keskiviikko 31. elokuuta 2011

Conan the Barbarian

Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood
Pääosissa: Jason Momoa, Rachel Nichols, Stephen Lang
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 116 min


Conan (Jason Momoa, Leo Howard) syntyy keskellä taistelua, jossa hänen äitinsäkin lopulta kuolee ja Conan päätyy isänsä Corinin (Ron Perlman) kasvatettavaksi. Conanista onkin kasvamassa kunnon soturi, kunnes paha Khalar Zym (Stephen Lang) hyökkää kylään löytääkseen viimeisen palan naamiosta, joka oli vuosia aiemmin hajoitettu osiin, koska kokonaisena naamion haltija saisi koko maailman hallintaansa. Zym tappaakin Corinin ja koko kylän muun väen ja Conan janoaa kostoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Conanista on tullut merirosvo, joka taistelee kaiken maailman orjuuttajia vastaan ja lopulta Conanin ja Zymin tiet risteävät taas, kun Zym etsii naamioonsa viimeistä silausta: puhdasverisen naisen verta...

En suoraan sanoen tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla. Olin kuullut elokuvasta lähinnä vain negatiivissävytteistä palautetta niin itse elokuvasta kuin sen sisältämästä 3D-tekniikastakin. En ole mikään suuri Conan-fani ja itse asiassa kuulin hahmon perustuvan johonkin sarjakuvahahmoon vasta jokunen vuosi sitten, kun kaveri alkoi pelata Age of Conan -peliä. Ensimmäinen, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Conan-elokuva oli minusta muistaakseni ihan hyvä, vaikka jatko-osasta en sitten niin kauheasti pitänytkään. Enkä edes ole mitenkään suuri muskelisankarifantasiaelokuvien ystävä. Kaikesta tästä huolimatta minun vain oli päästävä katsomaan tämä elokuva. En tiedä, oliko syynä kenties Iso-Arskan elokuvien haamu, elokuvan sinänsä hienot julisteet vai mitkä, mutta en vain saattanut jättää elokuvaa väliin. Kaikki eväät huonolle elokuvalle olivat olemassa, eikä tämä uusi Conan the Barbarian valitettavasti pettänyt niitä ennusmerkkejä.

Tarina on hyvin yksipuoleinen ja kliseinen. Okei, taistelun tuoksinassa syntymistä en ole aiemmin kai nähnyt, mutta muuten mennään kyllä niin kliseisissä merkeissä, että ei mitään rajaa. Conan kasvaa nuorella iällä vähitellen soturiksi, mutta jouduttuaan orvoksi päättää kostaa isänsä tappajille. Ei siinä mitään, kaikki tarinathan on vähän niin kuin jo kerrottu, mutta kun tätä kuvausta ei oltu saatu tehtyä millään tapaa mielenkiintoisella tavalla. Conanin ollessa lapsi yritin vielä valaa uskoa siihen, että elokuvasta saattaisi tullakin vielä jotain, mutta hyvin pian minulle selvisi, että aikamoinen pannukakkuhan tämä on. Tämä naamion viimeisteleminenkin vietiin läpi niin tutuin kuvioin, että sen jälkeen kun sai kuulla siihen tarvitsevan puhdasverisen verta, niin koko elokuvan juoni ja käänteet alkoivatkin olla tiedossa, eikä tarjonnut oikein mitään yllätyksiä missään vaiheessa. Elokuvan suurimpia ongelmia oli se, ettei se antanut tilaa tarinan kehittymiselle, vaan elokuvaa vietiin eteenpäin lähinnä taisteluiden kautta ja jos elokuvassa oltiin kymmentäkään minuuttia ilman taistelua, niin aika harvinainen näky se oli. Kun sitten taistelutkin oli toteutettu ADHD-meiningillä, niin ei hyvää päivää. En ole suurten taistelukohtausten ystävä, mutta tässä vedettiin kyllä jonkinasteiset pohjat taistelukuvausten suhteen. Kun edes Conanin taistellessa käytännössä yksin kohtauksista ei ottanut selvää, niin jossain oli menty pieleen ja pahasti. Nämä hiekkasoturit olivat elokuvan tylsin juttu, kun niitä syntyi uudestaan yksi pois ja uusi tilalle -periaatteella juuri niin kauan kuin tekijät niin halusivat. Pitkään elokuvaa ei tullut kuitenkaan seurattua sellaisella "onpa paskaa" -asenteella vaan pikemminkin "onpa aika huono" ja olin oikeasti antamassa elokuvalle puolta pistettä enemmän, mutta sitten lopun seikkailu Zymin linnassa kaikkine vesihirviöineen ja paikan romahtamisineen oli vain niin tylsää katseltavaa, etten voinut kuin pudottaa pisteitä vielä vähän. Tämä loppukohtaus nimittäin viedään sekin läpi hyvin kliseisissä merkeissä ja tekee sen vieläpä täysin epätyydyttävällä tavalla. Mitä tulee sitten 3D:hen, niin en käsitä, miksi elokuva oli ylipäätään kuvattu 3D:nä, kun se olisi näyttänyt muutamaa kohtausta lukuun ottamatta ihan samalta 2D-versionakin. 3D ei siis tuonut elokuvaan lainkaan lisäarvoa, vaan ihan hyvin olisi pärjätty ilman sitäkin. Maisemat sentään olivat ajoittain komeita.

En ole tosiaan Conan-sarjakuvia lukenut yhtäkään, mutta jotenkin en vain saanut Jason Momoasta Conan-fiilistä. Enemmänkin hän toi minulle mieliin Prince of Persian ja viimeistään jo mainitusta hiekkasoturitaistelusta tämä mielikuva jäi elämään. Ei sillä, hän oli ihan kelpo tapaus voittamattomaksi muskelimieheksi, mutta siinä se pitkälti tahtoi ollakin. Mitään kunnon näyttelijälahjoja hänelläkään ei tuntunut olevan, joten sikäli hän kyllä seurasi esikuviaan, ja karismaa hänessä ei ollut nimeksikään. Rachel Nichols jäi sitten vieläkin yksiulotteisemmaksi ja oli vain ja ainoastaan tylsä. Conanin vastustajatkin olivat sen verran kliseistä kamaa, ettei niidenkään näyttelijöistä oikein otetta saanut.

Pisteitä: 1,5/5

PS. Kiintoisaa sikäli. että tämä on toistaiseksi paras näkemistäni Marcus Nispelin elokuvista, joskin olenkin nähnyt niitä nyt vasta kaksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre

tiistai 30. elokuuta 2011

Ihmemies MacGyver - 7. kausi

Alkuperäinen nimi: MacGyver - Season 7
Ohjaus: Michael Caffey, Michael Vejar, William Gereghty, ym.
Käsikirjoitus: Lincoln Kibbee, Rick Mittleman, John Sheppard, ym.
Pääosissa: Richard Dean Anderson, Dana Elcar
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Jaksojen määrä: 14

- Mr. Thornton, are you going to stand by and let this man continue to turn the Phoenix Foundation into a laughing stock?

- No... I'm not.
- Pete?
- MacGyver, I can't let my personal feelings override my better judgement any longer. As of now, you're no longer working for the Phoenix Foundation. And that is final.
 

 Niinhän siinä nyt kävi, että kesäprojektina alkanut Ihmemies MacGyverin katsominen on tullut päätökseen nyt, kun tänään sain vihoviimeisenkin jakson sarjasta katsottua.  Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka hyvin sain tämän sarjan aika tarkalleen ajallaan päätökseen ilman liian tarkkoja suunnitelmia, varsinkin kun projektin alkaessa en vielä tiennyt, että kesällä kehittäisin itselleni uuden aktiivisen harrastuksen (pyöräilyn), joka vei takuulla aikaa sarjan katsomiselta. Okei, tulihan pari kertaa katsottua näitä viimeisiä kausia viikonlopun ulkopuolellakin, vaikka ei periaatteessa olisi pitänyt, mutta nyt tämän seiskakauden katsomisen leffojen sijaan selittyy pitkälti noilla yleisurheilun MM-kisojen seuraamisella, kun unirytmi on ihan sekaisin, eikä selvästi pidempiä elokuvia ole ehtinyt katsoa siihen sopivaan leffa-aikaan. Totta kai tässä on vielä vuorossa nuo tv-elokuvat ja siten ihan täydellisesti en saakaan tätä päätökseen näin kesän puolella, mutta lähelle kuitenkin päästiin verrattuna siihen, että viime vuoden kesäprojektina olleen Frendien katsominen jatkui pitkälle joulukuulle asti. No, se siitä.

Tätä viimeistä kautta seurasi hieman eri tavalla kuin aiempia kausia johtuen juuri siitä, että tämä oli viimeinen kausi. Katseli tavallista tarkemmin, miten hahmot toimivat sarjan lähetessä loppuaan, kuten myös sitä, kuinka monta vanhaa hahmoa tullaan ylipäätään näkemään, vaikka mitään kunnon havaintoja en osannutkaan tehdä. Jos muistin edellisen kauden jaksot aika hyvin, niin vähintäänkin yhtä hyvin muistin tämän kauden jaksot, ellen jopa hieman paremmin, vaikka mahtui joukkoon parikin jaksoa, joita en muistanut lainkaan. Laadullisesti tämä kausi ei ollut ihan niin heikko kuin edellinen kausi (puhtaasti MacGyver-asteikolla, ei 3,5 nyt niin heikko ole), mutta ei ihan niin paljon parempikaan, että suurempi pistemäärä olisi ollut ansaittu, vaikka sinänsä ehkä yllättäenkin lähellä oltiinkin. Mitäs kaudesta jäi sitten käteen?

No, suurimman mielenkiinnon kohteena oli kauden Murdoc-jakso Obsessed, joka tuli yllättäen niin aikaisessa vaiheessa, että odotin koko loppukauden, että nähtäisiin vielä yksi Murdoc-jakso, mutta näin ei sitten tapahtunutkin. Jaksossa MacGyver (Richard Dean Anderson) näkee Murdocia (Michael Des Barres) joka puolella, vaikka hänet rekan räjähdyksestä, vuorelta putoamisesta, hukkumisesta ja katon päälle sortumisesta huolimatta luultiin kuolleen vaivaisessa kaivoskuilun räjähtämisessä, mutta MacGyver on ehdottomasti toista mieltä ja häntä luullaan loppuunpalaneeksi. Hieman hölmöä, ettei aluksi edes Pete (Dana Elcar) uskonut häntä. Jakso oli tuttuun tyyliin aika jännittävä, vaikka hommaan sotkettiinkin Murdocin uusi "kotimaa". Tällä kertaa Murdoc ajoi aivan käsittämättömästi jyrkänteeltä alas yrittäessään saada MacGyveria hengiltä ja vaikka hän olisi osunutkin, niin Murdoc olisi silti ajanut alas. Ääliö! Kuitenkin kuten lopussa havaittiin, taisi se Murdoc selvitä sitten tästäkin, mikä oli vähän ikävää, kun kuitenkaan Murdocia ei tämän jälkeen nähty, joten asia jätettiin hieman kesken. Tylsää.

Parilla aiemmalla kaudella MacGyver oli seikkaillut unissaan villin lännen maailmassa, mutta tällä kertaa oli vuorossa keskiajalle meneminen Good Knight MacGyver -kaksoisjaksossa, kun MacGyver jää putoavan kukkalaatikon alle. Olin muuten miettinyt monesti, missä sarjassa tämä kukkalaatikkojuttu tapahtuu ja MacGyver oli aina ollut yksi vaihtoehto, mutta olin ehtinyt tälle kaudelle tultaessa jo vähän menettää uskoani siihen, että kyseessä tosiaan oli tämä sarja. Jaksoissa MacGyver lähtee siis kuningas Arthurin (Dana Elcar) aikakauteen ja tulee siinä sivussa seikkailleeksi yhdessä taikuri Merlinin (Time Winters) kanssa. Nämä jaksot olivat kauden huvittavimpia kaikkine kummallisine macgyvrismeineen ja MacGyver ja Merlin olivat oiva parivaljakko. Vaikka kyseessä olikin vain MacGyverin uni, niin silti luvassa oli ihan viihdyttävää menoa. Niin ja kuten ennenkin on nähty, niin totta kai MacGyverin herättyä unestaan hän löytää taskustaan jotain, mikä viittaisi uniseikkailun olleen totta, mutta kun tähän oli osannut jo asennoitua, niin eipä se enää suuresti haitannut. Jälkimmäisessä jaksossa muuten paljastuu viimein koko sarjan ajan tarkoin varjeltu MacGyverin etunimi, vaikka olin muistellutkin, että se olisi tapahtunut vasta viimeisessä jaksossa.

Kauden ja samalla koko sarjan epävirallisesti päättävässä The Stinger -jaksossa MacGyver sitten tapaa ensimmäistä kertaa poikansa Samin (Dalton James), jonka olemassaolosta MacGyver ei ollut ollut tietoinen ennen jakson tapaamista ja minä olin muistanut tämän seikan kovin hyvin. Ainoastaan sen olin unohtanut, kuka oli ollut tämä MacGyverin mielitietty, jonka kanssa Sam oli sitten saanut alkunsa ja toivoin viimeiseen asti, että kyseessä olisi ollut joku sarjassa aiemminkin nähty nainen, joka olisi vain salannut tiedon Samista edellisellä visiitillä, mutta näin ei valitettavasti ollutkaan. Siitä kyllä pidin, ettei Sam ollut sellainen stereotyyppinen angstiteini, joka kokee suurta tuskaa siitä, ettei isukki ollutkaan hänen elämässään aiemmin. No, jakso oli ja jakso meni ja lopulta MacGyver eroaa Phoenix Foundationista ja lähtee Samin kanssa moottoripyörillä "jonnekin toisaalle", jotta he tutustuisivat toisiinsa kunnolla aivan kuten olin muistanutkin sarjan päättyneen. Lopuksi sitten saadaan vielä kuulla Richard Dean Andersonin lopputerveiset, jossa hän kiittää katsojia ja tekijöitä kaikista näistä vuosista.

Paitsi, että... kausi ei päättynytkään vielä edellä mainittuun jaksoon, vaan tämän jälkeen näimme vielä yhden, The Mountain of Youth -nimisen jakson ja siinä missä The Stringerin katsoin eilisiltana, jouduin jättämään tämän jakson tähän päivään ennen päivän yleisurheilukoitoksia ja mietin monta kertaa tuossa "tauolla", että mikä kumman jakso tämä mahtaakaan olla. En uskonut koostejaksoon, sillä sellainen nähtiin viimeksi kuudennen kauden lopussa eli ihan "äskettäin". Niinpä kun katsoin jaksoa, ihmettelin hieman, että se oli kuin olikin ihan perusjakso, jossa onneksi sentään oli Jack Dalton (Bruce McGill) taas mukana. Jakson nähtyäni kipaisin sitten internetin ihmeelliseen maailmaan ja löysin tiedon siitä, että jakso oli kuvattu joskus aiemmin ennen finaalijaksoa, mutta tuotantotiimi oli hyllyttänyt jakson jostain syystä, mutta kun The Stinger oli saavuttanut verrattain hyvät katsojaluvut, niin päätti tuotantoyhtiö esittää myös tuon jakson... joskin vasta kuukauden päästä The Stingeristä, mutta oikeutti siten jakson päätymisen tämän kauden jaksojen joukkoon. Syytä sille en tiedä, miksi jakso hyllytettiin.

Noin yleisesti kausi oli kuitenkin siis ihan viihdyttävä, vaikka ei päässytkään parhaimpien kausien joukkoon ja myönnän, että osasyynsä oli sillä, että jaksoja kaudessa oli vain 14, mutta eipä niissä normijaksoissa nyt niin hirveästi tenhoa ollut. Kauden alussa MacGyver muuttaa uuteen asuntoon Haiti-kortteliin ja tietenkin tätä Haiti-teemaa käytetään hyväksi parissakin jaksossa, mutta parhaiten ehkä Walking Dead -jaksossa, jossa MacGyver pääsee seikkailemaan nimensämukaisesti elävien kuolleiden maailmassa, joskin tällä kerta elävä kuollut -nimitys liittyy vahvasti haitilaisten uskonnollisiin perinteisiin. The Prometheus Syndrome - jaksossa MacGyver on puolestaan tuhopolttajan jäljillä ja koska kaikki vihjeet osoittivat jakson alusta asti tiettyyn henkilöön, oli tietenkin aivan selvää, että syyllinen on joku muu. Coltonin veljekset Frank, Jesse ja Billy (Cleavon Little, Richard Dawson ja Cuba Gooding Jr.) saivat aivan oman nimikkojakson The Coltons, jossa MacGyveria nähdään vain jakson alussa ja lopussa ja muuten annettiin Coltonien seikkailla ja ratkaisu ei täysin toiminut. Totta kai näiden seikkailu sisälsi ihan hauskoja juttuja, mutta toisaalta kyllä kaipailin MacGyverin jumalallista väliintuloa tämän tästä. Lisäksi kausi sisältää slummi- ja jengijaksot, joita nyt oli nähty jo aiemminkin. Senkin panin merkille, että vaikka MacGyver ajoikin suurimman osan kaudesta uudella rähjä-Jeepillä, niin ainakin yhdessä jaksossa hänellä oli käytössä myöskin isoisältään perimä Chevrolet Nomad; mitään kunnon syytä autonvaihdolle en löytänyt.

Mielenpainuvat macgyverismit jäivät tälläkin kaudella aika vähiin, mutta yhden voisi kyllä mainita. Gunz'n Boyz -jaksossa MacGyver on taas kerran suljettu yhteen huoneeseen, mutta tällä kertaa hän ottaa ison ilmanvaihtoputken, pistää sen toisen päähän alkoholia täynnä olevan tynnyrin, tähtää putken ovea päin ja sytyttää alkoholia valuttavan tynnyrin alla ämpärillisen puutavaraa, jonka jälkeen viritelmästä tulee kunnon tykki ja lopulta tynnyri hajottaa oven. Nerokasta!

Dana Elcaria nähtiin tällä kaudella erittäin vähän ja olisiko jaksot jääneet kaiken kaikkiaan kolmeen? Jos niitä oli enemmän, niin ei kuitenkaan montaa. Tämä oli sinänsä vähän häiritsevää, sillä vaikka Elcar nähdäänkin alkuteksteissä, niin katsojille ei selviä varmasti kuin vasta kolmannessa jaksossa, että Pete selvisi siitä kuudennen kauden päättävästä silmäleikkauksesta elävänä. Teri Hatcheria ja Bruce McGilliä ei ollut kumpaakaan nähty kuudennella kaudella ja aloinkin heittämään niiden suhteen toivoni seitsemännen kauden edetessä, mutta onneksi sentään edes McGill nähdään kauden viimeisessä jaksossa. Kauden alkupuoliskolla nähdään useammassakin jaksossa haitilaiskorttelien noitatohtori (Kimberly Scott), josta melkein oli tulla yksi isoista sivuhahmoista, mutta sitten hän katosi johonkin. No, ei iso tappio. Mukana menossa: Aiemmin nähdyt James Hong ja John Considine uusissa rooleissa, Cuba Gooding Jr., Jack McGee (Asema 62), Michael D. Roberts (Frendit), Colm Meaney (Con Air - Lento vapauteen), Bubba Smith (Poliisiopisto), Stanley Kamel (Beverly Hills 90210) sekä Dalton James (Beverly Hills 90210).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Conan the Barbarian

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Movie Monday #13 - Ihan naurettavaa... - Brianin hullu maailma

Tämän viikon Movie Monday -haasteessa etsitään niitä elokuvien hauskimpia kohtauksia, jotka tulevat hyvin helposti mieleen tietyissä tilanteissa. No, näitä hauskoja kohtauksia löytyy paljon, mutta minulle enemmän tv-sarjojen puolella ja varsinkin Frendien kohdalla tulee mieleen niitä hulvattomia dialogeja verrattain usein. Samoin muun muassa Monty Python ja lentävän sirkuksen sketsien ajattelu saa nauramaan toisinaan mitä kummallisimmassa paikoissa. Tästä saammekin aasinsillan sitten Monty Pythonin elokuviin, joista riittääkin niitä hupaisia kohtauksia siihen malliin, että vain yhden kohtauksen sanominen olisi mahdotonta. Itse asiassa en kykene keskittymään vain yhteen Monty Python -elokuvaan, vaan minun on aivan pakko ottaa käsittelyyn niistä ne kaksi parasta, Brianin elämä sekä Monty Pythonin hullu maailma. Nämä elokuvat ovat niin täynnä hauskoja juttuja, että elokuvat kuuluvat ehdottomasti suosikkikomedioideni joukkoon ja ei tarvitse montaa sitaattia lukea näistä elokuvista IMDB:stä, kun jo repeän nauramaan. Olisi aivan mahdotonta luetella kaikki ne kohtaukset, joissa on jotain hauskaa ja jotka tulevat kovin helposti mieleen, mutta jos ne useimmin mieleen tulevat kohtaukset mainitsisi. Nämä kohtaukset eivät ole missään paremmusjärjestyksessä, vaan ovat suurin piirtein siinä järjestykseen kuin missä ne tulivat mieleen tätä kirjoittaessani. Mainittakoon nyt vielä sen verran, että Monty Pythonin hullussa maailmassa naurattavat enemmän tapahtumat, mutta Brianin elämässä naurattavat nimenomaan dialogit.

Monty Pythonin hullu maailma - ratsastus


 Tämä "ratsastus" tulee mieleen kovin usein mieleen silloin, kun erinäisissä porukoissa puhutaan ratsastamisesta tai hevosista ja usein silloin alkaa väkisinkin naurattaa, mutta saan aina joten kuten yleensä pidettyä pokkani sen verran, että ei tule lisäkysymyksiä. Pitkin elokuvaahan siis ratsastus hoidetaan kävellen ja ratsastusäänet tehdään lyömällä kookospähkinöitä yhteen. Vaikka taustalla olikin rahan säästäminen, on tämä aina jotenkin niin hauskaa.

Monty Pythonin hullu maailma - Musta ritari


 Kohtauksessa kuningas Arthur tapaa mustan ritarin, joka ei tahdo päästää Arthuria ohikseen ja taisteleekin Arthuria vastaan viimeiseen raajaan asti. En sano tiettyä tilannetta, jolloin tämä kohtaus tulee mieleen, sillä tämä tulee lähinnä satunnaisissa yhteyksissä mieleen, mutta ehkä ainakin silloin, kun puhutaan periksiantamattomuudesta. Hauska kohtaus kaikki tyynni.

Monty Pythonin hullu maailma - kolme kysymystä


 Tämäkin tulee lähinnä satunnaisissa yhteyksissä mieleen, mutta tietenkin "Saanko kysyä jotain?" -tyyliset kysymykset tuovat tämän hyvin herkästi mieleen. Parastahan tässä kohtauksessa lienee tapa, jolla kohtaus päättyy ja niinpä tulee naurettua aina, kun tämä kohtaus on vuorossa elokuvassa.

Monty Pythonin hullu maailma - tappajajänis


 Tämä kohtaus on ehkä jopa Monty Python -asteikolla hyvin absurdi kohtaus, mutta yhtälailla aivan helvetin hauska. Tämä kohtaus tulee lähes aina mieleen, kun kaneista puhutaan ja viimeksi tämä kohtaus taisi tulla mieleen viime viikonloppuna. Noin yleisestikin tämä tulee mieleen melko usein, kun eräällä työkaverilla sattuu olemaan omia kaneja. Kohtauksessahan ei naurata vain tappajajänis, vaan myös kaiken ratkaiseva pyhä käsikranaatti, josta on tullut käsite itsessään ja monen pelin "piiloase".

Brianin elämä - kotietsintä


 Brianin elämä on täynnä hulvattomia dialogeja, mutta tässä kohtauksessa on yksi suosikeistani. Kyseisessä dialogissa puhutaan siitä, kumpi on pahempi rangaistus, ristiinnaulitsemien vai puukotus ja repeän vain aina nauramaan sitä keskustelua kuunnellessani. Olen ehkä outo.

Brianin elämä - Always Look on the Bright Side of Life


 Kaiken edellisen jälkeen tämä ei liene suuri yllätys. Muistan, kuinka katselin tämän kohtauksen alkua ensimmäistä kertaa, kun Brianin toverit tulivat paikalle ja olin ihan varma, että kohtaus päättyy siihen, että Brian tovereineen pakenevat paikalta, mutta sitten kävikin näin. Niin Monty Pythonin hullu maailma kuin tämäkin elokuva sisältää monia hulvattomia lauluja, mutta ottaen huomioon tämän nimenomaisen laulun asiayhteyden, niin taitaa tämä sitten olla se henkilökohtainen suosikkini kaikista Monty Python -lauluista. Erittäin hyvä päätös hyvälle elokuvalle.

-----------------------------------------------------------

PS. Seuraavan viikon aikana tulee aika vähän katsottua elokuvia (yksi ainakin), koska yleisurheilun MM-kisat sekoittaa unirytmiä aika pahasti, mutta ainakin yritän katsoa sen MacGyverin viimeisen kauden loppuun.

perjantai 26. elokuuta 2011

Project 1001, osa 186/1001: Playtime

Alkuperäinen nimi: Play Time
Ohjaus: Jacques Tati
Käsikirjoitus: Jacques Tati, Jacques Lagrange, Art Buchwald
Pääosissa: Jacques Tati, Barbara Dennek, Rita Maiden
Valmistusmaa: Ranska, Italia
Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 119 min


 Amerikkalainen turismiryhmä saapuu Pariisiin lentokoneella ja kulkevat läpi massiivisen lentokentän ja turismiryhmään kuuluu eräs Barbara (Barbara Dennek). Toisaalla sitten herra Hulot (Jacques Tati) yrittää saada kontaktia erääseen amerikkalaiseen bisnesmieheen Schulziin (Billy Kearns), mutta eksyy valtavan toimistokompleksin tiloissa. Silloinkin kun hän suurin piirtein tietää missä on, hän ei millään tahdo saada kontaktia Schulziin, joka aina kulkee Hulotin ohi silloin kun Hulotin silmä välttää. Myös Hulot ja Barbara törmäilevät Pariisissa pitkin päivää kuin ohimennen, mutta missä kaikkialla he käyvätkään...

Nyt täytyy taas kerran tunnustaa sivistymättömyyteni, sillä vaikka Jacques Tati onkin nimenä tuttu henkilö, niin hänen elokuvansa eivät sitä ole olleet ja tämä onkin ensimmäinen Tatin elokuvista, jonka näin, vaikka viime syksynä olisi ollut mahdollisuus elokuva nähdä Riemuroma Rivieralla Finnkinon klassikkosarjassa, mutta koska siihen sarjaan kuului niin paljon muitakin sellaisia elokuvia, jotka muuten olisi saattanut jäädä kokonaan näkemättä, niin tuo jäi sitten välistä. Niinpä myös Hulotin hahmoon tutustuin nyt ensimmäistä kertaa ja jos olisin tiennyt herran seikkailevan myös muissa elokuvissa, niin luonnollisesti olisin katsonut nämä elokuvat hieman eri järjestyksessä, sillä ilmeisesti löyhää aikajatkumoa elokuvien kohdalla on. Tämä siis tarkoittaa sitä, että luonnollisestihan minulla ei ollut mitään käsitystä myöskään siitä, millainen elokuva minua odottaisi, joten jonkinlainen kulttuurishokki oli luvassa, kun tämän elokuvan pistin soittimeen. Ihan kelpo tuotos Playtime kuitenkin oli.

Tätä elokuvaa oli jotenkin helppo katsoa ottaen huomioon kuitenkin sen, että elokuvassa ei hirveästi mitään juonta ollut, vaikka toisaalta siinä tapahtuikin paljon. Elokuvan alussa olin asennoitunut vähän toisenlaiseen elokuvaan, enkä sitten saanutkaan lentokenttäkohtauksesta oikein mitään irti, vaikka sen kentän hälinän paninkin merkille hyvissä ajoin. Kun sitten Hulot seikkailee siellä toimistorakennuksessa, aloin viimein pikku hiljaa pääsemään jyvälle elokuvan ideasta, vaikka Hulotin ja Schulzin niin sanottu kissa ja hiiri -leikki pidemmän päälle hieman puuduttikin. Ensimmäisen kerran taisin naurahtaa kuitenkin siellä myyntinäyttelyssä, jossa oli toinen toistaan kummallisempia vekottimia ja nämä vekottimet naurattivat minua enemmän kuin Hulotin toilailut. Tämä äänetön ovi varsinkin oli mainio ainakin silloin, kun sitä käytettiin sen kiinni paiskaamiseen. Seuraavana vuorossa ollut asuntovierailu ei sitten niin hirveästi iskenytkään, vaikka pieniä hymähdyksiä suustani tulikin varsinkin tv:n sijoituspaikan selvittyä. Koko elokuvan riemukkain jakso koettiin sen pisimmässä jaksossa ravintolassa, jossa oli remontti pahasti kesken ja muutenkin siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista ja vaikka rakennelmat olivatkin vähän rempallaan, niin niitä osattiin tarpeen tullen käyttää sitten hyödyksi ja tästä esimerkkinä oli sitten tämä "VIP-luola". Tässä ravintolajaksossa kuitenkin vasta ihan kunnolla pääsin elokuvan tunnelmaan ja sitä olikin oikein hauska katsoa. Elokuvan luonteen vuoksi ei ollutkaan sitten oikein väliä, miten se päättyisi ja milloin, vaan kun sen päättyi, se päättyi jättämättä mitään selvää tunnejälkeä aivosopukoihin, vaikka sen bussimatkan alussa saikin nauttia ainakin yhdestä ihan hauskasta visuaalisesta vitsistä.

Dialogiahan elokuvassa oli vähän ja paljon tilaa selvästikin annettiin ympäristön äänille ja tämä oli ehkä vähän harmikseni (ei vaikuttanut pisteisiin... ehkä) otettu huomioon myös tekstityksessä, josta oli monia repliikkejä jätetty kääntämättä niin lentokentällä kuin esimerkiksi ravintolassakin. Tosin kyllähän käsitin, että tärkeintä ei ollut se, mitä ihmiset sanoo, vaan mitä ne tekee; luonnehdinkin tätä eräänlaiseksi moderniksi mykkäelokuvaksi, vaikka aito mykkäelokuva ei toki ollutkaan. Kyllä minä jo toimistorakennuksessa ja asuinhuoneistoissa kykenin keskittymään ympäristön ääniin, sillä tuntuihan se itsestäänselvältä, että niillä äänillä on tärkeä osa elokuvassa, vaikka lähinnä taustalla kuuluivatkin. Musiikki kuulosti ihan ostoskeskusmusalta, mutta ihan miellyttävältä sellaiselta ja jäikin päähän soimaan.

Lentokentällä en niin hirveästi kiinnittänyt huomioon arkkitehtuuriin muuten kuin ehkä vessojen puolesta, mutta siellä toimistorakennuksessa aloin enemmänkin kiinnittää huomiota näkemiini huoneisiin ja tulinkin pienen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että jos kyseiset rakennelmat ovat oikeasti olemassa (enhän tiedä yhtään, millaiset pariisilaiset toimistotilat mahdollisesti ovat joskus olleet), niin minä kyllä syön pääni ja kas, ei ne olleetkaan, vaan kaikki lavasteet oli rakennettu massiiviseen "Tativilleen" ja niiden tarkoitus olikin näyttää Pariisia sijoitettuna johonkon tulevaisuuteen. Samaa luokkaa toki olivat jo mainitut elektroniikkavempaimetkin sekä asuinhuoneistotkin. Viimeistään asuinhuoneistojen kohdalla taisin tajuta, että joo, ihan oikeasta kaupungista ei ole kyse, mikä on ehkäpä peräti hieman sääli, sillä vaikka muuhun lavastukseen nähden Royal Garden -ravintola oli monin paikoin tavallisen oloinen paikka, niin ne tuolit olivat niin hienot, että olisin voinut mennä käymään siellä vain istuakseni niillä tuoleilla.

Elokuvan hahmot jäivät jotenkin erityisen etäisiksi ja tämä koski myös Hulotia näytellyttä Jacques Tatia. Liian lähelle kameraa hänen hahmonsa ei juuri koskaan oikein päässyt, vaikka sinänsä ihan perushuvittavaksi Tatin tunnistikin. Barbara Dessek pääsi ainakin yhdessä kohtauksessa (kukkakauppakohtauksessa) vähän enemmän esiin, mutta muuten häntäkin vaivasi hieman sama etäiseksi jäämisen tunne. Noin muutenkin kun dialogia oli vähän, niin ei sinänsä tullut keskityttyä hirveästi hahmoihin, varsinkin kun niitä oli pitkin elokuvaa paljon ja kovin kauan ei taidettu kuvata yhtäkään niistä.

Voi olla, että antamani pisteet suorastaan huutavat vastalauseita, mutta en vain kyennyt antamaan elokuvalle tällä kertaa tämän enempää, sillä niin erilaiseen elokuvalliseen maailmaan jouduin yhtäkkiä hyppäämään, että hämmennyin tästä kaikesta. Kuitenkin elokuva suorastaan huutaa uutta katselua sitten joskus myöhemmin (ehkä sitten, kun hommaan ne muut Hulotit), sillä elokuvassa on runsaasti potentiaalia olla vielä parempikin. Senkin tiedän, että kun ne muut Tatin elokuvat tulevat katseluun, niin osaan varautua niihin vielä avarakatseisemmin, joten ehkä selviän niistä vähemmillä yllätyksillä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 7. kausi

Edit. Vaihdoinkin seuraavana arvosteluvuoroon päätyvän elokuvan; en viitsi arvostellakaan (Tatin) lyhäreitä, jotka ovat vain ekstramateriaalina.

torstai 25. elokuuta 2011

Kaameat pomot

Alkuperäinen nimi: Horrible Bosses
Ohjaus: Seth Gordon
Käsikirjoitus: Michael Markowitz, John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 109 min
 
 - You wanna explain why you were speeding?
- I was drag racing.
- In a Prius?


 Nickin (Jason Bateman) pomo (Kevin Spacey) on ärsyttävä mulkku, joka motivoi työntekijöitään lupaamalla heille olemattomia ylennyksiä virkoihin, joihin hän nimeää lopulta itsensä. Kurtin (Jason Sudeikis) pomo Bobby (Colin Farrell) puolestaan on saanut duuninsa perintönä, mutta häntä ei kiinnosta lainkaan mikään muu kuin raha, jolla hän voi hankkia itselleen lisää huumeita, naisia ja viinaa. Kihloissa oleva Dale (Charlie Day) saa taas kestää seksikkään pomonsa Julian (Jennifer Aniston) jatkuvia lähentely-yrityksiä ja Julia aikoo saada Dalelta seksiä vaikka väkisin. Yhdessä he sitten rutisevat kurjaa kohtaloonsa tuopin äärellä ja heittävät läpällä toiveen, että saisivat pomonsa hengiltä. Pian läppä kuitenkin alkaa tuntua hyvinkin houkuttelevalta, mutta toteutuspuoli ei olekaan ihan niin yksinkertainen...

Mietin pariinkin otteeseen, jaksanko mennä katsomaan tätä elokuvaa teatteriin asti, sillä tämä vaikutti juuri sellaiselta pikkuhauskalta komedialta, joka on ehkä hivenen turhan "tavallinen" elokuva katsottavaksi isolta valkokankaalta, ja joka tulisi normaalitapauksessa ehkä ostettua sitten joskus Anttilan alelaarista, kun vastaan tulisi. Kuitenkin päätin monta kertaa mieleni muuttaneena lopulta mennä katsomaan tämän ja tähän päätökseen vaikutti vain yksi syy: Kevin Spacey (no, ihan hitusen Jennifer Anistonkin). Spacey on monesti pelastanut vähän kehnommankin elokuvan, joten ei tämäkään nyt ihan huono voinut olla, joten olihan tämä nähtävä. No, odotukset elokuvan sisällöstä pitivät jotakuinkin paikkaansa eli ihan kelpoa yhden illan viihdettä Kaameat pomot (kaamealla nimellä) oli.

Elokuva toden totta oli sellainen pikkuhauska tapaus eli toisin sanoen muutamissa kohdissa sai nauraa ihan kunnolla, mutta muuten oltiin aika pitkälti sellaisella hymähtelyasteella eli tylsäksi elokuva ei muuttunut missään vaiheessa. Tarinassa riitti mielenkiintoa alusta loppuun, sillä ei minulle ainakaan ollut alusta asti selvää, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Tai no, kyllähän se oli arvattavissa (vaikkakaan ei varmaa), että kärkikolmikko tavalla tai toisella saavat pomonsa pois kimpustaan, mutta miten, se oli jokseenkin epävarmaa. Ennen kuin vastaus tähän saatiin, saatiin nauttia ihan kivasta kaverileffasta, joka ei ehkä ollut sieltä tyypillisimmästä päästä, ja joka sisälsi paljon sellaista tyypillistä kaveriläppää ja mitä parasta, myös elokuvaviittauksia viljeltiin runsaasti. Lisäksi suunnitelmien ja tiedusteluretkien tekemiseen ja sitten toteutusvaiheeseen mahtui sen verran mukavaa peruskoheltamista, että kyllä tämän parissa ihan viihtyi, varsinkin kun kolmikko tosiaan oli ensimmäistä kertaa tällaisten suunnitelmien parissa ja se myös annettiin näkyä. Olihan monet elokuvan tarjoamista ratkaisuista vähän heppoisia, mutta eipä tällaiseen kaverikomediaan nyt niin monimutkaisia kyhäelmiä juonen puolesta tarvitakaan. Märkätyömiehelle (Ioan Gruffudd) en juurikaan lämmennyt, mutta sen sijaan Dean Motherfucker Jones (Jamie Foxx) oli ihan hauska tyyppi. Lopussa paha saa tavalla jos toisellakin palkkansa ja ihan kivoilla tavoilla, vaikkakin Dalen pomon Julian käsittely (Kurtia ei lasketa) jätettiinkin ikävän taka-alalle. Pienenpieni lisäpiste Beastie Boysin Sabotagen käyttämisestä.

Elokuva on täynnä tuttuja naamoja, mutta kärkikolmikosta sellainen löytyi vain Jason Batemanilta. Kuitenkin kaikki kolme päänäyttelijää (eli Batemanin lisäksi Charlie Day ja Jason Sudeikis) suoriutuivat rooleistaan hyvin, mikä näkyi sitten siinä, että kolmikko todella tuntui kaveruksilta ja ne vähät kunnon eläytymisen hetketkin porukka hoiti rutiinilla. Nickin pomoa Dave Harkenia esittänyt Kevin Spaceyhän oli pääsyyllinen siihen, miksi elokuvan menin ylipäätään katsomaan, vaikka arvattavissa olikin, ettei häntä nyt niin hirveästi ruudulla nähdä. Kuitenkin silloin kuin nähtiin, niin hän oli oma hauska itsensä ja varsinkin elokuvan loppuvaiheilla hän pääsi esittämään tuttuja maneerejaan. Jennifer Anistonia Juliana en ensin meinannut tunnistaa hiusten värinsä vuoksi, mutta kyllä hänetkin nopeasti tunnisti, kun tiesi hänenkin olevan elokuvassa (en heti muistanut kuitenkaan) ja ihan hauska oli hänkin ja hänen roolihahmonsa missio varsinkin nauratti. Kurtin pomoa esittänyt Colin Farrell lähinnä ärsytti roolihahmonsa vuoksi, vaikka toisaalta ihan kivasti Farrellkin oman tonttinsa hoiti. Mukana menossa: Donald Sutherland, mainio Jamie Foxx sekä Julie Bowen (Ed, Lost, Moderni perhe).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Playtime

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Project 1001, osa 185/1001: Rocco ja hänen veljensä

Alkuperäinen nimi: Rocco e i suoi fratelli
Ohjaus: Luchino Visconti
Käsikirjoitus: Luchino Visconti, Suso Cecchi d'Amigo, Pasquale Festa Campanile
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1960
Kesto: 168 min

- Nyt ei ole toivoa.


Parondin perhe saapuu eteläisestä Italiasta perheen isän kuoleman jälkeen Milanoon, jossa siellä asuva vanhin poika Vincenzon pitäisi alkaa huolehtia perheestä. Vincenzon kihlatun Ginettan (Claudia Cardinale) suku ei katso hyvällä Vincenzon äidin Rosarian (Katina Paxinou) sekä Vincenzon neljän veljen saapumista taloon, joten he heittävät koko konkkaronkan pihalle ja samalla Vincenzon kihlaus Ginettan kanssa purkautuu. He muuttavat kylmään kellariasuntoon ja veljekset perheen kuopusta lukuun ottamatta yrittävät löytää työtä itselleen ja toisinaan siinä onnistuvatkin, mutta miten veljesten kohtalot muotoutuvat, kun väliin tulevat niin työt kuin naisetkin?

Sain viime vuoden puolella syntymäpäivälahjaksi ihan kohtuullisen läjän 1001-elokuvia, joiden vuoro on sitten nyt, mutta jotta homma ei menisi pelkäksi niiden katsomiseksi, niin tulee tässä käytyä myös elokuvissa ja onpahan ainakin kerran yhden 1001-elokuvan jatko-osatkin luultavasti tulossa katseluun puhumattakaan niistä MacGyverien tv-elokuvista ennen kuin nämä kaikki lahjaleffat saadaan katsottua. Kuitenkin tämä Rocco ja hänen veljensä tuli vuoroon ihan ensimmäisenä ja oli minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Otin elokuvan kuitenkin innokkaana vastaan siksi, että pääsin taas vaihteeksi jonkin muun kielen kuin englannin pariin, mutta valitettavasti elokuva ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin toivoin.

Elokuva on tavallaan jaettu viiteen osaan, joista kukin osa on nimetty yhden veljeksen mukaan ilmeisesti vanhimmasta nuorimpaan. Osien nimihenkilöillä ei kuitenkaan ole suurta väliä, sillä vaikka ensimmäisen nimikko-osan saanut Vincenzo ihan alussa ruutuaikaa hyvin saikin, niin kuitenkin elokuva tuntui keskittyvän enemmän nimenomaan Simonen ja Roccon (Renato Salvatori ja Alain Deloin) tekemisiin ja keskinäisiin suhteisiin. Tämä näkyi varsinkin elokuvan loppupuolella, kun oltiin Ciron ja Lucan (Max Cartier ja Rocco Vidolazzi) osissa. Okei, Lucalle perheen kuopuksena noin kymmenvuotiaana ei ehkä olisikaan saatu kovinkaan näkyvää roolia, mutta Cirokin oli jo lähempänä täysi-ikäistä, joten häntä olisi saanut ehdottomasti näkyä enemmän, eikä vain omassa nimikko-osassaan, vaan muutenkin. Ei Vincenzoakaan niin hirveästi näkynyt kuin Simonea ja Roccoa, mutta selvästi enemmän kuin Ciroa. Osat eivät tainneet olla ihan samanpituisia, mutta joudun myöntämään, että siinä kolmannessa osassa eli Rocco-osassa toivoin jo, että niin Ciro kuin Luca jätettäisiin kokonaan pois vain siksi, että he eivät olleet muutenkaan olleet kovin näkyvästi esillä, sillä loppua kohden elokuvan pituus alkoi haitata jo elokuvasta pitämistä ja olin vain tyytyväinen, kun Lucan oma osa jäi niin lyhyeksi. Itse asiassa Lucan osan alkaessa olin valmis pudottamaan elokuvan pisteitä hieman alemmaksi puhtaasti liian pituuden mukaan, mutta aiemmin oli nähty kuitenkin sen verran mielenkiintoisia tapahtumia, etten näin sitten voinutkaan tehdä, vaikka totta puhuen hyvin lähellä se olikin.

Alussa elokuvaa jaksoi kuitenkin selvästi paremmin katsoa, sillä poimin tiedonhaluisena nippelitietoja italialaisesta elämänmenosta noin 50 vuotta sitten ja etenkin minua kiinnosti se seikka, että perheen isän kuoltua perheen elatusvelvollisuus siirtyy perheen vanhimman pojan vastuulle tai ainakin sen käsityksen sain. Vanhimmat veljet kukin koittivat onneaan nyrkkeilyssä, mutta varsinaista nyrkkeilyleffaa elokuvasta ei tullut ja nekin nyrkkeilykohtaukset, jotka nähtiin, olivat (onneksi) melko lyhyitä. Siinä sivussa kukin aikuisemmista veljeksistä kokeilee onnea naisrintamalla, mikä aiheuttaa myöskin sitten ihan kiinnostavan kolmiodraaman. Tämä kolmiodraama aiheuttaa kuitenkin sen, että loppua kohden aloin vihata Simonea oikein tosissaan ja toivoinkin hänelle mahdollisimman huonoa kohtaloa. Kuitenkaan tämän kolmiodraaman ulkopuolelta elokuvan alkupuoliskoa lukuun ottamatta elokuva ei tarjonnut kummoistakaan ja siten elokuva tuntuikin välillä hieman puuduttavalta, mutta onneksi niitä suhdesotkuja ja niiden vaikutuksia käsiteltiin kuitenkin sen verran paljon, ettei elokuva ihan täysin pannukakuksi jäänyt.

Elokuvan näyttelijöistä on nostettava esiin etenkin kaksi henkilöä: Simonea näytellyt Renato Salvatori, jonka roolihahmon ärsyttävyyskynnys ainakin elokuvan loppupuolella oli hyvin matalalla, mutta Salvatori hoiti sen helposti inhottavan hahmon esittämisen oikeinkin hyvin. Toiseksi mainitsemisen arvoiseksi henkilöksi nousi sitten Simonen ja Roccon välistä kiistakapulaa Nadiaa esittänyt Annie Girardot, joka onnistui olemaan vakuuttava hyvin itsevarmana huorana, minkä vuoksi Nadia oli varsin mielenkiintoinen hahmo läpi elokuvan. Muiden veljeksien, ei edes Roccon, näyttelijöistä ei jäänytkään sitten oikein mitään kerrottavaa jälkipolville. Perheen äitiä näytellyt Katina Paxinou sen sijaan veti selvästi roolinsa yli stereotyyppisenä italialaisena äitihahmona.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kaameat pomot

tiistai 23. elokuuta 2011

Ihmemies MacGyver - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: MacGyver - Season 6
Ohjaus: Michael Vejar, William Gereghty, Michael Caffey, ym.
Käsikirjoitus: Art Washington, Lincoln Kibbee, Robert Sherman, ym.
Pääosissa: Richard Dean Anderson, Dana Elcar
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991
Jaksojen määrä: 21

- What are you doing?
- I'm going to use this steam pipe like an old-fashioned muzzle loader... scatter a few stones... create a diversion.
- How did you think of that?
- Uh, I don't know. It just kinda makes sense.
 

Arvasin sen (tai olihan se ihan loogista), että kun elokuvien katselu jatkuu, niin Ihmemies MacGyverin katselu hidastuu ja menihän tässä kaudessa peräti kolme viikkoa. Olisi kuitenkin mennyt vieläkin enemmän, ellen olisi heti kuun alussa tehnyt sen tietoisen päätöksen, että pyhitän viikonloput (pe-su) kokonaan MacGyverille sen verran kuin muilta aktiviteeteiltäni ehdin, mutta näinkin minulla on yleensä jäänyt lähinnä sunnuntait aikaa katsella näitä, vaikka jokusen jakson olenkin saattanut iltamyöhäänkin joskus ehtiä katsoa. Nyt sitten viime perjantaina tuli tehtyä karkea virhearviointi siinä, kuinka paljon ehdin viikonlopun aikana jaksoja katsoa luvatessani tämän kauden olevan seuraavana arvosteluvuorossa, kun olin ajatellut, että saan sunnuntaihin mennessä kauden katsottua. Ihan näin ei kuitenkaan käynyt, mutta kun kerran tuli vähän niin kuin luvattuakin, niin päätin sitten jättää eilisen leffan väliin ja keskittyä kauden viimeisiin jaksoihin. Mitä tulee sitten koko sarjan katsomiseen kesän aikana, niin siihen on vielä jonkinasteiset mahdollisuudet, sillä viimeinen kausi on tynkä sellainen ja minulla taas alkaa perjantaina loma, joka on kyllä aika yleisurheilupainotteinen, mutta ehkä mä saan viimeisen kauden jaksoja (ja leffoja) johonkin väliin mahdutettua.

Mitä tulee sitten tähän kuudennen kauden sisältöön, niin kuten edellinen kausikin, niin eipä tämäkään ihan sellaista fiilistä tarjonnut kuin neljä ensimmäistä kautta, vaikka tämäkin kausi oli ihan viihdyttävä pääosin. Selvästi parhaat mehut oli tarjottu jo aiemmilla kausilla ja tämä saattaakin olla nipin napin tähän mennessä se heikoin kausi, vaikka samoille pisteille viidennen kauden kanssa pääsikin. En tiedä sitten, oliko asialla tekemistä mitään sen kanssa, että edellisellä tv:stä tulleella uusintakierroksella katselin sarjaa aika satunnaisesti, kunnes sitten ilmeisestikin tämän kauden kohdalla aloin seurata sarjaa tiiviimmin ja siten monet jaksoista olivatkin melko tuoreessa muistissa; toisaalta sitten samaan hengenvetoon on todettava, että kahden ensimmäisen kauden tätä kesää edeltävästä näkemiskerrasta oli paljon lyhyempi aika, mutta silti ne viihdyttivät enemmän. Tosin korostettakoon edelleen tämän kappaleen loppuunkin vielä, että kyllähän tätä pienistä heikkouksista lukuun ottamatta edelleen katsoi.

Ehdin jo pitkään pelätä, että kaudesta oli jätetty se pakollinen Murdoc-jakso väliin, mutta tulihan se viimein viimeisellä jaksolevyllä vastaan (yleensä kauden puolivälin tietämillä) Strictly Business -jakson muodossa, joka olikin yksi kauden parhaista. Nimittäin heti jakson alussa nousivat oikein kylmät väreet niskaan, kun Murdoc (Michael Des Barres) tuli HIT-jehujen eteen anelemaan työtään takaisin ja "pääsymaksuna" oli tietenkin MacGyverin (Richard Dean Anderson) tappo. MacGyverhan pelasti edellisellä kaudella Murdocin siskon, joten Murdoc oli kiitollisuudenvelassa, joten tästä osoituksena oli MacGyverin pelastaminen kerran Murdocin kehittelemästä ansasta, jonka jälkeen Murdoc pääsi jahtaamaan MacGyveria puhtaalla omatunnolla... loogista. Jahti vie tällä kertaa Murdocin ja MacGyverin keskelle ei-mitään, jossa lopullinen välienselvittely käydään suljetulla kaivoksella. Jos jotain huonoa pitää jaksosta hakea, niin MacGyverin muistinmenetys, jota on jo käsitelty aiemminkin, mutta tietenkin Murdocin mukanaoleminen toi tähänkin oman säväyksen. Murdoc sitten otti ja putosi syvään hissikuiluun ja vaikka hänen ruumistaan ei löytynytkään, niin luultavasti hän nyt viimein kuoli, sillä onhan hän selvinnyt jo rekan räjähdyksestä, vuorelta putoamisesta, hukkumiselta, talon romahtamiselta päälleen, joten jossain vaiheessahan hänen onnensa on käännyttävä, eikö? Ai ei?

Noin muuten kauteen mahtui sekalainen satsi kaikenlaista, joista voisi mainita joitakin vähän parempia jaksoja. Kauden aloittavassa Tough Boys -jaksossa MacGyver joutuu napit vastakkain huumediilerien varastoja tuhoavien huligaanien kanssa, jossa epäilyt pääjehusta vievät aluksi ihan väärään suuntaan. The Wall puolestaan tarjoaa ihan kivan tarinan naisesta (Brigitta Stenberg), joka saa kosketuksen Itä-Saksasta Länsi-Saksaan ja sittemmin Yhdysvaltoihin loikanneen isoisäänsä (Milton Stelzer), mutta kaikki ei ole tässäkään jaksossa ihan sitä miltä näyttää. Lesson in Evil -jaksossa neljännellä kaudella ihastuttanut ja kauhistuttanut Hannibal Lecterin esiaste tohtori Zito (William Morgan Sheppard) tekee paluun. Harry's Will -jaksossa puolestaan vaihtuu taas MacGyverin auto, mutta tällä kertaa vuoden -57 Chevrolet Nomadiin, mutta kiintoisaa asiassa oli se, että auto ei säilynyt ihan kauden loppuun asti. vaan viimeisissä jaksoissa hän ajeli jollain ihan random-kaaralla. Ilmeisesti MacGyverin lännenseikkailu Serenity edellisellä kaudella oli ollut sen verran kivaa vaihtelua, että MacGyver palasi tälläkin kaudella unissaan Serenityyn jaksossa MacGyver's Women, jonka aikana paljastuu eräs kiinnostava asia MacGyverin tunteista. Päinvastoin kuin yleensä selittämättömien asioiden äärellä, niin The Visitor -jakso oli kanssa ihan hauska jakso, pitkälti kyllä aina käsittämättömästi ilmestyvän imurikauppias Philin (Christopher Gaze) ansiosta ja ennalta-arvattavasta ja hölmöstä loppuratkaisusta huolimatta jakso ei aiheuttanut allergisia reaktioita, kuten yleensä näissä tavalla tai toisella yliluonnollisissa jaksoissa. Squeeze Playssa oikea ainoa kiinnostava seikka oli se, että MacGyver esitti jälleen Dexteriä. Eye of Osiris tuo puolestaan mieliin ne pian katseluun tulevat tv-elokuvat, sillä MacGyver etsii apureineen itse pyhää Graalin maljaa ja siten jakso toi mieleen nuo tv-elokuvat niiden nimiensä vuoksi; tiedä sitten, tulenko olemaan oikeassa. Vaikka tässäkin kappaleessa mainittiin useita jaksoja, niin joistakin niissä esiintyneistä hyvistä asioista huolimatta monet jaksot sisälsivät vain vähän jännitettävää, sillä useissa, jos nyt ei kuitenkaan ihan kaikissa, ainoa huolenaihe oli se, miten MacGyver pääsee ulos jostain pulassa, mutta noin muuten jaksoissa ei kunnolla tapahtunut mitään, mitä ei ennen olisi jo niin monessa jaksossa nähty. Kauden aikana nähdään pientä jatkuvuuden tynkääkin, kun Pete Thornton (Dana Elcar) sairastuu glaukoomaan eli sokeutta aiheuttavaan tautiin, mutta selitys tähän "juonenkäänteeseen" löytyykn seuraavasta kappaleesta. Kuten parillisten kausien kohdalla aiemminkin on ollut tapana, niin myös tämän kauden loppuun oli saatu koostejakso, joka sekin oli rakennettu Peten glaukooman ympärille. Se jätettiinkin ehkä hivenen epäselvään tilanteeseen, mutta onneksi minäkin tiedän jo paremmin.

Se, mikä pisti erityisesti silmään, niin ne tutuimmat sivuhahmot pysyivät taka-alalla pitkin kautta. Toki Michael Des Barres jälleen nähdään, mutta muuten oli aika hiljaista. Dana Elcarhan oli kauden alussa mukana tämän tästä, mutta sitten tuli pitkä aika (ainakin puolentusinaa jaksoa), kun Elcarin esittämää Peteä ei näkynyt. Toki, Dana Elcar sairastui itse glaukooman, mikä edesauttoi Pete Thorntoninkin sokeutumista, mutta minua hämmästytti tässä se, että useimmat näistä ilman Elcaria kuvatuista jaksoista kuvattiin jo vuoden 1990 puolella, vaikka hänen kerrotaan sairastuneen vasta 1991. No, ehkä silloin 1990 oli sairauden jonkinasteinen esiaste. Kun sitten Elcar oli poissa, niin tekijät olisivat voineet marssittaa jaksoihin joko Jack Daltonia esittäneen Bruce McGillin tai Penny Parkeria esittäneen Teri Hatcherin, mutta kumpaakaan ei nähty kuin kauden päättävässä koostejaksossa. Tylsää! Mukana menossa: Aiemmilta kausilta tutut Charles Payne, Mayim Bialik (myös Kullannuppu), Kai Wulff (jälleen kerran uudessa roolissa), jo mainittu William Morgan Sheppard sekä hänen roolihahmonsa tohtori Ziton jahtaamaa poliisi Murphya näytellyt Kim Zimmer ja vastoin ennakkoluulojani myös MacGyverin isoisää näytellyt John Anderson sekä Linden Ashby (Melrose Place), James Doohan (Star Trek) ja William B. Davis (Salaiset kansiot).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rocco ja hänen veljensä

perjantai 19. elokuuta 2011

Project 1001, osa 184/1001: Braveheart - Taipumaton

Alkuperäinen nimi: Braveheart
Ohjaus: Mel Gibson
Käsikirjoitus: Randall Wallace
Pääosissa: Mel Gibson, Brendan Gleeson, Angus Macfadyen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995
Kesto: 171 min
 
- Where are you going?
- I'm going to pick a fight.
- Well, we didn't get dressed up for nothing.


Skotlannissa nuoren talonpoikaispojan William Wallacen (James Wallace) isä (Sean Lawlor) saa surmansa englantilaisia vastaan taistellessaan, jonka jälkeen William päätyy setänsä Argylen (Brian Cox) hoteisiin. Argyle opettaa Williamin lukemaan ja puhumaan eri kieliä ja vie tätä maasta toiseen, mutta aikuisena William (Mel Gibson) palaa kotikulmille samoihin aikoihin, kun Englannin kuningas Edvard I (Patrick McGoohan) toimeenpanee skottiavioliittoja koskevan uuden lain, Prima noctesin, jonka mukaan englantilaiselle aatelismiehelle kuuluu etuoikeus harrastaa seksiä tuoreen aviovaimon kanssa ensimmäisenä avioyönä. Wallace tapaa lapsuudenystävänsä Murronin (Catherine McCormack), johon hän sitten rakastuu ja lopulta he päätyvät salaa naimisiin välttyäkseen Prima noctesilta. Pian tämän jälkeen englantilaiset kuitenkin tappavat Murronin syytettynä hyökkäyksestä sotilaita vastaan ja Wallacesta tulee vihainen. Hyvin, hyvin vihainen...

Jälleen on aika täytellä aukkoja elokuvallisessa yleissivistyksessä, kun Braveheart - Taipumaton tuli katseluvuoroon. Enhän nimittäin ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin, joten aivan uunituoreesta katseluelämyksestä oli kyse. Itse asiassa en tiennyt elokuvan sisällöstä oikeastaan yhtään mitään etukäteen, mitä nyt sen, että siinä taistellaan historiallisissa maisemissa. En siis tiennyt elokuvan aikakautta tai tapahtumapaikkaa ja itse asiassa pistäessäni tätä soittimeen pidin hyvinkin mahdollisena, että elokuva sijoittuisi johonkin fiktiiviseen maailmaan. Näin ollen tietoni olivatkin lähes olemattomat, joten olin valmis vaikka minkälaisiin yllätyksiin. No, ihan kiva elokuvahan tämä olikin.

Fiktiivisen maailman sijaan elokuva sijoittuukin osittain tositapahtumiin pohjautuen Skotlantiin maan vapaussotien aikaan joskus 1200-luvun lopussa, mikä oli varsin mukavaa, sillä näin historiantuntemukseni kasvoi taas yhdellä tapahtumajaksolla. Jo ensimmäisistä kuvista oli varsin helppo tajuta, että nuori William Wallace tulisi olemaan aikuisempana elokuvan päähenkilö, eikä tämä johtunut siitä, että Mel Gibsonia ei vielä näkynyt. Sen vaan aisti heti ensihetkistä, kuten varmaan oli ollut tarkoituskin, vaikka ei mitään päähahmojen nimistä tiennytkään. Tämä nuoruushetkijakso oli totta kai vain pieni prologi, jonka jälkeen päästiin sitten varsinaisten tapahtumien äärelle ja varsinkin alkuvaiheessa Wallacen otteita oli kiva seurata, oltiin sitten kaveria Hamishia (Brendan Gleeson) vastaan kisailemassa, salarakkaita Murronin kanssa tai sitten lopulta taistelemassa Murronin tappajia vastaan. Tätä kaikkea (ja myöhempiäkin tapahtumia) tahditti sitten sellainen kaunis kelttiläistyylinen musiikki, jonka avulla elokuvaan saatiin luotua sellaista aiheeseen sopivaa tunnelmaa, jonka avulla elokuvan parissa viihtyikin ihan hyvin.

Vaikka Wallacen sotapuheet olivatkin mielenkiintoisia, niin kuitenkaan satunnaisista sissihyökkäyksistä siirryttäessä kunnon sotimiseen ei tapahtumat kunnolla saaneet minusta otetta, vaan kukin isompi taistelukohtaus tuntui valtavalta sekamelskalta, minkä vuoksi taisteluista ei kunnon kuvaa saanut ja jäinkin ihmettelemään, miten edes englantilaiset talonpojat erottivat vastustajansa, kun ne kaikki näyttivät ihan samannäköisiltä. Kuitenkin sotimisen välissä ehdittiin ottaa vähän henkeä suunnitelmien ja neuvottelujen muodossa, mikä piti sitten sitä mielenkiintoa sen verran yllä, että ainakin välillä sitä kiinnostavuutta riitti sotimisen alkuunkin asti. Lisäksi elokuvassa oli paikoitellen jännittäväkin sen vuoksi, etten todellakaan tiennyt mitään todellisista tapahtumista (vasta elokuvan loppuvaiheilla aloin ylipäätään epäillä elokuvan perustuvan tositarinaan) ja siten tarina niin Wallacen kuin koko Skotlannin kannalta oli epäselviä pitkään loppuun asti. Elokuva oli pitkä, melkein kolme tuntia, mutta ihmeen helppoa sen katsominen kaikesta huolimatta oli. Harmittelin kyllä vähän (tämä ei vaikuttanut pisteisiin), että Wallacen tarina vietiin ihan loppuun asti, sillä tarinallisessa mielessä olisi ollut hauska ratkaisu päättää elokuvaa siinä vaiheessa, kun Wallacen tarina alkaa kulkea suusta suuhun, jolloin hänestä todella vasta on tulossa legenda hänen itsensä taivaltaessa vuorilla.

Mel Gibson oli varsin hyvä veto Wallaceksi, vaikka en voinutkaan olla näkemättä yhtymäkohtia Tappavan aseen Martin Riggsin hahmoon (varsinkin ensimmäisessä TA:ssa) hänen motivoidessa joukkojaan tai puhuessa vastustajan neuvonantajien kanssa. Periaatteessa Gibsonin paikalla olisi voitu nähdä moni muukin, mutta hyvä hänkin oli, ei siinä mitään. Hamishia näytelleen Brendan Gleesonin ja Gibsonin yhteiset kohtaukset varsinkin olivat mannaa. Angus Macfadyen oli hänkin hyvä kahdella puolella pelanneena aatelisena Robert the Brucena, mutta noin muuten ei yksikään näyttelijä tehnyt mitenkään erityistä vaikutusta, vaikka Patrick McGoohan kuningas Edvardina lähelle pääsikin. Ihan perushyviä silti olivat muutkin.

Mitä tulee pisteisiin, niin minun oli hyvin vaikeaa päättää antamiani pisteitä ja nytkin, kun ne on annettu, niin mietin, tuliko tehtyä oikeasti elokuvalle oikeutta. Toisaalta elokuvassa on monia asioita, jotka puoltavat 3,5 pistettä (musiikki, historiallisuus, rauhalisemmat jaksot), mutta toisaalta asioita, jotka mielestäni puolsivat elokuvan jättämistä "vain" kolmeen pisteeseen (monet sekavahkot sotakohtaukset). Oikeastihan pistemäärä olisi jossain näiden kahden pistemäärän välimaastossa, mutta koska en harrasta "välimuotoja", niin pakko oli valita toinen, vaikka tosiaan mietin koko ajan, teinkö oikein. No, nyt kävi näin.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Murronin todellinen nimi oli ollut Marion, mutta koska katsojat olisivat yhdistäneet nimen ja siten koko elokuvan vain Robin Hoodiin, vaihtoivat tekijät nimen Murroniksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 6. kausi

torstai 18. elokuuta 2011

Mulholland Drive

Alkuperäinen nimi: Mulholland Drive
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Harring, Justin Theroux
Valmistusmaa: Ranska, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 145 min


 - What's going on Cynthia?
- It's been a very strange day.
- And getting stranger.


Nainen (Laura Harring) joutuu auto-onnettomuuteen Mulholland Drivellä ja menettää muistinsa. Hän löytää tiensä Los Angelesiin, jossa hän bongaa matkoille lähtevän Ruthin (Maya Bond) ja hiipii tämän asuntoon. Pian asuntoa tulee asuttamaan Ruthin sukulaistyttö Betty (Naomi Watts), joka haaveileen näyttelijänurasta, ja joka sitten löytää talosta tämän naisen, joka esittäytyy Ritaksi. Betty pitää Ritan tarinaa jännittävänä ja päättää auttaa tätä löytämään itsensä, mutta onnistuuko se ja mitä tekemistä tuittuilevalla ohjaajalla Adam Kesherillä (Justin Theroux) on kaiken tämän kanssa?

Katsoin Mulholland Driven jo tiistaina, mutta en saanut kirjoitettua tätä eilen, mutta toisin kuin joku saattaisi kuvitella, niin se ei todellakaan johtunut siitä, että minun olisi pitänyt ensin vähän miettiä elokuvan tapahtumia itsekseni vaan ihan muista, arkipäivän kiireistä (samasta syystä en ehtinyt eilen illalla elokuvien ääreen). Tämä elokuvahan oli Harrin toive tuosta tämän vuoden alusta, kun kyselin kuukauden WANHA -toivomuksia, joten nyt oli sitten aika tämän toteuttamiseen, sillä seuraavien viikkojen katsomisilla on tietty teemansa ja halusin hoitaa tämän pois alta ennen niitä.

Itse elokuvan olen nähnyt kokonaisuudessan vain kerran aiemmin ja kerran yritin aloittaa tämän katsomista tv:stä, mutta jouduin jättämään leikin kesken jo puolen tunnin kohdalla, mutta tämä ei johtunut elokuvasta vaan silloisesta yleisestä väsymystilastani. Kun sitten katsoin elokuvan kokonaan ensimmäistä kertaa, niin olin tietenkin ihan pihalla, vaikka pidinkin elokuvaa ihan kohtuuhyvänä, mutta en tuon katselukerran perusteella olisi uskonut, että mielipiteeni elokuvasta voisi muuttua ainakaan positiivisempaan suuntaan. Niin siinä kuitenkin vaan kävi ja oikeastaan pidinkin tästä erittäin paljon.

Elokuva alkaa kummallisella tanssikohtauksella, jossa tanssijat tuntuivat tanssivan jiveä tai jotain vastaavaa (en ole tanssityylien asiantuntija), minkä jälkeen päästiin jo Mulholland Drivelle ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Olin oikeastaan aika yllättynyt, kuinka yhtenäisesti elokuva eteneekään hyvin pitkän ajan ja elokuvalla onkin siten ihan kunnollinen tarina tai oikeastaan kaksi. Varsinaisessa tarinassa seurataan "Ritan" ja Bettyn tarinaa ja heidän salapoliisiseikkailuaan ja sivutarinassa sitten on sitten tämä ohjaaja Adam Kesherin kujanjuoksu elokuvamaailmassa. Mitä parasta, molemmat näistä tarinoista olivat sekä äärimmäisen kiehtovia että jännittäviä, varsinkin kun en muistanut Bettyn ja Ritan tarinasta kuin pieniä välähdyksiä ja koko Kesher-kuvion olinkin ehtinyt unohtaa. Toki elokuvan ollessa ns. selkeimmillään välillä tapahtui joitain pieniä kummallisuuksia, mutta kummallisuudet eivät nousseet kovinkaan suureen rooliin ennen kuin vasta elokuvan loppuvaiheilla (no, olihan se yksi pitkähkö pikaruokalakohtaus). Elokuvassa on hyvin jännittävä tunnelma, mihin eittämättä auttaa Twin Peaksin musiikinkin parissa häärineen Angelo Badalamentin hyvin elokuvan tunnelmaan sopiva musiikki, mutta totta kai tekemistä oli myös Lynchin tavalla kuvata elokuvaansa. Itse asiassa minulle tulikin paikoitellen Twin Peaks mieleen ja tämä oli vain positiivista. Bettyn ja Ritan tarinaan verrattuna Adam Kesherin tarina tuntui hyvinkin tavallisen oloiselta, mutta päätarinan vanavedessä sekin oli saatu tuntumaan jännittävältä. Jännitettävää riittikin, sillä minua kiinnosti kovasti saada tietää, miten Bettyn ja Ritan lopulta käy ja mikä rooli Kesherillä on koko kuviossa.

Sitten lähempänä loppua koko juttu käännetään päälaelleen ja tapa, jolla se tehtiin, tuntui ainakin minun makuun ehkä hivenen heppoiselta. Kun Betty löysi ratkaisun kaksikon yhteiseen pulmaan, tuntui tämä löytämistapa hieman naurettavalta, mutta yllättäen hyvin pian sekin saakiin kuulostamaan jopa ihan järkevältä ajatellen ihan vaan elokuvan omaa kontekstia. No, jollain elokuvan tarina (ja katsoja) piti saada pois raiteiltaan ja nähty ratkaisu oli sitten se jokin tapa; nyt kävi näin. Olin ihan varma sen tapahtuessa, että elokuva alkaa luisua niin sekavaan suuntaan, että minulta menee siitä maku, mutta yllättäen näin ei sitten tapahtunutkaan. Loppujaksoa katseli vähän niin kuin omana tarinanaan, mutta samalla osana aiemmin nähtyä päätarinaa. Totta kai sitä pyöritteli kaiken maailman teorioita loppua kohden ja vähän niitä pohdin vielä ajoittain elokuvan jälkeenkin, mutta mihinkään pidempiaikaisiin pohdintoihin en ryhtynyt, kun tiedän, ettei täysin oikeaa vastausta olekaan, joten nämä pohdiskelmat olisivat lopultakin turhia. Niinpä en niihin pidemmälti käyttänyt aikaa, mutta en voi myöntää, etteikö nämä teorioiden ajatteleminen olisi ihan kiehtovaa. Myönnän miettineeni eräänlaista aikaluuppia, mutta ei kaikki tapahtumat sopineet siihenkään teoriaan. Tietty kaiken voi aina selittää rinnakkaistodellisuuteen joutumisella, mutta onhan sekin aika turhan helppo vastaus.

Naomi Watts ja Laura Harring olivat todella toimiva pääpari ja hieman ihmettelinkin, ettei kumpikaan saanut edes Oscar-ehdokkuutta rooleistaan. Molemmille sen ehdokkuuden olisin voinut hyvin suoda, mutta varsinkin Harringille, joka sekaisin olevana Ritana oli kyllä niin vaikuttava kuin joku vain voi olla ja hän sopikin hyvin tällaiseen tiivistunnelmaiseen jännitystarinaan. Justin Theroux teki hänkin ihan hyvää jälkeä, vaikka hieman rutiininomaiselta suoritukselta tuntuikin, sillä eniten hänestä jäi mieleen kysymys siitä, miksi hänen nimensä oli alkuteksteissä ennen Wattsia ja Harringia. Mukana menossa: Michael Des Barres (Ihmemies MacGyver), Michael J. Anderson (Twin Peaks, Carnivàle) sekä Chad Everett (Melrose Place).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Braveheart - Taipumaton

tiistai 16. elokuuta 2011

Con Air - lento vapauteen

Alkuperäinen nimi: Con Air
Ohjaus: Simon West
Käsikirjoitus: Scott Rosenberg
Pääosissa: Nicolas Cage, John Malkovich, John Cusack
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 115 min

- I'm still gonna fuck her. Then I'm gonna fuck you. Then I'm gonna fuck your whole family.
- Ok. For now, just fuck yourself.


Armeijan erikoisyksiköstä kotiutunut Cameron Poe (Nicolas Cage) puolustaa raskaana olevaan vaimoaan (Monica Potter) tuhoisin seurauksin ja tulee tappaneeksi yhden hyökkääjistään. Hän joutuu vankilaan sillä seurauksella, että hän ei näe tyttärensä Caseyn (Landry Allbright) kasvamista. Kahdeksan vuoden vankilassaolon jälkeen hän on kuitenkin vapautumassa ja häntä lähdetään viemään lentokoneella kotiin. Samalla koneella, joka on lastattu täyteen huippuvaarallisia vankeja, joita ollaan siirtämässä uuteen vankilaan. Kun sitten vangit ottavatkin lentokoneessa vallan, niin Poen on toimittava, jotta hän pääsisi turvallisesti kotiin perheensä luokse, mutta hän ei myöskään voi jättää kaveriaan (Mykelti Williamson) pulaan...

Kuten The Rock - Paluu helvettiin -elokuvan arvostelussa mainitsinkin, niin kyseinen elokuva yhdessä tämän elokuvan kanssa muodostavat minulle 90-luvun mieleenpainuvimpia puhtaita toimintaelokuvia ja nimenomaan hyvässä mielessä ja molemmat on tullut katsottua moneen kertaan. Niinpä olikin vain luontevaa, että tämä elokuva tuli katsottua heti The Rockin jälkeen, minkä mahdollisti osaltaan sekin, että molemmat näistä elokuvista tuli hommattua samaan aikaan. Näin vanhemmitenhan into toimintaelokuviin on jossain määrin laskenut, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että pidennettynäkin versiona Con Air - Lento vapauteen iskee edelleen keskimääräistä toimintapätkää enemmän, vaikka ei ihan samanlaista fiilistä saanutkaan aikaan kuin silloin joskus.

Se, mistä pidin tästä The Rockia enemmän, oli elokuvan alku, jossa ei jääty liikoja fiilistelemään, vaan heti elokuvan aluksi tapahtuu tämä tappo ja sitten alkutekstien aikana nähdään ja kuullaan Poen kirjeenvaihtoa tyttärensä kanssa ja samalla nähdään klippejä Poen vankila-ajalta. Kuitenkin kun alkutekstit ovat kokonaan ohi, niin hyvin pian onkin aika siirtyä lentokoneeseen, jossa sielläkin alkaa tapahtua melko nopeasti. Hyvä! Näin toimintaelokuvissa pitääkin mielestäni olla. Harmi vain, että itse toimintaosuudet olivat vähän pätkittäisiä ja niinpä niiden välissä ehtikin tulla hieman rauhallisempia jaksoja, vaikka kuitenkin tarinaa vietiinkin eteenpäin koko ajan. Varsinkin siellä väliasemalla tyydyttiin hivenen helpohkoihin ratkaisuihin toiminnan kuvaamisessa, mutta ihan viihdyttävää katseltavaa elokuva oli silti. Huomasin jopa jossain vaiheessa hieman jännittäväni sitä, miten Poe saakaan konnat lopulta kuriin (en minä tätä nyt niin hyvin muistanut). Lisäksi Garland Greenen (Steve Buscemi) kohtaukset tuntuivat (hyvällä tavalla) kammottavilta. Toimintaa ryhdittämään olisin toivonut vähän iskevämpää musiikkia, sillä nyt ei tainnut tulla kuin kerran (sieltä väliasemalta poistuttaessa) sellaista oikeanlaista tunnelmaa tuomaa musiikkia. Kun sitten kuvitteli kaiken olevan jo ohi, niin vielä loppuun nähtiin yksi takaa-ajo ja no, ihan kivaa seurattavaa se oli, mutta olihan se vähän turha lisä. Minua kaiken lisäksi vielä nauratti se, että nimenomaan Poe koki tehtäväkseen lähteä takaa-ajoon liittovaltion sheriffi Larkinin (John Cusack) kanssa. Kokonaisuutena ihan viihdyttävä toimintaelokuva, vaikka sitä tunnelmaa olisikin voitu luoda paremmilla musiikkivalinnoilla.

Tykkäsin Nicolas Cagesta tässä elokuvassa ehkä hivenen vielä enemmän kuin The Rockissa, mihin eittämättä vaikutti Cagen roolihahmon ulkoinen olemus, mikä toi hahmoon sitä paljon kaivattua uskottavuutta ja Cagen vähäilmeisyyskin melkein kokonaan peittyy hänen pitkien kutriensa sekaan. Kuitenkin nyt Cagessa on sellaista äijyyttä, mikä todellakin sopi tähän elokuvaan kuin nakutettu ja niinpä Cage viekin elokuvasa pisteet kotiin. Myös Cyrus the Virusta (tämä nimi on jäänyt elämään mielissäni) näytellyt John Malkovich teki upean roolityön ja oli siten hyvä pääroisto. John Cusack puolestaan tekee kanssa hyvää jälkeä Larkinina, sillä hän tuo tähän sellaista hieman humoristisempaa otetta kaiken toiminnan keskellä. Tämä taisi muuten ollakin se elokuva, josta niin Malkovich kuin Cusack jäivät molemmat lähtemättömästi mieleen ja veikkaan, että myös Steve Busceminkin näin ensi kertaa tässä, mutta täysin varma en ole. Hyvän ja karmivan roolityön Buscemikin teki. Muutenkin elokuva oli täynnä tavalla tai toisella hyviä hahmoja. Mukana menossa: Colm Meaney (Star Trek: Uusi sukupolvi), Mykelti Williamson (Takaa-ajettu, tv-sarja), monessa liemessä keitetty Ving Rhames, Dave Chappelle, Danny Trejo (Hämärästä aamunkoittoon, Machete), M. C. Gainey (Lost) sekä Don S. Davis (Salaiset kansiot, Tähtiportti, Twin Peaks).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mulholland Drive

maanantai 15. elokuuta 2011

Movie Monday #12 - Parhaista parhain - Ihana Meryl

*** Varoitus! Sisältää fanipoikailua ***

Movie Mondayn tämän viikon haasteena on kertoa se itselle parhaista parhain näyttelijä, enkä usko, että kenellekään blogiani vähän enemmän seuranneelle tulee suurena eikä edes pienenä yllätyksenä, että minulle se kaikista rakkain ja parhain ja vaikuttavin ja loistavin ja mahtavin ja hurmaavin ja ihanin ja (keksi tähän ylistävä adjektiivi) näyttelijä on tietenkin Meryl Streep. Sen verran paljon olen häntä ylistänyt ja muutenkin hänestä puhunut, ettei varmasti ole jäänyt epäselväksi kenellekään.


Meryl Streep on niitä, joista voin sanoa, että hän on vanhentunut hyvin arvokkaasti. Näin vastikään Streepin läpimurtoelokuvan Kauriinmetsästäjän, jossa hän oli jo hirmu nätti, mutta vaikka noista ajoista on yli kolmekymmentä vuotta, niin Streepin kauneus ei ole hävinnyt yhtään mihinkään, vaan hän on yli kuuskymppisenäkin vieläkin aivan valloittava persoona. Tähän eittämättä vaikuttaa hänen hymynsä, joka tuntuu aina hyvin luonnolliselta ja se kuva, minkä olen saanut hänestä liian vähäisiksi jääneistä näkemistäni haastatteluista, hän tuntuu olevan aidosti elämänmyönteinen ja välitön ihminen. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Meryl Streep osaa vieläpä näytellä. Oikeastaan oli rooli mikä tahansa, niin Meryl Streep kykenee eläytymään hahmoihinsa ihan uskomattomalla tavalla ja vaikka en ihan aina ole tykännytkään ihan hirveästi kaikista Streepin elokuvista (esim. Doubt - Epäilys, vaikka sekään ei ihan huono ollut) , niin silti Streep on ollut aina hyvä. Tuosta mainitusta Doubt - Epäilys -elokuvassahan oli ikävä huomata, kuinka vähäeleisesti Streep esiintyi siinä, mutta sitten taas se vähäeleisyys kuului siihen nunnan osaan, vaikka pääsi Streepin hahmo siinäkin edes vähän näyttämään tunteitaan. Noin ylipäätään on se ja sama, onko Streepin hahmo iloinen, surullinen, vihainen tai jotain muuta, hän tuntuu aina aidolta, sillä hän osaa näytellä kaikkia tunnetiloja erittäin hyvin. Kun Streepin hahmo itkee, tuntuu kuin Streep itkisi itse ja en mene vannomaan, etteikö itselläkin kyynel vierähtäisi silmäkulmassa. Vaikka arvosteluissa yleensä käytänkin näyttelijöistä sukunimeä mainitessani ne toiseen kertaan lyhyen "ajan" sisällä, niin Streepin kohdalla meinaan aina ensin kirjoittaa Meryl, sillä minä käytän hänestä mielessäni aina vain nimeä Meryl ja se hän minulle on, Meryl! Ihana Meryl!

 Mistä kaikki sai sitten sai alkunsa? No, ihan ensimmäinen näkemäni Streep-elokuva taisi olla Matkalla taivaaseen, jonka tulin katsoneeksi nimenomaan sen aiheen sekä komediallisen luonteensa vuoksi eli tuolloin en tietenkään ollut vielä kehittänyt itselleni mitään Streep-faniutta. No, elokuvasta jäi enemmän mieleen elokuvan juoni kuin Streep sinänsä, vaikka hänet pistinkin heti mieleen, kuten toki Albert Brooksinkin, jota en ole sittemmin kovin monessa roolissa nähnytkään. Tuo elokuva tuli kuitenkin nähtyä silloin ensimmäisinä vuosina ehkä pari-kolme kertaa, mutta sen jälkeen se jäi jotenkin unohduksiin minulta. Pian tämän elokuvan jälkeen tuli nähtyä sitten Villi joki, jossa Meryl Streep sitten ihan tosissaan jäi ikuisiksi ajoiksi mieliini ja erityisesti muistankin hänen (aidon) ilmeensä hänen hahmonsa soutaessa seurueen venettä hiki hatussa. En voi kuitenkaan sanoa, että se todellinen fanitus olisi alkanut vielä tästäkään elokuvasta. Nimittäin kun sitten aikanaan Hiljaiset sillat tuli ensi kertaa televisiosta, se jäi kesken, sillä olin asennoitunut katsomaan nimenomaan Clint Eastwood -elokuvaa ja siihen aikaan Eastwood edusti minulle nimenomaan sellaista Dirty Harry -tyylistä kovanaamaa, joten koin elokuvan tyylilajin aikamoisena pettymyksenä, minkä vuoksi se sitten jäi kesken. Tämän jälkeen näin yhden jos toisenkin Streep-tuotannon, mutta en kykene sanomaan, missä vaiheessa aloin käyttämään hänestä nimitystä maailman paras näyttelijä. Tämä tapahtui kuitenkin jo ennen kuin fanitusvaihe pääsi kunnolla alkamaan. Muistan kuitenkin, että kun Angels in America alkoi, minä aloin katsoa sitä aihevalintansa lisäksi nimenomaan Meryl Streepin mukanaolon vuoksi eli viimeistään tuossa vaiheessa pidin häntä, jos en parhaana, niin parhaimpien joukossa kuitenkin. No, aika kului ja jossain vaiheessa sitten Yleltä tuli Meryl Streep -elokuvien sarja, joka syystä tai toisesta sitten katsomatta, mutta en nyt muista, että miksi. Ehkä olisin halunnut päästä katsomaan ne kaikki ja jäänyt ensimmäiset elokuvat väliin, ehkä se elokuvien sarja tuli samaan aikaan jonkin toisen ohjelman kanssa päällekkäin (muistaakseni elokuvat tuli ykköseltä perjantaina 21.30, mutta en mene takuuseen tästäkään), ehkä olin tuolloin ajatellut katsovani ne elokuvat ilmestymisjärjestyksessä joskus tai ehkä olin jo päättänyt katsoa ne dvd:ltä sitten joskus, mutta en ole varma yhdestäkään näistä teorioista enää. Fanitus ei siis vielä silloin tainnut olla ylikova, vaikka vähän olin harmitellutkin, että jätin ne elokuvat väliin.



 No, sitten tuli Mamma Mia!. Olen suuri ABBA:n musiikin fani ja omistankin nykyisellään jokaisen heidän studioalbuminsa plus yhden kokoelmankin, joten kun elokuva tuli teattereihin, niin olihan minun päästävä se näkemään, vaikka odotinkin siihen asti, että ehdin nähdä alkuperäisen musikaaliesityksen Turku-hallissa (vai miksi sitä nykyään kutsutaan), sillä musikaali niihin aikoihin kiersi ympäri maailmaa tietenkin vauhdittaakseen myös elokuvan vetovoimaa. Elokuva tuli kuitenkin lopulta nähtyä ja parhaiten elokuvasta jäi hyvän musiikin lisäksi Meryl Streep ja oikeastaan vain hän ja tämä oli elokuva, josta fanitukseni toden teolla alkoi. Tämä on näkynyt ennen kaikkea siinä, etten ole yhtäkään teattereihin tullutta Streep-elokuvaa jättänyt katsomatta Mamma Mian! jälkeen ja nyt tulevaa Rautarouvaakin odotan kuin kuuta nousevaa (näköjään tulee vasta tammikuussa Suomessa ensi-iltaan), kuten myös kaikkia muitakin Streepin tulevia leffaprojekteja, joita tulee vielä toivon mukaan paljon.

Olen toki yrittänyt kerätä esimerkiksi kaikki Jim Carrey- ja Arnold Schwarzenegger -elokuvat, kun ne ovat vastaan tulleet, mutta mitenkään systemaattista se keräily ei ole ollut ja onpahan joskus saattanut jotkut leffat jäädä odottelemaan toista ostokertaa esimerkiksi silloin, kun kädet ovat olleet jo täynnä muita leffoja. Kuitenkin Meryl Streepin kohdalla ostopäätös syntyy vieläkin herkemmin ja muutamassa sekunnissa olenkin jo kahminut leffan käteeni, vaikka valmiiksi ostoskorissa olisi ollut jo sata leffaa (näin ei ole ollut oikeasti, tämä oli kärjistys). Tässä esimerkkinä on jo mainittu Kauriinmetsästäjä, joka lähti ensin hankintalistalle ja sitten mukaani heti sen jälkeen, kun olin kuullut Meryl Streepin siinä olevan. Samaan hengenvetoon en vielä viimeisimmillä todellisella "aarteenmetsästysreissulla" eli edellisellä käynnillä Anttilan leffaosastolla tutkimassa alelaatikoita ja -hyllyjä (siitäkin on jo about vuos aikaa, hui!) tiennyt, että Meryl Streep oli Paholainen pukeutuu Pradaan -leffassa (en tajua, miten tämä on jäänyt huomioimatta, kun muistan nähneeni mainoksiakin), joten en ottanut sitä mukaani, vaikka muistan sen nähneenikin hyllyssä, mutta kun seuraavan kerran poikkean Anttilassa, niin tiedän, että silmilläni oikein hakemalla haen kyseistä elokuvaa sieltä, kun se on verrattain niin tuore tapaus, että luultavasti se sieltä löytyykin. Lisäksi jos koskaan alan käydä ihan systemaattisesti joidenkin näyttelijöiden tuotantoja läpi (lue: ostan ja katson veilä puuttuvat leffat), niin aloitan tuon urakan ehdottomasti Meryl Streepistä. Ties vaikka kaikki leffat omistaessani pitäisin toisinaan sellaisia Meryl Streep -putkia, jolloin katselisin mahdollisimman monta Streepin elokuvaa peräkkäin ja mitä jottei joskus jopa ne kaikki.
Meryl Streep <3 - nyt ja aina!

perjantai 12. elokuuta 2011

The Rock - Paluu helvettiin

Alkuperäinen nimi: The Rock
Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: David Weisberg, Douglas Cook, Mark Rosner
Pääosissa: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 131 min


- Hey man, you just fucked up your Ferrari.
- It's not mine.


Kenraali Francis Hummel (Ed Harris) on kokenut erinäisissä sodissa paljon, mutta kokee, että hänen kuolleet sotakaverinsa ja heidän omaisensa ovat saaneet liian vähän huomiota. Niinpä hän lähtee miehineen suljettuun Alcatrazin vankilaan ja ottaa siellä olleen turistiryhmän panttivangikseen. Ennen sitä Hummel on käynyt ryöstämässä armeijan varastossa olleet VX-kaasuraketit, joiden saaminen vaarattomaksi on ulkopuolelta lähes mahdotonta, ja jotka uhataan ampua San Franciscon keskustaan, mikä aiheuttaisi satojatuhansia kuolonuhreja, mikäli Hummelin uhkauksiin ei suostuta. Niinpä hätiin kutsutaan FBI:n biokemisti Stanley Goodspeed (Nicolas Cage), jonka täytyy lähteä Alcatraziin tekemään raketit vaarattomiksi, mutta jotta hän edes pääsisi vankilasaarelle, hän tarvitsee vailla henkilöllisyyttä vuosikymmeniä vankilassa mädänneen John Masonin (Sean Connery) apua, sillä Mason on ainoa, joka on onnistunut pakenemaan Alcatrazissa...

Kun on puhuttu 90-luvun mieleenpainuvimmista puhtaista toimintaelokuvista (ei siis muita genrejä (komedia, scifi, ym.) sotkettu mukaan), niin kaksi elokuvaa on noussut minulle aina ensimmäisenä mieleen: The Rock - Paluu helvettiin sekä Con Air - Lento vapauteen. Nämä kaksi elokuvaa on syystä tai toisesta muodostaneet mielessäni eräänlaisen symbioosin, enkä kykenekään ajattelemaan toista elokuvaa ilman, että toinen elokuva tulisi yhtälailla mieleen (ja mikäs elokuva onkaan seuraavana katseluvuorossa? Heh!). Nämä elokuvat iskivät silloin aikoinaan todella lujaa ja pitkään katsoinkin elokuvat aina, kun ne televisiosta tulivat, vaikka nyt... sanotaanko viimeisen viiden vuoden aikana tämänkin tila on muuttunut paljon. Niinpä ei ollut muuta kuin sopivaa, että kun sain käteeni toisen näistä elokuvista erään pienen kylän S-Marketin verrattain niukasta DVD-tarjonnasta, niin samasta laatikosta löytyi myös toinen; niin ja eilen kun mietin asiaa, niin tulin siihen tulokseen, että jos toista ei olisi siltä istumalta löytynyt, olisin varmaan tilannut sen heti netistä. No, aikaa on kulunut vaikka miten edellisestä katsomiskerrasta ja siinä ajassa viehätys toimintaelokuviinkin on ehtinyt vähän laskea, mutta kokonaisuudessaan The Rock - Paluu helvettiin oli edelleenkin varsin toimiva toimintaelokuva, vaikka ei ihan samaa fiilistä saanutkaan aikaan, kuin "silloin joskus".

Minusta elokuvan toimintajaksot olivat hyviä aina San Franciscon takaa-ajosta Alcatrazin tapahtumiin, mutta ennen kuin sinne asti päästään, niin elokuvassa on kyllä jonkin verran tyhjäkäyntiä ja niinpä ennen varsinaisen toiminnan alkua ehtikin tapahtua yhtä jos toista turhaa. Tai no, jos ei varsinaisesti ennen niitä, niin kiinnostavien tapahtumien välissä kuitenkin. Esimerkiksi Goodspeedin henkilökohtaiset asiat eivät juuri kiinnostaneet, vaikka Goodspeedin tyttöystävän (Vanessa Marcil) mukanaolo selittyi sillä, että haluttiin Goodspeedillä olevan jokin henkilökohtainen jännite San Franciscossa. Ihan jees, mutta silti näiden yhteisiä kohtauksia olisi hieman voitu vähentää, vaikka sinänsä mukaan oli saatu ihan hauskaakin dialogia. Niin ja en minä nyt ole ihan varma siitäkään, että Goodspeedin oleminen biokemisti piti näyttää niin alleviivatusti, vaan hänet olisi hyvin voitu napata mukaan vähän niin kuin pystymetsästä. Näiden vähän tylsempien hetkien välissä nähdään sitten kenraali Hummel tositoimissa armeijan varikolla ja Alcatrazissa ja näiden kohtausten aikana kyllä sohvan äärellä viihtyi ihan hyvin.

Tarinaan tuli kunnolla mielenkiintoa vasta siinä vaiheessa, kun John Mason tulee kuvioihin alkaen tästä avunpyynnöstä.  Takaa-ajokohtaus San Franciscon mäkisillä kaduilla oli ihan hauskaa, vaikkakin verrattain moneen kertaan nähtyä  (perus-Bayta?) ja vähitellen päästään sitten kohti Alcatrazia, jossa toiminta jatkuu entistäkin väkevämpänä ja siten viihdyttävänä. Osatekijä elokuvan viihdyttävyydelle oli eittämättä sen hahmoilla, sillä lähes kaikki hahmot Masonista Hummeliin ja Womackista (John Spencer) Paxtoniin (William Forsythe) olivat kiinnostavia siksi, että jokaisen hahmon ajattelutapaa kykeni jollain tapaa ymmärtämään, vaikka täysin hyväksyttäviä eivät olisikaan olleet. Itse asiassa itse pääsankari Goodspeed oli melkein kärkihahmoista se yksiulotteisin eli niin sanotusti "perussankari". Dialogi oli hyvää ja mukaan oli ängetty myös sitä actionhuumoria, mutta ei kuitenkaan liian paljon, vaan aikalailla juuri sopivasti. Tunnelmasta vastasi hieno musiikki, joka sopi elokuvaan kuin nakutettu, mutta mitä muutakaan voi odottaa, kun mukana ovat minulle varsinaisesti vasta Inceptionin myötä tutuksi tullut Hans Zimmer sekä Metal Gear Solid 2 -pelin musiikin kimpussa häärinyt Harry Gregson-Williams? Toimintapuolella oli kyllä monet tutut elkeet, joten ne eivät sillä tavalla tarjonneet mitään uutta tai suuresti minua kiinnostavaa, vaikka kyllä niitäkin nyt katsoi. Lopussa oli monia seikkoja, joiden vuoksi tykkäsin siitä ja näitä seikkoja olivat muun muassa koko totuus itse Hummelin suunnitelmasta sekä tietenkin Masonin kohtalo. Viimeinen kohtaus on jäänyt elävästi mieleen vuorosanoja myöten.

Nicolas Cage tekee tässä elokuvassa yhden parhaista roolisuorituksistaan, eikä hänen hahmon tylsyyttä voikaan pistää hänen syykseen. Eihän Cage ole tässäkään elokuvassa mitenkään moniulotteinen, mutta roolihahmoonsa nähden ihan hyvä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta kaikki kunnia toki Sean Conneryn Bond-hahmolle, mutta minusta Connery on ollut parhaimmillaan nimenomaan vähän vanhempana ja karisma on vain lisääntynyt iän myötä ja tässäkin elokuvassa hän melkein varastaa koko show'n ja silloin, kun hän on kaksin Cagen kanssa, hän niin tekeekin. Ehkä kuitenkin parhaimman roolisuorituksen tekee Ed Harris petettynä patrioottina. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen elokuva, jossa panin merkille Harrisin ja pitkään hänestä puhuttaessa, jopa kauan suosikkielokuvani Truman Show'n ilmestymisen jälkeenkin, olin yhdistänyt Harrisin nimenomaan tähän elokuvaan ja vasta viime vuosina The Truman Show on alkanut tulla ensin mieleen Harrisista puhuttaesssa. Tässä hän on kuitenkin loistava ja melkein luulisi hänen todella olevan kenraali Hummel. Mukana menossa: John Spencer (West Wing), David Morse (12 apinaa, Vihreä maili), William Forsythe (Mies vailla nimeä) sekä Michael Biehn (Terminator - tuhoaja).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Con Air - Lento vapauteen

torstai 11. elokuuta 2011

Norwegian Wood

Alkuperäinen nimi: Noruwei no mori
Ohjaus: Anh Hung Tran
Käsikirjoitus: Anh Hung Tran
Pääosissa: Ken'ichi Matsuyama, Rinko Kikuchi, Kiko Mizuhara
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 136 min

- Kun otat minut, otat vain minut. Kun otat minut syliisi, ajattelet vain minua. Ymmärrätkö?
- Oikein hyvin.


Kizuki ja Naoko (Kengo Kôra ja Rinko Kikuchi) ovat olleet yhdessä kolmevuotiaista lähtien ja Watanabe (Ken'ichi Matsuyama) Kizukin parhaana kaverina on hillunut heidän kanssa jo pitkään. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Kizuki saa eräänä päivänä tarpeekseen ja tekee itsemurhan häkällä. Watanaben on lähdettävä pois päästäkseen irti pahoista muistoista ja lähteekin opiskelemaan Tokioon ja myös Naoko jää taakse. Tokiossa oltuaan jonkin aikaa Watanabe tapaa sattumalta taas Naokon, jotka alkavat viettää aikaa yhdessä, mutta menneisyys, josta he eivät tahdo puhua, piinaa varsinkin Naokoa, joten voivatko he kaksi koskaan päätyä lopullisesti yhteen?

Reilu kuukausi takaperin tuli käytyä pääkaupunkiseudulla ja lähtöpäivänä punnitsin useaa erilaista ohjelmaa kyseiselle päivälle ja yhtenä vaihtoehtona oli Norwegian Wood, mutta juuri silloin en ollut "draamatuulella", joten tämä jäi väliin. Nyt sitten suureksi hämmästyksekseni elokuva löysi tiensä Porin Finnkinoonkin ja vielä normaaliohjelmistoon, joten en missään nimessä halunnut missata tätä, varsinkin kun muistelisin elokuvaa kehutunkin monessa paikassa. Julistetta ja alkuperämaata lukuun ottamatta en sitten tiennytkään elokuvasta yhtään mitään, joten aikalailla vailla ennakkoluuloja päätin elokuvaa katsomaan ja osottautuihan tämä ihan kelpo tapaus.

Elokuva alkoi näiden kolmen henkilön eli Kizukin, Naokon ja Watanaben taustoittamisella, mutta hyvin nopeasti siirtyi tähän Kizukin itsemurhakohtaukseen, minkä jälkeen siirryttiinkin seuraamaan Watanaben kulkua Tokiossa ja sen jälkeen elokuvan pääpaino olikin nimenomaan Watanaben tarinan kertomisessa, vaikka välillä käydäänkin hetkittäin seuraamassa Naokoa ja Watanaben Tokion tyttöystävää Midoria (Kiko Mizuhara). Tämä olikin juuri niitä elokuvia, joiden aikana periaatteessa saattoi tapahtua mitä tahansa, mutta silti elokuvaa seurasi jatkuvasti terveellä uteliaisuudella. Välillä siis oltiin Watanaben matkassa Tokion opiskelijaelämässä, välillä Naokon hoitopaikassa ja välillä jossain muualla, mutta suurta romahdusta ei tapahdu, mutta ei myöskään mitään suuria elämyksiäkään, vaan sellainen ihan kiva katselufiilis oli läpi elokuvan. Elokuva kyllä romutti ainakin vähän mielikuvaa japanilaisten (miesten) pidättyväisyydestä, sillä elokuvassa keskusteltiin hyvinkin rohkeasti intiimeistä asioista ihan julkisilla paikoillakin, kuten uimahallissa ja ravintolassa; tosin nytkin keskustelunavaajina näissäkin keskusteluissa toimivat yleensä elokuvan naiset.

Elokuva oli pitkä, mutta jotenkin elokuva oli, pääosin ihan lempeän musiikin tahdittamana, rytmitetty niin, että sitä jaksoi melko hyvin katsoa alusta loppuun. Toisaalta kun Watanabe oli välillä Tokiossa ja välillä Naokon luona, alkoi vähän tuntua siltä kuin elokuva olisi voitu lopettaa useammankin kohtauksen jälkeen. Sanoisin, että johtui tarinan sisältöä enemmän nimenomaan siitä pituudesta, että elokuvan loppuvaiheilla alkoi kyllä pientä tyhjäkäynnin makua tulla mukaan ja saatoin ehkä hieman puutuakin. Kuitenkin sen jälkeen, kun Naokon ja Watanaben yhteisen tulevaisuuden kohtalo varmistui, niin elokuvan loppuhetket palauttivat sitten taas hetkeksi kadonneen katselufiiliksen takaisin ja melkein väittäisinkin, että elokuvan tunnelmallisimmat hetket koettiin nimenomaan elokuvan loppuvaiheilla.

Elokuvan näyttelijät olivat ihan hyviä, eikä niistä jäänyt niin paljon sanottavaa. Ke'ichi Matsuyama hoiti hieman ujon (ja pidättyväisen) Watanaben roolin kunnialla ja olikin ihan uskottava, vaikkakin hivenen jäykkä olemus olikin ainakin verrattuna naisnäyttelijöihin. Häntä hitusen paremmin veti Naokoa näytellyt Rinko Kikuchi, joka oli varsinkin hoitolaitosaikanaan vakuuttava kaikkine tunteenpurkauksineenkin. Joskin varsinkin toisinaan sivusta kuvattuna hän toi mieleen Lostista tutun Yunjin Kimin, vaikka olikin selvästi nuorempi. Midoria näytellyt Kiko Mizuhara oli hänkin ihan hyvä... ja nätti.

Pisteitä: 3/5

PS. Salissa oli noin 15 ihmistä, joista kolme miestä ja minä olin ainoa näistä miehistä, jotka tulivat saliin yksin ilman naisseuraa ja ainakin toinen niistä muista miehistä tuntui sellaiselta, että tämä ei ollut ihan hänen elokuvansa ja katselikin kelloaan ja vääntelehti penkissään moneen otteeseen. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Rock - Paluu helvettiin (Tämä ehti olla eilen puolenpäivää mukamas "seuraavana" vuorossa, vaikka koko eilinen päivä olikin etukäteen (eli myös eilisen arvostelun kirjoitushetkellä) suunniteltu nimenomaan illan elokuvaa ajatellen, mutta olinkin aika väsynyt, joten jotenkin en vain ajatellut asiaa sen enempää. Tänään kuitenkin varmasti katson tämän.)

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Ace Ventura - luonto kutsuu

Alkuperäinen nimi: Ace Ventura: When Nature Calls
Ohjaus: Steve Oedekerk
Käsikirjoitus: Steve Oedekerk
Pääosissa: Jim Carrey, Ian McNeice, Maynard Eziashi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995
Kesto: 90 min


 - Something wrong, Mr. Ventura?
- Of course not. This is a lovely room of death.


 Ace Ventura (Jim Carrey) on pelastustöissä vuorilla, kun tapahtuu jotain kamalaa ja pesukarhu, jota hän yrittää pelastaa, putoaa kuolemaan. Ventura masentuu tästä siinä määrin, että hän sulkeutuu temppeliin muiden munkkien kanssa löytääkseen taas itsensä. Kun temppeliin sitten tulee muuan Fulton Greenwall (Ian McNeice) pyytämään apua kadonneen eläimen etsinnöissä, Venturan henkinen valmistuminen nopeutuu hyvin paljon ja hän pääsee lähtemään matkaan kohti syvintä Afrikkaa. Siellä hänen tulee etsiä käsiinsä erään heimon pyhä toteemieläin, valkoinen lepakko, ennen kuin kaksi heimoa alkavat tappaa toisiaan...

Tämä tuli ostettua jotakuinkin vuosi sitten puolihuolimattomasti, kun en tajunnut ennen maksamista, että jatko-osahan tuli hommattua, eikä suinkaan sitä ensimmäistä osaa. Niinpä tämän elokuvan katsominen sai jäädä myöhemmäksi, kunnes olin saanut hommattua itselleni sen ensimmäisenkin osan, ja kunnes se sitten tuli katseluvuoroon. Kuten edellisen osan arvostelussa totesinkin, niin tämän osan näin ennen ensimmäistä, mutta siitä huolimatta en usko nähneeni tätä kahta kertaa useammin. Niinpä muistikuvat olivat tästäkin elokuvasta varsin hatarat ja muistinkin vain alun Cliffhanger-parodian sekä tämän munkkiluostarijakson, mutta siihen se sitten olikin jäänyt. Mitä tulee sitten elokuvan sisältöön, niin aika samanlaista menoa Ace Ventura - luonto kutsuu tarjosi kuin ensimmäinenkin elokuva.

Elokuva alkoi siis tällä Cliffhanger-parodialla ja oli ihan hauska, minkä jälkeen siirryttiin munkkiluostariin, joka sekin meni aika tutuin kuvioin ja olisi luultavasti mennyt, vaikka olisin katsonut tätä nyt ensimmäistä kertaa. Pikku hlijaa päästään sitten sinne Afrikkaan muistaakseni Nibia-nimiseen maahan, jossa sitten toiminta pääsee kunnolla vauhtiin ja tällä tarkoitan sitä, että vaikka Cliffhanger-kohtaus naurattikin, niin siitä huolimatta ne hauskimmat hetket koetaan siellä Nibiassa. Ventura on jälleen kerran oma itsensä ja siten hyvin omalaatuista menoa on luvassa. Ventura kuljeksiikin ympäri viidakoita ohuiden johtolankojen perässä ja tulee erehtyneeksi kerran jos toisenkin, mutta jollakin ilveellä hän vain pääsee vähitellen lähemmäs totuutta. Samalla paljastuu myös Venturan kammo lepakoita kohtaan, joka kyllä oli vähän väkisinväännetyn oloista ja siten täytteen makua mukana olikin. Dialogi ei ollut ihan edellisen osan veroista, vaikka hauskoja keskustelunvaihtoja nytkin nähtiin, vaan tällä kertaa hulvattomimmat hetket syntyivät nimenomaan tapahtumista ja huomasin voivani nauraa hyvin yksinkertaisille ja paljon nähdyillekin tempauksille. Tykkäsin varsinkin siitä, ettei kaikki mennyt lopulta ihan niin kuin olisi voinut otaksua ja tässä esimerkiksi tämä kaksintaistelukohtaus. Ehdottomasti parhaat naurut sain aivan elokuvan loppuvaiheilla takaa-ajon alkaessa, kun yhtäkkiä muiden ajoneuvojen viereen oli vain ihan täysin sattumalta parkkeerattu monsteriauto. Noin muuten elokuvan aikana sain parit kunnon naurut, mutta ehkä sitten kuitenkin ihan hitusen vähemmän kuin edellisen osan kohdalla. Joka tapauksessa ihan hyvä jatko-osa ensimmäiselle osalle, eikä tämänkään elokuvan parissa aika tylsäksi tullut.

Tähän elokuvaan pätee suurin piirtein samat kommentit Jim Carreysta kuin ensimmäisen osan kohdallakin eli välillä Carreyn ylinäytteleminen ja naamanvääntely vei fiiliksiä, mutta välillä taas juuri niiden vuoksi nauratti tai vähintäänkin hymyilytti. Carrey kyllä osaa sen (kärjistettyyn) hahmoon eläytymisen hyvin, mutta samalla olen ihan tyytyväinen, että Ace Venturat olivat tällä erää tässä, sillä kun puhutaan Carreyn leffoista, niin kuitenkin tykkään enemmän niistä rooleista, joissa Carrey on edes hieman vähemmän AD/HD -tapaus. Mukana menossa: Adewale Akinnuoye-Agbaje (Kylmä rinki, Lost) ja Bob Gunton (Avain pakoon).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Norwegian Wood