Night Visions - Yhteenveto

Älkää huoliko, kyllä ne arvostelut vielä tänne tulee.

Ensimmäinen Night Visions on nyt sitten koettu ja oli kyllä sellainen kokemus, että pakko päästä taas uudestaan. Mietin keskiviikkona ja vielä hieman torstainakin, että onko tämä sittenkään minun festivaalini, mutta loppujen lopuksi pidin festarista aika paljon ja se lauantain ja sunnuntain välinen yö oli aivan mahtava, vaikka ihan kaikista elokuvista en sitten loppujen lopuksi pitänytkään, mutta suurimmasta osasta elokuvista jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis, vaikka joistakin toki vain piirun verran. Pari leffaa alkupäivinä, kolme sitten perjantaina ja la-sun maratoni oli oikein hyvä yhdistelmä, vaikka mielessä kävikin, että seuraavina vuosina voisin jättää ainakin pari ekaa päivää väliin, ellei  tule sitten joitain "must see" -leffoja eteen. Lauantaina kävin kyllä vieraissa katsomassa Valkoisen peuran Bio Rexin synttäreillä, mutta muuten pysyttiin tiukasti NV:n parissa. Muutamat leffatkin tuli hommattua festareilta, kuten myös Night Visions -paitakin. Join kyllä pääyön aikana kahvin jos toisenkin jo ennen kuin edes alkoi väsymisen ensi merkit näkyä (ennaltaehkäisevää toimintaa siis) ja hyvin jaksoinkin aamuun asti. Oikeastaan vasta viimeisen leffan Lady Terminatorin aikana alkoi väsymys hieman painaa, mutta ei silloinkaan pahasti, eikä nuokkuminenkaan ollut lähellä. Leffan jälkeen sitten kävelin Elielinaukiolle, lähdin Vantaalle ja sekin matka meni vain pienen väsymyksen painaessa ja majapaikassa jaksoin vielä syödäkin ennen muutaman tunnin päiväunia, jonka jälkeen häivyin sitten kohti Poria.

Kuten jo jossain arvostelussa mainitsinkin, niin suurin osa festivaalin ohjelmistossa olleista leffoista ja niiden tekijöistä oli minulle uppo-outoja, joten tämä toimi pienenä yleissivistävänä tapahtumana (paras tapa imeä itselleen lisää tietoa <3 ) ja tätä sivistämistä voi hyvin jatkaa tulevillakin festareilla. I have so much to learn! Hieman spoilina kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että vaikka IMDB:n pisteet ovatkin nelosen luokkaa (no, siellä onkin annettu vasta 14 ääntä), niin minulle festivaalin ehdoton helmi oli Deadball, joka oli aika täydellinen viihdepaketti. Jouduin kyllä kuuntelemaan leffan jälkeen omatuntoni ääntä ja pohtimaan, olisinko antanut elokuvalle yhtä paljon pojoja, jos olisin nähnyt sen kotioloissa eli vaikuttiko muun yleisön reaktio myös minuun, mutta vaikka en voikaan varmasti tietää vastausta, niin arvioin kyllä, että oli kyllä niin minun makuuni sopivaa absurdia menoa, ja niinpä olisin kotioloissakin varmaankin antanut vähintään neljä pojoa, joten sain sielulleni rauhan. Muita huippuleffoja olivat Bronx Warriors, Hobo with a Shotgun ja The Woman. Ihan pohjanoteerauksia ei ollut, vaikka Ator - taisteleva kotka lähelle pääsikin ja muita vähän vähemmän miellyttäviä elokuvia olivat John Carpenterin The Ward sekä Lady Terminator, mutta muuten kyllä tarjonta oli ihan kivaa. Näiden kaikkien elokuvien arvosteluja alkaa sitten hiljalleen tippua tällä viikolla ja jos minä jotain leffoja tällä viikolla katson (kotona), niin niitä jo arvosteltuja, joita tässä on jo jonkin ajan tehnyt mieli katsella uudestaan.

Night Visions: Viva Riva!

Alkuperäinen nimi: Viva Riva!
Ohjaus: Djo Munga
Käsikirjoitus: Djo Munga
Pääosissa: Patsha Bay, Manie Malone, Hoji Fortuna
Valmistusmaa: Kongon demokraattinen tasavalta, Ranska, Belgia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 98 min

- Meidän on löydettävä Riva.
- Mitä hittoa minä tiedän jostain Rivasta.

Angolassa vuosia viettänyt Riva saapuu pitkän tauon jälkeen kotiinsa Kinshasaan, Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin, jossa juuri silloin kärsitään bensan vähyydestä. Hän juhlii paluutaan ystävänsä J.M.:n (Alex Herabo) kanssa baarissa, jossa hän tapaa kuvankauniin Noran (Manie Malone), jonka Riva haluaa itselleen. Paha vain, että Nora sattuu olemaan paikallisen suuruuden Azorin (Diplome Amekindra) tyttöystävä, eikä Azor katsele hyvällä Rivan Noraa kohti suuntautuvaa kiinnostusta. Kun sitten vielä angolalainen César (Hoji Fortuna) tekee kaikkensa saadakseen Rivan käsiinsä, on soppa valmis ja tähän soppaan liittyy vahvasti varastettu bensiinikuorma, jota yksi jos toinenkin hamuaa itselleen...

Kun festivaalia mainostetaan nimenomaan kauhufestarina, niin sitä jotenkin automaattisesti ajattelee aina saliin astellessaan, että nyt nähdään taas kauhua, vaikka kuinka sitä tietäisi, etteivät läheskään kaikki festivaalin elokuvat ihan kauhua olekaan. Niinpä tämänkin elokuvan kohdalla ehdin jo hivenen hihkaista, että jes, ensimmäinen näkemäni afrikkalainen kauhuelokuva on nyt katseluvuorossa ja ihan elokuvan alussa vielä jaksoin uskoa tähän oletukseeni. Kuitenkaan kauhua Viva Riva! ei ollut nähnytkään, vaan kyseessä onkin melko tylynpuoleinen rikosdraama, mutta toisaalta: Enpä minä niitä afrikkalaisia rikosdraamojakaan ole juuri vielä tähän mennessä kohdannut, joten kyllä tämäkin minulle kävi. Varsinkin kun Viva Riva! osoittautui loppujen lopuksi ihan mukavaksi tapaukseksi.

Vaikka Riva onkin elokuvan päähenkilö ja hänen saapumista Kinshasaan kuvataankin aluksi, niin elokuva ei kuitenkaan pysyttele vain Rivassa (meinaan koko ajan pistää Rivan perään huutomerkin), niin elokuvaa ei kuitenkaan katsota pelkästään Rivan näkökulmasta, vaan myös tarinan konnat sekä Nora saavat elokuvassa omaakin ruutuaikaa. Tämä tuo elokuvaan tiettyä moniuloisuutta ja tavallaan jokainen eri näkökulma tuo elokuvaan jotain lisää. Niinpä vaikka alussa onkin ainakin hieman pihalla siitä, mitä tuleman pitää, niin vähitellen koko suuren kupletin juoni alkaa muotoutua monesta suunnasta samaan aikaan ja sitten jääkin enää jännitettäväksi, miten tässä kaikessa käy. Kuitenkin katsoja pysyttelee koko ajan Rivan puolella, sillä hän tuntuu olevan näistä kaikista elokuvan konnista se vähiten konna, vaikka ainakin allekirjoittanutta vähän ärsyttikin Rivan itsevarmuus sekä piittamattomuutensa Azorin yhteiskunnallista asemaa vastaan. Ei tietenkään tarvitse liian helposti antaa periksi, mutta ei nyt tarvitsisi olla niin tyhmäkään, että uhmaa tarkoituksella Azoria, joka kuitenkin on kaupungin johtava rikollispomo. Rivan pienestä ärsyttävyydestä huolimatta elokuva oli paikoin erittäinkin mukaansatempaava, mutta tämä mukaansatempaavuus ei kestänyt kuitenkaan läpi koko elokuvan, vaan välillä koettiin pienenpieniä suvantohetkiä, joiden aikana elokuvan meno sitten vähäsen laantui. Joitakin yllättäviää juonenkäänteitäkin nähtiin, mikä oli kuitenkin positiivista. Mukana toki myös paljaita tissejä ja ehkä hieman yllättäen jopa lesboseksiä, joita en ihan heti olisi uskonut näkevän (pääasiassa) afrikkalaisessa elokuvassa. Näissä tällaisissa rikostarinoissa, joista oikein kukaan ei ole hyvis, ilahduttaa etenkin se, ettei oikein voi aavistaa, kuka elokuvasta selviytyy lopulta voittajana vai selviytyykö yksikään ja niin kävi myös tässä, vaikka sitten taas loppuratkaisu ei sitten juuri mitään tunteita puolesta tai vastaan herättänytkään.

Näyttelijät olivat hyviä ja pitäisikö oikeastaan sanoa, että yllättävän hyviä. Yksikään elokuvan päähenkilöistä ei ollut missään nimessä huono, vaan jokainen elokuvan hahmo oli omia persoonallisuuksiaan ja se onnistui nimenomaan hyvien näyttelijöiden avulla. Päähenkilö Rivaa näytellyt Patsha Bay hoiti roolinsa hyvin lipevänä playboyna, vaikka hahmo hieman ärsyttikin, mutta silti Bay suoriutui siitä hyvin. Samoin teki Césaria näytellyt Hoji Fortuna, joka olisi hyvin voinut olla jonkin vastaavanlaisen tarinan pääkonna jossain Hollywood-tuotannossa eli toisin sanoen aika nappisuoritus häneltäkin. Noraa näytellyt Manie Malone sen sijaan oli sellainen perushyvä, kuten myös Azoria näytellyt Diplome Amekindrakin. Marlene Longage sen sijaan näytti ja tuntui aika perinteiseltä rekkalesbolta.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Muut arvostelut aikaisintaan ensi viikolla.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hobo with a Shotgun

Night Visions: Rabies

Alkuperäinen nimi: Kalevet
Ohjaus: Aharon Keshales, Navut Papushado
Käsikirjoitus: Aharon Keshales, Navut Papushado
Pääosissa: Menashe Noy, Ania Bukstein, Lior Ashkenazi
Valmistusmaa: Israel
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 90 min

- Älä tee heille mitään.
- Olet katsonut liikaa elokuvia. Minä aion vain vähän pelotella heitä.

Sisarukset Ofer ja Tali (Henry David ja Liat Harlev) ovat karkumatkalla metsässä, kun Tali putoaa psykopaatin (Yaron Motola) rakentamaan ansaan. Ofer lähtee hakemaan apua. Samaan aikaan toisaalla metsän siimeksessä metsänhoitaja Menashe (Menashe Noy) on tarkistuskäynnillä, kun hänen koiransa juoksee metsään ja kohti Talin ansapaikkaa. Oferin hakiessa apua häneen törmää autolla nuorisojoukko, joka on kääntynyt vahingossa väärälle metsätielle. Ofer selviää vähillä vammoilla ja hän saa autossa olleet miehet, Mikeyn ja Pinin (Ran Danker ja Ofer Schechter), mukaansa auttamaan Talia, sillä välin kun auton tytöt Adi ja Shir (Ania Bukstein ja Yael Grobglas) jäävät soittamaan poliisille ja kutsuun vastaa partio, joista toinen käyttää jokaisen tilaisuuden hyväkseen saadakseen hipelöidä kauniita naisia. Metsän siimeksessä kukaan heistä ei ole turvassa...

Night Visionsin torstaipäivä paketissa. Sen aloitti kuitenkin Rabies, joka on kuulemma Israelin ensimmäinen kauhuelokuva. Ohjaajien piti kuulemma olla paikan päällä, mutta heidän uusi elokuvansa oli nyt siinä vaiheessa, että he olivat viime hetkellä ilmoittaneet, etteivät nyt pääsekään; videotervehdys sentään nähtiin. Tämä ei tietenkään allekirjoittanutta haitannut, sillä elokuviahan itse olin tullut katsomaan, en niiden ohjaajia. Tästäkään elokuvasta en tiennyt etukäteen juuri mitään (kaikki edeltävä informaatio tuli juuri ennen elokuvan alkua), vaikka nimi antoikin odottaa juuri tietynlaista leffaa. Ei sillä, Rabies oli tähän asti nähdyistä Night Visions -leffoista se paras, vaikka toki vielä parempaakin toivottavasti nähdään.

Elokuva sijoittuu lähes kokonaisuudessaan sinne metsään ja vaikka päivänvalossa oltiinkin, niin jotenkin elokuvaa ympäröi tietty jännittävä tunnelma. Ehkä metsissä lymyävä paha ei ole ihan käyttämättömintä kamaa, mutta tähän elokuvaan oli saatu aiheeseen selvästi tuoretta näkökulmaa. Nimittäin elokuva kyllä näytti alussa olevan kuin mikä tahansa slasher-leffa hulluine psykopaatteineen, mutta kun elokuva on ohi, sitä huomaa, että sitä psykopaattia itse asiassa nähtiin todella vähän. Sen sijaan elokuva on täynnä hahmoja, jotka kukin vuorollaan tuntuu tulevan tavalla tai toisella raivon valtaan ja niinpä kukaan hahmoista ei ole varmasti turvassa sekoamiselta tai raivon kohteeksi joutumisesta. Näin ollen katsoja tyytyy vain seuraamaan sitä, että kenen vuoro on seota ja kuka siitä saa lopulta kärsiä. Joitakin melko tavanomaisia ratkaisuja elokuvassa oli kyllä käytetty (esim. niin sanottu "väärä uhri"), mutta siitä huolimatta elokuva oli kaikkea muuta kuin tylsää katsottavaa. Tähän auttoi eittämättä huumori, jota oli käytetty elokuvassa suhteellisen paljon, mutta sekin oli sitten sen verran tummanpuhuvaa, että siitä saa eniten irti juurikin kaltaiseni kauhun harrastajat; en ihmettelisi vaikka jotkut kauhua suuremmin katsomattomat eivät tajuaisi elokuvassa olevan huumoria juuri lainkaan. Slashermaisia tappoja ja kuolemia tässä elokuvassa oli kylliksi, mutta ei niin graafista, kuin pahimmissa näkemissäni elokuvissa. Kylliksi kylläkin, jotta slashereiden ystävät saavat sitä mitä haluavat. Mitään todellista kauhua ei tässäkään elokuvassa kyllä saatu aikaan. Elokuvassa oli tosiaan monia hahmoja, joten elokuva tavallaan haarautuu useampaan sivupolkuun, vaikka välillä nämä polut risteävätkin toistensa kanssa. Niinpä välillä saattoi kulua pitkä hetki, ennen kuin tiettyjä henkilöitä taas näytettiin ja ainakin itse pariin otteeseen totesin, että nyt siitä tietyn henkilön näyttämisestä on kulunut ihan liian kauan aikaa. Kuitenkin useampi tarinapolku tarkoitti myös useampaa loppuratkaisua ja näistä hauskimpana oli ehdottomasti tämä autokyytikohtaus.

Näyttelijät olivat hyviä kautta rinnoin, vaikka nämä elokuvan nuoret olivatkin kuin suoraa Hollywoodista, mutta sehän ei kuitenkaan haitannut, kun hyvää työtä tekivät. Okei, Yael Groblas blondina Shirinä oli vähän mitäänsanomaton, vaikka ihan lopussa hänkin näytti kyntensä. Autoseurueen toista naista Adia esittänyt Ania Bukstein sen sijaan ei tyytynyt olemaan vain nätti, vaan myös hyvä roolissaan ja hänkin miellytti enemmän mitä pidemmälle elokuva eteni. Autoseurueen miehet olivat ehkä hivenen Buksteinia heikompia, vaikka toisaalta ihan perushyviä tällaiseen (semi)kauhuiluun. Muista hahmoista sitten Menashia näytellyt Menashi Noy oli kaikessa tavallisuudessaankin vakuuttava.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Viva Riva!

Night Visions: Inbred

Alkuperäinen nimi: Inbred
Ohjaus: Alex Chandon
Käsikirjoitus: Alex Chandon, Paul Shrimpton
Pääosissa: Jo Hartley, James Doherty, James Burrows
Valmistusmaa: Saksa, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 90 min

Sosiaalityöntekijät Kate ja Jeff (Jo Hartley ja James Doherty) vievät joukon ongelmanuoria rauhoittumaan maaseudulle pienten motivoivien askareiden pariin. Matkalla he näkevät oudon paikallisten ajanviettotavan, jossa yhtä sidottua ihmistä hakataan, mutta eivät pohdi sitä sen enempää. He asettautuvat viikonlopuksi tyhjillään olevaan taloon, joka on kaikesta päätellen nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia aiemmin. Koska kyse on rauhoittumisesta, ensitöikseen Jeff kerää kaikilta nuorilta kännykät pois. Nuoria ei liiemmin kiinnostaisi koko touhu, mutta heillä ei ole juurikaan vaihtoehtoa. Myöhemmin porukka lähtee tutustumaan kylään, jonka asukkaat osoittautuvat hyvin sisäsiittoiseksi porukaksi ja myöhemmin he saavat huomata, että nämä asukkaat eivät juuri pidä vieraista... tai sitten he pitävät heistä liiankin paljon...

Keskiviikon toisena elokuvana oli vuorossa elokuva, joka hyvin taitaa vastata monia muitakin tämän festivaalin elokuvia eli toisin sanoen menen katsomaan elokuvia, koska niitä esitetään, vaikka en tietäisikään niistä oikeastaan juuri mitään etukäteen. Vaikka en olekaan kuvastoltaan ihan rankimpien kauhuelokuvien ystävä, niin olen henkisesti valmistautunut kohtaamaan tämän festivaalin aikana ihan mitä vaan ja tälleen festarimuodossa kyseisenlaiset elokuvat menevätkin, vaikken niitä välttämättä kotioloissa jaksaisi...tai jaksaisin, jos tuntisin niitä. Nämä tällaiset festivaalit ovatkin kivoja siinä mielessä, että saan ainakin vähän lisää tietämystä minulle niin rakkaasta kauhugenrestä, vaikka nyt ensimmäisen päivän osalta tulikin nähtyä vain uutuuksia. Inbred kuitenkin tuntui kuuluvan niihin tapauksiin, jotka pyrkivät saamaan nimenomaan kulttimainetta ja kuka ties vaikka onnistuisikin siinä, vaikka omalla kohdallani nipin napin pääsi positiiviseksi tapaukseksi.

Elokuvassa oli paljon vanhaa, mutta jonkin verran uutta. Joukko ihmisiä lähtee syrjäkylille ja sitten paikallisista alkaa paljastua yhtä jos toista kammottavaa, millä on sitten vaikutusta näihin vierailijoihinkin. Samantyyppisiä tarinoita on siis kauhugenre pullollaan. Kuitenkin elokuva onnistuu olemaan pitkän aikaa ihan kiinnostavaa katseltavaa, mitä nyt ärsyttävät (hyvis)hahmot vähän latistivat fiilistä. Tällaiseen verrattain pienen budjetin tuotokseen olisi hyvin sopinut se, että asiaan olisi menty vähän nopeammassa tahdissa, sillä nyt varsinaiset tapahtumat liikkeelle paneva Jeffin loukkaantuminen kestää ihan liian kauan. Sitä ennen mennään ensiksi sinne majapaikkaan, sitten tutustutaan kyläläisiin ja lopulta tehdään matkaa vielä hylätyille junavaunuille. Sinänsä erilaisia tapahtumia ei ole liiaksi ennen kuin Jeff loukkaantuu, mutta kun niissä tapahtumissa vietetään ihan liian kauan aikaa, ennen kuin päästään kunnolla liikkeelle. Ei sillä, myös elokuvan lopputapahtumissa riitti turhaa venyttämistä (varsinkin se oven tiirikoimisjuttu), mutta silloin tapahtui kuitenkin aina välillä edes jotain mielenkiintoista eli jokseenkin näyttäviä tappoja, jotka kaiken lisäksi saivat yleisössä aikaan naurua kuten myöskin monet muutkin paikallisten puuhat (ja ulkonäöt). Itseäni eivät gore-meiningit niinkään naurattanut, mutta pidin niistä aikalailla ja elokuvan jälkeen kummastelinkin, että pidin tarinaa enemmän juurikin näistä monista kuolemista, mitä nyt Jimin (Seamus O'Neill) kohtalo ei kummoista reaktiota saanut aikaan... tai sitten odotin liikaa siihen päälle vielä jotain haisevaa lisäystä. Elokuvassa ei ollut tekstitystä ja näiden kyläläisten mongerrus oli välillä hyvin vaikeaa tulkittavaa, mutta samalla huomasin, ettei elokuvasta pitämiseen tarvittu edes kaiken puheen ymmärtämistä; jotenkin ne kaikki hahmojen mielenliikkeet kävivät hyvin selväksi, vaikkei kaikista dialogeista saanutkaan selvää. Goreilua oli paljon, mutta ei niin paljon, että se olisi riittänyt pelastamaan muuten melko keskinkertaista leffaa, mutta loppuratkaisu oli sen verran hauska, että tykkäämiskäyräni venähti piirun verran myönteisen puolelle. Minkkikohtauksissa (vai mikä eläin olikaan) minäkin vähän naureskelin. Se oli ihana!

Katea näytellyt Jo Hartley oli näyttelijöistä sellainen ainoa todellinen valopilkku, vaikka ongelmanuoria Timiä ja Samia näytelleet James Burrows ja Nadine Rose Mulkerrin olivat ihan kohtuullisia. Hartley vaan tuntui jotenkin niin aidolta sossutädiltä, joka yrittää edes vähän nähdä asioita myös nuorten näkökulmasta ja paniikin vallattua tyypit Hartley oli porukasta paras. Jimiä ja Dwightia näytelleet Seamus O'Neill ja Chris Waller puolestaan edustivat turhan stereotyyppisiä ongelmanuoria, varsinkin siellä junavaunujen hautausmaalla. James Dohertyn näyttelemä Jeff oli varsinkin alussa vähän ärsyttävä hahmo, mutta parani pikku hiljaa ihan kelvolliseksi. Kyläläisiä esittäneet olivat mielenkiintoisella tavalla meikattuja.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rabies

Night Visions: The Thing

Alkuperäinen nimi: The Thing
Ohjaus: Matthjis van Heijningen Jr.
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Pääosissa: Mary Elisabeth Winstead, Ulrich Thomsen, Joel Edgerton
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 104 min

- In the three years I have known him, this is the most excited I have ever seen him.

 

Etelämantereella toimiva tutkimusryhmä ajaa jäiseen railoon ja tekee massiivisen löydön. Tutkimusryhmää johtava tohtori Sander Halvorson (Ulrich Thomsen) haluaa mukaan paleontologi Kate Lloydin (Mary Elisabeth Winstead). Niinpä Kate matkustaa Etelämantereelle ja kun hän pääsee tutustumaan löytöön, osoittautuu se valtavaksi avaruusalukseksi. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä ulkoa löytyy myös jäässä oleva avaruusolio, jonka tutkimusryhmä kuljettaa sisälle. Vastoin Katen tahtoa he alkavat porailla jäätä. Myöhemmin koko porukan viettäessä iltaa jää alkaa sulaa siinä määrin, että jäälohkareen sisällä ollut avaruusolio pääsee vankeudestaan ja sen jälkeen onkin paha merrassa...

Night Visions on sitten korkattu. Alun perin en ollut järin innoissani tästä uudesta The Thingistä, mutta kun oli avajaiselokuvana, niin aattelin, että mitä jottei, vaikka avajaisleffaksi olisin mieluusti kelpuuttanut jonkin muun tuotoksen kuin Hollywood-leffan, joka on kuitenkin tulossa meilläkin pian ensi-iltaan. Minusta nimittäin John Carpenterin The Thing - "se" jostakin ei ollut loppujen lopuksi järin kummallinen, vaikka ihan kelpo tapaus sekin oli, mutta tämän esiosan jälkeen tulin siihen tulokseen, että minun on ehdottomasti otettava se uusintakatseluun joskus. Minulle nimittäin tuli eilen sellainen tunne, että saatoin liikaa antaa alkuperäisen version vaikuttaa silloiseen Carpenterin versiosta tykkäämiseen, vaikka en asiaa tuolloin itselleni myöntänytkään. Kuitenkaan en aio katsoa tuota Carpenterin versiota ihan heti uudestaan, vaan ehkä joskus vuoden päästä, kun isoimmat muistot myös tästä esiosasta ovat hälvenneet. Voi toki olla, että aika on kullannut muistot ja tuo leffa voisikin olla omaan makuun sellaista "ihan ok" -osastoa, mutta tämä esiosa sai minut ainakin epäilemään asiaa, sillä The Thing oli yllättävänkin hyvä tapaus.

Niin... oliko tämä edes esiosa? Okei, tapahtumat sijoittuivat sinne norjalaiseen tukikohtaan, josta sitten Carpenterin leffa lähtee liikkeelle, mutta ihan kaikkia Carpenterin elokuvan tapahtumia tarkemmin muistamatta tuli vain sellainen tunne, että olen nähnyt jo tämän elokuvan, sillä monia samoja ominaisuuksia tässä elokuvassa oli kuin mitä Carpenterin versiossa aina jäätyneen avaruusolion löytämisestä ja sulattamisesta, koirista kuin liekinheittimellä leikkimisellä. Siinä sivussa sitten avaruusolio tekee hyökkäyksiä ja tappaa tukikohdassa olevia yksi toisensa jälkeen. Eikö nämä kaikki nähty jo Carpenterin versiossa? Koska tässä kuitenkin oltiin ainakin näennäisesti esiosan kimpussa, niin totta kai tarinallisestihan elokuva oli vähän toisen näköinen, eikä toisaalta lainkaan hassumpi tapaus.

Käytettiin tästä elokuvasta mitä termiä tahansa, niin siitä en yllätyksekseni päässyt mihinkään, että tämä oli varsin toimiva kauhujännäri. En sitten tiedä, johtuuko valkokankaalta näkemisestä (haluan uskoa, että ei), mutta minä todella jännitin tapahtumien etenemistä siellä tukikohdassa sen jälkeen kun tämä avaruusolio vapautui jäälohkarevankilastaan. Eittämättä tekemistä oli myös musiikilla, joka oli omiaan luomaan tunnelmaa juuri silloin kun pitikin, eli aina kun vähänkin jostain kuului jotain ylimääräistä ääntä. Myöskin se, ettei voinut varmuudella tietää, kuka on kuka, teki elokuvan katsomisesta jännittävämpää ja siten huomattavasti viihdyttävämpää. Epäilyksiä lensi suuntaan jos toiseenkin, mutta varmuutta ei saanut ennen kuin tutkimusryhmän muut jäsenet niin tekivät. Myönnettävähän se oli, että tulin epäilleeksi ihan vääriäkin henkilöitä. Olion tapporallia ja etenemistä ruumiista toiseen oli siksi niin hauska katsoa, mutta se, mikä lopulta tiputti elokuvan pisteitä vähän, oli siellä loppupuolella koettu joukkoteurastus samassa kohtauksessa. Ei niitä nyt niin nopeasti olisi tarvinnut lahdata. Lopun tapahtumat siellä avaruusaluksen lähettyvillä olivat mainiota seurattavaa. Ihan lopuksi näimme sitten muistinvirkistykseksi (uudelleen filmatisoidun) pätkän Carpenterin elokuvan alusta. Miten norjalaiset muuten alun perin pääsivät sieltä jäärailosta pois?

Näyttelijät olivat ihan hyviä, vaikka kaikkia norjalaisia en erottanutkaan toisistaan, mutta tämä saattoi lopulta johtua siitäkin, että niitä hahmoja elokuvassa piisasi paljon. Mary Elisabeth Winstead oli ihan hyvä Kate Lloydina, vaikka mitään Sigourney Weawerin tai Linda Hamiltonin tapaista naisenergiaa ei hänessä ollutkaan. Kuitenkin hoiti tonttinsa ihan hyvin tässä roolissaan, eikä hänestä sitten jäänytkään valittamista. Toista tukikohdan naista Juliettea näytellyt Kim Bubbs oli selvästi Winsteadia heikompi. Miesnäyttelijät eivät sinänsä jääneet ainakaan paljon Winsteadin varjoon, mutta sitten taas niitä oli elokuvassa niin paljon, ettei oikein kukaan tahtonut erottua edukseen. Kärkinimistä mainitakseni, niin Joel Edgerton sekä Ulrich Thomsen olivat kyllä elokuvan jälkeen ihan sopivia rooleihinsa, mutta eipä niitä hirveästi enää elokuvan jälkeen jäänyt muistelemaan. Mukana menossa: Adewale Akinnuoye-Agbaje (Kylmä rinki, Lost).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Inbred

Movie Monday #22 - Someone new - Hanhenpoikaa tarjolle enemmän, kiitos!

Tällä kertaa Movie Monday -haaste liikkuu "uusien" näyttelijäsuosikkien maailmassa, ja jos oli edellinen haaste verrattain helppo, niin oli kyllä tämäkin. Okei, Amanda Seyfriedistä olen tykännyt molemmissa elokuvissa, jotka häneltä olen nähnyt, joten hänkin olisi voinut sopia tähän kategoriaan, mutta se ei poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, etten todellisuudessa miettinyt tähän kuin yhtä vaihtoehtoa ja kyseessähän on kukas muu kuin tässä hiljattain kahdessakin elokuvassa loistanut ja minua viihdyttänyt Ryan Gosling.

En yleensä jaksa toistaa itseäni, mutta kaivetaanpas tämä seuraava Driven arvostelusta:

Oikeasti! Kuka tämä herra Ryan Gosling oikein kuvittelee olevansa? Okei, näin hänet tässä pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa muutaman vuoden takaisessa Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa, mutta silloin taisin keskittyä enemmän Goslingin hahmoon kuin Goslingiin itsensä. Tämän jälkeen herra vietti muutaman vuoden hiljaiseloa ja alkanut nyt viime vuodesta lähtien näkymään yhdessä jos toisessakin enemmän tai vähemmän laatuelokuvassa, vaikka näistä Hullu Hölmö Rakkaus onkin ainoa häneltä näkemäni ja nyt olen jo valmis tituleeraamaan häntä allekirjoittaneen uudeksi suosikkinäyttelijäkseni. Hän oli nimittäin uskottava pelimiehenä edellä mainitussa Hullu Hölmö Rakkaus -elokuvassa ja hän oli toden totta uskottava myös tässä elokuvassa luunkovana Kuskina. Kuski ei tosiaan hirveästi tunnetiloja näyttänyt, mutta silti Goslingin olemuksesta, tai pitäisikö sanoa hänen silmistään, sai aika hyvin selvää, mitä Kuski kulloinkin ajatteli, vaikka päälle päin olikin melkoinen viilipytty. Tämä elokuva oli täysin Kuskin hahmon ympärille rakennettu ja se oli täysin oikea ratkaisu, sillä niin loistava Goslin roolissaan oli.

Näin. Gosling on tosiaan melko muuntautumiskykyisen oloinen näyttelijä ja hän sopi niin Hullu Hölmö Rakkaus -kaltaiseen romanttiseen komediaan kuin myös piinkovaksi Kuskiksi Drive-leffaan ja mitä tuossa katselin noita vanhoja kuvia hänestä, niin myös Lars ja se ainoa oikea -leffassakin oli esiintynyt edukseen. Näiden mainittujen leffojen roolihahmot ovat olleet hyvin erityyppisiä, mutta hyvin Gosling on suoriutunut niistä jokaisesta. Nyt sitten Gosling on tulossa jälleen valkokankaille The Ides of March -leffa, jossa Gosling on jälleen pääosassa ja jos ja kun menen sen katsomaan, niin puhtaasti Goslingin vuoksi, vaikka en täysin edes tiedä vielä, mistä elokuva kertoo. Muutenkin herran elokuvat ovat tästä lähtien hyvin tarkassa seurannassa. Hän sopisi karismansa puolesta niin tusinatavaraa olevien romanttisten komedioiden kuin toimintaleffojenkin kiintotähdeksi, mutta toivon tosiaan, ettei hän taannu kumpaankaan kategoriaan, vaan jatkaa tavallista laadukkaampien elokuvien parissa jatkossakin.

Se Lars ja se ainoa oikea -leffakin pitäisi ottaa uudelleen katseluun jossain vaiheessa.

Ringu 0: Bâsudei

Alkuperäinen nimi: Ringu 0: Bâsudei

Ohjaus: Norio Tsuruta
Käsikirjoitus: Hiroshi Takahashi
Pääosissa: Yukie Nakama, Seiichi Tanabe, Kumiko Asô
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 98 min

- Kuuletko sen?
- Mikä se on?
- Nauha pyöri, kun Aiko kuoli.

Toimittaja Miyaji Akiko (Yoshiko Tanaka) kiertelee ympäriinsä kyselemässä Sadako Yamamurasta (Yukie Nakama) ja tämän perheestään yrittäen saada lisätietoa 11 vuotta aiemmin järjestetystä ESP-näytöksestä, jossa hänen toimittajana toiminut miehensä oli saanut surmansa, ja jonka jälkeen kaikki muutkin salissa olleet toimittajat olivat kuolleet. Sadako itse on päässyt mukaan teatteriseurueeseen ja kun pääosanesittäjä Aiko Hazuki (Kaoru Okunuki) kuolee äkillisesti, aukeaa Sadakolle paikka pääosan esittäjäksi, mutta muut näyttelijät ovat varmija, että Sadako on Aikon kuoleman takana...

Kuten tuosta ylläolevasta voi päätellä, niin tämä viimeinen Ringun jatko-osa on itse asiassa esiosa, mikä toki on ollut pääteltävissä jo elokuvan nimestä ja itse asiassa en ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä olisi ollut nimenomaan esiosa. Niinpä olinkin aika varautunut tämän osan suhteen, sillä lähtökohtaisesti en nyt hirveästi diggaa esiosista, koska silloin yleensä jo tietää, miten elokuva tulee päättymään. No, vaikka tämänkin elokuvan kohdalla lopputulos oli ennakkoon selvillä, niin ilokseni huomasin, että Ringu 0: Bâsudei oli kuitenkin ihan kelpo jopa esiosaksi... ainakin jossain määrin.

Toisin kuin olin otaksunut, elokuva ei kerrokaan Sadakon kaikkia elämänvaiheita, vaan ainoastaan viimeisistä viikoista, mikä oli ihan tervetullut vaihtoehto. Siitäkin huolimatta, että en itse ainakaan muista aiemmista osista, että missään olisi mainittu Sadakon teatterimenneisyydestä (saa korjata, jos olen väärässä). Vaikka toki Sadako olikin tuttu hahmo, niin huomasin kyllä miettineeni, että yhtä hyvin elokuva olisi voitu irrottaa kokonaan Ringu-saagasta ja julkaista omillaan, vaikka tietenkään kassatulot eivät ehkä olisikaan olleet samanmoiset. Elokuva kuitenkin toi sen verran paljon omaakin Sadakon taustoihin, että tätä melkein katsoi kuin "omaa" elokuvaa. Kuitenkin varsinkin siellä teatteriympyröissä elokuva tarjosi ihan kivaa jännitystä, vaikka melko tutunoloisisssa merkeissä vietiinkin eteenpäin. Etenkin tykkäsin jännittää itse näytelmän kohtaloa eli saadaanko sitä vietyä loppuun kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Lisäksi pohdin pitkään, että kuinka todellinen oli tämä Sadakon näkemä toinen tyttö, mutta siihenkin saatiin sitten lopulta vastaus, totta kai. Tämä vastaus oli ehkä vähän turhanpuoleinen, mutta en minä siitä nyt liiemmin jaksanut välittää. Elokuva pyöri siinä määrin siellä teatterimaailmassa, ehkä kaksi kolmasosaa koko leffasta, että kuvittelin jo, että siellä pysytään hamaan loppuun, mutta lopuksi suunnataankin sitten sinne Sadakon isän maille, jossa sitten elokuva saa päätöksen, joka on tuttu aiemmat osat nähneille; nyt vain taustoitetaan sekin Sadakon kokema kohtalo paremmin. Ehkä pientä turhaa viaton uhri -mentaliteettia oli havaittavissa.

Yukie Nakama oli ihan hyvä Sadakona varsinkin silloin, kun Sadako ei ollut friikeimmillään ja oikeastaan Nakama oli välillä oikein nättikin, mikä taas tuntui sopivan jollain hullulla tavalla Sadakon hahmoon ottaen huomioon kuitenkin hahmon muuten niin surullisen luonteen. Sadakon mielitiettyä Hiroshi Tôyamaa näytellyt Seiichi Tanabe oli hänkin ihan kiva. Teatterijohtaja Shigemoria näytellyt Takeshi Watamatsu lähinnä ärsytti, mutta epäilen, että niin oli tarkoituskin. Omaa tutkimustaan tekevää teatterilaista Etsukoa näytellyt Kumiko Asô puolestaan tuntui sellaiselta perinteiseltä haavoittuneelta vaikuttavalta japanilaisneidolta. Muissa teatterilaisissa sitten oli joukossa myös pientä yli vetämisen makua.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Thing

Ring 2

Alkuperäinen nimi: Ringu 2

Ohjaus: Hideo Nakata
Käsikirjoitus: Hiroshi Takahashi
Pääosissa: Miki Nakatani, Yûrei Yanagi, Rikiya Ôtaka
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 95 min

- Hei, lupaa minulle yksi asia.

- Minkä?
- Sen, ettet tee niin enää ikinä... tuli mitä tuli.

Kaivosta löytyneen Sadako Yamamuran (Rie Ino'o) jäänteet tutkitaan ja selviää, että noin 30 vuotta suljetussa kaivossa ollut Sadako oli itse asiassa ollut kuolleena vasta pari vuotta. Kuin tässä ei olisi kaikki, ruumiin löytöretkellä ollut Ryûji Takayama (Hiroyuki Sanada) on kuollut äkillisesti ja itse varsinaisen löydön tehnyt Ryûjin ex-vaimo Reiko Asakawa (Nanako Matsushima) on kadonnut poikansa Yôichin (Rikiya Ôtaka) kanssa. Ryûjin assistentti Mai Takano (Miki Nakatani) haluaa tietää lisää Ryûjin kuolemasta ja yhdessä reportteri Okazakin (Yûrei Yanagi) kanssa he saavat kuulla Sadakon asettamasta videokirouksesta ja kumpikin tahoillaan lähtevät tutkimaan tapausta...

Koska samaan aikaan Ringun kanssa tehty ensimmäinen ensimmäinen jatko-osa floppasi ja pahasti, päätti tuotantoyhtiö käytännössä unohtaa kyseisen jatko-osan olemassaolon kokonaan ja päättivät palkata Ringun tekijät ja näyttelijät uudestaan, jotta nämä tekisivät elokuvalle toisen ensimmäisen jatko-osan, josta sitten tuli se niin sanottu virallinen jatko-osa. Hämmentävää? Kyllä, mutta samaan aikaan ainakin ihan toimiva ratkaisu, sillä vaikka Ring 2 ei nyt näennäisesti ollutkaan hirveästi parempi kuin Rasen (vähän kuitenkin), niin mielestäni sopi paremmin Ringu-kaanoniin kuin Rasen riippumatta siitä, kumpi kertoo alkuperäiskirjan tarinaa uskollisemmin (en tiedä).

Kuten Rasen, myös tämä osa käynnistyi ruumishuoneelta, mutta tällä kertaa tutkittavana oli Sadako. Tästä sitten pistetään liikkeelle tapahtumat, joiden johdosta vähitellen niin reportteri Okazaki kuin Mai Takanokin pääsevät leikkimään etsivää ja tutkimaan tapausta. Siinä missä Okazakin kohteena on lähinnä tämä kadonnut kirottu videonauha, Mai Takano yrittää selvittää Reikon ja Yôichin olinpaikkaa ja välillä heidän tiensä kohtaavat tutkintojen edetessä. Näistä kahdesta juonenlangasta seurasin paljon mieluummin tätä Mai Takanon matkaa ja hän elokuvassa nousikin lopulta selkeämpään pääosaan Okazakin etsinnän jäädessä lähinnä lyhyiden hetkien varaan. Ei sillä, etteikö Okazakin matkassakin olisi ollut jännitystä ilmassa vähintäänkin satunnaisesti, mutta enemmän jännitystä riitti Mai Takanon tarinassa mitä pidemmälle tarinassa mentiin, vaikka ei sekään ihan ensimmäisen osan tasolle noussut. Itse asiassa ehdin jossain vaiheessa jo toivoa, että koko Okazakin puoli tarinasta olisi jätetty vähemmälle tai kokonaan pois, sillä eipä se juonenhaara hirveästi tuonut mitään olennaisesti uutta tarinaan, vaan taustalla koko ajan pyöri tämä ensimmäisestä osasta tuttu videotarina. Mai Takanon puolessakin alkoi varsinkin lopussa olla sellaista pientä sillisalaattimaisuutta, jonka aikana sitä mietti, että "hetkinen, mitäs helvettiä tässä nyt tapahtuu?", enkä esittänyt tätä kysymystä missäkään positiivisessa mielessä. Loppua kohden epäilin hetken aikaa minulla olevan jopa käsissäni leikelty versio (ei ollut), kun se meni sarjaksi outoja tapahtumia, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä edes Ringu-asteikolla. Itse asiassa olin antamassakin leffalle hieman korkeampaa pistemäärää, mutta koska loppu oli pieni antikliimaksi, en sitten viitsinyt. Siitä kyllä pidin, että tällä kertaa Mai Takano esiteltiin katsojalle vain Ryûjin assistenttina kuten ensimmäisessä elokuvassa, eikä nimenomaan tyttöystävänä.

Mai Takanoa näytellyt Miki Nakatani oli tässäkin jatko-osassa hyvä, vaikka hahmo olikin vähän miellyttävämpi tapaus kuin Rasenissa. Valitettavasti Okazamia näytelleestä Yûrei Yanagista ei voinut sanoa samaa, sillä vaikka hänkin oli ihan kelvollinen, niin ei hänessä ollut sellaista uskottavuutta kuin Nakatanissa. Yôichia näytelleestä Rikiya Ôtakassa oli kyllä pieniä hyytäviä hetkiä (enemmän kuin Sadakoa näytelleessä Rie Ino'oossa), mutta loppujen louksi hänen roolityönsä ei eronnut pahasti monista muista salakavalan oloisista pahojen voimien hallitsemasta pikkulapsesta.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ringu 0: Bâsudei

Rasen

Alkuperäinen nimi: Rasen
Ohjaus: Jôji Iida
Käsikirjoitus: Jôji Iida
Pääosissa: Kôichi Satô, Miki Nakatani, Yutaka Matsushige
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 97 min

- Et kyennyt viiltämään ranteitasi, mutta minut kyllä revit erilleen.

Poikansa kuoleman johdosta masentunut tohtori Andô (Kôichi Satô) on itsetuhoinen, mutta ei saa tehtyä sitä viimeistä ratkaisua. Hän saa kuulla, että hänen vanha opiskelukaverinsa Ryûji Takayama (Hiroyuki Sanada) on kuollut hyvin epäilyttävissä olosuhteissa ja hänen tehtävänsä on suorittaa Ryûjille ruumiinavaus ja muutenkin avustaa poliisia kuoleman selvittämisessä. Niinpä hän pääsee mukaan Ryûjin tyttöystävän Mai Takanon (Miki Nakatani) kuulusteluihin ja ennen pitkää hän saa tietä oudosta videonauhasta, jonka väitetään olevan Ryûjin ja monen muunkin kuoleman takana ja kun hän saa viimein videon käsiinsä, ei hän malta olla katsomatta sitä...

Olin nähnyt amerikkalaisen Ringin aikoinaan teatterissa, mutta vasta jokunen vuosi sitten käteeni tarttui alkuperäinen japanilainen versio, Ringu, josta pidin aikalailla. Sitten tuossa alkuvuodesta Turun Elokuvadivarista tuli bongattua Ringun jatko-osat, joten otin ne käteeni, mutta sitten tämän kuun aikana minulle jotenkin selvisi (tai minulla oli siitä hämärä muistikuva), että minulta puuttui yksi osa eli tämä Rasen aka. The Spiral, joten sehän meni sitten äkkitilaukseen. Näin lauantai-aamuna minulle vielä selvisi, että Rasen ei ole vain Ringun ensimmäinen jatko-osa, vaan se vieläpä julkaistiin samaan aikaan Ringun kanssa, vaikka sittemmin ilmeisesti melkein vaiennettiinkin kuoliaaksi ja muut jatko-osat eivät ilmeisesti huomioikaan tämän osan tapahtumia lainkaan. Mikä oli sinänsä ihan fiksu temppu, sillä Rasen tahtoo viedä paljon pois Ringun viehätysvoimasta, vaikka olikin ihan kelpo elokuva.

Elokuva jatkaa tarinaa päivää Ringun tapahtumien jälkeen ja pääsemme näkemään Andôa selvittämässä edellisestä osasta tutun Ryûjin kuolemaa. Aluksi kaikki menee oikein mallikkaasti, vaikka kauhusta ollaankin pääasiassa siirrytty trilleriin, mutta jotenkin videon tarinan jatkumista jaksoi edelleen katsoa, varsinkin kun minusta selvitettiin aika hyvin, miten videon matka tuli päätökseen parissakin eri haarassa. Edellisen osan Reikon pojan Yoshinon kohtalo jäi vähän arveluttamaan, mutta ehkä tässä osassa haluttiin antaa se vaikutelma, että Reiko oli tehnyt uuden kopion Yoshinon puolesta. Minua myöskin mietitytti pitkään, mitä nämä sivuhenkilöiden kärsimät yskänkohtaukset merkitsivat, mutta saatiinhan siihenkin vastaus lopulta. Harmi vain, että tämä vastaus ei sitten miellyttänytkään, kuten ei miellyttänyt moni muukaan asia elokuvan ratkaisuista, vaikka yhdeltä osin elokuva onnistuikin johtamaan minua hieman harhaan positiivisessa mielessä. Jotenkin lääketieteen tai biologian tuominen koko kuvioon mukaan tuntui hölmöltä ja niinpä "kuolemansairaaksi" tulemisen syyt olivat varsin kömpelön oloisia ja jotenkin veivät pohjaa ensimmäisen osan tapahtumilta, "mutta kun asioille vaan piti koettaa saada jokin järjellinen selitys!!!" Joo, ei kiitos. Elokuvan alussa Ryûjin kummittelu vielä tuntui ihan kelvolliselta ratkaisulta, mutta aivan elokuvan lopussa homma vedettiinkin niin oudoksi niin Ryûjin kuin muidenkin tapahtumien johdosta, että kiinnostus elokuvaa kohtaan laski kuin lehmän häntä verrattain lyhyessä ajassa, mutta sinänsä melko kiinnostavan alkupuoliskon ansiosta lopputulos jäi edes hieman keskimääräistä paremmaksi. Onneksi tätä tarinapolkua ei enää jatkettu.

Näyttelijät olivat ihan perushyviä, eivätkä olleet juurikaan ensimmäisen osan näyttelijöitä huonompia, mitä nyt Maita näytelleellä Miki Nakatanilla oli selkeästi isompi rooli kuin ensimmäisessä osassa, joten hän pääsi nyt paremmin esillekin ja tosiaan ihan hyvää työtä teki hän. Myös ensimmäisessä osassa ollut Hiroyuki Sanada oli ihan hyvä tässäkin elokuvassa. Elokuvan päähenkilöä tohtori Andôa esittänyt Kôichi Satô oli ihan ok hänkin, vaikka ei mitenkään erityisen mieleenjäävä. Sadakoa esittänyt Hinako Saeki puolestaan oli kaikkea muuta kuin pelottavan näköinen, mitä ei kenties sitten ollut haettukaan.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ring 2

Conan barbaari

Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian

Ohjaus: John Milius
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Gerry Lopez, James Earl Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 125 min

- Why do you cry?
- He is Conan, Cimmerian. He won't cry, so I cry for him.

Conanin (Arnold Schwarzenegger, Jorge Sanz) vanhemmat ja samalla koko kylän aikuinen väestö tapetaan ja Conan viedään muiden lasten tavoin orjaksi. Siellä hänestä tulee hyvin vahva, joten hänet ostetaan gladiaattorisoturiksi, missä hommassa hän on lyömätön. Myöhemmin hän oppii lisää taistelulajeista, mutta myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten eräänä yönä Conan vapautetaan salaa ja hän pakenee. Pakoreissunsa aikana hän löytää sitten itselleen miekan, minkä hän ottaa käyttöönsä ja sen jälkeen kukaan ei ole Conanilta turvassa, ei edes Conanin vanhempien tappaja Thulsa Doom (James Earl Jones)...

Tämä elokuva piti katsoa jo viime kuussa kuukauden WANHAna vähän niin kuin uuden Conan the Barbarian -elokuvan vanavedessä, mutta blogin palvelinongelmat sotkivat nämä suunnitelmat, sillä olin suunnitellut katsovani Conan barbaarin juuri katkon sattuessa eli syyskuun lopulla; niinpä edelliskuulta jäi WANHA kokonaan katsomatta. Halusin kuitenkin antaa uudelle Conan-leffalle mahdollisuuden, enkä siten katsonutkaan tätä elokuvaa uutta versiota ennen, mikä olisi saattanut laimentaa uudesta leffasta nauttimista, mutta näin jälkiviisaana on toki pakko todeta, ettei se kokemus enää paljon enempää olisi voinut laimeta. No, nyt sitten vihdoin. Uskotteko muuten, jos sanon, että olen nähnyt tämän elokuvan tasan yhden kerran aiemmin? No, totta se on, uskoitte sitä tai ette ja tämäkin tosiaan tapahtui silloin, kun ostin elokuvan dvd:lle eli arviolta joskus 3-5 vuotta sitten. Vaikka elokuvan näkemisestä onkin verrattain lyhyt aika, niin ihmeen paljon olin kuitenkin elokuvasta unohtanut, mutta muistini mukaan pidin tästä tuolloin aikalailla ja niinpä yllätyinkin, että elokuva ei tällä kertaa enää iskenyt ihan yhtä paljon (onkohan musta tulossa vanha?), vaikka mukavaahan tämän katsominen edelleen oli.

En nyt muista, mitä mieltä olin mistäkin elokuvan osasta ensimmäisen katselukerran jälkeen, mutta ainakaan tällä kertaa elokuvan alkuosa ei hirveästi minua lämmittänyt (vähän kuitenkin) ja olikin selvästi se heikompi puolisko. Vaikka alussa hyvin taustoitetaan Conanin kasvaminen valtavaksi lihaskimpuksi, niin jotenkin en vaan löytänyt siitä ystävää, kuten en myöskään hirveästi tästä gladiaattorisoturina olemisesta. Vasta sen jälkeen, kun Conan pääsee pakenemaan, alkaa elokuva kiehtoa yhä enemmän, ja vaikka pieniä suvantovaiheita on luvassa myöhemminkin, niin kuitenkin tämä kiinnostavuuden taso on nouseva trendi koko lopun elokuvaa. Enhän minä into piukassa Conanin tarinaa seurannut lopussakaan, mutta selvästi alkupuoliskoa (tai puolta väliä) enemmän. Ilmiselvästi tunnelman vähittäisellä paranemisella oli tekemistä elokuvan musiikilla, joka kyllä miellytti jo heti elokuvan alussa, mutta pääsi kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vasta kun kunnolla päästään seikkailemisen makuun. Varsinkin tykkäsin kovasti näistä Conanin ja toverinsa Subotain (Gerry Lopez) yhteisissä ensimmäisistä hetkistä. Taisteluosuudet olivat elokuvan kääntyessä loppupuolelle varsin mainioita ja varsinkin viimeinen suuri taistelu oli oikein hauskaa katseltavaa, varsinkin kun myös Conanin kumppaneillekin riitti hyviä tappoja. Yllä mainittu lainaus on muuten yksi kaikkien aikojen suosikeistani leffalainauksien joukossa ja se olikin lähes ainoa asia, minkä elokuvasta etukäteen muistin. Elokuvan loppu povasi jo elokuvalle jatkoa, mutta ei sinänsä jättänyt mitään pois tästä elokuvasta.

Conanin hahmo oli mielestäni juuri sellainen kuin sen pitikin olla: miehinen, macho barbaari. Hän ei loppujen lopuksi niin paljon puhunut, vaan keskittyi enemmän seikkailemiseen ja kostomentaliteetin ylläpitämiseen. Minusta oli hyvä juttu, ettei hänestä tehty sellaista "En tee näin, vaikka muut haluaisivatkin minun tekevän näin" -tyylistä pehmoa, vaikka pieni epäilys kävikin Conanin tavatessa ensimmäistä kertaa naisen, vaan Conan oli tosiaan karski barbaari, joka säilytti sen barbaarimaisuutensa loppuun asti. Tykkäsin kyllä.

Mitä tulee sitten Arnold Schwarzeneggeriin, niin okei, olihan hän omiaan tällaiseen machorooliin, mutta mitä seurasin hänen ilmeitään pitkin elokuvaa, niin en minä ihan kaikista kohtauksista löytänyt uskottavan oloista hahmoa. Kyllähän hän hyvin elehti noin ylipäätään, mutta sitten kun nähtiin vähän lähempää kuvaa kasvoista, niin jokin siinä ei vain natsannut, tosin ei sillä, riitti elokuvassa paljon niitäkin hetkiä, jolloin Iso-Arska oli oikein edukseen. Conanin kumppaneita esittäneet Mako ja Gerry Lopez olivat molemmat veikeitä lisiä elokuvaan. Thulsa Doomin roolissa James Earl Jones oli kyllä roolinsa arvoinen, mutta samalla jäi hieman vähäeleiseksi tapaukseksi. Mukana menossa: Max von Sydow, jota en tosin tunnistanut edes elokuvan jälkeen, kun piti katsoa hänen kohtauksensa uudestaan vain tarkistaakseni, oliko hän tunnistettavissa. No, minä en siinä onnistunut. *puna*

Pisteitä: 3,5/5

PS. Conanin jatko-osa tuli arvosteltua jo blogin alkuaikoina (linkki alla), mutta katson sen nyt tänään uudestaan ja huomenna katson myöskin erään toisen jo arvostelemani elokuvan (Ringu), joten seuraava arvostelu tulossa aikaisintaan perjantai-iltana, ellei mene kokonaan viikonlopun yli.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rasen

Movie Monday #21 - From Finland - Uuno on numero yksi

Tämänkertaisessa Movie Monday -haasteessa kysyttiin, minkä kotimaisen elokuvan näyttäisi muualta Suomeen tulevalle. Okei, periaatteessahan on elokuvia missä valita. On Tuntematonta sotilasta, joka voi olla Suomen sotahistoriaa tuntemattomalle liian pitkä pala purtavasti, on suosittuja näyttelijöitä tyyliin Tauno Palo ja Ansa Ikonen, joiden elokuvia voisi näyttää, mutta kotimaassa suosittuna oleminen ei tekisi varmaankaan vaikutusta, ellei näytettävä elokuva olisi sitten erittäin tarinallisesti erittäin vahva (mitä vähän epäilen), on Kaurismäkien elokuvia aina Oscar-ehdokkaita myöten, on uutta elokuvaa Rare Exportsin muodossa, on vaikka mitä. Kuitenkaan en keksi tähän tähän kohtaan kuin yhden elokuvan. Tai no, elokuviahan on mistä valita, mutta siis yhden tietyn hahmon ympärille kasattuja elokuvia ja tämä hahmo on tietenkin Uuno Turhapuro.

Sillä mikä muukaan elokuvasarja olisi muokannut kotimaista elokuvakäyttäytymistä niin paljon kuin tämä sarja? Uunoja on tehty vuosikymmenestä toiseen, mutta silti elokuvat ovat vetäneet väkeä teattereihin aina, vaikka Uunon kultakausi olikin 1970- ja 1980-luvuilla ja moni noiden aikojen Uuno-leffoista löytyykin kaikkien aikojen (elokuvateattereissa) katsotuimpien kotimaisten elokuvien kahdenkymmenen katsotuimman joukosta. Lisäksi elokuvat ovat pyörineet kymmeniä kertoja tv:stä, joten elokuville on ollut selvästikin halukkaita katsojia. Niinpä olisikin vain luontevaa näyttää vieraalle jonkin noiden vuosikymmenien Uunoista ja tietenkin mieluiten vaikka heti sen ensimmäisen.

Tietenkin pitäisi tähdentää ulkomaan elävälle sitä, kuinka elokuvat saattavat ainakin joidenkin mielestä olla jo turhan vanhahtavia, vaikka omasta mielipiteestäni en olisikaan varma, kun omista katselukerroista alkaa olla jo lähemmäs vuosikymmen aikaa. Myöskin voisi olla hyvä kertoa, että ei, Uuno ei kuvaa tyypillistä suomalaista miestä, vaan kyseessä on nimenomaan selvästi ylivedettu hahmo. Elokuvat eivät sisältönsä puolesta kertoisikaan niinkään suomalaisesta sielunmaisemasta, mutta kertoisi kyllä sen, minkälainen huumori suomalaisiin upposi tuolloin ja mitä jottei joidenkin kohdalla vielä nykyäänkin. Ulkomainen vieras voisi olla tietenkin aivan järkyttynyt suomalaisen huumorin tasosta nyt ja ennen, mutta itse tietenkään en häpeäisi omaa menneisyyttäni Uuno-elokuvien parissa, pidin niistä nykyään tai en. Sitä paitsi tuskin löytyy maata, jossa ei olisi sellaisia omaleimaisia juttuja, jotka oman maan kansalaisten keskuudessa viihdyttäisivät/naurattaisivat todella, mutta joita muissa maissa ei ymmärrettäisi sitten millään ja en yhtään ihmettelisi, jos suomalaisessa elokuvamaailmassa juuri Uuno-elokuvat olisivat täällä Suomessa juuri "vain meille" aukeavia. Samalla voisi pitää lyhyen luennon aiheesta Spede-Vesku-Simo.

Voisi siinä olla ulkomaalaisella kotijoukoille kerrottavaa, että tällaisia elokuvia meillä täällä Suomessa katellaan. :D

Talo, jonka Jumala unohti

Alkuperäinen nimi: Amityville: The Evil Escapes

Ohjaus: Sandor Stern
Käsikirjoitus: Sandor Stern
Pääosissa: Patty Duke, Jane Wyatt, Fredric Lehne
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989
Kesto: 95 min

- Who told you she went home?

- Daddy.

Amityvillen kauhutalossa käy ryhmä pappeja manaamassa pahoja henkiä pois, mutta yksi heistä, isä Kibbler (Fredrick Lane), joutuu sairaalaan saatuaan iskun sähköjohtoa pitkin lamppuun siirtyneeltä pahalta hengeltä. Pian tämän jälkeen kaikki talon kalusteet pistetään myyntiin pihakirppikseen ja muuan Helen Royce (Peggy McCay) päättää tehdä siskolleen Alicelle (Alice Leacock) jekun ja ostaa tämän rumaksi katsomansa lampun ja lähettää siskolleen lahjaksi. Samaan aikaan lampun kanssa saapuu Alicen luo asumaan hänen tyttärensä Nancy (Patty Duke) sekä Nancyn kolme lasta, sillä Nancy on menettänyt miehensä ja lapset isänsä. Lampun ollessa talossa on varmaa, ettei perheen elo talossa ainakaan turhan tylsäksi käy...

Niinhän siinä nyt sitten pääsi käymään, että joudun pitämään tauon Amityville-elokuvista tämän osan jälkeen, sillä aamulla sain tietää, että minulla on seuraavasta Amityvillestä vain leikattu versio, jonka ostin siinä uskossa, ettei kyseisestä leffasta leikattuja versioita ole liikkeelläkään, kiitos Dvdcomparen. Tänään tosiaan sitten sainkin kuulla, että hankkimani julkaisu onkin leikattu, joten se lähtee heti tuoreeltaan vaihtoon ja jään odottelemaan sitä leikkaamatonta versiota eli mitä luultavimmin joskus ensi kuun puolella (toivottavasti) pääsen jatkamaan näiden parissa. Tämän neljännen osan ehdin kuitenkin vielä katsoa, mutta eipä Talo, jonka Jumala unohti oikein hyvä ollut, vaikka hieman parempi olikin kuin edellinen osa.

Alku elokuvalle ei todellakaan näyttänyt hyvältä. Tämä lamppuun siirtynyt pahalainen ja siirtyminen kokonaan pois Amityvillestä olivat jokseenkin naurettavia ajatuksia, mutta sitten jos tämän yli pystyi pääsemään (niin kuin minä pystyin), niin kyllähän elokuvaa joten kuten katsoi. Ainakin itse onnistuin saamaan edes pientä jännittämisen aihetta siellä uudessa talossa, vaikka koko ajan taustalla olikin ajatus siitä, kuinka naurettava koko lamppukuvio oikein onkaan. Itse asiassa nyt kun tarkemmin ajattelen, niin ei elokuvan kelvollisuus levännytkään sen hyvin vähäisen jännitystunnelman varassa, vaan nimenomaan siinä tahattomassa koomisuudessa, joka sitten aiheutti sellaisia ajatustenjuoksuja kuin esimerkiksi "Ai, nyt se lamppu syttyi. Kuinka yllättävää". Okei, kyllä minä pienellä uteliaisuudella seurasin, mitä kaikkea tuleman pitää ja niinpä näistä lampun hengen tulevista tekosista sai pientä jännitystä aikaan, vaikka lopputulos olikin usein aika vaisu ja moneen kertaan käytetty; esimerkiksi käden juuttuminen vesialtaan jätesilppuriin (vai mikä se on?) ei ihan tuorein idea ollut ja tiesihän sen jo heti kohtauksen alussa, että nyt kohta käy jollekin huonosti. Välillä sitten näytettiin taloa ulkoapäin vähän niin kuin luomaan lisää sitä tunnelmaa, mutta eipä siinä vain ollut samaa vaikutusta kuin mitä siinä Amityvillen talossa. Lopputaistelussa oli sentään pienet hetkensä, vaikka ei päättynytkään mitenkään yllättävästi oikein missään suhteessa.

En ole ihan varma, missä mentiin ajallisesti, mutta ainakin epäilen, että elokuva olisi voinut sijoittua ensimmäisen ja kolmannen elokuvan tapahtumien väliin, sillä talossa oli vielä kaikki kalusteet elokuvan alussa, mutta pian alun jälkeen kalusteet heivattiin mäkeen. Ensimmäisessähän osassa taloon jäi muistaakseni kaikki silloisten asukkaiden tavarat, kun taas kolmannen osan alussa talo oli aivan tyhjä. Tietenkin voi myös olla, että yritän sijoittaa elokuvan väkisin johonkin tiettyyn ajankohtaan Amityville-universumissa, vaikka tekijät eivät olisi siitä välittäneetkään siitä huolimatta, että tässä osassa talo oli vielä pystyssä, vaikka edellisen osan päätteeksi talo räjäytettiinkin taivaan tuuliin. Mene ja tiedä.

Tykkäsin tietyllä tavalla perheen äiti Nancya näytelleestä Patty Dukesta, mutta eihän näyttelijäsuoritukset tälläkään kertaa juurikaan häikäisseet, varsinkaan Evansin perheen lapsia näytelleiden osalta. Jessicaa näytellyt Brandy Goldin näytteleminen tuntui ajoittain väkisinväännetyn oloiselta, kun taas sitten perheen poikaa Briania näytellyt Aron Eisenberg miellytti (ehkä vääristä syistä) ainoastaan moottorisahakohtauksessa. Jane Wyatt Alice-isoäitinäkin oli jotenkin vaisuhko. Mukana menossa: Fredric Lehne (Lost).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Conan barbaari

Saatanan riivaama

Alkuperäinen nimi: Amityville 3-D

Ohjaus: Richard Fleischer
Käsikirjoitus: William Wales
Pääosissa: Tony Roberts, Tess Harper, Candy Clark
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1983
Kesto: 93 min

- I hear you bought yourself a haunted house.

- I just bought the house, not the ghost.

Toimittajat John Baxter ja Melanie (Tony Baxter ja Candy Clark) paljastavat huijarikaksikon, joka on väittänyt saavansa yhteyden kuolleisiin surullisenkuuluisassa Amityvillen kauhujen talossa. Paljastuksen jälkeen vaimostaan Nancysta (Tess Harper) eronnut John ostaa itselleen tuon talon hyvin halvalla, mutta ennen kuin hän ehtii edes asettua taloksi, kuolee kiinteistövälittäjä Clifford Sanders (John Harkins) hyvin epäilyttävissä olosuhteissa talossa. Tämä kuolemantapaus ei jää suinkaan ainoaksi, vaan pian alkaa tapahtua yhä useampia kuolemantapauksia, joissa uhreina ovat olleet talossa vierailleet henkilöt...

Viikonlopputauon jälkeen aika jatkaa Amityvillejen parissa ja tällä viikolla olisikin tarkoitus päästä ihan loppumetreille asti, vaikkakin viimeinen arvostelu saattaa venyäkin aina ensi viikolle asti. Edellisen 3D-buumin aikana 1980-luvulla oli muodikasta kuvata elokuvasarjojen kolmannet osat 3D:nä ja niin tapahtui myös tämän elokuvan osalta. Niinpä autenttisimmillaan elokuva olisikin varmaan ollut katsottuna 3D-lasien läpi leffateatterissa, mutta kun siihen ei nyt ollut mahdollisuutta, niin tyydytään sitten tähän perinteiseen dvd-julkaisuun. En kuitenkaan jaksa uskoa, että Saatanan riivaama (erittäin harhaanjohtava suomenkielinen nimi, muuten) olisi ollut yhtään sen parempi 3D:nä kuin näin tavallisenakaan versiona, sillä elokuva oli melko kökkö tapaus.

Elokuvan suurin ongelma on siinä, että siinä ollaan paljon talon ulkopuolella. Toki alussa ollaan talossa huijaripsyykikkojen kanssa ja hyvin pian sen jälkeen sitten nähdään tämä kiinteistövälittäjän kuolema, mutta sen jälkeen on melko hiljaista talossa olemisen suhteen, joten aina silloin tällöin kun siellä poikettiin, arvattavissa oli, että siellä sitten aina tapahtuu vähintäänkin jotain pientä. Toki talon mysteeriä käsitellään silloinkin, kun siellä ei olla, mutta kahden osan jälkeen näiden mystisten asioiden, kuten epäselvien valokuvien, käsittely ei tuo enää mitään uusia tuulia jo aiemmin nähtyyn. Niinpä mielestäni olisi hyvin voitu pysytellä siellä talon sisällä ja keskittyä kummitteluun, vaikka sekään ei välttämättä olisi tätä elokuvaa pelastanut, mutta olisipahan ollut edes vähän kiinnostavampi... ehkä. Nyt kun sitten oltiin paljon poissa talosta, niin ei tietenkään ne harvat oudot tapahtumat jääneet suinkaan taloon, vaan talossa vierailleet ulkopuoliset saivat välillä tuntea talon pahojen henkien vihan myöskin talon ulkopuolella, mistä osoituksena oli sitten kärpästen surina, sillä tällä kertaa kärpäsillä oli tärkeä sivuosa tapahtumien kulussa. Ei elokuva ihan umpikehno ollut ja välillä huomasin seuraavani tarinaa jopa pienen pienellä mielenkiinnolla (ainakin Susanin (Lori Loughin) kohtauksissa). Vasta elokuvan loppumetreillä vietetään enemmän aikaa talossa ja silloin kummitteluja alkaa olla toden teolla, mutta niitä vyörytetäänkin sitten sellaisella voimalla, että tapahtumat jäävät vähintäänkin epämääräisiksi. Elokuva loppui tavalla, jolla periaatteessa olisi pitänyt säästyä myöhemmiltä jatko-osilta, mutta sen kummemmin tuntematta (vielä) niitä muita jatko-osia, niin mitäpä tuosta, kun ei tässäkään osassa paljon kumarreltu aiempien osien suuntaan, mitä tulee kaiken maailman salaisiin käytäviin ja muihin.

Ellen olisi tiennyt, että elokuva oli tehty alun perin 3D-formaattiin, olisin epäillyt elokuvan olleen tehty suoraan videolle, sillä niin huono oli tämän elokuvan kuvanlaatu. Muutamia paikkoja bongasin, joissa sitä 3D-ominaisuutta oli varmasti käytetty hyväksi, mutta vaikka en asiaan silleen keskittynytkään, niin silti on sanottava, etten nyt kovin montaa "3D-sopivaa" kohtausta elokuvassa nähnyt. Niin ja mitä tulee sitten näille lopun kummittelu- ja poltergeist-ilmiöille, niin välillä niiden kuvaaminen oli sen verran luokattoman oloista, että siinäkö syy, miksi ne jätettiin koko elokuvassa niin vähälle? Esimerkiksi tämän yhden tyypin hyppy oli tahattomassa koomisuudessaan hyvin huvittava.

Eipä elokuvan näyttelijätkään sitten loistaneet oikein kukaan. Juuri yksikään ei yltänyt edes siedettävälle tasolle, vaan näyttelijäsuoritukset olivat pääosin melko kehnoja ja melkein olisi voinut luulla katsovansa jotain halvalla tehtyä tv-sarjaa. Turhan karikatyyrimaisia hahmoja kaikki ja siten yksikään näyttelijöistä ei tuonut hahmoihinsa mitään eloa. Tony Roberts teki melko rutinoidun suorituksena tylsänä mieshahmona ja muut eivät oikein tahtoneet olla Robertsinkaan veroisia tai jos oli, niin korkeintaan ehkä Candy Clark, mutta siihen ne tahtoivat jäädäkin. Mukana menossa: Meg Ryan.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Talo, jonka Jumala unohti

Iho jossa elän

Alkuperäinen nimi: La piel que habito

Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Antonio Banderas, Elena Anaya, Marisa Paredes
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 122 min

- Älä tuota pettymystä.
- Ne ovat kaikki mitä meillä on. Lupauksemme!

Robert Ledgard (Antonio Banderas) on kuuluisa plastiikkakirurgi, joka tekee myöskin pimeää keikkaa kartanonsa kellarissa. Hän on kehittänyt keinotekoisen ihotyypin, joka on peräisin sian ihosta, ja joka on paljon ihmisen omaa ihoa täydellisempi; esimerkiksi uusi iho on omiaan estämään malariaa. Lääkärien eettiset ohjeet eivät kuitenkaan salli ihmisiin siirrettävän muiden eläinten osia, joten Robert joutuu pitämään kokeensa salassa. Hänellä onkin kotonaan vankina Vera (Elena Anaya), jolle Robert on tehnyt täydellisen ihonsiirron, ja joka muistuttaa erehdyttävästi Robertin kuollutta vaimoa, mutta kuka tämä Vera oikein on?

Pedro Almodóvar on yksi niitä harvoja ohjaajia, jotka eivät omaan makuun ole tehnyt yhtään huonoa elokuvaa, vaikka samalla ei myöskään ole tehnyt - edelleen oman makuni mukaan - myöskään sellaista täydellistä nappisuoritusta. Kuitenkin sen verran tasavahvan uran tehnyt, että jokainen Almodóvarin uusi elokuva on odotuslistan kärkipaikoilla. Niin nytkin, vaikka mitään suurta innostusta ei Iho jossa elän saanutkaan osakseen, vaikka jo heti ensi-illassa kävinkin elokuvan katsomassa, mutta ihan hyvin olisin voinut mennä katsomaan myös ensi viikollakin. Ajattelin vetää elokuvan kuitenkin heti pois alta, niin saa tästä eteenpäin rauhassa keskittyä Amityvilleihin. Ihan hyvä maku tästäkin elokuvasta jäi ja sopii hyvin sinne muiden Almodóvarin elokuvien joukkoon.

Elokuvan alussa näemme Veran ja hänen olemisensa suljetussa tilassa ja sitä heti alussa alkaa pohtia, kuka Vera on ja onko hän vain yksi Robertin asiakkaista, mutta tämä alkuosa elokuvasta muistuttaa kuitenkin enemmän draamaa kuin varsinaista trilleriä. Vähitellen sitten saamme tietää lisää niin Verasta kuin tapahtumista, jotka ovat johtaneet Veran vangitsemiseen ja sitä myöteen mukaan tulee sitä trilleripuolikin, joten pääsee  vähän jopa jännittäen katsomaan kaikkea tapahtuvaa. Tämä palapelin kokoaminen on oikein hauskaa katseltavaa, varsinkin kun Almodóvar leikittelee katsojien odotuksilla ja kuvitelmilla. Niinpä kun juuri on ehtinyt alkaa tukea eräänlaista teoriaa tapahtumien oikeasta laidasta, niin hetken päästä elokuva pudottaa pohjan aina kulloiseltakin teorialta ja pian joutuukin alkaa rakentaa uudenlaista teoriaa. Niin ja teorioissakin joutuu aina ottamaan huomioon sen, että Almodóvarin elokuvissa voi olla melkein minkälaisia ihmiskohtaloita tahansa, joten nämä teoriat voivat olla mennä aika sairaisiinkin mittasuhteisiin. Toisin sanoen yllätyksiä matkan varrelle mahtuu useampikin. Totta kai sen näkee jo elokuvan alussa, ettei Robertilla ihan kaikki bensat ole tankissa, mutta tämä vain korostuu mitä pidemmälle elokuvassa mennään. Väkisinkin Robertista tuli mieleen taannoin katsomani Frankenstein-elokuvien tohtori Frankensteinit. Vaikka jonkin sorttisesta draamatrilleristä onkin kyse, niin elokuvassa oli myöskin melko tummaakin huumoria, josta kanssa  pidin. Elokuvassa oli kyllä jonkin verran tyhjäkäyntiä, jotka tosin jäivät lähinnä turhiksi sivulauseiksi, joilla ei ollut tarinan kokonaisuuden kannalta mitään suurta väliä (esim. Robertin kollegojen myöhästyminen ja sen syyt). Ei tämä kuitenkaan ihan mielenkiintoisimmasta päästä trillereitä ollut eli elokuva ei pitänyt otteessaan ihan alusta loppuu asti, mutta kuitenkin ihan hyvää tavaraa ja jatkaa mielestäni hyvin Almodóvarin elokuvien tasavahvaa otetta, vaikka olikin ehkä vähän astetta synkempi tapaus kuin mitä herralta on totuttu näkemään. Loppuratkaisu oli varsin... noh, jännä.

Elokuva oli täynnä hyviä roolisuorituksia alkaen tietenkin Antonio Banderaksesta, joka onkin vanhentunut huomattavasti sitten viime näkemän, sillä eipä häntä oikein tahtoisi uskoa siksi Banderakseksi, joka oli mukana monissa Almodóvarin alkupään tuotannoissa, joskin ysärileffojen kautta Banderas vielä hyvin tunnistettavissa olikin. Hän teki kuitenkin erittäin hyvän roolityön Robert Ledgardina ja niinpä hahmo oli välillä todella karmivan oloinen ja vaikka Robertilla oli (paljon) herkempiäkin hetkiä, niin Banderas onnistui hyvin myös niissä. Myös Veraa näytellyt Elenaa Anaya teki Verana oikein hienoa työtä, kuten myös Robertin uskollista palvelijaa Mariliaa esittänyt Marisa Paredes.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Saatanan riivaama

Amityville 2 - paholaisen piiri

Alkuperäinen nimi: Amityville II: The Possession

Ohjaus: Damiano Damiani
Käsikirjoitus: Tommy Lee Wallace
Pääosissa: James Olson, Jack Magner, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 104 min

- But daddy, it was the brushes, we didn't do it!

- Mark, you think, that's funny, huh?

Kuusihenkinen Montellin perhe muuttaa Amityvillessa sijaitsevaan taloon, mutta hämmästelevät muun muassa kiinni naulattuja ikkunoita. Vielä muuttopäivänä perheen äiti Dolores (Rutanya Alda) löytää kellarista salaisen luukun, joka johtaa jonkinasteiseen viemäriverkostoon, mutta se on niin paskainen, ettei hän anna sille sen enempää huomiota. Pikku hiljaa talossa alkaa tapahtua yhtä jos toista erikoista esimerkiksi perheen pienimpien lasten Markin ja Janin (Brent Katz ja Erika Katz) huoneessa, jossa oudot voimat piirtelevät ja kirjoittavat seinille. Kun sitten muu perhe on poissa, kuulee perheen vanhin poika Sonny (Jack Magner) talossa vallitsevien pahojen voimien kutsun ja siitähän ei hyvää seuraa...

Jos joku on ihmetellyt, miksi olen viime aikoina listannut useamman vaihtoehdon seuraaviksi arvosteluvuorossa oleviksi elokuviksi (ja typottanut pahasti tämän elokuvan nimen, mutta korjasin ne jo), niin tämä on johtunut puhtaasti siitä, että olen päättänyt ottaa tiukemman linjan jatko-osien suhteen ja pyrinkin katsomaan kaikki tietyn leffasarjan elokuvat (melkein) putkessa (leffakäynnit toki vähän sotkevat). Nyt tässä on ollut monta peräkkäistä seuraavina katseluvuorossa olevaa elokuvaa, jotka ovat sisältäneet jatko-osia, joita minulla ei ole vielä ollut, mutta joita olen tässä pitkin syksyä odotellut saapuvaksi ja olenpahan niitä ollessani joutunut ainakin vähän luopumaan tiukasta kannastani katsoa elokuvat hankkimisjärjestyksessä. Kuitenkin olen noita arvosteluja rustannut töissä ruoka-tunnin aikana (kuten tätäkin), niin en ole tiennyt vielä kirjoitusvaiheessa, odottaako minua kotona kenties joku himotuista jatko-osista, joten siksi niissä tulevista arvosteluista kertovissa "lupauksissa" on ollut vähän epämääräisyyksiä. Nyt sitten eilen sain viimeisenkin Amityville-elokuvan ja niinpä pääsen vihdoin jatko-osien kimppuun ja toivoa vain sopii, että ne muutkin kaivatut jatko-osat kolahtaisivat postiluukusta tämän Amityville-putken aikana.

Katsoin keväämmällä Luojan tähden, paetkaa! -nimellä kulkeneen ensimmäisen Amityville-elokuvan, jota pidin melko keskinkertaisena tuotoksena ja etenkin sen väitetty tositapahtumiin perustuminen laimensi elokuvan katsomista, mutta tosiaan kun elokuvan katsomisesta oli kulunut niin vähän aikaa, en lähtenyt katsomaan sitä uudestaan, mitä nyt vähän netissä virkistin muistiani tapahtumien suhteen. No, jos on nähnyt kyseisen elokuvan, käytännössä tietää, mitä tässä osassa tapahtuu... tai tietää, jos sattuu tietämään myös sen, että tämä sarjan ensimmäinen jatko-osa on oikeastaan esiosa (minä en tiennyt ennen elokuvan loppua), jonka tapahtumiin ensimmäisessä Amityville-elokuvassa (tai siinä dokkarissa, joka oli leffan ekstroissa) viitataan. Niinpä lähdinkin tätä katsomaan vain fiktiona, joten en sitten tiedä, tykkäsinkö siitä syystä Amityville 2 - paholaisen piiristä ainakin hivenen enemmän kuin edeltäjästään.

Elokuva siis kertoo siitä, kuinka tämä niin sanottu alkuperäinen perhe, eli se perhe, jonka traaginen kohtalo varmasti oli auttamassa kyseistä Amityvillessa sijaitsevaa taloa saamaan maineensa, muuttaa taloon ja joutuvat heti keskelle outoja tapahtumia. Aluksi katselin tosiaan elokuvaa kuin mitä tahansa kummitustaloelokuvaa ja vaikka aihe onkin verrattain kulunut, niin tässä riitti kyllä jännittävyyttä sen verran, että hyvin elokuvan parissa viihtyi, vaikka vähän hölmöjä tapahtumia olikin. Taustalla soinut musiikki loi kivasti sellaista vähän jännittävämpää tunnelmaa ja kuvaustapa toi paikoitellen mieleen jopa Halloweenin (eli paha voima oli jatkuvasti kameran takana). Tarina kulki loppujen lopuksi melko tavanomaisia kummitustalopolkuja, mitä nyt tosiaan tämä Sonnyn sekoaminen toi niin moneen kertaan koluttuun ideaan hieman lisäväriä. Isä Adamskyn (James Olson) mukaan tuleminen toi puolestaan vivahteita Manaajasta. Tietenkin elokuvan tausta on todellisissa tapahtumissa eli Sonnyn suorittamassa veriteoista, mutta siihen oli lisätty sitten näitä pahojen voimien liikkeitä niin, ettei tätä ihan faktana voinutkaan pitää. Elokuvassa oli kummitusjuttujenkin ulkopuolella pieniä epäloogisuuksia, mutta ei ne nyt pahasti haitanneet, kun kauhuviihdettähän tässä katseltiin. Elokuva loppui melko kliseisesti.

Se, etten tajunnut elokuvaa esiosaksi aiheutti tiettyjä huvittavia tilanteita pitkin elokuvaa, mutta nämä toimivat lähinnä vain positiivisessa mielessä. Ensinnäkin ajattelin sitä, kuinka talon myyjä ei ollut maininnut mitään talon maineesta Montellin perheelle ja ajattelin sen johtuneen vain siitä, että ei taloja pahojen asioiden muisteluilla myydä. Siinä vaiheessa jo vähän ihmettelin, kun ei perhe ollut saanut kuulla asiasta keneltäkään seudun asukkaalta, mutta en ruvennut pohtimaan sitä sen kummemmin. Lisäksi minulla oli talon maineen alkuperä jokseenkin hyvin muistissa ja niinpä pitkään mietinkin, että tekijät ovat päättäneet toistaa ne alkuperäiset ampumistapaukset, kun niin paljon samaa niissä oli. Hih! Kuitenkin kaikkiin näihin mietintöihin löytyi täysin looginen selitys siinä vaiheessa, kun tajusin elokuvan olevan juurikin esiosa.

Näyttelijöistä ei voi sanoa oikein mitään, kun ei niitä elokuvassa ollut. Tai no... oli oli, mutta oli sellaista luokkaa monet roolisuoritukset, ettei olisi uskonut kyseessä olevan näyttelijöitä. Sonnyn ollessa possessoituneena häntä esittänyt Jac Magner näytteli selvästi yli, mikä kumma kyllä vain lisäsi elokuvan viihdyttävyyttä, eikä Magner muutenkaan mitenkään erityisesti loistanut. Perheen äitiä esittänyt Rutanya Alda olikin sitten vain ja ainoastaan huono tavalla, josta minä en sitten niin pitänyt. Perheen vanhempaa tyttöä Patriciaa näytellyt Diane Franklin puolestaan oli ihan ok, kuten oikeastaan isä Adamskya esittänyt James Olsonkin. Rockystakin tuttu Burt Young puolestaan teki melko samankaltaisen roolin kuin Rocky-elokuvissakin ollen vain vähän äkkipikaisuuteen taipuvainen italianamerikkalainen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Iho jossa elän

Experiment - Ihmiskoe

Alkuperäinen nimi: Das Experiment

Ohjaus: Oliver Hirschbiegel
Käsikirjoitus: Mario Giordano, Christoph Darnstädt, Don Bohlinger
Pääosissa: Moritz Bleibtreu, Christian Berkel, Justus von Dohnányi
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 114 min

- Pidättehän te minusta huolta?
- Koetta valvotaan 24 tuntia vuorokaudessa.

- No, sittenhän mitään pahaa ei voi tapahtua.

Taksia ajava Tarek Fahd (Moritz Bleibtreu) näkee lehdessä ilmoituksen ihmiskokeesta, jossa kokelaat jakautuvat kahdeksi viikoksi vankeihin ja vartijoihin ja rahan toivossa Fahd päättääkin osallistua kokeeseen. Lehtihommia joskus tehnyt Fahd haistaa kokeessa suuren jutun ainesta, joten sitä varten hän hankkii tuttavaltaan Hansilta silmälasit, joihin on piilotettu hyvin pieni videokamera, jonka sisältöä voi katsella livenä etäältä. Fahd hyväksytään kokeeseen ja hänet pistetään vangiksi, joten saadakseen juttuunsa enemmän asiaa, hän yrittää tarkoituksella murtaa vartijoiksi päässeet, mutta siitä ei hyvää seuraa...

Olen joskus kertonut katsoneeni (ennen) Big Brotheria kuin myös pitäväni Truman Show'ta suosikkielokuvanani ja näille yhteistä on se tietty tirkistelymäisyys, mutta samalla tiedostaen tai tiedostamatta suuri ihmiskoemaisuus, joten tämäkin elokuva oli ideana varsin houkutteleva. En ollut kuullut tästä leffasta mitään ennen kuin se käteen osui Turun Elokuvadivarissa, mutta kannen perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta aiheelta (harvoja kertoja, kun olen takakansitekstejä edes vilkaissut), että päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden, varsinkin kun kyseessä oli ei-englanninkielinen elokuva. Sittemmin olen oppinut, että Experiment - Ihmiskoe nauttii ihan hyvästä maineesta, joten itsekin lähdin melko suurin odotuksin katsomaan tätä, eikä tämä sitten loppujen lopuksi pettänytkään... ainakaan hirveästi.

Elokuva starttaa tällä Tarek Fahdin esittelyllä kuin myös esittelemällä vähä vähältä näkyvissä oleva koe ja minä en oikein muuhun kyennyt kuin odottelemaan sen kokeen alkamista ja kun se sitten alkoi, pidin kyllä menosta hyvin paljon. Kuten arvata saattoi, niin alussa niin vartijoiksi joutuneet kuin vankeinakin olleet suhtautuivat koko kokeeseen melko kevytmielisesti ja huumorilla, mutta vähitellen koekaniinit omaksuivat oman roolinsa ja alkoivat käyttäytyä sen mukaisesti, mikä sitten tarkoitti varsinkin vartijoiden puolelta suurta auktoriteettiasemansa väärinkäyttöä. Kokeen seuraaminen oli todella mielenkiintoista, kun arvasi kokeen menevän jossain vaiheessa pyllylleen, mutta lopputulokseen johtavien tapahtumien seuraaminen oli välillä oikeinkin mukavaa. Ehkä vähän laimensi tutkijoiden puuttuminen vartijoiden tekemisiin, mutta koska sillä ei sitten ollut kovinkaan suurta merkitystä vartijoiden käyttäytymisen kannalta, niin eipä sekään nyt katselufiilistä pilannut. Vartijat totta kai nöyryyttivät vankeja mitä erilaisimmin keinoin ja jossain vaiheessa he sitten menivät aivan liian pitkälle ja lopputuloshan oli jokseenkin arvattavissa. Kokeen piti kestää 14 päivää, mutta koska se jouduttiin jättämään kesken kaiken kesken, niin en millään voinut olla ajattelematta, että kunpa koe olisi kestänyt täysimääräisen ajan, kun jo puolessa tusinassa päivässä ehdittiin mennä näinkin kovasti sekaisin. Tämä eristystila oli varsinkin aika ilkeä rangaistusmuoto. Minusta oli myöskin hauska huomata se, että vaikka elokuvassa oli kuinka vanki/vartija -vastakkainasettelu, niin sitten kun kokelaat tajusivat, että koe on pian ohi, he olivat ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja siten olivat melko kavereita keskenään. Vaikkei elokuva seuraakaan historiallisia tapahtumia Stanfordin vankilassa tehdystä kokeesta kovinkaan tarkasti, niin silti koko tarinan hienoutta lisäsi se seikka, että elokuva perustui ainakin jossain määrin todelliseen kokeeseen, jossa lopputulos oli hyvin samansuuntainen.

Tapauksen historiallinen luonne toki oli hyvä juttu, mutta jos nyt kuitenkin mietitään puhtaasti elokuvallisia syitä, niin kuten sanoin, ehkä olisin pitänyt elokuvasta vielä vähän enemmän, jos tutkijat eivät niin hanakasti olisi puuttuneet niihin vartijoiden puuhiin. Myös olisin jättänyt Doran (Maren Eggert) kokonaan pois, sillä ei hänen hahmonsa ja siten Fahdin tarinan sivujuonne tuonut elokuvaan oikein mitään lisäarvoa. Päinvastoin olisin toivonut, että elokuvassa olisi nähty enemmän asioita siellä muka-vankilassa kuin koepaikan ulkopuolelta. Näine pienine vikoineenkin elokuva oli kuitenkin vallan mainio tapaus. Niin ja tietty edes joskus tällaisesta kokeellisesta tilanteesta kertovassa elokuvassa voitaisiin esittää sitä enemmän valtaa nauttivan koehenkilön näkökulmasta, mutta koska yleisesti ottaen sellaiseen henkilöön olisi ilmeisesti hankalampi samaistua, niin ei sitten.

Oikeastaan yksikään näyttelijöistä ei noussut toisen yläpuolelle, vaan monista elokuvan kärkinäyttelijöistä pidin aika yhtä lailla. Moritz Bleibtreu teki ihan hyvää jälkeä Tarek Fahdina, mutta yhtään huonommaksi ei jäänyt Fahdin sellikaveria Steinhoffia näytellyt Christian Berkel tai vartijoista pahimpaa eli Berusia näytellyt Justus von Dohnányikaan. Tasaisen varmaan näyttelemistä myöskin näiden näyttelijöiden ulkopuoleltakaan, eikä kenenkään naama tai näytteleminen jäänyt mitenkään ärsyttämään.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset / Amityville 2 - paholaisen piiri / Rasen / Open Water / American Psycho / The Departed (toivottavasti ensin mainittu,  luultavimmin viimeksi mainittu)

Kellari

Alkuperäinen nimi: Huset vid vägens ände

Ohjaus: Martin Kjellberg, Nils Wåhlin
Käsikirjoitus: Martin Kjellberg, Nils Wåhlin
Pääosissa: Mattias Ohlsson, Henrik Danielsson, Sandra Tordardottir
Valmistusmaa: Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 73 min

- Me vuokrasimme talon sieltä läheltä.

- Ei siellä ole mitään taloja.

 

Neljä taideopiskelijaa, Stefan, Marcus, Jessica ja Jonas (Mattias Ohlsson, Henrik Danielsson, Sandra Tordardottir ja David Clausson) vuokraa syrjäisen talon eristäytyäkseen taiteen tekoon ja talon vuokraajana toimii vanha harvahampainen nainen (Ester Bager). Heidän saapuessaan talolle yksi heistä, Jonas, näkee yläkerran ikkunassa jonkun, mutta muut eivät missään ketään näe, joten he asettuvat taloksi sen jälkeen, kun etsintöjenkään jälkeen ketään ei löydy. Kellarissa he tosin törmäävät seinään maalattuun karmivaan naamaan. Nämä eivät jää suinkaan ainoiksi outouksiksi, vaan vähän väliä yksi toisensa jälkeen saa todistaa jotain outoa tapahtuvan, mutta mihin kaikki mahtaakaan johtaa...

Turun Elokuvadivarista tykkään erityisesti siitä, että siellä ei kauhuvalikoima rajoitu (lähes) pelkkiin englanninkielisiin kauhuelokuviin, vaan sieltä löytyy myös muista maista vaikka mitä. Tämä elokuva tarttuikin mukaani mitä luultavimmin juuri siksi, että elokuva ei ollut englanninkielinen ja saattoi tekemistä olla myöskin julkaisun houkuttelevalla kannella. Niin ja sitten kun siihen lisätään sekin seikka, etten ole ruotsalaisia kauhujakaan nyt niin montaa nähnyt, niin mikä ettei. Eilen sitten sainkin tietää, että Kellari on melko pienellä budjetilla tuotettu, ehkä jopa opiskelijoiden lopputyötä muistuttava pätkä, mutta vaikka tämä ei siitäkään huolimatta kovin huono ollut, niin ei sitten hirveän hyväkään, vaan jotain siltä väliltä.

Elokuva tosiaan seuraa näitä neljää taideopiskelijaa siellä oudossa talossa, mutta ei tee sitä loppujen lopuksi kovinkaan jännittävästi. Tekijät ovat ilmeisesti luottaneet säikyttelyn voimaan ja siten näitä nopeita välähdyksiä oudoista kasvoista ja vähän muistakin näkee siellä täällä ja ei, nämä välähdykset eivät säikyttäneet minua kertaakaan. Toki talossa sitten tapahtuu niin sanottuja rauhallisiakin outouksia, mutta selvästi vähemmän. Talossa siis tapahtui yhtä jos toista: yksi näkee hahmoja ikkunan takana sisällä, toinen kellarissa, kolmas naamoja videokamerassa ja neljäs sitten vielä kuvissa, mutta kenellekään ei tule mieleenkään lähteä mäkeen sieltä ennen kuin vasta toisen yön jälkeen, vaikka sitä ennen vaikka mitä olikin tapahtunut. Mikään näistä nelikolle tapahtuvista asioista ei kuitenkaan tosiaan jännittänyt, mutta en voi väittää, ettenkö olisi seurannut tätä kauhukohellusta vähintäänkin huvittuneena, mikä tekikin siitä ihan katsottavan, mutta selvästikin eri syistä kuin mitä tekijät olivat halunneet. Siitäkin huolimatta, että oikein mitään nelikolle tapahtuneiden asioiden ja mielentilojen muutoksien syistä ei katsojalle kerrottukaan. Myönnettäköön, että näiden taideopiskelijoiden yhteisen taipaleen ollessa lopuillaan alkoi huumorintajunikin olevan vähän finaalissa juurikin sen mitään selittämättömän tapahtumaputken vuoksi, eikä hahmojen kohtalot tuntuneet enää edes mielenkiintoisilta. Elokuvan nimenäkin oleva kellari oli kyllä ihan kiva sokkelomainen rakennelma.

Näille taideopiskelijoille riitti ruutuaikaa noin tunniksi ja epäilen, että johtuu nimenomaan siitä, että elokuvaa päätettiin jatkaa vielä poliisimiehen (David Weiss) tutkinnoilla ja samalla sitten selviää itse talonkin historiasta jotain, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä oikeasti selittäisi kaikki ne oudot tapahtumat siellä talossa. Tätä keinotekoiselta tuntuvaa jatkopalaa voi toki kritisoida surutta, enkä minäkään siitä nyt järin innostunut ollut, mutta samalla täytyy sanoa, että poliisin seikkaillessa siellä kellarissa elokuva koki sen jännittävimmät hetket ja niinpä seurasin poliisin menoa ihan mielenkiinnolla. Kuitenkin sama selittämättömien tapahtumien suma seurasi tätä lyhyehköä jatkopalaakin, joten ei siitäkään liian hyvä maku jäänyt varsinkaan, kun elokuva päättyikin niin typerällä tavalla.

Koska elokuvan laatua leimasi tietty opiskelijatyömäisyys, niin ei näyttelijöiltä voinut liikoja odottaa, mutta eipä taideopiskelijanelikkoa näytelleet nuoret nyt niin huonoja olleetkaan, vaikka amatöörimäisyys näkyikin heidän suorituksistaan. Tapahtumien keskiössä olleen Stefanin näyttelijä Mattias Ohlsson oli ehkä nelikosta se paras, mutta tosiaan nämä muut tahtoivat sitten jäädäkin melko vaisuiksi. Ei IMDB eikä Google kerro poliisia esittäneen David Weissin taustoista juuri mitään, joten en tiedä, onko hänellä ollut aiempaa näyttelijäkokemusta minkä verran, mutta hän oli uskottavampi hahmo kuin nämä nuoret yhteensä, minkä ansiosta tähän loppujaksoon olikin saatu sitä pientä jännitettä mukaan.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen klaffivirhe matkan varrelta: Ensimmäisenä mökissä vietettynä aamuna Jessica kertoo Marcukselle Stefanin lähteneen kauppaan ostamaan vessapaperia. No, tätä kertoessaan ikkunasta näkyi, kuinka heidän autonsa, jolla Stefankin sinne kauppaan meni, seisoi talon pihalla.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Experiment - Ihmiskoe

Drive

Alkuperäinen nimi: Drive

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoitus: Hossein Amini
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 102 min

- I know a lot of guys who mess around with married women, but you're the only one I know who robs a place to pay back the husband.

Ihan vaan Kuskina (Ryan Gosling) tunnettu mies toimii päivisin elokuvien stunt-ajajana. Öisin hän tekee kuitenkin lisäkeikkaa ja auttaa pakenevia ryöstäjiä ajamalla nämä ryöstöpaikalta turvaan niin poliisiautojen kuin -helikopterienkin silmien alta. Kuski tuntee Los Angelesin kadut hyvin, joten hän tuntuu aina pääsevän turvaan. Lisäksi hän harkitsee kilpa-ajajan uraa tallissa, joka on vähintäänkin kytkeytynyt järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Eräänä päivänä hän tutustuu Ireneen (Carey Mulligan), jolla on poika Benicio (Kaden Leos) sekä vankilassa oleva mies Standard (Oscar Isaac). Kun Standard sitten vapautuu vankilasta, hän on niin pahoissa vaikeuksissa, että Kuski päättää auttaa häntä, mistä ei kuitenkaan hyvää seuraa...

Taisin kuulla tästä elokuvasta ensimmäistä kertaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien aikaan, mutta koska en ollut Helsingin päässä tuolloin, niin minulta jäi niin tämä elokuva kuin koko festivaalikin väliin. Tätä tunnuttiin kehuvan joka puolella, joten pistin elokuvan nimen jo tuolloin muistiin ja sitten sain vähitellen kuulla tästä elokuvasta siellä täällä ja nimenomaan positiivisessa hengessä kerrottuna. Niinpä vaikka en hirveästi kaahauselokuvien, jollaiseksi tämän luokittelin ennen elokuvan näkemistä, ylimpiä ystäviä olekaan, päätin, että Drive minun on nähtävä, vaikka edelleen pienet epäilykset olivatkin viihtymiseni kanssa, mutta kuinkas sitten kävikään? Drive osoittautuikin yhdeksi vuoden toistaiseksi parhaimmista elokuvista.

Elokuvan aluksi Kuski kertoo uudelle asiakkaalle keikalle osallistumisen säännöt ja tämän jälkeen päästäänkin näkemään hänet yöllä ensimmäisellä keikallaan. Kuski toimii kylmänviileästi ja johdattaa ryöstäjät määrätietoisesti kohti erkaantumispaikkaa välittämättä poliiseista tai autoa seuraavasta helikopterista. Tässä alkukohtauksessa kyllä kaahailtiinkin, mutta ei mitenkään päättömästi, vaan Kuski tiesi koko ajan, mitä hän oli tekemässä ja heti kun poliisit saatiin pois kannoilta edes hetkeksi, ajokin rauhoittui. Tämä alkukohtaus oli onnistuttu kuvaamaan niin hienosti, etten muista vähään aikaan nähneeni leffaa, joka olisi vetänyt näin vahvasti heti mukaansa.

Tämän jälkeen rauhoitutaan hieman ja Kuski tutustuu Ireneen ja Benicioon ja vaikka nyt rauhallisemmilla vesillä oltiinkin, niin silti elokuvan kiinnostavuus ei häviä mihinkään, vaan tätä Kuskin ja Irenen tutustumista seuraa oikein mielellään ja erikseen pidin siitä, että parasta kaksinoloa tuntui olevan, kuinkas muutenkaan, autolla ajaminen. Siinä sivussa sitten tavataan vähän mafiajätkiä ja Kuskin niin sanottua uskottua miestä Shannonia (Bryan Cranston) ja näillä kohtaamisilla syvennetään Kuskin hahmoa entisestään, vaikka paljon ei hänen taustoistaan kerrotakaan. Sitten vapautuu Irenen mies Standard vankilasta ja päästään aloittelemaan niitä tapahtumia, jotka vaikuttavat lähes kaikkeen elokuvan loppupuoliskolla. Väkivaltaisen motellikohtauksen jälkeen elokuvan meno ei varsinaisesti latistu, mutta vähäsen muuttuu, mikä ei johdu kuitenkaan tästä räikeästä väkivallasta, vaan enemmänkin Kuskin muuttumisesta, mistä lisää alla. Myönnän toki, etten ihan täysin pitänyt väkivallan lisääntymisestäkään loppupuolella, mutta ei sekään latistanut siinä määrin menoa kuin yleensä pitkien rauhallisempien olojen jälkeen, ehkä ihan vähän kuitenkin. Mitenkään hirveän väkivaltaiseksi elokuvaa ei voi kuitenkaan sanoa, vaikka sitten kun sitä oli, niin se olikin hyvinkin graafista. Elokuva loppui juuri niin kuin pitikin, vaikka hetken annettiin luulla jotain muuta.

Kuskin hahmo oli kyllä mainio. Hänelle ei ollut annettu mitenkään hirveästi dialogia, vaan hän tyytyi olemaan keskusteluissa lähinnä kuuntelevana osapuolena ja alun pakokeikan aikanakaan hän ei tainnut puhua pihaustakaan, vaikka roistot takapenkillä olivatkin kaikkea muuta kuin rauhallisia. Kuskin hahmo olikin ÄIJÄ ja niinpä hänen ansiotaan elokuva olikin kunnon äijäleffa ja siksi en ihmetellytkään, ettei salissa näkynyt yhtään naista. Eniten pidin kuitenkin Kuskin viilipyttymäisyydestä, sillä hän piti pitkään elokuvassa pokerinaamaa ja silloinkin kun hän sattui vähän hymyilemään, hän ei menettänyt viileyttään tippaakaan. Mietinkin katsoessani hänen hymyilyään, että siinä hymyssä oli samaan aikaan jotain aitoa ja epäaitoa eli ihan kuin hän hymyilisi vain seuran vuoksi, vaikkakin aidosti. Pitkälle puolivälin jälkeenkin Kuski tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut tunteita lainkaan, vaikka samalla tiesikin, ettei näin ollut. Sen jälkeen kun lopputapahtumat alkavat kunnolla vyöryä liikkeelle, Kuski alkaa näyttää myös silmiinpistävää suuttumusta ja muita ainakin vähän heikkoja tunnetiloja, mikä ihan vähän vei Kuskin cooliuspisteitä, mutta koska nämäkin hetket jäivät verrattain vähiin, niin kokonaisuudessaan hän säilytti oudon kiehtovuutensa loppuun asti. Jos hän olisi ollut kylmänviileä koko elokuvan, elokuva olisi luultavasti ansainnut vielä puoli pistettä enemmänkin ja nytkin se oli ihan hilkulla.

Oikeasti! Kuka tämä herra Ryan Gosling oikein kuvittelee olevansa? Okei, näin hänet tässä pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa muutaman vuoden takaisessa Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa, mutta silloin taisin keskittyä enemmän Goslingin hahmoon kuin Goslingiin itsensä. Tämän jälkeen herra vietti muutaman vuoden hiljaiseloa ja alkanut nyt viime vuodesta lähtien näkymään yhdessä jos toisessakin enemmän tai vähemmän laatuelokuvassa, vaikka näistä Hullu Hölmö Rakkaus onkin ainoa häneltä näkemäni ja nyt olen jo valmis tituleeraamaan häntä allekirjoittaneen uudeksi suosikkinäyttelijäkseni. Hän oli nimittäin uskottava pelimiehenä edellä mainitussa Hullu Hölmö Rakkaus -elokuvassa ja hän oli toden totta uskottava myös tässä elokuvassa luunkovana Kuskina. Kuski ei tosiaan hirveästi tunnetiloja näyttänyt, mutta silti Goslingin olemuksesta, tai pitäisikö sanoa hänen silmistään, sai aika hyvin selvää, mitä Kuski kulloinkin ajatteli, vaikka päälle päin olikin melkoinen viilipytty. Tämä elokuva oli täysin Kuskin hahmon ympärille rakennettu ja se oli täysin oikea ratkaisu, sillä niin loistava Goslin roolissaan oli. Toki elokuvassa on ihan vakuuttavia muitakin näyttelijöitä ja näistä on mainittava varsinkin Ireneä näytellyt Carey Mulligan sekä lähes tunnistamattomaksi vanhentunut Albert Brooks. Mukana kekkuloi myös Ron Perlman.

Pisteitä: 4/5

PS. Elokuvan musiikki oli sinänsä ihan hyvää ja herättikin mielenkiinnon, mutta ainakin salissa desibelitaso tahtoi nousta toiseen potenssiin, kun musat alkoi soida, mikä vähän kummaksutti.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset / Amityville 2 - paholaisen piiri / Rasen / Open Water / Kellari (toivottavasti ensin mainittu, luultavimmin viimeksi mainittu)