keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 168/1001: Pahan pauloissa

Alkuperäinen nimi: Force of Evil
Ohjaus: Abraham Polonsky
Käsikirjoitus: Abraham Polonsky
Pääosissa: John Garfield, Thomas Gomez, Roy Roberts
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1948
Kesto: 75 min

 - The money I made in this rotten business is no good for me, Joe. I don't want it back. And Tucker's money is no good either.
- The money has no moral opinions.
- I find I have, Joe. I find I have.
 
Pienet, laittomasti toimivat pankit ja rahalainaamot järjestävät myös laittomia vedonlyöntejä, ja gansteri Ben Tucker (Roy Roberts) haluaa nämä pankit pois toiminnasta, jotta hän saisi koko bisneksen omiin käsiinsä ja hänen joukoissaan on myös hänen asianajajansa Joe Morse (John Garfield). Itsenäisyyspäivänä järjestetään vinttikoirakilpailu ja kovin moni juhlistaa itsenäisyyspäivää veikkaamalla voittajiksi koiria numerolla 7, 7 ja 6 (Yhdysvaltain itsenäistymisvuoden loppuosan mukaan) ja gansterit järjestävät asian niin, että juuri nämä koirat voittavat, sillä voitot jaetaan kiinteän kertoimen mukaan ja kun tätä voittoyhdistelmää on veikannut tuhansittain ihmisiä, veikkauksia vastaanottaneet pankit menevät konkurssiin. Joe Morse yrittää saada veljensä Leon (Thomas Gomez), joka ylläpitää tällaista laitonta pankkia, Tuckerin tiimiin, mutta Leo ei niin vaan suostu ja ennen pitkää Joekin saa huomata, että Tuckerin kelkkaan ei sittenkään olisi kannattanut hypätä...

Olen pitänyt periaatteessani sitä, että ostan elokuvista aina sellaiset versiot, jotka sisältävät vähintäänkin englanninkieliset tekstitykset, mutta jotenkin tämän elokuvan kohdalla olin onnistunut mokaamaan niin, etten saanutkaan tekstitettyä versiota. Toisinaan nimittäin jos mennään liikaa ammattisanastojen puoleen (tässä pankkitoiminta), niin joitakin lauseita saattaa jäädä kokonaan tajuamatta ja sitten myös puheen rytmitys, voimakkuus kuin mahdolliset murresanatkin voivat aiheuttaa pientä ymmärtämättömyyttä, minkä vuoksi tekstityksistä on ollut suuri apu. No, onneksi tämä oli sen verran vanha elokuva, että näyttelijät puhuivat vanhaa hollywoodiaeli selkeällä, riittävän kovalla äänellä eikä murre- tai slangisanojakaan juuri esiintynyt. Niinpä tulikin aika hyvin pysyttyä kärryllä tapahtumista ja dialogeista, vaikka ihan alussa pieni epäusko sen puolesta hiipikin mieleen, kun oli juuri tätä pankkisanastoa. Mitä tulee sitten itse elokuvaan, niin vaikka Pahan pauloissa ei ollutkaan lainkaan huono tapaus, niin eipä tämä myöskään ollut minun lasini appelsiinitäysmehua.

Elokuva on merkitty film noiriksi, mutta vaikka myönnänkin elokuvassa olleen filmnoirmaisia osia, niin täysveriseksi film noiriksi en silti tahtoisi tätä lukea, joskin myönnettäköön, että kokemukseni film noir -maailmasta ovatkin aika puutteelliset. Kuitenkin tämä tuntui enemmän sellaiselta perinteisemmältä rikostarinalta kuin varsinaiselta film noirilta. No, oli miten oli, niin tekstityshuolista huolimatta elokuvan sisään pääsi nopeasti sisään ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Joe tapaa Leon ensimmäistä kertaa, oli elokuvan pääasiallinen sisältö tiedossa. Elokuvassa oli jotakuinkin kaikkea, mitä tällaisissa rikoselokuvissa on tupannut olemaan elokuvan tekoaikaan ja myöhemminkin: ganstereita, viattomia nuoria naisia, välienselvittelyjä, murhia ja sen sellaista. Niinpä kovin tuoretta näkökulmaa asioihin elokuva ei tarjonnut, mutta jaksoi tätä kuitenkin melko hyvin katsoakin. Jos elokuva olisi ollut edes kymmenen minuuttia pidempi, olisi elokuva saattanut menettää hieman lisää tehoaan. Toisin sanoen elokuva oli varsin tiivis paketti, mutta tapahtumien ollessa gansterielokuvien peruskauraa, ei niissä riittänyt kunnolla mielenkiintoa, mutta yhden illan viihteenä meni kuitenkin ihan hyvin. Loppuratkaisu ainakin Joen osalta oli jokseenkin arvattavissa, vaikka hänen ympärillään tapahtuikin ikävämpiäkin asioita.

Näyttelijät eivät juurikaan tehneet vaikutusta, joskaan eivät kyllä vihastuttaneetkaan, vaan aika tyypillinen 1940-luvun näyttelytyyli oli kyseessä niin hyvässä kuin pahassakin. Niinpä poseeraukset ja kaikki olivat aika teatterimaista, mikä sitten vaikeutti selvästi elokuvan mahdollisuutta imaista katsojaa kunnolla sisään tapahtumiin. John Garfield on ilmeisesti tottunut näyttelemään enemmänkin pahisrooleja, mutta eipä hän ihan puhtoinen pulmunen ollut tässäkään näytellessään Joe Morsea. Jos jonkun näyttelijän haluan erikseen mainita, niin parissa kohtauksessa näkyvästi esillä olleen, Ben Tuckerin vaimoa Edna Tuckeria näytelleen Marie Windsorin, joka tuntui häviävän epäaitoudessaan jopa Salatut elämät -näyttelijöille.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rajut kuviot

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti