Movie Mondayn
neljännen haasteen aiheena on Itkupilli eli itkemiset elokuvien aikana
tai sen jälkeen. Itsehän en hirveästi katsele sellaisia elokuvia, jotka
saisivat kyyneleet poskille, mutta aina joskus niitäkin toki tulee siinä
missä muitakin elokuvantekijöiden haluamia tunteita elokuvan aikana.
Siitä huolimatta minun on hyvin vaikeaa muistaa elokuvia, jotka olisivat
saaneet minut liikuttumaan ja surulliseksi siinä määrin, että kyyneleet
olisivat valuneet, jos nyt unohdetaan nämä 30 Days of Movies
-haasteissa mainitut elokuvat ja nehän unohdetaan ihan vain siitä
syystä, että itsensä toistaminen on tylsää. Yhden elokuvan muistan
kyllä, jossa olin niin liikuttunut, että olen melko varma, että silloin
kyynelkanavat aukesivat, vaikka täysin varma en asiasta olekaan. Kyse on
Taru Sormusten Herran viimeisestä osasta Kuninkaan paluu.
En myönnä kuuluvani TSH:n suurimpiin
faneihin, mutta luin kunkin osan ennen niiden elokuvaversioiden
tulemista teattereihin, joskin Kuninkaan paluun taisin lukea tyyliin
heti toisen osan jälkeen, mutta en ole tästä kuitenkaan ihan varma.
Elokuvat tuli katsottua hyvin lähellä ensi-iltojaan, mutta vaikka
myöhemmin ensimmäisen osan tulinkin hankkineeksi oikein Collector's
Editionina (yritän päästä noista kirjatuista eroon), niin eivät nämä
elokuvat kirjasta nyt puhumattakaan mitään suurta faniutta ole saanut
aikaan. Tästä huolimatta muistan tosiaan liikuttuneeni kyyneliin asti,
kun istuin leffateatterissa ja Kuninkaan paluu läheni loppuaan ja tuli
kohtaus, jossa hobiteille osoitetaan kunniaa oikein viimeisen päälle.
Tämä oli vain niin loistava päätös näiden(kin) neljän hobitin matkalle,
että en mahtanut itselleni mitään ja rehellisesti sanottuna pelkään
vähän katsoa tätä toistamiseen, jos se fiilis olisi sieltä johonkin
kadonnut. Toisaalta sitten kohtaus oli niin täynnä tunnelmaa, jos siis
muistan oikein, että en yhtään pidä mahdottomana, että liikuttuisin
jälleen kerran oikein perin pohjin. Edes elokuvan loppu ei saanut
samanlaista fiilistä aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti