjoitus: Yûdai Yamagushi, Keita Tokaji
Pääosissa: Tak Sakaguchi, Mari Hoshino, Miho Ninagawa
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 99 min

- Syö ennen kuin oksennat!
- Tämä on oksennusta.


Teini-ikäinen Jûbei (tai Jubeh) heittelee palloa isänsä (Keita Tokaji) kanssa, kun tämä käskee Jûbeita heittämään kovempaa ja hän heittääkin niin kovan syötön, että pallo osuu isää päähän ja isä kuolee. Jûbei lupaa itselleen, ettei enää koskaan heittele palloa. Sittemmin Jûbeista tulee vaarallinen rikollinen ja hänet viedään nuorisovankilaan. Siellä paikan pomo Ishihara (Miho Ninagawa) yrittää pakottaa Jûbein liittymään vankilan baseball-joukkueeseen, mutta Jûbei ei niin vain innostu asiasta. Lopulta pienellä kompromissilla Jûbei kuitenkin suostuu liittymään joukkueeseen, joka ei ole tosiaankaan taidolla pilattu. Vankilan porukan pitäisi lähiaikoina kohdata toisen vankilan porukka ottelussa, mutta tässä ei ole kuitenkaan koko totuus...

Samaan aikaan tämän elokuvan kanssa esitettiin Lucio Fulcin elokuva Gates of Hell, mutta tulin siihen tulokseen, että Fulciin tulee taatusti törmättyä myöhemmin (tiesin herran maineen, mutten elokuvia ole nähnyt), niin ajattelinkin mennä "kilpailevaan" näytökseen eli Deadballiin. Lopullinen päätös asiasta syntyikin sitten, kun Night Visionsin sivuilla huomasin elokuvan olevan japanilainen ja kun muita japanilaisia tuotoksia ei suunnitelmiini kuulunut (eikä niitä tainnut muita ollakaan NV:ssä), niin päätös oli valmis. Japanissa osataan tehdä oikeasti hyvääkin kauhua, mutta myöskin heittäytyä niin absurdiin maailmaan, että oksat pois. No, Deadball edusti sitä jälkimmäistä osastoa ollen samalla koko festivaalin paras elokuva.

Joku voisi ehkä luonnehtia tätä elokuvaa "niin huono, että on hyvä", mutta koska en havainnut elokuvasta tahatonta komiikkaa sitten yhtään, vaan kaikki naurettavat jutut oli tarkoitettukin naurettaviksi, minä luonnehtisinkin tätä enemmän sanoilla "niin päätön, että on hyvä". Koko elokuva on nimittäin yhtä suurta vitsiä ja ainakin omiin makuhermoihini tämä elokuvan tarjoama huumori puri kunnolla. Kaikki jutut oli vaan niin ylivedettyjä, ettei oikein voinut kuin nauraa. Elokuvan aikana oli aika turhaa edes leikkiä sillä ajatuksella, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, kun kaikki tapahtumat kuitenkin ylittivät 100-0 omat kuvitelmat. Elokuvaan pääsee lisäksi hyvin sisälle jo heti alkukohtauksessa, jossa Jûbei kohoaa kymmenien metrien korkeuteen heittäessään sitä palloa todella kovaa isukilleen, ja niinpä oikea asennoituminen leffaan löytyi heti ensimetreiltä asti ja en sitten voinutkaan muuta kuin viihtyä tämän leffan parissa. Elokuva oli täysin absurdi ihan jokaisella osa-alueella, puhuttiinpa sitten tarinasta, tapahtumista tai sitten dialogista ja sen parissa oli oikeasti hauska viettää aikaa. Tarjolla oli niin päätöntä baseballin peluuta, natseja kuin tappajarobottejakin, joten mitä muutakaan voi enää vaatia? Elokuva ei ollut kuitenkaan ihan kaikille sopivaa aivotonta komediaa, sillä siinä oli paljon splatter-henkistä väkivaltaa ja niinpä kuolemat sun muut olivatkin varsin verisiä, mutta totta kai ylivedettyä menoa nekin väkivaltahetket tarjosivat. En minä oikein osannut jäädä kaipaamaan tähän elokuvaan oikein mitään lisää, vaan taattua japanilaatua, mitä tulee aivot narikkaan -viihteen osalta.

Näyttelijät olivat ihan aidostikin hyviä ja tykkäsin oikeastaan kaikista. Toki varsinkin vankilan pomoa Ishiharaa näytellyt Miho Ninagawa veti roolinsa sen verran yli, että hän oli tosi hauska ilmestys. Mitä tulee sitten päähenkilö Jûbeita näytelleeseen Tak Sakaguchiin, niin hänhän oli elokuvaa tehtäessä 35-vuotias, mutta esitti 17-vuotiasta; tästä on enää jenkkiteinidraamojen paha pistää paremmaksi. Tosin tässä nimenomaisessa tapauksessa se yli-ikäisyyskin taisi olla jonkin sortin vitsi. Kun luin jostain Four-Eyes -hahmon olevan mies, olin hetken aikaa hyvin hämmästynyt, sillä hahmo oli hyvin feminiinisen oloinen, mutta sitten minulle paljastuikin, että Four-Eyesin näyttelijä Mari Hoshino todellakin on naispuolinen, mutta esitti vain nörtihköä poikaa. En minä siitä kuitenkaan poikamaisia viboja saanut oikein missään vaiheessa.

Jouduin kyllä miettimään salista poistuessani, että kuinka paljon ympärillä kuulunut naururemakka vaikutti omaan tykkäämiseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että ei paljoakaan, sillä luulen, että vaikka olisin katsonut tämän elokuvan yksin kotonani, olisin antanut sille vähintään neljä pistettä ellen enemmänkin. Silti katson, että parhaiten elokuva saattaa toimia oikeanhenkisessä porukassa katsottuna. Nyt kuitenkin sain viihdettä koko rahan edestä.

Pisteitä: 5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Woman