Nyt taas muutaman viikon tauon jälkeen Movie Monday -haasteen
pariin ja tällä kertaa kyseltiin yksinkertaisesti, mikä pelottaa. No,
minullehan kauhuelokuvat ovat lähellä sydäntä, joten niitä on tullut iso
liuta katseltua, vaikka tiettyjä kauhuelokuvien merkkiteoksia onkin
edelleen näkemättä. No, maailmassa on paljon huonoja kauhuelokuvia,
mutta hyvissä kauhuelokuvissa on vain sitä jotain. Kelpo kauhuelokuva
saa vähintäänkin ahdistusta aikaan ja se on vain mahtavaa. Tietenkin
mitä enemmän elokuva aiheuttaa väristyksiä, niin aina vain parempi.
Voisinkin nyt luetella tässä lukuisia kauhuelokuvia tai hahmoja, jotka
saavat pelokasta fiilistä aikaan, mutta päätinkin lähestyä asiaa hieman
yleisemmältä kantilta ja hivenen poiketaan jopa itse aiheesta eli
elokuvista, mutta eräs pian katseluun tuleva elokuva liittyy siihen
vahvasti. Tämä elokuva on Open Water.
Hieman taustaa: En ole mikään mahtava
uimari, enkä saanut edes yhtään uimamerkkiä koulussa, ellen väärin
muista. Kuitenkin kaikki nuoruuteni kesät tuli vietettyä kotikaupunkini
maauimalassa ja vähän viereisellä rannallakin ja hauskaa oli. Aluksi
tietenkin tuli pysyttyä siellä matalammalla puolella, mutta jossain
vaiheessa piti tietenkin päästä hyppytorneille; ilmeisesti joskus
yläasteen kynnyksellä. Tämä tapahtui hassusti vähitellen niin, että
hypin altaan reunalta uudestaan ja uudestaan aina vain lähempänä altaan
syvempää päätä ja sitten nopeesti reunasta kiinni, kun olihan se vähän
pelottavaa mennä sinne syvempään päähän. Sieltä sitten pikku hiljaa
kohti hyppytorneja, joita pitkin sitten hivuttauduin aina vain
korkeammalle yksi kerros per päivä tahtiin: ensin metrin lankulle,
sitten kolmen metrin lankulle, jonka jälkeen sitten kerroksiin, ensin
viiteen metriin ja sitten seiskapuoleen. Siitä kiipeäminen kymppiin (tai
oikeastaan sieltä hyppäämiseen) kesti muistaakseni sitten useamman
päivän, mutta sitten kun lopulta uskaltauduin, minähän hypin sieltä
lähes joka päivä useita kertoja ja laskeskelinkin, että sen kesän aikana
hyppäsin sieltä yhteensä yli sata kertaa. No, seuraavana vuonna menikin
sitten enää kaksi hyppy. Uimispuolella sitten en kykenisi vetämään
viittäkymmentä metriä hengästymättä. Kuitenkin viihdyn vedessä, sillä
olen hyvä kellumaan ja kun ui rauhallisesti ilman todellista matkaa ja
nopeutta, niin hyvin siellä jaksaa. Sukellellakin tykkään, vaikka olen
vähintäänkin yhtä huono sukeltaja kuin uimarikin, mutta sellaisia pieniä
vetoja kyllä jaksan.
Kaikki kuitenkin muuttuu, kun päästään tv:n
eteen. Tai no, jos totta puhutaan, niin taidan pikku hiljaa päästä
tästä kammosta, mutta vieläkin se vähän pääkopassa kummittelee. Ongelma
on siis tämä: jos tv:ssä muodossa tai toisessa ollaan veden varassa tai
sukellellaan, niin minulle on tullut sellainen kunnon "miksei tää
kohtaus ole jo ohi" -olo ja en vain kykene kestämään ihmisten näkemistä
vedessä. Tämä on oikeasti ollut aika raivostuttava. Ei ole ollut väliä,
onko ihmiset olleet siellä vedessä kuin kotonaan vai täysin pulassa,
siinä on vain jotain erittäin karmivaa. Niinpä kaikki veteen putoamiset
ovat tuntuneet vähintäänkin ilkeiltä pienessä sielussani ja monesti vain
huudellut mielessäni "pliiiis nouse pintaan, nouse pintaan, nouse
pintaan" ja sen sellaista. Tämä kammo vaikuttaa jopa pelaamissani
peleissä. Rakastan Tomb Raider -sarjaa, mutta minulle tulee pieni
pala kurkkuun aina kun joudun seikkailemaan vedessä pinnan alla. Tähän
periaatteessa voisi vaikuttaa se, että happipalkki pienenee jatkuvasti
ja sitä aina ajattelee, että pääseekö seuraavaan määränpäähän ajoissa.
Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Toisessa pelissä, Final Fantasy X,
päähenkilö voi sukellella vedessä täysin vapaasti ilman mitään
mahdollisuuttakaan hapen loppumiseen, mutta joka tapauksessa minun on
henkisellä tasolla vaikea ohjailla hahmoa silloin kun hän on ollut veden
alla; jostain syystä pelin minipeli Blitzballia sentään kykenen
pelaamaan ilman vaikeuksia.
Mistä pääsemmekin sitten vähitellen Open Wateriin.
Ilman seikkailujani jatko-osien maailmassa tuo elokuva tulisi katseluun
jo ensi viikolla, mutta nyt sen katselu venyy pitkälle ensi kuuhun.
Olen tiennyt elokuvan olemassaolosta lähes yhtä kauan kuin mitä se on
ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt väliin. Olen
halunnut oikeasti nähdä tuon elokuvan jo pitkään nimenomaan siksi,
minkälaista kammoa sitä kohtaan olen tuntenut, mutta jostain syystä en
saanut sitä katsottua edes silloin, kun katsomattomien dvd:iden pino ei
vielä ollut kovinkaan runsas eli silloin kun vielä katselin elokuvia
myös tv:stä. Muistan ainakin yhden esityskerran, kun olen jättänyt sen
väliin tietäen hyvin sen tulevan televisiosta, mutta täyttä varmuutta
sen syystä en kuitenkaan tiedä. Ettei vaan tällä kammolla olisi ollut
jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa niiden näkemättömien
kauhuelokuvien joukossa Open Water edustaa minulle ennakkoon
sieltä pahimmasta päästä olevaksi, vaikkei kaikki lähteet elokuvaa
kauhuksi luokittelekaan. No, ensi kuussa tämäkin elokuva tullee kai jo
katseluun. Jo ajatus sen katsomisesta kauhistuttaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti