perjantai 1. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 66/1001: Orpolapset

Alkuperäinen nimi: Orphans of the Storm
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith
Pääosissa: Lillian Gish, Dorothy Gish, Joseph Schildkraut
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1921
Kesto: 118 min
 
Ranskan vallankumouksen alla köyhä perheenisä aikoo hylätä pienen vauvansa kirkon rappusille, mutta löytääkin sieltä toisen vauvan ja vie lopulta molemmat vauvat kotiin. Nämä tytöt sitten kasvavat yhdessä ja heissä tulee käytännössä sisaruksia. Vanhempien kuoltua tautiin toinen tytöistä, Louise (Dorothy Gish), menettää saman taudin seurauksena näkönsä ja hänen sisarensa Henriette (Lillian Gish) lupaa huolehtia hänestä ikuisesti. He lähtevät Pariisiin, jossa löytyisi lääkäri, joka pystyisi palauttamaan Louisen näön, mutta joutuvat ikävien tapahtumien jälkeen eroon toisistaan. Kun Henriette saa mahdollisuuden, hän lähtee etsimään siskoaan, mutta onko Louisen löytäminen mahdollista Pariisin kokoisesta kaupungista?

Viiden elokuvan D.W. Griffith -putki tuli sitten saatettua päätökseen ja täytyy myöntää, että olisi tämän putken voinut paremminkin päättää. Tätä elokuvaa ei nimittäin voi sanoa missään nimessä edellisten elokuvien veroiseksi tapaukseksi. Itse asiassa Orpolapset taisi omalla arvoasteikolla jäädä niukin naukin koko putken heikoimmaksi tuotokseksi.

Elokuva siis sijoittuu Ranskaan aikaan, jolloin vallankumousaikeet kipinöivät kansan parissa. Tämä tarkoitti sitä, että elokuvassa näytettiin paljon Ranskan vallankumousta edeltäviä tilanteita, joista ei oikein tahtonut riittää mielenkiintoa, vaikka päällisin puolin tapahtumat taisivatkin seurata historiallisia tapahtumia. Mitä tulee sitten elokuvan kärkikaksikkoon eli Louiseen ja Henrietteen, niin heidänkin yhteinen taival oli aika tylsänpuoleista. Kun he sitten joutuivat eroon toisistaan, oli oikestaan täysin selvää, että vielä he löytäisivät toisensa ja siten jatkuvat "melkein kohtaamiset" tuntuivat melkein puuduttavalta. Itse asiassa ainoa valonpilkahdus tässä suhteesa nähtiin, kun Henriette puhui Louisen äidin (Katherine Emmet) kanssa samaan aikaan, kun Louise lauleskeli ikkunan toisella puolella kadulla. Silloin elokuvassa tuntui olevan eniten tunnetta mukana ja ajattelinkin, että "Mene jo! Löytäkää toisenne, ennen kuin on liian myöhäistä", mutta muuten näiden kahden yhteinen tarina tahtoi jättää minut aika kylmäksi. Lisäksi Henrietten ja Chevalier de Vaudreyn (Joseph Schildkraut) rakkaustarina oli tylsemmänpuoleista.

Elokuva eteni pääosin ihan johdonmukaisesti, mutta siitä huolimatta kuvaustyylistä tuli enemmän mieleen tämän Griffith-putken kaksi ensimmäistä elokuvaa kuin kaksi niitä seuranneita elokuvia, mitä en voi kutsua positiiviseksi asiaksi. Ei, ei tässä menty ihan niin lyhyisiin kohtauksiin kuin Kansakunnan synnyssä tai Suvaitsemattomuudessa, mutta välillä oli kyllä turhan lyhyitä kohtauksia. Täysin mustavalkoinen elokuva ei kuitenkaan ollut, vaan pientä punertavaa värisävyä oli elokuva tulvillaan. Lisäksi elokuva kulki hieman nopeutetussa muodossa.

Osittain edellisessä kappaleessa sanottujen asioiden vuoksi (punasävy pois lukien) näyttelijöistä ei tahtonut saada oikein mitään kunnolla irti. Lillian Gishkään ei oikein tahtonut päästä oikeuksiinsa samalla tavalla kuin edellisissä kahdessa elokuvassa tai jos pääsi, sitä ei juuri huomannut.

Pisteitä: 2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti