lauantai 23. heinäkuuta 2011

About Schmidt

Alkuperäinen nimi: About Schmidt
Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Jim Taylor
Pääosissa: Jack Nicholson, Hope Davis, Dermot Mulroney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 120 min


 - All I was doing was welcoming somebody into the family.
- Larry, we've been welcomed by you, thank you so much, now would you please just drink your fucking milk and shut the fuck up.


Omahassa asuva Warren Schmidt (Jack Nicholson) jää eläkkeelle ja hänen paikkansa ottaa hänen mielestään nuori kloppi (Matt Winston), joka ei tunne asioita läheskään yhtä hyvin kuin hän itse. Samaan aikaan Schmidtin Denverissä asuva tytär Jeannie (Hope Davis) on menossa naimisiin miehen (Dermot Mulroney) kanssa, joka on tietenkin Schmidtin mielessä täyshulttio. Warren on pihi mies, mutta nähtyään Childreach/Plan-kummi -mainoksen Warren liikuttuu ja hankkii itselleen kummilapsen Tansaniasta. Kun Warren on viemässä tälle kummipojalle osoitettua kirjettä postiin, hänen vaimonsa Helen (June Squibb) kuolee ja Warrenin on siten sopeuduttava täysin uudenlaiseen tilanteeseen eli olemaan yksin...

Kuukauden WANHAn virkaa saa tällä kertaa edustaa About Schmidt, joka on samalla kuukauden ainoa kotona katsomani elokuva. Elokuva on tullut ostettua aikana, jolloin en edes ajatellut mitään aktiiviista elokuvaharrastusta tai elokuvien ostamista ja kuuluukin niihin ensimmäisiin hankkimiini elokuviin. Jos tämä ei tullut ostettua Lost in Translationin, joka oli se ensimmäinen dvd:ni, kanssa samaan aikaan, niin hyvin pian sen jälkeen kuitenkin. Ostettuani tuli tietenkin katsottua tämä heti, mutta sen jälkeen elokuvaan en ole koskenut ja siten en muistanutkaan elokuvasta yhtään mitään muuta kuin sen, että sen pääosassa nähdään Jack Nicholson ja siten voisikin melkein puhua aivan tuoreesta katsomiselämyksestä. No, ei tämä elokuva nyt mitenkään yliveto ollut, mutta ihan hyvin meni yhden illan viihteenä tämäkin elokuva.

Elokuva menee niin sanotusti suoraan asiaan eli Schmidtin jäämisellä eläkkeelle ja tämä on elokuvan kannalta tärkeä asia, sillä kaikki tuntemukset, joita Schmidt kävi läpi elokuvan aikana, tuntui jotenkin johtuvan nimenomaan eläkkeelle jäämisestä. Eläköityminen siis oli tavallaan kaikkien tapahtumien alkuunpaneva voima. Ilman eläkkeelle jäämistä Schmidt tuskin olisi koskaan tarttunut puhelimeen ja ottanut itselleen Plan-kummia (järjestö oli kyllä Childreach, mutta lopputekstien mukaan Plan on jotenkin samaa järjestöä) tai lähtenyt road tripille ja kuka tietää, vaikka ilman eläköitymistä Schmidt olisi hyväksynyt Jeannien miehen Randallinkin paremmin, sillä Schmidtin aiemmista kokemuksista Randallin kanssa ei juuri kerrottu. Ei tämä elokuva tarinallisesti ollut mitenkään erityisen erikoinen, sillä pääosassa tuntui olevan Schmidtin oma mielentila ja kaikki tapahtumat siinä ympärillä oli jokseenkin lähinnä täytettä ja vaikka Jeannien häät loppupuolella nousikin isompaan rooliin, niin Schmidtille itselleen ei tapahtunut niin suuria asioita. Olipahan vain yksi, normaalissa elämässä melko tylsä, vaihe yhden ihmisen elämästä, mikä teki Schmidtin hahmosta jotenkin aidon oloisen ja siten elokuvan jaksoikin katsoa aika vaivatta läpi.

Elokuvan alussa Schmidtin tuntemuksia käydään läpi nimenomaan kummilapselle kirjoitettujen kirjeiden kautta ja Schmidtin kirjoittaessa (eli puhuessa kirjoittamaansa) saadaan samalla nähdä Schmidtia monissa paikoissa, jotka jotenkin liittyvät kirjoitettuihin asioihin. Kun kuitenkin 66-vuotias amerikkalainen mies kirjoittelee välillä kärkeviäkin mielipiteitään asioista 6-vuotiaalle nälkäänäkevälle tansanialaislapselle, niin näihin kirjeisiin tulee väkisinkin humoristinen sävy, kun Schmidt ei osaa oikein sopeutua kummilapsensa elämäntilanteisiin. Kirjeiden välissä Schmidt yrittää ensin sopeutua uuteen tilanteeseen talossaan, mutta pian vietetäänkin aikaa road tripillä ja välillä leirintäalueella asuntovaunupaikoissakin. Loppua kohden aletaankin sitten keskittyä enemmän Jeannien häiden järjestämiseen ja hieman harmikseni huomasin, että sen aikana Schmidt ei enää kirjoitellutkaan, sillä nämä kirjeet olivat melkeinpä elokuvan hauskinta antia. Toki ihan pikkuhauskoja tapahtumia tapahtui silloin tällöin muulloinkin, mutta kirjeissä oli ehdottomasti elokuvan parhaat puolet. Ihan lopussa Schmidt pääsi vielä kirjoittamisen makuun ja saipahan hän myös vastauksenkin, joka tuntui niin rutiininomaiselta kirjeeltä kummivanhemmalle, että pisti naurattamaan ainakin vähän.

Jack Nicholson oli, uskokaa tai älkää, loistava ja oli yksi pääsyistä sille, miksi elokuvaa oli näinkin kiva katsoa. Nicholson näyttelee nimittäin aika täydellisesti (lue: uskottavasti) ainakin alitajuisesti itsensä (eläköitymisen vuoksi) petetyksi tuntevaa, yksinäistä ja surullista Schmidtiä, joka yrittää uskotella itselleen voivansa vallan mainiosti. Niinpä tapahtui elokuvassa melkein mitä tahansa, niin aina piti kääntää katse Nicholsonin naamaan, sillä hänen ilmeistään kävi todella hyvin ilmi, mitä Scmidt kulloisessakin tilanteessa ajatteli. Muut näyttelijät jäivät surutta Nicholsonin varjoon, mutta niin pitikin. Mukana menossa: Kathy Bates (Piina, Dolores Claiborne), Hope Davis (Pimeyden sydän), Dermot Mulroney (Frendit), Matt Winston (Frendit) sekä Angela Lansbury (Murhasta tuli totta).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Le Havre

PS. Tämä kuukauden WANHA tuli kyllä ihan tarpeeseen. Mua on jo viikon verran himottanut päästä taas elokuvien pariin täyspäiväiseksi, mutta en voi antaa itselleni periksi, vaan pakko jatkaa tätä leffalomaa vielä reilu viikko, kun olin itelleni luvannut, etten elokuvia ennen elokuuta liiallisen valoisuuden vuoksi juuri kotona katso. Tuskaa tämä on silti. No, jääpähän enemmän aikaan tuolle MacGyverille sitten. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti