torstai 5. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 169/1001: Rajut kuviot

Alkuperäinen nimi: Five Easy Pieces
Ohjaus: Bob Rafelson
Käsikirjoitus: Carole Eastman
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970
Kesto: 94 min

- I feel funny telling you this. This is really your home. You probably know better than I what there is to do.
- Nothing.

Musikaalisessa perheessä kasvanut Robert Dupea (Jack Nicholson) työskentelee öljykentillä ystävänsä Eltonin (Billy Green Bush) kanssa. Robertilla on myös naisystävä Rayette (Karen Black), jota hän kohtelee vähintäänkin epäkunnioittavasti ja välillä käy paneskelemassa Eltonin vaimoa Stoneya (Fannie Flagg). Kun sitten Robert saa kuulla isänsä (William Challee) olevan hyvinkin sairas, hän lähtee matkalle tämän luokse Rayetten kanssa, vaikka Robert ei hirveän innostunut Rayetten seurasta olekaan ja hän jättääkin Rayetten puolimatkaan. Saavuttuaan sitten entiseen kotiinsa hänellä on mielessä jo uudet kuviot...

Jack Nicholson oli ehtinyt esiintyä jo Easy Riderissa kohtuullisessa sivuosassa, mutta tämä elokuva oli hänen ensimmäinen todellinen tähtirooli, minkä ymmärränkin oikeastaan ainoaksi syyksi siihen, miksi elokuva on ylipäätään päästetty mukaan 1001-listalle, eikä 1001 elokuvaa -kirjassakaan asialle juuri parempaakaan selitystä annettu. Elokuvan suomenkielinen nimi on vähintäänkin outo, eikä siitä saanutkaan minkäänlaisia oikeaan suuntaan meneviä käsityksiä elokuvan sisällöstä, mutta toisaalta ei alkuperäinen nimikään mielestäni ihan paras ole, mistä vähän lisää seuraavassa kappaleessa. Ei minulla tylsäksi aika tämän kanssa käynyt, mutta silti Rajut kuviot tahtoi jäädä teholtaan vähän ontoksi.

Aloitetaan elokuvan alkuperäisestä nimestä, joka olisi periaatteessa voinut viitata ihan mihin vain ja kävipä mielessäni jopa jonkinasteinen episodimaisuus, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Elokuvan alkuperäinen nimi  viittaakin johonkin piano-opukseen ja arvasinkin elokuvan aikana nimellä olevan jotain tekemistä pianon kanssa (epäilin jotain termiä oppaan sijaan), mutta varmuus tästä selvisi sitten vasta jälkikäteen. Eihän Robert nyt liikoja soitellut, joten olisin saattanut mennä harhaankin asian kanssa, mutta kun en elokuvan aikana keksinyt nimelle muuta selitystä, niin ajatukset kyllä johtivat pianomaailmaan.

Mitä tulee sitten elokuvaan ja syy, miksen oikeastaan osannut nähdä muuta syytä elokuvan pääsemiseen 1001 elokuvaa -kirjaan kuin Nicholsonin ensimmäinen iso pääosarooli, on siinä, että tarina tuntui turhankin tavalliselta, eikä se sisältänyt mitään järin erikoista, vaan olipahan vain yksi aika tyypillisen oloinen kuvaus 1970-luvun alun duunarin elämästä, jossa yhdistyvät niin pienet vastoinkäymiset kuin perhesuhteetkin. Ei sillä, etteikö elokuvaan olisi mahtunut ihan kivojakin kohtauksia, mutta kun kokonaisuus tuntui niin moneen kertaan nähdyltä, niin ei tämä varsinaisesti säväyttänyt kuitenkaan, ja vaikka elokuva keräsikin ihan sievoiset voitot lippukassoilla, niin silti en osaa kuvitella elokuvassa olleen tarinallisessa mielessä mitään järin uutta edes tuolloin. Elokuvassa oli kyllä ihan hauskojakin kohtauksia ja alkupuolella elokuvaa olin melkein mieltämässä elokuvaa komediaksi, mutta sävy muuttui rajusti sen jälkeen, kun Robert pääsi vanhaan kotiinsa, eikä elokuvassa riittänytkään enää samalla tavalla imua kuin alussa. Tuolta alkupuolelta on poimittava erikseen esiin ruuhkakohtaus, ruoantilauskohtaus sekä yleisesti ottaen Robertin ja Rayetten matkalla mukaan nappaavan Palmin (Helena Kallianiotes) puheet. Niin ja vaikka Robert olikin aika töykeä tyyppi, niin siitä piti antaa pisteet, ettei hän mikään naistenhakkaaja ollut kuitenkaan, vaikka siltä hieman vaikuttikin. Elokuvan loppuratkaisu oli kyllä sopivalla tavalla tyly.

Kun on tottunut näkemään Jack Nicholsonin joko pahiksena tai vähän hulluna ilmestyksenä, niin tahtomattaankin tuli etsittyä hänen hahmostaan hulluuden piirteitä, vaikka kyseessä onkin niin nuori Nicholson, ettei kenelläkään tuohon aikaan ollut mitään käsitystä siitä, millaisena hänet tultaisiin myöhemmin näkemään, eikä hänen hahmoaan siten oltukaan voitu muokata niin sanotusti nicholsonmaiseksi. Kyllä se myöhempien aikojen Nicholson silti silloin tällöin tuli esiin ja varsinkin jo mainitussa ruoantilauskohtauksessa hän oli jo aivan elementissään. On toki myönnettävä, että Nicholson sai Robertiin sellaista eloa ja luonnetta, mitä joku muu näyttelijä ei välttämättä olisi saanut ja niinpä Robertia ei kyennytkään vihaamaan, vaikka helppoa hahmoa olisikin ollut vihata. Muut näyttelijät olivat sitten peri-70-lukulaisia ainakin ulkoasujensa suhteen, mikä toi elokuvaan selvää vanhentumisen tuntua, eikä heissäkään hirveästi mieleen jäänyt. Karen Black kyllä näytteli ihan kivasti Rayettea, mutta kun hahmonsakin oli vähän bimbomainen, niin ei hänkään sitten oikein iskenyt minun tajuntaani.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Sademies

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti