keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Sodankylän satoa: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives

Alkuperäinen nimi: Loong Boonmee raleuk chat
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Pääosissa: Thanapat Saisaymar, Jenjira Pongpas, Natthakarn Aphaiwonk
Valmistusmaa: Thaimaa, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 113 min
 

Boonmee (Thanapat Saisaymar) on valmistautumassa mahdolliseen kuolemaansa syömällä ateriaa sukulaistensa kanssa, kun yhtäkkiä heidän viereensä ilmestyy Boonmeen kuollut vaimo Huay (Natthakarn Aphaiwonk) ja pian myös kauan sitten kadonnut Boonmeen poika Boonsong (Geerasak Kulhong), josta on tulut wookiekarhumainen olio. Pian alkaa hyvin kummallinen matka Boonmeen sisimpään ja tämän entisiin elämiinsä, jos vaikka syyt hänen sairauksiinsa löytyisi sitä kautta...

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä jo tämän elokuvan aikana Rovaniemelle päin, mutta koska paluu sinne järjestyi muuta kautta ja vasta kuudelta illalla, niin minulla oli hyvin aikaa käydä katsomassa tämä viime vuoden Cannesin pääpalkinnon voittanut elokuva ja siten saikin luvan olla viimeinen Sodankylässä katsottu elokuva (pari arvostelua on tosin vielä tulossa myöhemmin, blog.huom.), tosin ei olisi ollut niin suurta väliä, jos ei sellainen olisikaan ollut. Okei, yön valvoneena olin hirveän väsynyt, mutta nipistelytaktiikalla sain itseni pidettyä hyvin hereillä, joten en usko johtuneen väsymystilastani, etten juuri saanut mitään irti elokuvasta Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (eikö olekin ihanan pitkä nimi?).

"Elokuva ei ole tarina, vaan mielentila", on sanonut Apichatpong Weerasethakul ja eihän tässä tarinaa olekaan nimeksikään. Alku on kuitenkin kiehtova, kun nämä kuolleet tai kadonneet sukulaiset ilmestyvät yhtäkkiä sinne ruokapöytään. Tämä wookiepoika varsinkin oli ihanalla tavalla outo. Sitten vähitellen siirrytään tähän matkantekoon, joka sitten taisi olla se mielentilaosuus ja kun kirjoitin tämän arvostelun raakaversion viisi päivää esityksen jälkeen en tapahtumista enää paljon muistanut, mutta muistin kyllä heti elokuvan päätyttyä ja muistan ajatelleeni jo tuolloin, että meni yli hilseen ja pahasti, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Joissain viidakoissa ja luolissa ainakin matkattiin, eikä  hahmoilla tuntunut olevan itselläänkään varmaa tietoa siitä, missä kulloinkin oltiin (Boonmee saattoi olla poikkeus). Lopussa palattiin taas tavallisempaan menoon ja sitä jaksoi taas ihan katsoa, mutta harmi kun alun ja lopun välissä oli niin paljon sitä... mielentilaa.

Näyttelijöistäkään ei sinänsä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta kyllä heitäkin nyt katsoi eli suoriutuivat rooleistaan ihan kunnialla, eikä yhdestäkään oikein pahaa sanottavaa jäänyt. Toisin sanoen heissä oli juuri sen verran sitä aitouden tunnetta, että heidän puolestaan elokuvaa jaksoi katsoa, vaikka tarina ympärillä olikin kaikkea muuta kuin realistinen. Huayta näytellyt Natthakarn Aphaiwonk oli kyllä varsin nätti tapaus.

Pisteitä: 2/5

PS. Elokuvassa on sen verran kiehtova konsepti, että minun täytyy ottaa tämä jossain vaiheessa uusintatarkasteluun joskus, kun olen virkeämmällä päällä. Poikkeuksellisesti voisin kirjoittaa elokuvasta uuden arvostelun ainakin siinä tapauksessa, jos silloin virkeämpänä mielipide muuttuu jotenkin oleellisesti. Enkä voi myöskään kieltää sitäkään, etteikö tämän elokuvan erikoinen luonne olisi herättänyt ainakin mielenkiinnon Weerasethakulin muihin elokuviin, jos ei muuta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 3. kausi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti