tiistai 31. toukokuuta 2011

Kesä ja 30 Days of Movies

Aah, kesä! Tuo aika, kun linnut laulelevat iloisesti visertäen ja ulkona on liian valoisaa, jotta saisin aikaan kunnon leffankatselufiiliksen, mikä tietää tuttuun tyyliin taas taukoa elokuvien kotikatselusta kesä- ja heinäkuun ajaksi. Toki tajuan, että valoisuus on suurempi ihan toukokuun kuin heinäkuun lopulla, mikä periaattessa voisi antaa tekosyyn katsella niitä elokuvia jo vähän heinäkuun puolellakin, mutta mennään nyt näin vähän vapaammin. Tietenkin näin kesälläkin tulee käytyä leffateatterissa elokuvia tiiraamassa, joista tuttuun tyyliin raportoin täällä. Ja tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että Sodankylässäkin tulee piipahdettua tuossa parin viikon päästä, joten sieltäkin saattaa olla tulossa juttua ;) . Lisäksi kuukauden Wanhat tullee molempina kuukausina kyllä katsottua... ihan vaan periaatteenkin vuoksi.

Elokuvien sijaan aloitan viime vuoden tapaan tv-sarjoihin liittyvän kesäprojektin, jonka sainkin viime vuonna päätökseen hyvissä ajoin juuri ennen joulua (tosin silloin aloitus viivästyikin vähän). Tämän vuoden kesäprojektina on tarkoituksena käydä läpi kaikki MacGyverit, jotka parhaassa tapauksessa saisin katsottua heinäkuun loppuun mennessä, jolloin leffataukokin loppuu, mutta kaikista kesäkiireistä johtuen kesäprojekti venynee elokuun puolelle, mutta toivottavasti ei enää pidemmäs. Elokuulle venyessään alkaisi sitten leffatkin haitata sarjan katsomista, joten silloin niitä tulisi katsottua selvästi harvemmin ja saattaisi jopa mennä lähinnä viikonloppukatseluksi, kuten nyt on mennyt Simpsoneiden osalta.

Keskittyminen vähäksi aikaa pääosin tv-sarjaan tarkoittaa myös sitä, että arvosteluja tulee harvemmassa tahdissa (no, kesäkuun loppupuolella niitä tullee aika hitosti, jos suunnitelmat pitävät), mikä sitten aiheuttaa blogin hiljenemistä. Ainakin tällä hetkellä näyttäisi siltä, että heinäkuussa tulisi hyvin harvakseltaan kirjoiteltua mitään, ellen sitten jaa niitä kesäkuun leffa-arvosteluja heinäkuulle, mutta kun en ole tähänkään mennessä sellaista harrastanut arvostelujen osalta, niin tiedä sitten, jaksaisinko ryhtyä sellaiseen. Asia on kuitenkin mietinnässä ainakin vielä jonkin aikaa, mutta se nähdään sitten viimeistään heinäkuussa. Toki Movie Monday -haasteisiin tulee osallistuttua mahdollisuuden mukaan myös silloin.

Miten kesäkuu sitten? No, viime syksynä alkoi sosiaalisessa mediassa kierrellä 30 Days of Music -meemi, jonka tarkoituksena oli valita joka päivälle kappale niin, että kullekin päivälle oli annettu tietty aihe/teema, jonka mukaan kappale piti sitten valita. Minähän en jaksanut tästä oikein innostua, kun kokemukseni erinäisiltä musiikkifoorumeilta kertoo sen, että olen erittäin huono kuvailemaan musiikkia ja suhtautumista siihen ja ulosantini olikin tyyliä "Tästä mä pidän", "kivat melodiat/rytmit/sanat" (mutta en sitä, miksi ne ovat kivat), "Upeaa!", "Fantsua!" ja niin edespäin. Niin ja kun olen muutenkin aika passiivinen musiikinkuuntelija, niin haaste olisi tuntunut liian vaikealta.

Sen sijaan sainkin idean kehittää meemistä elokuvaversion, jonka näette tässä ja vaikka idean sainkin jo marraskuussa, niin päätin jättää tämän odottamaan kesää, kun tiesin katsovani elokuvia aika vähän silloin; tarkkaavaisimmat taisivat nähdä vilauksen tämän projektin tulemisesta jo toukokuun alussa, kun menin kategorioimaan toukokuun alkupuolella kirjoittamani postit jo 30 Days of Movies -nimikkeellä, mikä näkyi sitten kategoriavalikosta, vaikka yhtään postausta ei ollutkaan julkaistu. Kesäkuuhan oli siinäkin mielessä ihan luonnollinen valinta, koska kyseisessä kuussa on tasan se 30 päivää. Musiikillisen listan sai melko vaivattomasti muutettua leffamuotoon, vaikka jätin mukaan yhden sinänsä hölmönkin kohdan (kohta 9), koska haluan kunnoittaa (kaikesta huolimatta) alkuperäistä meemiä, mutta kun tavallaan pidän mahdollisena, että kuvatunlaisesti joku voisi toimiakin, niin annoin olla; ei tämän liian vakavaa tarvitse olla. Kohdat 23-24 olivat vaikeimpia, kun alkuperäisessä listassa pyydettiin listaamaan kappale, joka soisi häissä/hautajaisissa, niin suora muokkaus leffoihin ei oikein toiminut, kun ei leffankatselut oikein sovi kyseisiin tapahtumiin. Niinpä piti vähän muokata niitä kohtia. Tietenkin sen jälkeen kun aviopari on lähtenyt viettämään hääyötään, niin mitä jottei häävieraille voisi pistää leffan pyörimään :D ... mutta miten sitten hautajaisten kohdalla? No joo. Alkuperäisen listan tarkoituksena varmaan on ollut se, että jokaisena päivänä kuunnellaan se listattu kappale, mutta kun on ihan eri asia kuunnella muutaman minuutin kestävä kappale kuin katsoa puolitoistatuntinen elokuva, niin tyydynkin vain listaamiseen. Olen kirjoittanut osan näistä teksteistä (kuten tämänkin) jo hyvissä ajoin ennen kesäkuuta, jotta homma ei sitten keskeytyisi ja julkaisupäivätkin olen merkinnyt etukäteen, eli vaikka olisi päiviä, kun en ole koneella tai jos tulee yllättäviä pitkäkestoisia sähkökatkoksia, niin nämä viestit tulevat kuitenkin oikeina päivinään ulos. Linkitän kulloisenkin päivien elokuvat blogini arvosteluihin, jos sellainen löytyy, mutta en ainakaan tietoisesti pyri pysymään vaan arvosteltujen elokuvien sisällä, joten saattaa tulla sellaisiakin elokuvia, joita en ole vielä arvostellutkaan. Tässä on vielä lista postauksista, joita tulette näkemään tässä kesäkuun aikana (lista saa linkit sitä mukaan, kun saan nämä ulos tai viimeistään sitten kesäkuun lopussa):

Day 01 - Your favorite movie: The Truman Show
Day 02 - Your least favorite movie: Vaarallinen kaunotar
Day 03 - A movie that makes you happy: Kohti uutta
Day 04 - A movie that makes you sad: Täydellinen maailma
Day 05 - A movie that reminds you of someone: Dolan's Cadillac
Day 06 - A movie that reminds you of somewhere: Lieksa!
Day 07 - A movie that reminds you of a certain event: Stand By Me - Viimeinen kesä
Day 08 - A movie that you know all the lines to: Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli
Day 09 - A movie that you can dance to: Mamma Mia!
Day 10 - A movie that makes you fall asleep: Kummisetä
Day 11 - A movie from your favorite director: Kauhun kilometrit
Day 12 - A movie from a director you hate: Sormet pelissä
Day 13 - A movie that is a guilty pleasure: Batman Forever
Day 14 - A movie that no one would expect you to love: The Cove - meren salaisuus
Day 15 - A movie that describes you: Sofien valinta
Day 16 - A movie that you used to love but now hate: Kiviset ja Soraset
Day 17 - A movie that you see often on tv: Spider-Man - Hämähäkkimies
Day 18 - A movie that you wish you saw on tv: Äiti ja huora
Day 19 - A movie from your favorite actor/actress: Kauriinmetsästäjä Day 20 - A movie that you watch when you’re angry: Rakkautta ennen aamua
Day 21 - A movie that you watch when you’re happy: The Kids Are All Right
Day 22 - A movie that you watch when you’re sad: Katkenneita kukkasia
Day 23 - A movie which wedding scene(s) you don't want to happen in your wedding: Shrek
Day 24 - A movie which funeral scene(s) you want to happen in your funeral: Uinu, uinu lemmikkini
Day 25 - A movie that makes you laugh: Paholaisen portti
Day 26 - A movie's character that you can play perfectly: Seppo Sorjonen (Hurmaava joukkoitsemurha)
Day 27 - A movie that you wish you could act in: The Rocky Horror Picture Show
Day 28 - A movie that makes you feel guilty: Jouluyö, kuolemanyö 2
Day 29 - A movie from your childhood: Yksin kotona
Day 30 - Your favorite movie at this time last year: Katseeseen kätketty

PS. Facebookissa ja muualla liikkuu myös muita versioita tästä ja ainakin Facebookissa on myös yhteisö 30 Day Movie Challenge, joka on äkkiseltään selailtuna suositumpi kuin muut löytämäni. Kaikissa löytämissäni haasteissa vikana oli turha genrepainotteisuus, mikä vieraannutti minut niistä ja kun olin jo tehnyt melkein puolet tästä haasteesta ennen kuin löysin tuon suosituimman ryhmän (toukokuun alussa Googlella löytyi vain "muutama" haaste verrattuna 30 Days of Music Challengeen ja niissä vaivasi tuo sama genrepainotteisuus), joten en lähtenyt aloittamaan alusta enää. Toki tämä minunkin haasteeni löytyy Facebookista, mutta sinne on löytänyt tiensä toistaiseksi vain... minä. :D

40 v. ja neitsyt

Alkuperäinen nimi: The 40 Year Old Virgin
Ohjaus: Judd Apatow
Käsikirjoitus: Judd Apatow, Steve Carell
Pääosissa: Steve Carell, Paul Rudd, Romany Malco
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 127 min

- I'm throwing myself at you and all you can think about are fucking toys.
- They're not fucking toys! This is Ironman, okay?
 
Andy (Steve Carell) on 40-vuotias poikamies ja töissä kodinelektroniikkaliikkeessä. Hänen työkaverinsa pitävät häntä hieman outona, jopa mahdollisena sarjamurhaajana, mutta koska heidän pokeriporukastaan puuttuu yksi, he pyytävät Andya mukaan. Pokeri-illassa he käyvät sitten läpi seksikokemuksiaan, minkä tiimellyksessä heille selviää, että Andy on kuin onkin vielä neitsyt. Niinpä he päättävät auttaa miestä mäessä ja opettaa Andylle naisen iskemisen jaloja taitoja ja vähitellen Andy pääseekin ulos kuorestaan. Hän tutustuu kaupassa Trishiin (Catherine Keener), mutta ennen kuin hän uskaltaa edes pyytää Trishiä ulos, paljon pitää vielä muuttua...

Jostain syystä olen karttanut tätä elokuvaa todella pitkään. Aikoinaan ilmestyttyään kuvittelin elokuvaa alapäähuumorilla varustetuksi komediaksi, jossa turhan myöhäisestä neitsyydestä tehdään turhan (nololla tavalla) iso numero. Kuitenkin tullessaan joskus televisiosta satuin lukemaan jostain arvostelusta, jossa kerrottiin, että elokuva ei olekaan keski-ikäisen neitsyen pilkkaamista, vaan kyseessä on verrattain toimiva komedia aiheesta. Silti eilen pistäessäni tätä dvd-soittimeeni epäilykseni olivat melko suurenmoiset, mutta ne osoittautuivat turhiksi, sillä 40 v. ja neitsyt oli kuin olikin ihan kiva komedia.

Päähenkilö näytetään alussa kyllä hivenen nössönä, jonka actionfiguuri-keräily vie suurimman osan vapaa-ajasta, joten pieniä pelkoja minulla alussa oli, eikä tilannetta helpottanut myöskään Andyn työkaverien ensireaktiot Andyn neitsyyteen seuraavana päivänä töissä. Kuitenkin elokuvan sävy muuttui nopeasti ja Andyn pilkkaaminen hävisi hyvin pian ja niinpä Andyn kavereilla olikin aito halu auttaa Andya pääsemään eroon neitsyydestä. Samalla porukka pitää hauskaa myös vähän muissa merkeissä ja vaikka vanhoja seksikokemuksia muistellaan, niin niitä muisteloita ei käydä Andyn kustannuksella kuitenkaan, mistä pidin. Tietenkin oli selvää, että Andy vielä ennen loppua pääsisi eroon poikuudestaan, mutta silti siihen hetkeen johtavien tapahtumien seuraaminen oli hyvinkin mukavaa. Varsinkin kun samalla näytettiin toteen, ettei se seksin kyllästämäkään elämä ja siten parisuhteetkaan aina niin auvoisia ole. Lisäksi elokuvan viihdyttävyyteen auttoi paljon elokuvan huumori, joka oli yllättävästi välillä hyvinkin lämminhenkistä, mutta sitten taas väliin mahtui hetkiä, jolloin Andyn työkaverit harrastivat inside-läpän heittoa ("Tiedätkö mistä tiedän, että olet homo?"), joka ei niinkään naurattanut, mutta tarjosi hyvän kuvan tuon porukan keskinäisestä hauskanpidosta (kaikissa kaveripiireissä on niitä ulkopuolisten korviin outoja läppiä). Kyllä tämä elokuva sai naurut aikaan silloin tällöin, vaikka suuri osa elokuvasta mentiinkin sellaisen perushymähtelyn asteella. Erityisesti pidin siitä Andyn ja Trishin keskustelusta seksistä pidättäytymisestä. En usko paljon spoilaavani, jos sanon, että loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta silti tähän loppukohtaukseen (ennen lauluja) oli saatu mukaan tiettyä hauskuutta, kiitos tekstiruutujen.

Steve Carell oli ihan tarpeeksi hyvä Andyna, mutta kännistä kaveria Carell ei tuntunut esittävän kovinkaan hyvin ja Carellin kännikohtaukset olivatkin kovin teennäisen oloisia. Muista näyttelijöistä pitää mainita sitten tietenkin minulle lähinnä Frendeistä tuttu ja Andyn kaveria Davidiä esittänyt Paul Rudd, joka oli ihan kelpo tässäkin roolistaan, kuten myös muut Andyn kavereita esittäneet Romany Malco ja Seth Rogen. Ihan perushyvää komediatasoa edustivat myös muut näyttelijät, vaikka niistä ei tämän enempää sanottavaa olekaan.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Tämä olikin sitten tämän kevään viimeinen kotona katsotun elokuvan arvostelu ja samalla viimeinen ennen nyt alkavaa leffataukoa, mutta toisin kuin viime kesänä, niin tänä vuonna blogi ei lepää kesälläkään, vaan elokuvateattereissa hyppiminen kuten myös Sodankylässä piipahtaminen tulee tietämään arvostelujen tippumista blogiin jatkossakin. Toki kotonakin tulee katsottua sentään kuukauden WANHAT ja valikoituna onkin sellaiset elokuvat, jotka voi katsella vähän suuremmallakin valon määrällä... niin ja tänäänhän katson vielä Epäillyt, mutta kun siitäkin on jo arvostelu olemassa, niin huomenna ei ole tulossa siitä juttua. Lisäksi olen suunnitellut vähän muutakin blogin varalle, mutta siitä lisää sitten illemmalla. Elokuussa sitten palaillaan kotielokuvien pariin ja mitä parasta, leffoja on "kivasti" jonoksi asti, joten niillä pärjätään pitkälle syksyyn.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tamara Drewe

maanantai 30. toukokuuta 2011

Movie Monday #1: Musikaalit - Kun musikaali minuun iski

Kun aloitin tämän blogin, päätin visusti pysytellä arvosteluissa ja jättää oheispulinan elokuvista (kuten elokuvauutiset/-trailerit) muille, mutta kun vähän väliä alkoi tulla netin ihmeellisessä maailmassa vastaan kiinnostavia elokuvameemejä tai -listauksia, joihin itsekin olen halunnut tarttua, niin on täytynyt tinkiä alkuperäisistä suunnitelmistani. Nyt, kun sitten aloitan huomenna... tai virallisesti vasta ylihuomenna uuden arvosteluista selvästi poikkeavan suururakan (enpäs paljasta siitä vielä mitään, saatte odottaa huomista :P), viimeistään olen menettänyt pelin, joten nyt kun minulle pääosin tutut leffablogistit pistivät pystyyn Movie Monday -haasteblogin, onkin vain luontevaa osallistua tähänkin ihan vain sillä perusteella, että tahdon tehdä niin. Ensimmäisenä Movie Monday -haasteena onkin kertoa jotain musikaaleista, joten minäpä kerron, miten musikaali-innostukseni sai alkunsa.

Olen joskus pienenä nähnyt sellaiset elokuvat kuin Sound of Music - laulava Trappin perhe ja Maija Poppanen sekä joskus teininä elokuvat Lainahöyhenissä sekä Hei, me rokataan!. No, ensimmäisestä ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että olen nähnyt sen (pienenä). Maija Poppasen muistan paremmin, sillä meillä oli se VHS:llä ja se tulikin katsottua usein ja Lainahöyhenissä kuten myös Hei, me rokataan! tuli tosiaan katsottua joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. No, Maija Poppasen muistan sisältäneen lauluja, mutta sitä en muista, oliko se laskettavissa musikaaliksi, vaikka välillä laulettiinkin, mutta en yhtään muista, että kuinka paljon. Lainahöyhenissä sekä Hei, me rokataan! muistuu mieleen enemmänkin komedioina ja varsinkaan ensimmäisestä en muista lauluja juuri lainkaan. Minä ainakin mielsin ne tuolloin enemmän komedioiksi kuin varsinaisiksi musikaaleiksi. Niinpä, kun vuosia kului, unohdin musikaalit oikeastaan kokonaan ja lopulta tulin siihen tulokseen, että minä en vain ole musikaali-ihminen. En... en missään nimessä ja tässä käsityksessä elin verrattain pitkään.

No, sitten tulin hommanneeksi The Rocky Horror Picture Show'n, joka joskus ammoisina aikoina oli jäänyt melkein alussa kesken kun televisiosta tuli, ja kas, huomasinkin viihtyneeni sen parissa. Toki jo ennen TRHPS:ää olin nähnyt Mamma Mian!, mutta ABBAn suurena fanina sitä en tahtonut ottaa huomioon, koska eihän ABBAn musiikin tahtiin etenevä musikaali voi olla huono... eihän? Sitten 1001-projektin myötä tulin hankkineeksi Sound of Musicin, jota en varmaan ilman tuota kirjaa olisi hankkinut, ja yllätyksekseni rakastinkin elokuvaa yli kaiken. Tämän jälkeen vuorossa olikin kotimaista tavaraa Jos rakastan -elokuvan muodossa ja pidin siitäkin. Tämän jälkeen tuli katsottua Cabaret, josta en ihan niin paljon pitänytkään. Kun sitten heti Cabaretin katsomani Dancer in the Dark osoittautui aivan mielettömän upeaksi musikaaliksi, oli maineeni ainakin itseni keskuudessa musikaalien vihaajana mennyttä. Tämän jälkeen olen katsonut vielä West Side Storyn, joka oli ihan ok, vaikka musiikki itsessään ollutkaan kaikilta osin mieleeni. Nyt sitten tosissani mietin katsovani jossain vaiheessa jopa High School Musicalit, joihin muutama vuosi sitten en olisi koskenutkaan, mutta vielä en ole varma, toteutuuko se. Jos elokuvat saisi tarpeeksi halvalla, niin mitä jottei.

Mites muualla? No, Mamma Mia! tuli käymään Helsingissä ja Turussa juuri samoihin aikoihin kun elokuva tuli teattereihin, joten kävin sen katsomassa sitten ennen kuin kävin katsomassa elokuvaversion (ja tuolloin pidinkin elokuvaa heikompana kuin teatteriversiota, vaikkakin hyvänä silti). Tämän jälkeen olen käynyt katsomassa teatterissa ainakin Lainahöyhenissän (tästä juontuu ajatus siitä, että itse elokuvakin olisi musikaali, vaikken sitä muistakaan), Leevi and the Leavingsin musiikin tahtiin etenevän Finnhitsin sekä The Rocky Horror Show'n ja Kevät koittaa Hitlerille on vuorossa syksyllä (täytyy katsoa se elokuva ennen sitä). Ikävä kyllä Tampereella esitettävää Vuonna 85 -näytelmää en ole monista aikomuksistani huolimatta vieläkään nähnyt.

Konttori - joulun erikoisjaksot

Alkuperäinen nimi: The Office Christmas Specials
Ohjaus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Käsikirjoitus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Pääosissa: Ricky Gervais, Martin Freeman, Mackenzie Crook
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2003
Jaksojen määrä: 2

-You all right?
- Yeah, I was expecting a blind date, and was worried you were it.
 
On kulunut kaksi vuotta siitä, kun BBC teki David Brentin (Ricky Gervais) silloin johtamasta paperitehtaan Sloughin konttorista dokumenttisarjaa. Nyt BBC palaa rikospaikalle ja näyttää, mitä konttorin väelle kuuluu nykyään. David Brent on ajautunut myyntiesittelijäksi, minkä lisäksi hän yrittää luoda uraa viihdetaiteilijana. Tim (Martin Freeman) on jämähtänyt paikalleen, kun taas Garethista (Mackenzie Crook) on tehty Sloughin konttorin esimies. Dawn (Lucy Davis) puolestaan asuu miehensä Leen (Joel Beckett) kanssa Floridassa. Firman joulujuhlat lähestyvät ja niihin kutsutaan myös entiset työntekijät, joten pian on vanha jengi koossa jälleen, mutta mitä siitä seuraakaan...

Minun piti alun perin kirjoittaa tämä arvostelu jo eilen ja katsoa vielä illan päätteeksi elokuvaa, mutta minulla oli sen verran heikko olo, etten jaksanut tehdä oikein mitään katsottuani nämä erikoisjaksot puoli yhdeksän aikoihin, vaan olin jo sängyssä alle tunti toisen jakson päättymisen jälkeen, joten jäi se illan elokuvakin sitten katsomatta. Tämä on verrattain tuore ostos, sillä nämä erikoisjaksot tuli hommattua vasta noin puoli vuotta sitten (vanhimmat katsomattomat tv-sarjat ehkä 2009 puolelta), mutta hyppäsin niiden muiden sarjojen yli, koska tuli vasta katsottua se toinen kausi. Nämä Konttorin joulun erikoisjaksot eivät kuitenkaan päässeet ihan samalle tasolle kahden ensimmäisen kauden kanssa, vaikka välillä naurattivatkin.

Jaksoja on vain kaksi, mutta yksi jakso kestää noin kaksi kertaa pidempään kuin ensimmäisten kausien jaksot eli reilu kolme varttia. En tiedä, olisiko jaksot voitu jakaa useampaan osaan, sillä joka tapauksessa olisin katsonut nämä (melkein) putkessa, mutta nyt yksi jakso tuntui liian pitkältä. Käytännössä ensimmäinen jakso menee hahmojen nykykuulumisten selvittämiseen ja varmaan menee noin puolet jaksossa, ennen kuin mainitaankaan tulevat joulujuhlat (en ole asiasta nyt ihan varma). Samalla pistetään David Brentin tyttöystävän haku liikkeelle. Toisessa jaksossa Brent sitten tapaa näitä naisystäväehdokkaita ja joulujuhlat lähenevät lähenemistään, kunnes lopulta päädytään sinne. Mitä tulee erikoisjaksojen huumoriin, niin ihan samanlaiseen hurmokseen ei päästä kuin edeltävissä kausissa, mutta silti joitakin pieniä helmiä löytyi. Yleissävyltään tämä huumori kuitenkin tuntui ainakin vähän väkinäiseltä varsinkin monien Brentin repliikkien kohdalla, vaikka esimerkiksi Brentin kommentit deiteilleen välillä ihan hauskoja olikin. Perimmiltään nämä jaksot tuntuivat siltä, että haluttiin päättää sarja suotuisammin kuin mitä sarjan toinen kausi teki (tämä myös myönnetään julkaisun ekstroissa) ja niinpä parikin asiaa saa positiivisen päätöksen, vaikka Brentin osalta hänen lopun takinkääntöään ihan hitusen ihmettelinkin.

Ricky Gervais oli jälleen ihan hyvä David Brentinä, mutta johtuen kenties hänelle kirjoitettujen repliikkien hieman heikommasta yleistasosta, ei Gervais ihan samaan loistokkuuteen yltänyt kuin aiemmilla kausilla. Jotenkin tuntui varsinkin ensimmäisessä jaksossa siltä, kuin Gervais/Brent yrittäisi väkisin olla samanlainen kuin aiemminkin, vaikka niin moni asia olikin vaihtunut. Garethia näytellyt Mackenzie Crook sen sijaan oli edelleen ihan kiva ja Tim sekä Dawn molemmat yhtä perushyviä kuin aiemminkin. Myönnän vähän ikävöineeni Rachelia, enkä juurikaan pitänyt näistä konttorin uusista työntekijöistä Melistä ja Annesta (Martha Howe-Douglas ja Elizabeth Berrington).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: 40 v. ja neitsyt

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Konttori - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: The Office - Series 2
Ohjaus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Käsikirjoitus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Pääosissa: Ricky Gervais, Martin Freeman, Mackenzie Crook
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2002
Jaksojen määrä: 6

- If you want the rainbow, you've gotta put up with the rain - do you know which philosopher said that? Dolly Parton. And people say she's just a big pair of tits.
 
Paperitehtaan Sloughin konttoria johtava David Brent (Ricky Gervais) on saanut pidettyä konttorinsa voimissaan, mutta Swindonissa sijaitsevan konttorin väki siirretään Sloughiin. Swindonin väki on tottunut vähän toisenlaiseen johtamistyyliin kuin Sloughin väki, joten Brentillä on tämän tästä ongelmia heidän kanssa. Asiaa ei helpota pakettiin kuuluva toinen esimies Neil (Patrick Baladi), joka ei ole vain arvoasteikolla Brentin yläpuolella, vaan myös tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Brent ei ole ja vieläpä vain positiivisessa mielessä. Samaan aikaan varattu Dawn (Lucy Davis) flirttailee edelleen yhtiöstä poislähtöä suunnitelleen Timin (Martin Freeman) kanssa, mutta Tim suuntaa katseensa uutena taloon tulevaan Racheliin (Stacey Roca), johon myös Gareth (Mackenzie Crook) on ihastunut. Niinpä niin Brentillä kuin työntekijöilläänkin on paljon kestämistä uuden tiimin saapuessa, mutta mihin kaikki johtaakaan...

Tuli joskus 2009 katsottua tämän sarjan ensimmäinen kausi, eikä aikaakaan, kun ostin jo toisen kauden, mutta kun juuri tätä ennen tuli ostettua ne Simpsonit ja siihen muut "katselulistan kärkipäähän" nostetut tv-sarjat (tv-sarjoihin hankkimisjärjestyksessä katsominen ei täysin päde) nousi jatkuvasti uusia sarjoja ja tuotantokausia, niin tämän kauden katselu on saanut odottaa vuoroa jo hyvän tovin. Alun perin ajattelin säästää tämän kesänjälkeiseen aikaan, mutta kun viimeisin Simpsonit-kausi meni niin rivakasti, niin ajattelin katsoa tämän heti perään ennen ensi viikolla alkavaa kesäprojektia. Vauhti ja nolot tilanteet eivät olleet vähentyneet yhtään ja siksi tätä Konttorin toistakin kautta katsoi suurin piirtein yhtä suurella innolla kuin ensimmäistäkin.

Nyt ei olla enää yt-neuvottelu-uhan alla, vaan nyt kauden keskiössä on tosiaan uuden väen saapuminen taloon, Neilin tarttuminen osittain ohjaksiin sekä Rachelin vokottelu ja näistäkin kuvioista saatiin revittyä huumoria todella kivasti. Edelleen sarja on kuvattu mokumenttityyliin (onkohan tämä mockumentarysta kelpo suomennos?), joten siinä mielessä samaa hyvää vanhaa on luvassa kuin ensimmäiselläkin kaudella. Tällä kaudella jaksoissa toivotellaan uusi jengi sisään, suoritetaan vanhojen keskuudessa henkilöstöarvioinnit, vietetään paikallista nenäpäivää sekä syntymäpäiviä sekä tarjotaan motivaatiokoulutusta. Kauden lopuksi koetaan vielä jäähyväisten jättöäkin. Noin kauttaaltaan kausi oli varsin hauska tapaus ja nauraa sai tämän tästä. Vaikka pääasiassa tietyt tapahtumat tapahtuvatkin yhden jakson aikana, niin samalla ne muodostavat sellaisen jatkumon, joka alkaa ensimmäisestä jaksosta ja päättyy viimeiseen. Ensimmäinen kausi oli jo varsin mainiota tavaraa, joten en osannut kaivata tälle kaudelle varsinaisesti mitään uutta.

David Brentin ulosannin tietäen aina kun hän sanoo jotain työkavereilleen, nousee jo etukäteen sellainen myötähäpeän tunne, koska Brent nyt vaan on niin huono sanoissaan. Puhuessaan kameralle Brent ei aiheuta samanlaista myötähäpeää katsojassa, mutta yhtä kaikki hänen tyhmät heittonsa pistävät naurattamaan. Myös varsinkin Tim, Rachel  ja Gareth -jutut olivat hauskoja, vaikka ihan täysin en pitänytkään siitä, miten paljon Garethia kiusattiin, mutta toisaalta: Garethia oli tosiaan aika helppo kiusata ja hänen sosiaalinen kömpelyytensä suorastaan huutaa pientä silmien pyörittelyä sekä kiusantekoa. Kauden edetessä loppua kohden sitten Timkin, ehkä vähän yllättäenkin, kuitenkin osaa tunnustaa Garethin arvon. Tähän toki vaikutti myös Timin omat haaveet tulevaisuuden suhteen. Noin yleisesti tämä kausi oli kiva siksi, että mukana oli niin monelaista hahmoa ihan niin kuin oikeassa toimistossakin useimmiten on, eikä kaikki suinkaan olleet yhtä samaa massaa.

Näyttelijät olivat jälleen hyviä, mutta olihan Ricky Gervais selvästi sarjan herra ja hidalgo ja hän esittikin tätä naurettavan huonoa Brentiä todella hienosti. Välillä ei edes ajatellut katsovansa Gervaisia vaan nimenomaan Brentiä. Garethia näytellyt Mackenzie Crook oli hänkin ihan mainio hölmö ja hänestäkin tuntui koko ajan näyttelijän itsensäkin olevan samanlainen. Martin Freeman (Tim), Lucy Davis (Dawn) sekä Stacey Roca (Rachel) olivat kaikki myöskin ihan perushyviä. Myös sarjan toinen tekijöistä Stephen Merchant pääsee hetkeksi ruutuun.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konttori - joulun erikoisjaksot

lauantai 28. toukokuuta 2011

Luojan tähden, paetkaa!

Alkuperäinen nimi: The Amityville Horror
Ohjaus: Stuart Rosenberg
Käsikirjoitus: Sandor Stern
Pääosissa: James Brolin, Margot Kidder, Rod Steiger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 114 min


 - I just wish that... all those people hadn't died here. I mean... ugh! A guy kills his whole family. Doesn't that bother you?
- Well, sure, but... houses don't have memories.
 
Eräässä Amityvillen talossa perheen poika tulee hulluksi ja tappaa kaikki sisarensa sekä vanhempansa. Vuotta myöhemmin talo on tyhjillään, mutta George (James Brolin) ja Kathy (Margot Kidder) ostavat sen itselleen ja lapsilleen, sillä he saavat sen suhteellisen halvalla synkän menneisyytensä vuoksi. Pian heidän muutettua sisään alkaa tapahtua outoja asioita ja näistä ensimmäisenä taloa siunaamaan tullut isä Delaney (Rod Steiger) ajetaan ulos talosta itse talon toimesta. Tämän jälkeen alkaa tapahtua muita pieniä asioita ja kaikki vieraat eivät uskaltaudu tulemaan sisään, mutta miten käy itse Georgen perheen...

Tämä elokuva sai edustaa kevään viimeistä kauhuelokuvaa ja yksi syy siihen on se, että pääsin katsomaan tätä vasta puolenyön kieppeillä, kun kunnolla pimeää ei tuntunut olevan paljon aiemmin tarjolla. Olen kuullut tästä elokuvasta puhutun monesti, minkä johdosta olen kuvitellut tämän nauttivan jonkinasteisesta kulttiasemasta (eikä lukuisat jatko-osat ainakaan heikennä tätä näkemystä) mutta niin vain elokuva on jäänyt alelkirjoittaneelta katsomatta eiliseen asti, enkä oikein ollutkaan varma, minkälainen tarina minua odottakaan, mutta loppujen lopuksi todella tyhmän suomennoksen saanut Luojan tähden, paetkaa! oli ihan kohtuullinen kummitustalotarina... kaikesta huolimatta.

Minua nimittäin ärsyttää tällaiset kummitustarinat, joiden sanotaan perustuvan tositarinaan ja tällaiset älyttömät väitteet (näin kivikovan ateistin näkökulmasta) eivät todellakaan ole omiaan luomaan parasta tunnelmaa itse tarinaan. Kyllä, elokuvan taustalla ja alussa ollut ampumistapaus on ilmeisesti tapahtunut Amityvillessä, mutta asioiden pistäminen kummituksen ja pahojen henkien syiksi on vain naurettavaa. Tämän vuoksi lähtökohdat elokuvalle eivät olleetkaan kovinkaan suotuisat, mutta kun yritti päästä tämän väitteen yli, niin kyllähän tätä katsoi.

Tarina oli ihan kelvollinen, joskin aikalailla moneen kertaan nähty, sillä elokuva toistaa monia kummitustalotarinoiden kliseitä. Toisin sanoen alussa mennään hyvin pienin säikyttelyin eteenpäin, kunnes vähitellen nostetaan taas kierroksia. Tässä suhteessa ei siis mitään uutta auringon alla. Se, mistä minä tykkäsin ainakin vähän, oli se seikka, että nyt kaikki kamala ei tapahtunut pelkän talon puolesta, vaan myös itse talon asukit alkoivat vähitellen saada mielenterveydellisiä ongelmia kukin tavallaan, tuli paikoitelenihan vuotta myöhemmin ilmestynyt Hohto mieleen (lieko King saanut inspiraatiota taustalla olleesta kirjasta, mene ja tiedä). Myöskin pidin siitä, että talo ajoi itse tiehensä kutsumattomat vieraat (jotain vaihtelua sentään), vaikka tämä ei tapahtunutkaan sanallisesti kuin vain yhden kerran. Mitä tulee näihin kummitteleviin asioihin, niin paria tapausta lukuun ottamatta ne eivät hirveästi vaikutusta tehnyt. Sitä kellarissa ollutta "lisähuoneen" tarkoitusta en ihan täysin sisäistänyt, mutta mitä tulee sitten kummittelun taustoihin, niin jotenkin asia oli arvattavissa ainakin jossain määrin jo heti elokuvan alkumetrillä; tutuin kuvioin mennään siis siinäkin suhteessa. Perheen kohtalo ja siten elokuvan loppu oli aika antikliimaksi.

Taustalla sitten isä Delaney yrittää selviytyä kokemastaan ja saada jotain parannustakin aikaan, mutta kokonaisuudessaan tämä kuvio jäi hieman ontoksi, varsinkin kun sillä ei ollut elokuvan lopun kannalta mitään merkitystä. Okei, se on otettu varmaankin mukaan vain siksi, koska se oli kirjassakin, joka mukamas perustuu tositapahtumiin ja siten jonkun mielestä taatusti mainitsemisen arvoinen, mutta silti Delaney oli vähän turha. Niin ja ei mua saisi ainakaan Amityvilleen muuttamaan, sillä pelottavinta koko elokuvassa oli oikeastaan se, että Delanay menee taloon sisään, kun kukaan ei vastaa hänen koputuksiinsa ja huutoihinsa ja jos tuo on paikallinen tapa, niin ei kiitos.

Rod Steiger tekee kyllä isä Delanayna ihan kivan roolityön, mutta harmi kyllä, että hänen hahmonsa tosiaan oli niin turha. Hahmon turhuudesta huolimatta Steiger on kuitenkin elokuvan paras näyttelijä. Georgea näytellyt James Brolin oli hänkin ihan jees, mutta ei kuitenkaan missään nimessä Steigerin veroinen ja muutenkin Brolin tuntui piiloutuvan vähän partansa alle, jotta hänestä olisi kunnon selon ottanut. Margot Kidder Kathyna ei sitten vakuuttanutkaan.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Ostin tämän elokuvan viime marraskuussa ja olin siitä jotain tosiaan kuullut etukäteen (kiitos uusintaversion, jota sitäkään en ole nähnyt?) ja en voinut olla repeämättä kunnon nauruun, kun luin elokuvan suomenkielisen nimen. No, vaikka olenkin naureskellut elokuvan nimen suomennokselle silloin tällöin, niin vasta eilen minulle taisi (päättelemällä) selvitä, mistä tuo nimi on lähtöisin. Elokuvan nimittäin tullessa Suomeen, nämä neropatit ovat katsoneet elokuvan julistetta ja menneet pistämään nimeksi julisteessa olleen väärän tekstin. Loistavaa pojat! (Toki jos olen väärässä tulkinnassani, niin saa korjata.)

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konttori - 2. kausi

perjantai 27. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 177/1001: Sekaisin Marista

Alkuperäinen nimi: There's Something About Mary
Ohjaus: Peter Farrelly, Bobby Farrelly
Käsikirjoitus: Ed Decter, John J. Strauss, Peter Farrelly, ym.
Pääosissa: Ben Stiller, Cameron Diaz, Matt Dillon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 139 min
 
 - What, are they desperate? She's a whale!
- You can't forget, it's a sumo culture, Ted. They pay by the pound over there. Sorta like, um, tuna.
 
Vähän nössön oloinen Ted (Ben Stiller) pääsee päättäjäistansseihin kuvankauniin Maryn (Cameron Diaz) kanssa. Hakiessaan Marya kotoaan Ted käy vessassa ja tulee jättäneeksi peniksensä/kiveksensä vetoketjun väliin. Päättäjäistanssit saavat jäädä ja Ted viedään sairaalaan. 13 vuotta myöhemmin Ted ei ole saanut Marya mielestään, joten hän palkkaa yksityisetsivä Pat Healyn (Matt Dillon) ottamaan selvää Maryn nykyisistä liikkeistä. Healy kuitenkin itse ihastuu Miamissa asuvaan Maryyn, joten hän uskottelee Tedille Maryn olevan nykyään kaikkea muuta kuin viehättävä, mutta kun Tedille selviää Healyn valehtelevan, Ted lähtee itse Maryn perään Miamiin...

Onneksi en ole Playstation 3:n saatuani heittänyt aluekoodivapaata dvd-soitintani menemään, sillä eilen (ja tänään ekstrojen muodossa) kyseiselle vehkeelle on ollut käyttöä. Ostin tämän There's Something More About Mary -nimellä kulkevan pidennetyn version julkaisun viime marraskuussa kirpputorilta, enkä huomannut ennen kuin vasta eilen, että kyseessä on NTSC- eli R1-julkaisu. No, elokuva on tullut nähtyä ainakin kahdesti, mutta osa tapahtumista oli ehtinyt jo häipymään mielestäni, sillä edellisestä katsomiskerrasta on ainakin puolentusinaa vuotta ellei kauemminkin. Olen kuitenkin pitänyt tätä sellaisena rajatapauksena, että voi olla, että saan tästä näin hieman vanhempanakin jotain irti, mutta samalla saattoi olla, etten saakaan. No, onneksi tällä kertaa vaakakuppi kallistui positiivisen puolelle ja niinpä Sekaisin Marista, josta tosiaan katsoin kahdesta tarjotusta vaihtoehdosta sen pidennetyn koska alkuperäisen version nähnyt niin monesti, olikin ihan viihdyttävä tapaus.

Tarina on vaikuttanut minusta aiemmin ihan viattoman oloiselta, mutta sitten jo elokuvan lähtötilanne eli se, että Ted palkkaa Healyn ottamaan selvää nuoruudenihastuksensa liikkeistä, onkin nykyään melko karmivalta kuulostava idea. Onneksi tyylilajina on komedia, niin asiaa saadaan käsiteltyä riittävällä kepeydellä, jotta moisen tilanteen voi antaa anteeksi. Elokuva oli ollut muistaakseni yleissävyltään ihan hauska (eli se oli saanut minut nauramaan), mutta en yhtään muistanut sitä, että kuinka hauska se on ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että ihan pikkuhauska, mutta siinä se. Tarinassa on juonenkäänteitä useampiakin, mutta tarinassa mennään eteenpäin monenlaisten kommelluksien saattelemana ja nämä kommellukset menevät melko tavanomaisia polkuja ollen ihan hauskoja, mutta ei mitenkään nauruhermoja kutkuttavaa. Toki elokuvassa ollaan hivenen tavallista räävittömämpiä, mutta pääosin elokuva meni lähinnä hymähdellen, vaikka vetoketjuansakohtauksen jälkeenkin tarinassa oli muutamia naurunpyrskäyksiäkin saaneita kohtauksia, mutta näissäkin oli mukana ainakin kerran lähinnä vahingoniloa Healya kohtaan. Tämä pikkuhauska huumori kuitenkin teki elokuvasta ihan viihdyttävän katsoa. Koska elokuvan keskiössä oli kuitenkin se, että Ted halusi löytää Maryn, niin Ted olisi saanut mielestäni hivenen pidempään olla Miamissa Maryn seurana. Silloin tällöin ruutuun astelee katusoittajat (Jonathan Richman ja Tommy Larkins), jotka lauleskelevat niitä näitä kohtausten välissä ja tämä oli oikeasti vähän huvittava juttu kaikessa älyttömyydessään. Lopun lähestyessä koko Maryn vetovoima -kuvio viedään aikalailla huippuunsa, eikä ole kovin vaikeaa arvata, kuka Maryn lopulta saa itselleen.

Elokuvan näyttelijät tekivät minusta varsin mainiota työtä ja kaikki kärkinäyttelijöistä oli ihan hyviä, mitä nyt Cameron Diaz ja Ben Stiller eivät millään näyttäneet 16-vuotiailta elokuvan alussa, ei, vaikka Stilllerin hahmolla Tedillä olikin hammasraudat. Ben Stiller oli oma vähän hölmistynyt itsensä, mutta siinä hommassa ihan hyvä. Mary oli myöskin oikein hyvä hahmo ja Diaz, joka kuuluu allekirjoittaneen listalla näteimpien Hollywood-tähtösten joukkoon, näyttelee Marya hyvin. Matt Dillon Pat Healyna kuitenkin on melkeinpä elokuvan todellinen tähti ja suoriutuukin tehtävästään todella maukkaasti. Mukana menossa: Chris Elliott (Päiväni murmelina), Richard Jenkins (Mullan alla) ja Jeffrey Tambor (Hill Street Blues).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Luojan tähden, paetkaa!

torstai 26. toukokuuta 2011

Simpsonit - 11. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons – Season 11
Ohjaus: Steven Dean Moore, Mark Kirkland, Nancy Kruse, ym.
Käsikirjoitus: Mike Scully, George Meyer, Al Jean, ym.
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Jaksojen määrä: 22


 - Oh why won't anyone give me an award?
- You won a Grammy.
- I mean an award that's worth something.
 
Olipa kerran syksy 2009, kun Citymarket ilmoitti ilokseni, että sieltä saa Simpsonien 1.-11. kausista kaksi kautta 20 eurolla, joten minä lähdin tietenkin apajille, kun minulla oli vain kolme ensimmäistä ja kun lähellä olevasta Citymarketista ei kaikkia kausia löytynyt (ehkä kausi 6 tai 7), pyöräilin ruokatunnilla noin viiden kilometrin päähän toiseen Citymarketiin, josta löytyivät ne uupuneet kaudet. No, koska kolmea ekaa kautta en ollut arvostellut, aloitin sarjan katsomisen ihan alusta ja katsoinkin sarjaa aina silloin, kun ei ollut muuta katsottavaa. Muun katsottavan joukkoon kuului kaikki Salaiset kansiot, muutama kausi Beverly Hills 90210:a sekä kesäprojekti Frendit. Niinpä näiden Simpsonit-kausien katsominen venyi näinkin pitkälle. Nyt sitten kesä lähestyy taas huimaa vauhtia ja siten halusin käynnistää uuden kesäprojektin heti kesäkuun alusta, joten päätin jokunen kuukausi sitten, että katson yhden kauden per kausi, jotta saisin nämä viimein pois alta ja nyt se sitten kävi, vihdoin ja viimein. Eihän tässä mennyt kuin yli puolitoista vuotta siitä, kun nämä ostin.

Tuossa kuukausi sitten vielä otaksuin, että minulla on toukokuussa niin paljon kiireitä, että tiukkaa tekee saada kausi katsottua tämän kuun aikana, kun silloin näytti siltä, että minulla olisi kolmena viikonloppuna ohjelmaa muualla, mutta syystä ja toisesta ohjelmalliset viikonloput rajoittuivat yhteen (ja silloinkin ehdin Simpsoneita katsoa), joten lopputulos oli, että ehdin katsomaan tämän 11. kauden nopeammin kuin parina aiempana kuuna. Tässä kaudessa tosin oli hivenen vähemmän jaksoja kuin muutamassa aiemmassa kaudessa, joten sekin selittää asian osittain. Yhtälailla leikittelin kuukausi sitten tehdessäni edellisen kauden arvostelua sillä ajatuksella, että näiden jaksojen ja kausien katsominen näinkin tiheässä tahdissa on aiheuttanut sen, että en saa näistä kausista enää niin paljon irti kuin ennen, mutta tämän kauden kohdalla tuo teoria meni romukoppaan, sillä tämä kausi olikin edellisiä kausia selvästi viihdyttävämpi ja siten ei ihmekään, että sainkin tämän niin rivakasti katsottua.

Aloitanpa jälleen kaudesta puhumisen Kauhujen talo -jaksolla eli Treehouse of Horror  X -jaksolla. Edellinen Kauhujen talo -jakso oli ollut yksi parhaimmista, joten olisi ollut ihme, jos tämä jakso olisi päässyt samalle tasolle, eikä se niin ihan tehnytkään. Ensimmäisenä tarinana nähdään Tiedän, mitä teit viime kesänä -parodia I Know What You Diddily-Iddily-Did, jossa Homer tulee ajaneeksi Ned Flandersin päälle ja tämä toimi ihan kivana kauhukertomuksena ja en ihmettelisi, vaikka pienimmät katsojat ihan oikeasti pelkäisivät tätä katsoessaan. Hyvä kauhukertomuksena, ihan kiva huumoripläjäyksenä ja osan loppu oli yllättävänkin raa'an oloinen. Toinen osa Desperately Xeeking Xena toikin enemmän sitä huumoria mukaan ja siinä tarjoiltiin supersankariparodia, kun Lisa ja Bart saavat yllättäen supervoimat. Nimensä mukaisesti tässä osassa nähdään myös Xena Lucy Lawless. Kausi startattiin uuden vuosituhannen kynnyksellä ja niinpä viimeinen tarina sisälsikin Y2K-aiheisen tarinan Life's a Glitch, Then You Die, jossa Homer tulee aiheuttamaan katastrofin, jossa pelastusta lähdetään hakemaan sitten avaruudesta ja etenkin minua huvitti suunnattomasti Lisan vastaus hänelle raketin vieressä esitettyyn kysymykseen. Muistan itsekin Y2K-panikoinnin ja niinpä tämä osakin oli ihan hauskaa katsottavaa, myös näin jälkikäteen.

Kauden aikana ehtii sattua ja tapahtua paljon muutakin hauskaa. Simpsonit lähtevät muun muassa käymään Hollywoodissa (Beyond Blunderdome) sekä Floridassa (Kill the Alligator and Run), minkä lisäksi he kohtaavat lelujen tuotekehittelijöitä (Grift of the Magi) sekä asuvat hetken miljonäärien lailla (The Mansion Family). Bartista tulee lääkeriippuvainen (Brother's Little Helper), mutta kokeilee siipiään myös ihmeparantajana (Faith Off). Homer ryhtyy ruokakriitikoksi (Guess Who's Coming to Criticize Dinner?) sekä lähetyssaarnaajaksi (Missionary: Impossible), keilaa täydellisen 300 pisteen sarjan (Hello Gutter, Hello Fadder) ja perustaa moottoripyöräkerhon (Take My Wife, Sleaze). Lisa ryhtyy kotiäidiksi (Little Big Mom) sekä tanssijaksi (Last Tap Dance of Springfield) ja Margesta tulee hyvin mustasukkainen nainen (It's a Mad, Mad, Mad, Mad Marge). Simpsonien  lisäksi myös Moe saa lisää ruutuaikaa saadessaan uudet kasvot (Pygmoelian). Kauden lopussa piipahdetaan vielä Simpsonien perhe-elämän kulissien taakse (Behind the Laughter), eikä se ole niin puhtoista kuin miltä Simpsonit ovat saaneet elämänsä näyttämään. Kausi sisältää paljon muitakin hyviä jaksoja ja minä voin vannoa viihtyneeni käytännössä aikalailla koko kauden parissa. Pidin jopa tuosta viimeisestä, hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Behind the Laughterista, kuten myös ilmeisesti vieläkin ristiriitaisemmasta Kill the Alligator and Run -jaksosta (tässä mentiin tapahtumasta toiseen niin nopeasti, että se oli ilmeisesti herättänyt närää katsojissa).  Absurdeja ja siten hulvattomia tilanteita mahtui koko kauden varrelle niin paljon, etten voinut tosiaan olla tykkäämättä, vaikka välillä mentiin turhankin absurdiksi (esim. Maggien Homerin pelastusoperaatio).

Kuten aiemmillakin kausilla, niin myös tällä kaudella sekoitetaan hieman pakkaa ja tehdään pysyviä muutoksia hahmokatraaseen ja koska tällä kaudella on ennätysmäärä näitä muutoksia, käsittelen asiaa omassa kappaleessaan. Ensimmäinen suuri muutos on Apun ja Manjulan lapsensaanti jaksossa Eight Misbehavin' ja lapsia kertyykin lopulta peräti kahdeksan. Toinen suuri muutos nähdään jaksossa Alone again, Natura-Diddly, jossa Ned Flandersin joutuu leskeksi, kun hänen vaimonsa Maude saa surmansa ja muistan kun näin jakson ensimmäistä kertaa, enkä ollut uskoa silmiäni, kun näin, että Maude todellakin kuolee. Toisaalta nyt ajattelin, että jos joku sarjan vakihahmoista piti tappaa, niin Maude oli hyvä vaihtoehto,  sillä kuten hänen hautajaisissaankin viitattiin, niin hänelle ei riittänyt juuri muuta kuin taustapirun (sic!) rooli. Vakavasta aiheesta tähänkin saatiin ympättyä huumoria ihan kivasti. Fakta, joka minulle tuli yllätyksenä, oli se, että Maude tapettiin käytännössä siksi, että Mauden hahmon ääni Maggie Roswell halusi pitää taukoa sarjasta. Viimeiseksi sitten koetaan Barneyn ryhtyminen selväksi (Days of Wine and D'oh'ses), tosin kommenttiraidan perusteella tämä muutos kesti vain pari kautta.

Ihan näin sivuhuomiona mainittakoon, että ehdin katsomaan Simpsoneita kauden tai kaksi tämän jälkeen ennen kuin MTV3 alkoi pompottaa sarjan uusia jaksoja päivältä toiselta ja kun rupesi jäämään jaksoja välistä, niin minulta loppui sarjan katsominen. Myöhempien kausien katsomisesta huolimatta tämä kausi sisälsi ne viimeiset todelliset muistikuvat. Muistin niin Kauhujen talon Xena-osan (tai oikeastaan vain sen lopun), Barneyn selviämisen, Apun ja Manjulan kahdeksikot sekä tietenkin Mauden kuoleman. Tietenkin parin seuraavan kauden aikana saattaa tulla yksittäisiä jaksoja, jotka palautuvat mieliin niitä katsoessa, mutta ennakkoon en niistä mitään muista toisin kuin tämän kauden kohdalla. Totta kai muistan kahdeksikot ainakin yhdessä tulevassa jaksossa, mutta en sitten yhtään sitä, mitä jaksossa todellisuudessa tapahtuisi. No, se nähdään sitten, kun palaan joskus taas sarjan pariin.

Kauden aikana nähtiin tuttuun tyyliin kosolti vierailevia ääniä ja niiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Mel Gibson,  Tom Arnold,  Dick Clark, jo mainittu Lucy Lawless, Ron Howard (taas), Penn & Teller, John Goodman, Henry Winkler, Tim Robbins, Britney Spears, Betty White sekä Kid Rock.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Lisämateriaalit olivat aika köyhät, mutta nähtiinpä siellä muun muassa Simpsonien pääseminen Walk of Famelle ja tässä patkässä näin ensimmäistä kertaa niin Nancy Cartwrightin kuin Yeardley Smithin (sarjan miehet nähnyt sivuosissa muualla) ja molemmat olivat ihan erilaisia kuin olin kuvitellut, varsinkin Smith, josta ei todellakaan uskoisi, että äänen omistaja on jo keski-iässä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Sekaisin Marista

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

American Pie: The Wedding

Alkuperäinen nimi: American Wedding
Ohjaus: Jesse Dylan
Käsikirjoitus: Adam Hertz
Pääosissa: Jason Biggs, Thomas Ian Nicholas, Seann William Scott
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 99 min

- Are you saying I'm impolite?
- "Impolite" would be an improvement.
 
College on päättynyt ja Jim ja Michelle (Jason Biggs ja Alyson Hannigan) ovat olleet yhdessä jo vuosia. Jim on päättänyt pyytää Michelleä vaimokseen ja pienten vastoinkäymisten jälkeen tämä onnistuukin ja Michelle suostuu. Niinpä alkaa häiden valmistelu, mutta ennen sitä juhlitaan kihlajaisia, joihin Jim on kutsunut myös ystävänsä Kevinin ja Finchin (Thomas Ian Nicholas ja Eddie Kaye Thomas). Paikalle kaartaa lopulta myös Stifler (Seann William Scott), joka ensin erehdyttyään luulemaan kihlajaisia valmistujaisjuhliksi änkee lopulta myös häiden kutsulistalle. Häitä ennen Jimin pitäisi opetella tanssimaan, Michellelle pitää löytää puku ja polttaritkin pitäisi järjestää, mutta saadaanko häät pidettyä lopulta hyvässä hengessä...

Koska en ole nähnyt tätä osaa ennen, sanoin edellisen osan lopuksi, että minua vähän jännitti etukäteen se, miten sarja kykenee pitämään pintansa, kun tämän osan nimen (ja kannen) perusteella tämän osan focus on ihan toisessa asiassa kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. Totta kai tiesin, että elokuva sisältää (positiivisessa mielessä) samanlaisia mauttomuuksia kuin edellisissäkin osissa, mutta pysyykö elokuvan henki samankaltaisena. No, valitettavasti epäilykseni toteutuivat ainakin jossain määrin, sillä vaikka American Pie: The Wedding olikin ihan katsottava jatko-osa, niin mitenkään samanlainen naurupommi se ei ollut kuin edeltäjänsä.

Elokuvassa siis valmistaudutaan häihin, mikä toi melkein heti moneen kerran nähdyn tuntua tähän, sillä eriasteisia hääkomedioita jopa minä olen nähnyt pilvin pimein. Tietenkin tämän elokuvan erottaa monista muista se, että tässä viljellään hieman tavallista roisimpaa huumoria ja hahmot ovat pääosin tuttuja. Kuitenkin se hääkomedioiden perusluonne on mukana eli ensin kositaan, sitten käydään läpi kaoottisia häävalmisteluja kuten myös polttarit, kunnes lopulta päästään sinne häihin. Ei siis mitään järin uutta auringon alla. En tiedä kuvittelenko vain, mutta elokuvan huumori tuntui vähän kiltimmältä kuin aiemmissa osissa, vaikka toki niitä selvästi ylivedettyjä kohtauksia nähtiin, mutta ei mielessäni samassa suhteessa kuin aiemmissa osissa. Elokuva ei myöskään aiheuttanut naurunpyrskäyksiä samassa määrin kuin edes edellinen osa, joka sekään ei aiheuttanut yhtä paljon naurua kuin ensimmäinen osa. Jotenkin minulle tuli väkinäisen vääntämisen olo monissa paikoissa, enkä saanut osakseni paljon muuta kuin hymähtelyjä siellä täällä. Selvästi parhaimmat kohtaukset löytyivät ihan elokuvan alusta sekä elokuvan loppupuolelta, jolloin vitsailtiin paljon Stiflerin äidillä (Jennifer Coolidge), mutta näiden juttujen hauskuus loppui heti, kun odotetusti Stiflerin äiti tuli ruutuun. Olihan elokuvassa joitakin muitakin ihan hauskoja kohtauksia, kuten kärkinelikon käyminen homobaarissa ja tässä oli positiivista se, että kohtaus ei edennyt normaaleja "heteromiehet menevät homobaariin" -polkuja. Niin ja mitä polttaribileisiin tulee, niin siinä sitten päästiin paljaiden tissien makuun, mutta muuta sisältöä siinä ei sitten ollutkaan. Huumori oli hyvin väkinäistä ja tulevien appivanhempien tulo paikalle oli aah, niin tavanomainen ratkaisu, etten saanut siitä mitään hauskaa irti. Miksi Stiflerin ja porukoiden täytyi alkaa vääntää jotain älytöntä hätävalhetta, kun luulisi nyt, että Michellen vanhemmatkin ovat joskus kuulleet juttua polttareista? Elokuva loppuu aika perinteisin menoin, mitä nyt ainakin yhden hahmon kohdalla loppuratkaisu hieman yllätti.

Jason Biggs oli edelleen ihan hyvä Jiminä, mutta koska Jimin epävarmuus oli lähes kokonaan poissa, niin hänen hahmonsa ei ollut ihan yhtä kiinnostava kuin aiemmissa osissa, eikä Eugene Levykään Jimin isänä ihan samalla tavalla iskenyt, vaikka Jimin isän keskustelu Michellen kanssa ihan kiva olikin. Thomas Ian Nicholas ja Eddie Kay Thomas olivat ihan samanlaisia kuin ennenkin eli perushyviä tulematta kuitenkaan kunnolla esiin. Stifleriä esittänyt Seann William Scott oli kuulemma itse halunnut tehdä tämän elokuvan hahmostaan todellisen idiootin (käytti muistaakseni perusteluna sitä, että kyseessä piti olla vielä silloin "alkuperäisen trilogian" viimeinen osa). Niinpä minä en pitänytkään Scottin hahmosta sitten lainkaan ja tähän osaan verrattuna Stifler oli suorastaan herrasmies aiemmissa osissa. Yksi asia, mistä en voinut olla häiriintymästä, oli Ozin hahmon eli Chris Kleinin, jonka nimen edellisessä arvostelussa lähes jatkuvasti kirjoitin väärin, puuttuminen elokuvasta kokonaan. Vaikka poikkeuksiakin on nähty, niin paras terä jatko-osista usein menee, kun joku sarjan elokuvien kärkinäyttelijöistä lähtee pois (hän ilmeisesti on tulossa ensi vuonna ilmestyvään American Reunioniin) ja niin kävi tämänkin osan kohdalla. Ei Chris Klein nyt niin hyvä ollut (vaikka hyvä olikin), ettäkö siksi puuttuminen häiritsi, mutta nyt vain tuo Jimin jengin tuntui vajaalta.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Simpsonit - 11. kausi

tiistai 24. toukokuuta 2011

American Pie 2

Alkuperäinen nimi: American Pie 2
Ohjaus: J. B. Rogers
Käsikirjoitus: Adam Hertz
Pääosissa: Jason Biggs, Chris Klein, Thomas Ian Nicholas
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 106 min
 
 - So, how are the twig and giggleberries this morning?
- Oh, very colorful, my dick looks like a paint by number.
- Jim, you're the only guy I know who's dick needs an instruction manual.
 
Ensimmäinen college-vuosi on takana ja kesä voi alkaa ja Jimin (Jason Biggs) porukalla on edessään pitkä kesä. Jimin (Jason Biggs) entinen lähes-hoito Nadia (Shannon Elizabeth) on tulossa kesän lopussa katsomaan Jimiä, Ozin (Chris Klein) tyttöystävä Heather (Mena Suvari) puolestaan lähtee Eurooppaan ja palaa vasta kesän lopussa, Finch (Eddie Kaye Thomas) taas on nainut vähän joka paikassa ensimmäisenä yliopistovuotenaan, mutta haikailee Stiflerin äidin (Jennifer Coolidge) perään ja Kevin (Thomas Ian Nicholas muuten vain kaipaa entistä tyttöystäväänsä Vickyä (Tara Reid).  Koska kesästä muuten olisi tulossa pelkkää odotusta, Kevin kerää koko konkkaronkan kokoon ja he lähtevät taloudellisista syistä Stifler (Seann William Scott) mukanaan kohti järvenrantamökkiä, jossa heidän on tarkoitus viettää elämänsä kesä ja jokaisella on omat odotuksensa kesän suhteen, mutta täyttyvätkö ne...

En suostu tinkimään elokuvien katsomisesta hankkimisjärjestyksessä kuin poikkeustapauksissa ja yksi tällainen poikkeus on jatko-osat eli vaikka olenkin ostanut nämä kolme ensimmäistä American Pieta eri aikaan (ensimmäisen ja toisen osan marraskuussa mutta eri viikkoina ja kolmas tuli ostettua vasta pari kuukautta sitten), niin niiden katsominen putkeen kuitenkin tuntui sen verran loogiselta idealta, että päätin näin tehdä. Kuten ensimmäisen osan kohdalla, en ole täysin varma siitä, olenko nähnyt tämän osan kerran vai kaksi, mutta hyvin vähän (toisin kuin ensimmäisen osan kohdalla) minä tästä muistin ja itse asiassa vain pari juttua elokuvan alusta olikin jäänyt mieliin ja yksi palautui mieleen sitten elokuvan aikana. Niinpä olin osittain onnistunut unohtamaan suuren osan tapahtumista, mikä ehkä saattoi olla elokuvalle vähän eduksikin, mutta siltikään kokonaisuudessaan American Pie 2 ei päässyt ensimmäisen osan tasolle, vaikka kyllä tämänkin parissa hyvin viihtyi.

Tarinallisessa mielessä tämä elokuva ei ihan yhtä paljon napannut olemalla toki ihan katsottava, vaikka noin päällisin puolin tuntuikin kertovan suurin piirtein samaa tarinaa kuin ensimmäinen osa, mikä olikin yksi katselufiilista vähän laimentava tekijä. Toki, miljöö on uusi ja tapahtumat pitkälti erilaisia, mutta taustalla oli kyllä sama kehityskulku kuin ensimmäisessä osassa: Ensin on bileet ja sitten kokoonnutaan porukalla ja päätetään jotain (tässä osassa siis mökille lähtemisestä), sitten on pikkuhauskoja ja vähän hauskempia kommelluksia pitkin matkaa, kunnes lopulta sitten päädytään taas bilettämään juhlissa, jonka aikana Kevin alkaa murjottaa ja muut tulevat hätiin ja puhuvat tämän ympäri biletyksen suhteen ja lopulta tietenkin kaikki Jimin porukasta saa haluamansa lopun, vaikka lopulta olisivatkin halunneet jotain muuta kuin elokuvan alussa; jopa ensimmäisen bileillan "pakollinen" eritevitsikin tuli koettua. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ollut varsinaisesti huono juttu, mutta tuntuihan tämä kuitenkin jo kerran nähdyltä, mutta elokuvan huumori kyllä pelasti paljon. Elokuva sisälsi oikeastaan vain yhden todella hulvattoman kohtauksen ja sekin tapahtui heti alkukohtauksessa. Noin muuten sellaiset hersyvänhauskat kohtaukset jäivät uupumaan, vaikka vähintään hymähtelyjä tapahtui tämän tästä ja myös sellaisia pieniä naurunpyrskähdyksiä tuli ulos suusta monesti, mutta kuitenkaan ensimmäisen osan huumorin tasolle ei päästy. Kyllä tämä kuitenkin melkein koko ajan nauratti ainakin vähän. Edelleen parhaat hetket koettiin Jimin ja Jimin isän (Eugene Levy) kesken. Mitä tulee sitten kunkin hahmon kokemiin loppuihin, niin melko positiivisesti ne päättyivät. Sherman (Chris Owen) ei niin paljon vaikuttanut tapahtumien taustalla kuin ensimmäisessä osassa, joten hänen kohtalonsa oli ihan siedettävä. Stiflerkin sai tyydyttävän lopun, mutta henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut lainkaan, miten hänen käy. Kevinin osalta loppu oli ihan kiva, Finchin osalta puolestaan aika ennalta-arvattava, Ozin, jonka luonteesta pidän todella paljon, kesä päättyi suurin piirtein yhtä ihanasti kuin ensimmäisessäkin osassa ja mitä tulee Jimiin, niin pidin hänen ratkaisustaan hyvin paljon.

Yksi elokuvan vahvuuksista oli se, että se sai käytännössä koko ensimmäisen osan näyttelijäkaartin palaamaan tähän osaan. Jim oli kyllä saanut ainakin hitusen lisää itsevarmuutta, mutta edelleen hän oli kuitenkin pohjimmiltaan aika epävarma, joten Jason Biggs onnistui jälleen kerran tekemään Jimin hahmosta kiinnostavan. Myös Eugene Levy oli edelleen loistava Jimin isänä, mitä nyt jäi kokonaisuudessaan vähän enemmän varjoon kuin ensimmäisessä osassa. Ozia näytellyt Chris Klein kuitenkin veti mielestäni pisteet kotiin ja jos jostain elokuvan näyttelijöistä pitää sanoa, että näyttelijä tuntui hahmolta eikä näyttelijältä, niin sitten Kleinista. Enkä voi kieltää, etteikö Heatheriä näytellyt Mena Suvari ja Michelleä näytellyt Alyson Hannigan olisivat molemmat olleet hyvin nättejä tapauksia ja jälkimmäinen vieläpä oikein hauska tapaus. Stifler oli hänkin hivenen siedettävämpi ja mitä tulee häntä näytelleeseen Seann William Scottiin, niin tuntui ainakin kypsemmältä kuin ensimmäisen osan lisämateriaaleissa (ettei vain iän karttumisella olisi sormensa pelissä). Mukana menossa: George Wyner (Hill Street Blues) ja Adam Brody (O.C.).

Pisteitä: 3,5/5

PS. Tietäen seuraavan osan nimen, mutta näkemättä itse leffaa vielä myönnän jännittäväni vähän sitä, miten näiden kahden osan tyyli saadaan siirrettyä ilmeisesti selvästi juoneltaan erilaiseen osaan. No, sen näen sitten tänään.

Edit 23:44. Väärät nimet korjattu. (Miten minä nyt tälleen.)

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Pie: The Wedding

maanantai 23. toukokuuta 2011

American Pie

Alkuperäinen nimi: American Pie
Ohjaus: Paul Weitz
Käsikirjoitus: Adam Hertz
Pääosissa: Jason Biggs, Chris Klein, Thomas Ian Nicholas
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 92 min
 
 - Did you see 'The Little Mermaid' on TV yesterday? Ariel, she's so hot!
- She's a mermaid, dude.
- Yeah, but not when she's on land, Oz.
 
On kevät ja lukiokin alkaa olla lopuillaan, joten opintonsa päättävillä on kova hinku päästä seksikokemuksien pariin. Porukan pelimiehen Stiflerin (Seann William Scott) bileiden jälkeisenä aamuna eräs luuserinomainen kehuskelija Sherman (Chris Owen) kertoo päässeensä pukille, joten poikuudestaan eroon pääsevä teininelikko tekee sopimuksen, että jokainen pääsee pukille ennen lukion päättäjäisiä, mihin on muutama viikko aikaa. Jokainen heistä lähtee metsästämään naista itselleen omalla tavallaan, mutta kuinka moni heistä oikeasti onnistuukaan tavoitteessaan vai onnistuuko kukaan?

Aah... seksuaalissävytteistä teinikomediaa. En tainnut käydä katsomassa tätä elokuvaa leffateatterissa, mutta muistini mukaan elokuva tuli vuokrattua hyvin pian sen jälkeen, kun elokuva julkaistiin videolle ja muistelisin pitäneeni tästä aikalailla. En ole nyt ihan varma, jäikö tuo elokuvan ainoaksi katselukerraksi vai olenko katsonut sen peräti toistamiseenkin vielä, mutta silti viimeisestä näkemiskerrasta on hyvin pitkä aika, ehkä jopa se noin kymmenen vuotta, mutta kumman hyvin elokuvan tapahtumat ovat silti mielessä pysyneet. Vuodet ovat kuitenkin ehtineet vieriä ja niinpä mielessä kävikin pieni epäilys siitä, että elokuvan teho olisi kadonnut, mutta mitä vielä. American Pie oli edelleen hyvin hauska teinikomedia, jonka parissa viihtyi edelleen erittäin hyvin.

Elokuva alkaa elokuvan keskushenkilön Jimin (Jason Biggs) pornonkatselulla ja jo tämän kohtauksen aikana nauraa räkätin todella paljon. Tästä sitten siirrytään pikku hiljaa lukioon ja sieltä Stiflerin bileisiin, josta elokuvan varsinainen tarina pääsee kunnolla alkamaan. Elokuva sisältää paljon hormonien vallassa olevien teinien epävarmuuteen liittyviä vitsejä, jotka ovat hauskoja juuri siitä syystä, että niissä oli niin paljon totta, vaikka vähän yli lyötiinkin. Näiden neljän päähenkilön pyrkimyksiä saada pesää oli oikein hauska katsoa, varsinkin kun niihin pyrkimyksiin liittyy paljon mutkia matkaan, eikä kaikki siten mennytkään niin kuin pojat ovat itse ajatelleet.  Mukaan on mahdutettu niin kondomijuttuja kuin isä-poika -keskusteluja, jotka tarjosivat suurta hupia ja niitä nauruhermoja koettelevia kohtauksia nähtiin sen verran, että tästä elokuvasta jäi oikeasti hyvä maku. Kuten yllä sanoin, niin muistan elokuvan tapahtumat aika hyvin ja niinpä useampikin kohtaus alkoi naurattaa jo paljon ennen sitä hauskinta kohtaa, enkä ole varma, missä kohtaa nauru olisi alkanut, jos en olisi melkein koko ajan tiennyt mitä tuleman pitää. Kukin päähenkilöistä pääsi sitten haluamaansa lopputulokseen kukin omalla tavallaan, eikä kenellekään tuntunut jäävän paha mieli suorituksistaan, vaikka kaikki ei mennytkään ihan halutulla tavalla, joten siinäkin mielessä saatiin oikein haluttu lopputulos. Tuli muuten nähtyä elokuvasta sen unrated-versio, jossa tietyt kohtaukset olivat eri tavalla ja täytyy sanoa, että useimmat näistä kohtauksista toimivat ehkä hivenen vieläkin paremmin kuin alkuperäisessä teatteriversiossa. Esimerkiksi Jimin omenapiirakkaleikki oli astetta roisimpi tässä versiossa.

Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli sen keskushenkilö Jim ja tästä saatiin kiittää nimenomaan Jason Biggsin hyvin onnistunutta eläytymistä epävarman teinipojan rooliin. Jimin epävarmuus kun oli se eniten hauskuutta lisännyt tekijä ja varsinkin tämä pääsi valloilleen silloin, kun hän keskusteli näistä asioista hänen isänsä (Eugene Levy) kanssa. Myös Jimin isä oli oikein hauska hahmo poikansa hormonien hyrräystä ymmärtämistä yrittävänä isänä ja Eugene Levy tekeekin oikein hyvän roolityön. Muusta "Jimin jengistä" sitten tykkäsin eniten haavipallo-kuoropoika Ozia näytelleestä Chris Kleinista. Stifleriä näytellyt Seann William Scott sitten olikin sieltä elokuvan ärsyttävimmästä päästä, mutta silti tähän elokuvaan hyvin sopiva, ja mitä Scottia katseli lisämateriaalien haastatteluissa, niin hän vaikutti hyvin samankaltaiselta kuin hahmonsakin. Mukana menossa: Alyson Hannigan (Buffy - vampyyritappaja) ja Jennifer Coolidge (Frendit).

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: MILF-termiä (Mother I'd Like to Fuck) on käytetty netin ihmemaailmassa jo vuosikaudet ja se on saanut alkunsa aikuisviihdealalla, mutta vasta tämä elokuva toi sen kaiken kansan tietoisuuteen ja loppu onkin historiaa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Pie 2

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 176/1001: Memento

Alkuperäinen nimi: Memento
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan
Pääosissa: Guy Pearce, Carrie-Ann Moss, Joe Pantoliano
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 108 min
 
 - Well, at least you're being honest about ripping me off.
- Well, you're not gonna remember anyway. 
 
Entisen vakuutustarkastajan Leonard Shelbyn (Guy Pearce) vaimo (Jorja Fox) on raiskattu ja tapettu ja syyllinen heitti Leonardin pää edellä peiliin, minkä vuoksi Leonardilta katoaa lähimuisti. Hän kyllä muistaa kaiken vaimonsa kuolemaa edeltävistä ajoista, mutta hänen päähänsä ei jää mikään, mikä on tapahtunut sen jälkeen. Hän on kuumeisesti etsinyt vaimonsa tappajaa ja ajatteleekin löytäneensä hänet Teddystä (Joe Pantoliano), mutta voiko hän olla koskaan varma asiasta, kun kaikki muistot hänen tutkimuksistaan ovat valokuvissa, muistiinpanoissa ja kehoonsa tatuoiduissa tiedonjyväsissä?

Olin luullut nähneeni tämän kerran aiemminkin, mutta suoraan sanoen elokuvan jälkeen tuli sellainen olo, etten olekaan. Olin muistellut katsovani tätä Raumalla asuessani, mutta Elonetissä olevat esitysajat eivät istu yksiin muistojeni kanssa ja kun maksukanaviakaan meillä ei ollut, niin taidan olla tyystin väärässä (tosin, jotkin elokuvista, jotka olen katsonut nykyisessä asunnossa toisinaan sekoittuvat niihin edellisen asunnon elokuviin, joten tiedä sitten). Toki on voinut olla, että joku on vuokrannut elokuvan (en minä) ja olen siten nähnyt tämän, mutta pidän sitä epätodennäköisenä. Joka tapauksessa elokuvan lähtötilanne oli minulle tuttu, mutta juuri mitään muuta en siitä tuntunut tietävän. No, joka tapauksessa Memento oli varsin mielenkiintoinen elokuva, joka ikävä kyllä lopussa tahtoo sortua hieman omaan näppäryyteensä.

Elokuvahan kertoo Leonardin (kieltäydyn käyttämästä hänestä nimeä Lenny, koska hän ei tykännyt siitä) tarinan ikään kuin takaperin. Toisin sanoen se alkaa siitä hetkestä, kun Leonard ampuu Teddyn ja lähtee kohtaus kohtaukselta viemään tarinaa taaksepäin. Näiden kohtausten erottamiseksi toisistaan tarjottiin mustavalkoisin välähdyksin eteenpäin menevä tarina, jossa Leonard on jossain motellihuoneessa. Minusta Christopher Nolan on onnistunut melko hyvin pitämään näinkin kinkkisen tarinan langat käsissään ja siten molempia näitä tarina-aihioita seuraa jännityksellä. Päätarinassa nimittäin jokaiseen kohtaukseen on piilotettu jotain, josta saadaan tietää lisää aiempia tapahtumia kuvaavissa kohtauksissa ja niinpä pala palalta katsoja saa vastauksia alussa/lopussa (hei, tää on vaikeeta!) näkemiinsä asioihin ihan niin kuin vastauksia tulisi vähitellen normaalisuuntaan etenevässä elokuvassa; ei sillä, että tämä tarina olisi millään muotoa toiminut toiseen suuntaan mentäessä, sillä elokuva on onnistuttu rakentamaan niin, että viimeisetkin salat paljastuvat (osittain) vasta tapahtumien alkupäässä eli elokuvan lopussa. Niinpä saammekin nähdä useimmat niistä tilanteista, jotka ovat edesauttaneet kaikkien niiden valokuvien ottamista ja muistilappujen kirjoittamista. Kaikki asiat eivät mene ajassa takaisinpäin mentäessä ihan niin kuin mitä on annettu ymmärtää ja elokuvassa onkin lukuisia yllättäviä sivujuonteita, jotka kuitenkin vähitellen vievät tapahtumien alkulähteille. Tämän elokuvan aikana pitää ehdottomasti olla hereillä ja jos vähänkin luisuu ajatuksissaan tai muuten sivuraiteille, peli ei ole täysin menetetty, mutta vähän kuitenkin. Elokuvaan on mahdutettu myös pari Leonardin vaivasta tietävää hahmoa, Teddy ja Natalie (Carrie-Ann Moss), joiden motiivien ja taustojen selvitys on sekin ihan kivaa jännättävää. Samaan aikaan sitten Leonard on siellä motellihuoneessa ja tässä jännittävintä oli sitten se, että mihin aikaan motellihuonejutut sijoittuvat eli sijoittuvatko ne ennen vai jälkeen päätarinan tapahtumien. Tähänkin saadaan pikku hiljaa enemmän vastauksia.

Elokuvassa on vain pari ongelmaa. Ensimmäinen on niistä vähäisempi, mutta silti olemassa: elokuva etenee menee taaksepäin nimenomaan vain katsojan ehdoilla. Toisin sanoen nämä toinen toistaan edeltävät tapahtumat antavat katsojalle käsitystä siitä, mitä on tapahtunut ja tekeekin sen ihan tyylillä, mutta tällä asialla ei ole vain mitään tekemistä päähenkilö Leonardin kanssa, sillä jokaisessa kohtauksessa edeltävä kohtaus on jo kadonnut Leonardin mielistä, eikä ne palaudu hänen mieliinsä kaikista hänen muistilapuistaan ja muista huolimatta. Tämä seikka siis etäännyttää katsojan päähenkilöstä, mikä ei sitten täysin toiminutkaan elokuvan eduksi. Toinen, minua enemmän häirinnyt seikka, ja syy siihen, miksi pudotin hieman elokuvan pisteitä, oli elokuvan loppuratkaisu, joka, jos nyt ei jäänytkään täysin avoimeksi, niin jätti kuitenkin ikävällä tavalla kysymyksiä ilmaan. Elokuva oli jo muutenkin rakenteeltaan hyvin poikkeuksellinen ja se olisi saanut puolestani riittää, mutta en minä olisi halunnut jäädä miettimään elokuvan jälkeen, kuinka paljon lopussa paljastuneista asioista oli totta tai kuinka paljon siinä oli sitä, että Leonardin lähellä olleet henkilöt vain halusivat käyttää Leonardin lähimuistin menetystä hyväkseen omissa puuhissaan. Myöskin totuus Leonardin vaimon kuolemasta jäi hieman auki. Tämä oli juuri sellainen elokuva, johon olisin kaivannut selkeämpää loppua, mutta sellaista en sitten saanut.

Elokuvan näyttelijöissä ei sitten liiemmin valittamista ollut. Guy Pearce onnistui roolissaan hyvin, vaikka hivenen jäykkä olemus hänellä olikin. Carrie-Ann Moss oli myöskin hyvä, mutta tahtoi jäädä hivenen Pearcen ja jopa Teddyä näytelleen Joe Pantolianon varjoon, vaikka Mossin hahmolla Nataliella sinänsä isohko rooli olikin. Joe Pantoliano puolestaan näytteli näköjään ihan tarpeeksi hyvin ärsyttävää Teddyä, sillä inhosin hahmoa ensiminuuteista lähtien.  Mukana menossa: Jorja Fox (CSI), jonka ensimmäisissä väläyksissä sekoitin Reyko Aylesworthiin (molemmat tv-sarjamaailmassa niitä näteimpiä naisia), mutta jonka tunnistin toisessa takaumassa joksikin muuksi, mutta nimen ja sarjan sain oudosti päähän vasta sitten, kun näin Foxin pään roskapussin sisällä. Weird!

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Pie

lauantai 21. toukokuuta 2011

Koti maailman laidalla

Alkuperäinen nimi: A Home at the End of the World
Ohjaus: Michael Mayer
Käsikirjoitus: Michael Cunningham
Pääosissa: Colin Farrell, Dallas Roberts, Robin Wright
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 98 min


 - Is there anything you couldn't do?
- I couldn't be alone.
 
Bobby Morrow (Andrews Chalmers, Eric Smith, Colin Farrell) on menettänyt niin äitinsä (Wendy Crewson) kuin veljensäkin (Ryan Donowho), joka tutustutti hänet huumeiden maailmaan Bobbyn ollessa vain 9-vuotias. Lukiossa Bobbylla on kaverina Jonathan (Harris Allan, Dallas Roberts), jonka kanssa Bobby polttelee pilveä, mutta kokee myös intiimejä hetkiä. Sitten Bobbyn isä (Ron Lea) kuolee ja Bobby muuttaa Jonathanin luo, minkä vuoksi he ovat entistä enemmän yhdessä. Tulee sitten aika, kun Jonathan lähtee New Yorkiin opiskelemaan ja kun Bobbyn ottovanhemmat muuttavat toisaalle, lähtee Bobby Jonathanin luokse, jossa asuu myös Jonathanin ystävä Clare (Robin Wright), mutta kuinka kolmikon yhteiselo mahtaa toimia...

En halua tehdä keräilyharrastuksiani liian vaikeiksi ja niinpä esimerkiksi kirjojen osalta minulle riittää kovakantisuus, kun taas Stephen Kingin kirjojen kohdalla pitää lisäksi olla englanninkielinenkin; ensipainosten hakemiset jätän muille puristeille. Myöskään elokuvien suhteen en mitenkään erityisen tarkka ole saamastani versiosta (toki dvd tai blu-ray pitää olla), enkä siten välitä, onko mulla Director's Cut tai Superhypermegamakeespecial Edition, mutta parista asiasta itsekin olen alkanut viime vuosina olemaan tarkka: elokuvan pitää olla leikkaamaton (näitä tulee harvoin vastaan, mutta kauhuelokuvien kohdalla varsinkin joskus) versio ja lisäksi ostamani julkaisun kannet pitää olla joko alkuperäiskielinen, englanninkielinen (koska monet (klassikko)elokuvat löytyvät vain englanninkielisillä kansilla) tai suomenkielinen. Niinpä jos vahingossa tulee hankittuakin julkaisu, joka ei täytä jompaa kumpaa näistä ehdoista, lähtee leffa vaihtoon ja ostan uuden tilalle. Näin tapahtui tämänkin elokuvan kohdalla, sillä vaikka tämä meneekin kuukauden WANHA -nimikkeellä, niin nyt katsomani julkaisun ostin vasta hiljattain, kun piti saada kirpputorilta aikoinaan löytämäni ruotsinkielisen julkaisun tilalle suomenkielinen (vaikka suomenkielinen tekstitys löytyi aiemmastakin). Mitä itse elokuvaan tulee, niin tämä minulle silloin aikoinaan ennestään tuntematon elokuva tuli aikoinaan ostettua siksi, että elokuvan nimi viehätti minua hyvin paljon, mutta myös siksi, että elokuvan kansikuva viesti tietynlaista hyvän mielen elokuvaa ja ei, en saanut pettyä, vaan Koti maailman laidalla oli oikein miellyttävä tapaus olematta kuitenkaan mikään erikoisen hieno tapaus.

Elokuva alkaa Bobbyn lapsuudesta, jossa hän ehkä kokee senhetkisen elämän suurimman menetyksen, kun hänen veljensä kuolee. Tästä siirrytäänkin sitten lukioon, jossa Bobby ja Jonathan viettävät yhdessä aikaa, polttelevat pilveä ja vain ovat. Tähän jaksoo sisältyy pari oikein hauskaa juttua, kuten Jonathanin äidin (Sissy Spacek) vapaamielisyys, mitä tulee ainakin pilvenpolttoon, sekä Bobbyn ja Jonathanin masturbointikohtaus, missä suorituksen nopean päättymisen jälkeen siirrytään keskustelemaan heti jostain bändikeikasta. Vähitellen sitten siirrytään New Yorkiin, jossa mielestäni vasta kunnolla pääsee alkamaan elokuvan tarina, kun Bobby muuttaa Jonathanin ja Claren luokse. Tästä alkaa eräänlainen kolmiodraamavaihe, joka oikeastaan kestää elokuvan loppumetreille asti, mutta ei missää nimessä ihan siinä muodossa kuin mitä normaalisti on totuttu näkemään ja itse asiassa koko elokuvan yleistunnelmakin on hyvin lämminhenkinen ja hyväntuulinen, joten sekin puoltaa tätä näkemystä, ettei ihan perusdraamailusta ole kyse. Kolmikon elämään mahtuu käänteitä jos jonkinlaisia, mutta silti elokuvassa säilytetään käytännössä loppuun asti sellainen lämmin perusvire. Ei tämä missään käänteessä aiheuttanut mitään suuria tunteita, mutta mukavaa tämän katsominen silti oli. En sano, että loppuratkaisu olisi ollut sekään huono, mutta kyllä elokuva hieman kummalliseen kohtaan tuntui päättyvän.

Mä en ehkä ihan kestänyt Colin Farrellin hiuksia alkupuoliskolla. Noin, nyt se tuli sanottua, joten voin siirtyä eteenpäin. Farrell oli oikein symppis kaveri näistä hiuksistaan huolimatta, mutta täytyy myöntää, että jollen olisi tiennyt hänen olevan elokuvassa, niin hänen tunnistamisensa olisi ollut vaikeaa niin kauan kuin hänellä oli nämä pitkät hiukset. Kun hän pääsee hiuksistaan eroon, niin sitten Farrell ei ollut vain tunnistettavampi vaan myös jopa vieläkin sympaattisempi. Olin ihan varma, etä olin nähnyt Dallas Robertsin aiemmin, mutta en ollutkaan. Hän oli myöskin ihan kiva tapaus. Clarea näytelleestä Robin Wrightista (Penn) en millään tahtonut tunnistaa, mistä olin nähnyt hänet aiemmin, mutta Forrest Gumphan se olikin. Tässä roolissaan minulle tuli hänen ulkonäöstään (tai oikeastaan päästään) mieleen jokin outo Julia Robertsin, Cameron Diazin ja (Alias-aikojen) Jennifer Garnerin ristisiitos ja veikkaan kyllä, että saatan olla ainoa, mutta mitäs pienistä. Heh.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Otin otsikkopalkista pois ainakin väliaikaisesti vasemmanpuoleisen kuvan, jos se vaikka vähän helpottaisi otsikon sekoittumista kuviin ja yritän keksiä jonkinlaisen ratkaisun tuohon myöhemmin, jotta saisin molemmat kuvat näkymään niin, ettei otsikko mene pienemmillä näytöillä kuvien päälle. Siihen asti mentäneen näin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Memento

perjantai 20. toukokuuta 2011

Source Code

Alkuperäinen nimi: Source Code
Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 93 min


 - What would you do if you knew you only had one minute to live?
- I'd make those seconds count.
 
Afganistanissa palvellut kapteeni Colter Stevens (Jake Gyllenhaal) herää Chicagoon matkalla olevasta junasta ja hänen vastakkaisella puolella istuu Christina (Michelle Monaghan), joka kutsuu Colteria ihan toisella nimellä. Colter on varma, ettei hän ole henkilö, joksi häntä luullaan, mutta ennen kuin hän saa koottua itsensä, juna räjähtää ja herääkin oudosta kapselista, jossa hän on vankina. Hän saa kuulla häntä tarkkailevalta Colleen Goodwin (Vera Farmiga) ja tämän pomolta (Jeffrey Wright) olevansa suorittamassa tehtävää eräänlaisessa lähdekoodissa, joka on lähtöisin tuossa junaräjähdyksessä kuolleen miehen aivoista, johon on jäänyt talteen miehen viimeiset kahdeksan minuuttia. Stevensin tehtävänä onkin kokea nämä kahdeksan minuuttia uudelleen ja uudelleen vähitellen saaden selville pommin sijainnin sekä junan räjäyttäjän, joka on uhannut iskeä vielä uudestaan, mutta koska kyseessä ei ole aikamatkustus, onko Stevensillä mahdollisuutta pelastaa muita junamatkustajia ja mitä Stevensin uudet työnantajat oikein salaavat?

Satuin jokunen viikko sitten Porin Finnkinoon, jossa oli tämän elokuvan juliste ja vaikka kuulinkin elokuvasta silloin ensimmäistä kertaa, niin elokuvan julisteessa oli jotain niin vetoavaa, että halusin päästä katsomaan tämän. Astuttuani sisään saliin sainkin nähdäkseni sitten elokuvan trailerin, olin vieläkin vakuuttuneempi katsomishaluistani ja kun elokuva tullessaan ensi-iltaan sai vielä paljon positiivisia arvioita osakseen, niin enhän minä voinut tätä sitten jättää katsomatta. Keskiviikkona nautin improvisaatioteatterista ja vähän improvisoin minäkin havaittuani näytöksen lyhyyden ja päätin mennä heti Stella Polariksen esityksen jälkeen Finnkinoon, mutta sinä iltana tätä elokuvaa ei enää sitten mennytkään, joten jouduin siirtämään tämän eiliseen. Pidän paljon Päiväni murmelina -elokuvasta ja sekin on ikuisella hankintalistalla ja niinpä viihdyin myös tämän hieman samanhenkisen Source Coden parissa.

Elokuva alkaa mielestäni siitä ainoasta oikeasta tilanteesta eli sieltä junasta, jossa Colter Stevens tietenkin on aluksi ihan pihalla kaikesta ja sitten räjähdyksen tapahtuessa siirrytäänkin vasta sinne kapseliin, jossa niin Stevens kuin katsojakin saa oikeastaan vasta tietää, mistä on kyse (iso osa katsojista kyllä varmaan tiesikin asian osittain), vaikka Stevens kyllä on katsojaakin skeptisempi kaiken todenperäisyyden suhteen. Tästä sitten siirrytään aina uudelleen samaan kahdeksanminuuttisen pariin, mutta tylsäksi aika ei käy, sillä jokainen käynti junassa on tyystin erilainen ja johtaa hivenen toiseenlaisiin lopputuloksiin. Stevensin tutkimuksia oli ihan kiva seurata ja sitä itsekin alusta asti uteliaana pohdiskeli (joskaan en jännityksestä tärissyt missään vaiheessa), kuka matkustajista olisikaan se oikea syyllinen. Sanottakoon se heti, että pieleen meni arvaukseni. Hieman kyllä harmittelin sitä, että kaikkia matkoja ei näytetty kokonaan, vaan niitä lyhennettiin tämän tästä, mikä sinänsä vei hieman pois elokuvan tehosta. Junakohtauksia olisi saanut olla vähän enemmän kuin kapselikohtauksia. Siitä taas pidin, etteivät kaikki epäselvät tilanteet sisältyneet vain junamatkoihin, vaan myös Stevensin olemiselle siellä kapselissa löytyi vähä vähältä lisää tietoa ja totuutta kaikesta ei paljastetakaan liian aikaisin. Mitä tulee sitten loppuratkaisuun, niin siitä pidin ja Stevensin viimeinen matka kyseiseen aamuun oli lopulta aikalailla toiveideni täyttymys.

Minulla oli ollut sellainen mielikuva siitä, että en ollut nähnyt Jake Gyllenhaalia missään ennen ja että olin kuullut vain nimen, mutta olinhan mä nähnyt herran parissakin elokuvassa (ja toinen sentään oli Brokeback Mountain, mutta muistin siitä vain Heath Ledgerin). Gyllenhaal ei mitenkään erityisen mieliinpainuva ollut, mitä nyt ihan hyvä tähti toimintaelokuvan pääosaan. Michelle Monaghan oli hänkin ihan kivake ja nättikin vielä ja siinä Gyllenhaalin rinnalla menikin ihan mukavasti. Vera Farmiga, johon itse tutustuin Up in the Airissa, oli hyvä ja ehkä paras koko konkkaronkasta. Jeffrey Wright ei ollut huono, mutta hänen hahmonsa kyllä oli ärsytti.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Koti maailman laidalla

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 175/1001: Zabriskie Point

Alkuperäinen nimi: Zabriskie Point
Ohjaus: Michaelangelo Antonioni
Käsikirjoitus: Michaelangelo Antonioni
Pääosissa: Mark Frechette, Daria Halprin, Rod Taylor
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970
Kesto: 110 min


 - Occupation?
- Associate professor of history.
- That's too long. I'll just put down clerk.
 
1960-luvulla yliopisto-opiskelijoiden mielenosoitukset ovat voimissaan Los Angelesissa ja opiskelijoiden anarkistipiireissä liikkuu myös Mark (Mark Frechette). Poliisit taltuttavat mielenosoittajia väkivaltaisin keinoin ja pistävät heitä vankilaan aivan mielivaltaisin perustein ja tähän eivät opiskelijat suostu. Niinpä opiskelijat aseistautuvat ja tulevat ampuneeksi yhden poliisin, mistä epäillään Markia, joka kyllä aikoi ampua, mutta ei ehtinyt. Samaan aikaan toisaalla Daria (Daria Halprin) on hankkiutunut suuren rakennusfirman sihteeriksi, mutta lähtee erääseen kokoukseen omalla autollaan ja jossain vaiheessa Mark ja Daria sitten kohtaavat...

Tämä elokuva sai luvan päättää "vuoden 2010" 1001-putken (tämänkertainen putki oli tarkoitus suorittaa jo viime vuonna, mutta se vähän venyi), kun varsinaisesti päätöselokuvaksi tarkoitettu There Will Be Blood tuli katsottua jo viime vuoden puolella kaverin pyynnöstä ja sitten taas toisena vaihtoehtona ollutta Äiti ja huora -elokuvaa ei löytynyt kelvollisena dvd-julkaisuna. Ei sillä, ettenkö  tulisi katsomaan 1001-elokuvia jatkossakin ja itse asiassa niiden katsominen jatkuu melko vuolaana jatkossakin tai viimeistään elokuussa, mutta jokusen ehtinen katsoa vielä näin toukokuun puolellakin. Putken päättämisen olisi voinut toki päättää paremmallakin elokuvalla, sillä pienistä valopilkuista huolimatta Zabriskie Point oli melko tylsä tapaus.

Elokuvan voisi melkein jakaa kahteen osaan eli näihin opiskelijamellakoihin Los Angelesissa ja sitten sinne autiomaamaisemiin. Tässä ensimmäisessä puoliskossa nähdään, kuinka opiskelijat puhuvat radikalismista ja suunnittelevatkin vähän kapinaan nousemista ja lopulta tarttuvat jopa aseisiin. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoitttaja Michaelangelo Antonioni ei ollut kuin nimenä tuttu (kiitos Room 666 -dokumentin), mutta tästä alkupuoliskosta tuli oikein hyvin selville se, että Antonionin mielipiteet ovat olleet hyvin lähellä näidä opiskelijoiden mielipiteitä. Poliisit nähdään suurena saatanana ja sivistymättöminä typeryksinä, kun taas opiskelijat ovat osa järjestelmää, jonka pitäisi muuttaa Yhdysvallat jotenkin paremmaksi paikasta. Tätä näkemystä vain korostaa useimmat LA-kohtaukset, joissa Antonioni selvästi kritisoi amerikkalaista kulutusyhteiskuntaa näyttämällä tapahtumien taustalla tai rinnakkain amerikkalaisten suuryritysten logoja ja mainoksia ja kyllä minä sen myönnän: katse oikein harhautui aina näihin mainoskuviin tai logoihin ihan niin kuin Antonioni oli selvästi halunnutkin tapahtuvan. Se, paransiko nämä huomiot lainkaan elokuvan parissa viihtymistä, onkin sitten kokonaan toinen juttu. Niin ja kuulemma elokuvan piti loppua taivaalle kirjoitettuun "Fuck you, America" -tekstiin, mutta tuottajat eivät hyväksyneet sitä. Tarinan osalta tässä alkupuoliskossa seurattiin siis Markia opiskelijamellakoissa ja vähän muuallakin, kunnes hän joutuu ainakin osittain väärin perustein pakenemaan, mikä johtaa hänet lopulta aavikolle. Toki Dariaakin nähdään tällä puoliskolla, mutta selvästi vähemmän.

Toisen puoliskon täyttää sitten elokuvan aavikko-osuus, kun Mark kiusaa ensin omalla tavallaan aavikolla ajavaa Dariaa, kunnes he päätyvät yhteen ja ajavat kohti isoa Death Valleyssa sijaitsevaa Zabriskie Pointia, jossa he tutustuvat ja viettävät sitten aikaa monin tavoin. Tämä paikka toimi elokuvan mielenkiintoisimpana osana, sillä jotenkin minusta oli kiva seurata toisilleen tuntemattomien Darian ja Markin dialogia ja tekemisiä. Kuitenkin minulle tuli sellainen tunne, että elokuvan kaunein hetki olisi koettu heidän rakastelukohtauksessa, sillä Antonionista välittyi sellainen kuva, että hän osaisi halutessaan luomaan kauniitakin otoksia ja tämä rakastelukohtaus olisi voinutkin olla hieno otos. Sen sijaan sekin kohtaus pilattiin näyttämällä ikään kuin montaasina monet niistä pareista/ryhmistä, jotka ovat tulleet Zabriskie Pointiin panemaan eri aikoina. Ei hyvä ratkaisu ja pudotti kyllä fiiliksiä aika tehokkaasti. Darian ja Markin tarina ei ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, vaan Zabriskie Pointin jälkeen he lähtevät omille teilleen ja mielestäni elokuvan olisi voinut hyvin päättää tähän, mutta sen sijaan elokuvaa jatkettiin vielä niin, että nähtiin niin Markin kohtalo, josta pidin, kuin myös Darian matkan jatkuminen kokouspaikalle. Itse asiassa siinä missä alkupuolisko mentiin pitkälti Markin seurassa, niin lopussa oltiin lähes yksinomaan Darian matkassa. Elokuva sitten päätettiinkin niin näyttävästi, mutta samalla pitkittäen loppua ihan turhaan, että jos Antonionin kulutusyhteiskunnan kritisointi ei käynyt ilmi vielä alkupuoliskosta, niin viimeistään tässä vaiheessa.

Elokuvan kärkinäyttelijät olivat ilmeisesti amatöörejä, eikä heitä kovin monessa elokuvassa nähtykään tämän jälkeen, mutta vaikka varsinkin kohtausten alussa heillä olikin pieniä käyntiinpääsemisvaikeuksia, niin kokonaisuudessaan he hoitivat homman kotiin ihan siedettävästi, mutta mistään ammattimaisesta roolityöskentelystä ei voinut tosiaankaan puhua. Jos elokuvaa olisi tehty kalliimmalla budjetilla, niin heidän amatöörimäisyytensä olisikin saattanut tulla esille enemmän, mutta tällaisessa "pikkufilmissä" kokemattomuus ei juuri haitannut. Mukana menossa: Rod Taylor (Linnut, Kunniattomat paskiaiset) sekä Harrison Ford, jota en kuitenkaan bongannut, vaan hän näkyy vain vilaukselta hyvin nopeasti (hänen kohtauksensa kuulemma leikattiin pois).

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Source Code

tiistai 17. toukokuuta 2011

Project 1001, osa 174/1001: Yeelen

Alkuperäinen nimi: Yeelen
Ohjaus: Souleymane Cissé
Käsikirjoitus: Souleymane Cissé
Pääosissa: Issiaka Kane, Aoua Sangare, Niamanto Sanogo
Valmistusmaa: Mali, Burkina Faso, Ranska, Länsi-Saksa, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 105 min


 - Eivät kaikki pilvet tuo sadetta.
- Ymmärrän ajatuksesi, mutta niin kuin bambaralainen sanonta sanoo: Jos Nianankoro on veitsen terä, minä, Soma, olen veitsen kahva. Ei edes terävin terä voi leikata sen omaa kahvaa.

 
Niankoro (Issiaka Kane) on paennut äitinsä (Soumba Traore) kanssa maagisia voimia hallitsevaa isäänsä Somaa (Niamanto Sanogo), joka haluaa tappaa Niankoron. Niankorolla on myös taikavoimia ja hän näkeekin isänsä lähestyvän kahden orjan kanssa ja lähtee jälleen pakoon jättäen äitinsä taakseen. Hänen äitinsä käskee Niankoroa lähtemään setänsä Djiguin (Niamanto Sanogo) luokse viedäkseen tärkeitä taikakaluja Djiguille ja Niankoro tekee työtä käskettyä. Ennen pääsyään Djiguin luokse ehtii kuitenkin tapahtua yhtä ja toista ja Niankoron isä Somakin hengittää jatkuvasti niskassa...

Nyt kun on selvitty niin Euroviisuista kuin jääkiekon MM-kisoista, on aika pistää hetkeksi taas hulinaksi elokuvarintamalla. Tämä elokuva kamppailee reilu vuosi sitten katsomani Gabbehin kanssa blogini sisältämien tähänastisten elokuvien eksoottisimman elokuvan palkinnosta, sillä edellä mainitun ollessa iranilaista alkuperää on tämä pääosin malilainen ja tehty kielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan ennen elokuvan hankkimista. Itse asiassa Malinkin muistan lähinnä Timbuktusta, johon muuankin Aku Ankka suuntasi (muistaakseni) erään Carl Barks -tarinan lopuksi; muistan tämän siitä, että viimeisen ruudun kyltin mukaan Timbuktuun oli 40 000 kilometriä eli Aku juoksisi maapallon ympäri suurin piirtein kahdesti. Sanomattakin siis on selvää, että tietoni niin Malista kuin sen ohjaajasta Souleymane Cisséstä ovat hyvin olemattomat, mitä nyt elokuvan jälkeen luin Cissén olevan yksi Afrikan mantereen merkittävimmistä ohjaajista. Itse asiassa lähdin katsomaan tätä elokuvaakin tietämättä lainkaan, mitä tuleman pitää. Yeelen, joka ilmeisesti tarkoittaa kirkkautta tai valoa, osoittautui kuitenkin ihan positiiviseksi tapaukseksi.

Elokuva sijoittuu ilmeisesti johonkin 1200-luvun paikkeille ja perustuu jonkinmoiseen kansantarinaan. Elokuva alkaa malilaisen tai bambaraheimojen uskonnon pienellä kuvauksella, mikä viitoitti kivasti tietä koko elokuvalle, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle Niankoron ja äitinsä keskustelusta, josta selviää tarpeeksi, jotta elokuvaan saadaan luotua mielenkiintoa heti alkuun. Tämän jälkeen olikin selvää, että Niankoro pakenisi isäänsä ja että jossain vaiheessa (saattaisi) olla edessä jonkinasteinen välienselvittely. Se, mitä kaikkea muuta siinä välillä tapahtuisi, oli kuitenkin täysin pimennossa ja niinpä Niankoron matkaa seurasikin mielellään pitkälti siitä syystä, että pääsisi vähän kurkistamaan malilaiseen kulttuuriin (asiasta hieman lisää seuraavassa kappaleessa), josta minulla ei siis ole mitään käsitystä. Matkan aikana sitten Niankoro joutuu ensin vangiksi erääseen kylään, mutta kyläläisten saatua selville Niankoron maagiset voimat, häntä kohdellaan kuin kunnioitettua vierasta ja lopulta päätyy auttamaan kyläläisiä ahdingossa. Tämä osio sisälsi myös elokuvan eheimmän jakson ja sitä oli kiva seurata, vaikka naurattikin vähän ajatus siitä, että panemalla heimokuninkaan (Balla Moussa Keita) vaimoa (Aoua Sangare) saa sitten tämän vaimon itselleen. Siitä kyllä pidin, että tämän petoksen suoritettuaan Niankoroa ei lähtenyt pakoon niin kuin länsimaisissa elokuvissa usein tehdään, vaan hän meni itse tunnustamaan asian ikään kuin kohtalo tai hänen uskontonsa käskisi hänen tehdä niin seurauksista välittämättä. Välillä sitten nähdään Niankoron isän Soman takaa-ajoa ja vaikka palvontamenot ihan mielenkiintoisia olivatkin, niin välillä tuntuivat vähän turhan pitkiltä. Lisäksi joillakin henkilöillä oli tapana puhua hyvin hitaasti, vain muutama sana kerrallaan ennen taukoa, mikä myöskin vähän vaikeutti seuraamista varsinkin pidemmissä monologeissa. En mahtanut sille mitään, että lopputaistelun, jonka alkamista pitkitettiin aikalailla, lähestyessä kuvittelin mielessäni jotain Final Fantasy -tyylisiä taistelumusiikkia ja sainkin tästä ylimääräistä hupia aikaiseksi, kun kuvittelin tulevan taistelun olevan kuin jostain Final Fantasysta. Se oikea taistelu olikin sitten ohi melkein ennen kuin ehti alkaakaan ja siihen valmistautuessa olisi ollut hyvä olla perillä elokuvan nimen tarkoituksesta. Loppuratkaisu oli vähän oudohko, enkä ihan täysin sitä käsittänytkään, mutta eipä aiheuttanut myöskään negatiivisiakaan tuntemuksia.

Elokuvan kiinnostavin anti oli kuitenkin siinä malilaisessa kulttuurissa, jota lähdin suurella uteliaisuudella seuraamaan, mutta jossakin määrin sain pettyä. Tämä johtui siitä, että elokuvassa oli sen verran fantasiaelementtejä eli taikuutta ja selvänäkemistä, että en nyt sitten olekaan kovin varma siitä, kuinka paljon tässä itse asiassa nähtiin sitä malilaista elämänmenoa ennen muinoin. Tietenkin tämä tarina perustuu kauan kerrottuun kansantarinaan, mutta siitähän minulla ei ole mitään hajua, onko tämä sellainen tarina, jonka todenperäisyyteen malilaisilla olisi jonkinlainen usko. Kyllähän tämä jonkin verran avasi kuitenkin paikallisia uskomuksia ja tapoja, joten en minä nyt valtaisaa pettymystä kokenut. Samaan hengenvetoon oli mielenkiintoista nähdä malilaisten (tai Cissén, ihan miten vaan) suhtautuminen alastomuuteen elokuvissa, mikä tämän elokuvan perusteella vaikutti aika neutraalilta, eikä alastomuudesta tehtykään suurta numeroa, mutta sitä ei myöskään peitelty.

Issiaka Kane oli elokuvan kantava voima, sillä häntähän näki elokuvassa eniten, eikä hän suinkaan huonoa roolityötä tehnyt, vaikka hieman eleettömän tuntuinen olikin. Myöskään Somaa ja Djiguita näytellyt Niamanto Sanogo ei ollut lainkaan hassumpi. Elokuvan parhaana näyttelijänä pidin kuitenkin heimokuningas Rouma Bollia ja häntä näytellyt Balla Moussa Keita olikin mainio ja häntä olisin mielelläni nähnyt enemmänkin. Näin sivuhuomiona mainittakoon, että joidenkin elokuvien naisten (esimerkiksi Niankoron äitiä näytelleestä Soumbra Traoren) sukupuolesta ei päälle päin aina oikein olisi ottanut selvää ellei olisi tiennyt, vaikka yläruumiskin olisi välillä ollut esillä (Aoua Sangare sentään oli tunnistettavissa).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Zabriskie Point

torstai 12. toukokuuta 2011

Red Riding Hood - Punahilkka

Alkuperäinen nimi: Red Riding Hood
Ohjaus: Catherine Hardwicke
Käsikirjoitus: David Johnson
Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 101 min
 
 - If you are the wolf, I'll chop your head off!
- I'll do the same for you.
 
Valerie (Amanda Seyfried) on täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva teini, joka ollaan naittamassa nuoren ja hyvästä perheestä olevan Henryn (Max Irons) kanssa. Valerie kuitenkin rakastaa Peteriä (Shiloh Fernandez), joka lupaa karata Valerien kanssa, mutta ennen kuin he ehtivät lähteä, he kuulevat kellot, jotka ilmoittavat suden hyökkäyksestä. Ilmenee, että ihmissusi on tappanut Valerien siskon Lucien (Alexandria Maillot), joten Valerie ei voikaan lähteä. Kylän miehet lähtevät ihmissuden perään ja ennen kuin he saavat suden tapettua, Henryn isä (Michael Shanks) saa surmansa. He vievät saalistamansa suden pään kylään, jossa kylään tullut ihmissusien tappamiseen erikoistunut Isä Solomon (Gary Oldman) sanoo suden olevan kaikkea muuta kuin ihmissusi. Kyläläiset eivät usko Solomonia, vaan alkavat juhlia onnistunutta kaatoa, mutta juhliminen osoittautuu liian ennenaikaiseksi...

1001-putki vetelee jo viimeisiään tämän kevään osalta, mutta vielä yksi katko piti tuohon putkeen pitää, kun piti käydä katsomassa tämä elokuva. Minähän venytin elokuvan katsomista viimeiseen asti, sillä eilen oli viimeinen mahdollisuus käydä katsomassa tämä, koska tänään on Euroviisujen toinen semifinaali ja tämän päivän myötä elokuva poistuu Porin Finnkinon ohjelmistosta. Jos tätä olisi esitetty vielä viikon verran, niin ei olisi 1001-putkikaan katkennut, mutta nyt kävi näin. Olin elokuvan ilmestymisestä lähtien miettinyt tämän elokuvan pätevyyttä ja mielessä hiipikin ajatus, että tämä olisi ihan kehno, mutta onneksi epäilyksiin ei täysin vastattu, sillä Red Riding Hood - Punahilkka oli kuin olikin ihan kelpo ihmissusitarina.

Alku ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä, kun käytiin läpi kolmiodraamaa Valerie-Peter-Henry, mikä lupasi todella huonoa elokuvan kannalta, sillä tuo oli melkoisen tylsä sivujuoni. Lisäksi visuaalisesti elokuva näytti ihan siltä, että oli yritetty saada jotain Taru sormusten herrasta -tyylistä ulkoasua (onhan tämä kuitenkin osittain myös fantasiaelokuva) siinä kuitenkaan onnistumatta ja itse asiassa tämä häiritsi läpi elokuvan. En ollut oikein perillä varsinaisesta tarinasta, kun silmissäni siinsi vain se perinteinen Punahilkka-tarina. Niinpä elokuvaan tulikin kivasti eloa sen jälkeen, kun tämä ihmissusi oli tehnyt pahojaan ja alkoi ihmissuden saalistus. Kun sitten Isä Solomon ilmoitti ihmissuden voivan olla kuka tahansa, niin siitä saikin ihan kivasti jännityksenpoikasta aikaan miettiessä, että kuka se ihmissusi oikein onkaan. Mahdollisia epäiltyjä oli kuitenkin monia, joten varmuutta ei saatu pitkään aikaan. Ihmissuden ensimmäisen näyttävän hyökkäyksen jälkeen kyllä turhan moni epäillyistä putosi pois, mutta senkin jälkeen jäljelle jäi vielä aika monta ehdokasta. Tässä samalla sitten puitiin tätä jo mainittua kolmiodraamaa, mikä sitten vähän latisti fiiliksiä, kun sen lopputulos ei kiinnostanut kuin siinä määrin, että onko jompikumpi Valerien kilpakosijoista se ihmissusi. Myöskään en oikein lämmennyt ajatukselle siitä, että kyläläiset turhan helposti olivat tuomitsemaan muita syyllisiksi. Ihmissuden henkilöllisyys oli kyllä arvattavissa jo heti alkumetreiltä, mutta minä en kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi sitä, vaikka vihjeitä viljeltiinkin siellä täällä. Elokuvan toteutus oli kokonaisuudessa vähän keskinkertainen, mutta sen verran jännitystä se kykeni pitämään yllä, ettei elokuvan parissa aika tylsäksi käynyt. Klassisesta Punahilkka-tarinasta muistuttaa lähinnä vain yksi painajaisuni. Loppuratkaisu oli ihan mukava.

Toisinaan tulee sellaisia pieniä blackoutteja, kun näkee elokuvan alkuteksteissä tutun nimen, mutta ei osaa yhdistää sitä mihinkään tiettyyn elokuvaan ja niin kävi nytkin, kun en heti muistanut, mistä Amanda Seyfried onkaan tuttu. Kuitenkin ihan ensimmäistä kertaa valkokankaalle ilmestyttyään asia muistui mieleen, vaikka hän olikin selin kameraan: Mamma Mia! -näyttelijähän se siinä. Seyfried oli ihan omassa luokassaan tässä elokuvassa ja muut jäivät selvästi hänen varjoonsa, mikä saattoi johtua siitä, että Valerien miehiä esittäneitä Shilo Fernandezia ja Max Ironsia lukuun ottamatta muille riitti niin vähän ruutuaikaa. En kyllä pitänyt siitä ratkaisusta, että Valerie selvästi erottui muista kyläläisistä ja häntä ympäröi lähes jatkuvasti erilainen värimaailma kuin muita, minkä vuoksi hänet bongasi helposti. Mukana menossa: Julie Christie (Tohtori Zhivago), mainittu Gary Oldman, Billy Burke (24) ja Virginia Madsen (Sideways, Candyman).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Yeelen