torstai 8. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 190/1001: Mantshurian kandidaatti

Alkuperäinen nimi: The Manchurian Candidate
Ohjaus: John Frankenheimer
Käsikirjoitus: George Axelrod
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1962
Kesto: 121 min

- What the hell is this nonsense?
- Mister Secretary, I'm kind of new at this job, but I don't think it's good public relations to speak that way to a US Senator, even if he is an idiot.

 

Korean sodan päätyttyä amerikkalaiset palaavat kotiin ja erään osaston johtajalle Raymond Shaw'lle (Laurence Harvey) myönnetään Medal of Honor, kunniamitali. Hän tulee lentokoneella Washingtoniin suuren väkijoukon odottaessa häntä lentokentällä ja väkijoukon on tuonut paikalle Shaw'n äiti, Eleanor Shaw Iselin (Angela Lansbury), jonka mies John Iselin (James Gregory) haluaa nostetta vaalikampanjalleen, ja jonka kanssa Shaw ei ole kunnolla edes väleissä. Shaw pitää äitinsä toimia pöyristyttävinä ja muuttaa New Yorkiin. Samaan aikaan toisaalla majuri Bennett Marco (Frank Sinatra) alkaa nähdä painajaisia salista, jossa on välillä iso joukko kommunisteja ja välillä kasvitieteestä kiinnostuneita naisia. Unessa Shaw tappaa kylmästi pari sotilasta osastostaan ja aina Marco herää unestaan huutaen. Hänen lähtiessään unensa syiden perään hän törmää hyvin erikoiseen salaliittoon...

Mantshurian kandidaatti on jälleen yksi sellainen elokuva, jonka nimen olen monesti kuullut, mutta josta en ole tiennyt yhtään mitään ennen. En edes näyttelijöitä, tekoajankohtaa, ohjaajaa tai yhtikäs mitään; totta kai olin elokuvan pistäessäni tietokantaan saanut selville elokuvasta yhtä jos toista, mutta siitä tapahtumasta on niin pitkä aika (viime vuoden puolella), että enhän mitä siitä mitään enää muistanut. En edes tiennyt, mikä tai missä Mantshuria edes on. Itse asiassa pidin hyvin mahdollisena, että tämä olisi ollut yksi Robert Ludlumin kirjaan perustuvista elokuvista, mutta näinhän asianlaita ei sitten ollutkaan. Niinpä eilen aloittaessani katsomaan elokuvaa eteeni tuli aivan tuntematon maailma, mitä nyt ehdin levyn soittimeen pistäessäni bongata kannesta, että Frank Sinatra on mukana. Tämä olisi saattanut olla (tai sitten ei) sellainen elokuva, jota en aivan välttämättä olisi tullut katsoneeksi ilman 1001-projektia (mustavalkoisia trillereitä kun on kuitenkin aika paljon, joten kaikkia ei välttämättä tule katsottua), mutta näin jälkikäteen ajateltuna tuo katsomattomuus olisi ollut sääli. sillä Mantshurian kandidaatti on kuin onkin oikein hyvä elokuva.

Elokuvan alussa vietetään hetki Korean sodassa (sota, joka on jäänyt minulta ikävän pimentoon) ja hetken ehdin jo ajatella, että sotaako tässä käydäänkin, mutta sitten sieltä tullaankin jo pois ja Raymond Shaw'n kohdalla vieläpä juhlahumun. Olin kyllä jo lievästi sanoen utelias jo tässä vaiheessa, mutta siinä vaiheessa kun päästään Marcon uneen, niin kiinnostus elokuvaa kohti nousi ainakin toiseen potenssiin, sillä olihan se nyt ihan selvää, ettei siinä unesta pelkästä unesta voinutkaan olla kyse. Yhdistelemällä palapelin palasia yhteen pääsee Marco pikku hiljaa tämän salaliiton taustalle ja tämä tapahtuu oikein jännittävissä merkeissä, eikä huumoriakaan ollut täysin unohdettu, mikä näkyi varsinkin siinä kohtauksessa, jonka jälkeen Marco tajusi Shaw'n olevan aivopesty. Aluksi vierastin tätä Shaw'n ja äitinsä vihanpidon taustoittamista, mutta loppua kohden senkin tarkoitus selviää, vaikka hieman olenkin sitä mieltä, että sen taustoituksen olisi helposti voinut jättää muutamaan lauseeseen, mutta ihan hyvä näinkin. Tarinassa oli erinäisiä outouksia, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että siinä olisi ollut vaikeuksia pysyä mukana, vaan näistä outouksista huolimatta elokuva pysyi hyvin kasassa. Elokuvahan oli nipin napin yli kaksi tuntia pitkä, mutta mitään pysähtymisen hetkiä ei juuri koettu (no, ehkä tässä takaumassa vähän), vaan aika meni tämänkin elokuvan parissa oikein mallikkaasti. Vaikka vieraan vallan agentteja pursuaakin jo elokuvan alkupuolella, niin kaikki konnat eivät selviä ennen kuin lähempänä elokuvan loppupuolta ja ainakin yhden henkilöllisyys tuli minulle yllätyksenä, vaikka häneen olikin viitattu jo aiemminkin. Elokuvan viimeistä suurta operaatiota seurasin lopputuloksen (osittain) arvaten, mutta kuitenkin jatkuva epäilys senkin suhteen oli koko ajan mielessä. Hyvin rakennettua jännitystä siis. Eugenie Rose -kuvio (Janet Leigh) oli ehkä hieman turhahko.

Frank Sinatra ei ole minulle näyttelijänä sieltä tutuimmasta päästä, vaan olen nähnyt hänet aiemmin vain Kovissa kavereissa, joten hetken jopa leikittelin ajatuksella, että elokuvan kahdesta päähenkilöstä en tunnistaisi häntä, mutta hyvin helpostihan se sitten onnistui. Hän oli ihan hyvä majuri Marcona ja tekeekin oikein maittavan roolisuorituksen, eikä hänestä jäänyt valittamista. Kuitenkin Laurence Harvey Raymond Shaw'na teki Sinatraa vieläkin paremman roolisuorituksen ja olikin elokuvan todellinen tähti, varsinkin ollessaan transsissa. Tosin humalaista Harvey ei kovin uskottavasti onnistunut esittämään. Angela Lansbury oli tässä elokuvassa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin milloin olen hänet aiemmin nähnyt, mutta ihan samalta hän näytti kuin Murhasta tuli totta -sarjassakin. Niinpä olikin hieman outoa nähdä hänet tällaisessa roolissa.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cowboys & Aliens

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti