torstai 11. elokuuta 2011

Norwegian Wood

Alkuperäinen nimi: Noruwei no mori
Ohjaus: Anh Hung Tran
Käsikirjoitus: Anh Hung Tran
Pääosissa: Ken'ichi Matsuyama, Rinko Kikuchi, Kiko Mizuhara
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 136 min

- Kun otat minut, otat vain minut. Kun otat minut syliisi, ajattelet vain minua. Ymmärrätkö?
- Oikein hyvin.


Kizuki ja Naoko (Kengo Kôra ja Rinko Kikuchi) ovat olleet yhdessä kolmevuotiaista lähtien ja Watanabe (Ken'ichi Matsuyama) Kizukin parhaana kaverina on hillunut heidän kanssa jo pitkään. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Kizuki saa eräänä päivänä tarpeekseen ja tekee itsemurhan häkällä. Watanaben on lähdettävä pois päästäkseen irti pahoista muistoista ja lähteekin opiskelemaan Tokioon ja myös Naoko jää taakse. Tokiossa oltuaan jonkin aikaa Watanabe tapaa sattumalta taas Naokon, jotka alkavat viettää aikaa yhdessä, mutta menneisyys, josta he eivät tahdo puhua, piinaa varsinkin Naokoa, joten voivatko he kaksi koskaan päätyä lopullisesti yhteen?

Reilu kuukausi takaperin tuli käytyä pääkaupunkiseudulla ja lähtöpäivänä punnitsin useaa erilaista ohjelmaa kyseiselle päivälle ja yhtenä vaihtoehtona oli Norwegian Wood, mutta juuri silloin en ollut "draamatuulella", joten tämä jäi väliin. Nyt sitten suureksi hämmästyksekseni elokuva löysi tiensä Porin Finnkinoonkin ja vielä normaaliohjelmistoon, joten en missään nimessä halunnut missata tätä, varsinkin kun muistelisin elokuvaa kehutunkin monessa paikassa. Julistetta ja alkuperämaata lukuun ottamatta en sitten tiennytkään elokuvasta yhtään mitään, joten aikalailla vailla ennakkoluuloja päätin elokuvaa katsomaan ja osottautuihan tämä ihan kelpo tapaus.

Elokuva alkoi näiden kolmen henkilön eli Kizukin, Naokon ja Watanaben taustoittamisella, mutta hyvin nopeasti siirtyi tähän Kizukin itsemurhakohtaukseen, minkä jälkeen siirryttiinkin seuraamaan Watanaben kulkua Tokiossa ja sen jälkeen elokuvan pääpaino olikin nimenomaan Watanaben tarinan kertomisessa, vaikka välillä käydäänkin hetkittäin seuraamassa Naokoa ja Watanaben Tokion tyttöystävää Midoria (Kiko Mizuhara). Tämä olikin juuri niitä elokuvia, joiden aikana periaatteessa saattoi tapahtua mitä tahansa, mutta silti elokuvaa seurasi jatkuvasti terveellä uteliaisuudella. Välillä siis oltiin Watanaben matkassa Tokion opiskelijaelämässä, välillä Naokon hoitopaikassa ja välillä jossain muualla, mutta suurta romahdusta ei tapahdu, mutta ei myöskään mitään suuria elämyksiäkään, vaan sellainen ihan kiva katselufiilis oli läpi elokuvan. Elokuva kyllä romutti ainakin vähän mielikuvaa japanilaisten (miesten) pidättyväisyydestä, sillä elokuvassa keskusteltiin hyvinkin rohkeasti intiimeistä asioista ihan julkisilla paikoillakin, kuten uimahallissa ja ravintolassa; tosin nytkin keskustelunavaajina näissäkin keskusteluissa toimivat yleensä elokuvan naiset.

Elokuva oli pitkä, mutta jotenkin elokuva oli, pääosin ihan lempeän musiikin tahdittamana, rytmitetty niin, että sitä jaksoi melko hyvin katsoa alusta loppuun. Toisaalta kun Watanabe oli välillä Tokiossa ja välillä Naokon luona, alkoi vähän tuntua siltä kuin elokuva olisi voitu lopettaa useammankin kohtauksen jälkeen. Sanoisin, että johtui tarinan sisältöä enemmän nimenomaan siitä pituudesta, että elokuvan loppuvaiheilla alkoi kyllä pientä tyhjäkäynnin makua tulla mukaan ja saatoin ehkä hieman puutuakin. Kuitenkin sen jälkeen, kun Naokon ja Watanaben yhteisen tulevaisuuden kohtalo varmistui, niin elokuvan loppuhetket palauttivat sitten taas hetkeksi kadonneen katselufiiliksen takaisin ja melkein väittäisinkin, että elokuvan tunnelmallisimmat hetket koettiin nimenomaan elokuvan loppuvaiheilla.

Elokuvan näyttelijät olivat ihan hyviä, eikä niistä jäänyt niin paljon sanottavaa. Ke'ichi Matsuyama hoiti hieman ujon (ja pidättyväisen) Watanaben roolin kunnialla ja olikin ihan uskottava, vaikkakin hivenen jäykkä olemus olikin ainakin verrattuna naisnäyttelijöihin. Häntä hitusen paremmin veti Naokoa näytellyt Rinko Kikuchi, joka oli varsinkin hoitolaitosaikanaan vakuuttava kaikkine tunteenpurkauksineenkin. Joskin varsinkin toisinaan sivusta kuvattuna hän toi mieleen Lostista tutun Yunjin Kimin, vaikka olikin selvästi nuorempi. Midoria näytellyt Kiko Mizuhara oli hänkin ihan hyvä... ja nätti.

Pisteitä: 3/5

PS. Salissa oli noin 15 ihmistä, joista kolme miestä ja minä olin ainoa näistä miehistä, jotka tulivat saliin yksin ilman naisseuraa ja ainakin toinen niistä muista miehistä tuntui sellaiselta, että tämä ei ollut ihan hänen elokuvansa ja katselikin kelloaan ja vääntelehti penkissään moneen otteeseen. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Rock - Paluu helvettiin (Tämä ehti olla eilen puolenpäivää mukamas "seuraavana" vuorossa, vaikka koko eilinen päivä olikin etukäteen (eli myös eilisen arvostelun kirjoitushetkellä) suunniteltu nimenomaan illan elokuvaa ajatellen, mutta olinkin aika väsynyt, joten jotenkin en vain ajatellut asiaa sen enempää. Tänään kuitenkin varmasti katson tämän.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti