keskiviikko 3. elokuuta 2011

Super 8

Alkuperäinen nimi: Super 8
Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: J.J. Abrams
Pääosissa: Joel Courtney, Elle Fanning, Riley Griffiths
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 114 min


 - I've seen it... nobody believes me...
- I believe you.

 
Joe Lambin (Joel Courtney) äiti (Caitriona Balfe) kuolee onnettomuudessa tehtaalla. Muutamien kuukausien päästä koulu on ohi ja Joe kavereineen alkaa kuvata zombielokuvaa ja he saavat mukaansa Alicen (Elle Fanning), johon Joe on ihastunut, ja jonka isää Louisia (Ron Eldard) Joen isä Jack (Kyle Chandler) pitää syyllisenä vaimonsa kuolemaan. Nuoret lähtevät keskellä yötä kuvaamaan juna-asemalle, kun heidän yllätyksekseen juna on menossa ohi ja he kuvittelevat saavansa lisää tuotantoarvoa autenttisesta junan ohituksesta. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä junaa vastaan ajaa tohtori Woodward (Glynn Turman) ja juna suistuu kiskoilta ja vaunut lentelevät joka puolelle. Pian armeijakin on paikalla ja kohta on koko kylä ihan sekaisin...

Nimi Super 8 viittaa elokuvakameraan ja kuten elokuvassakin, on kameratyypille ihan oikeat festivaalinsakin; asia, mikä selvisi vasta elokuvan jälkeen, vaikka se nimi kerran mainitaankin. Tarkastukseen asti eli käytännössä elokuvan aikana ajattelin nimen viittaavan jotenkin elokuvan avaruusolioon tai peräti siihen, että elokuva tuntui kuvaukseltaan (veikkaanpa, että on kuvattu Super 8 -kameralla) ihan 80-luvun elokuvalta, mihin luku 8 olisi voinut puolestani ihan hyvin viitatakin, mutta ei sitten. Mitä tulee sitten itse elokuvaan, niin en oikeastaan tiennyt tämän sisällöstä oikein mitään etukäteen ja jostain syystä halusin poikkeuksellisen paljon pitää sen niin mahdollisimman pitkään. Jostain arvostelusta ehdin kuitenkin lukea, että elokuva olisi vähän tyhjää täynnä, mutta kun ohjaajana toimi J.J. Abrams ja tuottajana Steven Spielberg (mikä ei nykyään ole mikään laadun tae), niin halusin kuitenkin nähdä tämän ja itse asiassa ihan tykkäsinkin tästä.

Elokuva ei todellakaan etene turhan nopeasti. Elokuvan alussa nimittäin seurataan pitkä tovi Joen ja kavereidensa leffaprojektin kuvauksia joskus 1980-luvulla samalla tutustuen näihin kavereihin. Sitten tapahtuu tämä junaonnettomuus suurten räjähdysten saattelemana, mikä ensinnäkin sai nauramaan siksi, että junavaunuja oli niin mielettömästi, mikä teki jatkuvista räjähtelyistä ja vaunujen ilmalennoista jopa vähän huvittavia. Toisekseen tämä kohtaus nauratti myös siksi, että ihan sama kuinka paljon niitä vaunuja lensi, niin nämä nuoret selviytyivät vahingoitta, kuten myös Alicen isän autokin, jolla heidän oli tarkoitus lähteä pakoon. Tämän asemakohtauksen jälkeen tulee armeija kehiin, mutta silti tulee taas pitkä jakso, kun ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa, vaan asioita viedään ihan hiljakseen eteenpäin. Joku taisi jossain sanoakin, että elokuvan sisältöpuoli on aika köyhänpuoleista ja onhan asia vähän niinkin, mutta minua tämä tyhjyys ei häirinnyt varsinkaan alussa. Näiden nuorten leffaprojektia oli kiva seurata jo sen vuoksi, että hahmot tuntuivat aidosti innostuneilta projektistaan, joka olisi tietenkin "paras ikinä" ja heidän naiivi lapsenuskonsa omaan projektiinsa oli ainakin minusta ihan hauskaa katseltavaa. Lisäksi kun nämäkin hahmot kehittyvät matkan varrella ainakin vähän, niin mikäs siinä ollessa. Sellaisia pienenpieniä juonenkäänteitäkin matkan varrella saadaan nähdä. Loppua kohden Lillian-kylä muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi samalla kun nuoret säntäilevät siellä täällä ilman mitään todellista vaaraa kuolemisesta tai vakavasta loukkaantumisesta. En ollut oikeastaan miettinyt loppuratkaisua ollenkaan kesken elokuvan, vaan ajattelin kai mielessäni, että aika sama, miten se tulisi päättymään ja siten loppu ei varsinaisesti vaikutusta tehnytkään. Kokonaisuutena elokuva tuntui sellaiselta Stand by Me kohtaa Maailmojen sodan -ristisiitoksella pienin viittauksin erinäisiin Spielbergin elokuviin, kuten E.T.:hen. Lopputekstien aikana valkokankaalla vielä nähdään näiden hahmojen (muka-)tekemä zombivideo ja se oli kyllä hauska tapaus.

Oli elokuva kuvattu Super 8 -kameralla tai ei, niin elokuvassa oli sellainen 1980-luvun henki muuallakin kuin tapahtumien sijoittumisena kyseiselle vuosikymmenelle. Okei, räjäytykset olivat juuri niin komeita ja nykyaikaa kuin J.J. Abramsilta voi odottaakin, mutta muuten kuvauksesta huokui 80-luku tai ehkä jopa hieman 90-lukukin, mene ja tiedä. Niinpä kuvan terävyys ei ollut ihan parasta luokkaa, mutta oli sitten kuitenkin sellainen kotoisan oloinen, jollaisiin minä olin nuoruudessani tottunut, vaikka vasta 80-luvun lapsi olenkin. Tämän kuvaustavan vuoksi nuorten matkaa olikin ihan kivaa seurata, vaikkei juonellisesti mikään huipputapaus ollutkaan, eikä mitenkään pääse esikuviensa tasolle, mutta ties vaikka joskus tarttuisin tähän vielä uudestaankin.

"Näyttelijä -black outit" on ikäviä, sillä minä kulutin paljon aikaa elokuvasta vain miettiessäni, mikä olikaan se sarja, jossa Joen isä Jackia näytellyt tyyppi oli ollut (hän kuitenkin näytti olevan tuttu nimenomana tv-sarjasta) ja lopputekstien aikana tuo näyttelijä paljastui Kyle Chandleriksi ja sitten sainkin koko kotimatkan miettiä, miten tämä nimikin oli niin tuttu, mutta paljastuihan se lopulta kotiin päästyäni: Aikavarashan se siinä oli (katselin sitä satunnaisesti joskus). Myös armeijapomo Noah Emmerichin tunnistamisessa oli vaikeuksia, vaikka hän sentään oli tuttu siitä minun suosikkielokuvasta eli The Truman Show'sta; melkein häpeän itseäni. Elokuvan nuoret tässä oli pääosassa ja porukalla he olivat kyllä loistavia ja tuntuivat hyvin aidoilta, mutta tähänkin aitouteen vaikutti eittämättä hyvin heille kirjoitettu taustatarina eli tämä leffankuvausprojekti. Tempaukset olivat erilaisia, mutta kyllä noista näyttelijöistä huokui sellainen perus-varhaisteinin mentaliteetti, joka tuntui eittämättä jossain määrin tutulta. Mukana menossa: Dan Castellaneta (Homer Simpsonin ääni) sekä David Gallagher (Seitsemäs taivas).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Krokotiilimies II

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti