maanantai 4. heinäkuuta 2011

Movie Monday #6 - Tylsä klassikko: Klassikkoelokuvien FLOP 3

Movie Monday heitti tällä kertaa vastaan haasteen tylsistä klassikoista. Klassikoistahan minulla on jo ihan kivasti kokemusta 1001-projektin myötä, eivätkä läheskään kaikki (useimmat kyllä) ole olleet positiivisia kokemuksia. Kuitenkin monet näistä klassikoista ovat sellaisia, että myönnettävä on, että tuskin olisin tullut katsoneeksi niitä ilman tätä 1001-projektia (ja nyt puhutaan kaikista, ei vain niistä huonoista) ja hädin tuskin olisin kuullutkaan niistä elokuvista tai niiden klassikkostatuksesta ilman tuota kirjaa. Esimerkkinä minulle etukäteen tuntemattomammista klassikoista, joista en ole liiemmin pitänyt, voitaisiin mainita vaikkapa Carl Theodor Dreyerin Gertrudin, Lowell Shermanin Vaarallisen kaunottaren tai vaikkapa Jean-Luc Godardin Maskuliini, feminiinin. Alfred Hitchcock esimerkiksi kuuluu suosikkiohjaajiini ja olisin varmasti katsonut siten Rebekan joskus muutenkin, mutta katsomani perusteella en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sen kuuluvan Hitchcockin klassikkoelokuvien joukkoon ja vieläkin minun on hyvin vaikea sisäistää asiaa. Omasta mielestäni kun Hitchcock on tehnyt niin paljon parempiakin elokuvia. Rebekan lisäksi katsomieni 1001-elokuvien joukosta löytyy monia sellaisia elokuvia, jotka olisin varmasti katsonut jossain vaiheessa ilman tuota 1001 elokuvaa -kirjaakin ja päätinkin keskittyä nyt näihin elokuviin, mutta koska haluan purkaa sydäntäni, en kykene kertomaan vain yhdestä elokuvasta, vaan mainitsen niitä kolme. Eli toisin sanoen luvassa on "kaikkien" tuntemien elokuvien FLOP 3:



Kuten näissä muissakin listatuissa elokuvissa, myös tässä elokuvassa on jotain hyvää ja vähäsen enemmän kuin noissa muissa. Kuitenkin tämän elokuvan saamaan arvostukseen nähden elokuva oli valtaisa pettymys. Elokuvassa oli kyllä jotain, jonka vuoksi sitä jaksoi seurata, vaikka tarinan puolesta se ei hirveästi iskenytkään. Alkupuolisko oli aika tylsä, eikä minua hirveästi napannut ne häröilyt siellä sairaalassa, vaikka loppua kohden elokuva vähän parantelikin asemiaan siitä veneilyretkestä lähtien. Jack Nicholson oli loistava, kuten niin usein muulloinkin, mutta ei hänkään auta siinä, jos tarina on käytännössä häröilyä häröilyn jälkeen.



Mietin hetken, laitanko tämän ykköseksi vai kakkoseksi tällä listalla, mutta päädyin kuitenkin kakkoseen, sillä jo ennen elokuvan näkemistä minulla oli sellainen tunne, että tämä ei vain ole minun elokuvani. Kuitenkin olin kuvitellut elokuvan ihan toisenlaiseksi (imeläksi rakkausdraamaks), mutta juonipa olikin sitten kaikkea muuta. Harmi vain, että en tykännyt hirveästi tästäkään. Ensimmäinen puolisko oli minun makuuni selvästi se parempi, kun oli puhetta Yhdysvaltain sisällissodasta ja tekstiruudut kertoivat siitä sillä tavalla, että kyseisessä maassa asumatonkin saa tietää, mitä siellä oikein on tapahtunut. Lisäksi vielä tässä vaiheessa Scarlettinkin elämän seuraaminen oli ihan mielenkiintoista. Jälkipuolisko sitten kadotti sen hyvän vireen totaalisesti, eikä minua jaksanut enää hirveästi enää kiinnostaa koko touhu. Loppupuoliskolla alettiinkin nauttia sillisalaatista, kun tapahtumia vietiin eteenpäin huhujen ja juorujen kautta ja asioiden oikeat tolat muuttuivat tämän tästä. Kun sitten Scarlett O'Hara oli sellaista ihmistyyppiä, josta minä en todellakaan tykkää, niin en minä häntä oikein olisi jaksanut kestää katsella edes ruudun välityksellä, eikä Rhett Butler ollut yhtään sen kivempi. Ärsyttäviä molemmat. Kuitenkin jos loppupuolisko olisi ollut lainkaan yhtä kiinnostava kuin ensimmäinen puolisko, olisin voinut antaakin tälle enemmän pisteitä; nytkin korkeampi pistemäärä (2,5) oli lähellä. Tyttöjen leffa? Kuulemma, mutta täysin en ymmärrä sitäkään, että miksi.



Okei, nyt mennään klassikko-termin määrittelemisiin, sillä voiko elokuva, joka on vain neljä vuotta vanha, olla todellakin jo klassikko? Monen mielestä kyllä, monen mielestä ei, mutta kyllähän tämä minusta tuntuu ansaitsevan sellaisen modernin klassikon leiman, mutta saa toki väittää vastaankin, jos siltä tuntuu. Tämä elokuva keikkuu IMDB:ssä vuodesta toiseen Top 250 -listalla ja vaikka moni niin sanottu taviskatsoja onkin IMDB:ssä antanut tälle hyvinkin kriittisiä arvosteluja (eihän kaikki voi kaikista elokuvista tykätä), niin suuri osa on kuitenkin myönteistä ja varsinkin niin kutsutut oikeat kriitikot lähes yksinomaan ovat kehuneet tämän elokuvan maasta taivaisiin; yritin aikoinani tämän nähtyäni ihan etsiä jonkun ammattikriitikon teilauksen, mutta taisin parhaimmillani päästä suurin piirtein pistemäärään 3/5 (asteikko saattoi olla eri, mutta tuota luokkaa). Kuitenkaan itse tätä katsoessa en saanut siitä mitään irti. Tarinallisessa mielessä elokuva nimittäin ei tarjonnut minulle oikein mitään ja ilmeisesti minun olisi pitänyt osata kiinnittää huomiota johonkin ihan johonkin muuhun kuin tarinaan eli päähenkilö Daniel Plainviewiin ja tämän määrätietoisiin liikkeisiinsä. Plainview vs. Eli -kaksinasettelussa oli hetkensä, mutta kun elokuva ei pysynyt edes siinä, vaan lähti kesken kaiken aivan turhalle Henry-sivupolulle, niin tässä vaiheessa aloin menettää kiinnostustani tyystin. Elokuva oli lisäksi ihan liian pitkä, jotta tämän elokuvan kerronnan parissa olisi kyennyt viihtymään ja itse olisin mieluusti nähnyt elokuvan lyhyempänä, mikä olisi voinut onnistua esimerkiksi  leikkaamalla kokonaan pois tuon Henry-jakson. Pitäkää tunkkinne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti