keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Melancholia

Alkuperäinen nimi: Melancholia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg, Kiefer Sutherland
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi, Ranska, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 137 min


 - Life is only on Earth. And not for long.


Justine (Kirsten Dunst) on mennyt naimisiin Michaelin (Alexander Skarsgård) kanssa ja häitä juhlitaan Justinen siskon Clairen (Charlotte Gainsbourg) ja tämän miehen Johnin (Kiefer Sutherland) massiivisessa kartanossa. Justine kärsii kuitenkin masennuksesta, eikä hän kykene saamaan kunnon iloa irti edes omissa häissään ja hän vetäytyykin tämän tästä taka-alalle, vaikka kuinka yrittää esittää pirteää. Claire stressaa Justinen mielenvaihtelujen vuoksi, mutta hänellä on muutakin murehdittavaa, sillä vain muutaman päivän päästä Melancholia-nimisen planeetan pitäisi joidenkin arvioiden mukaan törmätä Maahan ja toisten arvioiden mukaan vain ohittaa Maa hyvin, hyvin läheltä, eikä Claire saa asiaa mielestään...

Minä naiivisti odottelin Melancholiaa saapuvaksi Poriin jo kuukausi sitten, mutta eihän nyt tällainen elokuva niin nopeasti voi tänne päästä, mutta tulipahan jossain vaiheessa kuitenkin tänne, joten viimein pääsin tämänkin katsastamaan. Kävin kuitenkin katsomassa tämän niin pian kuin mahdollista, mikä tarkoitti eilistä, koska viikonloppuna reissailin ja maanantaina piti käydä katsomassa The Resident, koska se poistui ohjelmistosta nopeammin ja halusin varmistaa, että ehdin/jaksan käydä katsomassa senkin. Niin ja jos tämä ei nyt viimeistään olisi tullut Poriin, niin olisin käynyt katsomassa tämän viikonloppuna muualla, mutta nyt ei sitten tarvinnutkaan. Yksi kesän odotetuimpia elokuvia Melancholia ehdottomasti oli ja kyllä se odotus jotenkuten palkittiin.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee melankolista Justinea ja toinen sitten häntä auttavaa, mutta samalla Melancholia-planeetan lähestymistä murehtivaa Clairea. Näitä osia ennen nähdään kuitenkin vielä eräänlainen prologi koko elokuvalle, mistä lisää seuraavassa kappaleessa. Kuten Lars von Trierin kohdalla hyvin arvattavissa olikin, oli tämäkin elokuva kuvattu käsivarakameralla, mitä nyt nämä avaruusjaksot tietysti oli animoitu. En nyt sano, että elokuva olisi varmasti ollut parempi tai huonompi normaalitavalla kuvattuna, mutta von Trier kyllä taitaa tämän kuvaustavan hyvin ja niinpä käsivaralla kuvaaminen toimikin hyvin vahvasti elokuvan eduksi ja loi osaltaan hyvin tunnelmaa. Muutenkin tunnelma oli elokuvan teemaan hyvin sopiva eli jokseenkin alakuloinen, joten siltä osin ainakin tämä toimi. Pientä epätasaisuutta oli havaittavissa osien välillä, mutta kyllähän tätä kokonaisuutena ihan mielellään katsoi ja mitä jottei katsoisi joskus vielä uudestaankin. Tähän auttoi myös elokuvan musiikki, joka mahtipontisuudessaan oli viedä jalat alta, mutta loppujen lopuksi sitäkin kuultiin melko vähän, kun pääasiassa vietiin tarinaa eteenpäin dialogien ja muun juonikuljetuksen avulla. Toki taustalla silloin tällöin soi hiljaisena jokin musiikki, mutta siihen ei osannut paneutua samalla tavalla kuin silloin, kun musiikki soi kovaa. Pidin myös siitä, että uhkaavasta katastrofista huolimatta elokuvasta ei tullut mitään massiivista maailmanlaajuista katselmusta, vaan homma pidettiin simppelinä ja niinpä elokuvassa oltiinkin käytännössä vain Clairen ja Johnin kartanon välittömässä läheisyydessä eli tämän suuren katastrofin kynnyksellä tapahtumat näytettiin vain muutamien henkilöiden näkökulmasta. Oikeastaan niin sanotusta ulkomaailmasta kertoo lähinnä Clairen käymiset Internetissä katsomassa tuoreimmat Melancholia-ennusteet.

Elokuva alkaa jonkinasteisella kollaasilla maapallon ihmisten viimeisistä hetkistä ennen Melancholian törmäystä ja nämä ihmiset liittyvät tavalla jos toisellakin itse elokuvan päähenkilöihin. Mukana ei ole vain eläviä ihmisiä, vaan samalla päästään näkemään, mitä käy monille maalauksille ja luonnolle juuri ennen törmäystä. Minä koko ajan oletin, että nämä nähdyt kohtaukset kertoisivat elokuvan päähenkilöiden oikeasti viimeisistä hetkistä, mutta en kai paljasta liikaa, jos sanon, että hahmot kohtaisivat loppunsa eri tavalla kuin alussa annetaan ymmärtää. Tässä kollaasissa soi sitten samalla hyvin mahtipontinen musiikki (ilmeisesti Richard Wagnerin Tristan ja Isolde), joka yhdistettynä kollaasiin oli kuulemma tehnyt hyvin voimakkaan vaikutuksen siskooni, mutta ainakin hivenen pienemmän vaikutuksen minuun. Hyvin komea yhdistelmä joka tapauksessa ja varsinkin musiikki oli hienoa. Tällä alkujaksolla oli kaiketikin jokin suurempi symbolinen merkityksensä, mutta itse olen yleensä niin huono ymmärtämään piilomerkityksiä, etten ainakaan itse sitä tajunnut, mutta yhtä kaikki alkujaksoa, joka kesti varmaan lähemmäs vartin, oli oikein hienoa katseltavaa.

Sitten pikku hiljaa päästään tähän ensimmäiseen osaan eli Justineen. En tiedä, tekikö käsivarakameralla kuvaaminen sen, mutta en voinut olla yhdistämättä hääjuhlia jollakin tavalla von Trierin ystävän Thomas Vinterbergin Juhlat-elokuvaan. Mitään yhtä järkyttäviä asioita ei Melancholiassa koettu, mutta joka tapauksessa koko ajan oli havaittavissa, että (juhlien) iloisesta tunnelmasta huolimatta kaikki ei todellakaan ollut kunnossa ja tunnelma oli vähintäänkin odottava. Tässä elokuvassa tosin pahimmasta päästä tuntui olevan Justinen äidin Gabyn (Charlotte Rampling) julkilausumat mielipiteet avioliitosta. Kuitenkin tuon havainnon taustalla oli tietenkin Justinen oma mielentila, joka oli kaikkea muuta kuin iloinen. Minusta von Trier on todella hyvin onnistunut kuvaamaan melankolista ihmistä (ihmekös tuo, kun on kärsinyt masennuksesta itsekin) ja niinpä Justinen masennus tuntui hyvin aidolta ja samalla hyvin kouriintuntuvan samaistuttavalta. Justinen olotila ei ollut nimittäin koko aikaa pelkkää synkistelyä, vaan hetkittäin hänelläkin tuntui olevan ihan hyvä olo ja toisinaan silloin kun ei ollutkaan, niin ainakin hän yritti esittää positiivista. Toisin sanoen juuri niin kuin melankolinen ihminen yleensäkin. Tämän hyvän masennuskuvauksen vuoksi jossain määrin jopa nautin tästä osasta ja tämä olikin selkeästi se parempi osa.

Toinen osa käsitteleekin sitten Clairea, joka tuskailee lähestyvän Melancholian kanssa ja samalla yrittää piristää siskoaan Justinea kaikin tavoin. Sisaruksista Claire on se selvästi terveempi tapaus, mutta Melancholian lähestyessä alkaa hänenkin alakulonsa näkyä. Toisin sanoen Claire ei ole valmiiksi masentunut, mutta tämä hänen melankoliansa kasvaa päivä päivältä, mikä juontaa juurensa nimenomaan Melancholian aiheuttamasta kuolemanpelosta. Tähän pelkoon vaikuttaa myöskin sitten Clairen ja Johnin lapsi Leo (Cameron Spurr), joka pitäisi saada pidettyä suhteellisen rauhallisena loppuun asti ja kiitos Johnin uskon Melancholian Maan ohittamiseen, Leo pysyykin rauhallisena ja luottavaisena aika pitkälle loppuun asti. Kuitenkin pääpaino on Clairen tuntemuksissa ja jotenkin tämä ainakin jonkinasteiseen melankoliaan vähitellen vaipuminen ei vain iskenyt samalla tavalla kuin jo valmiiksi masentuneen Justinen tuntemuksien tutkistelu. Tämä Melancholian reitin seuraaminenkan ei tarjonnut suuria tuntemuksia johtuen ehkä siitä, että lopputulos näytettiin ainakin osittain jo elokuvan alussa (no, olihan muitakin siinä alun kollaasissa muitakin toteutumattomia lopputuloksia), joskaan eihän elokuvan tarkoituksena ollutkaan aiheuttaa jännitystä sen törmäämisuhan suhteen. Hivenen jäi myös vaivaamaan tämä Melancholian lopullinen reitti, sillä minun tietoni avaruusfysiikasta ovat sen verran vähäisiä, että olisin kaivannut jonkinlaista selitystä Melancholian liikkeille ja kun sellaista ei kuultu, mieleen jäikin kysymys siitä, onko moinen liikerata oikeasti edes mahdollinen (esimerkiksi painovoiman vaikutuksesta). Pieni asia, mutta vähän jäi häiritsemään. Elokuva loppui päähenkilöiden osalta (no, ei ehkä Johnin) niin hyvin kuin tällaisessa elokuvassa nyt voi loppua ja varsinkin Leon pysyminen loppuun asti "turvassa" pahalta maailmalta miellytti.

Jo ennen elokuvan alkua pidin hyvin todennäköisenä, että tämä kuuluu niihin elokuviin, joista ei vain voi lähteä pois ennen kuin lopputekstit ovat kokonaan ohi ja olin oikeassa. Toisinaan jään lopputekstien ajaksi saliin, jos ne alkavat hyvällä musiikilla (näin esimerkiksi Tamara Drewen kohdalla), mutta ihan näin ei ollut Melancholian kanssa. Toki lopputekstien aikana soitettavaksi valitulla kappaleellakin oli merkityksensä (taisi olla tuo samainen Tristan ja Isolde kuin aiemminkin, mutta en ole varma), mutta enemmän minulle tuli sellainen olo, että elokuva ikään kuin jatkui vielä lopputekstienkin ajan ja minun oli vain pakko jäädä fiilistelemään näkemääni niiden ajaksi. Lopputekstit ja siinä kuultu musiikki ikään kuin täydensivät kokonaisuutta. Tosin luulen, että vaikka lopputekstien aikana ei olisi kuultu mitään muuta kuin hiljaisuutta, minun olisi täytynyt jäädä viimeiseen ruutuun asti.

Kirsten Dunst oli minusta nappivalinta Justinen rooliin, sillä hän omaksui roolinsa täydellisesti ja pitkälti hänen ansiotaan olikin, että kykenin pääsemään Justinen pään sisälle niinkin hyvin kuin pääsin. Kaikki Dunstin vähäisetkin eleenmuutokset tuntuivat hyvin luonnollisilta niin, että minun ei ollut lainkaan vaikea uskoa hänen roolihahmonsa todella tuntevan aidosti niin kuin mitä valkokankaalta näytti. Ihan samaan ei päässyt Charlotte Gainsbourg, vaikka eipä hänkään varsinaisesti huono ollut, mutta saattoi johtua pitkälti hänen roolihahmostaan, etten ihan samalla tavalla päässyt hänen sisälleen kuin Dunstin esittämän Justinen. Mitä tulee sitten Kiefer Sutherlandiin, niin hän oli olemukseltaan ja liikkeiltään ihan Jack Bauer, mutta taisi olla tietoinen pesäeroyritys se, että hänen äänensä kuulosti ihan erilaiselta kuin kuuluisimman roolihahmonsa, tosin enhän tiedä, miltä hän kuulosti muutamana viimeisenä kautena 24:ssä, kun en niitä ole nähnyt. Mukana menossa: Alexander Skarsgård, jota en tosin tunnistanut True Bloodin Ericin näyttelijäksi edes jälkikäteen kuvista (että hänet olikin saatu erinäköiseksi), sekä hänen isänsä Stellan Skarsgård.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Niin usein olen kironnut elokuvakokemuksia pilaavat teinikatsojat syvimpään helvettiin, että nyt on sanottava vähän päinvastaista. Salissa nimittäin oli tusinan verran katsojia ja viisi näistä oli yksi teiniporukka (ehkä 15--16-v.) ja minä ennen elokuvan alkua ajattelin jotenkin automaattisesti, että pitikö heidän tulla tämäkin elokuvaelämys pilaamaan, mutta mitäs vielä. Tuntuivat itsekin uppoutuneen tarinaan ihan täysin, enkä kuullut minkäänlaista kikatusta tai puheensorinaa. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 4. kausi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti