tiistai 2. elokuuta 2011

Herra Popper ja pingviinit

Alkuperäinen nimi: Mr. Popper's Penguins
Ohjaus: Mark Waters
Käsikirjoitus: Sean Anders, John Morris, Jared Stern
Pääosissa: Jim Carrey, Ophelia Lovibond, Carla Gugino
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 95 min


 - Hello! I have to send the penguins back!

 
Thomas Popperin (Jim Carrey) isä (Charles L. Campbell) on onnen perässä menevä seikkailija, jota ei juuri koskaan näy kotona, vaan hän käy Thomasin kanssa keskusteluja radion välityksellä. Aikuisiällä Thomas tunnetaan lähinnä nimellä Mr. Popper ja hänestä tulee tehokas businessmies, joka käyttää isänsä sanomisia hyödykseen omassa työssään. Eräänä päivänä Popperin isä sitten kuolee ja hän lupaa testamentissaan lähettää Popperille tuliaisen, joka osoittautuu pingviiniksi. Popper ei yhtään pidä lahjastaan, vaan hän yrittää lähettää sen takaisin, mutta saakin kielimuurin vuoksi viisi pingviiniä lisää ja sitten Popperin ei auta muu kuin yrittää sopeutua tilanteeseen...

Arvasin, että oli vähintäänkin riskaabelia lähteä katsomaan tätä elokuvaa, kun tämä oli kerran merkitty koko perheen elokuvaksi ja vielä kun elokuvasta oli dubattukin versio (miltäköhän kuulostaa Jim Carrey dubattuna?), niin mietin asiaa kahta kauheammin. Itse asiassa luulen, että jos tämä olisi tullut suurin piirten kuukausi takaperin leffataukoni aikana, en luultavasti olisi elokuvaa mennyt katsomaan, mutta nyt kun leffatauko on vähän niin kuin ohi, niin ajattelin ottaa kuitenkin riskin, sillä ennakkoon tämä vaikutti ihan tyypilliseltä Jim Carrey -komedialta, josta on vain jätetty ne pikkutuhmuudet sun muut pois, joten hyvällä onnella elokuvasta olisin saattanut pitääkin, mutta ei. Herra Popper ja pingviinit ei hirveästi kolahtanut.

Jo heti elokuvan alussa, kun Popper tekee bisnestään, näkee kuinka elokuva on suunnattu nimenomaan pienemmille katsojille, kun Popper saa asiakkaan (Jeffrey Tambor) pään käännettyä pienellä merileikillä, eikä Popperin assistentin Pippin ääntelyt yhtään poistaneet tätä vaikutelmaan. Elokuvassa sorruttiin - näin aikuiskatsojan silmin katsottuna - turhan paljon mutkien suoriksi vetämiseen ja tapahtumien ylilyönteihin aivan kuten lapsille suunnatulle elokuville sopiikin (tästä esimerkkinä nämä vesikohtaukset kotona ja Guggenheim-museossa), mutta itse en oikein saanut tästä paljoakaan irti. Salissa olleet lapsikatsojat kyllä tuntuivat hihittelevän ja naureskelevan tämän tästä, mutta minä taisin naurahtaa kaiken kaikkiaan kolmesti koko elokuvan aikana. Tarinallisesti elokuva ei myöskään mitään varsinaisia yllätyksiä tarjonnut, ellei sellaiseksi laske Popperin asennoituminen tähän yhteen kuoriutumattomaan munaan tai elokuvan loppukohtauksen tapahtumapaikkaa. Itse asiassa myönnän saaneeni Popperin perheen tarinasta mielleyhtymiä suoraan Carreyn aiempaan elokuvaan Valehtelija! Valehtelija!. Suosittelisinkin tätä elokuvaa nimenomaan perheen pienimmille ja aikuisten menevän katsomaan tätä korkeintaan lasten kanssa, sillä näin yksin nautittuna elokuva tahtoi jättää ainakin minut melko kylmäksi.

Jim Carreyn naamanvääntely oli sitä tuttua kauraa, eikä tarjonnut mitään uutta siltä osin, mutta silti minulle jäi sellainen olo, että ilman Carreya elokuva olisi viehättänyt vieläkin vähemmän, silllä hän sopi kaikesta huolimatta hyvin juuri tällaiseen rooliin ja mielestäni paremmin kuin moni muu mieleen tullut näyttelijä. Murhasta tuli totta -sarjasta tuttu Angela Lansbury oli kiva nähdä taas pitkästä aikaa ja häntä olisin halunnut nähdä vieläkin enemmän, sillä nyt hän esiintyi vain muutamissa kohtauksissa. Mukana menossa: Jeffrey Tambor (Hill Street Blues).

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Super 8

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti