perjantai 22. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 159/1001: Gallipoli

Alkuperäinen nimi: Gallipoli
Ohjaus: Peter Weir
Käsikirjoitus: David Williamson
Pääosissa: Mark Lee, Mel Gibson, Bill Hunter
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1981
Kesto: 107 min


- Teeth aren't all that good.
- Supposed to shoot the enemy, not bite them.
 
Eletään vuotta 1915, jolloin ensimmäinen maailmansota on käynnissä ja Australia on osallistunut vapaaehtoisena sotaan Englannin puolelle. Pikajuoksija Archy Hamilton (Mark Lee) voittaa juoksukilpailussa Frank Dunnen (Mel Gibson), mutta heistä tulee kuitenkin ystäviä. Hamilton aikoo listautua armeijaan, mutta hän on liian nuori, eikä pääse sisään. Dunne ehdottaa Hamiltonille, että hänen pitäisi listautua Perthissä, missä kukaan ei tiedä hänen todellista ikäänsä. Dunne ei itse aio listautua, mutta lähtee Hamiltonin seuraksi mukaan ja muuttaa matkan aikana mieltään. Matka on kuitenkin pitkä ja paljon ehtii tapahtua, ennen kuin he pääsevät sotilaiden määränpäähän Turkin Gallipoliin...

Peter Weir ei ehkä kuulu suosikkiohjaajieni joukkoon, mutta kiitos Truman Show'n hän ansaitsee ainaisen mielenkiinnon elokuviaan kohtaan, vaikka kaikki häneltä näkemäni elokuvat poikkeavatkin kovasti edellä mainitusta (olen tainnut nähdä niitä neljä). Niinpä tämäkin elokuva oli suuren (katsomisen) odotuksen kohteena, kun sain tämän käsiini, vaikka en tiennytkään elokuvasta siis yhtään mitään. En edes sitä, mihin elokuvan nimi viittaa ja tämä tieto selvisikin minulle vasta eilen vähän ennen elokuvan katsomisen aloittamista, enkä toisaalta tiennyt mitään edes elokuvan tyylilajista (olin genren heittänyt tietokantaan kyllä, mutta unohdin sen kuukausien kuluessa). No, Gallipoli osoittautui hyvin draamapitoiseksi sotaelokuvaksi ja vieläpä ihan hyväksi sellaiseksi.

Sotaelokuvat eivät ole mitenkään suurella sijalla sydämessäni, mutta pidän siitä, kun saan katsottavaksi niitä aivan uudesta näkökulmasta ja sellaisen tämä totta vieköön tarjosi, sillä en ollut aiemmin ollut tietoinen Australian ja Uuden-Seelannin (vapaaehtoisesta) osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja siten vielä vähemmän näiden seikkailuista Turkista. Eihän tämä siltikään ihan puhdas sotaelokuva ollut, sillä suuri osa elokuvasta käytetään johonkin ihan muuhun kuin sotimiseen, kun ensin Hamilton ja Dunne etsivät tietään Perthiin pitkän aavikkojakson aikana ja senkin jälkeen vietetään aikaa koulutuksessa ja Kairossa ennen kuin päästään tosiaan Gallipoliin. Suuri osa elokuvasta meneekin siihen, kun rakennetaan vähitellen kaksikon ystävyyttä yhä syvemmäksi ja siinä samalla ehditään myös tekemään monenlaisia tempauksia, jotka ovat ihan hauskaa katseltavaa, vaikka esimerkiksi Dunnen ja hänen kaveriensa jutut Kairossa sinänsä ärsyttivätkin. Dunnen ja Hamiltonin tiet kuitenkin eroavat heidän joutuessaan eri armeijayksiköihin (vai mitä ne on), mutta kuinka ollakaan, Kairossa järjestetään yhteinen sotaharjoitus ja taistelun alkaessa nämä kaksi osuvat juuri vastakkain, vaikka ne taistelurivit olivatkin hyvin pitkiä. No, hyvä sinänsä, että osuivat, sillä elokuva oli parhaimmillaan silloin, kun nämä kaksi olivat yhdessä. Dunne nimittäin osasi tosiaan olla vähän ääliö, mutta Hamiltonin seurassa hän käyttäytyi selvästi hillitymmin, mistä minä pidin.

Sotiminen Gallipolissa jäi onneksi kiitettävän vähiin (sotakohtaukset ovat jotenkin... plääh), mutta mitä tulee loppuratkaisuun, niin... No, periaatteessa sitä voisi sanoa yllättäväksi, mutta minulle tuli kuitenkin kuvatunlainen loppuratkaisu mieleen jo kauan ennen kuin näin sen johtuen siitä, että elokuvassa tehtiin tosiaan niin paljon muuta ennen Gallipolia, mikä pisti päähäni sitten idean aika ilkeästä sotaanlähtöelokuvasta, mutta en missään vaiheessa oikeasti ajatellut, että tämä elokuva olisi (osittain) päättynyt niin kuin minä tuota ideaa päässäni aloin kehittää. Great minds think alike?

Elokuva aloitetaan Mark Leen tähdittämällä Hamiltonilla ja pitkään näyttikin siltä, että Lee oli se elokuvan todellisessa pääosassa, mutta onneksi Mel Gibsonkin sain loppua kohden sen verran enemmän ruutuaikaa, että kaksikko esiintyi lähes yhtä paljon, minkä vuoksi olikin lopulta ihan ok, että Mel Gibson näytettiin alkuteksteissä ensimmäisenä. Molemmat tekevät elokuvassa mielessäni hyvän roolin, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että Gibson oli kuitenkin hivenen se vetovoimaisempi näyttelijä, vaikka Dunne välillä ärsyttävyyskerrointa nostikin. Mark Lee teki mielestäni ihan hyvää työtä, mutta hän jäi kuitenkin hieman etäisemmäksi kuin Dunne, mikä saattoi johtua siitä, että Leen oli esitettävä hädin tuskin täysi-ikäistä "märkäkorvaa". Niin ja tässä elokuvassa näemme myös Mel Gibsonin juoksua, mutta ei yhtä tarkasti kuvattu kuin Tappavassa aseessa.

Pisteitä: 4/5

PS. Ainakin nyt pääsiäisen ajan Vuodatus.netin ylä- ja alapalkki ovat poissa käytöstä, minkä vuoksi ulkoasu saattaa näkyä hieman karumpana, mutta koittakaa kestää.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Happy Together

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti