perjantai 29. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 165/1001: M.A.S.H. - Armeijan liikkuva kenttäsairaala

Alkuperäinen nimi: MASH
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Ring Lardner Jr.
Pääosissa: Donald Sutherland, Elliott Gould, Tom Skerritt
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970
Kesto: 111 min
 
- Hawkeye Pierce? I got a twix from headquarters about you... says you stole a jeep.
- No sir, no, I didn't steal it. No, it's right outside.
 
Hawkeye Pierce ja Duke Forrest (Donald Sutherland ja Tom Skerritt) saapuvat Korean sodassa asemapaikalleen armeijan liikkuvaan kenttäsairaalaan kirurginhommiin ja pian heidän seurakseen liittyy Hawkeyen vanha tuttu Trapper John McIntyre (Elliott Gould). Vaikka heidän työnsä vaikeaa ja onnettomuusherkkää onkin, niin he pitävät mielen virkeänä erilaisin tempauksin, mitä ei tiukanpuoleinen Majuri Burns (Robert Duvall) ja leirille saapuva hoitaja O'Houlihan (Sally Kellerman) oikein hyväksy, mutta kumpi osapuoli joutuukaan lopulta tekemään myönnytyksiä asiassa?

Jälleen ollaan yhden komediaklassikon äärellä, jota en ollut ennen nähnyt, mutta josta olen kuullut hyvin paljon juttua. Ehkäpä elokuvan miljöö eli sotatanner on taannut sen, etten hirveän kiinnostunut ole tästä aiemmin ollut ja luultavasti pitkälti samasta syystä myös elokuvaa seurannut tv-sarjakin on jäänyt kokonaan huomiotta, mutta toisaalta ainakin jälkimmäisen kohdalla kyse on voinut olla siitäkin, ettei sarjaa ole hirveän usein minun aikanani esitetty ja silloin kun on, niin en ole kuitenkaan alkuun päässyt mukaan; sellainen muistikuva on, että sarjaa olisi ainakin kerran näytetty minun aikanani, mutta toisaalta saatan sekoittaa A-Teamiinkin. No, komediallisesta luonteesta johtuen lähdin katsomaan tätä elokuvaa kuitenkin aika avoimin mielin, mutta ei M.A.S.H. - Armeijan liikkuva kenttäsairaala minun makuhermoon oikein parhaalla tavalla iskenyt olematta myöskään ihan huonokaan.

Elokuvan puolesta puhuu ainakin yksi asia: siinä ei varsinaisesti sodittu, vaikka haavoittuneita kenttäsairaalaan jatkuvalla syötöllä tuotiinkin. Toiminta oli siis jossakin muualla kun sairaalan alueella, mikä ainakin itselleni sopi paremmin kuin hyvin. Elokuvan alku ei luvannut hirveän hyvää, sillä en tahtonut löytää sieltä kovin paljon oikeasti humoristisia kohtauksia löydy, vaikka naurahdinkin ääneen tuolle yllälukevalle sitaatille. Noin muuten tuntui jonkin aikaa siltä, että jos elokuvassa oli löydettävissä jotain huumoria, niin se oli liian kuivakkaa, jotta minä olisin löytänyt siitä mitään hauskaa. Onneksi sitten pian sen jälkeen, kun Trapper astui leiriin, niitä hauskoja tapahtumia alkoi olla vähän tiheämmin (ilman, että elokuva olisi ollut kunnolla hauska) ja niinpä aika ei käynytkään varsinaisesti tylsäksi, vaikka alussa näyttikin vähän huonolta. Noin kokonaisuudessaan elokuvassa ei mitään suurempaa juonta ollut, vaan se koostui enemmänkin satunnaisista tapahtumista leirialueella ja vähän sen ulkopuolella ja nämä kohtaukset oli nivottu yhteen (ilmeisesti viime hetkellä) ihan hauskoilla kuulutuksilla (varsinkin ne japanilaiset pop-laulut), enkä tullut sen kummemmin ajatelleeksi tarinallisen jatkuvuuden puutetta. Kyllä näissä päähenkilöiden tempauksissa oli hauskatkin hetkensä, mutta yleensä homma oli lähellä kaatua siihen, että niitä pitkitettiin ihan liian pitkiksi ja tällaisia turhan pitkiä kohtauksia olivat esimerkiksi jalkapallo-ottelu ja Japanin matka, vaikka sinänsä Japaniin sijoittuivatkin ehkä elokuvan parhaat vitsit. Muutenkin elokuva tuntui hitusen liian pitkältä, mutta samaan hengenvetoon on myönnettävä, että vaikka olisi voitukin joitakin kohtauksia tiivistää, niin silti tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon kello olikaan elokuvan päätyttyä. Ihan kiinnostavana seikkana mainittakoon vielä, että elokuva on tehty Vietnamin sodan aikoihin, mutta se sijoittui kuitenkin Koreaan (tämä mainitaan alussa), mutta elokuvan aikana tuli sellainen tunne, että se olisi hyvin voinut sijoittua Vietnamiinkin ja mitä jälkikäteen katsoin dokumentista, niin en ilmeisesti ollut ollut ainoa.

Elokuva vilisee paljon tuttuja kasvoja, mutta oikeastaan vain Robert Duvall oli tunnistettava oma itsensä, eikä sekään ihan jokaisesta kohtauksesta käynyt ilmi. Donald Sutherland oli hänkin sinänsä helppo tunnistaa, mutta tämäkin lähinnä siksi, että tiesin hänen kuuluvan elokuvan päähenkilöihin, eikä hänen kasvonpiirteitään tullut esille muistakaan hahmoista. Elliott Gould, jonka minä tietenkin tunnen parhaiten Frendeistä, olikin jo ihan mahdoton tehtävä tunnistettavaksi, enkä oikeastaan löytänyt hänestä yhtään tuttua piirrettä ja itse asiassa vasta lopussa minulle selvisi varmasti, kuka hän oli. Toisaalta mitä pidemmälle elokuvassa mentiin, niin sitä enemmän Trapperin hahmon äänessä tuntui olevan Gouldia, joten vahva epäilys minulla asiasta oli. Sutherland ja Gouldhan elokuvan kärkipari oli, mutta eivät mitenkään ylitsevertaisen hyviä olleet, vaan enemmän heidän roolityönsä tuntui sellaiselta "hoidetaan homma kotiin ja pidetään samalla hauskaa" -asenteella tehdyltä, vaikka tiedänkin jo tuon yhden dokumentin katsoneena, että näyttelijät pitivätkin ohjaaja Robert Altmanin ihan hulluna ja ehkä jopa vähän epäpätevänäkin, mutta se, miten tämä vaikutti näyttelijöihin, on kokonaan toinen juttu.

Mitä tulee elokuvan pisteytykseen, niin en tosiaan voi pitäneeni tästä kunnolla, mutta en myöskään tylsistyneeni sen parissa, vaan elokuvan vaikutus jäi aika keskiverroksi, mutta sitä, oliko elokuva huonompaa (2,5) vai parempaa (3) keskitasoa, mietin pitkään, enkä vieläkään ole täysin varma siitä, onko antamani pistemäärä se oikea, vaan melkeinpä olisi pitänyt sijoittaa tämä elokuva johonkin näiden kahden arvosanan väliin... ehkä, mutta taisi tämä sittenkin sen verran miellyttää, että antamani pistemäärä vastaa jotakuinkin todellisuutta.

Pisteitä: 3/5

PS. Minulle jäi sellainen pieni uteliaisuus elokuvan jälkeen tehtyä tv-sarjaa kohtaan, mutta onko se oikeasti hyvä? IMDB:ssä sarja on saanut selvästi paremmat pisteet kuin elokuva, mutta mikä on totuus? Onko se parempi, huonompi vai samaa tasoa kuin tämä elokuva? Jos en elokuvastakaan tykännyt tämän enempää, kannattaako sarjaa testata? Saa kommentoida.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan käsikirjoittaja Ring Lardner Jr. kuului ainakin vielä tämän elokuvan aikana käsikirjoittajien vanhempaan kaartiin ja hän olikin suorastaan tyrmistynyt siitä, kuinka paljon Altman hänen käsikirjoitustaan muutteli ja antoi näyttelijöille luvan jopa vähän improvisoidakin. Tämä hirmuteko ei kuitenkaan estänyt Lardneria hakemasta hymyssä suin elokuvan ainoaa saamaa Oscar-pystiä parhaasta käsikirjoituksesta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nainen Shanghaista

torstai 28. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 164/1001: La historia oficial

Ohjaus: Luis Puenzo
Käsikirjoitus: Aida Bortnik, Luis Puenzo
Pääosissa: Norma Aleandro, Héctor Alterio, Chunchuna Villafañe
Valmistusmaa: Argentiina
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 104 min


- Kauheaa, eikö olekin?
- Mikä on kauheaa?
- Olla tietämätön siitä, missä tyttäresi on.


Alicia (Norma Aleandro) on lukion historianopettaja, jolla on vaikutusvaltainen mies Roberto (Héctor Alterio) sekä pieni tyttö Gaby (Analia Castro). Alician luona tulee hänen vanha ystävänsä Ana (Chunchuna Villafañe), joka oli seitsemän vuotta aiemmin lähtenyt Eurooppaan. Alician ja Anan istuessa iltaa kahdestaan Ana kertoo Alicialle syistä, joiden vuoksi hän lähti Argentiinasta. Häntä oli kidutettu ex-miesystävän puuhien vuoksi kymmeniä päiviä sotilaiden toimesta ja hän myöskin kertoi synnyttäneistä naisista, joiden lapset vietiin pois adoptoitavaksi pariskunnille, jotka eivät kyselleet kysymyksiä lapsen taustoista. Alicia ei tällaisia kysymyksiä ollut tehnyt, kun Roberto oli tuonut adoptoidun Gabyn kotiin ja Alician valtaa epäluulo sen suhteen, että Gaby olisi saatu laillisia teitä...

Koin kauhunhetkiä eilen, kun pistin levyn pyörimään ja en saanut esiin tekstitysvaihtoehtoja (kriteeri englanninkielisenkin elokuvan ostamiseen) ja ääniraidaksikin oli tarjolla ainoastaan englanninkielinen ääniraita, eikä alkuperäistä, mitä minä suosin myöskin. Ajattelin jo, että pitääkö tästä alkaa metsästää oikeanlaista versiota, mutta sitten selvisikin vähän matkaa katseltua, että elokuva on kuin onkin (pääosin) espanjankielinen (muutama englanninkielinen sananvaihto) ja ne englanninkieliset tekstitykset olikin vissiin poltettu kiinni kuvaan. Huh! Mitä tulee sitten elokuvaan, niin minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä tästä elokuvasta, enkä edes tiennyt, mihin aihepiiriin elokuva lukeutuu, vaikka elokuvan nimi olikin antanut viitteitä siihen suuntaan, että kyseessä olisi jokin poliittinen elokuva. No, politiikkaakin oli kyllä tarjolla, mutta pääosin La historia oficial oli kuitenkin välillä aika raastavakin kertomus yrityksestä saada tietää totuus adoptiolapsestaan.

En tunne juurikaan Argentiinan poliittista historiaa, mitä nyt Falklandin sodasta jotain pientä, kun siitä jokin aika sitten luin TK Historia -lehdestä. Niinpä minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä kaikkea tärkeää Argentiinan poliittisessa ilmastossa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana, joten kun tämä elokuva valotti asiaa vähän, niin pysyi mielenkiinto hyvin mukana. 1976 sotilasjuntta oli ottanut ilmeisesti vallan itselleen ja siepannut tuhansia ellei kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka tapettiin tai ilmoitettiin kadonneiksi ja vuonna 1983, johon tämäkin elokuva sijoittuu, alkoivat suuret mielenosoitukset kadonneiden omaisten toimesta, jotta kadonneiden kohtalot selviäisivät. Tämä oli hyvä esimerkki kohtuullisen pienestä palasta Argentiinan historiasta, josta minä kyllä ammensin kiinnostavia asioita päähäni. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin, mutta kuulemma nimenomaan poliittisen aspektin, ei niinkään taiteellisuuden, ansiosta.

Näiden mielenosoitusten keskellä Alicia käy sitten omaa kamppailua selvittääkseen oman lapsensa kohtalon, mutta paljon ennen hänen epäilystensä heräämistä näytetään Alicia lukion historianopettajan toimessa villin poikaluokan edessä sekä Alician perhe-elämää ja Alician ja Roberton päivällisiä ystäviensä ja "ystäviensä" parissa. Olinkin jonkin aikaa hyvin epävarma siitä, mistä varsinainen tarina lopulta kertoisi, eikä tähän saatukaan vastausta ennen Alican ystävän Anan avautumista. Vielä tähän varsinaiseen avautumiseen asti kuvittelin vaikka mitä ja arvelin kyseessä olevan jonkin sortin kolmiodraama, mutta ehkä onneksi näin ei sitten ollutkaan. Nämä vauvakaappaukset ja sala-adoptiot nimittäin oli paljon mielenkiintoisempi aihe, ja sillä oli lisäksi oma järkyttävyysarvonsakin, kun en olisi voinut uskoakaan, että Argentiinan kaltaisessa maassa sellaisia olisi voitu tehdä näinkin vähän aikaa sitten. Niinpä Alician tutkimukset Gabyn syntymän taustoista olikin oikein mieltä avartavaa seurattavaa, varsinkin kun Roberton kasvoilta näki heti, että hän tietää enemmän kuin mitä hän on Alicialle kertonut, ja kun en voinut olla täysin varma missään vaiheessa, että Anakaan olisi kertonut koko totuutta vankina olemisestaan. Siinä sivussa sitten seurataan hiukan Alician työntekoa historian opettajana, mutta tämä ei kuitenkaan ollut lähellekään yhtä kiinnostavaa, vaikka elokuvan pääaihetta monen mutkan kautta vähän sivutaankin. Sitä mukaa kuin Alician tutkimukset etenivät ja hän tapasi Gabyn mahdollisen isoäidin (Chela Ruiz), aloin tulla yhä epävarmemmaksi, millaisen kohtalon halusin Gabylle ja kun loppu sitten koitti, niin se ei oikeastaan vaikuttanut minuun mitenkään. Loppu jätettiinkin vähän avoimeksi, mikä oli sinänsä hyvä ratkaisu, sillä näin lopusta pystyi luomaan ainakin pari eri teoriaa, joiden miettiminen yhtään alkua pidemmälle ei kiinnostanut, mutta samalla ei tarvinnut ruveta pohtimaan sitäkään, tekikö Alicia lopulta oikean ratkaisun vai ei, sillä minä en edes tiedä, mikä olisi ollut edes omasta mielestäni "oikea" ratkaisu.

Norma Aleandro oli Aliciana ihan hyvä, joskin ehkä hivenen vähäeleinen. Hänestä tuli kuitenkin ainakin jossain määrin hänen tunteensa äitinä ja vieläpä epätietoisuuden vallassa olevana sellaisena. Héctor Alterio puolestaan edusti perinteisempää miestyyppiä ja vaikkei hänenkään suorituksessaan juuri valittamista ollut, niin ei hän jäänyt erityisen hyvin mieleenkään. Analia Castro puolestaan oli yllättävänkin hyvä lapsinäyttelijä Gabyna, joskaan Gabyn varsinaiset omat hetket jäivätkin aika vähiin. Sinänsä hassua muuten, kuinka monesta näyttelijästä tulikaan mieleen espanjalaiset kollegansa, vaikka maanosa onkin ihan eri.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: M.A.S.H. - Armeijan liikkuva kenttäsairaala

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 163/1001: Kahdeksan surmanluotia

Alkuperäinen nimi: Kahdeksan surmanluotia
Ohjaus: Mikko Niskanen
Käsikirjoitus: Mikko Niskanen
Pääosissa: Mikko Niskanen, Tarja-Tuulikki Tarsala, Paavo Pentikäinen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 312 min


- Kyllä minä tiedän, mitä te olitte viime yönäkin tekemässä.
- No mitä sitten?
- No sitä sitten! Jos ette älyä ajoissa lopettaa tuota yötouhuanne, niin sen lopetan minä!

Pasi (Mikko Niskanen) on maatalon isäntä, jolle ei tahdo löytyä kunnolla töitä. Niinpä hän naapurinsa Reiskan (Paavo Pentikäinen) kanssa alkaa keittää pontikkaa, vaikka Pasin vaimo (Tarja-Tuulikki Tarsala) asiaa kovasti paheksuukin. Pasi on hyvin rauhallinen perheenmies ja siten hyvä lapsilleen, eikä vahingoita heitä fyysisesti ja ajankulukseen Reiskan kanssa kääntävät suota. Vaan miten kummassa pontikankeitosta voi lopulta syntyä niin kova soppa, että Pasi lopulta menee ja ampuu neljä poliisia kahdeksalla laukauksella?

Tämä osin tositapahtumiin perustuva elokuva on siitä erikoinen tuotos, ettei tästä mene sanomaan, onko tämä tv-sarja vai elokuva. Elokuva on nimittäin jaettu neljään osaan, jotka on sitten näytetty Ylen kanavilla neljässä osassa, mutta elokuvan alussa sanotaan Mikko Niskasen allekirjoituksella kyseessä olevan nimenomaan elokuva. Niin ja jos tämä olisi tv-sarja, miksi tämä olisi 1001 elokuvaa -kirjassa? Siinäkin toki mainitaan elokuvan kaksi eri versiota ja virallisena kestona annetaan teatteriversion kesto (tämän version kesto suluissa), mutta samaan syssyyn sanotaan elokuvan olevan vaikuttavimmillaan nimenomaan tässä pidemmässä muodossa. Kirja ei myöskään anna selvää vastausta sille, kumman version ansiosta elokuva on kyseiseen kirjaan päässyt. No, minä päätin suhtautua tähän lopulta kuin elokuvaan, joten valitukset sitten vain tänne päin. Mitä sitten itse elokuvaan tulee, niin pienistä ennakkoluuloista huolimatta Kahdeksan surmanluotia osoittautui ihan väkeväksi tapaukseksi.

Elokuva alkaa Pasin ampumisilla, hautajaisilla ja Pasin virumisella putkassa, minkä jälkeen siirrytäänkin sitten käytännössä loppuun asti kestävään takaumajaksoon. Yleensä liian pitkiksi venytetyt kohtaukset saavat minut suoranaisen epätoivon partaalle, koska ne tuppaavat usein tylsistyttämään, mutta tässä elokuvassa se ei pääosin haitannut, vaikka niitä todella pitkiä kohtauksia kaksinumeroinen luku olikin; no, ainakin yhtä hevosen loukkuunjäämiskohtausta olisi voitu lyhentää. Syy siihen, miksei pitkät kohtaukset haitanneet, löytyy Pasin hahmossa, johon koko elokuva henkilöityy, ja joka on elokuvan alkupuolella juuri niin mukavanoloinen kaveri, ettei hänestä uskoisi, että hän kykenisi niinkin traagisiin tekoihin, mihin hän lopulta sortui. Niinpä olikin kiva seurata Pasin mielenliikkeitä pitkin elokuvaa ja nähdä, kuinka tyytymättömyys vähän kaikkeen nostaa päätänsä vähitellen. Pidin myös siitä, että tarina ei ollut pelkkää alamäkeä, vaan matkan varrelle mahtui monia positiivisempiakin juonenkäänteitä, joten Pasikin tuntui aika-ajoin oikein kelvolliselta velikullalta. Tietenkin väliin mahtui pidempiäkin juopottelujaksoja, mutta tällöinkin minua miellytti se, ettei Pasi alkanut hakata perheenjäseniään missään vaiheessa; joskin sehän on epäselvää, olisiko näin käynyt, jos Pasin vaimo ei olisi lähtenyt lapsineen aika-ajoin pakoon. Vähitellen sitten Pasin tielle tulee lukuisia esteitä, kuten työttömyyttä ja eripuraa viranomaisten ja verovirkailijoiden kanssa, mutta sellaista suoraa luisua lopun traagisiin tapahtumiin ei kuitenkaan nähdä. Itse asiassa loppuratkaisuun olisi voitu periaatteessa päätyä aiemminkin, sillä loppujen lopuksi tämä hänen aseeseen tarttumisensa oli vain yksi humalaisen päähänpisto monista, ja Pasi toden totta oli monta kertaa kännissä aiemminkin. Elokuva oli tosiaan hyvin pitkä ja jouduin jakamaankin sen kahdelle illalle, mutta ei elokuva silti tylsäksi missään vaiheessa käynyt ja tähän vaikutti nimenomaan se, että Pasi oli jotenkin niin ylivoimainen hahmo, jonka matkan varrelle mahtuneiden käänteiden ansiosta mielenkiinto pysyi jatkuvasti läsnä, vaikka kokonaisuudessaan ihan varsinaisesta elämyksestä ei voitukaan puhua. Kävi kyllä mielessä, että pidin tästä elokuvasta nimenomaan näinkin paljon siksi, että tosiaan tuli se jaettua kahteen iltaan, mutta mene ja tiedä.

Noin muuten elokuva tarjoaa aika korutonta kertomaa tuon ajan (vuotta ei mielestäni mainittu, mutta taustalla ollut ampumistapaus oli sattunut 1969) maalaiselämän arjesta, eikä se ole todellakaan helppoa ollut. Kyllä minusta Niskanen on osannut kuvata sitä sen verran hyvin, että tällainenkin 1980-luvulla syntynyt juippi osaa kuvitella, kuinka raskasta se elämä on oikein ollutkaan. Sitä elämää kuvattiin niin pitkään ja hartaasti, että tuntui melkein siltä kuin itsekin olisi ajautunut kyseiseen maailmaan, minkä vuoksi samaistuminen Pasin hahmoon kävi jotenkin helposti mitä pidemmälle elokuvassa mentiin. Toisaalta sitten samaan aikaan tuli pohdittua, kun olen katsonut Yle Teemalta tulevaa Francon aika - näin sen koimme -sarjaa, että jos minun olisi valittava, kummassa maailmassa eläisin, niin saattaisin hyvinkin valita Francon viimeisten elinvuosien ajan Madridin kuvitteellisen kaupunginosan. Tämän elokuvan maailma tuntui nimittäin rankemmalta.

En tiedä, johtuiko dvd:stä vai alkuperäistuotoksesta, mutta julkaisun äänenlaatu oli todella heikko. Välillä joutui kääntämään äänenvoimakkuuden sellaiseksi, että musiikki suorastaan huusi, mutta silti aina ei kuullut henkilöiden puhetta, eikä asiaa todellakaan parantanut sinänsä ihan kiva murre, kun sekin vaikeutti näiden joidenkin dialogien oikeinkuulumista. Yleensä ongelmia tuli silloin, kun kuva oli kauempana puhujista. Siinä sitten koko elokuvan ajan olinkin kaukosäädin kädessä, että osasi hiljentää, kun tuli musiikkia ja pistää taas lisää volyymia, kun se loppui.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja Mikko Niskanen oli henkilöohjannut näyttelijöitä (jotkut elokuvaohjaajathan eivät niin juurikaan tee), mutta ainakin näyttelijä Mikko Niskasta hän on osannut ohjata vallan mainiosti ja niinpä Niskanen loistaakin tässä osassaan toden totta. Hänen ilmeistään kykeni hyvin päättelemään etukäteen, mitä hän ajatteli tai milloin hänelle tuli sellainen olo, että nyt saa riittää. Aika ilmiömäinen tulkinta jopa siinä määrin, että teki oikeasti mieli antaa elokuvalle vielä puoli pistettä enemmän, mutta kun en tuntenut elokuvan jälkeen elokuvan olleen ihan neljän pisteen kokemus, niin siitä sitten jäätiin. Ei ollut Pasin vaimona Tarja-Tuulikki Tarsala tai muutkaan aikuisnäyttelijät huonoja, mutta he jäivät auttamatta Niskasen varjoon. Lapsinäyttelijät sen sijaan olivat aika kehnoja, varsinkin ne nuorimmatt.

Pisteitä: 3,5/5

Ilta-edit: Kappale lisätty.

Seuraavana arvosteluvuorossa: La historia oficial

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 162/1001: Jaakobin painajainen

Alkuperäinen nimi: Jacob's Ladder
Ohjaus: Adrian Lyne
Käsikirjoitus: Bruce Joel Rubin
Pääosissa: Tim Robbins, Elizabeth Peña, Danny Aiello
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 109 min


- I'd only been in jail 13 hours, I thought 'Nam couldn't be any worse.
- Shows how little you knew.
 
Vietnamin veteraani ja postimies Jacob Singer (Tim Robbins) asuu yhdessä naisystävänsä Jezzien (Elizabeth Peña) kanssa. Eräänä päivänä tullessaan töistä Jacob alkaa kuitenkin kokea outoja asioita, kun hän näkee liskomaisen eläimen ryömivän metrossa nukkuvan miehen peiton alle ja asemalta, jolla hän jää pois, ei pääse ulkoilmaan. Tapahtumat eivät jää vain tähän, vaan outoja asioita tapahtuu yhä tiheämmin ja niihin sekoittuu outoja takaumia Vietnamista ja Jacobin elämästä entisen vaimonsa Sarahin (Patricia Kalember) kanssa. Mitä oikein on  tekeillä ja onko Vietnamin tapahtumilla kenties jotain tekemistä asian kanssa?

1001-putken elokuvien hankintaperusteet noudattavat niin sanottua hallitsemattoman hallinnan periaatetta eli vaikka hankittavat elokuvat noudattavatkin tiettyä kaavaa (jokaisen kirjaimen ensimmäinen katsomaton elokuva), niin varsinaista valinnanvapautta minulla ei niiden suhteen ole ollut. Niinpä olenkin iloinen, kun kaiken maailman draamojen ja komedioiden (kärjistys, on toki muitakin genrejä joukossa) väliin mahtuu minulle niin mieluista genreä eli kauhua tai kauhutrilleriä. Edellisen 1001-putken yhteydessä tätä puolta edusti parhaiten Kadonnut (kyseessä toki enemmän trilleri kuin kauhuelokuva), ja nyt tällä kertaa kauhupuolta siis edustaa tämä elokuva. No, ei tämä ollut lajityyppinsä parhaimpia edustajia, mutta ihan kelpoa kamaa Jaakobin painajainen kuitenkin oli.

Elokuva alkaa kyllä väkevästi. Ensin käväistään vähän Vietnamissa, jossa sotilaille tapahtuu jotain todella kummallista, minkä jälkeen siirrytään vuosissa eteenpäin New Yorkiin, jossa alkaa sitten hyvin nopeasti tapahtua kaikkea kummallista. Ensin pieniä vihjailua ja sitten pistetään näissä oudoissa harhanäyistä isompi vaihde silmään. Elokuva on kuvattu hyvin paljon perusdraamaa muistuttavalla tavalla, mutta sitten sinne on tosiaan ängetty siellä täällä tapahtuvia groteskejakin kohtauksia ja kaikki tämä on jotenkin vangitsevaa. Sitä on itsekin välillä ihan pää pyörällä, eikä kykene olla pohtimatta, mikä näiden kaikkien harhakuvitelmien taustalla oikein on. Varsinkin kun sitten tosiaan hypittiin eri aikatasoilla, niin sitä jopa mietti jonkin aikaa, että mikä aikatasoista onkaan se todellisuus. Kaikki vihjeet viittaavat kuitenkin Vietnamiin, mikä ei ole ehkä ideana sieltä tuoreimmasta päästä, mutta silti ihan mukavaa seurattavaa. Elokuva kuitenkin laimenee mitä pidemmälle mennään, kun elokuva alkaa keskittyä Vietnamin tapahtumien setvimiseen oikein tosissaan ja vaikka joitakin outoja juttuja tapahtuu edelleen, niin silti pääpaino on Vietnamin tapahtumissa, minkä vuoksi elokuva sitten menettikin parhaan tehonsa. Siitäkään en hirveästi pitänyt, että Vietnamissa edettiin sellaisin pienin välähdyksin ja tämä tahtoi kertoa jo elokuvan alkuhetkillä, että elokuvan lopussa kerrotaan katsojalle sitten loputkin tapahtumat. Elokuvan loppuratkaisu ei ollut ihan sieltä tuoreimmasta päästä, eikä varsinainen loppu tyydyttänyt minua, vaan jätti avoimilla kysymyksillä vain ärsyttämään. Hyvän ja jännittävän alkupuoliskon vuoksi elokuva jäi kuitenkin selvästi plussan puolelle.

Tim Robbins hoiti roolinsa uskottavalla tavalla ja hän tosiaan tuntui monin paikoin aidosti harhaiselta ja jopa sekavalta. Hän siis suoriutui tehtävästään kunnialla, mutta silti en voinut olla ajattelematta, että Jacobin rooliin olisi saattanut sopia myös esimerkiksi Kevin Bacon. Elizabeth Peña oli hänkin ihan hyvä Jacobin naisystävänä Jezzienä, mitä nyt hän tuntuikin esittelevän kovin auliisti rintavarustustaan. Ei sillä, osasi hän näytelläkin ja hänen kasvoistaan kävi hyvin ilmi hänen epätoivonsa Jacobin alati pahenevaan tilaan. Mukana menossa: Jason Alexander (Seinfeld), Eriq La Salle (Teho-osasto), Ving Rhames sekä Macaulay Culkin.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan alkuperäisnimellä Jacob's Ladderilla on monia merkityksiä, mutta yksi merkitys on laite, jolla saa kahden lähellä toisiaan olevan sähköisesti varautuneen johdon väliin kaarevan kipinäsuihkun niin, että se näyttää yhtenäiseltä kaarelta ja tätä ilmiötä käytettiin paljon vanhoissa scifielokuvissa. Tämän merkityksen opin eilen, mutta en suinkaan tästä elokuvasta, vaan Myytinmurtajien uusinnasta, josta tämä termi tuli esiin noin tuntia ennen kuin aloin katsoa tätä elokuvaa. Hih! Toki olin nähnyt jakson aiemminkin, mutta silloin asia oli mennyt ohi korvien kuten suurin osa muistakin sähkötekniikan(kin) termistöistä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kahdeksan surmanluotia

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 161/1001: Ihmeellinen on elämä

Alkuperäinen nimi: It's a Wonderful Life
Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Frances Goodrich, Albert Hackett, Frank Capra
Pääosissa: James Stewart, Donna Reed, Lionel Barrymore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1946
Kesto: 130 min
 
- You've been given a great gift, George: A chance to see what the world would be like without you.
 
Taivaaseen kantautuu jouluaattona useita rukouksia, joissa pyydetään apua George Baileylle (James Stewart) ja rukousten suuri määrä herättää Jumalan huomion ja hän päättää lähettää vielä siipensä ansaitsemattoman enkelin Clarencen (Henry Travels) pelastamaan Georgen. Ennen sitä hän saa kuitenkin nähdä pätkiä Georgen elämästä, jossa George unelmoi seikkailevansa eri puolilla maailmaa, mutta hänen isänsä (Samuel S. Hinds) kuoltua hänen on otettava isänsä firma haltuunsa tai muuten kaupungin ahne pohatta Henry F. Potter (Lionel Barrymore) saa koko kaupungin haltuunsa. George pystyykin pitämään puoliaan Potteria vastaan ja siinä sivussa perustamaan perheen, joten mikä voikaan ajaa Georgen todelliseen ahdinkoon ja pystyykö Clarence pelastamaan hänet?

Kädet ylös niiltä, jotka tietävät, miksi olen halunnut nähädä tämän elokuvan ehkä hieman kärjistäen jo 17 vuotta (vuosien määrä vähintäänkin epäluotettava). Pienenä lisävinkkinä mainittakoon, että ylläoleva lainaus liittyy asiaan hyvin vahvasti. No, pidänpäs teitä vielä vähän jännityksessä ja paljastan asian tämän postauksen lopussa, jossa kerron myös osasyyn sille, miksen ollut vielä onnistunut näkemään tätä elokuvaa, joka sentään tulee jok'ikinen vuosi televisiosta. Tämän elokuvan myötä tuli tehtyä myös uusi aluevaltaus, sillä ennen tätä elokuvaa en ollut nähnyt yhtäkään elokuvaa Frank Capralta. No, miten tämä noin 17 vuoden odotus palkittiin? Itse asiassa ihan hyvin ja Ihmeellinen on elämä olikin varsin hieno tapaus, vaikka ei ihan täydellinen ollutkaan.

Elokuva alkaa näihin rukoksiin reagoimalla taivaassa, johon viitataan näyttämällä avaruuden tähtiä ja taivaassa puhujat loistavat hieman muita kirkkaampina. Jumalan ja enkelien sananvaihto oli hyvinkin humoristinen ja minä jo ajattelin, että olinko erehtynyt elokuvan luonteesta ja elokuva olisi ollutkin draaman sijasta komediaa. No, vaikka enkelit tarjoavat, tai oikeastaan lähinnä Clarence tarjoaa, myöhemmässäkin vaiheessa huumoria, niin onneksi näin ei sitten ollutkaan. Sanottakoon vielä tästä sen verran, että olihan tämä Clarencen taustoitus ehkä hieman hölmöhkö, mutta kunhan ei liian vakavasti suhtautunut asiaan, niin ei se juuri haitannut.

Kun sitten päästään varsinaiseen tarinaan sisään, niin minullahan oli etukäteen tiedossa se, mitä Clarence myöhemmässä vaiheessa elokuvaa tulisi tekemään, joten Georgen elämää tuli seurattua elokuvan tuleva käänne huomioon ottaen ja luulen, että tämä vaikutti suuresti mielenkiintoon tarinaa kohtaan ja nimenomaan vain positiivisena seikkana. Niinpä tarinat Georgen lapsuudesta (George-lapsi Robert J. Anderson) tulikin seurattua silmälläpitäen tulevaa juonenkäännettä, minkä vuoksi viihdyinkin niiden parissa. Georgen aikuistuttua sitten keskitytään pidemmiksi ajoiksi seuraamaan Georgea isältään perimän yhtiön johdossa ja tällöin olikin vähän vaikeampi hahmottaa, miten erinäiset tapahtumat sitten heijastuisivat niihin tietämiini tuleviin tapahtumiin, mutta edelleen tarina oli oikein mielenkiintoinen, mitä nyt noin kuvaannollisesti aloin aina voimaan pahoin, kun inhottava Potter oli kuvissa. En vain voinut sietää sitä tyyppiä.

Tämä Georgen tarina ei ollut varsinaisesti liian pitkä, mutta ajatellen sitä, kuinka vähän aikaa käytettiin Clarencen väliintulon jälkeisiin tapahtumiin, olisin mielelläni nähnyt sitä enemmänkin ja sitten vaikka lyhennettävän tätä takaumajaksoa, joskaan en tiedä, mistä sitä olisi voinut parhaiten lyhentää. Tämä loppujakso, jossa George ja Clarence on yhdessä, kuuluu nimittäin ehdottomasti elokuvan mielenkiintoisimpaan osaan ja olin liimautunut aiempaakin paremmin kiinni sohvaani, sillä tämä jakso oli absurdilla tavalla hauska, mutta samalla todella koskettava. Georgen epäuskoisuus Clarencen sanomisiin oli vain jotain, mitä ei voinut katsomatta viihtymättä. Vähän enemmän pituutta tälle jaksolle ja elokuva olisi ansainnut ainakin puoli pistettä enemmänkin.

Mitä tulee elokuvan loppuun, niin Georgen itsensä kannalta elokuvan loppu oli aika selvää, mutta samalla toivoin, että vielä lopussa Potter myös saisi jossain määrin nenilleen ja näinhän siinä kävi, joten loppu oli tältäkin osalta ihan kiva. Loppuratkaisua oli spoofattu eräässä hiljattain näkemässäni Simpsonien jaksossakin (en kerro jaksoa, jotta ette spoilaantuisi), mutta kommenttiraidan kuunnelleena olin kyllä tietoinen, että kyseisen kohtauksen alkuperä oli tästä elokuvasta, mutta onneksi olin unohtanut asian, sillä minusta oli oikein kiva mietiskellä sitä, miten George selviäisi pinteestä. Tosin myönnettäköön, että tämä loppuratkaisu oli hieman turhan helppo ja lisäksi vähän yli-imelän oloinen, mutta en vain kyennyt suhtautumaan asiaan kovinkaan kriittisesti.

Enpäs ollut nähnyt James Stewartia näin nuorena tätä ennen, enkä välttämättä olisikaan herraa tunnistanut, ellen olisi asiaa tiennyt, vaikka tämän elokuvan ja Taka-ikkunan välissä onkin vain kahdeksan vuotta, mitä voidaan pitää keski-ikäistyvälle miehelle hyvin lyhyenä aikana noin niin kuin ulkonäön muuttumisen kannalta. Kyllähän se tutunoloinen Stewart paikoitellen esiin tuli, mutta verrattain harvoin. Hyvä hän oli tässäkin roolissa, mutta ei nyt mitenkään erityisen mieleenpainuva. Elokuvan parhaasta suorituksesta vastaakin valitettavasti Potteria näytellyt Lionel Barrymore, joka oli roolissaan juuri niin ärsyttävä ja inhottava henkilö kuin mitä varmasti on haluttukin. 1001 elokuvaa -kirjassa sanotaan Potterin roolin olleen Barrymoren uran inhottavampia ja jos näin tosissaan on, niin ehkä saatan pystyä katsomaan herraa joissakin muissa elokuvissa vielä.

Pisteitä: 4/5

PS. Vastaus ylempänä olleeseen arvausleikkiin. Tuo mainitsemani 17 vuotta saattaa olla tosissaan hieman liioiteltu luku, mutta se viittaa vuoteen 1994, jolloin Aku Ankka täytti 60 vuotta ja niin sanotun virallisen juhlasarjakuvan sai piirrettäväkseen Don Rosa, joka on minun suosikki-ankkapiirtäjäni. Don Rosan kädestä sitten syntyikin tarina Olla kuin ei olisikaan (The Duck Who Never Was). En ole varma, oliko jo tuon ajan Aku Ankoissa Don Rosan kommentteja sarjakuvistaan (minulta näköjään puuttuu tuo numero), joten en voi varmuudella sanoa, että olisin saanut tietää jo kyseisenä vuonna tarinan perustuneen johonkin elokuvaan, mutta en usko siihen menneen montaakaan vuotta kauemmin.

No, sitten kun sain tietää tarinan perustuvan johonkin elokuvaan, meni vuosia (ollaan jo tällä vuosituhannella) ennen kuin sain tietää, että elokuva perustuu johonkin niin sanottuun todelliseen klassikkoon, jolloin minäkin kiinnostuin elokuvasta ja samalla minulle selvisi elokuvan nimikin. Tästä meni taas useita vuosia ennen kuin minulle selvisi, että elokuvahan itse asiassa tulee joka joulu televisiosta. Ongelma oli vain se, että asuin yksin kaupungissa, jossa muita sukulaisia ei ollut, joten minä olin yleensä matkalla erinäisiin joulunviettopaikkoihin juuri silloin, kun elokuva olisi tullut televisiosta, enkä oikeastaan koskaan sisäistänyt elokuvien nauhoittamisen/tallettamisen jaloa taitoa, koska jos en katsonut niitä esitysaikoinaan, ne olisivat jääneet pituutensa vuoksi vain VHS:lle/digiboksille odottamaan katseluaan, johon en olisi mielestäni millään halunnut löytää aikaa. Sitten sen yhden kerran, kun minulla ei ollut jouluna mitään kiirettä mihinkään (2009), omistinkin jo niin paljon elokuvia, että olin tehnyt periaatepäätöksen, etten enää elokuvia tv:n kautta katso, tai en saisi koskaan dvd:itä katsottua, joten siksikin tämä sai jäädä odottamaan katseluaan näin kauan. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jaakobin painajainen

Pientä viilausta ulkoasuun

Sivustakatsoja.com (Vuodatus.net) muistelua:

Kuten tarkkaavaisimmat kävijät ovat ehkä havainneet, on blogini ulkoasu kokenut pienenpienen muutoksen. Tähän oli syynä se, että kyllästyin vanhan blogipohjani harmauteen, vaikka muuten olikin ihan kiva blogipohja. Olisinhan minä voinut kyseisen blogipohjan väritystä lähteä myöskin muuttelemaan, mutta sitten taas ajattelin, että kun kerran uudistetaan ulkoasua, niin tehdään se sitten kunnolla. Näin, vaikka alkuvuodesta vielä sanoinkin, että tuskin tulen uudistamaan ulkoasua tänä vuonna, mutta niin vain siinä kävi, että jotain uutta teki mieli ja tällainen siitä nyt tuli. Toivottavasti ei ole ihan hirveä. En kuitenkaan pitänyt blogin ulkoasun uudistamisen kanssa mitään kiirettä, vaan ajatus lähti kehittymään ehkä tuossa reilu kuukausi sitten, mutta tuolloin vielä ajattelin uudistusten läpiviemisen vievän useammankin kuukauden, mutta ihan niin kauan tässä ei kuitenkaan mennyt. Tämä viikko on ollut aktiivisemman kehitystyön viikko ja välillä on ollut hyvin vaikeaa lopettaa koodaamista (täällä Vuodatuksessa siis muokataan blogipohjia koodinäkymässä), mutta aiempina viikkoina olen saattanut jotain pientä tehdä, jos olen löytänyt aikaa esimerkiksi niillä ruokatunneilla kun ei ole ollut arvostelua kirjoitettavana. Tiedän, että se, mitä kerron seuraavissa kappaleissa, ei ole kaikille kovinkaan mielenkiintoista luettavaa, mutta minun on vain päästävä purkautumaan johonkin tästä prosessista, koska se oli kuitenkin tietyllä tavalla raskas.

Opiskelin joskus 90-luvun lopussa itsenäisesti html-kieltä vähäsen, koska silloin jokaisella tietokonenörtillä tuntui olevan omat kotisivut ja pitihän mullakin sitten sellaiset olla, vaikka hyvin alkeelliset olivatkin ulkonäöltään. No, vuosien vieriessä en löytänyt mitään käyttöä niille vähäisillekään taidoille ja nyt kun aloitin tämän uuden ulkoasun suunnittelun (valmiin blogipohjan pohjalta), niin hädin tuskin muistin mitään komentoja ja varmasti muistin vain linkki- ja rivinvaihtokoodin; lisäksi nämä blogipohjat käyttävät myös css-koodia, josta minä en ollut edes perillä etukäteen. Niinpä mulla olikin aina backup toisessa ikkunassa, kun väänsin tätä ulkoasua osittain leikkaa ja liima -periaatteella, mutta samalla kokeile ja (epä)onnistu -metodilla. Toisin sanoen koodissa oli paljon kohtia, joista en tiennyt, mitä ne tekevät, joten lähdin rohkeasti vain kokeilemaan kaikenlaista. Samaten jos tiesin, mitä minun olisi muutettava, niin oikean paikan löytäminen vei toisinaan oman aikansa. Jos en osunut oikeaan, niin uusi yritys; toisinaan yksittäisen tyydyttävän koodiratkaisun löytymiseen meni aikaa jopa tunteja. Minulla oli aika valmis kuva etukäteen siitä, millaisen ulkoasun haluan (värejä lukuun ottamatta) ja niinpä ihan tyhjästä ei tarvinnut sitä koodia lähteä muuttelemaan. Ihan kaikkea haluamaani en osannut muokata kuntoon, mutta tämä ulkoasu vastaa aika lähelle sitä, mitä lähdin hakemaankin.

Jos prosessista jotain sanoisi, niin ihan ensin heitin otsikkoruutuun tuon kuvan (se piti alun perin olla vain kerran ja oikealla puolella blogin otsikkoa) sekä lähes kaikki background-image -koodit muutin toisistaan hyvin poikkeaviksi värikoodeiksi (Google oli ystäväni tässä suhteessa). Kuvan perusteella lähdin tekemään erilaisia kokeiluja ja alunperin ajattelin kyllä hieman tummempia sävyjä koko blogiin, mutta mustavalkokuva ei oikein istunut siihen, vaan olisi vähän niin kuin jäänyt vieläkin hämärämmäksi. Minulla oli hetken aikaa eräs (tumma) Disney-tausta, mutta ensinnäkään se ei sopinut tuon kuvan viereen kovinkaan hyvin ja se ei tietenkään ollut koko sivun kokoinen, mikä aiheutti saman taustakuvan näkymistä moneen kertaan, joten luovuin siitä. Olisin saanut sen aika hyvin peittoon, jos olisin saanut oikeanpuoleisen palkin jatkumaan yhtä pitkälle kuin itse postilaatikon eli tämän vasemmanpuoleisen valkotaustaisen palkin, mutta tämä ei pitkän googlettelun perusteella ole kauniilla tavalla mahdollista, varsinkin kun postilaatikkopalkin pituus vaihtelee jokaisen kirjoituksen jälkeen edes vähän. Palkkien yläosan sain sentään yhteensovitettuna eli alkamaan samasta kohdasta.

Tajusin sitten jossain vaiheessa, että tarvitsen noinkin mustan kuvan vastapainoksi nimenomaan haaleita värejä ja niinpä kokeilin blogin taustaväriksi ensin hyvin vaaleaa vaaleanpunaisen sävyä, mutta se ei istunut ihan niin hyvin kuin olin toivonut, joten tämä vaalensininen sävy oli sitten heti toisena mielessä; no, taisin muutamaa sävyä kokeilla ennen kuin löysin tämän. Tämän sinisen sävyn löydettyäni aloin sitten käymään läpi muita laatikoita ja alun perin piti otsikkolaatikkokin olla värillinen, mutta luovuin siitä syistä, joita mainitsen seuraavassa kappaleessa. Olin tehnyt tietoisen päätöksen siitä, että itse postilaatikkopalkin taustaväri olisi valkoinen, koska pidän vain mustaa valkoisella -tyylistä, mitä blogikirjoituksiin tulee. Sitten vääntämään tuo oikean palkin väri kuntoon ja oranssi ei suinkaan ollut selviö, vaan kokeilin monia muitakin eri värejä (keltainen, punainen, vihreä) ennen kuin päädyin oranssiin, joka istuikin ihan kivasti. Alun perin piti värjätä kommentointinapit toisenvärisiksi, mutta koska niiden taustavärit olivatkin itse asiassa kuvia, niin ei käynytkään niin helposti. Vaihdoin kyllä kuvan väriksi, mutta sillon napista tuli ihan epämuodostunut, joten luovuin siitä. Nyt blogissa olevat napit itse asiassa on "pöllitty" toisesta valmiista blogipohjasta, koska tämän muokkaamani blogipohjan omat napit olivat liian tummia. Viime yönä piti sitten tehdä viimeiset värimuutokset eli harmaiden kommentointilaatikoiden tilalle piti saada jotain muuta ja tämä piti tehdä nimenomaan yöllä, koska a) en ollut lainkaan varma, mistä kohdin koodia sitä väriä piti muuttaa, joten siinä olisi voinut mennä enemmänkin aikaa ja koska  b) kommentointilaatikot sisältäviä sivuja ei päässyt katsomaan esikatselutilassa (siinä vain etusivu), joten jos halusin päästä käsiksi näihin laatikoihin vaivihkaa, niin minun piti tehdä se keskellä yötä, kun piti julkaista vähäksi aikaa tämä blogipohja ja se oli parasta tehdä silloin, kun liikennettä oli mahdollisimman vähän. Tein periaatepäätöksen, että saman värin eri sävyjä en käyttäisi eri puolilla blogia, mutta kommenteissa jouduin vähän tinkimään tästä, koska minusta vain oli paras ratkaisu, että kommenttilaatikko ja kommentinkirjoituslaatikko olivat melkein samaa sävyä, kun samaan "kastiin" kuuluivat kuitenkin. Viime yönä myös vaihdoin oranssiboksn fonttien värejä sekä poistin turhan kuvakkeet kuukausien edestä. Tuo keltainen "väliviiva" oli alun perin harmaa, joten sekin piti muuttaa. Senkin olisi saanut "pois" heittämällä se valkoiseksi (koodia, jolla sen olisi saanut oikeaoppisesti pois, en osannut muokata), mutta toisaalta se myös sopi siihen mielestäni sen verran hyvin, että annoin. Alalaidassa se on kyllä vähän ikävän näköinen.

Huomaatteko tuon kolon oikeassa yläkulmassa? Ensin yritin saada tuon kuvan sopimaan siihen otsikkolaatikon viereen, mutta en saanut sitä siihen haluamallani tavalla, joten päätin sijoittaa sen tuohon paikalle, jossa tuo oikeanpuoleinen kuvakin on. Alun perin minun piti suunnitella blogin otsikkokenttäänkin oma värinsä niin nimelle kuin taustallekin, mutta sitten kun oikeastaan viimeisten ratkaisujen joukossa keksin sijoittaa toisen kuvan otsikkolaatikon vasemmallekin puolelle (tämä sen jälkeen, kun opin, kuinka helposti se käy), niin ajattelin, että otsikkolaatikko näytti hienommalta ilman ylimääräisiä värimuutoksia. Tuo otsikon fonttikin syntyi aivan loppuvaiheilla. Mitä tulee sitten siihen, että otsikkolaatikko ei ole kiinni tuossa postilaatikkopalkissa, johtuu vain siitä, että vahingossa onnistuin irrottamaan ensimmäisen jälkimmäisestä ja kun lopputulos näytti hyvältä, päätin antaa sen olla.

Tuosta kuvasta sanottakoon sen verran, että kyseisenlaista kuvaa haaveilin jo ensimmäiseen blogipohjaani, mutta minun taitoni piirtämisen saralla jää Paintin tasolle ja siinäkin hyvin huonosti piirtämiseen, joten kerroin eräällä foorumilla, minkälaisen kuvan haluan (minulla oli hyvin alkeellisen mallikuva) ja hän osasi tehdä juuri sellaisen kuvan minulle, kuin mistä minä tykkään, joten jos hän lukee tätä, niin suuret kiitokseni hänelle. Sanoin niissä antamissani ohjeissanikin, että hän saa nimensä/nimimerkkinsä näkyviin johonkin, jos vain haluaa.

Yksi niin sanottu ylimääräinen muutos, minkä sain sitten aikaan, oli nuo saamani blogitunnustukset tuonne oikeaan laitaan. Olisin saanut ne jo aiempaan blogipohjaan, mutta silloin olin liian laiska ruvetakseni miettimään sitä, miten ne sinne saisin, mutta nyt kun muutenkin koodia vääntelin, niin menivät sitten siinä samalla (vanhassa ulkoasussa nyt kun kokeilin, niin näyttivät siinä aika ankeilta). Ei siinä, että itse blogitunnustusten saamiseen olisi tarvittu tippaakaan koodia, mutta jotta sain nuo tekstit paikoilleen tuossa koossa ja tuolla rivivälillä, piti minun tehdä se koodinäkymässä. Tämä oli se ihan vihoviimeinen temppu, joten kaiken muun jälkeen siinä ei kauan nokka tuhissut, varsinkin kun ne vanhat taidot sieltä yli kymmenen vuoden takaa palautuivat vähitellen mieliini. Myönnän toki, että kävin "koodivarkaissa" tiinasen blogissa ja otin sen lähdekoodista mallia, miten kuvia täytyy käsitellä koodinäkymässä niin, että ne näkyisivät sitten siellä sivupalkissa; toivottavasti ei pahastu ;) .

Vielä lopuksi sanottakoon, että päivitin tuon Leffablogilistani siltä osin, että poistin sieltä blogit, joihin ei ole kirjoitettu yli puoleen vuoteen ja lisäsin joitakin uusiakin listalle. Lisäksi muutin yhden leffablogin osoitteen, kun se oli tässä matkan varrella vaihtunut ja samalla pistin listalle ainakin yhden blogin, jota olen seurannut jo vuosia, mutta jota en ollut aiemmin pistänyt listalle, koska se on käsitellyt (ja käsittelee edelleen) vähän muitakin juttuja kuin pelkästään leffoja. Pari Blogilistan kautta löytynyttä (minulle) uutta tuttavuutta kuitenkin jätin edelleen pois ihan siitä syystä, että ne ovat käsitelleet vieläkin enemmän muita kuin leffa-aiheita, joten täysverisiksi leffablogeiksi ei niitä voi kutsua.

Tämä ulkoasu ei ole kuitenkaan ihan täysin valmis, vaan vieläkin on joitakin pikkujuttuja, mitä voin lähteä korjailemaan, jos aikaa ja halua riittää, mutta tällä hetkellä ne ovat ongelmia, joihin en tiedä ratkaisua, enkä tiedä, tulenko niihin koskaan sellaisia löytämäänkään, mutta ainakin pohdinnan alla ovat. Tämä niin sanottu to do -lista sisältää ainakin seuraavat asiat.

- Kommenttinapit vasempaan reunaan. Tein blogipohjaa uusimmalla Firefoxilla, joka on pääasiallinen selaimeni, ja kaikki näytti hyvältä, eli kommenttinapit olivat vasemmassa reunassa, mutta sitten kävin kokeilemassa IE8:lla ja uusimmalla Operalla ja niillä oikeanpuoleinen kommenttinappi oli keskellä, eikä suinkaan toisen vieressä vasemmassa reunassa. Tämä on ongelma myös alkuperäisessä blogipohjassa, jota en siis ollut muuttanut yhteen. Monilla muilla blogipohjilla (kuten edellisessä käyttämässäni) samanlaiset kommenttinappiratkaisut näyttivät kaikilla kokeilluilla selaimilla oikein. Niinpä muokkasin suosimallani kokeile ja (epä)onnistu -metodilla koodia niin, että kaikilla kolmella selaimella bloginapit ovat samassa paikassa, joskin keskellä. Asiasta olen informoinut Vuodatus.netin tukihenkilöä ja jos hän ei keksi siihen ratkaisua, niin voi olla, ettei tämä muutu, mutta tämä on vielä tällä hetkellä tärkeyslistan kärkipäässä.

- Huomasin tarkistaa asian vasta tämän viestin lähetettyäni, mutta näköjään otsikkopalkki pienenee ja otsikko menee kuvien päälle, kun ikkunaa pienentää, joten täytyy tässä vielä katsella, josko saisi siihen jotain muutosta aikaan. Tämä käsittääkseni voi vaikuttaa näkyvyyteen pienemmillä näytöillä, joten olisihan se kiva saada kuntoon.

- Näköjään omien sivujen kohdalla valkoinen ja oranssi palkki eivät ala samasta kohtaa, mutta ainakaan tähän hätään minulla ei ole ratkaisuehdotusta siihen, mutta jos joskus intoudun taas vääntämään koodia, niin mitä jottei voisi yrittääkin saada sitä kuosiin. Kyseisiä sivuja käytetään kuitenkin sen verran vähän (kai), etten näe suurta kiirettä asialle. Voi olla, että jossain vaiheessa pyrin pyytämään viisaampia apuun asiassa.

- Täytyy jossain vaiheessa tutkia, josko saisi keltaiset "väliviivat" pois tuolta alareunasta niin, että muualta ne eivät häviäisi, mutta jos en, niin voi olla, että on edessä niiden poisto kokonaan valkoista väriä käyttäen.

- Viimeisenä aina silloin tällöin varmaan pohdin tuota oranssin palkin pituuden yhteensopivuutta postilaatikkopalkin kanssa, mutta koska siihen ei ole tähänkään mennessä keksitty kunnon ratkaisua, voi olla, ettei siihen ole kelvollista ratkaisua, mutta ainakin mietinnän alla on.

Mutta joo, saa kommentoida ja rutista. Jos käytätte jotain muita selaimia kuin Operaa, Firefoxia ja IE:tä, niin kertokaa toki, jos on jotain ongelmia, mutta voi olla, että minun vastaukseni tulee vain olemaan se, että käyttäkää sitten mieluummin jotain noista kolmesta, kun olette täällä, sillä en varmasti takaa sitä, että minä vähillä taidoillani onnistuisin löytämään oikean ratkaisun. Chromen voisin periaatteessa ladata koneelle, jos se tuottaa jotain ongelmia ja muut käyttämäni selaimet eivät ongelmia näe. Safarinkin näköjään saa Windows-koneille (asia, joka selvisi minulle sekunti sitten tätä kappaletta kirjoittaessani), joten senkään lataus ei ole sitten poissa suljettu. Mitä tuossa koodinvääntelyn ohessa isoja html help -foorumeita kuikuilin, niin Safari kuulemma käyttäytyy toisinaan vähän oudosti kohdatessaan "peruskoodeja", joten tiedä sitten.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 160/1001: Happy Together

Alkuperäinen nimi: Chun gwong cha sit
Ohjaus: Wong Kar Wai
Käsikirjoitus: Wong Kar Wai
Pääosissa: Tony Leung Chiu Wai, Leslie Cheung, Chen Chang
Valmistusmaa: Hong Kong
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 93 min
 
- Lai Yiu-fai, voisimme aloittaa alusta.
 
Lai Yiu-fai (Tony Leung Chiu Wai) ja Ho Po-wing (Leslie Cheung) ovat Hong Kongista Argentiinaan muuttanut pariskunta, joka elää on/off -suhteessa. Jokin menee aina pieleen ja Ho Po-wing häipyy, mutta ennen pitkään hän haluaa taa aloittaa alusta. Lai Yiu-fai puolestaan on joka kerta sitä mieltä, että nyt sai olla viimeinen kerta, mutta aina hän ottaa Po-wingin takaisin. Po-wing haluaa elää vapaana, kun Yiu-fai haluaa sitotumista ja he ovat jatkuvasti törmäyskurssilla. Kun sitten Po-wing tulee erään välirikon jälkeen Yiu-fain luo pahasti hakattuna ja haavoittuneena, Yiu-fai jälleen kerran ottaa hänet luokseen asumaan, mutta tuleeko heidän yhteiselosta tälläkään kertaa yhtään mitään...

Vaihteeksi hongkongilaista tuotantoa. Wong Kar Wai sai tällä elokuvallaan aikoinaan Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon ja muutenkin elokuva on kerännyt ihan hyvin kehuja, mutta minulle niin itse elokuva kuin sen ohjaajakin oli täysin tuntematon nimi ennen tämän elokuvan ostamista. Niinpä etukäteistiedot elokuvasta olivatkin täysin olemattomat, joten lähes vailla minkäänlaisia ennakkoluuloja - mitä nyt elokuvan nimi antoi ymmärtää... jotain - pääsin tätä katsomaan. Kuitenkaan elokuva ei osoittautunut mitenkään vaikuttavaksi tapaukseksi, vaan hyvästä alusta huolimatta Happy Together jäi hivenen etäiseksi ja siten vähän keskinkertaisen oloiseksi.

Ensin on sanottava, että elokuvan nimi on yksi harhaanjohtavimmista ikinä, sillä kumpikaaan päähenkilöistä ei juuri onnellinen ole. He ovat kiinni tuhoontuomitussa parisuhteessa, vaikka kumpikaan ei tilanteesta tunnu nauttivan. Tästä huolimatta elokuvaa oli varsinkin alussa varsin hienoa seurata, johtuen juuri siitä suuresta kontrastista, mitä oli tapahtumien ja elokuvan nimen välillä. Samalla elokuva oli kuvattu hyvin omintakeisella tyylillä ja eri kohtaukset oli kuvattu erilaisilla kameroilla, mutta tämä ei tuntunut sekametelisopalta, vaan ihan kivasti tehdyiltä. Pidemmän päälle tämän onnettoman suhteen seuraaminen alkoi kuitenkin hieman puuduttaa, kun he vain jatkoivat sitä onnellisuuden murentamista aina vain enemmän pysymällä melko tiukasti yhdessä. Jo se, että Yiu-fai ei halunnut Po-wingin paranevan, jotta tämä ei lähtisi tiehensä, kertoo siitä, että tuossa suhteessa ei paljon hyvää voinut olla. Elokuva kyllä seurasi näiden elämää aika johdonmukaisesti, mutta minua alkoi jossain vaiheessa tympiä se, että kohtaukset olivat todella lyhyitä ja tuntuivat peräti täysin satunnaisilta pätkiltä kaksikon elämässä, eikä usein tullut lainkaan ilmi, kuinka pitkä aika kohtausten välillä oikein onkaan. Sitten mukaan ängettiin vielä jokseenkin turha sivuhahmo Chang (Chen Chang), joka kyllä vei eteenpäin Yiu-fain tarinaa, mutta jonka omat kohtaukset olisi voitu surutta leikata pois. Se on kyllä sanottava, että Chang oli kuitenkin elokuvan hahmoista onnellisin. Elokuva oli hyvin surumielinen, mutta jossain vaiheessa tuntui siltä, että surullisuus tulee ulos korvista. Loppuratkaisu ei saanut reaktioita aikaan suuntaan taikka toiseen.

Näyttelijöitä elokuvassa ei ollut montaakaan, mutta näilläkin pärjättiin ihan hyvin. Varsinkin Tony Leung Chiu Wai toi hyvin esiin sen Yiu-fain sisäisen ja välillä myös päällenäkyvän riutumisen tässä toivottomassa suhteessa ja Yiu-fai olikin kaksikosta se surullisempi hahmo. Leslie Cheung hoiti hänkin oman tonttinsa ihan hyvin, mitä nyt hänen hahmonsa alkoi ärsyttää jossain vaiheessa, mutta sehän ei tietenkään ollut näyttelijän itsensä vika. Chen Chang näytteli hänkin (sivuhahmoksi) ihan tarpeeksi hyvin Changia, vaikka hahmon tarpeellisuudesta voikin olla montaa mieltä.

Pisteitä: 3/5

PS. DVD:n ekstrana ollut making of muuten eroaa täysin suurin piirtein kaikista muista tehdyistä making of -dokumenteista. Siinä aluksi saamme kuulla, että jalkapallohullu Won Kar Wai meni Argentiinaan tekemään elokuvaa, koska Maradonakin oli sieltä, mutta pian tämän jälkeen elokuvan tekoprosessista kertovat pätkät, parin tuotannossa mukana olleen ihmisen kertomukset sekä elokuvasta poistetut pitkät otokset sekoittuivat vähän niin kuin keskenään, ja niinpä todellisuuden ja fiktiivisen maailman välinen ero oli välillä vaikeaakin hahmottaa, varsinkin kun joissakin kohtauksissa taustaääni puhui hahmojen nimien sijaan näyttelijöistä, vaikka kuvissa näytettiinkin nimenomaan hahmoja.

PS2. Katsokaa hyvin tarkkaan tätä ulkoasua, sillä ehkä jo huomenna tarjolla on silleen hyvin hienovaraisesti viilattu ulkoasu, mutta se, huomaako kukaan mitään eroa entiseen kun muutos on niin pieni, tuleekin olemaan tyystin eri asia. ;)

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmeellinen on elämä

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 159/1001: Gallipoli

Alkuperäinen nimi: Gallipoli
Ohjaus: Peter Weir
Käsikirjoitus: David Williamson
Pääosissa: Mark Lee, Mel Gibson, Bill Hunter
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1981
Kesto: 107 min


- Teeth aren't all that good.
- Supposed to shoot the enemy, not bite them.
 
Eletään vuotta 1915, jolloin ensimmäinen maailmansota on käynnissä ja Australia on osallistunut vapaaehtoisena sotaan Englannin puolelle. Pikajuoksija Archy Hamilton (Mark Lee) voittaa juoksukilpailussa Frank Dunnen (Mel Gibson), mutta heistä tulee kuitenkin ystäviä. Hamilton aikoo listautua armeijaan, mutta hän on liian nuori, eikä pääse sisään. Dunne ehdottaa Hamiltonille, että hänen pitäisi listautua Perthissä, missä kukaan ei tiedä hänen todellista ikäänsä. Dunne ei itse aio listautua, mutta lähtee Hamiltonin seuraksi mukaan ja muuttaa matkan aikana mieltään. Matka on kuitenkin pitkä ja paljon ehtii tapahtua, ennen kuin he pääsevät sotilaiden määränpäähän Turkin Gallipoliin...

Peter Weir ei ehkä kuulu suosikkiohjaajieni joukkoon, mutta kiitos Truman Show'n hän ansaitsee ainaisen mielenkiinnon elokuviaan kohtaan, vaikka kaikki häneltä näkemäni elokuvat poikkeavatkin kovasti edellä mainitusta (olen tainnut nähdä niitä neljä). Niinpä tämäkin elokuva oli suuren (katsomisen) odotuksen kohteena, kun sain tämän käsiini, vaikka en tiennytkään elokuvasta siis yhtään mitään. En edes sitä, mihin elokuvan nimi viittaa ja tämä tieto selvisikin minulle vasta eilen vähän ennen elokuvan katsomisen aloittamista, enkä toisaalta tiennyt mitään edes elokuvan tyylilajista (olin genren heittänyt tietokantaan kyllä, mutta unohdin sen kuukausien kuluessa). No, Gallipoli osoittautui hyvin draamapitoiseksi sotaelokuvaksi ja vieläpä ihan hyväksi sellaiseksi.

Sotaelokuvat eivät ole mitenkään suurella sijalla sydämessäni, mutta pidän siitä, kun saan katsottavaksi niitä aivan uudesta näkökulmasta ja sellaisen tämä totta vieköön tarjosi, sillä en ollut aiemmin ollut tietoinen Australian ja Uuden-Seelannin (vapaaehtoisesta) osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja siten vielä vähemmän näiden seikkailuista Turkista. Eihän tämä siltikään ihan puhdas sotaelokuva ollut, sillä suuri osa elokuvasta käytetään johonkin ihan muuhun kuin sotimiseen, kun ensin Hamilton ja Dunne etsivät tietään Perthiin pitkän aavikkojakson aikana ja senkin jälkeen vietetään aikaa koulutuksessa ja Kairossa ennen kuin päästään tosiaan Gallipoliin. Suuri osa elokuvasta meneekin siihen, kun rakennetaan vähitellen kaksikon ystävyyttä yhä syvemmäksi ja siinä samalla ehditään myös tekemään monenlaisia tempauksia, jotka ovat ihan hauskaa katseltavaa, vaikka esimerkiksi Dunnen ja hänen kaveriensa jutut Kairossa sinänsä ärsyttivätkin. Dunnen ja Hamiltonin tiet kuitenkin eroavat heidän joutuessaan eri armeijayksiköihin (vai mitä ne on), mutta kuinka ollakaan, Kairossa järjestetään yhteinen sotaharjoitus ja taistelun alkaessa nämä kaksi osuvat juuri vastakkain, vaikka ne taistelurivit olivatkin hyvin pitkiä. No, hyvä sinänsä, että osuivat, sillä elokuva oli parhaimmillaan silloin, kun nämä kaksi olivat yhdessä. Dunne nimittäin osasi tosiaan olla vähän ääliö, mutta Hamiltonin seurassa hän käyttäytyi selvästi hillitymmin, mistä minä pidin.

Sotiminen Gallipolissa jäi onneksi kiitettävän vähiin (sotakohtaukset ovat jotenkin... plääh), mutta mitä tulee loppuratkaisuun, niin... No, periaatteessa sitä voisi sanoa yllättäväksi, mutta minulle tuli kuitenkin kuvatunlainen loppuratkaisu mieleen jo kauan ennen kuin näin sen johtuen siitä, että elokuvassa tehtiin tosiaan niin paljon muuta ennen Gallipolia, mikä pisti päähäni sitten idean aika ilkeästä sotaanlähtöelokuvasta, mutta en missään vaiheessa oikeasti ajatellut, että tämä elokuva olisi (osittain) päättynyt niin kuin minä tuota ideaa päässäni aloin kehittää. Great minds think alike?

Elokuva aloitetaan Mark Leen tähdittämällä Hamiltonilla ja pitkään näyttikin siltä, että Lee oli se elokuvan todellisessa pääosassa, mutta onneksi Mel Gibsonkin sain loppua kohden sen verran enemmän ruutuaikaa, että kaksikko esiintyi lähes yhtä paljon, minkä vuoksi olikin lopulta ihan ok, että Mel Gibson näytettiin alkuteksteissä ensimmäisenä. Molemmat tekevät elokuvassa mielessäni hyvän roolin, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että Gibson oli kuitenkin hivenen se vetovoimaisempi näyttelijä, vaikka Dunne välillä ärsyttävyyskerrointa nostikin. Mark Lee teki mielestäni ihan hyvää työtä, mutta hän jäi kuitenkin hieman etäisemmäksi kuin Dunne, mikä saattoi johtua siitä, että Leen oli esitettävä hädin tuskin täysi-ikäistä "märkäkorvaa". Niin ja tässä elokuvassa näemme myös Mel Gibsonin juoksua, mutta ei yhtä tarkasti kuvattu kuin Tappavassa aseessa.

Pisteitä: 4/5

PS. Ainakin nyt pääsiäisen ajan Vuodatus.netin ylä- ja alapalkki ovat poissa käytöstä, minkä vuoksi ulkoasu saattaa näkyä hieman karumpana, mutta koittakaa kestää.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Happy Together

torstai 21. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 158/1001: Fahrenheit 9/11

Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 9/11
Ohjaus: Michael Moore
Käsikirjoitus: Michael Moore
Pääosissa: MIchael Moore, George W. Bush, James Baker III
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 122 min
 
- The first time I met him, he had some good advice for me.
- Governer Bush, it's Michael Moore!
- Behave yourself, will ya? Go find real work!
 
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut 2001 oli lähes 3000 hengen vaatinut tragedia, joka järkytti koko maailmaa. Teon takana oli Al-Qaida johtajanaan Osama Bin Laden, joka oli jo pitkään tehtaillut erinäisiä terroritekoja Yhdysvaltoja vastaan ja muutenkin julisti pyhää sotaa amerikkalaisia vastaan. Terrori-iskut muuttivat Yhdysvaltoja hyvinkin paljon, mutta mitä kaikkea tapahtuikaan iskujen jälkeen ja niitä ennen ja ennen kaikkea: vaikuttivatko George W. Bushin aiemmat teot iskujen tapahtumiseen?

Olen nähnyt tämän dokumentin kerran aiemmin ja tuolloin Michael Mooren edellisen dokumentin, Bowling for Columbinen, näkemisestä oli kulunut verrattain lyhyt aika. En muistaakseni pitänyt tätäkään dokumenttia huonona, mutta mielsin kyllä BfC:n onnistuneemmaksi dokumentiksi (taisin jopa tykätä Sickostakin kohtuullisen paljon). Nyt kuitenkin tämän dokumentin näkemisestä on kulunut hirmu paljon aikaa, joten muistikuvat sen sisällöstä oli monin paikoin unohtunut, joten melko tuorein silmin pääsin tätä katsomaan, mutta siitä huolimatta Fahrenheit 9/11 jätti hieman kaksijakoiset fiilikset.

Aloitetaan George W. Bushin käsittelystä, koska Moorekin käsittelee lähes pelkästään Bushia elokuvan alkupuoliskolla. Itse pidän Bushia Yhdysvaltain lähihistorian huonoimpana presidenttinä ja mieli tekisi käyttää herrasta sana, jolla on idi-alku. Kuitenkin katsoin, että Moore käsitteli Bushia hyvin yksipuolisesti, eikä edes tahtonut löytää herrasta mitään hyvää sanottavaa, eikä myöskään yrittänyt peitellä asiaa mitenkään. Tuntui ihan siltä, että Moore oli vierittämässä syyn terrori-iskujen tapahtumisesta suoraan Bushin niskaan ja minusta tämä oli vähintäänkin epäreilua. Moore kertoo, kuinka Bushin suvulla ja hänen hallinnollaan on ollut epäsuoria yhteyksiä terroristijärjestöihin ja varsinkin Bin Ladenin sukuun ja vaikka asiassa on ihan kiinnostavatkin puolensa, niin homma tahtoo kaatua siihen, että kaikki tämä tuntui vain turhalta jälkiviisasteluna. Okei, Bushin hallinnolla on ollut yhteisiä bisneksiä Bin Laden -suvun kanssa, mutta entä sitten? Moore jättää tarkoituksella mainitsemassa, että tuolla tasolla niitä yhteyksiä on vähän joka suuntaan, joten sitten kun jotain kamalaa oikeasti tapahtuu, niin sitten voidaan tonkia kaikki mahdollinen loka halutusta henkilöstä ja tämä tuntuu juuri sellaiselta juorujournalismilta, jota keltainen lehdistö tuppaa harjoittamaan. Niin ja en nyt mene sanomaan, että bin Laden -suvun jäsenten kuljettaminen (turvallisuussyistä) maasta iskujen jälkeen oli vain ja ainoastaan oikea ratkaisu, mutta suvun syyllistäminen Osama bin Ladenin teoista oli vähintäänkin tarkoitushakuista (niin ja mistä Moore tietää, ettei heitä lainkaan kuultu). Jos Mooren sukulainen tekee murhan, niin pitäisikö viranomaisten kuulustella koko suvun jäsenet? Jos ei, niin missä menee raja?

Aloin oikeasti jossain vaiheessa menettää toivoni tämän elokuvan suhteen, mutta sitten Moore tekikin jonkinlaisen suunnanmuutoksen ja laajensikin vihaansa Bushista koskemaan koko Yhdysvaltain hallintokoneistoa ja tällöin elokuvaan tulikin selvästi mielenkiintoisempi ote. Edelleen Moore vetää vähän mutkia suoriksi, mutta noin kokonaisuudessaan nämä hallinnon toimet tuntuivat välillä  hyvinkin uskomattomilta. Kyllä, Yhdysvaltain massatuhoasevalheista on kuultu jo miljoonat kerrat, mutta silti niiden väitteiden taustoitusta oli ihan mielenkiintoista seurata. Lisäksi Moore tuo esimerkiksi hyvin esille sen, miten ja mistä kansalliskaartiin saatiin kerättyä lisää jäseniä jopa suoranaisilla valheilla. Myöskin Bushin hallinnon sanomiset jatkuvista terroriuhista saa välillä vähintäänkin outoja sävyjä, kun samaan aikaan Tyynenmeren rannikolla on osavaltioita, joissa poliiseja on rahapulan vuoksi vain yksi ja hänkin voi päivystää vain osa-aikaisesti. Myös Patriot Actin läpiajaminen ja sen seuraukset olivat varsin surkuhupaisia (hyvällä tavalla). Sitten välillä Moore taas laskeutuu kansan pariin kuin Hannu Karpo tuoden esiin yksittäisten ihmisten huolen esimerkiksi Irakin sodasta ja tämä alkoi tuntua vähän jopa jeesustelulta; sodat tuovat aina mukanaan kaatuneita sotilaita ja siinä ei ole enää mitään väliä, minkä vuoksi sotaan lähdettiin, joten yksittäiset kokemukset jäivät vaille todellista tarttumapintaa. Myöskin tämä Mooren tallustelu kongressiedustajien kimpussa tuntui vähän turhalta. Toki kiinnostavaa on se, että vain yksi kongressiedustajan lapsi palveli Irakissa, mutta ei asiantila sillä muutu, että Moore käy vähän kadulla häiriköimässä kongressiedustajia. Kokonaisuutena dokumentti tarjosi ihan hyviäkin nippelitietoja sieltä täältä, mutta Mooren läpinäkyvä yhden miehen sota Bushia vastaan sekä hannukarpoilu vähän laskivat elokuvan pisteitä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gallipoli

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 157/1001: Ei kenenkään maa

Alkuperäinen nimi: No Man's Land
Ohjaus: Danis Tanovic
Käsikirjoitus: Danis Tanovic
Pääosissa: Branko Djuric, Rene Bitorajac, Filip Sovagovic
Valmistusmaa: Bosnia ja Hertsegovina, Ranska, Slovenia, Italia, Iso-Britannia, Belgia
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 93 min

- Miksi teette tämän?
- En halua olla vain sivustakatsoja.

Keskellä yötä Bosnian sodan aikana bosnialaiset täydennysjoukot eksyvät pyrkiessään Bosnian joukkojen etulinjaan ja aamun valjettua huomaavat olevansa lähellä Serbian etulinjaa. Serbian sotilaat hoitavat bosniakit yhden toisensa jälkeen, mutta Ciki (Branko Djuric) pelastautuu etulinjojen välissä olevaan taisteluhautaan. Myöhemmin paikalle tulee noviisi Nino (Rene Bitorajac) vanhemman sotilaan (ehkä Mustafa Nadarevic) kanssa tarkastamaan hautaa ja havaittuaan ruumiin jälkimmäinen asettaa miinan ruumiin alle. Tämän jälkeen Ciki ampuu vanhemman sotilaan. Pian käykin ilmi, että ruumis, jonka alla miina on, kuuluukin Cikin toverille Ceralle (Filip Sovagovic), joka onkin vielä elossa, mutta kun kaikki kolme on kahden toisilleen vihoittelevien etulinjojen keskellä, heidän on mietittävä, miten he pääsevät sieltä pois ja sitten on vielä huolenaiheena Cikin alla oleva miina...

Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin, kun kirjoitan arvostelun oikeastaan heti tuoreeltaan, mutta kun huomenna ei ole tarvis herätä ihan yhtä aikaisin kuin normaalisti, mutta en myöskään voi jäädä paljon pidemmäksikään aikaa sängyn pohjalle, koska huominen ohjelma on aika täyteen buukattu, niin päätinpäs hoitaa tämän sitten vielä näin iltasella. Tätä elokuvaa en ole aiemmin nähnyt, mutta vuosikaudet elokuva on saanut minulta osakseen tervettä uteliaisuutta sitä kohtaan sekä pääsyn "ehkä katson, ehkä en..." -listalle (ei, ei minulla ole sellaista konkreettista listaa; vasta keksin listalle nimenkin), mutta nyt 1001-projektin myötä tämänkin elokuvan kohdalla huopaaminen loppui viimein, eikä Ei kenenkään maa osoittautunutkaan yhtään hullummaksi elokuvaksi.

Tietoni Bosnian sodasta ovat hyvin vähäiset tai suorastaan olemattomat (elokuvan aikana sekoitin sen Kosovon sotaan), mutta tämä ei vaikuttanut oikeastaan elokuvasta nauttimiseen, sillä osapuolet käydään hyvin läpi elokuvan alussa. Minulla ei tietenkään voinut olla puolta valittuna, eikä sellaista tullut myöskään elokuvan aikana, joten kun Cikin ja Ninon tutustumisen aikana olin vähän sekaisin siitä, kumpaa puolta kumpikin edusti, niin ei tämä oikeastaan haitannut. Alussa toki Serbian tykistö ampuu eksyneet bosniakit, mutta kyseessä olisi hyvin voinut olla myöskin ns. paniikkitulituskin ja serbit olisivat voineet siten ampua omiakin vahingossa; olivathan univormuttomat miehet tulossa täydennysmiehiksi, mutta muistaakseni puolta ei mainittu (tai sitten en ihan alussa ollut tarpeeksi tarkkaavainen). Sitten kun päästään juoksuhautaan tai mikä lie taisteluhauta olikaan (onko nämä sama asia?), niin Cikin, Ceran ja Ninon täytyi odottaa pelastusta tai pimeää, jotta tilanne siellä laukeaisi ja ehdin jo ajatella, että elokuvasta tulisi jonkinlainen ystävyystarina Cikin ja Ninon välillä, mutta ihan näin ei ollut. Välillä (liikaakin) sitten kuvattiin YK-joukkojen toimintaa, mutta niistä ei elokuvan perusteella kovin puhtoista kuvaa saatu, mikä oli luultavasti vähän tarkoituskin. Elokuva on merkitty muun muassa komediaksi, mutta hyvin vähän naurettavia kohtauksia siinä nähtiin. Kyllä, minä havaitsin varmaankin useimmat mustan huumorin sävyttävät tapahtumat ja dialogit, mutta ei niissä ollut siitä huolimatta mitään hauskaa. Näissä kohtauksissa nimittäin tuotiin sodan julmuuksien tragikoomisuus hyvin esiin, vaikka pysyteltiinkin pitkälti taisteluhaudan tapahtumissa, minkä vuoksi en kyennytkään pitämään lievästi absurdejakin tapahtumia juurikaan humoristisina. Loppuratkaisu oli aika tyly, mutta kertoi varmaan osatotuuden sotien aikana vallitsevista olosuhteista ja pr-koneistoista.

Näyttelijät olivat hyviä, varsinkin pääkaksikko Branko Djuric ja Rene Bitorajac ja näistä kahdesta Djuricin rooli oli se selkeästi terävämpi ja särmikkäämpi tapaus, vaikka eipä siinä Bitorajacin esittämässä keltanokkaroolissakaan juuri vikaa ollut, mitä nyt ehkä jäi hivenen ohuemmaksi hahmoksi. Myös YK-joukoissa toiminutta Marchantia näytellyt Georges Siatidis oli kovin hauska tapaus ja toi rooliinsa sellaista uskottavuutta, että hän jäi ehdottomasti positiivisena mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Fahrenheit 9/11

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 156/1001: Dao Ma Zei

Alkuperäinen nimi: Dao ma zei
Ohjaus: Zhuangzhuang Tian, Peicheng Pan
Käsikirjoitus: Rui Zhang
Pääosissa: Rigzin Tseshang, Jiji Dan, Daiba
Valmistusmaa: Kiina
Ilmestymisvuosi: 1988
Kesto: 83 min
   
 
Norbu (Rigzin Tseshang) on osa-aikainen hevosvaras Tiibetissä paimentolaisheimossa. Eräänä päivänä hän tulee suututtaneeksi väärät ihmiset, heimon viranomaiset, minkä vuoksi hänet ja hänen perheensä lopulta karkoitetaan heimosta. Hän yrittää pärjätä karkoitettuna vaimonsa Dolman (Jiji Dan) ja poikansa Tashin (Jamco Jayang) kanssa, mutta kylmä talvi tekee tepposensa ja Tashi kuolee. Tämän jälkeen Tashi haluaa muuttaa rikolliset tapansa ja haaveilee kotiinpaluusta, mutta onko hänellä ja hänen vaimollaan mahdollisuutta siihen?

Martin Scorsese on kuulemma listannut tämän elokuvan 1990-luvun (elokuva julkaistiin Yhdysvalloissa kyseisellä vuosikymmenellä) parhaaksi elokuvaksi, joten sinänsä elokuva on saanut arvostusta hyvin tunnetultakin taholta, eikä kuulemma elokuvan arvostus siihen ole jäänyt, onhan elokuva mukana myös 1001 elokuvaa -kirjassa ja näköjään IMDB:ssäkin elokuvasta on tykätty ihan kohtuullisen paljon. Miksi on siis niin, että minä en sitten saanut elokuvasta sitten minkäänlaista otetta,  vaan Dao Ma Zei, vapaasti suomennettuna Hevosvaras, oli vain ja ainoastaan tylsä alusta loppuun?

Elokuvassa seurataan siis Norbun taivalta ensin heimonsa parissa ja tämän jälkeen vielä karkoitettuna. Tämä kaikki tehdään jokseenkin kaikessa rauhassa ilman turhaa hosumista, missä sinänsä ei olisi mitään vikaa, mutta kun tämä niin sanottu viivyttely oli vain ja ainoastaan tarpeettoman oloista. Nimittäin niin sanotun normielämänsä ohessa Norbu osallistuu lukuisiin palvontariitteihin niin heimon jäsenenä kuin karkotettuna paimentolaisenakin ja näissä kaikissa vietetään hyvin pitkiä aikoja, mutta palvontamenot eivät sinänsä kerro oikein mitään oleellista paitsi ehkä sen, että niitä on paljon ja hyvinkin erilaisia. Välillä sitten vaellellaan pitkän aikaa porukalla, mutta siinäkään ei toivoa paremmasta tarinasta näy. Ehkä tässä on sitten jokin omituinen taiteellinen ratkaisu, minkä hienoutta minä en sitten vaan tajunnut. Edes näytetyt maisemat eivät tahtoneet näkyä minään hirveän positiivisena kokemuksena, vaan olivat vaan maisemia muiden (elokuvien maisemien) joukossa. Niin ja sitten näiden kaikkien pitkitettyjen vaelluskohtausten ja uskonnollisia menoja kuvanneiden kohtausten välissä oli tietenkin hivenen pätkiä myös Norbun ja perheensä tekemisistä, mutta tällöinkin dialogi jäi hyvin minimiin. Dialogiahan elokuvassa oli hyvin hyvin vähän, joten hahmoihin ei kunnolla päässyt oikein kiinni ja kun iso osa ajasta muutenkin kului erinäisissä joukkokohtauksissa ilman puhetta, niin hyvin vaisuksi jäi kokonaisuus. Loppuratkaisukin oli jotenkin hätiköidyn oloinen johtuen lopun avoimeksi jäämisestä, mistä itse en tykännyt ainakaan tällaiseen ratkaisuun päädyttäessä. Jos sinänsä kiinnostaa melko juoneton elokuva vuoristomaisemamiljöössä, niin tämä voi iskeä, mutta minä en saanut tästä niin mitään irti.

Näyttelijöistä on hyvin vaikea lähteä sanomaan oikein mitään, kun hahmoja näytettiin verrattain vähän ja silloinkin kun niitä näytettiin, niin yleensä melko pimeässä. Kuitenkin sen verran kun näyttelijöitä näkyi, niin ei niistä sinänsä pahaa sanottavaakaan jäänyt. Kai Rigzin Tseshang roolinsa yksi-ilmeisyydessään ihan hyvin veti, kun hänen roolihahmonsa kuitenkin tuntui olevankin tarkoitettu yksi-ilmeiseksi, joten sikäli ihan onnistunut suoritus. Sen sijaan muista näyttelijöistä ei sitten oikein tahtonut jäädä lainkaan huomioitavaa, kun ne tahtoivat aika pahastikin Tseshangin varjoon.

Näin loppuun sen verran sanottakoon elokuvan puolesta, että vaikka annoinkin elokuvalle pohjapisteet, niin olin lähellä antaa puoli pistettä enemmänkin, mutta pienen harkinnan päätteeksi luovuin tästä "armopala-aikeesta". Alin pistemäärä ei siis ollut ihan niin selviö kuin minkä kuvan yllä suorittamastani elokuvan murjomisesta voisi päätellä, mutta ei tästä siltikään oikein minun elokuvakseni ollut.

Pisteitä: 1/5

PS. Elokuvan tekstityksessä nimet oli translitteroituna ihan eri tavalla (esimerkiksi Tashi oli Zhashi), mutta minun translitterointi perustuu IMDB:n vastaavaan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ei kenenkään maa

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Oceans

Alkuperäinen nimi: Océans
Ohjaus: Jasques Perrin, Jasques Cluzaud
Käsikirjoitus: Christophe Cheysson, Jasques Cluzaud, Laurent Depas
Pääosissa: Valtameret
Valmistusmaa: Ranska, Sveitsi, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 104 min
 
Valtameret ovat valtavia (sic!) kokonaisuuksia, jotka näennäisen tyyneydenkin vallitessa kätkevät pinnan alle lukuisia erilaisia elinympäristöjä ja eliölajeja, joiden yhteiselosta ei dramatiikkaakaan puutu. Oli kyseessä sitten kahden eri lajin jäsenen välinen kaksintaistelu tai valtava rapujen sotakoneisto(?) liikkeellä, niin menoa ja vilskettä kyllä riittää, mutta onko kaikki kuitenkaan ihan niin auvoisaa?

Silloin tällöin täytyy tehdä irtiottoa niin sanottuun normaaliohjelmistoon ja ottaa tarkasteluun selvästi omasta mausta poikkeavia elokuvia. Tämä dokumentti sai luvan edustaa sellaista, sillä elokuvaa on kehuttu vähän joka puolella ja mainostettu oikein, kuinka se pitäisi käydä katsomassa nimenomaan isolta screeniltä. Niinpä suuntasinkin katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tätä elokuvaa, vaikka olenkin melkoinen dokumenttiskeptikko varsinkin puhtaiden luontodokkareiden suhteen. No, ei yllätyksekseni jo pari vuotta vanha Oceans ollutkaan ihan niin kiehtova kuin mitä olin kuullut, vaikka ei toki huonokaan, joskin luulen asiantilan johtuvan tosiaan siitä, että olen ehkä hieman väärää kohdeyleisöä.

Elokuvasta tuli nimittäin Avara Luonto -dokumentit, joita itse en ole koskaan jaksanut katsoa. Puheenvuoro siis annetaankin merten ja niiden rannoilla eläville ja aina silloin tällöin rauhallinen kertojaääni vähän niin kuin vie tapahtumia eteenpäin. Kaikeksi onneksi tämä kertoja ei ole suinkaan jatkuvasti äänessä, vaan elokuva antaa näiden merenelävien vastata tarinoiden kertomisesta. Yhdyn monien muiden mielipiteeseen siitä, että elokuva kannattaa katsoa nimenomaan elokuvateatterissa, jos siihen on mahdollisuus, mutta ei tämä itseäni saanut kuitenkaan täysin pauloihinsa. Olihan elokuvassa niitä upeitakin kohtauksia ja ihan mielenkiintoisia tapahtumia, kuten kaksintaistelu meren pohjalla ja pikkurapujen suuri invaasio, joka aluksi näytti ihan kuin joltain antiikin Rooman ajoista kertovan elokuvan suuri sotakohtaus, jossa sotilaat tulevat isona joukkona esiin mäen takaa. Tekijät olivat toden totta onnistuneet taltioimaan ison joukon hyvin eriskummallisia tapahtumia eri puolilta maailmaa (filmimateriaalia kertyi tuhansia tunteja, ellen väärin muista). Tietyt kohtaukset (esim. yksi läheltä kuvattu kalaparvi) tuntuivat ihan siltä kuin ne olisi toteutettu tietokoneanimaatiolla, mutta tietäen ettei näin ole tehty, tekee näistäkin kohtauksista vaan vakuuttavampia. Kuitenkin suuri osa elokuvasta meni sitten sellaiseksi ihan kiva -osastoksi, joita kyllä juuri ja juuri katsoi, mutta jotka eivät vaan tehneet minkäänlaista vaikutusta. Taustalla sitten soi ihan kivaa instrumentaalimusiikkia, joiden tarkoitus oli tehostaa nähtyjen kohtausten vaikuttavuutta, mutta onnistui siinä vain pari kertaa. Olihan musiikki hyvää, mutta usein musiikki vastasi suuremmasta mielenkiinnosta kuin kohtaukset, joiden aikana se soi.

Monia huikeitakin kohtauksia elokuvaan mahtui, mutta erikseen täytyy mainita ison lintuparven (lokkia?) "Operaatio Kalaparvi", jossa he syöksyvät syöksypommittajan lailla mereen napatakseen kaloja suihinsa. Mukana keikkui sitten iso joukko delfiinejä, joista ei ottanut oikein selvää, kummalla puolella ne niin sanotusti olivat. Ne saattoivat kertoa linnuille kalaparvien läheisyydestä tai ne saattoivat yrittää suojella kalaparvia linnuilta, mutta en ole varma, kummasta asiasta oli kyse. Yhtä kaikki kohtaus näytti todella upealta. Epäilen vahvasti, että tämä kohtaus olisi kuvattu yhdellä kuvausreissulla (kohtaus sisälsi niin ilma- kuin vedenalaisia otoksia), mutta jos näin kuitenkin oli, niin kohtaus oli vain entistä vakuuttavampi.

Lopussa päästiin sitten taas syylliistämään ihmiskuntaa ja silloin tämä Avara luonto -äänikin oli enemmän äänessä, kun näytettiin ihmisen toimesta sukupuuttoon kuolleita eläimiä, saastuttavia tehtaita ja muuta sellaista. En tietenkään katso, että ongelmat pitäisi lakaista maton alle, mutta kyllä nämä ihmiskunnan aikaansaamat teot olivat pitkälti jo tiedossa ja niitä on näytetty jo niin paljon muissa dokumenteissa. Eikä oikein nämä saastumisjutut tuntuneet oikein istuvan muuhun elokuvaan kovinkaan hyvin. Teurastusten ja pyyntiretkien näyttäminen vielä olisi menetellyt, kun eivät ne merenelävätkään pelkkiä ystäviä keskenään olleet, joten pyynnit olisivat tavallaan kuvastaneet vaan sitä ravintoketjun huippua.

Nyt lopuksi vielä yksi valituksenaihe, jonka suhteen saatan olla suhteellisen yksin. Ei, minulla ei ollut mitään tätä avaraluontomaista kertojaa vastaan, vaan hän hoiti hommansa ihan hyvin, mutta jos olisin tiennyt etukäteen, että elokuvassa on suomenkielinen selostus, olisin saattanut jättää elokuvan väliin kokonaan. Nimittäin nytkin meni sitten siihen, että pohdin kaikkien selostuskertojen aikana, millä äänensävyllä ja nopeudella alkuperäinen kertoja olisi asiat kertoneet ja tämä pohdiskelu ei jättänyt minua sitten rauhaan missään vaiheessa. Tiedän, pieni murhe, mutta minua asia kuitenkin jäi häiritsemään.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Dao Ma Zei

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 155/1001: Cabirian yöt

Alkuperäinen nimi: Le notti di Cabiria
Ohjaus: Federico Fellini
Käsikirjoitus: Pier Paolo Pasolini, Federico Fellini, Ennio Flaiano, ym.
Pääosissa: Giulietta Masina, François Périer, Franca Marzi
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 113 min
 
- Madonna, Madonna, auta minua muuttamaan elämäni. Ojenna armoasi minulle ja pistä minut muuttamaan elämäni.
 
Cabiria (Giulietta Masina) toimii prostituoituna Rooman köyhillä alueilla, mutta omistaa oman talon, jossa hänellä on kaikki välttämätön. Hänen naapurinsa koostuvat niin ikään köyhistä ja muista prostituoiduista. Vaikka Cabiria nauttiikin naapureidensa ja muiden prostituoitujen seurasta, Cabiria unelmoi paremmasta tulevaisuudesta ja uskookin sellaiseen ehkä hieman naiivisti, mutta kerta toisensa jälkeen hän saa pettyä ja karvaasti, mutta onko hänelle luvassa sitä hänen kaipaamaansa parempaa elämää...

Ihan aluksi pitää tunnustaa eräs asia: Vaikka en (ehkä) missään vaiheessa sekoittanutkaan Cabiriaa Caribiaan, niin siitä huolimatta olen yhdistänyt Cabiria-nimen johonkin lämpimään paikkaan, jossa yöt olisivat kesällä sellaisia ihan viileitä olematta kylmiä, enkä siis todellakaan ollut yhdistänyt Cabiriaa johonkin henkilöön. Tietoni tästä elokuvasta olivatkin siten hyvin olemattomat, vaikka alussa bongasinkin monta vähintään nimenä tuttua henkilöä Fellinistä Pasoliniin ja vasta kuolleeseen Dino De Laurentiisiin. Mitä tulee sitten elokuvan sisältöön, niin tällaiset elokuvat (tarkennus heti seuraavan kappaleen alussa) eivät kuulu suurimman mielenkiinnon kohteisiin, mutta yllätyksekseni Cabirian yöt maistui edes sen verran, ettei tämän seurassa aika tylsäksi käynyt.

Elokuva kuuluu taas niihin elokuviin, joista puuttuu kunnollinen juoni. Siinä Cabirialle tapahtuu yhtä ja toista, mutta elokuva ei olisi yhtään kärsinyt, jos siitä olisi jotain jätetty pois tai jos siihen olisi vielä lisätty jotain. Totta kai jotkin tapahtumista ovat ihan mielenkiintoisia, minkä vuoksi kohtaukset oikeuttavat paikkansa, mutta ihan hyvin kyseiset kohtaukset olisi voitu vaihtaa joihinkin toisiin ilman, että elokuva olisi kärsinyt siitä mitenkään. Noin näennäisestihän seurataan Cabirian elämää erinäisten miesten ympärillä, mutta nämä tuntuvat jatkuvasti vain pettävän hänet tavalla tai toisella; milloin Cabiria yritetään tappaa rahojensa takia ja milloin hänet lempataan surutta toisen naisen tieltä. Itse asiassa Cabirian ensimmäisen asiakkaan, rikkkaan elokuvatähden (Amedeo Nazzari), kohdalla kävi mielessä, että tuleeko elokuvassa jokin vanha Pretty Woman -viritelmä (enhän tiedä, kuinka tuoreeseen ideaan Pretty Woman perustuu), mutta näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jälleen kerran sai Cabiria pettyä. Kun sitten Cabiria kohtaa miehen toisensa jälkeen ja reissuillaan tapaa jos jonkinmoista viipeltäjää, niin elokuvan teho allekirjoittaneen kohdalla olisi voinut kuvitella jäävän melko pieneksi. Kuitenkin niin vain Cabirian kohtalo alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa, kun hän tapasi Oscarin (François Périer) ja Cabiria hehkui onneaan, joten itsekin toivoi hänelle kaikkea hyvää. Samaan hengenvetoon Cabiria sitten toivoo sitä parempaa elämää itselleen ja välillä käydään oikein Pyhän Madonnan patsaan äärellä rukoilemassa asiaa. Loppuratkaisu oli muun elokuvan hengen mukainen jääden siinä mielessä avoimeksi, että oli oikeastaan ihan sama, että minkä miesseikkailun jälkeen elokuva lopulta loppuukaan. Ehkä loppu oli kuitenkin sellainen pieni pettymys.

Cabiriaa näytellyt Giulietta Masina oli roolissaan kuitenkin upeita ja niinpä hänen roolityöskentelyään olikin oikein hieno katsoa niin Cabirian suruissa ja iloissa. Noin muutenkin näyttelijätyöskentely oli onnistunutta kaikin puolin ottaen huomioon samalla elokuvan tekoajankohdan, mutta siitä huolimatta ei tuntunut häviävänä uudemmille elokuville juurikaan. Varsinkin Amedeo Nazzari leffatähti Alberto Lazzarina sekä Cabirian ystävää Wandaa näytellyt Franca Marzi olivat molemmat huikean hyviä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Oceans

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Scream 4

Alkuperäinen nimi: Scream 4
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Kevin Williamson
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 104 min
 
- The unexpected is the new cliche.
- And virgins can die now.
- Does that mean that I'm not gonna live as long as these two?
 
Vuosia on kulunut edellisistä Woodsboron traagisista tapahtumista, mutta traagisuus on pitkälti unohdettu ja tapahtumia muistellaan nykyteinien osalta huumorilla ja siten Ghostface-pukuja nähdään joka puolella kaupunkia ja kyseisistä murhista alun perin kertoneet Stab-elokuvat ovat teinien suuressa suosiossa. Sidney Prescott (Neve Campbell) on päässyt eroon painajaisistaan ja on kirjoittanut kirjan siitä, miten hän lakkasi suostumasta olemaan uhri ja Woodsboron murhien muistopäivän alla hän palaa kotikaupunkiinsa markkinoimaan kirjaansa. Woodsborossa hän törmää myös vanhoihin tuttuihin Deweyyn ja Gale Weathersiin (David Arquette ja Courteney Cox), jotka ovat nyt naimisissa. Sidneyn tulo kaupunkiin tietää kuitenkin uuden murha-aallon alkua, kun uusi Ghostface alkaa lahdata ihmisiä, mutta jotain tuttua Ghostfacen surmissa tällä kertaa on...

En voi sanoa, että tämä elokuva olisi kuulunut niiden kevään odotetuimpien elokuvien joukkoon (itse asiassa, en ole varsinaisesti odotellut viime aikoina mitään), mutta halusin päästä katsomaan elokuvan heti kun se teattereihin tulisi ja kun eilen järjestettiin täälläkin ennakkonäytös, niin mitäpä sitä turhia odottelemaan? Tämä muuten taitaa olla ihan ensimmäinen Scream-elokuva, jonka olen nähnyt valkokankaalta, sillä ainakin kahteen ensimmäiseen Scream-elokuvaan taisin olla liian nuori, enkä ole täysin varma, kävinkö kolmattakaan katsomassa elokuvissa, mutta epäilen. Täytyy myöntää, että johtuen siitä, että käsikirjoituksen kirjoittanut Kevin Williamson sekä ohjaaja Wes Craven ovat saaneet pitkään kehitellä tätä elokuvaa, odotukset olivat hitusen korkeammat elokuvan suhteen, mutta ei sillä, että Scream 4 olisi siltikään ollut lainkaan hullumpi tapaus ja jos ei muuta, niin taattua Screamia ainakin.

Elokuvan tarina on siis varsin tuttua huttua eli Ghostface tai useampi mellastaa taas Woodsborossa ja tuttu kärkikolmikko Sidney-Dewey-Gale joutuvat jälleen taistelemaan Ghostfacea vastaan, mutta ennen kuin tämä saadaan kiikkiin, niin ehtii tapahtua useampikin murha. Elokuvan aloittaa tuttuun tyyliin päätarinaan vain välillisesti liittyvä introkohtaus, jossa tällä kertaa katsotaan useampiakin Stab-elokuvan alkuja, ennen kuin päästään "todellisuuteen" ja täytyy sanoa, että varsinkin ensimmäisen Stab-kohtauksen näyttelijät olivat niin bimboja, että arvasin kyseessä olevan Stab-elokuva ja siinä toisessakin epäilin asiaa. Elokuvaan mahtuu tietenkin paljon viittauksia kauhuelokuviin ja tällä kertaa keskitytään pitkälti yllätyksekseni trilogioiden ulkopuolisten jatko-osien sijasta tarinan henkeä seuraten uusintafilmatisointeihin ja aiheesta saadaankin ihan kivaa dialogia. Toki myös kauhuelokuvien luonteen muuttuminen reilussa kymmenessä osassa saa myös osansa tästä kaikesta. Kuten muutkaan Screamit, niin eipä tämäkään nyt sanalla sanoen pelottava ollut, mutta hyvin viihdyttävää katseltavaa yhtä kaikki. Tuttuun tyyliin katsojalle annetaan lukuisia vihjeitä siitä, kuka tai ketkä ovatkaan kaiken takana, mikä sitten johti siihen, että jälleen kerran tuli epäiltyä jotakuinkin ihan jokaista. Lievää omaa kivaa sain siitä pohdiskelusta, että kun elokuvassa sanotaan suoraan, että yllättävyys on uusi klisee, niin entä jos tällä kertaa suurin yllätys onkin se, että syylliseksi paljastuu se, johon (melkeinpä) eniten niitä epäilyjä kohdistuu eli toisin sanoen yllätys olisikin se, ettei syyllinen/syylliset olisivatkaan minkäänlaisia yllätyksiä. Samalla toki pidin tätä teoriaani hyvin epäuskottavana johtuen ihan vain siksi, että suuri osa yleisöstä ei olisi tajunnut asiaa, vaan olisi pitänyt ratkaisua vain kliseisenä. Mitä lähemmäs loppua kohden mentiin, niin sitä myöten yhden hahmon syyllisyys alkoi tulla aina vain todennäköisemmäksi ja siten Ghostfacen henkilöllisyys ei täytenä yllätyksenä tullutkaan; hänen motiivinsa kyllä oli oikein mukava ajatellen elokuvan teemaa. Elokuvan paras repliikki kuultiin ehdottomasti elokuvan loppuhetkillä Sidneyn puhuessa viimeistä kertaa Ghostfacelle.

Edellisistä Scream-elokuvista on kulunut tosiaan yli kymmenen vuotta aikaa, joten näyttelijätkin ovat ehtineet vanheta ihan kiitettävästi ja näistä David Arquette oli ehkäpä paras ilmestys ja tällä kertaa hän ei ärsyttänyt oikeastaan yhtään. Myös Neve Campbell oli jälleen kerran ihan mainiossa vedossa ja näyttikin ihan hyvältä. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Courteney Coxista, jonka naamaan oli selvästi pistetty botoxia tai jotain ja hän näytti kaikkea muuta kuin luonnolliselta. Sarjan uusista näyttelijöistä sen sijaan miellytti eniten Hayden Panettiere. Mukana menossa: Anna Paquin (True Blood) ja Adam Brody (O.C.). Brodysta on sanottava vielä sen verran, että hän tuntui hyvin samankaltaiselta hahmolta kuin O.C.:n Seth, kun sarjassa hän oli aika nörtti (ainakin alussa) ja kun hän rupesi tässä elokuvassa puhumaan elokuvista, niin mielleyhtymä hahmojen välillä oli valmis.

Pisteitä: 3/5

PS. Niin moneen kertaan on tullut haukuttua (paikallinen) elokuvayleisö, että nyt on pakko antaa vähän kehujakin. Etukäteen nimittäin mietin, että menenkö katsomaan tätä näin varhaisessa vaiheessa, kun ajattelin katselurauhan olevan olematonta tällaisessa elokuvassa, mutta pelkoni oli turha. Isoin sali oli nimittäin lähes ääriään myöten täynnä teinejä tai nuoria aikuisia (kiitos Superpäivän?) ja pientä kuiskuttelua kuului aina silloin tällöin, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kunnolla pilannut katseluelämyksen, eikä sitä kuiskutteluakaan jatkuvalla syötöllä tapahtunut. Olin oikeasti positiivisesti hämmästynyt.

PS2. Ilmeisesti markkinointimielessä eturivissä piipahti myös Ghostface-naamioinen miekkonen, joka lähti ulos salista Nalle Puh -mainoksen lävähtäessä ruutuun heittäen popcornit lattialle. Olisihan tämä voinut olla myös jonkun katsojan käytännön pilakin (ei kai niitä poppareita niin kiva ole keräillä), mutta ellen väärin nähnyt, niin yläruumis oli peitetty Finnkinon uniformuun, joten eiköhän ollut työntekijöiden järjestämä juttu; onneksi ei palannut kesken elokuvan. Itsekin kyllä ajattelin, jos olisin elokuvaa varten hankkinut Ghostfacen naamion ja puvunkin, mutta en sitten viitsinyt, vaikka olisihan se ollut hauska tempaus katsoa koko elokuva maskin läpi ja keskellä muita.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cabirian yöt

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Scream 2

Alkuperäinen nimi: Scream 2
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Kevin Williamson
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 116 min
 
- So, you're suggesting that someone is trying to make a real life sequel?
- Stab 2? Who would wanna do that? Sequels suck! Oh please, Please! By definition alone, sequels are inferior films!
 
On kulunut vuosi Woodsboron murha-aallosta. Gale Weathers (Courteney Cox) on lyönyt tapahtumista kertovalla kirjalla itsensä läpi ja hänen kirjastaan on tehty elokuva, Stab. Stabin ensi-illassa kaksi ihmistä tapetaan ja niin on taas tiedotusvälineiden aika rynniä Woodsboroon Sidneyn (Neve Campbell) kimppuun. He eivät ole kuitenkaan ainoita, sillä Sidney alkaa jälleen kerran saada uhkaavia soittoja ja tuttu Ghost Face on pian jälleen hänen kimpussaan, mutta kuka tällä kerralla paljastuukaan maskin takaa, kun vuotta aiemmin murhien takana olleet kuolivat?

Piti tästä jo eilen mainita, mutta näiden Scream-elokuvien katselun myötä 1001-putki jäi pienelle tauolle jo melkein heti alkumetreillä (no, eilisen kuukauden WANHAn voisi jotenkin vielä mieltää siihen kuuluvaksi), mutta ällös huoleti, kyllä mä sitä taas (edelleen aika katkonaisesti) katselen, kunhan Screameista päästään. Tämä sarjan toinen osa on allekirjoittaneen osalta se vähiten mieleenjäänyt kokemus (ehkä), sillä en muistanut elokuvan tapahtumista kuin loppupaikan ja yhden murhaajista, joten en ollut niin selvillä elokuvan kaikista tapahtumista, mutta silti Scream 2 jäi hieman ensimmäistä osaa heikommaksi.

Jo ensimmäisen osan jälkeen olin sitä mieltä, että elokuvalle oli pakko tehdä jatko-osa, sillä monia kauhuelokuvaviittauksia ei olisi ehkä kovin loogisesti voitu tehdä ensimmäisessä osassa ja nämä viittaukset koskevat nimenomaan jatko-osia. Okei, elokuvassa käsiteltiin paljon, suhteessa siis aiheen kokonaiskäsittelyyn, jatko-osia myös muilta kuin kauhuelokuvien osalta, mutta tämä ei liiemmin haitannut, sillä pääasia, että käsiteltiin ylipäätään. Olihan mukana myös muita viittauksia niin kauhuelokuviin kuin elokuviin yleensäkin, mutta kokonaisuudessaan nämä viittaukset jäivät melko vähäisiksi ja tapahtuivatkin lähinnä elokuvan alkupuoliskolla. Tarina ei sinänsä tarjonnut sen kummemmin mitään erikoista, vaan jälleen kerran on Sidney lähipiirinsä kanssa todellisessa vaarassa, mutta jotenkin kummasti osa heistä vaan selviytyy elävänä. Katsomiskokemusta paransi kuitenkin se seikka, että en tosiaan muistanut tapahtumien kuluista juuri mitään (pari asiaa palautui muistiin elokuvan aikana), joten elokuvaa oli edes jossain määrin jännittävää seurata. Jälleen kerran viljellään vihjeitä sinne tänne niin, että näyttäisi siltä kuin kuka tahansa voisi olla murhaaja, mutta valitettavasti muistin sen toisen murhaajan henkilöllisyyden etukäteen. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä häneen kohdistettuja vihjeitä oli ihan kiva seurata. Sitten taas hänen apurinsa, jota en ollut muistanut, oli täysin turha lisä, sillä tältä apurilta tuntui puuttuvan kunnon motiivi ja siten en jaksanutkaan hänen mukanaolostaan oikein innostua. Yksi hauskimmista hetkistä koettiin, kun paljastui Tori Spellingin näyttelevän Sidneyä Stabissa, kun ottaa huomioon, miten Spelling sai kuraa niskaan ensimmäisessä osassa. Mitä tulee sitten elokuvan pelottavuuteen, niin pelottavintahan koko elokuvassa oli tämän alun elokuvayleisön käyttäytyminen siellä salissa. Jos annettu kuva lainkaan vastaa todellisuutta, niin enhän minä uskalla mennä käymään elokuvateatterissa, jos jonakin päivänä syystä tai toisesta suuntaan rapakon taakse; täällä Suomessa ollaan vielä (onneksi) kesyjä tuohon käyttäytymiseen nähden.

Nyt pääosan esittäjät olivat selvästi miellyttävämpiä kuin ensimmäisessä osassa ja varsinkin niin Neve Campbellissa kuin Courteney Coxissa oli molemmissa munaa ihan eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa ja siten he tuntuivatkin jotenkin paljon uskottavammilta kuin ensimmäisessä osassa, varsinkin Campbell.  David Arquetten hahmo Dewey ärsytti jotenkin ensimmäistäkin osaa enemmän ja olin iloinen, että Cotton Wearya näytellyt Liev Schreiber nostettiin suurempaan rooliin, sillä hänessä on jotain sellaista, mistä minä vaan pidän ja Wearyn rooliin sopikin kuin nakutettu. Mukana menossa: Tori Spelling (Beverly Hills 90210), Omar Epps (House), Sarah Michelle Gellar, Joshua Jackson (Fringe), Rebecca Gayheart (Beverly Hills 90210) ja Portia de Rossi (Ally McBeal).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Scream 4

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 154/1001: Scream

Alkuperäinen nimi: Scream
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Kevin Williamson
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 107 min


- Who's there?
- Never say "who's there?" Don't you watch scary movies? It's a death wish. You might as well come out to investigate a strange noise or something. 
 
Pienessä Woodsboron kaupungissa tapahtuu hirveitä. Kaksi lukion oppilasta murhataan raa'asti ja tapauksesta tulee paikkakunnalla iso juttu ja toimittajat ympäri maata saapuvat paikalle. Paikalle saapuu myös Gale Weathers (Courteney Cox), joka kirjoitti kirjan edellisestä Woodsboron tragediassa, joka tapahtui vuosi takaperin, ja jossa Sidney Prescottin (Neve Campbell) äiti murhattiin. Nyt kaupunkia piinaava Ghost Face ottaakin Sidneyn kohteekseen, mutta Sidney ei antaudukaan tapettavaksi niin helposti ja niinpä Ghost Face ehtii tappaa lukuisia muita ennen kuin on lopullisen tilinteon hetki...

Tuossa tammikuussa pyysin kuukauden WANHA -ehdotuksia ja tiinanen sitten ehdotti Scream-elokuvia ja nyt kun sarjan neljäs osa on tulossa teattereihin tällä viikolla, niin mikäpä olisikaan parempi hetki tälle toiveelle? Minun katsottujen elokuvien joukossa ei mielestäni pitänyt olla enää 1001-elokuvia, mutta helmikuun kuukauden WANHAn jälkeen tajusinkin, että tämä elokuva oli jäänyt jotenkin väliin silloin, kun kävin tässä kuukauden WANHA -"sarjassa" läpi 1001-elokuvia. No, siksikin oli nyt aika korjata tämä vahinko ja katsoa tämä nyt. Tämä elokuva on tullut katsottua noin miljoonaan kertaan (edellisestä kerrasta tosin vähintään kolme vuotta aikaa), mutta silti vastoin pelkojani Scream ei ollut suinkaan ihan kaikkea tehostaan menettänyt.

Elokuva lämmitteli aikoinaan uudelleen jo hieman unohduksiin jäänyttä teinikauhuelokuvagenreä ja tekee sen kyllä sinänsä aika mallikkaasti. Alussa nähdään noin kymmenminuuttinen intro, jossa tapahtuu se ensimmäinen murha ja sen aikana raapaistaankin vähän kauhuelokuvien historiaa. Kuitenkaan nämä kauhuelokuva viittaukset eivät jää tähän, vaan niitä viljellään pitkin elokuvaa, joten kaltaiseni kauhuelokuvadiggarit saanevat varmasti haluamansa siltä osin. Vähemmänkin genreä seuraavat pysyvät melko hyvin kärryillä, sillä useimmat näistä viittauksista viittaavat nimenomaan niihin suurimpiin elokuvasarjoihin. Wes Craven tosiaan tuntee genrensä ja siksipä juurikin kaikki nämä viittaukset niin hyviä olikin, eniten kyllä tykkäsin tästä Fred-talonmiehestä. Mitä tulee sitten itse tarinaan, niin minusta elokuva johdattelee katsojaa taidokkaasti väärille raiteille ja viljelee epäilyksen siemeniä vähän niin kuin jokaisen hahmon päälle. Elokuva ei kuitenkaan parhaalla tavalla kestä uusintakatseluita nimenomaan tappajan henkilöllisyyden tietämisen vuoksi ja väittäisinkin, että elokuva olisi ollut paljon jännittävämpi (ja siten saanut vähän enemmän pisteitä), mikäli en olisi tiennyt loppuratkaisua etukäteen. Kuitenkin sen verran olin itsekin unohtanut tapahtumien kulusta, että vaikka minua ei jännittänytkään, niin silti oli ihan mielenkiintoista seurata, miten sinänsä ihan hyvin rakennettuun loppuratkaisuun päästiin. Itse loppuratkaisu oli varsin kekseliäästi rakennettu.

1980-vaihteen teinikauhuelokuvien näyttelijät eivät olleet mitään Oscar-materiaalia ja tässä oli vähän samaa vikaa, joskin veikkaan asian olleen osin tarkoituksellista; ikään kuin se kehno näytteleminen olisi päivitetty hivenen kelvollisempaan 1990-luvun muottiin.  Ei sillä, ihan hyvä poppoo tässäkin oli koossa, eikä teinikauhujen saralla näyttelijöiden tarvinnut juurikaan hävetä, mitä nyt sarjan miehet olivat vähän turhankin karikatyyreja ääliöteineistä. Neve Campbell hoiti kuitenkin homman kotiin aika vahvasti ja siten olikin nainen paikallaan elokuvan pääosassa. Courteney Cox kärsi ainakin aluksi pienestä monicamaisuudesta, mutta kokonaisuutta ajatellen hän oli tässä elokuva(sarja)ssa ehkä vähiten monica, mitä olen nähnyt. David Arquette oli ihan kiva hänkin, mutta ei ihan täysin vakuuttanut. Mukana menossa: Jamie Kennedy, Drew Barrymore ja Henry Winkler (Onnen päivät).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvostelussa: Scream 2

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Project 1001, osa 153/1001: Bagdadin varas

Alkuperäinen nimi: The Thief of Bagdad
Ohjaus: Raoul Walsh
Käsikirjoitus: Achmed Abdullah
Pääosissa: Douglas Fairbanks, Sôjin, Snitz Edwards
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1924
Kesto: 139 min
 
- Happiness must be earned.

Bagdadin kaduilla aikaansa viettää huoleton varas (Douglas Fairbanks), joka iloisesti tekee taskuvarkauskeikkoja toisensa eteen ja vaikka välillä hänen tekonsa huomattaisiinkin, niin hän aina tavalla tai toisella pääsee takaa-ajajiaan pakoon. Hänen ja hänen toverinsa (Snuitz Edwards) rötöstelyt kasvavat toiseen potenssiin, kun varas tulee saaneeksi käsiinsä maagisen köyden, joka nousee ilmaan ilman apuvälineitä. Niinpä he lähtevät ryöväämään Bagdadin kalifin temppeliä, mutta hiiviskellessään temppelissä varas tulee huomanneeksi prinsessan (Julanne Johnston) ja ihastuu tähän. Hän poistuukin temppelistä sitten tyhjin käsin ja haluaa saada prinsessan itselleen. Samaan aikaan prinsessan on aika astua avioon ja ympäri Euraasiaa prinssit kiiruhtavat aviomiesehdokkaiksi, mutta miten mahtaa varkaalle käydä, kun vaikka hän saakin itsensä keploteltua prinsessan suosioon, niin yhdellä kilpakosijoista, mongoliprinssillä on hyvin pahat aikeet mielessään...

Keskiviikkona kävin viettämässä aikaa teatterissa ja kun sieltä pääsin, kello lähenteli jo sen verran, että mietin tosissaan, että kannattaako minun yrittää aloittaa elokuvaa enää siihen aikaan (vähän ennen kymmentä), mutta itsepintaisesti päätin näin tehdä. Ei siinä sitten mennytkään kuin puoli tuntia kun kuukahdin väsymykseen, joten katsoinkin elokuvan sitten eilen (torstaina) ja sen verran hyvää menoa alku piti sisällään, että aloitin sitten ihan alusta koko jutun, vaikka tapahtumat sinänsä ihan hyvin toki muistinkin ja niinpä eilenkin meni aika myöhäiseksi. No, tänään tuli reissattua sen verran, että arvostelun kirjoittaminen vähän venähti, mutta sainpas viimeinkin itselleni sen verran aikaa, että sain tämänkin kirjoitettua. Kuten mainitsin, niin alku oli ihan kivaa katsottavaa ja ilokseni se hyvä vire jatkui elokuvan loppuun asti ja siten Bagdadin varas olikin hyvin kiinnostava elokuva, joka toi mieleen tuhannen ja yhden yön tarinat.

Alussa nähdään päähenkilövarkaan ryöstöaaltoa Bagdadin kaduilla ja tämä ryöstely oli toteutettu hyvin seikkailumaisella otteella, mitä vain lisäsi varkaan huoleton ja iloinen asenne "työhönsä". Ei sitä ihan uskoisi, että toinen toistaan seuraavista ryöstöistä saisi mitään seikkailun aineksia, mutta kun mukaan lisätään vähän mystiikkaa ja vähän fantasiaelementtejä mukaan, niin hyvähän siitä tuli. Välillä sitten käydään Mongoliassa katsomassa, kun mongoliprinssi suunnittelee Bagdadin valtausta ja katsojalle heti selvennetään, että kyseisellä hepulla on pahat mielessä. Sitten päästään siihen vaiheeseen, kun varas liikuskelee temppelissä ja rakastuu prinsessaan, mistä alkaa tapahtumaketju, mitä seurataankin käytännössä katsoen elokuvan loppuun asti. Tämän tapahtumaketjun keskiössä on pitkä tehtävä, jossa jokaisen kilpakosijan on tuotava prinsessalle mahdollisimman arvokas harvinaisuus ja vaikka toki tietenkin olikin selvää, miten hommassa kävisi, niin ei se elokuvan mielenkiintoa juurikaan heikentänyt. Lisäksi pidin valtavasti siitä, että varkaan lisäksi myös näiden prinssien aarteenmetsästystä näytettiin, mutta ei liikaa, vaan lähinnä näytettiin kunkin aarteen löytyminen ja sitten siirryttiin takaisin varkaan matkaan, josta ei huimia tilanteita puuttunut. Pidin myös siitä, että näiden prinssien aarteissa oli se tietty tarkoituksensa, minkä vuoksi niiden arvo toisiinsa nähden oli mahdotonta. Varkaan aarre oli ehkä hivenen helppo ratkaisu, mutta ei se niin paljon häirinnyt. Elokuvaa ei kannata kovin ryppyotsaisesti katsoa, sillä se antaa ihan tarkoituksella piupaut kaikille fysiikan lainalaisuuksille ja keskittyy kertomaan hyvää tarinaa.

Elokuvassa käytetty kuvaustekniikka oli vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä se ei ollut perinteisesti vain mustavalkoinen, vaan siinä oli käytetty lukuisia eri värejä. Useimmat ulkokohtaukset olivat lähintä mustavalkoisuutta, mutta silloinkin siinä oli pieni kellertävä sävy. Sisäkohtaukset olivat pääosin violetinvärisiä ja joissakin kohtauksissa käytettiin lisäksi vihreätä kuvaa ja muistaakseni oli jossain sininenkin ruutu. Myönnän naurahtaneeni elokuvan hirviöille aluksi, mutta eivät ne pahasti elokuvan arvoa alentanut, vaikka lohikäärmeet ja jättihämähäkit eivät ihan toimineetkaan ihan niin kuin nykyisin. Tämä varkaan uintikohtaus sen sijaan oli mitä mainioin kaikessa huvittavuudessaankin. Elokuvaan oli käytetty iso määrä rahaa ja se kyllä näkyi lavasteissa. Varsinkin varkaan poistuessa niiden yksien porttien ulkopuolelle näki sen, kuinka isoista lavasteista onkaan kyse... tai ainakin niiden portin osien osalta.

Elokuvassa oli lukuisia näyttelijöitä kyllä, mutta Douglas Fairbanks oli elokuvan itseoikeutettu tähti, eivätkä muut päässeet lähellekään  hänen tasoaan. Ilman hänen eläytymiskykyään elokuva ei ehkä olisi maittanut niin hyvin. Totta kai osa kiitos hahmon luonteen määrittelystä kuuluu käsikirjoittajallekin, mutta Fairbanks toi hahmoonsa sellaista eloa, että harva tuohon aikaan moiseen on pystynyt. Persian prinssiä (sisäinen pelinörttini heräsi tässä kohdin) muuten näytteli nainen, mutta en elokuvan aikana sitä huomannut.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cabirian yöt / Scream (riippuu, minä päivänä pääsen seuraavan elokuvan kimppuun.)