tiistai 27. syyskuuta 2011

Hullu hölmö rakkaus

Alkuperäinen nimi: Crazy, Stupid, Love.
Ohjaus: Glenn Ricarra, John Requa
Käsikirjoitus: Dan Fogelman
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore,
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 120 min
 
 - What do you want to do with me?
- I want to show you off to my ex-wife and make her really jealous!


25 vuotta aviossa olleet Cal ja Emily (Steve Carell ja Julianne Moore) ovat illastamassa ravintolassa, kun Emily sanoo haluavansa avioeron. Samaan aikaan toisaalla heidän poikansa 13-vuotias Robbie (Jonah Bobo) kertoo rakastuneensa hänen 17-vuotiaaseen lapsenhoitajaan Jessicaan (Analeigh Tipton). Cal masentuu erosta ja hän alkaa viettää aikaansa baaritiskillä tilittäen tilannettaan ihan kenelle tahansa, joka sattuu olemaan hänen vieressään. Näin ollen myös samaisessa baarissa viihtyvä Jacob (Ryan Gosling) turtuu Calin tilittämiseen ja päättää avittaa tämän takaisin jaloilleen tekemällä tästä kunnon naistenmiehen, mutta Emily ei niin vain unohdukaan.

Vaikka blogini viettää tätä kirjoittaessani syystä tai toisesta hiljaiseloa, niin se ei estä minua kirjoittelemasta arvosteluja, vaikka niitäkin vähän vähemmän rustaan tämän palvelinkatkon aikana. Tämä teksti on siis kirjoitettu jo 27.9. ja tätä kirjoittaessani en ole tietoinen, miksi blogini käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. No, jos luette tätä, on ongelmista kai selvitty.

Hullu hölmö rakkaus sai minut kiinnostumaan siinä vaiheessa, kun tajusin sen käsittelevän nimenomana varttuneempien aikuisten (lue: keski-ikäisten) parisuhdeongelmia ja tekeepä sen vieläpä melkoisen hauskasti. Romanttiset komediat eivät todellakaan kuulu katsotuimpien elokuvien joukkoon allekirjoittaneella, mutta tämä vaikutti niin lupaavalta, että päätin ottaa riskin ja mennä leffateatteriin tätä katsomaan. Niin ja mitä lopputulokseen tulee, niin vaikeasta alusta huolimatta elokuva todella osoittautui hyvin hauskaksi tapaukseksi.

Elokuvan alkuosa ei hirveän hyvää luvannut, vaan oli pikemminkin tylsä, mikä johtui siitä yleistunnelman ankeudesta. Avioerosta kuuleminen kun ei ole sitä iloisinta puuhaa ja koska sen aiheuttamassa masennustilassa vellottiin pitkä tovi, niin aloin pikku hiljaa luopua toivosta. Jopa Calin ja Jacobin ensimmäiset yhteiset hetket olivat suhteellisen epäkiinnostavia ja herrojen oleminen vaateostoksilla ei hirveästi lämmittänytkään. Tilanne kuitenkin muuttui oleellisesti siinä vaiheessa, kun he pääsivät baariin ja Jacob alkoi kunnolla opettaa oppipoikaansa ja tästä kohtauksesta lähtien elokuva sitten alkoi yhä enenevissä määrin kiinnostaa. Elokuvan alkupuolella pistetään liikkeelle muutamakin lumipallo, jotka sitten vyöryvät yhdeksi isoksi kasaksi mitä pidemmälle elokuvassa edettiin. Esimerkiksi tämän Hannahin (Emma Stone) tarinan olemassaolon syytä mietin pitkään, mutta siihenkin saatiin elokuvan loppupuolella vastauksia. Totta kai oli arvattavissa, miten Jacobin lopulta käy, mutta tapa, jolla se tapahtui, oli tosiaan nauruhermoja kutkuttava. Elokuvassa loppujen lopuksi aika pieni piiri pyöri keskenään, mutta hyvin nautittavalla tavalla. Kaiken kaikkiaan elokuvassa oli useampiakin eri juonenpolkuja, jotka tarjosivat vieläpä loppujen lopuksi varsin hersyviä tilanteita ja tilanne vain parani siinä vaiheessa, kun kaikki elokuvan kärkihahmot saatiin ensimmäistä kertaa samaan tilaan. Joku toinen olisi saattanut lopettaa elokuvan jo tuohon kohtaukseen, mutta kaikeksi onneksi elokuva jatkui vielä jonkin aikaa ja elokuvan lopuksi nähtiin sitten kohtaus, jossa yksi jos toinenkin suhde tai melkein sellainen saa ihanilla tavoilla täyttymyksensä, vaikka pääparin kohdalla ei mitään lopullista sellaista tapahtunutkaan.

Steve Carell on omiaan näyttelemään hieman sellaista nukkavierua luuseria ja niinpä hän tekee tässä elokuvassa aikalailla rutiininomaisen, mutta hyvän roolisuorituksen. Ryan Gosling on niin ikään näytellyt aiemmin pienoista luuseria elokuvassa Lars ja se ainoa oikea, mutta näköjään häneltä sujuu myös kunnon pelimiehen näytteleminenkin ja oikeasti tahtoi uskoa Goslingin olevan oikea pelimies. Julianne Moore oli totutun varma myös tässä elokuvassa. Mukana menossa: Kevin Bacon.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Beverly Hills 90210 – 2. kausi

lauantai 24. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 195/1001: 8½


Alkuperäinen nimi: 8½
Ohjaus: Federico Fellini
Käsikirjoitus: Ennio Flaiano, Tullio Pinelli, Federico Fellini, ym.
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1963
Kesto: 138 min
 
- Pystyisitkö hylkäämään kaiken ja aloittamaan kaiken alusta? Pystyisitkö valitsemaan yhden asian ja olemaan sille uskollinen? Pystyisitko tekemään siitä sen, mikä antaisi elämällesi tarkoituksen... vain siksi, että uskot siihen? Pystyisitkö siihen?
- En tiedä. Pystyisitkö sinä?
- Ei, mielessäni olevan hahmo ei pystyisi. Hän haluaa omissaan ja ahmia kaiken. Hän ei voi hylätä mitään. Hän pelkää, että hän missaa jotakin. Hänet on imetty tyhjiin.
 
 
Guido Anselmi (Marcello Mastroianni) on menestyneitä elokuvia ohjannut elokuvaohjaaja, joka on hiljattain saanut aikaiseksi uuden menestyselokuvan. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja niinpä tuottajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja monet muut elokuva-alalla toimivat pyörivät hänen ympärillään ja haluavat osansa Guidon menestyksestä. Guido ei osaa kuitenkaan sanoa näille kunnolla vastaan ja antaa lupauksia vähän joka puolelle. Seuraavan elokuvan olisi tarkoitus ollakin scifielokuva, jota varten rakennetaan massiivinen raketinlaukaisualusta, mutta asiassa on vain yksi mutta: Guidolla ei ole aavistustakaan, mistä hänen elokuvansa kertoo, sillä hänen ideapussinsa on tyhjä...

Koska eilisen sateisen sään vuoksi viikonloppusuunnitelmani menivät hieman uusiksi, niin en jäänytkään Poriin, vaan suuntasinkin sukuloimaan Euran suunnalle jo nyt, vaikka alun perin piti tehdä reissu vasta ensi viikolla. No, aina kun olen täällä Eurassa käynyt, olen halunnut käydä paikallisessa elokuvateatterissa Kauttuan Kuvassa (tykkään pikkuteattereista), mutta joko se on ollut kiinni vierailuajankohtina tai sitten sieltä on tullut jotain huonoa tai jotain jo näkemääni. Nyt kuitenkin lykästi, sillä juuri tälle viikonlopulle osui pieni Euran elokuvatapahtuma, jossa näytettiin Federico Felllinin ohjaama , joka oli samalla vieläpä 1001-elokuva, joten olihan se käytävä katsomassa (jos ei olisi näytetty, olisin käynyt luultavasti tänään katsomassa Iltapäivän Toscanassa). Itse elokuvan sisällöstä en tiennyt elokuvan alussa mitään, vaikka ohimennen ehkä siitä mainittiinkin jonkin elokuvan making of -dokumentissa, mutta sen näkemisestä oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo unohtanut koko asian eikä muistunutkaan mieleen kuin vasta elokuvan alkumetreillä. Väkeä salissa oli vain kourallinen, mutta ei se ainakaan elokuvalta tehoja vienyt, vaan , josta näin alkuperäiskielisen version, oli varsin hauska elokuva.

Okei, osa elokuvan hauskuudesta (tämähän ei ollut komedia) selittyi sillä, että elokuvassa käsiteltiin yhtä suosikkiteemaani: elokuvan tekemistä. Aivan alussa olin vähän ulalla, mitä elokuvassa oikein tapahtuu, mutta hyvin nopeasti pääsin sitten juonen päästä kiinni ja siinä vaiheessa kun Guido esiteltiin kunnolla katsojillekin, moni palanen loksahti paikoilleen. Elokuvan tapahtumia on tavallaan aika hankalaa selittää, mitä nyt se varsinainen tarina tosiaan kertoo elokuvaohjaajan piinasta eli jonkinasteisesta valkoisen paperin ongelmasta, ja vaikka en itsekään varsinaisesti haaveile elokuvien tekemisestä (niiden parissa työskentelemisestä ehkä), niin silti jotenkin olen aina tykännyt näistä tätä aihetta käsittelevistä elokuvista ja tämä elokuva kuuluu niiden joukossa parhaimmistoon. Jotenkin tuli elokuvasta sellainen olo kuin se olisi Fellinin osittainen omaelämäkerta kaikkien omiensa menestyselokuvien jälkeen ja tähän seikkaan viittaa myös elokuvan nimi, joka viittaa Fellinin tekemien elokuvien määrään. En tietenkään voi sanoa, kuinka totuudenmukaisen kuvan elokuva antaa filmimaailmasta, mutta jossain määrin (ainakin täällä Euroopassa) nähdyn kaltaiset "haahkalintujen" ympärillä pyörimiset tuntuivat hyvin todenmukaisilta. Jos eivät olleet, niin Fellini oli kyllä osannut antaa ymmärtää asian olleen ainakin silloin joskus sellainen. Oikeastaan Fellini antaa elokuvan tekemisestä tai siihen liittyvistä oheisilmiöistä niin kamalan kuvan, ettei tällaisen elokuvan jälkeen ainakaan tekisi mieli lähteä siihen kelkkaan. Elokuvan loppuratkaisu oli tavallaan arvattavissa jo hyvissä ajoin, mutta ainakin minulla oli loppuratkaisun suhteen omat epäilykseni vielä pitkälle loppuun asti (sitä vaihtoehtoista loppuratkaisua väläyteltiinkin). Niin ja minua viehätti se elokuvaohjaajien lepopaikka suuresti.

Minulle tuli oikeasti sellainen tunne, että tässä oli sellainen elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa, nimittäin elokuvassa oli paljon muutakin tarjolla kuin pelkkä päätarina: unijaksoja, takaumia menneisyydestä, mahdollisia otteita tulevasta elokuvasta sekä myös Guidon pään mielenliikkeistä. Ensimmäisten päätarinasta poikkeavien vaiheiden aikana (mutta siis jo päätarinan alettua) en heti ottanut selvää siitä, missä mentiin, mutta tästä huolimatta huomasin pitäväni näistä fantasiajaksojen sisällöistä siinä määrin, että elokuva oli suorastaan viihdyttävä (ja tällaista en voi sanoa kaikista näin paljon totta ja fantasiaa sekoittavista elokuvista). Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin saamaan jo kohtaustenkin aikana selvää, mikä on mielentuotetta, mikä takauma jostain ja mikä totta, joskaan ei aina. Esimerkiksi jo mainitun "vaihtoehtoisen lopun" kohdalla olin aivan varma, että se oli totta ja niin paljon Guido oli saanut kokea, että vähän toivoinkin sen olleen se todellinen lopetus. Joidenkin mielestä nämä sivupolut (puhtaista fantasiajaksoista on vaikea puhua, koska mukaan mahtui todellisia takaumiakin) voivat vaikuttaa sekavilta, mutta jotenkin minä onnistuin samaistumaan Guidoon ja näinkin niissä paljon siitä ajatusmaailmasta, stressistä ja luomisen tuskasta, mitä Guidon asemassa oleva(kin) henkilö käy läpi joutuessaan tällaiseen pyöritykseen.

Marcello Mastroianni oli loistava Guidona ja auttoi omalta osaltaan samaistumaan Guidoon. Varsinkin elokuvan loppuvaiheilla tykkäsin Mastroiannin näyttelemisestä erityisen paljon, sillä silloin Guidon mielentila tuli erittäin hyvin esille pelkistä kasvonliikkeistäänkin. Niin ja en mene vannomaan, etten olisi tykännyt Mastroiannista vieläkin enemmän kuin Fellinin aiemmassa elokuvassa Ihana elämä. Elokuva oli Guidon jälkeen kovin naisvetoinen ja nämäkin naiset olivat ihan hyviä aina Guidon ex-vaimosta Luisaa näytelleestä Anouk Aiméesta lähtien. Muut miehet jäivät kyllä naisten(kin) jalkoihin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä elokuva tulleekin uudehkon periaatteeni vuoksi uuteen katseluun tuossa keväämmällä ja ihan mielelläni otankin tämän katseluun toiseenkin kertaan, sillä päätarinaa lukuun ottamatta monet asiat ehtii siihen mennessä varmasti unohtamaan. Vähän tuli sellainen olo, että jos sittenkin osa elokuvan viehätyksestä johtuikin siitä, että katselin sitä leffateatterissa, mutta saa nyt nähdä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hölmö hullu rakkaus

perjantai 23. syyskuuta 2011

House of Frankenstein

Alkuperäinen nimi: House of Frankenstein
Ohjaus: Erle C. Kenton
Käsikirjoitus: Edward T. Lowe Jr.
Pääosissa: Boris Karloff, J. Carrol Naish, Lon Chaney Jr.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1944
Kesto: 67 min

- Could Frankenstein have made me like other men?
- He gave life to a body that he made from parts of other bodies that had died. Yes, Daniel, he could have made you like other men.

 
Hullu tiedemies tohtori Niemann (Boris Karloff) on ollut vuosikaudet vankilassa seuranaan kyttyräselkäinen Daniel (J. Carrol Naish), joka toivoo pääsevänsä eroon kyttyräselästään. Erään myrskyn jälkeen vankilan seinät romahtavat ja kaksikko pakenee. Tohtori Niemann on päättänyt vakaasti kostaa niille, jotka päättivät hänen vangitsemisestaan. He kaappaavat kauhunäytöksiä järjestävän professori Bruno Lampinin (George Zucco) vaunut ja tekeytyvät Lampiniksi ja tämän apulaiseksi. He matkustavat ensimmäiseen kohteeseen, Regalbergiin, jossa ensimmäisenä koston kohteena on Frankensteinin entinen pormestari Hussman (Sig Ruman), mutta tämä on vasta alkua ja matkan varrella Niemann ja Daniel kohtaavat niin Draculan (John Carradine), Ihmissuden (Lon Chaney Jr.) kuin Frankensteinin hirviönkin (Glenn Strange)...

Frankenstein-putki on nyt päätöksessään, vaikka pari jatko-osaa vielä jäikin vielä katsomatta, mutta ilmeisesti tämä putki päättyi yhden elokuvan liian myöhään. Nimittäin vaikka kuinka tuli katsottua etukäteen näitä tietoja jatko-osista, niin jotenkin olin onnistunut skippaamaan tiedon siitä, että nimestään huolimatta tämä lukeutui myös Draculan jatko-osiin eli periaatteessa olisi pitänyt jättää tämä elokuva myöhemmäksi (tai ottaa myös Draculat katseluun jo nyt), mutta nyt kävi näin. Kuten taisin jo jossain postissa mainita, niin ensi viikolle on luvassa sitten vielä yksi Frankenstein-elokuva, mutta sillä sitten ei olekaan suoranaisesti enää mitään tekemistä tämän sarjan kanssa, joten ennen sitä katsellaan kuitenkin jokunen muu elokuva vielä. Siinäkin mielessä harmittaa, että House of Frankenstein jäi putken viimeiseksi elokuvaksi, että tämä oli näistä tämän putken elokuvista selvästi se heikoin ja keskinkertaisin, eikä pienempikään pistemäärä kaukana ollut.

Elokuvaan oli tosiaan ympätty niin Dracula, Ihmissusi kuin Frankensteinin luoma hirviö, eikä todellakaan ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Dracula nimittäin käy lähinnä näyttäytymässä elokuvan alkupuoliskolla, kun häntä käytetään hyväksi tohtori Niemannin kostosuunnitelmissa, mutta kun ensimmäinen uhri on poissa kartalta, niin Draculaakaan ei enää tarvittu, joten hänet heitettiin mäkeen. Kuin alleviivatakseen tätä tarpeettomuutta Dracula-jaksoon oli sisällytetty pieni sivutarina, joka sekin päättyi sitten samaan aikaan kuin Draculankin matkan. Tylsää! En ole varma siitä, olisiko aiempien Dracula-osien näkeminen parantanut tätä jaksoa, mutta pienen IMDb-urkinnan jälkeen en olisi niinkään varma asiasta. Lopulta päästään Frankensteinin kylään, jossa Niemann etsii Henry Frankensteinin kadonnutta päiväkirjaa ja vaikka tykkäsinkin tästä jaksosta hieman enemmän kuin Dracula-puolesta, niin oli tässäkin jaksossa omat ärsyttävyytensä.

Ensinnäkin kylän nimi oli taas Frankenstein, vaikka pari elokuvaa sitten Frankensteinin hirviö oli karannut Ygorin kanssa Frankensteinista Vasaria-nimiseen kylään (tässä elokuvassa mainittiin jatkuvasti Visaria-kylä, mutta ei toivottavasti tarkoitettu samaa paikkaa), missä sitten hirviö ja Lawrence Talbot/Ihmissusikin kohtasivat loppunsa edellisessä elokuvassa. AARGH! Ei kai Vasarian väkikin nimennyt kyläänsä Frankensteiniksi sen jälkeen, kun inhottu tohtori Ludwig Frankenstein oli saanut loppunsa? Toinen epäloogisuus jatkuvuudessa oli tämä päiväkirjan löytyminen ihan eri paikassa kuin missä se oli viimeisissä hetkissä ennen edellisen osan loppua. Kuitenkin lopussa oli tätä hullu tiedemiesjuttua, joka oli ainakin paikoitellen jopa viihdyttävää, mutta kokonaisuus meinasi jäädä aika latteaksi ja elokuva lopetettiinkin kuin seinään. Kuitenkin tätä elokuvaa "vaivasi" sama asia kuin muissakin näissä nyt katsotuissa kauhuklassikoissa eli vaikka mitään kovin erikoista ei olisi tarjottukaan, niin silti tätäkin elokuvaa oli suhteellisen helppo katsoa, eikä aiheuttanut noita jatkuvuusongelmia lukuun ottamatta suuria negatiivisia tuntemuksia.

Täytyy tunnustaa, etten tunnistanut Boris Karloffia ennen kuin vasta saatuani selville, ketä hän näytteli eli käytännössä vasta elokuvan jälkeen, mutta sen jälkeen kun rupesin kelasin muutamaan Niemann-kohtaukseen niin sitten joitakin tuttuja piirteitä oli havaittavissa, mutta ei nyt mitenkään runsaasti (olinhan tutustunut Karloffiin vasta tämän putken myötä). Nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin minusta oli oikein hauska jippo pistää Karloff näyttelemään tässä "normaalia" ihmistä. Niemannin osan hän hoiti kuitenkin ihan tyydyttävästi. Danielia näytellyt  J. Carrol Naish ei kuitenkaan maistunut. Lon Chaney Jr. oli jälleen elementissään Ihmissutena, Glenn Strange oli tylsä, joskaan ei ehkä huonoin mahdollinen Frankensteinin hirviönä ja John Carradine Draculana ei oikein inspannut.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: (toivottavasti)

torstai 22. syyskuuta 2011

Frankenstein Meets the Wolf Man

Alkuperäinen nimi: Frankenstein Meets the Wolf Man
Ohjaus: Roy William Neill
Käsikirjoitus: Curt Siodmak
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Ilona Massey, Bela Lugosi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1943
Kesto: 69 min

- We might be able to cure you. It might prevent you.
- I only want to die.


Pari haudanryöstäjää (Cyril Delevanti ja Tom Stevenson) saapuvat täysikuun aikaan ryöstämään Talbotien sukuhautaa ja erityisesti neljä vuotta haudassaan maanneen Lawrence Talbotin (Lon Chaney Jr.) hautaa, josta pitäisi löytyä kultaesineitä, missä he tekevät suuren virheen. Ihmissudeksi muuttunut Talbot kun ei ollutkaan kuollut, vaan hän tappaa ryöstäjät ja lähtee pakoon. Hänen ensimmäinen kohteensa on Cardiffin kylä, jossa hänen tarinaansa ihmissudeksi muuttumisesta ei uskota, joten hän pakenee jälleen ja etsii käsiinsä romanimummon Malevan (Maria Ouspenskaya), jonka kanssa hän oli ennen hautaan joutumistaankin tekemisissä. Maleva vie Talbotin Vasariaan, koska hän kuvittelee tohtori Frankensteinin voivan auttaa häntä, mutta siitä ei tule mitään, sillä Frankenstein on jo kuollut...

Niinpä niin. Nyt päästiin sitten viimein tähän jatko-osaan, jonka vuoksi tuli tilattua Ihmissusi-elokuvakin Frankenstein -jatko-osien kanssa samaan aikaan ja täytyy ainakin sanoa sen verran, että olin täysin erehtynyt elokuvan luonteesta. Ehkä johtuen siitä, että Frankensteinin nimi oli elokuvan nimessä mainittu ennen Ihmissutta, olin kuvitellut elokuvan olevankin enemmänkin Frankenstein-tarina kuin Ihmissusi-tarina, mutta näin ei sitten ollutkaan, vaan Lawrence Talbot ja hänen ihmissudellisuutensa Ihmissusi olivat elokuvan keskiössä läpi elokuvan. Toisaalta sitten olin vain tyytyväinen, että olin katsonut kummankin elokuvasarjan aiemmat osat, sillä molempien sarjojen aiempiin elokuviin selvästi viitattiin siellä täällä. Mitä tulee sitten elokuvan antiin, niin kyllä Frankenstein Meets the Wolf Man taisi olla tähän mennessä näistä tässä putkessa katsotuista kauhuklassikoista se heikoin osa, vaikka menettelihän tämäkin.

Ehkä (tästä) ihmissudesta tarinointi ei ole samalla tavalla kiinnostavaa kuin mitä Frankensteineista ja hirviöstä, mutta kyllä minulle kävi sekin vaihtoehto, että pääpaino tosiaan pidettiin Talbotissa. Varsinkin, kun ensimmäisestä Ihmissusi-elokuvasta tuttu Maleva pyöri kuvioissa mukana. Eihän Talbotin matkanteko ennen Malevaa mitenkään yllätyksellinen ollut, mutta ihan katsottavaa silti, varsinkin kun tiesin, että jossain vaiheessa mennään kohti jotakuta Frankensteinia. Malevan lähdettyä Talbotin mukaan elokuvaa jaksoi vielä ihan hyvin katsoa ja jopa vielä silloin, kun he saapuvat Vasariaan, jossa edesmennyt Ludwig Frankenstein piti majaansa. Tämän jälkeen elokuvasta alkoi mennä se suurin mielenkiinto, kun Ludwigin tytär Elsa Frankenstein (Ilona Massey) tuli kuvioihin. Tämä johtui siitä, että Frankensteinilla itsellään ei ollut mitään kiinnostusta auttaa Talbotia tavoitteessaan, eikä kiinnostusta riittänyt myöskään sukunsa salaisuuksiin, vaan mukaan piti tuoda täysin suvun ulkopuolinen henkilö, Talbotin reittiä Cardiffista asti seurannut tohtori Frank (kuinka ollakaan) Mannering (Patrick Knowles). Kun sitten kylässä alkaa tapahtua murhatöitä, niin Frankenstein ja Mannering päättävät auttaa Frankensteinia kuin myös Talbotin löytämää hirviötäkin.. tai niin he ainakin uskottelevat Talbotille. Minua muuten häiritsi, että vaikka edellisessä osassa hirviöön oli vaihdettu Ygorin aivot, niin se ei enää tässä osassa näkynyt mitenkään, vaan Frankku oli oma hiljainen itsensä. Siitä kyllä pidin, että vaikka tässäkin osassa oli sitä lynkkausmielialaa isommalla porukalla, niin lopullisen tuhotyön teki kuitenkin vain yksi ihminen. Ennen sitä kuitenkin nähdään vielä hirviön ja Ihmissuden kamppailu, jonka voittajaksi huomasin toivovani Ihmissutta (tekijät olivat siis onnistuneet sympatian herättämisestä Talbotia kohtaan), mutta samalla arvasin, että lopputuloksella ei olisi mitään väliä, sillä molemmat heistä kuitenkin kohtaisivat loppunsa. Tosin, ottaen huomioon kaiken sen, mistä molemmat otukset olivat selvinneet (varsinkin hirviö), niin tulvan alle jääminen ei tuntunut kovin lopulliselta. Itse Elsa Frankensteinille jäi lopuksi aika olematon rooli eikä se hirviökään päässyt niin näkyvästi esiin kuin aiemmissa elokuvissa, vaikka olihan hänelläkin silläkin omat hetkensä. Talbotin/Ihmissuden muodonmuutokset oli kyllä toteutettu hyvin.

Sarjassamme "Ehkä ajattelen liikaa": Minua jäi mietityttämään Talbotin ihmissusimuoto ja hänen kykynsä hallita itseään, sillä Talbothan ei halunnut vahingoittaa ketään, mutta ei mahtanut asialle mitään, minkä vuoksi hän etsikin lopullista ratkaisua, mutta miten Talbot kykeni hillitsemään itseään siinä toisessa muodossaan esimerkiksi Malevan edessä? Vai oliko kyseessä kenties sellainen seikka, että mitä pienemmän tunnesiteen Talbot/Ihmissusi muodosti muihin ihmisiin, sitä todennäköisemmin Ihmissusi tappaa heidät? Toinen asia, mitä mietin, oli se, että jos kerran Talbot oikeasti halusi kuolla, niin miksei hän mennyt vaikka giljotiinin alle (kotitekoisen giljotiinin teko ei varmaan kovin hankalaa olisi?), jolloin kuolema olisi kaiketi tapahtunut kovinkin nopeasti. Niin tai sitten hän olisi voinut vaikka käskeä jonkun ampua hopealuodilla tai hakata vielä paremmin/pahemmin hopeapäisellä kepillä?

Minusta oli hauskaa se, että edellisessä osassa Bela Lugosin esittämän Ygorin aivot siirrettiin hirviöön ja tässä osassa sitten Bela Lugosi esitti hirviötä. Tietoinen vitsi? Ei sillä, ei hänessä samaa vetovoimaa ollut kuin Boris Karloffissa, mutta eipä hän päässyt myöskään ihan samalle viivalle Lon Chaney Jr.:n kanssakaan. Jotenkin vaisuutta oli havaittavissa Lugosin hirviössä. Edellisen osan hirviö Lon Chaney Jr. puolestaan oli tässä elokuvassa itseoikeutetusti Ihmissuden roolissa ja hoiti sen ihan samanlaisella rutiinilla kuin ensimmäisessäkin Ihmissusi-elokuvassa, mutta ei tälläkään kertaa mitään ylihyvää ja vaikuttavaa suoritusta tehnyt.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: House of Frankenstein

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

The Ghost of Frankenstein

Alkuperäinen nimi: The Ghost of Frankenstein
Ohjaus: Erle C. Kenton
Käsikirjoitus: Scott Darling
Pääosissa: Cedrick Hardwicke, Lon Chaney Jr., Bela Lugosi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942
Kesto: 66 min

- He seems to recognize you Doctor.

- I never saw this... man before in my life. I know nothing about him.

 

Ygor (Bela Lugosi) on saanut useita luoteja rintaansa, mutta siitä huolimatta hän elää vielä siinä missä Henry/Heinrich Frankensteinin luoma hirviö (Lon Chaney Jr.) puolestaan on pudonnut rikkialtaaseen. Kyläläiset ovat saaneet Frankensteinin kirouksesta tarpeekseensa ja räjäyttävät Frankensteinien kartanon ja yrittävät tappaa Ygorin samalla, mutta tulevat vain vapauttaneeksi kiinteytyneeseen rikkiin hautautuneen hirviön. Frankensteinin kylä on liian vaarallinen, joten Ygor ja hirviö pakenevat kaukaiseen Vasarian kylään, jossa asuu Henry Frankensteinin toinen poika Ludwig Frankenstein (Cedrick Hardwicke), joka on tehnyt onnistuneen aivosiirron ja nyt Ygor haluaa, että Ludwig tekee aivosiirron myös hirviölle...

Frankenstein-putkessa on menossa nyt sarjan neljäs osa The Ghost of Frankenstein, jonka nimeä ei ole enää vaivauduttu edes suomentamaan. Samalla ollaan tavallaan päästy, jos ei nyt varsinaisen Frankenstein-putken, niin ainakin tämän alkuperäisen sarjan elokuvien katselussa puolenvälin yli (pitää muistaa, että sarjan kahta viimeistä elokuvaa en vielä katso), sillä vaikka ensi viikollekin mahtuu vielä yksi Frankenstein-elokuva, niin sitä ei voi pitää millään tähän samaan sarjaan kuuluvana, vaikka tarkoituksella jätinkin sen vähän niin kuin tämän putken viimeiseksi leffaksi. Paljon on jo tähän asti ehtinyt Frankenstein-universumissa tapahtua, mutta eipä se menoa liiemmin haitannut, vaan tämä sarjan neljäs osakin oli varsin katsottavaa kamaa.

Kun tajusin, että edellisen osan Baron Wolf Frankensteinia ei tässä osassa nähdä, niin ensimmäinen ajatus taisi olla "Mistä näitä Frankensteineja oikein tulee?", sillä jälleen kerran elokuvassa on luvassa uusi Frankenstein eli tämä Ludwig Frankenstein, tohtorismiehiä hänkin totta kai. Samalla jätetään hyvästit Goldstadtin/Frankensteinin kylälle ja siirrytään ihan uusiin maisemiin. Vasariassa minua eniten jäi ihmetyttämään, kuinka tyynesti hirviö ensin otetaan vastaan, vaikka hyvin pian sekin tilanne muuttui oleellisesti. Ygor on oikeastaan koko elokuvan keskushenkilö siinä mielessä, että hän tuntuu jatkuvasti pitävän lankoja käsissään ja siten muiden päähenkilöiden, myös hirviön, ei auta muu kuin seurata Ygorin katalia juonia. Tällä kertaa elokuvassa on tosiaan myöskin siinä mielessä uusi aspekti, että nyt ei tyydytä vain hirviön koomasta/henkiin herättämiseen, vaan tavoitteena on saada hirviölle kokonaan uudet aivot, joiden alkuperäisestä haltijasta Ygorilla on hyvin painavaa sanottavaa ja minusta koko tämä kuvio oli vähintäänkin piristävää. Lisäksi asia huvitti ajatellen pelkästään seuraavia jatko-osia. Tämä pienen tytön (Janet Ann Gallow) sieppausjuttu oli ehkä hieman turha, vaikka sekin tuntui otetun mukaan lähinnä siksi, että Ygor ja hirviö haluttiin ulos talosta sillä välin, kun poliisit tutkivat talon. Minä todella toivoin, että elokuvan nimessä mainittua haamua ei oikeasti nähtäisi, vaan turha oli toivoni, sillä niin vain sen Heinrich Frankensteinin haamu ilmestyi Ludwigille, mikä oli aika naurettava ratkaisu, eikä tällä kertaa positiivisessa mielessä. Samalla päästään taas muistelemisen makuun, kun Ludwigin tyttären Elsan (Evelyn Ankers) kautta tutustutaan Frankensteinin suvun menneisyyteen hirviöiden luojana. Niin ja niinhän se taitaa olla, ettei Frankenstein-elokuvaa taideta pystyä tekemään ilman lynkkausjengiä ja yllättäen sellaisia nähtiin tässäkin elokuvassa ja jälleen kerran joukolla on iso osansa elokuvan saattamisella loppuun ja siten loppuratkaisusta ei muodostunutkaan mitään erikoista kokemusta. Kokonaisuutena aivosiirto-operaation vuoksi kuitenkin vallan mainio tapaus.

Boris Karloff oli jättänyt leikin kesken edellisen osan jälkeen, koska hän koki, ettei sarjalla voi olla enää mitään uutta annettavaa hirviön osalta, joten hänen kenkiinsä astui Ihmissutena nähty Lon Chaney Jr.. Ensin katselin Chaneyn olleen varsin samannäköinen hirviö kuin Karloff, mutta sitten käsitinkin, että hänen koko naamansa olikin naamion peitossa siinä missä Karloffin naamio alkoi kunnolla vasta otsasta. Ihan riittävän hyvin Chaney naamionsa avulla roolistaan suoriutuikin, vaikka olinkin näkevinäni erilaista askellusta Karloffiin verrattuna, ja vaikka naamion reuna kävikin hyvin selväksi ilman kovin tarkkaakaan katsomista. Bela Lugosi oli niin ikään jälleen mies paikallaan ja esittikin Ygoria edelleen kovin mieleenpainuvasti ja vastasikin elokuvan parhaasta roolisuorituksesta. Hauska juttu, että edellisistä osista tuttuja näyttelijöitä (kuten Michael Mark) oli tässä elokuvassa uudessa roolissa. Mukana menossa: Ralph Bellamy ja Evelyn Ankers (molemmat Ihmissudesta).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankenstein Meets the Wolf Man

tiistai 20. syyskuuta 2011

Frankensteinin poika

Alkuperäinen nimi: Son of Frankenstein
Ohjaus: Rowland V. Lee
Käsikirjoitus: Wyllis Cooper
Pääosissa: Basil Rathbone, Bela Lugosi, Boris Karloff
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1939
Kesto: 96 min

- What a dreadful storm and awful lightening.
- It's magnificent. Nothing in nature is terrifying when one understands it. Darling, my father drew that very lightening from heaven and forced it for his own will to bring life to a being he created with his own hands. Why should we fear anything?


On kulunut vuosikymmeniä siitä, kun Henry/Heinrich Frankenstein teki hirviönsä. Hänen kuoltuaan hänen poikansa Baron Wolf von Frankenstein perii niin isänsä kartanon kuin läjän isänsä muistiinpanojakin. Frankensteinin kylän väki ei kuitenkaan ota tätä uutta Frankensteinia ja tämän perhettä avosylin vastaan, vaan toivovat näiden häipyvän maisemista saman tien. Frankensteinia ei kuitenkaan niin vain häädetä, vaan hän asettuu sukunsa kartanoon asumaan. Siellä Frankenstein tutustuu isänsä muistiinpanoihin ja arvostaa isänsä työtä entistä enemmän. Kun hän menee sitten tutkimaan isänsä tuhoutunutta laboratoriota, kulmilla notkunut hirttämisestä selvinnyt Ygor (Bela Lugosi) johdattaa Frankensteinin laboratorion salaiseen käytävään, jonka päästä löytyy koomassa oleva isänsä luoma hirviö ja Ygor saa Frankensteinin ryhtymään etsimään parannuskeinoa hirviön elvyttämiseksi...

Frankensteinien katsominen jatkuu ja tällä kertaa onkin vuorossa alkuperäisen elokuvan toinen jatko-osa, Frankensteinin poika. Edellisessä osassa tehtiin hirviölle omaa naista, joten luonnollisesti ehdin kuvitella, että tässä osassa tehtäisiin puolestaan hirviölle omaa poikaa, vaikka elokuvan nimi ei varsinaisesti viittaakaan siihen, että kyseessä olisi nimenomaan hirviön poika nousemassa pääosaan, mutta toisaalta, eipä edellinenkään elokuva tuntunut nimellään viittaavan hirviön, vaan Frankensteinin morsiameen. Ehdin jo hupailla silläkin ajatuksella, että molemmat luodut hirviöt olisivat selvinneet laboratorion räjähdyksestä ja saaneet luonnollisin menetelmin oman pojan, mutta eipä näinkään sitten ollut. Lupaavasta alusta huolimatta tämä elokuva oli nipin napin näistä kolmesta elokuvasta se heikoin.

Elokuva alkoi minusta hyvin, sillä isänsä synneistä syytetyn pojan tulemista kylään katseli mielellään, vaikka loppujen lopuksi Frankensteinin perhe ei juuri viettänytkään aikaa kylässä, vaan kaikki ostoksetkin taisivat tehdä perheen palvelijat. Kuitenkin kyläläisten halveksunta oli koko ajan läsnä aina korkeista viranomaisista lähtien. Samalla tykkäsin Ygorista ja hänen salamyhkäisyydestään, mikä avasi kysymyksiä, joihin sitten elokuvan edetessä annettiin vastauksiakin. Toki arvasin Ygorin kuulustelussa, mitä oli tapahtunut hänen hirttämispäätöksen takana olleille, kun asiaan oli jo Ygorin ja Frankensteinin välisessä keskustelussa viitattu, mutta tämä ei kuitenkaan niin haitannut. Totta kai nuorempikin Frankenstein pääsee käyttämään isänsä laboratoriovehkeitä eikä hirviön elvytyspuuha yhtään sen hullummalta näyttänyt kuin ennenkään, vaikka tässä osassa se olikin Ygor, joka edusti sitä hulluutta. Elokuvan komediallista puolta edustikin Ygorin hirttotuomiodialogit. Tähän asti elokuvaa jaksoi hyvin katsoa, mutta sitten kun selvisi Ygorin todelliset motiivit, hirviöllä, joka oli menettänyt jälleen puhekykynsä, ei tuntunut olevan kuin yksi tehtävä ja tämän tehtävän suorittaminen ei vain jaksanut innostaa, kuten ei kunnolla myöskään kyläläisten riehuminen.  Loppuvaiheessa elokuvaa sentään tuli pieni piristysruiske vielä, mutta kokonaisuudessan elokuvan anti tuntui jäävän vähän puolitiehen.

Sen voin sanoa, että vaikka joissakin huoneissa Frankensteinin kartano näytti tyhjältä, niin silti lavastus oli vallan mainio useimmissa huoneissa aina eteishuoneen rappusista alkaen. Tuli jopa mieleen, että jos joskus itsekin tekisin outoja elokuvia (en tule tekemään), niin ainakin huoneisiin voisin kuvitella samankaltaista lavastusta. Kylän nimi oli ollut kahdessa ensimmäisessä osassa Goldstadt, mutta tähän osaan se oli vaihdettu Frankensteiniksi ja minä jäin oikeasti miettimään tätä. En siis nimenvaihdosta sinänsä, vaan sitä, että jos kyläläiset niin halveksivat Frankensteinin sukua, niin vaikka Frankenstein oli varmasti ollut aikoinaan iso tekijä kylässä, niin miksi he olivat säilyttäneet kylän nimen entisellään?

Syy sille, miksei Henry Frankensteinia nähdä tässä elokuvassa, taitaa löytyä siitä, että häntä esittänyt Colin Clive ehti kuolla ennen tämän elokuvan tekemistä. Niinpä ei tainnut olla hirveästi mieltä tuoda mukaan muitakaan edellisten osien näyttelijöitä, joten tällä kertaa mennään pääosin uudella hahmokatraalla. Ei sillä, Baron Wolf of Frankensteinia esittänyt Basil Rathbone oli ihan hyvä korvaaja Clivelle, varsinkin kun Rathbonen ei tarvinnut esittää hullua, vaan hullun rooli oli annettu Bela Lugosille, minkä Lugosi hoitikin oikein mallikkaasti ja jotenkin parhaimmat hetket koettiin silloin, kun Bela Lugosi seisoi paikallaan pään nojatessa olkapäähänsä. Boris Karloff oli hänkin elementissään, vaikka tämä jäikin hänen viimeiseksi Frankensteiniksi.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Ghost of Frankenstein

maanantai 19. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 194/1001: Frankensteinin morsian

Alkuperäinen nimi: Bride of Frankenstein
Ohjaus: James Whale
Käsikirjoitus: William Hurlbut, Edmond Pearson
Pääosissa: Colin Clive, Boris Karloff, Ernest Thesiger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1935
Kesto: 71 min

- You, make man... like me?
- No. Woman... friend for you.
- Woman... Friend... Wife..

 

Tohtori Frankensteinin (Colin Clive) luoma hirviö (Boris Karloff) ei kuollutkaan kyläläisten polttamassa tuulimyllyssä, vaan hän nousee rakennuksen tuhkista ja lähtee kyläläisiä pakoon metsiin. Samaan aikaan toisaalla tohtori Frankenstein toipuu vammoistaan rakastamansa vaimonsa Elizabethin (Valerie Hobson) hellässä huomassa, kun paikalle saapuu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger), jolla on ollut samanlaisia ajatuksia kuin Frankensteinilla ja haluaa jatkaa Frankensteinin viitoittamalla tiellä, mutta Frankenstein ei tahdo millään suostua Pretoriuksen vaatimuksiin. Ennen pitkään Frankensteinin on kuitenkin annettava periksi ja niinpä kaksikko alkaa suunnitella hirviölle morsianta...

Sain tämän elokuvan lahjaksi jo lähes pari vuotta sitten, mutta en ole voinut tätä katsoa, koska alkuperäinen Frankenstein oli vielä näkemättä ja syystä tai toisesta meni aina tämän vuoden alkuun, ennen kuin ylipäätään hankin tuon toisen elokuvan ja nyt päättyneeseen viikonloppuun, ennen kuin sain elokuvan katsottua. Frankensteinin morsian tai oikeastaan sen omistaminen olikin varmasti yksi syy siihen, miksi ylipäänsä hankin Frankensteinin jo alkuvuodesta; normaalin katsomisjärjestyksen mukaan tämä olisi ollut katseluvuorossa about vuosi sitten, joten ei Frankensteinin hankkimiseen loppujen lopuksi niin kauan mennyt. Vaikka katsoinkin tämän elokuvan vasta eilen, niin sen jälkeen olen ehtinyt jo muutamasta lähteestä (1001 elokuvaa- ja 101 kauhua -kirjat, making of) ehtinyt havaita, että tämän elokuvan arvostus on poikkeuksellisesti alkuperäistä elokuvaa korkeammalla ja minun on nyt pakko kerrankin yhtyä näihin kehujiin, sillä tämä elokuva toden totta oli ainakin vähän Frankensteinia parempi, vaikkakaan ei siltikään minun makuuni taattua laatua.

Elokuva aloitetaan Frankensteinin tarinan kirjoittaneen Mary Shelleyn (Elsa Lanchester) kotoa, jossa käydään (mukavan) lyhyesti läpi ensimmäisen elokuvan tapahtumat, mutta koska tarina oli päättynyt miten oli, pyysivät kanssakuulijat tarinalle jatkoa, jota Shelley alkaa sitten kertoa. Pidin erityisesti tämän elokuvan kohdalla siitä, että elokuvan tarina on paljon monitahoisempi tapaus kuin mitä ensimmäisessä osassa. Siinä, missä Frankensteinissa tyydyttiin rakentamaan hirviö ja päästämään se irralleen, tässä elokuvassa hirviö mellastaa edelleen siellä täällä, mutta samalla toisaalla on meneillään suunnitelmat naisen tekemiseksi ja lopulta nämä juonenlangat punotaan yhteen tavalla, josta minä tykkäsin. Kuten ei edellinenkään osa, niin eipä tämäkään osa juurikaan pelottanut, mutta silti elokuvassa riitti viihdyttäviä hetkiä vaikka muille jakaa. Elokuva ei ole myöskään ihan yhtä vakava kuin edeltävä osa, vaan siinä riitti myös huumoria siinä määrin, että elokuvan olisi melkein voinut luokitella kauhukomediaksi, mistä suurimpana esimerkkinä olivat nämä pikkuihmiset. Tässä osassa Frankenstein - vastoin Boris Karloffin toivomuksia - oppi puhumaan, osin johtuen siitä, että Shelleyn alkuperäisteoksessa hirviö osasi varsin hyvin puhua. Tämän lisäksi hirviö kykeni ystävystymään ja minun on kyllä sanottava, että hirviö jopa vähän menetti tehoaan näiden seikkojen vuoksi. Elokuvan alkaessa olin lähes varma, että tämä morsian (Elsa Lanchester) tuodaan mukaan paljon aiemmin, mutta oikeastaan ilokseni huomasin, että morsianta ei tehtykään kuin aivan elokuvan loppumetreillä eli kaikki elokuvassa nähdyt tapahtumat ikään kuin johtivat lopulta tämän morsiamen tekoon. Kun sitten morsiamen teon jälkeen kaikki ei menekään ihan niin kuin oli ajateltu, loppuratkaisu tarjosi vielä viimeiset huvittavat hetket.

Boris Karloff oli jälleen mies paikallaan ja esitti hirviötä oikein hyvin. Jos edellisessä osassa Colin Clive esitti hullua tohtori Frankensteinia hyvin, niin niin teki myöskin tässä elokuvassa tohtori Pretoriusta näytellyt Ernest Thesigerkin ja itse asiassa hieman paremminkin. Miä oli vain hyvä, sillä tohtori Frankenstein oli tässä elokuvassa (ehkä vähän lopputapahtumia lukuun ottamatta) paljon rauhallisempi tapaus kuin edellisessä osassa. Morsiamen rooli oli lyhyt, mutta Elsa Lanchester (osin meikkaaja Jack Piercen avittamana) teki kyllä morsiamesta elokuvan ikimuistettavimman hahmon. Hänkään ei aiheuttanut kunnon pelottavia viboja, mutta kyllä morsiamen hahmo hyvin mieleenpainuva ilmestys oli.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankensteinin poika

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 193/1001: Frankenstein

Alkuperäinen nimi: Frankenstein
Ohjaus: James Whale
Käsikirjoitus: Garrett Fort, Francis Edward Faragoh
Pääosissa: Colin Clive, Mae Clarke, Boris Karloff
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1931
Kesto: 67 min

- You're crazy!
- Crazy, am I? We'll see whether I'm crazy or not.


Tohtori Henry Frankenstein (Colin Clive) varastelee apurinsa Fritzin (Dwight Frye) kanssa ruumiinosia salaisiin kokeisiinsa, joista Frankenstein ei suostu kertomaan edes lähimmäisilleen. Niinpä Frankensteinin kihlattu Elizabeth (Mae Clarke) huolestuu ja lähtee yhdessä ystävänsä Victor Moritzin (John Boles) ja Frankensteinin opettajana toimineen tohtori Waldmanin (Edward Van Sloan) kanssa Frankensteinin laboratorioon, mutta kun he pääsevät sinne, on Frankensteinin kokeet jo suorittamista vaille valmiit ja vierailijat pääsevätkin näkemään jotain ennenkokematonta: pala palalta tehdyn ihmisen herättämistä henkiin. Henkiin herätettyä ihmistä (Boris Karloff) ei kuitenkaan ihan täysin vastaa edes tohtori Frankensteinin toiveita, vaan siitä tulee todellinen hirviö...

Frankenstein kuuluu Draculan ohella niihin populaarikulttuurin ilmiöihin, joista minä olen jäänyt jokseenkin sivuun ja nämä alkuperäiset elokuvatkin on siten jäänyt näkemättä. Kuitenkin molempien kohdalla on nähty niin (parodioituja) sarjakuva- kuiin piirrettyversioita ja ainakin Draculasta on monia jäljitteleviä elokuvaversioita olemassa, joista tosin en myönnä varmasti nähneeni kuin Leslie Nielsenin tähdittämän parodian, ja näiden lukuisten versioiden kautta molempien elokuvien tarinat ovat ainakin osittain tuttuja hahmoja myöten. Tosin myönnettäköön, että ei siitä ole varmaan edes viittä vuotta, kun vielä luulin Frankenstein-nimen viittaavan siihen hirviöön, eikä niinkään hirviön luojaan (näitä paljastuksia tulee pari lisääkin vielä). Niinpä olikin korkea aika päästä käsiksi myös näihin alkuperäisiin elokuviin ja siinä missä Draculan vuoro tulee ehkä joskus ensi vuonna, Frankenstein-elokuvat katsellaan nyt. Näistä tämä ensimmäinen Frankenstein-elokuva oli ihan mukava tapaus, vaikkakaan ei nyt suoranaisesti pelottava.

Kuten edellä katsomassani Ihmissudessa, niin tässäkään elokuvassa ei jäädä liiaksi junnaamaan paikoilleen, vaan elokuva starttaa heti alussa tohtori Frankensteinin ja apuri Fritzin, jonka nimeksi olin luullut Igor, ruumiin(osa)ryöstötempauksilla. Näiden tempausten jälkeen painutaankin Elizabethin ja Victorin sekä myöhemmin tohtori Waldmanin luo, joiden dialogien kautta katsojallekin selitetään, mitä Frankensteinin salaisessa kammiossa on tapahtumassa (ihan kuin se nykykatsojille ainakaan epäselvää olisi). Tästä päästään vähitellen sitten hirviön henkiin herättämiseen ja sen karmeisiin seurauksiin samalla kun valmistaudutaan Elizabethin ja tohtori Frankensteinin häihin. Kaikissa näkemissäni Frankenstein-muunnelmissa hirviö on karannut laboratoriosta menemällä seinän läpi ja myönnän vielä senkin, että odotin niin käyvän myös tässä elokuvassa, mutta niin vain sen karkasikin oven kautta. Minut todella yllätti Frankensteinin lopullinen suhtautuminen luomukseensa, mutta noin muuten elokuva ei tarjonnut mitään suuria yllätyksiä, vaikka hirviön karkaamisen jälkeen tarinan jatkumissuunnasta en mitään tiennytkään. Tämä elokuva ei ollut yhtään sen pidempi kuin Ihmissusikaan (ettei vain 67 minuuttia olisi ollut jokin kauhuelokuvan standardipituus), joten eipä hirviökään pääse hirveästi tekemään pahojaan, vaikka yhden sen verran karmivan tempun tekikin, että ehdin jo ajatella, ettei sitä uskalleta tehdä näin varhaisessa elokuvassa, mutta tehtiin se sittenkin. Hirviön loppu oli toteutettu hyvinkin näyttävällä, mutta samalla ihanan hyytävällä tavalla. Tämän jälkeen seurannut loppukohtaus olisi voitu jättää kokonaan pois, kuten noin yleisestikin vähentää näitä rauhallisempia häähumujuttuja.

Hirviön ulkomuoto oli totta kai tuttu jo entuudestaan, mutta myönnän, että olihan se aika vaikuttava näky, kun sen näki nyt tässä elokuvassa. Sitä kyllä jäin vähän miettimään, että niin suuret taidot kuin Frankensteinilla tuntuikin olevan, niin miksei hän ollut saanut hirviön päästä sitten ihmismäisempää? No, ehkä on parasta olla ajattelematta liikaa. Hirviö kostaa toki kiduttajilleen, mutta kaiken kaikkiaan se vaikutti enemmänkin joltain jälkeenjääneeltä lapselta, joka ei oikein tajua tekojensa seurauksia, mikä näkyy sitten tässä järvenrantakohtauksessa. Tällaisenaankin hirviö oli selvästi jo mainitun Ihmissusi-elokuvan ihmissutta parempi hirviö.

Minusta oli hauskaa, että alkuteksteissä hirviön nimen paikalla oli vain ?-merkki, mutta lopputeksteissä nimen paikalla jo näkyy Boris Karloff. Lopputekstien ylälaidassa lukee vieläpä, että hyvien näyttelijöiden nimien julkaiseminen toistamiseen on todellakin sen arvoista ja olihan tässä ihan hyvät näyttelijät. Karloff totta kai oli maskin peitossa läpi elokuvan, joten hänestä olisi voinut kuvitella, ettei hän pääse näyttelijänä oikein esille, mutta näin ei suinkaan ollut, vaan hänen elehtimistä pystyi monesti havaitsemaan hirviön kulloisenkin mielentilan. Tämä näkyi varsinkin hirviön viimeisessä kohtauksessa, jossa hirviön hätä ja paniikki tuntui suorastaan käsinkosketeltavalta. Myös Colin Clive teki hienon roolityön tohtori Frankensteinina ja hän näyttelikin hullua tiedemiestä melko uskottavasti. Näiden kahden ulkopuolelta ehkä yllättäenkin esille nousi pääosin rauhallista Victoria esittänyt John Boles.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Nytpähän taidan tietää senkin, mistä Simpsonien tekijät saivat ideansa alkuaikojen Kauhujen talo -jaksojen alkuvaroituksiinsa. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankensteinin morsian

lauantai 17. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 192/1001: Ihmissusi

Alkuperäinen nimi: The Wolf Man
Ohjaus: George Waggner
Käsikirjoitus: Curt Siodmak
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Claude Rains, Evelyn Ankers
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1941
Kesto: 67 min

- Don't try to make me believe that I killed a man when I know that I killed a wolf!
- Yes, yes. We're all a little bit confused.


Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) saapuu kotikyläänsä 18 vuoden jälkeen veljelleen sattuneen kuolemaan johtaneen metsästysonnettomuuden jälkeen. Larry tapaa Gwenin (Evelyn Ankers), josta Larry kiinnostuu oitis ja saa Gwenin lopulta suostuteltua lähtemään kanssaan ulos, mutta kolmanneksi pyöräksi tulee Gwenin ystävä Jenny (Fay Helm). Mustalaiset ovat tulleet kaupunkiin, joten kolmikko lähtee käymään ennustaja Belan (Bela Lugosi) luona. Jenny jää ennustajan luo Larryn ja Gwenin lähtiessä kävelylle ja kun Jenny lähtee pois, hän ei löydä seuralaisiaan, vaan harhailee metsään, jossa susi hyökkää hänen kimppuunsa. Larry tappaa suden, mutta ennen sitä susi ehtii kuitenkin purra Larrya, millä on kohtalokkaat seuraukset, sillä kyseessä oli kuitenkin ihmissusi...

Aiempien vuosien hankinnoista ollaan viimein päästy eroon yksittäisiä (melkein-)jatko-osia lukuun ottamatta ja on aika alkaa katsastaa tänä vuonna hankittuja elokuvia; vertailun vuoksi viime vuonna pääsin kyseisen vuoden hankintojen kimppuun vasta marraskuun puolivälin jälkeen. Tuossa tammikuussa tuli käytyä Turussa ja koska en ollut pitkään aikaan ostellut oikein kunnolla kauhuelokuvia, päätin tehdä sen silloin, koska Turussa on minun mieleeni oleva leffadivari, jossa on poikkeuksellisen hyvä kauhuvalikoima. Sieltä tuli sitten ostettua yhtä jos toista, mutta yksi elokuvista oli kauan kaipailemani Frankenstein, jolle tuli tässä hommattua kaikki jatko-osatkin Bud Abbot Lou Costello Meet Frankenstein -leffaa lukuun ottamatta (miksi se on mainittu virallisena jatko-osana, en tiedä) ja koska yksi jatko-osista oli Frankenstein Meets the Wolf Man, niin pitihän tämä alkuperäinenkin Ihmissusi sitten hommata samaan aikaan noiden jatko-osien kanssa, kun en tätäkään ollut vielä nähnyt. Tämän elokuvan uudelleenversioinnin tuli jo nähtyä ja pidinkin siitä aikalailla, mutta tämä alkuperäinen versio ei päässyt kuitenkaan ihan samalle tasolle ollen kuitenkin ihan mukiinmenevä tapaus.

Elokuva ei hirveästi höntyile, vaan siinä mennään aika nopeasti asiaan eli vaikka ihmissutta saadaankin odottaa tovi jos toinenkin, niin juonta viedään kuitenkin eteenpäin koko ajan. Niinpä alussa selvitellään nopeasti Larryn paluun syyt ja jo pian tämän jälkeen alkaa Gwenin liehittely ja sitten ollaankin jo menemässä kohti ihmissuden ensiesiintymistä. Toki tässä alussa viitataan siihen ihmissuteen moneen kertaan, joten elokuvan pääaihe ei pääse unohtumaan. Noin päällisin puolin koko ihmissusikuviosta jäi sellainen hassu fiilis. Tapa, jolla ihmissuden kykeni tunnistamaan oli hassu sikäli, kun tämän tunnistuksen ei voinut tehdä kuin ihmissusi itse sekä katsoja. Toisin sanoen elokuvassa mainitut tunnistuskeinot kerrottiin vain, jotta katsojalle olisi heti selvää, kuka oli ihmissusi ja kuka ihmissuden seuraava uhri. Myös itse ihmissusi oli vähän hassu tapaus vailla mitään uskottavuutta, vaikka mistään kömpelöstä yritelmästä ei kyse ollutkaan. Elokuva oli kuitenkin sen verran lyhyt, että ihmissusi ei päässyt kovin monesti rellestämään, vaan sitäkin nähtiin suurin piirtein juuri niin monta kertaa kuin oli tarpeen. Ihmissuden henkilöllisyys ei kuitenkaan missään vaihessa ollut epäselvä, vaan se paljastettiin tyyliin heti. Loppuratkaisu oli aika tyypillinen tuon ajan elokuville, eli lopputapahtumien jälkeen ei juuri jääty fiilistelemään. Kokonaisuutena elokuva oli ihan kivaa yhden illan viihdettä, mutta vaikka väsyttikin (illan päiväunet jäi väliin jäkispelin takia), niin olisin kyllä suonut elokuvalle selvästi lisää kestoa, mutta menihän se tälleen vähän tiiviimmässäkin tapauksessa. Oudonmuotoinen pentagrammi jäi kyllä mieleen ja jäinkin miettimään, oliko kyseessä tuon ajan näkemys siitä vai vain elokuvan tekijöiden.

Näyttelijät edustivat sitä samaa mieleenpainumattomuuden perinnettä kuin monet tuon ajan elokuvien näyttelijät, mutta sen seikan, minkä panin mielelläni merkille, oli minulle tavalla tai toisella tuttujen näyttelijöiden määrä. Tai no, Lon Chaney Jr. ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta se kyllä tulee tutuksi seuraavan viikon aikana. Kuitenkin elokuvassa oli niin Claude Rains (mm. Casablanca ja Arabian Lawrence), Ralph Bellamy (Rosemaryn painajainen) sekä totta kai Bela Lugosi, jonka olen tosin toistaiseksi nähnyt ainoastaan Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta- eli Plan 9 from Outer Space -leffassa, mutta hänenkin kohdalla tilanne tulee muuttumaan seuraavien viikkojen aikana. Kuitenkin kaikki nämä henkilöt olivat minulle vähintäänkin niminä tuttuja, mikä on yleensä varsin harvinaista, kun näinkin vanhoista elokuvista puhutaan.

Pisteitä: 3/5

PS. Jos jollakulla on sanottavaa näistä alla listaamissani jatko-osista ja niiden luonteista, pistää vaan viestiä. Menen tällä hetkellä IMDB:n määritelmän mukaan, mutta jokin minua hämää näissä määritelmissä, mutta ehkä se on vain se, että koska nimessä mainitaan muu hahmo kuin Ihmissusi, niin en osaa ajatella niitä jatko-osina. Muutenkin tuntuu oudolta, että useampi elokuva johtaa samoihin jatko-osiin.

Satunnainen klaffivirhe matkan varrelta: Kun haavoittunutta Larrya kannetaan sisään taloon, kantajat ja Larry tulevat sisään ensin yhdestä kuvakulmasta ja sen jälkeen vielä toisesta. No, eipähän jää epäselväksi asia.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankenstein

perjantai 16. syyskuuta 2011

Movie Monday #15 - Muut inhoavat, minä en - Arpia siellä täällä

Jo viime viikolla Movie Monday kyseli elokuvaa, jota muut inhoavat, mutta minä en. Pitkään mietin, jaksanko mä vastatakaan tähän, mutta nyt selvästi myöhässä päätin näin tehdä. Yksi syy tähän epäröintiin löytyi siitä faktasta, etten kuitenkaan keksisi oikein paljon mitään sanottavaa ja eipä tästä postista järin pitkä tullutkaan, mutta tulipahan tehtyä. Kaiken maailman Batman Foreverista olen jauhanut jo aiemmin, joten jätetään se tällä kertaa väliin. Siltikin minulla oli ainakin pari vaihtoehtoa kirjoitettavaksi, mutta puhtaasti paremmista pisteistä johtuen valitsin näistä kahdesta tämän Scar 3D:n.


Elokuvan tullessa Suomeen 3D-elokuvat tekivät vasta tuloaan ja tämä taisikin olla ensimmäinen (nykytekniikan) 3D-kauhu, joten kauhufanittajana tämä piti päästä katsomaan, mikä sitten tarkoitti Tampereelle matkaamista, koska Porissa ei tuolloin vielä ollut 3D-salia. Niinpä astuin junaan, kävin katsomassa leffan ja heti leffan jälkeen kotiin. Mikäs siinä! :D Mitä tulee sitten elokuvaan, niin eipä 3D silleen tuonut elokuvaan kauheasti lisäarvoa, mutta mitäs siitä, kun muuten tarjosi ihan hyvää kauhuviihdettä. Totta kai elokuva oli ottanut vaikutteita yhdestä jos toisestakin kauhusarjasta, mutta jännitystä elokuvassa piisasi siinä määrin, että hyvin tämän parissa viihtyi, vaikka loppuratkaisu olikin aika heikko. Kyllä tämä tulee hommattua vielä itsellenikin. IMDB:ssähän elokuva on saanut ääniä vain 4/10, mutta minkäs teet? Ihmiset ei vaan tajuu. :D

torstai 15. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 191/1001: Bonnie ja Clyde

Alkuperäinen nimi: Bonnie and Clyde
Ohjaus: Arthur Penn
Käsikirjoitus: David Newman, Robert Benton
Pääosissa: Warren Beatty, Faye Dunaway, Michael J. Pollard
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Intia
Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 108 min

- What would you do if some miracle happened and we could walk out of here tomorrow morning and start all over again clean? No record and nobody after us, huh?
- Well, uh, I guess I'd do it all different. First off, I wouldn't live in the same state where we pull our jobs. We'd live in another state. We'd stay clean there and then when we'd take a bank, we'd go into the other state.


1930-luvun alussa melko köyhänpuoleista elämää viettävä Bonnie (Faye Dunaway) nappaa äitinsä (Mabel Cavitt) autoa varastavan Clyden (Warren Beatty) rysän päältä kiinni. Bonnie ei kuitenkaan hätkähdä vähästä, vaan hän alkaa jutella Clyden kanssa ja ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Clyde huomaa Bonnien kaipaavan elämälleen jotain aivan muuta ja suostuttelee tämän hyppäämään omaan seuraansa. Tästä alkaa rikoskumppanuus, joka alkaa kovinkin kangerrellen, mutta joka vähitellen tekee heistä maankuuluja pankkiroistoja...

Olin kuvitellut nähneeni jonkin version tästä elokuvasta, mutta koska sen yhden muistamani kohtauksen perusteella se ei voinut olla tämä elokuva, niin en kai sitten ollutkaan, sillä IMDB:n mukaan elokuvasta ei ole muita versioita, mitä pidän vähintäänkin erikoisena asiana. No, mitä kaksikon tarinaan sitten tulee, niin en tiennyt siitä juuri mitään, paitsi sitten elokuvan loppuratkaisun, sillä olin taannoin lukenut Tieteen Kuvalehti Historiasta heidän viimeisiä hetkiä käsittelevän artikkelin. Tuossa artikkelissa taidettiin jotain sanoa myös kaksikon ryöstöaallosta, mutta niin huonosti artikkelin enää muistan, ettei se päässyt elokuvaa sen pahemmin häiritsemään. Tästä huolimatta ei Bonnie ja Clyde oikein vakuuttanut.

Okei, alusta asti tiesin, miten elokuva päättyy (suurin piirtein), mutta en kiinnittänyt tähän tietooni kovinkaan paljon huomiota. Niinpä sain tarinasta ihan kivasti irti ja siinä tapahtui monia kiinnostavia asioita. Historian ystävänä napsin ihan mielenkiinnolla nippelitietoja kaksikon vaiheista (esim. en tiennyt ennen, että kaksikolla oli rikoskumppaneitakin), vaikka ihan orjallisesti ei seurattukaan todellisia tapahtumia; julkaisun lisämateriaalina olleen dokumentin mukaan esimerkiksi Bonnien ja Clyden ensimmäiset hetket olivat tyystin erilaisia kuin mitä elokuvassa näytettiin. Myönnän toki, että elokuvan alkupuolisko puudutti jonkin verran, mutta sen jälkeen kun koko Bonnien ja Clyden ryöstöjengi alkoi tehdä keikkaa yhdessä, aloin itsekin vähän innostua ja loppupuolisko elokuvasta olikin selvästi kivempaa seurattavaa, kun jatkuvasti tuntui sattuvan ja tapahtuvan. Loppuratkaisukin oli ihan jees, vaikka sen etukäteen tiesinkin.

Elokuvassa oli vain yksi iso vika: sen hahmot. Vaikka elokuvan hahmot perustuvat todellisiin historiallisiin henkilöihin, niin niitä oli käsitelty hyvin karikatyyrimaiseksi ja niinpä minua ärsyttikin hahmot hyvin paljon. Näistä esimerkkinä olivat etenkin C.W. Moss (Michael J. Pollard) sekä Clyden käly Blanche (Estelle Parsons). Varsinkin jälkimmäinen junttina kana-aivona pisti ärsyttämään ja sen jälkeen, kun hänkin edes vähän rauhoittui, pystyi elokuvastakin nauttimaan jonkin verran. Myös itse Clyde-hahmo ärsytti alussa jatkuvan virnuilunsa takia ja niinpä otin mieluusti vastaan sen Clyden, jota nähtiin enemmän elokuvan lopussa. Tiedän tiedän, että elokuva on nykyisellään korkeasti arvostettu tapaus, mutta silti en kykene olla miettimättä sitä, että miksi sinänsä ihan kiinnostava rikostarina oli pilattu lähinnä huvittuneisuutta aiheuttavalla hahmonkäsittelyllä? Jos elokuvan päähahmoja olisi käsitelty selvästi vakavammalla otteella, luulen, että olisin pitänyt tästä vieläkin enemmän. Päähahmojen surkuhupaisten olemusten vuoksi elokuvan paras hahmo tahtoi melkein olla jengin perässä ollut texas ranger Frank Hamer (Denver Pyle).

Tässä tilanteessa näyttelijät tekivät mitä voivat ja varsinkin alussa Warren Beattyä katsellessa nousi hyvin suuret epäilykset elokuvan tason suhteen, vaikka ajan myötä nämä epäilykset vähän hälvenivätkin. Pidin kuitenkin Warren Beattystä selvästi enemmän silloin, kun hän oli vakavammalla asenteella liikkeellä, mitä sitäkään ei nyt liian usein tapahtunut. Bettyn virnistys tuntui läpi elokuvan jotenkin teennäiseltä. Faye Dunaway sen sijaan oli ihan nätti ja kiva valinta Bonnieksi, vaikka Bonniessakin oli pientä kana-aivoisuutta havaittavissa. Michael J. Pollard taas esitti ihan hyvin tätä tyyppiä, jolla ei ollut ehkä ihan kaikki lakanat liinakaapissa, mutta hänenkin kohdallaan minulle olisi kelvannut vakavammankin hahmon näytteleminen. Mukana menossa: Gene Hackman ja Gene Wilder (Kevät koittaa Hitlerille).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmissusi

tiistai 13. syyskuuta 2011

Cowboys & Aliens

Alkuperäinen nimi: Cowboys & Aliens
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof, ym.
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Intia
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 120 min

- If it's all the same, I would like to ride along too.
- Yes, ma'am. We've got a kid, a dog, why not a woman? 
 

Jake Lonergan (Daniel Craig) herää villissä lännessä keskeltä aavikkoa, mutta hän ei muista mitään siitä, miten hän on sinne joutunut, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei edes omaa nimeään. Hänen kädessään on outo vekotin, jota hän ei tunne, mutta jota hän ei myöskään saa pois. Lonergan riisuu muutaman lännenrosvon aseistaan ja ryöstää näiltä vaatteet ja suuntaa kulkunsa läheiseen kylään, jossa selviää, että Lonergan on itse asiassa etsintäkuulutettu roisto, joka on muun muassa ryöstänyt kylän mahtimiehen Woodrow Dolarhyden (Harrison Ford) kullat. Dolarhyde luonnollisesti kantaa kaunaa ja ennen kuin pidätetty Lonergan ehditään kuskaamaan liittovaltion sheriffin luo, Dolarhyde tulee kovistelemaan Lonergania, mutta kun avaruusoliot hyökkäävät kylään ja kidnappaavat Dolarhyden pojan Percyn (Paul Dano), on Lonerganin ja Dolarhyden yhdistettävä voimansa...

Niin se mieli muuttuu. Myönnän toki, että vähän olisi himottanut päästä katsomaan Elokuva-arkistoon (tai Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) Dollari-trilogiaa mutta sen ollessa liian kaukana ei se sitten tullut kysymykseenkään, mutta noin yleisemmin en olisi uskonut vielä jokin aika sitten, että odotetuimpien elokuvien joukossa olisi ollut lännenleffa, mutta niin vain kävi Cowboys & Aliensin kohdalla. Tosin eihän tämäkään ollut puhdas lännenelokuva ja oikeastihan minua kiinnosti enemmän se scifipuoli ja se seikka, että scifistelyt oli siirretty villin lännen tunnelmiin. Vaikka tosiaan olinkin halunnut päästä katsomaan tämän jo pidemmän aikaa, en oikein tiennyt, mitä elokuvalta odottaa (kun en kuitenkaan ole mikään suuri länkkärifani), mutta eipä tämä loppujen lopuksi kovin kummoiseksi osoittautunut.

En tiedä, mistä olin saanut ajatuksen päähäni, mutta olin kuvitellut elokuvan olevan edes vähän humoristisempi. Luultavasti ajatus oli avaruusoliot villissä lännessä -teemasta lähtöisin, mutta varma en ole. Huumoria tässä elokuvassa ei ollut nimeksikään, vaan hyvin vakavalla naamalla elokuva tunnuttiin vetävän läpi, mikä ei ainakaan omalla kohdallani toiminut niin kuin olisin toivonut. Mielestäni alkuosa elokuvasta laahaa ja pahasti, vaikka yksittäisiä lyhyitä toimintahetkiä koetaankin. Elokuva tuntuikin monin paikoin aika perinteiseltä länkkäriltä, minkä vuoksi yritinkin saada aikaan ylimääräistä hupia irti siitä, että yritin katsoa elokuvaa nimenomaan kuin länkkäriä Toisin sanoen vaikka viholliset tulivat kaukaa avaruudesta ja Lonerganin kädessä on tämä outo metallinen värkki, muunsin mielessäni tämän värkin vastaamaan lännenelokuvien kuudestilaukeavaa ja nämä avaruusoliot vastaamaan perinteisiä lännenrosvoja, joilla nyt oli vaan vähän kovemmat otteet. Näin elokuvasta tuli edes vähän mielenkiintoisempaa seurata, mutta ei siltikään mitään kunnolla nautittavaa ollut pitkään tarjolla. Loppua kohden meno paranee ainakin vähäsen ja vaikka muutama elokuvaa kommentoinut onkin nostanut elokuvan alkupuolen loppupuolen edelle, niin minulle iski elokuvan loppupuoli selvästi alkupuolta paremmin. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun hyvikset tai melkein hyvikset lähtevät viimeiseen hyökkäykseen, elokuvaan tulee sellaista lännenseikkailufiilistä, josta minä tykkäsin. Myönnän tykänneeni myös siitä, että Lonerganin käsiaseen tarina ei ollut sittenkään ihan niin kliseinen kuin alussa luulin. Loppuratkaisu kulki aika perinteisiä polkuja.

Harry Gregson-Williamsin musiikki oli ihan kohtuullisen hyvää, vaikkakaan ei mitenkään ikimuistettavaa, joskaan en olisi varmaankaan kiinnittänyt musiikkiin niin paljon huomiota, ellen olisi tiennyt elokuvassa kuultavan juurikin hänen musiikkiaan. Alienit olivat selvästi ottaneet vaikutteita Alien-elokuvista, eikä tekijät ole ilmeisesti sitä kiistäneetkään.

Daniel Craig soveltui hyvin esittämään lännensankaria ja niinpä hänet olisikin hyvin voinut kuvitella vakiotähdeksi niihin vanhoihin lännenelokuviin ja mitä parasta, en saanut Craigistä mitään James Bond -vivahteita eli hyvin hän oli onnistunut karistamaan Bond-maneerit näyttelemisestään. Jotenkin vaan ne cowboyasusteet sopivat Craigille sen verran hyvin, että häntä oli oikeasti ilo katsella. Harrison Ford puolestaan alkaa olla jo vanha ukko (eikä hän ole edes vielä seitsemääkymmentä), eikä hänen olemuksestaan huokunut sellaista hyvää fiilistä, mihin hänen vanhemmissa elokuvissa on totuttu kokemaan. Jotenkin tuntui, että Fordin pitäisi alkaa viettää eläkepäiviään enemmän draamallisissa kuin toiminnallisissa elokuvissa. Ei sillä, melko rutinoidusti Fordkin roolistaan suoriutui, mutta... se jokin vain jäi uupumaan. Mukana menossa: Sam Rockwell (Linnunradan käsikirja liftareille, Vihreä maili), Paul Dano (Little Miss Sunshine) ja Walton Goggins (Shield - Lain varjolla), joista jälkimmäisenkin olisin mielelläni nähnyt vieläkin suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bonnie ja Clyde

torstai 8. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 190/1001: Mantshurian kandidaatti

Alkuperäinen nimi: The Manchurian Candidate
Ohjaus: John Frankenheimer
Käsikirjoitus: George Axelrod
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1962
Kesto: 121 min

- What the hell is this nonsense?
- Mister Secretary, I'm kind of new at this job, but I don't think it's good public relations to speak that way to a US Senator, even if he is an idiot.

 

Korean sodan päätyttyä amerikkalaiset palaavat kotiin ja erään osaston johtajalle Raymond Shaw'lle (Laurence Harvey) myönnetään Medal of Honor, kunniamitali. Hän tulee lentokoneella Washingtoniin suuren väkijoukon odottaessa häntä lentokentällä ja väkijoukon on tuonut paikalle Shaw'n äiti, Eleanor Shaw Iselin (Angela Lansbury), jonka mies John Iselin (James Gregory) haluaa nostetta vaalikampanjalleen, ja jonka kanssa Shaw ei ole kunnolla edes väleissä. Shaw pitää äitinsä toimia pöyristyttävinä ja muuttaa New Yorkiin. Samaan aikaan toisaalla majuri Bennett Marco (Frank Sinatra) alkaa nähdä painajaisia salista, jossa on välillä iso joukko kommunisteja ja välillä kasvitieteestä kiinnostuneita naisia. Unessa Shaw tappaa kylmästi pari sotilasta osastostaan ja aina Marco herää unestaan huutaen. Hänen lähtiessään unensa syiden perään hän törmää hyvin erikoiseen salaliittoon...

Mantshurian kandidaatti on jälleen yksi sellainen elokuva, jonka nimen olen monesti kuullut, mutta josta en ole tiennyt yhtään mitään ennen. En edes näyttelijöitä, tekoajankohtaa, ohjaajaa tai yhtikäs mitään; totta kai olin elokuvan pistäessäni tietokantaan saanut selville elokuvasta yhtä jos toista, mutta siitä tapahtumasta on niin pitkä aika (viime vuoden puolella), että enhän mitä siitä mitään enää muistanut. En edes tiennyt, mikä tai missä Mantshuria edes on. Itse asiassa pidin hyvin mahdollisena, että tämä olisi ollut yksi Robert Ludlumin kirjaan perustuvista elokuvista, mutta näinhän asianlaita ei sitten ollutkaan. Niinpä eilen aloittaessani katsomaan elokuvaa eteeni tuli aivan tuntematon maailma, mitä nyt ehdin levyn soittimeen pistäessäni bongata kannesta, että Frank Sinatra on mukana. Tämä olisi saattanut olla (tai sitten ei) sellainen elokuva, jota en aivan välttämättä olisi tullut katsoneeksi ilman 1001-projektia (mustavalkoisia trillereitä kun on kuitenkin aika paljon, joten kaikkia ei välttämättä tule katsottua), mutta näin jälkikäteen ajateltuna tuo katsomattomuus olisi ollut sääli. sillä Mantshurian kandidaatti on kuin onkin oikein hyvä elokuva.

Elokuvan alussa vietetään hetki Korean sodassa (sota, joka on jäänyt minulta ikävän pimentoon) ja hetken ehdin jo ajatella, että sotaako tässä käydäänkin, mutta sitten sieltä tullaankin jo pois ja Raymond Shaw'n kohdalla vieläpä juhlahumun. Olin kyllä jo lievästi sanoen utelias jo tässä vaiheessa, mutta siinä vaiheessa kun päästään Marcon uneen, niin kiinnostus elokuvaa kohti nousi ainakin toiseen potenssiin, sillä olihan se nyt ihan selvää, ettei siinä unesta pelkästä unesta voinutkaan olla kyse. Yhdistelemällä palapelin palasia yhteen pääsee Marco pikku hiljaa tämän salaliiton taustalle ja tämä tapahtuu oikein jännittävissä merkeissä, eikä huumoriakaan ollut täysin unohdettu, mikä näkyi varsinkin siinä kohtauksessa, jonka jälkeen Marco tajusi Shaw'n olevan aivopesty. Aluksi vierastin tätä Shaw'n ja äitinsä vihanpidon taustoittamista, mutta loppua kohden senkin tarkoitus selviää, vaikka hieman olenkin sitä mieltä, että sen taustoituksen olisi helposti voinut jättää muutamaan lauseeseen, mutta ihan hyvä näinkin. Tarinassa oli erinäisiä outouksia, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että siinä olisi ollut vaikeuksia pysyä mukana, vaan näistä outouksista huolimatta elokuva pysyi hyvin kasassa. Elokuvahan oli nipin napin yli kaksi tuntia pitkä, mutta mitään pysähtymisen hetkiä ei juuri koettu (no, ehkä tässä takaumassa vähän), vaan aika meni tämänkin elokuvan parissa oikein mallikkaasti. Vaikka vieraan vallan agentteja pursuaakin jo elokuvan alkupuolella, niin kaikki konnat eivät selviä ennen kuin lähempänä elokuvan loppupuolta ja ainakin yhden henkilöllisyys tuli minulle yllätyksenä, vaikka häneen olikin viitattu jo aiemminkin. Elokuvan viimeistä suurta operaatiota seurasin lopputuloksen (osittain) arvaten, mutta kuitenkin jatkuva epäilys senkin suhteen oli koko ajan mielessä. Hyvin rakennettua jännitystä siis. Eugenie Rose -kuvio (Janet Leigh) oli ehkä hieman turhahko.

Frank Sinatra ei ole minulle näyttelijänä sieltä tutuimmasta päästä, vaan olen nähnyt hänet aiemmin vain Kovissa kavereissa, joten hetken jopa leikittelin ajatuksella, että elokuvan kahdesta päähenkilöstä en tunnistaisi häntä, mutta hyvin helpostihan se sitten onnistui. Hän oli ihan hyvä majuri Marcona ja tekeekin oikein maittavan roolisuorituksen, eikä hänestä jäänyt valittamista. Kuitenkin Laurence Harvey Raymond Shaw'na teki Sinatraa vieläkin paremman roolisuorituksen ja olikin elokuvan todellinen tähti, varsinkin ollessaan transsissa. Tosin humalaista Harvey ei kovin uskottavasti onnistunut esittämään. Angela Lansbury oli tässä elokuvassa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin milloin olen hänet aiemmin nähnyt, mutta ihan samalta hän näytti kuin Murhasta tuli totta -sarjassakin. Niinpä olikin hieman outoa nähdä hänet tällaisessa roolissa.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cowboys & Aliens

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 189/1001: Arabian Lawrence

Alkuperäinen nimi: Lawrence of Arabia
Ohjaus: David Lean
Käsikirjoitus: Robert Bolt, Michael Wilson
Pääosissa: Peter O'Toole, Anthony Quinn, Omar Sharif
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1962
Kesto: 218 min

- It's a storm in a tea cup, Mr. Dryden - a sideshow. If you want my own opinion, this whole theater of operations is a sideshow! The real war's not being fought against the Turks, but the Germans. And not here, but on the Western front in the trenches! Your Bedouin Army - or whatever it calls itself - would be a sideshow OF a sideshow!
- Big things have small beginnings, sir.


Esimiehilleen niskoitteleva sotamies T.E. Lawrence (Peter O'Toole) lähetetään ensimmäisen maailmansodan aikana Kairosta Arabian aavikoille prinssi Feisalin (Alec Guinness) luokse tutkimaan arabien kapinaa turkkeja vastaan. Hänen oppaakseen lähtee arabi Tafas (Zia Mohyeddin), joka pitkän erämaaratsastuksen jälkeen tulee kuitenkin juoneeksi kilpailevassa heimossa olevan miehen, sherif Alin (Omar Sharif) kaivosta ja Ali tappaa Tafaksen rangaistukseksi. Lawrence joutuu tämän jälkeen taivaltamaan yksin ja pääseekin lopulta prinssi Feisalin luo vain huomatakseen, että Ali on Feisalin joukoissa. Lawrence ei anna asian kuitenkaan häiritä, vaan keskittyy enemmän turkkien ilmahyökkäykseen, joka tapahtuu samaan aikaan, kun hän tulee heimon leirille. Lawrence saa vakuutettua prinssi Feisalin muuttamaan leirin kauas turkkien ilmahyökkäysten ulottumattomiin, mutta samalla suunnittelee yllätyshyökkäystä turkkien selustaan. Vähitellen Lawrence sitten oppii arvostamaan arabien elämäntapaa, mutta miten tämä vaikuttaa hänen palvelukseensa Iso-Britannian palveluksessa?

Nyt jälleen yksi aika iso aukko sivistyksestä on täytetty, kun eilen katsoin Arabian Lawrencen, josta en tiennyt mitään muuta kuin mitä nimestä ja dvd:n kansikuvasta voi päätellä. Siis en todellakaan mitään muuta. Niinpä ilmeeni oli ihan oikeasti näkeminen arvoinen, kun elokuvan alkumusiikin jälkeen ruutuihin hyppäsi kuva moottoripyörästä. Olin siis aivan äimän käkenä, sillä olin sijoittanut elokuvan tapahtumat noin 2000 vuotta varhaisemmalle ajalle kuin mihin tämä oikeasti sijoittui. Jälkiviisaana sitten totesin, että olisi kyllä pitänyt aavistaa jotain, sillä ei kai parituhatta vuotta sitten paljon Lawrence-nimisiä henkilöitä kai edes ollut. Niinpä pääsin katsomaan tätä elokuvaa täysin tietämättömänä sen sisällöstä, mutta aavistin elokuvan olevan pitkä ja vaikka sitten aloinkin katsoa elokuvaa luultavasti aikaisemmin kuin moneen vuoteen mitään kotona katsottua elokuvaa, niin silti katselu venähti yli puolenyön (nipin napin, mutta kuitenkin). Vaikka loppupuolella vähän väsyttikin, niin ei se paljon katselua haitannut ja Arabian Lawrence olikin varsin mielenkiintoinen elokuva.

Ihan alussa on Lawrencen hautajaiset, mutta kun tästä selvittiin ja ei-kuollut Lawrence pääsi ruutuun ja naljailemaan kenraali Murraylle (Donald Wolfit), niin arvasin, että jos Lawrencen luonne ei liiaksi muuttuisi elokuvan aikana, niin minä tulen kyllä pitämään tuosta tyypistä ja näin kävi, vaikka mitä pidemmälle mentiin, niin sitä vakavammaksi myös Lawrence muuttui. Elokuvassa ollaan paljon hiekkaerämaalla ja monesti ruudulla ei ollutkaan kuin Lawrence ja ehkä joku muu ratsastamassa kameleilla, mutta silti näissä kohtauksissa oli sitä jotain, minkä vuoksi nämäkin kohtaukset olivat oudon kiehtovia, vaikka kulkua olisikin seurattu hyvin kaukaa lintuperspektiivistä. Ehkä se vain oli sitten hyvin valittujen kuvakulmien ja Maurice Jarren säveltämän hienon musiikin yhdistelmä. Jarren musiikki oli muutenkin juuri elokuvan tunnelmaan sopiva ja niinpä nämä tavalliset ratsastuskohtauksetkin tuntuivat paikoitellen hyvin seikkailullisilta. Tämänkään elokuvan kohdalla en tiennyt etukäteen, perustuuko tarina johonkin todelliseen henkilöön (kyllä perustui, jälkiviis.huom.), joten koko Lawrencen läpikäymä matka tiesi aimo tukun yllätyksiä ja monipuolisia käänteitä, mutta tylsäksi aika ei käynyt, vaan Lawrencen käyskentelemiset niin arabien kuin brittienkin parissa riitti pitämään takapuoleni sohvalla oikein hyvin. Sen jälkeen kun Lawrence palasi ensimmäistä kertaa takaisin Kairoon, mietin kyllä hetken, mitä se Lawrence oikein suunnitelee ja halusin uskoa hänestä vain ja ainoastaan hyvää, eikä elokuva minua pettänyt. Jotenkin Lawrence sai pidettyä niin arabien kuin brittienkin puolta ja hänen onnistui vaihtamaan puolta hyvin helposti ilman, että itseä alkoi edes närästää Lawrencen harrastama kahdella puolella leikittely.

Elokuvassa on totta kai myös väliaikamusiikki, jota ennen tarina seuraa pitkälti Lawrencen matkaa kohti suurempaa arvostusta lähinnä arabien keskuudessa ja väliajan jälkeen sitten nähdään Lawrence joukkoineen satunnaisten junahyökkäysten äärellä, mutta alati hupenevan joukkion kanssa hän tekee myös vielä yhden suuren valloituksen ja vieläpä brittien nenän edestä. Näillä puoliskoilla (tai no, väliaika tulee vasta, kun elokuvasta on mennyt noin 2/3) ei ollut mitenkään merkittävää tasoeroa, vaikka tarina ennen välimusiikkia saattoikin olla ihan himpun verran parempi, mutta ei tosiaankaan paljon. Näissä pitkissä sankaritarinoissa usein tulee sellainen olo, että jotain voisi tiiivistää, mutta sellaista fiilistä ei minulle tullut oikein missään vaiheessa elokuvan, mutta minä todella halusin kokea tämän Lawrencen matkan. Välillä aika jopa meni oikein vinhasti eteenpäin ja kun sitten tuli välimusiikin aika, niin silloin vasta katsoin ensimmäistä kertaa kelloa ja olin oikeastaan hämmentynyt, kuinka paljon kello siinä vaiheessa jo olikin. Myönnettäköön kyllä, että aivan loppumetreillä (viimeisen 20 minuutin aikana?) Damaskoksen valtauksen jälkeen aloin jo pikku hiljaa toivoa elokuvan päättymistä, sillä Lawrencen tarinalla ei tuntunut olevan enää oikein mitään uutta annettavaa. Luulenkin, että jos elokuva olisi ollut vielä edes 15 minuuttia pidempi, olisin joutunut pudottamaan arvosanaa sen puoli pistettä. Nytkin oltiin aika lähellä. Mitä tulee sitten loppuratkaisuun, niin jotenkin olin tyytyväinen siihen siksi, ettei tarinaa viety ihan siihen pisteeseen asti, mistä elokuvassa lähdettiin liikkeelle eli Lawrencen kuolemaan asti (kerrankin jotenkin toisin!), vaan elokuva osattiin päättää jo paljon aiemmin.

Peter O'Toole ei ole minulle näyttelijänä ihan sieltä tutuimmasta päästä, vaikka ilman tunnistamista olenkin hänet saattanut jossain elokuvassa nähdäkin joskus nuorempana. Tässä elokuvassa hän kyllä esiintyy edukseen ja onkin Lawrencena oikeinkin uskottavan oloinen ja sopi todella hyvin näyttelemään Lawrencea sotajoukon johtajana. Myös Omar Sharif teki vaikuttavaa työtä Alina ja Sharif toikin sellaista pientä keveyttä elokuvaan Alin roolissa. Hassumpi ei ollut myöskään Anthony Quinn heimojohtaja Auda Abu Tayina. Muut näyttelijät jäivätkin vaikuttavuudessaan kolmikon varjoon ja varsinkaan brittejä näytelleet herrat eivät vakuuttaneet tehden kuitenkin ihan perushyvän suorituksen. Elokuvassa ei muuten juuri naisia näkynyt ja varsinkin puheroolit heiltä puuttuivat kokonaan.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mantsurian kandidaatti

PS. Opin muuten eilen arvostamaan tätä välimusiikkia. Sen aikana ehti hyvin käydä vessassa ja keittiössä ilman, että elokuvaa tarvitsi keskeyttää ja se paljon tykkäämäni musiikkikin kuului hyvin koko muun pikaisten toimintojen avulla.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Beverly HIlls 90210 - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills, 90210 - Season 1
Ohjaus: Tim Hunter, Michael Toshiyuki Uno, Catlin Adams, ym.
Käsikirjoitus: Darren Star, David Stenn, Amy Spies, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Shannen Doherty, Jennie Garth, ym
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991
Jaksojen määrä: 22

- Let me be your friend.
- Friends? I don't have friends.
 

Walshin perhe muuttaa Minnesotasta Los Angelesin Beverly Hillsiin. Perhe joutuu aivan toisenlaiseen, heidän mielestä pinnallisempaan maailmaan, kuin mihin Minnesotassa olivat tottuneet ja varsinkin perheen kaksosilla, Brandonilla ja Brendalla (Jason Priestley ja Shannen Doherty) ottaa aikansa sopeutua, mutta eivätpä pääse myöskään vanhemmat Jim ja Cindy (James Eckhouse ja Carol Potter) helpolla. Brandon ja Brenda aloittavat koulunkäyntinsä West Beverly High Schoolin toisella luokalla ja heidän uudessa opinahjossa ollaan selvästi kilpailullisempia kuin mihin he ovat tottuneet ja tasokin on kovempi. Kun sitten heillä ei ole koulussa ennestään ketään tuttuja, on alku ainakin hankala, mutta ennen pitkään hekin alkavat päästä jyvälle ja kavereitakin ilmaantua...

Niinpä niin. Kun on edellinen sarja saatu pois jaloista, onkin aika aloittaa niin sanotusti uusi sarja, josta kyllä on jo neljä myöhempää kautta arvosteltu. Kuitenkin syy Beverly Hills 90210:n aloittamiseen aivan alusta (siis sen lisäksi, että saan niistä arvostelut tänne) löytyy siitä, että silloin kun ostelen sarjoja suurin piirtein julkaisutahtiin, niin ennen viimeistä kautta ensimmäisten kausien näkemisestä on kulunut niin pitkä aika, että tykkään palata ajassa vähän taaksepain ja kerrata tapahtumat katsomalla aiemmat kaudet uudestaan. No, nyt kävi sitten niin, että muiden sarjojen katsomisen vuoksi minulla venyi yhdeksännen kauden ostaminen hyvin pitkälle, joten päätin sitten aikaistaa tätä uutta starttia vähäsen. Sitten kun nämä yhdeksän kautta olen katsonut (veikkaan tammi-helmikuussa), niin sitten voisin napata mukaani jostain sen viimeisenkin kauden, vaikka periaatteessa voisinkin hakea jo nytkin. Tämä tuli aloitettua sinänsä hyvään aikaan, että se tapahtui lyhyen lomani aikana eli tämä ensimmäinen kausi tuli katsottua läpi aika vinhasti. Periaatteessa tätä kautta olisi voinut venyttää ainakin muutamalla päivällä lisää (olisi voinut olla muutakin katsottavaa), mutta päätin eilen ottaa loppuspurtin (kuusi jaksoa) ihan vain siksi, että en halunnut katsoa kahta historiallista eeposta ihan peräkkäin (Spartacus eilen, Arabian Lawrence seuraavana katsomisvuorossa), joten BH90210:n kaltainen kevyt pala tuli ihan tarpeeseen.

Mikä on oma suhteeni sarjaan? No, aloitin sarjan katsomisen muistaakseni jostakin kolmannesta tai neljännestä kaudesta, vaikka nekin tuntuvat kauhean myöhäiseltä ajankohdalta, mutta en ole nyt täysin varma. Sitten joskus Maikkari tai TVTV/SubTV teki oikean kulttuuriteon ja aloitti sarjan uusinnat, jolloin pääsin minäkin näkemään sarjan alkukaudet. Jotenkin olen kuitenkin aina tykännyt tästä sarjasta ja vaikka ikää on tullut vaikka kuinka paljon lisää, niin ei ole kuitenkaan sarjan tenho hävinnyt yhtään mihinkään vuosien kuluessa, vaan sarjaa katselee edelleen oikein mielellään. Erityisesti tykkään siitä, että vaikka sarjassa on paljon pinnallisten(kin) teinien pinnallisia(kin) ongelmia, niin itse sarja ei kuitenkaan ole niin pinnallinen ja varsinkin tekoajankohtaan nähden tässä teinisarjassa läpikäytiin myös todellisia ongelmia, eikä kaikkien käsittely jäänyt todellakaan pintatasolle. Niinpä kun sitten sarjaa alkoi ilmestyä dvd:lle, oli näiden ostaminen lopulta itsestäänselvää ja vaikka pientä kuittia olenkin saanut kuulla, niin en ole salannut sarjan katsomista keneltäkään. Tykkään mistä tykkään ja sillä hyvä.

Mitä ensimmäinen kausi sitten pitää sisällään? No, vielä tällä kaudella ei olla niin kiinni sarjan teineissä, vaan tämä ensimmäinen kausi muistuttaa enemmänkin perhedraamaa, jossa keskiössä on lähes joka jaksossa nimenomaan Walshin perhe ja vaikka pieniä poikkeuksia onkin, niin pääosin kauden tapahtumat viedään läpi jonkun Walshin näkökulmasta ja Brendan ja Brandonin vanhemmat Cindy ja Jim ovat myöhempiä kausia selvästi lähempänä tapahtumien keskipistettä, eikä vain taustalla siellä jossakin. Tämä näkyy sitten siinä, että vaikka alkuintron nimilista on komeaa luettavaa, niin suurin osa teinihahmoista ei sitten pääse niin näkyvästi esille ja nyt vasta ensimmäistä kertaa panin merkille sen, että oli suurin piirtein sattumaa, kuka hahmoista pääsee mihinkin jaksoon, sillä Walshin perheen ulkopuolelta ehkä vain Kelly (Jennie Garth) esiintyi joka jaksossa, jos hänkään; loppupuolella kautta kaikki päähahmot alkoivat kuitenkin esiintyä joka jaksossa. Pidin myöskin siitä, että Brandon ja Brenda eivät vain mene kouluun, saa sieltä heti kauhean määrän kavereita, vaan tutustuminen uusiin ihmisiin käy vähitellen ja esim. Brandonin ja Steven (Ian Ziering) ensimmäiset yhteiset hetket tuntuivat olevan lähinnä kohtaamisia käytävillä. Pikku hiljaa eli jakso jaksolta hahmot ehkä Davidia (Brian Austin Green) lukuun ottamatta alkavat kuitenkin liikkua yhä enemmän keskenään, vaikka pitkälle loppukaudelle asti yleensä olikin tyyliin jätkien ja tyttöjen jengit, mutta ei kauden loppupuolellakaan kaikki. Varsinkin David jätetään ikävän ulkopuolelle ja häneen suhtaudutaan alentuvasti. Sarjan tunnusmusiikki on muuten hyvä, mutta alkuintro tuntui jotenkin kotikutoiselta.

Pilottijakso oli kahden jakson mittainen ja siinä kaikki oli niin eri tavalla kuin mihin myöhemmin sai tottua. Ensinnäkin se suurin kauhistuksen aihe eli Walshin talo oli aivan kaamea, kun oli tottunut ihan toisenlaiseen taloon niin julkisivunsa kuin huoneidenkin puolesta ja mitä pidempään pysyttiin poissa sieltä kotoa, niin sen parempi. Myös koulun käytävät näyttivät erilaisilta pilotissa ja sen jälkeisissä jaksoissa, vaikka julkisivu taisikin olla sama. Ilmeisesti sarjassa aiottiin käsitellä enemmänkin aikuisten asioita, sillä pilotissa nähtiin ainakin koulun rehtorin Jack Claytonin (Richard Cummings Jr.)  ja Espanjan opettajan Montes De La Rosan (Bel Hernandez) välilllä pientä kipinöintiä, mutta kumpaakaan ei enää myöhemmin nähdä (joskin samoja opettajia nähdään kauden aikana muutenkin yleensä vain kerran). Koulun rehtorikin vaihtuu kauden aikana, mutta aina voi tietenkin heittää ilmoille ajatuksen, että De La Rosa on syyttänyt Claytonia seksuaalisesta häirinnästä (vaikka pyysikin  De La Rosaa vain ulos), jonka vuoksi Clayton on erotettu, mutta totuuttahan me emme toki tiedä! Niin ja ilmeisesti pilotin ennakkoon katsoneet olivat jääneet kaipaamaan jotain kovempaa kaveria, sillä Dylania näytellyt Luke Perry castattiin vasta pilotin jälkeen.

Kauden aikana nähdään tietenkin Brandonin ja Brendan ensiaskelia uudessa koulussa, mutta mitä muuta? No,  Dylan opettaa Brandonia surffaamaan, Brandon työskentelee työntekijöitä riistävässä ravintolassa, Brandonin rakkaus (Paula Irvine) Minnesotasta tulee käymään, Brandon ja Steve huijailevat historiankokeessa, Brandon kokeilee siipiään tv-sarjanäyttelijänä kuin myös koripalloilijana, Brenda puolestaan saa kuvitella omaavansa siivet, kun hän pääsee hyppäämään laskuvarjolla, Cindyllä ja Jimillä on pieni aviokriisi, mutta myös epäonnea matkalla huonenaapurien suhteen, Brenda työskentelee niin kriisipuhelimessa kuin The Peach Pitissä, Brandon tapailee yhtä jos toista tyttöä kauden aikana ja mukaan mahtuu niin yksinäisiä bileen järjestäjiä kuin yksinhuoltajaäitejäkin, Brenda yrittää välillä asua omillaankin, mutta kokee myös pelonhetkiä löydettyään kyhmyn toisen rintansa vierestä, Steve ja Brandon tapaavat epäluotettavia kauniita naisia ja paljon muutakin ehtii tapahtua kauden aikana. Muiden teinien osalta sitten raapaistiin vain pintaa, mutta kauden aikana selvisi muun muassa Dylanin isän (Terence Ford) talousvaikeudet ja tapa kohdella poikaansa, Kellyn äidin (Ann Gillespie) alkoholiongelma, Andrean (Gabrielle Carteris) asuminen Beverly Hillsin ulkopuolella koulun sääntöjen vastaisesti sekä Donnan (Tori Spelling) oppimishäiriö. Lisäksi tavataan iso joukko tavalla tai toisella häiriintyneitä yhden jakson teinejä. Näille kaikille tapahtumille yhteistä oli oikeastaan se, että niitä käsiteltiin vain yhdessä jaksossa ja siten varsinaiset jatkuvajuoniset tapahtumat olikin jätetty myöhempiin kausiin. Kuitenkin näitä tapahtumia oli oikein mukavaa ja muutamassa tapauksessa jopa vähän jännittävääkin seurata. Sen verran jatkuvuutta nähdään tälläkin kaudella, että Brenda ja Dylan alkavat seurustella ja noh, Andrean ihastumista Brandoniin käsitellään kanssa useammassa jaksossa, mutta siinä ne melkein tahtoivatkin ollakin, ellei sellaiseksi lasketa Davidin pakkomiellettä muistuttavaa suhtautumista Kellyyn. Kausi päättyy myös pienehköön cliffhangeriin, kun Brenda kertoo Dylanille, että hänen kuukautisensa ovat myöhässä.

En aio tehdä tätä joka kaudella, mutta näin sarjan ensimmäisen kauden kohdalla voisin kertoa hieman hahmojen keskinäisistä kanssakäymisistä sekä hahmojen tutustumisesta toisiinsa ja vähän kommentoidakin niitä, jos näen tarpeelliseksi. Brandon ja Brenda siis ovat kaksosia, jotka muuttavat Beverly Hillsiin. Brandon tapaa koulussa Steven ja Brenda puolestaan Kellyn, jolla on aluksi taustalle jäänyt kaveri Donna. Kelly ja Steve ovat seurustelleet ennen. Aluksi tytöt ja pojat liikkuvat eri seuroissa ja törmäävät lähinnä sattumalta. Brandon menee töihin koulun uutistoimitukseen ja tapaa Andrean. Brendan ja Donnan mielestä Andrea on nörttityttö, eikä sovi heidän porukkaan. Andrea osallistuu Walshin perheen naisten kanssa muotigaalaan ja Brenda, Kelly ja Donna alkaa vähitellen tottua Andreaan ja lopulta Andrea pääsee jopa Brendan järjestämiin pyjamabileisiin, jotka eivät ole pyjamabileet. Dylan ajaa Scottin (Douglas Emerson) kiusaajat tiehensä, Brandon näkee tämän ja Dylan ja Brandon ystävystyvät. Tästä seuraa tietenkin se, että Brenda tapaa Dylanin. Näin ollen teinit Davidiä lukuun ottamatta olivat jo tällä kaudella matkalla kohti yhteen nivoutunutta porukkaa.

Mitä tulee Davidiin, niin hänestä on sen verran sanottavaa, että jaan omaksi kappaleekseen. David kuskaa humalaisen Steven kotiin huonoin seurauksin ja kun siitä selvitään, Steve pitää Davidille seuraa, koska luulee Davidin isää toiseksi. David ja Scott hengaavat keskenään, mutta muut eivät voi sietää Davidia. Itse asiassa luulen, että vain paikoitellen nähtävä (jopa muihin verrattuna) Scott on mukana sarjassa vain siksi, että Davidille tarvittiin kaveri. Muuten Scott oli melko turha hahmo ja hänen ainoa hyvä tempauksensa koetaan vasta seuraavalla kaudella. Toki David on kaudella hyvin nörttimäinen tyyppi, josta on hienotunteisuus kaukana ja pakkomielteisyys Kellyyn suorastaan inhottavaa, mutta onko siitäkin huolimatta outoa tuntea vahvaa sympatiaa Davidia kohtaan, jota kohdellaan hyvin alentuvasti ja hänen seuraansa vältellään, eikä hän tahdo edes kunnolla tajuta, ettei hänen seuraansa kaivata? David petraa kauden edetessä ja varsinkin radio-dj:ksi pääseminen, Palm Springsiin sijoittuvan loman bilepaikan tarjoaminen sekä erilaiset kuvaus- ja juontokeikat nostavat Davidin asemia. Noin muutenkin David tuntui siedettävämmältä silloin, kun Scott ei roikkunut hänen kimpussaan. Kauden finaalissa David toki hillui muun porukan mukana, mutta ei varsinaisesti kuulunut siihen. Davidiin palaan varmaankin vielä hetkeksi seuraavan kauden arvostelun yhteydessä.

Näyttelijäpuolella oltiin ehkä tavallista perhe/-teinidraamaa särmikkäämpiä tapauksia ja oikeastaan tykkäsin kaikista. Tai no, Scott oli ärsyttävä ja turhanoloinen hahmo, mutta johtunee ehkä enemmän Scottille kirjoitetusta roolista kuin Douglas Emersonista itsestään. Lisäksi Brian Austin Green on ihan liian nörtti, mutta tämäkin lähinnä siksi, että tiedän, millainen David tulee olemaan myöhemmissä kausissa. Toisaalta sitten jos David jatkaisi samanlaisena nörttinä jatkossakin, niin hyvin vaikeaa olisi ollut nähdä Greenin pysyvän sarjassa kovinkaan pitkään. Muuten näyttelijöistä ei olekaan paljon sanottavaa, sillä kaikkiin hahmoihin on sillä tavalla tottunut, etteivät he nyt suuria tunteita enää jaksa herättää. Sen verran sanottakoon, että Donnan äiti vilahtaa yhdessä jaksossa ja häntä näyttelee tyystin eri ihminen kuin myöhemmillä kausilla eli Jordana Capra. Joe E. Tata The Peach Pitin omistajana on kyllä aina yhtä riemukas tapaus. Mukana menossa: Debbie Gibson (Raptorin biisistä) sekä Matthew Perry (Frendit).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Arabian Lawrence

PS. Tulipa pitkä teksti.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Project 1001, osa 188/1001: Spartacus

Alkuperäinen nimi: Spartacus
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Dalton Trumbo
Pääosissa: Kirk Douglas, Laurence Olivier, Jean Simmons
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1960
Kesto: 189 min
 
- Are you afraid to die, Spartacus?
- No more than I was to be born.


Rooman vallan aikana syntynyt Spartacus (Kirk Douglas) on elänyt koko elämänsä orjuudessa, mutta ei silti suostu niin vain nöyrtymään roomalaisten sotilaiden edessä. Kun hän sitten puree vartijaansa, hänet tuomitaan kuolemaan, mutta gladiaattorikouluttaja Batiatus (Peter Ustinov) pelastaa hänet viime hetkellä ja ottaa hänet Capualla sijaitsevaan kouluunsa gladiaattorikokelaaksi. Siellä Spartacus tapaa naisorja Varinian (Jean Simmons) ja heidän välillä kipinöi kunnolla, mutta orjan asemasta johtuen he eivät voi olla yhdessä. Kun sitten Varinia myydään roomalaiselle Crassukselle (Laurence Olivier), joka kävi seuralaisineen katsomassa gladiaattoritaisteluita Capuassa, Spartacus hurjistuu ja murtautuu muiden gladiaattoriorjien kanssa ulos areenalta tappaen kaikki sotilaat, mutta tämä kaikki on vasta alkua...

Tässä on jälleen kerran yksi tapaus, joka on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle, sillä enpä ole kuullut tästäkään elokuvasta puhuttavan kuin lähinnä sivulauseessa joissain making of -dokumenteissa. Elokuvan alkaessa muistin kyllä, että elokuvan ohjaajana oli joko Stanley Kubrick tai Francis Ford Coppola, mutta ennen alkuteksteissä mainintaa en täysin varma ollut, vaikka Kubrickin puolelle kuppi ehtikin hivenen kääntyä ennen kuin nimi ruudussa luki. Niin ikään elokuvan alkaessa aloin miettiä, että perustuukohan tämä edes jollain tavalla tositapahtumiin ja sitä mietin itse asiassa koko elokuvan ajan ja vasta äsken otin selvää siitä, että näin on. Koska tiesin elokuvan sijoittuvan kauas historian hämäriin, arvelin elokuvan olevan pitkä eepos, joten yritin olla kaukaa viisas ja aloitin tämän katsomisen tavallista aiemmin, mutta niin vain tälläkin kertaa katselu venyi reilusti yli puolenyön. No, en ole oikein koskaan ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut ajanlaskun alkamisajankohdan lähettyville sijoittuvista historiallisista elokuvista, vaikka Ben-Hur osoittautuikin pienten ennakko-odotusten vastaisesti oikein positiiviseksi yllätykseksi. Samaa ei ikävä kyllä voi sanoa Spartacuksesta, sillä minuun tämä elokuva ei vain oikein uponnut.

Elokuvan pituudesta saatiin viitteitä heti alussa, kun näihin spektaakkeleihin olennaisesti aikoinaan kuulunut alkusoitto pärähti soimaan, mutta enpä minä siitä oikein mitään fiilistä saanut. Ilokseni huomasin, että Spartacuksen lapsuusvuodet jätettiin kokonaan näyttämättä, vaan hänen menneisyydestään kerrottiin vain muutamalla lauseella, kunnes sitten oltiin jo selvästi vanhemman Spartacuksen matkassa orjatöissä. Tästä alkaa monitahoinen (ja pitkä) seikkailu, jossa Spartacuksen tie vie vähitellen kohti suuren orjakapinan johtajuutta. Maisemat ja lavasteet olivat hienoja, mutta harmikseni kyllä elokuva ei tarjonnut paljoa muuta. Toki elokuvassa käänteitä ja tapahtumia riitti vaikka muille jaettavaksi, mutta suurin piirtein kaikki kohtaukset olivat täysin vailla mitään tunnelmaa ja niinpä lopputulos jäi aika kolkoksi. Elokuvan päähenkilöt tahtoivat jäädä aika etäisiksi, enkä minä oikein sitten onnistunut saamaan edes Spartacuksesta sellaista oikeanlaista fiilistä, jonka avulla Spartacuksen puolella olisi tosissaan voinut olla. En sitten tiedä, olenko nähnyt vain yhden suuri kapinajohtaja -leffan liikaa, mutta hyvin tavanomaiselta tarinalta tämä komeista puitteistaan huolimatta tuntui. Toisin sanoen Spartacuksen aloittama kapina vie hänet kohti vapauden unelmaansa pitäen samalla roomalaisia pilkkanaan, mutta arvattavissahan se oli, että lopulta koittaisi tilinteon hetki. Myönnän kerran vaikuttuneeni ihan kunnolla ja tämä tapahtui kohtauksessa, jossa roomalaiset sotilaat muodostelmissa marssii kohti Spartacuksen joukkoja. Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole liiemmin sotakohtausten ystävä, mutta näköjään en innostunut siitäkään ratkaisusta, että Spartacus käskee hyökkäämään ja sitten siirrytään hetkeen, jossa taistelu on jo voitettu... tai hävitty. Vaikka elokuva kestikin yli kolme tuntia, niin elokuvan puuduttavuus ei johtunut tällä kertaan siitä pituudesta, vaan aikalailla samoin miettein kuljin jo elokuvan alkumetreiltä asti (viimeistään orjakapinan alkamisesta lähtien). Niinpä olisi ollut se ja sama, olisiko elokuva lopetettu alle kahteen tuntiin, niin lopputulos ei olisi juuri muuksi muuttunut, olettaen, ettei tiivistettynä olisi saatu tavalla tai toisella lisää hyvää tunnelmaa aikaan. Samoin oli aika se ja sama, mitä kaikkea Spartacukselle tapahtui, sillä mikään käänne ei tehnyt elokuvasta parempaa tai vieläkin huonompaa. Tylsähköä tasalaatuista laahaamista alusta loppuun. Vaikka välillä juonen kannalta tärkeitä olivatkin, niin nämä Rooman senaatin touhut olivat sieltä tylsimmästä päästä ja ainakin kaikki, mikä ei suoraan liittynyt Spartacukseen, olisi puolestani voitu jättää pois. Loppuratkaisu oli samalla tyly ja toiveikas, mutta ei yllättänyt lainkaan. Musiikkikaan ei vetänyt puoleensa.

Vaikka hahmot jäivätkin mielestäni hyvin etäisiksi, niin näyttelijät kyllä suoriutuivat rooleistaan hyvin. Varsinkin Kirk Douglas Spartacuksena teki loistavaa jälkeä ja hän tuntui jollain tapaa kovin aidolta. Jopa niin aidolta, että hänen vuokseen vähän harmittelin, että elokuvan tunnelma jäi niin ontoksi, ettei häneen voinut sitten kuitenkaan samaistua. Tämä taisi muuten olla ensimmäinen rooli, jossa Douglasin näen (ainakin ensimmäinen, jonka muistan) ja ei voi kuin ihmetellä hänen ja poikansa Michael Douglasin yhdennäköisyyttä! Myös muut kärkinäyttelijät tekivät hienoa jälkeä aina Lauren Olivierista, Jean Simmonsista ja Peter Ustinovista lähtien. Olihan joukossa sitten niitäkin, jotka hoitivat historialliset roolinsa lähinnä rutiininomaisesti, kuten jo toisessa peräkkäisessä elokuvassa tapaamani John Gavin (hän oli myös Psykossa) sekä Tony Curtis.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Beverly Hills 90210 - 1. kausi