sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Movie Monday #9 - Mikä fiilis! - Imperiumi on minun!

Tämänkertaisena Movie Monday -haasteena oli kertoa tiettyyn hetkeen tai tunteeseen viittaavasta elokuvasta, joka tuo aina mieleen sen hetken tai tunteen. No, minä jätin aikoinaan 30 Days of Musicin väliin kokonaan, koska arvelin, etten koskaan keksisi niihin kaikkiin kohtiin mitään, minkä vuoksi muunsin haasteen leffamuotoon. Samoin monissa näissä aiemmissa haasteissa en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin osannut kirjoittaa niiden aiheista mitään, jos olisi pitänyt kertoa elokuvien sijasta musiikista. Tämä haaste on kuitenkin ihan toista maata ja olisin voinut keksiä tähän kohtaan monen moista kappaletta, joista olen ammentanut aina tiettyyn hetkeen viittaavia muistoja tai fiiliksiä, kun taas elokuvien kohdalla en meinannut osata kirjoittaa oikein mistään mitään, enkä ilmeisesti ole ainoa, jolle tämä haaste oli turhankin haasteellinen. Olen saanut lukea monia ihania vastauksia, joissa jokin elokuva on tuonut mieleen jonkin tietyn hetken, mutta itse en meinannut löytää mitään kunnollista vastausta ja itse asiassa tämäkin posti on vähän sellainen "no jos nyt väkipakolla joku" -oloinen posti ja kalpenee ainakin omalla listallani muiden vastausten rinnalla. Näin varsinkin, kun niin Truman Show'sta kuin Stand By Me:stä tuli kerrottua jo 30 Days of Moviesin aikana, enkä jaksa toistaa itseäni. Niin sanotusta oikeasta elämästä en siten löytänytkään enää sellaisia "mikä  fiilis!", vaan minun oli pakko mennä leffamaailmaan ja elokuvan Inland Empire ääreen.


Oli lauantai. Ilma oli nätti, taivaalla ei juuri pilvenhattaraa tainnut näkyä ja oli vuodenaikaan nähden melko lämmin. David Lynch oli jäänyt minulta vähän pimentoon, mutta maineen tunteneena minua kiinnosti suuresti tämä elokuva, joka lopulta tuli Poriinkin teatterilevitykseen, mutta en nyt muista, kuinka kauan siihen meni Suomen ensi-illasta. Olin ostanut lipun ylimmälle riville ja keskelle, kuten yleensä tein, jos vain mahdollisuus oli. Sitä en nyt muista, olinko ostanut lipunkin juuri ennen näytöstä vai paljon aiemmin. Joka tapauksessa, elokuva alkoi klo 17:15, ja minä astelin vähän sitä ennen Porin Finnkinon 120-paikkaiseen kakkossaliin. Siinä sitten menin paikalleni ja havahduin: Ei ketään muuta. No, kaikki eivät ole saliin menneet yhtä ripeään tahtiin kuin minä, joten siinä vähän aikaa jäin odottelemaan, josko joku sieltä vielä tulisi, mutta ei näkynyt, ei kuulunut. Koko 120-paikkainen leffasali oli minun, vain minun ja minä vielä istuin siellä ylimmällä rivillä keskellä, joten minulla tuli suorastaan majesteetillinen olo; ihan kuin olisin saanut yksityisnäytöksen, johon kellään muulla ei olisi asiaa. Oli siinä sitten todella hienoa katsella elokuvaa, vaikka elokuva ei minusta ihan täydellinen ollut, vaikkakin ihan hyvä, mutta siinä tilanteessa sekin meni vallan mainiosti. Nykyään, kun elokuvaa alan katsoa, se tuo minulle tuon "yksityisnäytöksen" fiiliksen mieleen.

Sittemmin on yksityisnäytös ollut hyvin lähellä kahdesti ja nämä molemmat kerrat tapahtuivat viime syksynä Finnkinon Klassikkosarjan elokuvien aikana. Toisella kerralla homman pilasi työkaveri, joka oli sattumalta tullut samaan näytökseen ja toisella kerralla eräs tyyppi, jonka oli pakko räplätä kännykkäänsä koko ajan.

Ihmemies MacGyver - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: MacGyver - Season 5
Ohjaus: Michael Caffey, Charles Correll, William Gereghty, ym.
Käsikirjoitus: Stephen Downing, Paul B. Margolis, Chris Haddock, ym.
Pääosissa: Richard Dean Anderson, Dana Elcar
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Jaksojen määrä: 21

- Oh my God. I just figured out what you're doing. You know what I think? I think you're crazy.
- Give me a few hours, you'll know for sure.
 

Ennen kesää kun suunnittelin katsomisaikatauluja, määritin ihanteelliseksi tilanteeksi sen, että saisin katsottua kaikki seitsemän Ihmemies MacGyverin kautta leffakesätauon aikana, mutta arvelin jo tuolloin, etten tule siihen yltämään, eikä niin käynytkään, kun olen tehnyt tämän kesän aikana niin paljon muutakin kuin vain katsellut televisiota. Kakkostavoitteeni oli kuitenkin se (tämäkin perustui johonkin laskelmaan, jota en muista), että saisin viisi ensimmäistä kautta katsottua ja näin tuli nyt siis tehtyä ja sopivasti viimeisenä päivänä ennen "virallista" leffatauon loppumista, sillä viimeisen jakson katsoin vasta tänä aamuna. Nyt nämä kaksi jäljellä olevaa kautta olisi tarkoitus katsoa elokuun aikana, mutta jo nyt kalenterini huutaa armoa, kun elokuvien katselun lisäksi pitäisi vielä pyöräilläkin. Viikonloppuisin periaatteessa pitäisi olla aikaa, mutta onpahan niillekin kolmena viikonloppuna ainakin jonkin verran ohjelmaa. No, eiköhän tämä tästä jotenkin lutviudu.

Mitä tulee sitten tähän viidenteen kauteen, niin ei tämä edellisten kausien veroiseksi tapaukseksi noussut. Kyllähän jaksoja edelleen ihan mielellään katsoi, mutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta mitään erikoisen hienoja elämyksiä ei tarjottu. Jännitys oli monin paikoin poissa, vaikka ihan uteliaisena katselikin erinäisten tapahtumien kehitystä. Jaksot olivat usein hyvin rutinoidun oloisia ja niinpä MacGyver (Richard Dean Anderson) tovereineen tekivät yhtä, pääkonnat tekivät toista ja siinä meni sitten pitkä tovi, ennen kuin näiden välille saatiin minkäänlaista jännitystä ja useinkin se jännitys oli sitä sorttia, että MacGyver suljetaan johonkin, jossa Mac tekee sitten jonkin macgyverismin ja pian tämän jälkeen MacGyver pääseekin konnien kimppuun. Tässä suhteessa kauden loppupuoli oli selvästi alkukautta kivempi, noin niin kuin kokonaisuutta ajatellen, vaikka hieman heikompia jaksoja mahtuu loppupuolellekin. Mitäs kausi sitten pitikään sisällään?

Nyt on päästy alkutunnarissa perusasioiden äärelle eli MacGyver Theme kuulostaa sellaiselta kuin pitääkin ja vieläpä kokonaisena, mitä nyt sen räjähdyskuvan aikana kuullaankin taustalla pientä lisäpimputusta, mutta sitä hädin tuskin huomaa. Niinpä ei puhutakaan nyt siitä, vaan puhutaankin MacGyverin autosta, joka on vaihtunut Jeepistä isoisänsä Harryn (John Anderson) vanhaan pickupiin eli avolava-autoon ja en ollut edes muistanut tällaista suurta muutosta MacGyverin elämässä. Ei sillä, avolavaksi MacGyverin auto oli ihan tyylikkään näköinen, vaikka oli siinä Jeepissäkin toisaalta oma hohtonsa.

Kolmannella kaudella olleen edellisen kaksoisjakson (Lost Love) aikana olin miettinyt, miltä tulee näyttämään tulevat tv-elokuvat, joita en ole vielä nähnyt. No, tämä kausi aloitetaan Legend of the Holy Rose -kaksoisjaksolla, joka toi edellistä kaksoisjaksoa enemmän nuo tv-elokuvat mieleen, sillä nyt ollaan ihan oikean suuraarteen etsinnässä, kun etsitään Graalin maljaa ja jos noiden tv-elokuvien nimistä voidaan jotain päätellä, niin vähän samanlaista menoa on odotettavissa... ehkä. Tässä oli kuitenkin jakso, johon ei tiivistäminen yhteen jaksoon olisi missään nimessä sopinut, mutta silti hei: Mikä tämän alkuseikkailun tarkoitus ihan oikeasti oli? Tuntui ihan kuin olisi tarjottu jonkinlainen alkupala James Bond- elokuvien tai ensimmäisen kauden tyyliin ennen varsinaiseen seikkailuun siirtymistä, mutta väkinäiseltähän tämä tuntui, kun alun tapahtumilla ei ihan oikeasti ollut mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Tai no, saatiinhan siihen päätarinan alkuun sitten pieni epäilys yöllisen hiippailijan henkilöllisyydestä tai yhteyksistä, mutta sekin hävisi heti aamun valjettua.

Murdoc (Michael Des Barres) oli muuten jälleen mukana jaksossa Halloween Knights. Nyt hän on selvinnyt siis rekan räjähdyksestä, korkealta vuorelta putoamisesta ja aivan yllättäen nyt myös sitten uima-altaan viemäriverkkoon joutumisesta. Tällä kertaa Murdoc nähdään hieman yllättävässä roolissa, sillä nyt hän tulee kuvioihin nimenomaan pyytämään apua MacGyverilta, joka pienen jahkailun jälkeen suostuukin auttamaan. Tässä kyllä riitti jännitettävää ainakin alussa, kun piti miettiä, onko Murdoc ihan tosisaan vai yrittääkö hän saada MacGyverin vaan ansaan. Jakson alussa muuten nähdään ihan kivasti eräänlainen montaasi Jack Daltonin (Bruce McGill) tempauksista, kun Murdoc jäljitteli Daltonin tyyliä; miten hän tiesi niistä onkin sitten oma kysymyksensä. No, tässä jaksossa Murdoc sitten jäi räjähtäneen rakennuksen alle, mutta kuten lopussa nähdään, hän selvisi siitäkin. Totta kai tiedossa oli, ettei Murdoc aio jättää MacGyveria rauhaan, mutta silti Murdocin viesti MacGyverille oli vähän hölmö, kun Murdoc oli kuin mitään jakson tapahtumista ei olisi tapahtunutkaan. Murdoc nähdään myös toisessa jaksossa, tosin vain MacGyverin unessa, joka päättyi hyvin tutunomaisesti Murdocin osalta, vaikka hän ei "kuollutkaan".

Mitäs muuta mukavaa kauden jaksot piti sisällään? No, Murdoc-jakson lisäksi kauden parhaimmistoon kuului Jenny's Change, jossa nähdään rikollispomon (Vic Tayback) päänmenoksi järjestetty huijausoperaatio, jossa onnistuttiiin huijaamaan myös ainakin allekirjoittanutta. Kyseisessä jaksossa MacGyver naamioituu nörtti Dexteriksi ja ilmeisesti tekijät tykkäsivät hahmosta niin paljon, että "Dexter" nähtiin myös seuraavassa jaksossa Deep Cover, mutta selvästi huonommalla menestyksellä. Cease Fire -jaksossa sitten MacGyver lavastetaan syylliseksi murhayritykseen ja hän joutuu niin pakenemaan oikeita syyllisiä kuin myös puhdistamaan maineensakin. The Ten Percent Solutionissa MacGyver joutuu puolestaan tekemisiin uusnatsien kanssa ja vaikka pääpahikset saatiinkin kiinni, niin näyttihän tämä sellaiselta jaksolta, että siihen voisi odottaa jatkoa, mutta saa nyt nähdä, tapahtuuko sellaista. Kiva jakso kuitenkin ja... jotenkin pelottava. Two Times Trouble -jaksossa MacGyver joutuu identtisten kaksosten (Audrey Landers molempina) pauloihin, jossa kaikki ei taida olla ihan siltä kuin ensinäkemältä näyttää. Tällä kaudella päästiin taas valistamisen makuun jaksossa Black Rhino, kun valistettiin katsojia ihan Richard Dean Andersonin äänellä mustasarvikuonojen vähyydestä.

Noin muuten kausi tarjosi pääosin ihan kivaa menoa, joten ei tämänkään kauden parissa aika tylsäksi käynyt. Muutaman jakson haluan kuitenkin nostaa esiin, ei niinkään huonouden vuoksi, vaan pikemminkin hölmöyden. Nämä jaksot olivat Madonna, Serenity sekä kauden päättävä Passages. Näissä kaikissa mennään tavalla tai toisella absurdiuden puolelle. Madonnassa häviää Madonna-patsas kirkosta, jonka jälkeen tapahtuu kaikille kivakkeille kaikkea kivaa ja mukavaa, kunnes patsas löytää tiensä kotiin kuin itsestään ja tämän jakson punainen lanka oli havaittavissa hyvin varhaisessa vaiheessa. Serenityssa puolestaan koetaan tämä Murdoc-kappaleessa mainittu unijakso, joka tapahtuu villin lännen maisemissa. Okei, unijaksot ovat ihan kivaa vaihtelua noin yleisesti, eikä tämäkään huono ollut, vaikka kunnon jännitystä ei ollutkaan tarjolla jakson unimaisuudesta johtuen ollenkaan, mutta jakson loppu menikin sitten aivan naurettavuuksiin. Tässä jaksossa oli hauskaa se, että MacGyver ja Pete Thornton (Dana Elcar) olivat ainakin hetken aikaa toistensa vihollisia. Passages-jakso on saattanut olla aikoinaan jännä tullessaan ensimmäistä kertaa ulos, sillä olihan kyseessä kauden päätös ja MacGyver on kuolemaisillaan ja käykin vähän niin kuin rajan takana. Näin jälkikäteen ajateltuna tässä ei ollut juuri jännitettävää, kun tiesi kausia olevan edessä vielä kaksi, kuten myös niitä tv-elokuviakin, mutta huvittavan tästä jaksosta teki sen, että jopa siellä rajan takana MacGyver "sortuu" macgyverismeihin.

Macgyverismeistä puheen ollen tälläkin kaudella niitä oli tarjolla jokseenkin heikonlaisesti, mutta ehdottomasti parhaaksi macgyverismiksi nousee palaneen paperin pelastaminen lukukuntoon glyserolilla, vedellä ja valokuvauspimiön laitteilla. Myös muita mainioita macgyverismeja oli tv-antennin muuntaminen laskeutumiskoukuksi ja esiintymislavan kuljettaminen käsipainot pyörinä.

Silmiinpistävää kaudessa oli se, että Bruce McGillin esittämä Jack Dalton loisti lähes kokonaan poissaolollaan, eikä häntä näkynytkään kuin parissa jaksossa ja toinen näistä jaksoista oli ylempänä mainittu Serenity, jossa myös Teri Hatcherin (jälleen niin Täykkärit-Hatcherin näköinen) Penny Parker oli mukana. Kauden lopussa näemme myös jälleen pitkästä aikaa MacGyverin isoisän Harryn (John Anderson), jota olinkin ehtinyt kaivata takaisin jo useaan otteeseen. Jakson tapahtumien pohjalta tosin voisi olettaa, että tämä jakso jäi John Andersonin viimeiseksi sarjassa (no, John Anderson kuolikin 1992). Ilmeisesti edellisen kauden Jesse Coltonista oli tykätty siinä määrin, että nyt niitä Coltoneita nähdään jaksossa peräti kolmin kappalein eri jaksoissa ja yksi Coltoneista on Billy Colton, jota näyttelee Cuba Gooding Jr., joka oli toki mukana edelliselläkin kaudella, mutta eri roolissa. Muita uuden identiteetin saaneita näyttelijöitä oli Kai Wulff (tällä kaudella jo kolmas rooli, vaikken ensimmäistä ollut muistanutkaan ennen tarkistamista) sekä Michael Ensign (tuttu Frendeistä ja Salaisista kansioista). Lisäksi tavalla jos toisella Challenge-keskuksessa aiemmin pyörineet Roxanne Reese ja Charles Payne uusivat roolinsa. Kauden aikana nähdään myös niin Linda Blair (Manaaja) kuin Mayim Bialik (Kullannuppu). Jälkimmäinen oli mukana peräti kahdessa jaksossa ja totuuden nimissä on sanottava, että tunnistin hänet vasta siinä toisessa jaksossa. Ihan niin kuin sitä tunnistettaisiin näyttelijä, jota on nähnyt jossain sarjassa viimeksi 15 vuotta sitten *puna*, joskin Kullannuppuhan oli tuohon aikaan suosikkisarjojani, toinen *puna*.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Yllä mainitsemassani The Ten Percent Solution -jaksossa ollaan muuten samaisessa rakennuksessa, joka tuli minulle tutuksi Salaisten kansioiden jaksossa, jossa Mulder ja Scully löytävät hyllykilometreittäin tietoja tutkituista ihmisistä, myös Scullysta itsestään sekä Mulderista ja tämän siskosta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Herra Popper ja pingviinit

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Viimeinen(kö) vilkaisu dvd-seinälleni

Pätkittäin edennyt kesätauko elokuvista tekee loppuaan... vihdoinkin! Kuten jossain postissa jo kerroinkin, niin tämä kesätauko on ollut ihan kiva, mutta viimeiset kaksi viikkoa on leffakuume noussut aikalailla ja tekisikin mieli päästä leffojen pariin taas täysillä, mutta jos tässä vielä jokusen päivän nostelisi sitä leffakuumetta entisestään. On tätä tauon loppumista taas odotettukin. Ei sillä, ihan kivaahan tässä tauon aikana on pidetty niin MacGyverien kuin muiden aktiviteettienkin parissa, että aika ei sillä tavalla ole käynyt pitkäksi, eikä nekään lopu leffojen katselun jatkuessa täydellä teholla, mutta kyllä leffojenkin pariin mielellään palaa. Olin ajatellut lievittää pahinta leffanälkääni nyt viikonloppuna parillakin elokuvalla leffateatterissa, mutta sitten päätin jättää nekin ensi viikon alkuun. Näin osin muiden viikonloppusuunnitelmien vuoksi, mutta osin myös siksi, että edelleen tuntuu olevaan sopivaan leffankatseluaikaan (viimeistään klo 22 aloitus) vähän turhan valoisaa, joten niinpä elokuun aloittaa ihan mieluusti pimeässä elokuvasalissa. Eikä sillä, että ihan heti olisin kauhuelokuvia katsomassa, joihin se hämärämpi valo kelpaisi paremmin, mutta kuitenkin. Niin ja ei se valoisuus parissa päivässä juuri vähene, mutta on sekin jotain. Nyt olen katsellut tällä viikolla näitä auringonlaskemisia ja todennut, että siinä vähän ennen yhtätoista alkaa olla sellaista hämärää, jonka parissa myös leffankatselu on mukavinta. No, eiköhän valo vielä pimeydeksikin muutu vähitellen. Sitä odotellessa voisinkin tarjota kuvan dvd-seinältäni, joka saattaa olla tässä kuvassa lopullisessa asussaan, kun minulta on moneen otteeseen kysytty, että mihin ihmeeseen kaikki mun leffat oikein mahtuu ja tässä tulos:


Itse seinästä mulla ei ole pahemmin mitään suurta sanottavaa, mitä nyt sen verran voisi sanoa, että silloin kun päivitän katsottuja elokuvia tuolle seinälle (noin kerran kuukaudessa), niin aikaa kuluu suurin piirtein tunnin verran (joku siitä saattaisi kuitenkin kysyä). En ole täysin varma, onko tämä viimeinen vilkaisu tälle dvd-seinälle eli vieläkö järjestelen sitä (aikaa kyllä olisi), kun eräät syksyn varalle tehdyt suunnitelmat saattavat tehdä päivittämisen turhaksi, mutta saa nyt nähdä. Kyllä tuohon periaatteessa vielä parin kuukauden dvd:t voisi laittaa, mutta en ole juuri tässä vaiheessa varma, riittääkö siihen intoa. No, aika näyttää. Periaatteessahan tuohon mahtuisi vielä kaksin verroin leffoja, mutta jäänee "haaveeksi".

Tuossa pöydällä 101 kauhuelokuvaa -kirjan, joka on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle, takana on katsomattomat tv-sarjat, joten eipä nekään sitten ihan heti ole loppumassa. Vasemmalla puolestaan on tämän syksyn ns. urakka, eli siinä on toistaiseksi katsomattomat elokuvat. En ole laskenut niitä kovinkaan tarkkaan, mutta olen kyllä arvioinut, että ne kestäisivät pitkälti marraskuulle ja jos nuo syksyn suunnitelmat totetuvat, niin voi olla, että riittää ihan loppuvuoteen asti... ja tänä viikonloppuna on "aivan pakko" tilata muutama dvd, jotka nousevat katselulistan, no jos ei nyt ihan kärkeen, niin aika lähelle. Nyt elokuusta alkaen luvassa on niin suuria klassikoita eli 1001-elokuvia (mm. Arabian Lawrence, Kauriinmetsästäjä ja Titanic), kauhuelokuvaputkea (mm. Frankenstein, Christine, Das Experiment), kuin myös muita hittielokuvia (mm. Yksin kotona, Iso-Arskaa, Ace Ventura), joista iso osa taitaa olla 90-luvulta, ellen ihan väärässä ole, mutta on mukana kyllä vanhempiakin hittielokuvia (mm. Konna ja koukku ja Mies ja alaston ase -leffat). Näillä siis mennään loppuvuotta kohti. :)

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Sodankylän satoa: Le Havre

Alkuperäinen nimi: Le Havre
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: André Wilms, Blondin Miguel, Jean-Pierre Darroussin
Valmistusmaa: Suomi, Ranska, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 93 min

 

Suhteellisen boheemia elämää Le Havressa viettävän ja kengänkiillottajana toimivan Marcel Marxin (André Wilms) vaimo Arletty (Kati Outinen) sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan hoidettavaksi, mutta annetut ennusteet eivät ole lupaavia. Samoihin aikoihin satamasta löytyy kontillinen laittomia pakolaisia, mutta yksi pakolaispoika, Idrissa (Blondin Miguel), pääsee pakoon. Marcel löytää Idrissan ja ottaa hänet siipiensä suojiin. Pojan kuitenkin pitäisi päästä eteenpäin Lontooseen, mutta miten tämä onnistuisi, kun poliisitkin ovat Idrissan perässä?

Tämä on nyt sitten viimeinen Sodankylän Elokuvajuhlilla katsotun elokuvan arvostelu, vaikka Le Havre ei ollutkaan se vihoviimeinen katsottu elokuva siellä. Syy siihen, miksen julkaissut tätä muiden mukana jo kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla, löytyy samasta asiasta kuin Viimeisen sirkuksen kohdalla eli elokuva ei ollut saanut vielä kotimaan elokuvateattereissa ensi-iltaansa. Viimeisen sirkuksen kohdallahan ajastin arvostelun ilmestyväksi ensi-iltaviikkonsa alkuun, mutta Le Havren kohdalla ensi-iltaa saa vielä odottaa, sillä se koittaa vasta 9.9.2011 (ennakkoja ihan varmasti tulee). Kuitenkin halusin julkaista arvostelun jo nyt, sillä halusin jättää Sodankylän "kuulumiset" taakseni ennen kuin leffaralli pääsee taas täyteen vauhtiin ensi kuussa, joten siksi tämäkin arvostelu tulee vielä näin heinäkuun puolella.

Lapinsuu-teatteriin oli saanut lippuja jokaiselle päivälle jo avajaispäivänä, mutta muiden esityspaikkojen liput tulivat myyntiin vasta päivää ennen näytöstä. Le Havren kohdalla liput tulivat myyntiin vasta näytöspäivän aamuna yhdeksältä ja kun itse olin koululla vasta vähän ennen puolta yhtä, niin ei puhettakaan, että olisin saanut enää lippuja siihen. Lähdin sitten katsomaan Lapinsuuhun päivän ensimmäistä elokuvaani ja kun se oli ohi, palasin koululle ostaakseni lipun johonkin Le Havren kanssa samaan aikaan tulevaan elokuvaan. Koululla huomasinkin, että Le Havre oli saanut suuren suosion siivittämänä yölle toisen näytöksen, johon kyllä lippuja oli jäljellä (iltaan mennessä nekin olivat huvenneet), joten pääsin itsekin katsomaan tämä Aki Kaurismäen uutukaisen. Jäi kyllä yksi Scorsesen elokuva näkemättä, mutta jälkikäteen (eli lipun tähän toiseen Le Havren näytökseen ostettuani) luinkin, että se olisi ollut jokin konserttielokuva, joten ihan hyvä vaan, että sain lipun tähän Le Havreen, sillä eipä elokuva huono ollut.

Marcel oli hivenen pummimainen tyyppi, mikä toi hänen hahmoonsa heti alussa sopivanlaista huumoria, joten elokuva lähti ihan kivasti käyntiin. Vaikka pakolaisia tässä olikin, niin ei elokuva silti ollut mielestäni kannanotto pakolaispolitiikkaan, vaan olipahan vain elokuva, jossa kerrottiin yhden pakolaisen tarina Marcelin seurassa. Minusta oli hauskaa, miten kaikki Marcelin ystävät osallistuivat pakolaisen piilotteluun, vaikka poliisitoimet tämän yhden pakolaisen eli Idrissan löytämiseksi olivatkin ehkä hieman liioitellut. Elokuva erottuu edukseen sen sisältämän huumorin avulla ja huumori olikin lähtöisin pitkälti Marcelin repliikeistä ja tekemisistä. Sen sijaan itse juonessa ei ollut oikein mitään uutta, vaan pakolaisen kohtalo oli jo alkumetreillä asti selvä, eikä loppu tämän osalta mikään yllätys ollutkaan. Tosin myönnänkin, että Kaurismäen tuotantoon perehtymättömänä enhän voinut varmasti tietää, millaisia jippoja hän elokuvissaan harrastaa. Minulle kyllä tuli sellainen olo, että Marcelin vaimo Arletty haluttiin pois talosta pakolaisen vierailun ajaksi, minkä vuoksi keksittiin tämä sairaalajuttu ja niinpä elokuvan loppu tuntuikin vähän turhan helpolta.

Marcelia näytellyt André Wilms oli kyllä hyvä valinta, sillä hän teki hieman nuhjuisen oloisesta hahmostaan samaan aikaan hauskan, hieman koskettavan, mutta myös aidonoloisen, enkä ihmettelisi yhtään, jos Ranskassa vaeltelisi paljon Marcelin kaltaisia taiteilijasieluja. Kati Outinen oli kanssa ihan hyvä, mutta häntä näkyi elokuvassa ihan liian vähän aikaa. Poliisietsivä Monetina nähty Jean-Pierre Darroussin oli hänkin varsin mainio ilmestys. Blondin Miguel Idrissana oli ihan ok.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 5. kausi

lauantai 23. heinäkuuta 2011

About Schmidt

Alkuperäinen nimi: About Schmidt
Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Jim Taylor
Pääosissa: Jack Nicholson, Hope Davis, Dermot Mulroney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 120 min


 - All I was doing was welcoming somebody into the family.
- Larry, we've been welcomed by you, thank you so much, now would you please just drink your fucking milk and shut the fuck up.


Omahassa asuva Warren Schmidt (Jack Nicholson) jää eläkkeelle ja hänen paikkansa ottaa hänen mielestään nuori kloppi (Matt Winston), joka ei tunne asioita läheskään yhtä hyvin kuin hän itse. Samaan aikaan Schmidtin Denverissä asuva tytär Jeannie (Hope Davis) on menossa naimisiin miehen (Dermot Mulroney) kanssa, joka on tietenkin Schmidtin mielessä täyshulttio. Warren on pihi mies, mutta nähtyään Childreach/Plan-kummi -mainoksen Warren liikuttuu ja hankkii itselleen kummilapsen Tansaniasta. Kun Warren on viemässä tälle kummipojalle osoitettua kirjettä postiin, hänen vaimonsa Helen (June Squibb) kuolee ja Warrenin on siten sopeuduttava täysin uudenlaiseen tilanteeseen eli olemaan yksin...

Kuukauden WANHAn virkaa saa tällä kertaa edustaa About Schmidt, joka on samalla kuukauden ainoa kotona katsomani elokuva. Elokuva on tullut ostettua aikana, jolloin en edes ajatellut mitään aktiiviista elokuvaharrastusta tai elokuvien ostamista ja kuuluukin niihin ensimmäisiin hankkimiini elokuviin. Jos tämä ei tullut ostettua Lost in Translationin, joka oli se ensimmäinen dvd:ni, kanssa samaan aikaan, niin hyvin pian sen jälkeen kuitenkin. Ostettuani tuli tietenkin katsottua tämä heti, mutta sen jälkeen elokuvaan en ole koskenut ja siten en muistanutkaan elokuvasta yhtään mitään muuta kuin sen, että sen pääosassa nähdään Jack Nicholson ja siten voisikin melkein puhua aivan tuoreesta katsomiselämyksestä. No, ei tämä elokuva nyt mitenkään yliveto ollut, mutta ihan hyvin meni yhden illan viihteenä tämäkin elokuva.

Elokuva menee niin sanotusti suoraan asiaan eli Schmidtin jäämisellä eläkkeelle ja tämä on elokuvan kannalta tärkeä asia, sillä kaikki tuntemukset, joita Schmidt kävi läpi elokuvan aikana, tuntui jotenkin johtuvan nimenomaan eläkkeelle jäämisestä. Eläköityminen siis oli tavallaan kaikkien tapahtumien alkuunpaneva voima. Ilman eläkkeelle jäämistä Schmidt tuskin olisi koskaan tarttunut puhelimeen ja ottanut itselleen Plan-kummia (järjestö oli kyllä Childreach, mutta lopputekstien mukaan Plan on jotenkin samaa järjestöä) tai lähtenyt road tripille ja kuka tietää, vaikka ilman eläköitymistä Schmidt olisi hyväksynyt Jeannien miehen Randallinkin paremmin, sillä Schmidtin aiemmista kokemuksista Randallin kanssa ei juuri kerrottu. Ei tämä elokuva tarinallisesti ollut mitenkään erityisen erikoinen, sillä pääosassa tuntui olevan Schmidtin oma mielentila ja kaikki tapahtumat siinä ympärillä oli jokseenkin lähinnä täytettä ja vaikka Jeannien häät loppupuolella nousikin isompaan rooliin, niin Schmidtille itselleen ei tapahtunut niin suuria asioita. Olipahan vain yksi, normaalissa elämässä melko tylsä, vaihe yhden ihmisen elämästä, mikä teki Schmidtin hahmosta jotenkin aidon oloisen ja siten elokuvan jaksoikin katsoa aika vaivatta läpi.

Elokuvan alussa Schmidtin tuntemuksia käydään läpi nimenomaan kummilapselle kirjoitettujen kirjeiden kautta ja Schmidtin kirjoittaessa (eli puhuessa kirjoittamaansa) saadaan samalla nähdä Schmidtia monissa paikoissa, jotka jotenkin liittyvät kirjoitettuihin asioihin. Kun kuitenkin 66-vuotias amerikkalainen mies kirjoittelee välillä kärkeviäkin mielipiteitään asioista 6-vuotiaalle nälkäänäkevälle tansanialaislapselle, niin näihin kirjeisiin tulee väkisinkin humoristinen sävy, kun Schmidt ei osaa oikein sopeutua kummilapsensa elämäntilanteisiin. Kirjeiden välissä Schmidt yrittää ensin sopeutua uuteen tilanteeseen talossaan, mutta pian vietetäänkin aikaa road tripillä ja välillä leirintäalueella asuntovaunupaikoissakin. Loppua kohden aletaankin sitten keskittyä enemmän Jeannien häiden järjestämiseen ja hieman harmikseni huomasin, että sen aikana Schmidt ei enää kirjoitellutkaan, sillä nämä kirjeet olivat melkeinpä elokuvan hauskinta antia. Toki ihan pikkuhauskoja tapahtumia tapahtui silloin tällöin muulloinkin, mutta kirjeissä oli ehdottomasti elokuvan parhaat puolet. Ihan lopussa Schmidt pääsi vielä kirjoittamisen makuun ja saipahan hän myös vastauksenkin, joka tuntui niin rutiininomaiselta kirjeeltä kummivanhemmalle, että pisti naurattamaan ainakin vähän.

Jack Nicholson oli, uskokaa tai älkää, loistava ja oli yksi pääsyistä sille, miksi elokuvaa oli näinkin kiva katsoa. Nicholson näyttelee nimittäin aika täydellisesti (lue: uskottavasti) ainakin alitajuisesti itsensä (eläköitymisen vuoksi) petetyksi tuntevaa, yksinäistä ja surullista Schmidtiä, joka yrittää uskotella itselleen voivansa vallan mainiosti. Niinpä tapahtui elokuvassa melkein mitä tahansa, niin aina piti kääntää katse Nicholsonin naamaan, sillä hänen ilmeistään kävi todella hyvin ilmi, mitä Scmidt kulloisessakin tilanteessa ajatteli. Muut näyttelijät jäivät surutta Nicholsonin varjoon, mutta niin pitikin. Mukana menossa: Kathy Bates (Piina, Dolores Claiborne), Hope Davis (Pimeyden sydän), Dermot Mulroney (Frendit), Matt Winston (Frendit) sekä Angela Lansbury (Murhasta tuli totta).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Le Havre

PS. Tämä kuukauden WANHA tuli kyllä ihan tarpeeseen. Mua on jo viikon verran himottanut päästä taas elokuvien pariin täyspäiväiseksi, mutta en voi antaa itselleni periksi, vaan pakko jatkaa tätä leffalomaa vielä reilu viikko, kun olin itelleni luvannut, etten elokuvia ennen elokuuta liiallisen valoisuuden vuoksi juuri kotona katso. Tuskaa tämä on silti. No, jääpähän enemmän aikaan tuolle MacGyverille sitten. :D

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Ihmemies MacGyver - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: MacGyver - Season 4
Ohjaus: Michael Vejar, Charles Correll, Chuck Bowman ym.
Käsikirjoitus: Rick Drew, John Sheppard, Michelle Poteet Lisanti, ym.
Pääosissa: Richard Dean Anderson, Dana Elcar, Bruce McGill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989
Jaksojen määrä: 19

- So, what's next on the list of tortures?
- Well, I call it an obstacle course. Some of the others call it "MacGyverland".
 

Nyt kun vauhtiin pääsin, niin tämä Ihmemies MacGyverin neljäs kausi meni jokseenkin nopeasti, kun ei tähän mennyt kuin puolisentoista viikkoa (aloitin kait viime viikon alussa), jonka aikana liian pitkiksi venyneet pyöräretket saattoivat typistää katsottujen jaksojen määrää jopa yhteen per ilta, mutta yleensä kyllä tuli katsottua useampikin jakso per ilta ja viime sunnuntaina vieläpä tuplamäärä normaaliin verrattuna ellei vähän enemmänkin. Niin ja mikäs oli tätä kautta katsoessa, kun tämä oli suurin piirtein ensimmäisen kauden veroinen elämys, minkä vuoksi jaksoja oli oikeastaan alusta loppuun asti hauska seurata paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Aloitetaan tuttuun tyyliin introsta ja tunnusmusiikista puhumalla. Tälle kaudelle oli tosiaan saatu uudet kuvat introon ja suurimman osan niistä pätkistä olin havainnut jo edellistä kautta katsoessa (eli muistin, että juuri tietty pätkä nähdään myöhemmin introssa). No se siitä ja mennään tärkeämpien asioiden äärelle eli alkuintroon. Kolmannen kauden lyhentämishelvetistä oli päästy, mutta nytkään kausi ei alkanut ihan sillä tutuimmalla introlla, vaan nyt tämä kuuluisa tunnusmusiikki oli saanut sellaista pimpelipompeli/blingblong -aineksia sekaan, mikä ei sinänsä haitannut, kun pääasia minulla oli, että tunnusmusiikki kuultaisiin niin sanotusti kokonaisena. Tätä pimpelipompeli-tunnaria kuultiin ainakin kauden ensimmäisissä jaksoissa, mutta myös kauden loppuvaiheilla, mutta muuten taisi tunnarina olla se alkuperäinen versio tai hyvin lähelle sitä. Yhden kerran kyllä joutuivat lyhentämään tämän pimpelipompeli-tunnusmusiikin ja jos mahdollista, niin tämä lyhennetty versio oli vielä kauheampi kuin kolmoskauden lyhennys... mutta onneksi sitäkin tarvitsi kuulla vain kerran. Kauteen mahtui sekin erikoisuus, että kauden kahdessa viimeisessä jaksossa kuultiin täyspitkä tunnusmelodia myös jaksojen lopussa, vaikka normaalistihan lopussa kuullaan jonkinasteinen lyhennelmä... mutta mikäs siinä.

Ja voitteko kuvitella? Murdoc (Michael Des Barres) elää! Tai eli ainakin tämän kauden jaksossa Cleo Rocks, jossa hän jälleen saapuu piinaamaan MacGyveria (Richard Dean Anderson) hyvin mahtipontisella suunnitelmallaan välikätenä MacGyverin vanha tuttu Penny Parker (Teri Hatcher). Tällä kertaa Murdoc naamioitui musikaaliohjaaja Jacquesiksi ja MacGyverin tultua kuvioihin alkaa tapahtua kaikkea jännää ja niin MacGyver, Penny Parker kuin Pete Thorntonkin (Dana Elcar) joutuvat hyvin suureen vaaraan. Sitä en vain käsitä, miten MacGyver ei nähnyt Murdocia Jacques-naamarin alta, kun se naamari ei ollut mitenkään huipputekoa, vaan Murdocin kasvonpiirteet oli selvästi nähtävillä ja kun MacGyver pääsi vielä ihan lähietäisyydelle, niin olisihan hänen pitänyt Murdoc tunnistaa. Murdoc on selvinnyt nyt rekan räjähdyksestä sekä melkein tuhannen metrin korkuiselta vuorelta putoamisesta joutuen ottamaan vastaan vain jalkaproteesit, mutta tällä kertaa hän taisi viimein kohdata kohtalonsa, sillä hän joutui uima-altaan poistoputkiin (tai johonkin) ja eihän nyt veden alla hirveän kauan pysty olemaan ilman, että keuhkot tulevat täyteen vettä. Murdocia ei kyllä löydetty, mutta eihän niitä kaikkia aina löydetäkään, joten kyllä mä ihan rehellisesti uskon, että Murdoc viimein heitti henkensä. No toki!

Kauden aikana oli palattu niin sanottuun vanhaan hyvään aikaan eli ensimmäisen kauden tunnelmiin ja siten useimmissa jaksoissa riittikin jännitettävää pitkin matkaa. Toki ympäristöjutut ovat esillä edelleen, mutta useimmiten vain ja ainoastaan taustalla, joten itse päätarinoissa oli jännittävä tunnelma katossaan. Toki tiedossa oli edelleen, että MacGyver ja kumppanit selviävät pulasta kuin pulasta, mutta miten, sen seuraaminen teki jaksoista niin mielenkiintoisia ja kun musiikkikin oli kohdillaan, niin mikäs sen parempaa. Muutenkin jaksoissa riitti vaihtelua yllin kyllin, joten siltäkin osin oli kaikki kunnossa. Oikeastaan lähes kaikki kauden jaksot voisi hyvyytensä puolesta mainita, mutta jos nyt vähän yrittäisin mainita vain "muutamia", niin mainittakoon sitten kauden aloittava The Secret of Penny Parker, jossa nimensä mukaisesti Penny Parker on taas mukana ja tällä kertaa Parkerin perimässä kummitustalossa; Blood Brothers, jossa selviää MacGyverin inho aseita kohtaan ja näemmekin Macin myös pikkupenskana; The Outsiders, jossa MacGyver seikkailee amissien parissa; Collision Course, jossa paljastuu MacGyverin F1-menneisyys ja hän joutuu taas ajamaan, vaikka vähän ihmettelenkin, mitä ympäristönsuojelija MacGyver teki saastuttavassa moottoriurheilumaailmassa; Deadly Dreams, jossa nähdään jonkinasteinen Uhrilampaiden Hannibal Lecterin esiaste tohtori Zito (William Morgan Sheppard); The Challenge, jossa MacGyver seikkaileen langenneiden jengiläisten parissa; Gold Rush, jossa MacGyver yrittää löytää kadonnutta kultaa ja vaikka tässä jaksossa oli neuvostoliittolaisiakin mukana, niin minä tykkäsin siitä, ettei tässä vieritetty kaikkea niiden niskaan; jaksossa muuten mainitaan Helsinki pariinkin otteeseen, sillä ilmeisesti MacGyver on joskus käynyt siellä; The Invisible Killer, jossa MacGyver vie neljä tyyppiä erämaahan ja niin heidän kuin katsojankin on lopulta pohdittava sitä, kuka nelikosta on hovimestari; ja lopuksi mainittakoon vielä jakso Renegade, jossa MacGyver joutuu tekemisiin entisen huippusotilaana toimineen kaverinsa kanssa. Aivan viimeisessä jaksossa päästään taas koostejakson pariin ja varsinkin Jack Dalton (Bruce McGill) pääsee muisteluiden pääosaan, mutta myös MacGyverin vihollisia muistellaan. Sinäsnä hyvään paikkaan tuli tämä koostejakso, kun katselin tämän vasta puolenyön jälkeen viime yönä ja niinpä PS3:lla kykenin kelaamaan nämä takaumakohdat 1,5x nopeudella eli kaikki puheet, toiminta ja tekstitys toimi edelleen, mutta vain vähän nopeutettuna.

Kauden aikana nähtiin oikeastaan vain pari jaksoa, joista en saanut oikein mitään irti ja nämä jaksot olivat The Battle of Tommy Giordano sekä Easy Target. Näiden jaksojen ongelma oli se, että ne tuntuivat turhan rutiininomaisilta jaksoilta eli MacGyver ja Pete Thornton seikkailevat siellä täällä ja joutuvat kyllä välillä pulaankin, mutta jännitettävää niissä ei juuri ollut eli minulle ei tullut missään vaiheessa sellaista oloa, että jännittäisi, miten MacGyver selviytyisi kustakin pulasta, vaan kaikki pahemmat tilanteet tuntuivat aika perusmeiningiltä enkä puhu vain tästä sarjasta, vaan yleisestikin.

Kausi jatkaa edellisen kauden tavoin vähäisillä macgyverismeilla, mutta mikäs siinä, kun toimintaa ja seikkailua oli muuten ihan kivasti ja kausi tarjosikin yleensä tyyliin yhden merkittävämmän macgyverismin per jakso. Macgyverismeista parhaiten jäi mieleen aseen tekeminen teleskoopista ja ilmatorvesta sekä lumen peittämästä lentokoneesta pakeneminen väkevän vodkan, kaasupullon ja muovisen langan avulla. Jotenkin sitä vain toivoisi, että niitä ikimuistoisempia virityksiä olisi samaan tahtiin kuin kahdella ensimmäisellä kaudella, mutta ilmeisesti ihan kaikkeen ei mielikuvitus enää tahdo riittää.

Ensimmäinen huomio näyttelijöistä sen lisäksi, että Teri Hatcher oli jälleen mukana Penny Parkerina, oli fakta, että Dana Elcar puuttui muutamasta ensimmäisestä jaksosta kokonaan ja tuli mukaan vasta neljännessä jaksossa, jossa hän sitten onkin kunnolla kehissä. Myöhemmin kaudella hän sitten onkin melkein kaikissa jaksoissa mukana. Dana Elcar myös kokeili ohjaamista jaksossa The Challenge. Teri Hatcher näytti entistä enemmän Täykkärit-Hatcherilta ja varsinkin yllä mainitussa Murdoc-jaksossa hän oli hyvin näköinen, kun hänellä oli toisenlainen hiustyyli. Kauden aikana nähdään myös edelliseltä kaudelta tuttu MacGyverin entinen mielitietty Deborah (Kristian Alfonso), jolla on MacGyverin kanssa keskeneräisiä asioita hoidettavanaan. Mukana menossa: Jason Priestley, joka oli ihan Beverly Hills 90210:n Brandonin oloinen varsinkin moraalipuoleltaan sekä monessa liemessä keitetty Cuba Gooding Jr., eikä tämä vissiin jäänyt hänen viimeiseksi MacGyver-esiintymisekseen.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Runners-jakson Richard Dean Anderson kertoo puhelinnumerosta, johon voi soittaa, jos tuntuu liian pahalta. Kunnon valistusta siis kehissä. :D

Seuraavana arvosteluvuorossa: About Schmidt

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Movie Monday #8 - Lapsuuden sankarille - Supercalifragilisticexpialidocious

Yhden väliviikon jälkeen on jälleen aika tarttua Movie Monday -haasteeseen, jonka kahdeksannessa osassa käsitellään lapsuuden sankareita. Katselin jo pienenä poikana isojen poikien elokuvia aina Terminaattori 2:sta Die Hardiin, mutta tulihan niitä pienemmillekin katsojille sopiviakin elokuvia katseltua, mutta koska monet niistä lapsuuden muistoista olen onnistunut ainakin osittain pilaamaan katsomalla ne näin aikuisiällä uudestaan (esim. Tyttöni mun, Casper, Kiviset ja Soraset), niin jouduin vähän haeskelemaan oikeaa vastausta, varsinkin kun Yksin kotona, jonka senkin katson pian uudestaan, tuli käsiteltyä jo 30 Days of Moviesin yhteydessä. Pieni hetki tähän mietintään meni, mutta parissa minuutissahan sen keksin: Maija Poppanenhan se lähellä sydäntä oli silloin joskus.

- Katsohan, siellä se pieni Sivustakatsoja jälleen elokuvaasi katsoo. - Joo, kyllä se vaan jaksaa, vuodesta toiseen
Tästä elokuvasta juuri puhuin parin tutun kanssa parisen viikkoa sitten. Meillä oli kotona tv:n kautta nauhoitettu versio elokuvasta ja sitä sitten tuli katseltua lukuisia kertoja, enkä rehellisesti ottaen osaakaan sanoa edes arviota siitä, kuinka monta kertaa tämä tulikaan katsottua. Mikä siinä sitten erityisesti viehätti? No, nyt täytyy sanoa, etten tarkalleen muista, kun tämän edellisestä näkemisestä on varmaan se 15 vuotta, mutta ainakin lauluista taisin tykätä paljon silloin aikoinaan, vaikka kappaleista en muistakaan enää kuin tuon otsikossakin mainittavan. Kun sitten Simpsoneissa oli mukana Maija Poppanen -parodia, niin olisin tosissaan toivonut, että lastenhoitajan äänenä olisi ollut Julie Andrews, mutta se oli sitten aika turha toivo. Olen vakaasti ajatellut, että tämä pitäisi katsoa uudestaan jossain vaiheessa, mutta menettäisikö elokuva sitten sen lapsuuden muiston tuoman loistokkuutensa? No, mahdollisuus aina on olemassa, mutta sitten kun ottaa huomioon, että vain kerran lapsena näkemäni Sound of Music hurmaannutti minut aivan valtavasti myös näin aikuisena, ja kun molemmissa pääosissa on Julie Andrews, niin eihän sitä koskaan tiedä. Toivotaan parasta.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Melancholia

Alkuperäinen nimi: Melancholia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg, Kiefer Sutherland
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi, Ranska, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 137 min


 - Life is only on Earth. And not for long.


Justine (Kirsten Dunst) on mennyt naimisiin Michaelin (Alexander Skarsgård) kanssa ja häitä juhlitaan Justinen siskon Clairen (Charlotte Gainsbourg) ja tämän miehen Johnin (Kiefer Sutherland) massiivisessa kartanossa. Justine kärsii kuitenkin masennuksesta, eikä hän kykene saamaan kunnon iloa irti edes omissa häissään ja hän vetäytyykin tämän tästä taka-alalle, vaikka kuinka yrittää esittää pirteää. Claire stressaa Justinen mielenvaihtelujen vuoksi, mutta hänellä on muutakin murehdittavaa, sillä vain muutaman päivän päästä Melancholia-nimisen planeetan pitäisi joidenkin arvioiden mukaan törmätä Maahan ja toisten arvioiden mukaan vain ohittaa Maa hyvin, hyvin läheltä, eikä Claire saa asiaa mielestään...

Minä naiivisti odottelin Melancholiaa saapuvaksi Poriin jo kuukausi sitten, mutta eihän nyt tällainen elokuva niin nopeasti voi tänne päästä, mutta tulipahan jossain vaiheessa kuitenkin tänne, joten viimein pääsin tämänkin katsastamaan. Kävin kuitenkin katsomassa tämän niin pian kuin mahdollista, mikä tarkoitti eilistä, koska viikonloppuna reissailin ja maanantaina piti käydä katsomassa The Resident, koska se poistui ohjelmistosta nopeammin ja halusin varmistaa, että ehdin/jaksan käydä katsomassa senkin. Niin ja jos tämä ei nyt viimeistään olisi tullut Poriin, niin olisin käynyt katsomassa tämän viikonloppuna muualla, mutta nyt ei sitten tarvinnutkaan. Yksi kesän odotetuimpia elokuvia Melancholia ehdottomasti oli ja kyllä se odotus jotenkuten palkittiin.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee melankolista Justinea ja toinen sitten häntä auttavaa, mutta samalla Melancholia-planeetan lähestymistä murehtivaa Clairea. Näitä osia ennen nähdään kuitenkin vielä eräänlainen prologi koko elokuvalle, mistä lisää seuraavassa kappaleessa. Kuten Lars von Trierin kohdalla hyvin arvattavissa olikin, oli tämäkin elokuva kuvattu käsivarakameralla, mitä nyt nämä avaruusjaksot tietysti oli animoitu. En nyt sano, että elokuva olisi varmasti ollut parempi tai huonompi normaalitavalla kuvattuna, mutta von Trier kyllä taitaa tämän kuvaustavan hyvin ja niinpä käsivaralla kuvaaminen toimikin hyvin vahvasti elokuvan eduksi ja loi osaltaan hyvin tunnelmaa. Muutenkin tunnelma oli elokuvan teemaan hyvin sopiva eli jokseenkin alakuloinen, joten siltä osin ainakin tämä toimi. Pientä epätasaisuutta oli havaittavissa osien välillä, mutta kyllähän tätä kokonaisuutena ihan mielellään katsoi ja mitä jottei katsoisi joskus vielä uudestaankin. Tähän auttoi myös elokuvan musiikki, joka mahtipontisuudessaan oli viedä jalat alta, mutta loppujen lopuksi sitäkin kuultiin melko vähän, kun pääasiassa vietiin tarinaa eteenpäin dialogien ja muun juonikuljetuksen avulla. Toki taustalla silloin tällöin soi hiljaisena jokin musiikki, mutta siihen ei osannut paneutua samalla tavalla kuin silloin, kun musiikki soi kovaa. Pidin myös siitä, että uhkaavasta katastrofista huolimatta elokuvasta ei tullut mitään massiivista maailmanlaajuista katselmusta, vaan homma pidettiin simppelinä ja niinpä elokuvassa oltiinkin käytännössä vain Clairen ja Johnin kartanon välittömässä läheisyydessä eli tämän suuren katastrofin kynnyksellä tapahtumat näytettiin vain muutamien henkilöiden näkökulmasta. Oikeastaan niin sanotusta ulkomaailmasta kertoo lähinnä Clairen käymiset Internetissä katsomassa tuoreimmat Melancholia-ennusteet.

Elokuva alkaa jonkinasteisella kollaasilla maapallon ihmisten viimeisistä hetkistä ennen Melancholian törmäystä ja nämä ihmiset liittyvät tavalla jos toisellakin itse elokuvan päähenkilöihin. Mukana ei ole vain eläviä ihmisiä, vaan samalla päästään näkemään, mitä käy monille maalauksille ja luonnolle juuri ennen törmäystä. Minä koko ajan oletin, että nämä nähdyt kohtaukset kertoisivat elokuvan päähenkilöiden oikeasti viimeisistä hetkistä, mutta en kai paljasta liikaa, jos sanon, että hahmot kohtaisivat loppunsa eri tavalla kuin alussa annetaan ymmärtää. Tässä kollaasissa soi sitten samalla hyvin mahtipontinen musiikki (ilmeisesti Richard Wagnerin Tristan ja Isolde), joka yhdistettynä kollaasiin oli kuulemma tehnyt hyvin voimakkaan vaikutuksen siskooni, mutta ainakin hivenen pienemmän vaikutuksen minuun. Hyvin komea yhdistelmä joka tapauksessa ja varsinkin musiikki oli hienoa. Tällä alkujaksolla oli kaiketikin jokin suurempi symbolinen merkityksensä, mutta itse olen yleensä niin huono ymmärtämään piilomerkityksiä, etten ainakaan itse sitä tajunnut, mutta yhtä kaikki alkujaksoa, joka kesti varmaan lähemmäs vartin, oli oikein hienoa katseltavaa.

Sitten pikku hiljaa päästään tähän ensimmäiseen osaan eli Justineen. En tiedä, tekikö käsivarakameralla kuvaaminen sen, mutta en voinut olla yhdistämättä hääjuhlia jollakin tavalla von Trierin ystävän Thomas Vinterbergin Juhlat-elokuvaan. Mitään yhtä järkyttäviä asioita ei Melancholiassa koettu, mutta joka tapauksessa koko ajan oli havaittavissa, että (juhlien) iloisesta tunnelmasta huolimatta kaikki ei todellakaan ollut kunnossa ja tunnelma oli vähintäänkin odottava. Tässä elokuvassa tosin pahimmasta päästä tuntui olevan Justinen äidin Gabyn (Charlotte Rampling) julkilausumat mielipiteet avioliitosta. Kuitenkin tuon havainnon taustalla oli tietenkin Justinen oma mielentila, joka oli kaikkea muuta kuin iloinen. Minusta von Trier on todella hyvin onnistunut kuvaamaan melankolista ihmistä (ihmekös tuo, kun on kärsinyt masennuksesta itsekin) ja niinpä Justinen masennus tuntui hyvin aidolta ja samalla hyvin kouriintuntuvan samaistuttavalta. Justinen olotila ei ollut nimittäin koko aikaa pelkkää synkistelyä, vaan hetkittäin hänelläkin tuntui olevan ihan hyvä olo ja toisinaan silloin kun ei ollutkaan, niin ainakin hän yritti esittää positiivista. Toisin sanoen juuri niin kuin melankolinen ihminen yleensäkin. Tämän hyvän masennuskuvauksen vuoksi jossain määrin jopa nautin tästä osasta ja tämä olikin selkeästi se parempi osa.

Toinen osa käsitteleekin sitten Clairea, joka tuskailee lähestyvän Melancholian kanssa ja samalla yrittää piristää siskoaan Justinea kaikin tavoin. Sisaruksista Claire on se selvästi terveempi tapaus, mutta Melancholian lähestyessä alkaa hänenkin alakulonsa näkyä. Toisin sanoen Claire ei ole valmiiksi masentunut, mutta tämä hänen melankoliansa kasvaa päivä päivältä, mikä juontaa juurensa nimenomaan Melancholian aiheuttamasta kuolemanpelosta. Tähän pelkoon vaikuttaa myöskin sitten Clairen ja Johnin lapsi Leo (Cameron Spurr), joka pitäisi saada pidettyä suhteellisen rauhallisena loppuun asti ja kiitos Johnin uskon Melancholian Maan ohittamiseen, Leo pysyykin rauhallisena ja luottavaisena aika pitkälle loppuun asti. Kuitenkin pääpaino on Clairen tuntemuksissa ja jotenkin tämä ainakin jonkinasteiseen melankoliaan vähitellen vaipuminen ei vain iskenyt samalla tavalla kuin jo valmiiksi masentuneen Justinen tuntemuksien tutkistelu. Tämä Melancholian reitin seuraaminenkan ei tarjonnut suuria tuntemuksia johtuen ehkä siitä, että lopputulos näytettiin ainakin osittain jo elokuvan alussa (no, olihan muitakin siinä alun kollaasissa muitakin toteutumattomia lopputuloksia), joskaan eihän elokuvan tarkoituksena ollutkaan aiheuttaa jännitystä sen törmäämisuhan suhteen. Hivenen jäi myös vaivaamaan tämä Melancholian lopullinen reitti, sillä minun tietoni avaruusfysiikasta ovat sen verran vähäisiä, että olisin kaivannut jonkinlaista selitystä Melancholian liikkeille ja kun sellaista ei kuultu, mieleen jäikin kysymys siitä, onko moinen liikerata oikeasti edes mahdollinen (esimerkiksi painovoiman vaikutuksesta). Pieni asia, mutta vähän jäi häiritsemään. Elokuva loppui päähenkilöiden osalta (no, ei ehkä Johnin) niin hyvin kuin tällaisessa elokuvassa nyt voi loppua ja varsinkin Leon pysyminen loppuun asti "turvassa" pahalta maailmalta miellytti.

Jo ennen elokuvan alkua pidin hyvin todennäköisenä, että tämä kuuluu niihin elokuviin, joista ei vain voi lähteä pois ennen kuin lopputekstit ovat kokonaan ohi ja olin oikeassa. Toisinaan jään lopputekstien ajaksi saliin, jos ne alkavat hyvällä musiikilla (näin esimerkiksi Tamara Drewen kohdalla), mutta ihan näin ei ollut Melancholian kanssa. Toki lopputekstien aikana soitettavaksi valitulla kappaleellakin oli merkityksensä (taisi olla tuo samainen Tristan ja Isolde kuin aiemminkin, mutta en ole varma), mutta enemmän minulle tuli sellainen olo, että elokuva ikään kuin jatkui vielä lopputekstienkin ajan ja minun oli vain pakko jäädä fiilistelemään näkemääni niiden ajaksi. Lopputekstit ja siinä kuultu musiikki ikään kuin täydensivät kokonaisuutta. Tosin luulen, että vaikka lopputekstien aikana ei olisi kuultu mitään muuta kuin hiljaisuutta, minun olisi täytynyt jäädä viimeiseen ruutuun asti.

Kirsten Dunst oli minusta nappivalinta Justinen rooliin, sillä hän omaksui roolinsa täydellisesti ja pitkälti hänen ansiotaan olikin, että kykenin pääsemään Justinen pään sisälle niinkin hyvin kuin pääsin. Kaikki Dunstin vähäisetkin eleenmuutokset tuntuivat hyvin luonnollisilta niin, että minun ei ollut lainkaan vaikea uskoa hänen roolihahmonsa todella tuntevan aidosti niin kuin mitä valkokankaalta näytti. Ihan samaan ei päässyt Charlotte Gainsbourg, vaikka eipä hänkään varsinaisesti huono ollut, mutta saattoi johtua pitkälti hänen roolihahmostaan, etten ihan samalla tavalla päässyt hänen sisälleen kuin Dunstin esittämän Justinen. Mitä tulee sitten Kiefer Sutherlandiin, niin hän oli olemukseltaan ja liikkeiltään ihan Jack Bauer, mutta taisi olla tietoinen pesäeroyritys se, että hänen äänensä kuulosti ihan erilaiselta kuin kuuluisimman roolihahmonsa, tosin enhän tiedä, miltä hän kuulosti muutamana viimeisenä kautena 24:ssä, kun en niitä ole nähnyt. Mukana menossa: Alexander Skarsgård, jota en tosin tunnistanut True Bloodin Ericin näyttelijäksi edes jälkikäteen kuvista (että hänet olikin saatu erinäköiseksi), sekä hänen isänsä Stellan Skarsgård.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Niin usein olen kironnut elokuvakokemuksia pilaavat teinikatsojat syvimpään helvettiin, että nyt on sanottava vähän päinvastaista. Salissa nimittäin oli tusinan verran katsojia ja viisi näistä oli yksi teiniporukka (ehkä 15--16-v.) ja minä ennen elokuvan alkua ajattelin jotenkin automaattisesti, että pitikö heidän tulla tämäkin elokuvaelämys pilaamaan, mutta mitäs vielä. Tuntuivat itsekin uppoutuneen tarinaan ihan täysin, enkä kuullut minkäänlaista kikatusta tai puheensorinaa. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 4. kausi?

tiistai 12. heinäkuuta 2011

The Resident

Alkuperäinen nimi: The Resident
Ohjaus: Antti Jokinen
Käsikirjoitus: Ántti Jokinen, Robert Orr
Pääosissa: Hilary Swank, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 87 min

New Yorkissa asuvan Julietin (Hilary Swank) entinen miesystävä Jack (Lee Pace) petti Julietia, joten Juliet keräsi kamppeensa ja lähti. Julietin etsiessä uutta asuntoa hän päätyy lopulta ihan Hudson-joen varrella sijaitsevaan asuntoon, jonka vuokra on kokoonsa ja sijaintiinsa nähden ihan naurettavan halpa, mutta vuokraisäntä Max (Jeffrey Dean Morgan) selittää hinnan talon alla kulkevalla huoltometrolla sekä talon olemisella remontissa. Lopulta Juliet ottaa asunnon vastaan. Talossa asuu myös Maxin jotensakin kammottavan oloinen isoisä August (Christopher Lee), jolla on taipumuksia kuikuilla ovenraosta käytävälle. Kun sitten Juliet asettuu taloksi, niin pikku hiljaa hän saa huomata, ettei hän suinkaan ole asunnossaan yksin...

Ei, en mennyt katsomaan tätä sen vuoksi, että tämän on ohjannut Antti Jokinen, enkä senkään vuoksi, että tämä on Jokisen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Näin suomalaisena tämä tuntui ihan tarpeelliselta maininnalta, sillä veikkaan, että verrattain moni on mennyt katsomaan tämän täällä päin johtuen nimenoman Jokisen suomalaisuudesta. Vaikka elokuva olikin saanut monin paikoin aika kehnohkojakin arvioita, niin minuun elokuvan traileri iski siinä määrin, että halusin kuitenkin käydä katsastamassa tämän; ties vaikka olisin tykännytkin tästä tavallista enemmän. Niin ei kuitenkaan lopulta käynyt, vaan The Resident oli kuin olikin vain keskinkertainen trilleri, joka lupasi enemmän kuin mitä antoi.

Olen sanonut asiasta ennenkin, mutta minä tykkään monesti siitä, kun elokuvassa ei lähdetä heti alussa jännittävien asioiden pariin, vaan juonta voidaan kehitellä rauhassa ja henkilöitä esitellä ennen kuin mennään itse asiaan... mutta liika on liikaa. Tässä elokuvassa mentiin nimittäin vähän turhankin kauan rauhallisissa tunnelmissa, vaikka yöaikaan se asunnossa hiiviskelijä ihan hyvissä ajoin näytettiinkin, mutta yön vaihtuessa päiväksi palattiin taas kevyempään menoon. Toisin sanoen kesti ihan liian kauan, ennen kuin Juliet alkoi epäillä kunnolla mitään, vaikka vähän ääniä säikkyikin. Tämä aiheutti sitten sen, etten oikein saanut kiinni elokuvan tunnelmasta alusta asti, vaan elokuva pääsi jopa tylsistyttämään hetkittäin. Pidin sinänsä mielenkiintoisena sitä, että hiippailijan henkilöllisyyttä ei salattu kovinkaan pitkään, vaan jo elokuvan keskivaiheilla syyllinen oli tiedossa. Sen sijaan outona pidin sitä, että elokuvan alkupuolella elokuvaa seurattiin vain Julietin näkökulmasta, mutta syyllisen paljastumisen jälkeen myös hiippailija sai enemmän omaa aikaa valkokankaalla. Ei sillä, että tämä ratkaisu outo olisi ollut, mutta vähintään erikoinen ja samalla kuitenkin ihan toimiva, sillä kun hiippailijan henkilöllisyys selvisi, niin häntä myös näytettiin enemmän siellä asunnossa, mikä aiheutti sitten vähän parannusta elokuvan tunnelmaan, vaikkei missään vaiheessa kunnolla ahdistanutkaan. Sellaista miniahdistusta sentään paikoitellen tunsin elokuvan loppuvaiheilla. Jo nähtyjen tapahtumien näyttäminen uudesta näkökulmasta oli sen sijaan vähän turhankin kliseinen ratkaisu. Hiippailijan motiivit ja mielenliikkeet tuntuivat tosin vähän turhankin stereotyyppisiltä eli samankaltaisia hahmoja olen nähnyt paljon elokuvissa ennenkin. Okei, jos Juliet olisi saanut varmuuden hiippailijasta aiemmin, niin hän olisi varmaankin muuttanut pois asunnosta, mutta silti vähän harmitti se, että hän sai tietää koko totuuden vasta aivan loppumetreillä, jonka jälkeen olikin jäljellä enää pakenemista ja hiippailijan välttelemistä, mistä en juurikaan innostunut. Elokuva loppui kuitenkin ihan kivalla tavalla, eikä jääty näyttämään tai selittelemään mitään juttuja lopputapahtumien jälkeen.

Minusta Hilary Swank on todella hyvä näyttelijä ja varsinkin tämänkaltaisissa (tavalla tai toisella) piinattujen naisten rooleissa hän tuntuu olevan parhaimmillaan, mikä oli yksi syy, miksi innostuin tästä elokuvasta, vaikka elokuvan aihe pääsyy katsomiseen olikin. Ennen varsinaisten jännitysjaksojen alkuakin Swankia oli ihan kiva katsella, mutta mitä pidemmälle hänen pelkonsa eteni, sitä mukavampaa häntä oli katsoa, sillä hän toden totta näytteli ahdistunutta Julietia todella hyvin. Jeffrey Dean Morgan oli hänkin ihan kiva roolissaan. Christopher Leessä oli pikkuista kammottavuutta, mutta vaikka hän ei ihan parhaimmassa vedossaan ollutkaan, niin silti olisin voinut haluta nähdä häntä vieläkin enemmän.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Melancholia

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Sodankylän satoa: Viimeinen sirkus

Alkuperäinen nimi: Balada triste de trompeta
Ohjaus: Álex de la Iglesia
Käsikirjoitus: Álex de la Iglesia
Pääosissa: Carlos Areces, Antonio de la Torre, Carolina Bang
Valmistusmaa: Espanja, Ranska
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 97 min
 

Javier (Carlos Areces) kasvoi sirkuksessa, kunnes puhkesi Espanjan sisällissota. Vastarintaliike tulee sirkukseen ja pakottaa sirkuslaiset taistelemaan Francon (Juan Viadas) fasisteja vastaan, mutta heillä ei ole mitään mahdollisuuksia ja ne, jotka eivät kuolleet, vangittiin. Vangituksi joutuu myös Javierin isä (en löytänyt nimeä). 40 vuotta myöhemmin Javier aloittaa itse työskentelyn sirkuksessa surullisena klovnina ja tulee siinä toimessaan ihastumaan siihen yhteen naiseen, johon hän ei saisi ihastua eli iloisena klovnina esiintyvän, mutta hyvin äkkipikaisen Sergion (Antonio de la Torre)  vaimoon Nataliaan (Carolina Bang) ja taistelu täsä naisesta ei suju kovinkaan reiluin keinoin...

Viivytin tämän elokuvan julkaisua muutamilla päivillä puhtaasti siitä syystä, että tämä saa ensi-iltansa elokuvateattereissa tällä viikolla, minkä vuoksi tämän arvostelun julkaisu sopikin hyvin pistää tämän viikon alkuun. En olisi päässyt juuri ennen tämän elokuvan alkamista Luostollekaan (festaribussilla) enkä sen aikanakaan, mutta pääsyy siihen, miksi minun piti päästä katsomaan tämä vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä aamuyöstä, oli elokuvan espanjalaisuudessa ja kun muita espanjalaisia elokuvia ei ollut tullut festareilla vastaa, niin en voinut jättää tätää väliinkään. Tämän piti olla alun perin myös ainoa näkemäni espanjankielinen elokuva, mutta heti aamulla huomasinkin, ettei näin ollutkaan. Viimeinen sirkus oli kyllä aika veikeä ilmestys.

Elokuvan päätarina lähtee liikkeelle siitä, kun Javier pestautuu töihin sirkukseen. Siellä hän ihastuu sitten tähän iloisen klovnin eli Sergion vaimoon, eikä Sergio ole sen jälkeen(kään) kovinkaan iloinen, mikä tietää sitten suuria ongelmia. Kuulostaako tutulta? Tämähän voisi olla ihan kuin hiljattain teattereihin tulleesta Vettä elefanteille -elokuvasta, ainakin sen vähäisen perusteella, mitä kyseisestä elokuvasta tiedän, mikä ei ole paljon, kun en ole elokuvaa nähnyt. Tässä tämän tarinan alkupuoli oli kuvattu mielenkiintoisesti ja surullinen tunnelmavei elokuvaa eteenpäin surullisen päähenkilön mukana. Sitä oikein mietti, miten klovnien välinen taisto tultaisiin käymään ja mitä siitä seuraisi. Kun vastaus tähän pohdintaan sitten tuli, niin voin sanoa, että mikään ei ollut valmistanut minua siihen oikeaan vastaukseen ja olen aika varma, että ainakin se taistelu poikkesi huomattavasti edellä mainitun elokuvan välienselvittelystä.

Jo elokuvan alussa saatiin nauraa, kun iloisen klovnin asussaan oleva Javierin isä yllättää viidakkoveitsellä vastaan tulleet fasistitaistelijat tehden näistä yllättyneistä sotilaista hakkelusta. Jotenkin tämä sitten unohtui siinä vaiheessa, kun päätarina jatkui ihan toisenlaisissa tunnelmissa.  Niinpä kun surullisena draamana edennyt muuttuu yhtäkkiä hyvin mustaksi komediaksi ja groteskeiksi verikekkereiksi , niiin tämä muutos tulee täysin puun takaa (enhän tiennyt tästä mitään etukäteen). Tämä äkillinen tyylinmuutos ei kuitenkaan haittaa, sillä lopputulos on varsin hulvatonta katseltavaa ja siten taistelu tästä naisesta huvittaa todella. Myönnän toki, että tämän tyylinmuutoksesta tykkäämisen taustalla saattoi olla juuri sen yllätysmomenttius, enkä olekaan täysin varma, olisinko suhtautunut siihen ihan yhtä suurella positiivisuudella, jos olisin tiennyt siitä etukäteen. Kuitenkin elokuva tarjoaa sen verran kieroa huumoria, joka vie sen huumorinsa rohkeasti vähintäänkin piirun verran sen mauttomuuden rajan yli, että luulen, että ihan kaikkia elokuvan huumori ei miellyttäisi. Loppuratkaisu olisi saattanut yllättää päätarinan alettua, mutta tyylilajin muutoksen jälkeen ei niinkään.

Pellet olivat ihan... no, veikeitä varsinkin maskeissaan ja varsinkin Javieria näytellyt Carlos Areces oli lopun maskissaan oikein hulvaton näky. Ilman maskiakin Areces suoriutui roolistaan kunnialla ja niinpä Javier tuntui ihan aidosti surulliselta hahmolta. Antonio de la Torren Sergio oli myöskin ihan hyvä vastapooli Javierille, kun taas Nataliaa näytellyt Carolina Bang jäi vähän tämän kaksikon varjoon. Mukana menossa: Fran Perea (Serranon perhe).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Resident

Bad Teacher

Alkuperäinen nimi: Bad Teacher
Ohjaus: Jake Kasdan
Käsikirjoitus: Gene Stupnitsky, Lee Eisenberg
Pääosissa: Cameron Diaz, Lucy Punch, Russell Gettis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 93 min
 
 - I am going through a difficult time. May I have your panties?
- I'm not wearing any.


Kesän alkaessa opettajana toiminut Elizabeth Halsey (Cameron Diaz) jättää virkansa oltuaan toimessaan vain vuoden, jonka aikanakin hänen aikansa kului pitkälti häidensä järjestämiseen. Kun Elizabeth sitten palaa kotiin, hänen rikas miehensä (Nat Faxon) jättää hänet ja Elizabeth joutuu puille paljaille. Niinpä hänen ei auta muu kuin palata luokan eteen kesän jälkeen, mutta opettajana hän on todellakin huono, sillä kirjallisuuden opettajana hän vain pistää oppilaansa katsomaan elokuvia samalla kun hän toipuu krapulasta ja haaveilee rikkaasta miehestä, jonka hän aikoo saada uusien tissien avulla. Kouluun tuleekin uusi sijainen Scott (Justin Timberlake) rikkaasta perheestä ja Elizabeth yrittää saada Scottin itselleen, mutta samaan mieheen ihastuu myös toinen koulun opettaja, Amy (Lucy Punch)...

Olin tuossa viikonloppuna käymässä Helsingissä ja ajattelin, että voisi siellä käydä katsomassa jonkin kiinnostavan elokuvan, jonka tulo Poriin asti olisi kaikkea muuta kuin varmaa, mutta ei siellä yllätyksekseni ollut kuin Norwegian Wood, mutta ihan sellaiseen elokuvaan ei ollut oikein fiilistä nyt viikonloppuna. Niinpä lähdinkin elokuvien katselun sijaan eilen Tampereelle vähän katsomaan näyttelyitä ja sen sellaista ja kun olin saanut kaiken "pakollisen" pois alta, olikin sitten tämä elokuva, jonka olisin käynyt muutenkin tällä viikolla Porissa katsomassa, juuri alkamaisillaan, joten kiiruhdin tähän näytökseen sitten ennen Poriin paluutani. Osasyynä eiliseen katsomispäätökseen oli sen oletetusta kepeydestä, mutta myös Tampereen kuumuudesta, josta olin saanut siltä päivältä jo ihan tarpeekseni, joten leffasalin viileys sopi miinulle hyvin; sen suurimman syyn tämän katsomiseen löytyy alempaa. No, Bad Teacher vastasi jotakuinkin odotuksia eli sellaiseksi yhden illan viihteeksi tämä sopi ihan hyvin.

Elokuvassa oli mukavaa se, että Elizabeth oli todellakin huono opettaja, jota ei todellakaan kiinnostanut opetustyö sitten yhtään. Samalla hän oli juuri sellaisen kapinoivan teinin kaltainen rääväsuu (ei pahimmasta päästä kuitenkaan), joka todellakin sanoi suoraan asiansa. Elokuvan alussa vähän epäilin tätä onnenonkija-asetelmaa, kun monesti onnenonkijat vain ärsyttävät, mutta tässä elokuvassa se ei kuitenkaan häirinnyt johtuen ehkä siitä, että Elizabethin muu luonne sopi hyvin yhteen hänen onnenonkijuuden kanssa. Mitä tulee sitten tarinaan, niin se ei kovinkaan paljon yllättänyt, mutta siitä huolimatta sitä oli kepeytensä ansiosta hyvin helppo seurata. Tämä Elizabeth vs. Amy -kaksinasettelu oli ehkäpä elokuvan parasta antia. Elokuva ei saanut minua nauramaan toden teolla oikein missään vaiheessa, mutta tarjosipa kuitenkin hymähtelyjä tämän tästä ja ehkä sellaisia pieniä vähän vahvempia naurunpyrskähdyksiä kuulin suustani tulevan parissa kohtaa. Minua ei Elizabethin niin sanotuissa opetusmetodeissa huvittanut varsinaisesti elokuvien näyttäminen oppilaille, jotta hän itse välttyisi opettamasta, vaan itse elokuvat, joista nähdyt pätkät liittyivät tavalla tai toisella koulumaailmaan, mutta elokuvien tyylilaji saattoi poiketa draamasta (Levottomat sielut) kauhuun (Scream). Olisihan huono opettaja -teema saanut olla vieläkin räväkämmin esillä, mutta ihan kiva näinkin. Tarinan lopun osaltakaan elokuva ei tarjonnut mitään kovinkaan yllättävää, mitä nyt loppuratkaisuun päädyttiin vähän turhankin helppojen käänteiden jälkeen.

Kerroin pari kappaletta ylempänä osasyitä sille, miksi menin katsomaan elokuvan, mutta suurin syy löytyy kuitenkin Cameron Diazista. Pidän häntä hyvin nättinä naisena pitkälti kauniin hymynsä vuoksi ja kaiken maailman haastattelupätkien perusteella hän on oikein mukava ja huumoritajuinen persoona, joten siksi tykkään katsoa häntä rooleissa, joissa hän saa tehdä pesäeroa tähän perusimagoonsa, sillä Diaz todella hallitsee nämä vähän "hullummatkin" roolit. Niinpä kun elokuvakin oli tavallista romanttista komediaa räväkämpi tapaus, niin ihan vain Diazista johtuen arvelin, ettei tämä ihan huono tapaus ollut. Elizabeth olisi saanut tosiaan olla hieman värikkäämpikin tapaus, mutta tällaisenaankin Diaz sai pistettyä itsensä likoon ihan kivasti, vaikka myönnettävä onkin, että pientä väkinäisyyttä olikin hetkittäin ilmassa. Pääosin Diaz kuitenkin loisti ja hänen näyttelemistään olikin oikein hauska katsoa. Myös Lucy Punch Amyna oli ihan kiva, mutta ei hän Diazin veroinen missään nimessä ollut ja elokuvan miehet jäivät vähän jopa Punchinkin varjoon.

Pisteitä: 3/5

PS. Olin unohtanut osan hahmojen nimistä jo yhdessä päivässä ja ette muuten uskonut, kuinka vaikeaa oli löytää Ellzabethin miestä näytelleen näyttelijän nimeä, kun en muistanut hahmon nimeäkään. Varmaan vartti meni, ennen kuin kokeilin "Nat Faxon Bad Teacher" -hakusanoja, minkä jälkeen oikea vastaus vasta tuli; useimmmista arvosteluista kun oli jätetty Faxonin nimi kokonaan mainitsematta, vaikka hänen hahmosta puhuttiinkin. Tylsimykset!

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Resident

torstai 7. heinäkuuta 2011

Ihmemies MacGyver - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: MacGyver - Season 3
Ohjaus: Cliff Bole, James L. Conway, Michael Vejar, ym.
Käsikirjoitus: Jerrold L. Ludwig, Stephen Kronish, Stephen Kandel, ym.
Pääosissa: Richard Dean Anderson, Dana Elcar, Bruce McGill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988
Jaksojen määrä: 20

- Five... million... bucks!

- Forget it, Jack! It's only money.


Ihmemies MacGyverin kolmas kausi tuli viimein katseltua. Ihan yhtä kovaa kiirettä en ole pitänyt kuin parin aiemman kauden kanssa, kun tässä on ollut välissä Sodankylää, siitä reissusta toipumista, ihmisten tapaamista, viikonloppureissuja, pyöräilyä ja vaikka mitä. Jos nyt ihan ensimmäisiä päiviä Sodankylän reissun jälkeen ei oteta huomioon, niin silloin kun olen ollut kotosalla ilta-aikaan, olen pyrkinyt katsomaan sen kolme jaksoa päivässä, mutta nyt meni varsinkin kauden loppuvaiheille tultaessa niin, että olen katsonut vain pari jaksoa päivässä, jos sitäkään. Tämä myöskin tarkoittaa sitä, että tämä kesäprojekti venyy väkisikin elokuulle, sillä luulen, että tässä kuussa saan aikaiseksi katsoa enää korkeintaan pari kautta, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka pääsisi jo kuudennestakin kaudesta nauttimaan jo hieman heinäkuun puolella, mutta jää nähtäväksi. Tämä kolmannen kauden parissa minulla oli kuitenkin ihan hauskaa, mutta onhan se kuitenkin myönnettävä, että vaikka antamani pistemäärä onkin sama kuin edelliselle kaudelle antamani, niin olihan tämä näistä ensimmäisistä kausista nippa nappa se heikoin.

Aloitetaan nyt kuitenkin siitä suurimmasta epäkohdasta eli introsta. Ei, minua ei haittaa pätkän vertaa se, että tekijät eivät ole löytäneet uusia kuvia alkuvideoon, sillä eipä edellisen kauden intron katsominenkaan yhtään pahaksi ollut Minua kuitenkin häiritsi suunnattomasti se, että tekijät olivat koskeneet siihen pyhimmästä pyhimpään eli tunnusmusiikkiin lyhentäen sen ihan käsittämättömällä tavalla. Sieluni huusi armoa, kun jouduin kuuntelemaan sitä lyhennettyä versiota jaksosta toiseen. Ei sillä, kyllä minä ymmärrän, että jos jaksossa on liikaa tavaraa, niin silloin tunnusmusiikkiakin voi lyhentää, vaikka pahaa tekisikin, mutta kun tällä kaudella se lyhennetty musiikki oli enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä mistään "liikaa tavaraa -editoinnista" ollut kyse, kun näiden lyhennettyjen tunnareiden jaksoissakin se pituus vaihteli aikalailla. Vasta aivan kauden loppuvaiheilla tuli se normaalipituinen (sehän ei ole täyspitkä sekään) MacGyver Theme, mutta ei sielläkään ihan joka jaksoon. Toivottavasti tämmöinen (ainakin intron) katselufiilistä laimentava pyhäinhäväistys on poissa seuraavalta kaudelta. Uusia klippejä introon kuitenkin oli tulossa ja oli kiva bongailla niitä tulevia klippejä tämän kauden jaksoista (ai miten niin katsonut näitä ennenkin), näin nopeasti sivuhuomiona sanottakoon.

Kausi alkaa kaksoisjaksolla Lost Love, jossa MacGyver (Richard Dean Anderson) seikkailee erään arvokkaan jadepatsaan kimpussa. Ensimmäinen asia, minkä panin merkille MacGyver Themen lyhentämisen jälkeen, oli se, että kuva oli selkeästi terävämpi kuin aiemmilla kausilla. En tiedä, johtuiko tästä seikasta, mutta tämän terävämmän kuvan vuoksi näihin kahteen jaksoon tuli sellaista tv-elokuvamaista fiilistä, mitä osaltaan tuki tosiaan tarinan jakaminen kahteen jaksoon. Niinpä en voinut välttyä ajattelemasta, jos vaikka tekijät olisivat suunnitelleet tv-elokuvia jo tässä vaiheessa, mutta tuottajat sitten torpanneet viime metreillä ajatuksen. Tarina oli toisaalta ihan kiva, mutta kyllähän sitä olisi voitu myös tiivistää ja etenkin mua häiritsi vähäsen tämä ylipitkä takaa-ajo nimenomaan sen vuoksi, että se ei vienyt haluttuun lopputulokseen. Onhan se vähän hölmö näyttää pitkä takaa-ajo, jonka päätteeksi sitten pakenijat kuitenkin joutuvat vangituiksi. Aika tylsää.

Kauden aikana tavataan jälleen kerran myös Murdoc (Michael Des Barres). Kyllä! Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi edellisellä kaudella nähdystä rekan räjähdyksestä ja on palannut nyt kostamaan MacGyverille ja hänen seuraansa tuppaantuneelle Nikki Carpenterille (Elyssa Davalos), josta puhun alempana lisää. Tällä kertaa Murdocin tie vie vuorille, jonka juurella MacGyver suree menetettyä ystäväänsä (Lisa Bayliss), mutta masentunut MacGyver saakin sitten yllättävän paljon virtaa yhtäkkiä Murdocin tullessa käymään. Koska jaksossa liikutaan vuorimaisemissa, niin tietenkin MacGyverin, Nikkin ja Murdocin tiet vievät vuorille, jonka päätteeksi Murdoc sitten putoaa melkein tuhannen metrin (vai oliko se jalan?) korkeudesta ja jos hän ei kerran kuollut rekan räjähdyksessä, niin nyt sitten viimeistään! Sillä eihän nyt kukaan voi selvitä tuollaisesta pudotuksesta. Eihän? Ihan varmasti Murdoc nyt sitten kuoli! Kuoli kuoli!

Mitäs kausi nyt sitten muuten piti sisällään? No, nyt Phoenix Foundationista on tullut aiempaakin ympäristöystävällisempi yritys ja niinpä myös MacGyver seikkailee monissa jaksoissa luontoaiheiden parissa ja pistää pahat luontoa vahingoittavat ihmiset vastuuseen teoistaan, mutta toki kauteen mahtuu muutakin. Mainitsemisen arvoisia jaksoja olivat muun muassa Back from the Dead, jossa MacGyver tapaa uudelleen edellisellä kaudella nähdyn Jimmy Kendallin (Joe Santos), joka joutuu pakenemaan jälleen, kun hänen kuvansa päätyy lehteen ja roistoille selviää, ettei hän olekaan kuollut; GX-1, jossa MacGyver lähtee etsimään Itä-Saksaan pudonnutta sotilaslentokonetta (tässä kyllä häiritsi se ennustusjuttu); Jack in the Box, jossa Jack Dalton (Bruce McGill) huijaa MacGyverin tulemaan hänen kanssaan aarrejahtiin punaniskakaupunkiin, Kill Zone, jossa satelliittiin salakuljetettu virus aiheuttaa pulmia, kun satelliitti putoaakin maahan; Early Retirement, jossa MacGyver purkailee ydinpommia (no totta kai!) ja siinä sivussa Pete Thornton (Dana Elcar) joutuu pulaan sekä vielä Rock the Cradle, jossa MacGyver ja Jack Dalton saavat vauvan riesakseen. Olihan kauden aikana muitakin hyviä jaksoja, mutta tuossa nyt osa niistä. Kausi oli verrattain lyhyt, sillä siinä oli vain kaksikymmentä jaksoa ja monissa näissä jaksoissa siis seikkailtiin tavalla tai toisella luonnonsuojelun maailmassa. Ei nämäkään jaksot missään nimessä huonoja olleet, mutta kyllä se vähän piristi, kun tulikin sitten luontoteemasta poikkeavia jaksoja. Oli mukana myös pari sellaista jaksoa, joissa se seikkaileminenkin jäi vähän vähemmälle vai miltä kuulostaa jakso koulun muurinmurtajakilpailusta (Hell Week) tai jääkiekkovalmentajan tuuraamisesta ratkaisupelien alla (Thin Ice)? Toki näihinkin jaksoihin oli pyritty saamaan henkilökemioilla jännitettä ilmaan, mutta äsh, ei se niin helppoa ollut.

En tiedä, onko tekijöiltä kenties ideat alkaneet loppua kesken, sillä tällä kaudella oli selvästi vähemmän macgyverismeja kuin aiemmilla kausilla, eikä tietenkään MacGyver olisi voinut käyttää samaa kikkaa kahdesti tai muuten katsojat olisivat suuttuneet... tai jotain. Taisi mukana olla peräti yksi kokonainen jaksokin (Early Retirement), jossa ei ollut macgyverismin macgyverismia. Kyllä muuten melkein joka jaksoon ainakin pieni macgyverismi oli saatu ympättyä ihan vain periaatteenkin vuoksi. Mieleenpainuvimmat viritykset olivat isosta viinitynnyristä ja typpisäiliöistä tehty muurinmurtaja (The Odd Triple) sekä taskulampusta ja takista revitystä elastisesta köydestä tehty tainnutuspistooli (The Endangered).

Kauden aikana nähdään Bruce McGillin esittämä Jack Dalton niin monessa jaksossa, että hänet oli pakko nostaa tuonne postin ylälaitaan pääosien joukkoon, vaikka ei hän nyt läheskään niin usein esiintynyt kuin Dana Elcar, mutta toisaalta hän sai kyllä useimmiten enemmän ruutuaikaa kuin Elcar. Kauden aikana saadaan myös toinen paljon esillä ollut sivuhahmo eli Elyssa Davaloksen esittämä Nikki Carpenter, joka tuntui siltä, että MacGyverille oli haluttu naispuolinen sidekick, mutta hyvin nopeasti hän sitten kutistuikin vain parin kohtauksen hahmoksi, eikä häntä tämän kauden jälkeen nähtykään. Kuudessa jaksossa hän ehti kuitenkin olla mukana Nikkinä. Sinänsä huvittavaa, että hän oli kuitenkin jo kauden aloittaneessa kaksoistarinassa mukana, mutta eri roolissa. Dana Elcar kuitenkin oli lähes joka jaksossa, mutta en kai pahasti mene pieleen, jos sanon, että oli kaudessa vissiin neljä jaksoa, jossa häntäkään ei näkynyt. Mukana menossa: Aiemmilta kausilta tutut, mutta nyt tällä kaudella eri rooleissa olevat James Hong ja Anthony De Longis, jo ylempänä mainittu Joe Santos sekä Richard Jamison, jotka toistivat roolinsa edelliseltä kaudelta, Don S. Davis (Tähtiportti, Salaiset kansiot, Twin Peaks) peräti kahdessa roolissa, joista toista hän sai esittää alle minuutin, Vernon Wells (Commando, Mad Max 2) sekä Lisa Wilcox (Painajainen Elm Streetillä 4 ja 5).

Pisteitä: 4/5

Satunnainen klaffivirhe matkan varrelta: Jaksossa Mask of the Wolf MacGyver ja Jack Dalton tarpovat lumessa, mutta matkan alussa tätä kävelemistä näytetään kauempaa lintuperspektiivistä ja Jackin yllä on keltainen toppatakki. Tästä siirrytään hetkeksi roistojen pariin ja kun sen jälkeen tulee taas Jack ruutuun, on hänen takkinsa muuten samannäköinen kuin edellisessä kohtauksessaan, mutta väri on vain muuttunut punaiseksi. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bad Teacher / Melancholia / The Resident

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Sodankylän satoa: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives

Alkuperäinen nimi: Loong Boonmee raleuk chat
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Pääosissa: Thanapat Saisaymar, Jenjira Pongpas, Natthakarn Aphaiwonk
Valmistusmaa: Thaimaa, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 113 min
 

Boonmee (Thanapat Saisaymar) on valmistautumassa mahdolliseen kuolemaansa syömällä ateriaa sukulaistensa kanssa, kun yhtäkkiä heidän viereensä ilmestyy Boonmeen kuollut vaimo Huay (Natthakarn Aphaiwonk) ja pian myös kauan sitten kadonnut Boonmeen poika Boonsong (Geerasak Kulhong), josta on tulut wookiekarhumainen olio. Pian alkaa hyvin kummallinen matka Boonmeen sisimpään ja tämän entisiin elämiinsä, jos vaikka syyt hänen sairauksiinsa löytyisi sitä kautta...

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä jo tämän elokuvan aikana Rovaniemelle päin, mutta koska paluu sinne järjestyi muuta kautta ja vasta kuudelta illalla, niin minulla oli hyvin aikaa käydä katsomassa tämä viime vuoden Cannesin pääpalkinnon voittanut elokuva ja siten saikin luvan olla viimeinen Sodankylässä katsottu elokuva (pari arvostelua on tosin vielä tulossa myöhemmin, blog.huom.), tosin ei olisi ollut niin suurta väliä, jos ei sellainen olisikaan ollut. Okei, yön valvoneena olin hirveän väsynyt, mutta nipistelytaktiikalla sain itseni pidettyä hyvin hereillä, joten en usko johtuneen väsymystilastani, etten juuri saanut mitään irti elokuvasta Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (eikö olekin ihanan pitkä nimi?).

"Elokuva ei ole tarina, vaan mielentila", on sanonut Apichatpong Weerasethakul ja eihän tässä tarinaa olekaan nimeksikään. Alku on kuitenkin kiehtova, kun nämä kuolleet tai kadonneet sukulaiset ilmestyvät yhtäkkiä sinne ruokapöytään. Tämä wookiepoika varsinkin oli ihanalla tavalla outo. Sitten vähitellen siirrytään tähän matkantekoon, joka sitten taisi olla se mielentilaosuus ja kun kirjoitin tämän arvostelun raakaversion viisi päivää esityksen jälkeen en tapahtumista enää paljon muistanut, mutta muistin kyllä heti elokuvan päätyttyä ja muistan ajatelleeni jo tuolloin, että meni yli hilseen ja pahasti, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Joissain viidakoissa ja luolissa ainakin matkattiin, eikä  hahmoilla tuntunut olevan itselläänkään varmaa tietoa siitä, missä kulloinkin oltiin (Boonmee saattoi olla poikkeus). Lopussa palattiin taas tavallisempaan menoon ja sitä jaksoi taas ihan katsoa, mutta harmi kun alun ja lopun välissä oli niin paljon sitä... mielentilaa.

Näyttelijöistäkään ei sinänsä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta kyllä heitäkin nyt katsoi eli suoriutuivat rooleistaan ihan kunnialla, eikä yhdestäkään oikein pahaa sanottavaa jäänyt. Toisin sanoen heissä oli juuri sen verran sitä aitouden tunnetta, että heidän puolestaan elokuvaa jaksoi katsoa, vaikka tarina ympärillä olikin kaikkea muuta kuin realistinen. Huayta näytellyt Natthakarn Aphaiwonk oli kyllä varsin nätti tapaus.

Pisteitä: 2/5

PS. Elokuvassa on sen verran kiehtova konsepti, että minun täytyy ottaa tämä jossain vaiheessa uusintatarkasteluun joskus, kun olen virkeämmällä päällä. Poikkeuksellisesti voisin kirjoittaa elokuvasta uuden arvostelun ainakin siinä tapauksessa, jos silloin virkeämpänä mielipide muuttuu jotenkin oleellisesti. Enkä voi myöskään kieltää sitäkään, etteikö tämän elokuvan erikoinen luonne olisi herättänyt ainakin mielenkiinnon Weerasethakulin muihin elokuviin, jos ei muuta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 3. kausi

Sodankylän satoa: Hyvä poika

Alkuperäinen nimi: Hyvä poika
Ohjaus: Zaida Bergroth
Käsikirjoitus: Zaida Bergroth, Jan Forsström
Pääosissa: Elina Knihtilä, Samuli Niittymäki, Eero Aho
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 88 min


Kirjailija Leila Manner (Elina Knihtilä) on tullut viettämään lomaa kesäasunnolle kahden poikansa, Ilarin ja Unton (Samuli Niittymäki ja Eetu Julin), kanssa, mutta ei jaksa viettää aikaa vain heidän kanssaan, vaan pyytää liudan ystäviään kylään ja tätä ei Ilari oikein sulata. Ei varsinkaan, kun mökille tulee myös Aimo (Eero Aho), jonka kanssa Leila alkaa viettää aikaa hieman intiimimmeissäkin merkeissä ja Ilarin mustasukkaisuus nousee tämän vuoksi pintaan...

Tämä elokuva jäi välistä teatterikierroksella ja olisi voinut jäädä väliin nytkin, jos sunnuntaina ei olisi pitänyt tappaa aikaa jollain tavalla. Tämä elokuva tehtiin melko tuoreella porukalla ja järjestelmäkameralla kuvaten, minkä lisäksi se kuvattiin kronologisessa järjestyksessä; seikka, jolla ei ole katsojan kannalta mitään merkitystä ja jääkin siten vain kuriositeetiksi. Paljon uudempaa ajattelua oli siis mukana ja kun elokuvassa oli lisäksi ihan hyvä tarina, niin mikäs oli Hyvää poikaa katsellessa.

Tarina ei ehkä ollut sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta se oli kääritty ihan toimivaan pakettiin, minkä vuoksi sitä oli kuin olikin ihan kiva katsoa. En ehkä täysin hyväksynyt Leila Mannerin ratkaisua kutsua ystäviään kylään sen jälkeen, kun hän oli luvannut pojilleen jotain mutta, vaikka tavallaan ymmärsinkin sen. Mitä tulee sitten äiti-poika -suhteeseen Ilarin näkökulmasta, niin elokuva tekee vähän saman tempun kuin Paha perhe viime vuonna eli se ei kerro mitään varmasti, vaan jättää katsojaan epäilyksen asioiden oikeasta tolasta. Niinpä jokainen katsoja saa itse tulkita sen, kärsikö Ilari jonkinasteisesta oidipuskompleksista vai oliko taustalla sittenkin jokin "isäksi isän paikalle" -mustasukkaisuuskuvio. Näine miettein elokuva oli todella mukavaa seurattavaa, vaikka elokuva sisälsikin tylsiä kliseitä, kuten "Uskon mieluummin hoitoani kuin omaa lastani" -asetelman. Loppuratkaisu oli loppujen lopuksi aika perisuomalainen, mutta ei ehkä sittenkään täysin minun mieleeni.

Olen aina tykännyt Elina Knihtilästä näyttelijänä ja hän oli tässäkin roolissaan ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan ehkä parhaimmillaan. Vaikka vilaukselta hänet näinkin aiemmin, niin harmi, ettei hän tullut enää sunnuntain näytökseen puhumaan muiden elokuvan parissa työskennelleiden tavoin; hänestä olisi vaikka voinut ottaa kuvan tai jotain. Myös Ilaria näytellyt Samuli Niittymäki oli ihan ok, vaikka hieman yksiulotteiseksi tuntuikin vähän jäävän. Eero Ahosta ei jäänyt hirveästi mitään mieleen. Muut näyttelijät jäivätkin sitten enemmän tai vähemmän statistien rooliin.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Sodankylän satoa: The Invisible Eye

Alkuperäinen nimi: La mirada invisible
Ohjaus: Diego Lerman
Käsikirjoitus: Diego Lerman
Pääosissa: Julieta Zylberberg, Osmar Núñez, Marta Lubos
Valmistusmaa: Argentiina, Ranska, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 97 min


Argentiinalaisessa yksityiskoulussa sovelletaan hyvin tiukkaa kuria ja kaikenlaisia niskuroijia rangaistaan surutta. Vuonna 1982, kun siellä aletaan kapinoida sotilasdiktatuuria vastaan, koulussa toimii apulaisopettajana Maria Teresa (Julieta Zylberberg), joka on oppinut soveltamaan tätä tiukkaa kuria itsekin. Hän kuitenkin ihastuu yhteen teini-ikäiseen oppilaaseensa, muttta eihän hän voi kertoa siitä kenellekään. Hän myös alkaa pyöriä koulun rehtorin Biasutton (Osmar Núñez) kanssa. Myöhemmin hän keksii itselleen hyvin salaisen harrastuksen eli poikien tarkkailun miestenvessassa, mistä hän saa outoa mielihyvää, mutta mihin tämä kaikki lopulta johtaakaan?

Alun perin minun ei pitänyt mennä katsomaan sunnuntain ensimmäisenä esitysaikana mitään, mutta koska olin aamulla mökillä vasta puolen seitsemän aikaan ja piti syödä, käydä suihkussa ja laittaa mökkiä vähän siistimmäksi ennen sen luovuttamista, en olisi saanut nukkua kuin pari tuntia, joten jätin unet kokonaan väliin ja painuin aamun ensimmäisellä festaribussilla takaisin keskustaan ja katsomaan Lapinsuuhun siellä näytettävää elokuvaa; olisi tehnyt mieli mennä kuuntelemaan aamukeskustelua, jossa oli Apichatpong Weerasethakul, mutta koska minulla oli matkalaukut mukana, en sitten viitsinyt tunkea sinne niiden kanssa (kuulemma täysiä saleja oli aiempina aamuina ollut). No, mitään en tiennyt tästä Lapinsuussa näytettävästä elokuvasta etukäteen ja niinpä sen argentiinalaisuus/espanjankielisyys tuli täytenä yllätyksenä (luulin nähneeni edellisenä yönä festivaalien ainoan espanjankielisen elokuvan, onneksi näin ei ollut). The Invisible Eye osoittautui kuitenkin ihan mukiinmeneväksi elokuvaksi.

Tämä kuului Tell Me Who You Are -elokuvan ohella siihen kategoriaan, että tapahtui itse tarinassa mitä tahansa, niin sitä seuraa jatkuvasti terveellä uteliaisuudella (vaikka edellä mainitun elokuvan kohdalla homma meinasi kaatuakin liialliseen pituuteen). Maria Teresan tuntemuksia kuvataan hyvin tunnistettavasti, mutta kuvaus ei ole liian kevyt, eikä liian raskas, joten mielenkiinto pysyi hyvin elossa. Mitään suuria juonenkäänteitä ei tapahdu missään vaiheessa, vaan elokuva on vain yhden naisen tarina yhdessä vaiheessa hänen elämäänsä ja sellaisena kuvauksena tämä oli ihan kiva. Vaikka elokuva olikin draama eikä esimerkiksi trilleri, niin silti elokuvassa oli läpi elokuvan sellaista hieman painostavan tunnelman tuntua, mikä auttoi siinä mielenkiinnon säilymisessä loppuun asti, kun Maria Teresa kuitenkin tajuaa tekevänsä jotain kiellettyä, mutta ei vain halua lopettaa sitä. Ei tämä mitään suuria tunteenpurkauksia saanut aikaan, mutta kyllä tämä sellaisen yhden illan... tai aamun... viihteenä hyvin meni. Elokuva kyllä jätti lopun hieman ikävän avoimeksi, mutta vain hieman.

Näyttelijät olivat ihan hyviä, mutta eivät jääneet mitenkään erityisen hyvin mieleen. Julieta Zylberbergin näyttelysuorituksesta sentään jonkinlaiset muistijäljet jäi ja nuo jäljet olivat yksinomaan positiiviset, vaikka hänenkin roolinsa vahvuuden taustalla olivat hyvä kuvaus ja tunnelma. Rehtoria esittänyt Omar Núñez ei suurta vaikutusta tehnyt, mutta ihan hyvin hänkin roolistaan suoriutui. Oppilaista sitten ei jäänytkään mitään sanottavaa. "Perusoppilaita."

Pisteitä: 3/5

PS. Sattuneista syistä hylkäsin näiden arvostelujen puhtaaksi kirjoittamisen ja julkaisemisen kronologisessa järjestyksessä ja siten hyppäsinkin parin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nähdyn elokuvan yli ja julkaisenkin ne vasta vähän myöhemmin (paperillahan mulla on ne jo pitkälti kirjoitettuna). Toisen näistä arvosteluista julkaisen ensi maanantaina, mutta toisen julkaisuajankohta on vielä vähän auki, mutta kuitenkin vielä heinäkuun aikana, koska en vain halua pantata sitäkään loputtomiin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hyvä poika

Sodankylän satoa: Winter Vacation

Alkuperäinen nimi: Han jia
Ohjaus: Hongqi Li
Käsikirjoitus: Hongqi Li
Pääosissa: Jinfeng Bai, Lei Bao, Hui Wang
Valmistusmaa: Kiina
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 91 min

- Kerro yksikin syy, miksi en jättäisi sinua.
- Koska olet tyhmä ja keskinkertaisen näköinen, eikä kukaan muu huolisi sinua kuin minä.
 

Talviloma on alkanut ja köyhän lähiön lapset ja nuoret kuluttavat aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla eli ovat pitkälti tekemättä yhtään mitään. Mukana kulkee myös kahden lapsen isoisä, joka on ihan yhtä aneemisella päällä kuin nuoretkin, eikä jaksaisi kuunnella pienen pojan kysymyksiä. Loma etenee unelmoiden vähän kaikesta, tappaen tylsyyttä ja niin edespäin, eikä pieniltä draamoiltakaan vältyä, mutta miten loma lopulta päättyykään...

Tämä oli Elokuvajuhlien täysin tuntemattomista tapauksista se toinen positiivisista yllättäjistä (toinen oli Attenberg). Yhteistä näille elokuville on hyvin hauska huumori sekä se, ettei kummassakaan elokuvassa käytetty ihan perinteistä kerrontaa. Illan ja seuraavan päivän aikana tämä elokuva oli moneen kertaan sen näkeneiden huulilla ja kaikki tuntuivat pitäneen sitä loistavana elokuvana. Itse olin kyllä Winter Vacationin suhteen hieman maltillisempi, mutta eipä korkeampi pistemäärä ollut siltikään kovin kaukana.

Elokuva alkoi lähetinäänellä ja ruudulla näkyy sitten lähetinasema (tai jokin vastaava) pitkän aikaa ilman muuta toimintaa. Vähitellen valkokankaalle lipuu poikaporukka, jolla ei ole mikään kiirettä mihinkään. Tämä alkukohtaus kuvastaa hyvin myös itse elokuvaa, sillä kohtaukset ovat viipyileviä, siinä ollaan paljon hiljaa, jotain toimintaa on ylipäätään hyvin vähän ja kun kohtauksessa joku kävelee lähes normivauhtia valkokankaan reunalta toiselle reunalle, tuntuu kohtaus olevan turhan nopeatempoinen. Kuulostaako tylsältä taidehörhöilyltä, josta vain ani harva löytää ystävän? No, taidehörhöilystä en sano mitään, mutta tylsä elokuva ei todellakaan ollut.

Okei, teatteriyleisö ei ehkä edustanut tyypillistä suomalaista elokuvayleisöä, mutta silti salissa koko ajan naurettiin ihan urakalla, tosin suurin osa ehkä hivenen enemmän kuin minä. Syynä tähän hauskuuteen oli elokuvan dialogi, joka oli lasten suusta kuultuna välillä pikkuvanhaa, mutta välillä aidosti lapsen mieltä avartavaa, mutta ihan sama, kumpaa tarjottiin, niin hauskoja repliikkejä kuultiin tämän tästä. Dialogia oli kohtuullisen vähän, mutta niiden laukomisajankohdat oli ajoitettu juuri sopiviin kohtiin, jotta sen humoristisuus toimi. Myönnän toki, että oli kohtauksia, joissa nauroin selvästi vähemmän kuin muut, mutta kokonaisuutta tarkastellen eroa ei juuri ollut. Dialogia ja niiden aiheita ei paljon parane avata tässä, sillä näin blogin kautta kerrottuna ne eivät naurattaisi sillä tavalla kuin itse elokuvasta kuultuna. Myös dialogien ulkopuolella niiden vähäisten tapahtumien ajoitus toimi ja toisinaan kohtausten hauskuuttavuutta lisäsi vain se seikka, että asioita toistettiin ihan mielin määrin; tästä sentään voisi mainita esimerkkinä kuorsauspuhalluksen. Suosittelen oikeasti testaamaan tätä elokuvaa, jos joskus tulee vastaan.

Näyttelijät olivat ihan hyviä, vaikkakin elokuvan luonteen mukaisesti kovin vähäeleisiä, mutta tämähän ei tässä elokuvassa tosiaan haitannut. Valitettavasti en saanut postiin tietoa siitä, kuka näytteli ketäkin hahmoa, sillä netin syövereistä en niitä hahmojen nimiä muistanut, ja vaikka olisikin löytynyt, niin en silti olisi enää osannut yhdistää hahmoja näyttelijöihinsä. Valitan.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan alussa kuultiin toistuvasti tämä  kiinalainen lähetinääni, mutta valkokangas pysyi pimeänä ja osa yleisöstä (myös minä) epäili sen kuuluvan asiaan, mutta pian esitys katkaistiinkin ja muutaman minuutin päästä se saatiin vihdoin pyörimään, mutta oikein kukaan ei osannut epäillä jotain olevan vialla heti alussa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Invisible Eye