keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Klassikko

Alkuperäinen nimi: Klassikko
Ohjaus: Kari Väänänen
Käsikirjoitus: Kari Väänänen
Pääosissa: Martti Suosalo, Janne Hyytiäinen, Matti Onnismaa
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 80 min
 
- Saanko kuitenkin kysyä, mitä te olette kirjoittanut? Voisin käydä kirjastossa.
- Nimeni tulette tuntemaan... ja tuotantoni myös.

Kari Hotakainen (Martti Suosalo) on melkoisen tuntematon kirjailija, mutta yleisen trendin vallitessa hänenkin täytyy kustantajansa (Pirkka-Pekka Petelius) määräyksestä kirjoittaa jonkinlainen elämäkerta. Hotakainen ei kuitenkaan innostu hommasta, mutta tarttuu toimeen ja saadakseen inspiraatiota hän muuttaa elämäntyyliään ja etsii inspiraatiota autojen maailmasta. Hän käy varaamassa auton autokauppias Kartiolta (Matti Onnismaa), jonka luona asioi myös kaahari Pertti Kiilapää (Janne Hyytiäinen). Ennen pitkään Hotakainen ja Kiilapää joutuvat napit vastakkain ja siitähän ei tunnetusti hyvää seuraa...

Minun täytyy myöntää heti alkuun, että minun oli hyvin vaikea keksiä tuohon ylös tuota lainausta, sillä vaikka vaihtoehtoja oli vaikka kuinka monta, niin jotenkin tuntui mahdottomalta ottaa pidempiä lainauksia, joista löytyi todellisia helmiäkin, ihan vain siitä syystä, että elokuva perustuu suomalaisen eli Kari Hotakaisen kirjoittamaan kirjaan ja kyseiset dialogit olisivat saattaneet löytyä itse kirjastakin, minkä vuoksi olisi tuntunut jotenkin varastamiselta ottaa niistä edes pari virkettä. En tiedä miksi tunsin näin, mutta niin vain kävi. Niinpä yritinkin melko tavallisen dialoginvaihdon ottaa mukaan ja muut dialogit voitte katsoa elokuvasta tai itse Hotakaisen kirjasta. Mitä tulee sitten itse elokuvaan, niin eihän tämä miksikään klassikoksi muodostunut, mutta ihan hauska tapaus Klassikko kuitenkin oli.

En ole yhtään Hotakaisen kirjaa vielä lukenut, mutta tv-käsikirjoitustensa perusteella hän on vaikuttanut tyypiltä, jonka tuotanto minuun iskisi, jos niitä lukisin ja niinpä olikin normaaleja kotimaisia elokuvia helpompi tarttua tähän elokuvaan, kun se vastaan tuli. Tämäkin elokuva käsitteli aihettaan eli pääosin autojen maailmaa sellaisella minulle sopivalla kepeällä tavalla, vaikka elokuvan aikana tapahtuikin yhtä ja toista. Elokuvan päähenkilö Hotakainenkin on hieman juuri sellainen absurdi henkilö, jonka voi tavata juurikin mielenkiintoisissa(kin) tarinoissa, mutta ei kuitenkaan ehkä ihan oikeassa elämässä kuitenkaan, mikä toi elokuvaan kanssa sellaista tiettyä rentoutta, mikä sitten näkyi siinä, että minä todella viihdyin tämän parissa. Dialogi oli ajoittain ehkä hieman kuivakkaa suomalaiseen tyyliin sopien, mutta silti ihan miellyttäviä. Varsinkin monologipuolella nähtiin ja kuultiin joitakin aivan mahtavia juttuja ja näistä ehdottomasti on mainittava Kiilapään avautuminen häntä analysoineille henkilöille, totuus Tiiasta -puhe kaikessa absurdeisuudessaankin sekä poliisi Vikströmin (Pertti Sveholm) puhe uljaista rikollisista. Näiden kolmen monologin aikana nauroin kaikkein eniten, mutta muutenkin elokuva pisti hymyilyttämään tämän tästä, sillä sen verran äkkivääriä tilanteita elokuvaan mahtui. Loppuratkaisu olisi saanut olla Hotakaisen osalta hiukan toisenlainen ja noh... klassisempi ajatellen hänen tavoitteitaan kirjansa suhteen, mutta ihan hyvä tälleenkin.

Martti Suosalo oli ihan perushyvä oma itsensä Hotakaisena, eikä hänestä sinänsä jäänyt valittamista suuntaan eikä toiseen. Pertti Kiilapää tuntuikin sitten ehkä hieman karikatyyrisemmalta hahmolta, mutta häntä esittänyt Janne Hyytiäinen oli kuitenkin roolissaan ihan kelvollinen hänkin. Tiedän, että kiitos kuuluu enemmänkin hyvin kirjoitetulle dialogille, mutta kuitenkin koko elokuvan paras hahmo oli Pertti Sveholmin hienosti tulkitsema poliisi Vikström, joka olisi juttujensa perusteella saanut olla vieläkin isommassa roolissa. Jos minut koskaan pidätetään koskaan mistään, niin haluaisin joutua juurikin Vikströmin kaltaisen poliisin pidättämäksi. Mukana menossa: Pirkka-Pekka Petelius, Arvi Lind, Minna Koskela, Risto Kaskilahti, Vesa Vierikko, Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela, Sulevi Peltola ja Niko Saarela.

Pisteitä: 4/5

PS. Seuraavana arvosteluvuorossa olevan elokuvan luonteesta johtuen pidän parin päivän tauon elokuvien katselemisesta ja siten tämä saattoi olla tämän elokuvaviikon ainoa "varsinainen" elokuva-arvostelu, mutta toivon totisesti että näin ei ole. Hyvässä lykyssä saan seuraavan arvostelun kirjoitettua sunnuntaina, mutta takuita tästä en voi tässä vaiheessa vielä antaa. Ihannetilannehan olisi, että saisin seuraavan arvostelun aikaan jo lauantaina, mutta sattuneista syistä se lienee vain toiveajattelua, mutta toivossa on hyvä elää. Asiaa taustoitan lisää sitten vielä siinä seuraavassa arvostelussa, milloin se sitten ilmestyykin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Les vampires

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Simpsonit - 9. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons – Season 9
Ohjaus: Jim Reardon, Steven Dean Moore, Dominic Polcino, ym.
Käsikirjoitus: Ian Maxtone-Graham, Ken Keeler, Al Jean, ym.
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Jaksojen määrä: 25

-That car thief can't hold his breath forever.
- And if he can, Chief?
- Then God help us all!
 
Alun perin minun piti eilen katsella elokuvaa, mutta koska en saanut alkuillan kauneusuniani, päätin tapittaa Simpsoneita, jotka tämän yhdeksännen kauden osalta kävivät vähiin, kunnes kuukahdan ja kas, olisin hyvin voinut katsoa sen elokuvankin, sillä jaksoin valvoa hyvin niin yli yhteentoista eli suurin piirtein normaaliin nukkumamenoaikaan. No, menihän se ilta näinkin, varsinkin kun tämä viikko muutenkin vähän poikkeuksellinen elokuvien katselun osalta (siitä lisää parissa seuraavassa arvostelussa) ja sinänsä aika hieno yhdeksäs kausi tulikin saatettua päätökseen. Edellisen kauden arvostelun yhteydessä tuli kirjoitettua julki tavoite, että saan nämä kolme viimeistä omistamaani kautta katsottua ennen kesää eli käytännössä kausi per kuukausi ja tämän kauden osalta tuo tavoite ainakin täyttyi ja mikäs oli täyttyessä, kun kauden parissa viihdyin näinkin hyvin.

Aloitetaaan kuitenkin tuttuun tyyliin taas Kauhujen talolla eli Treehouse of Horror VIII -jaksolla. Tällä kertaa tarjolla oli postapokalyptisissa tunnelmissa etenevä The Homega Man, Kärpänen-parodia Fly vs. Fly sekä noitien maailmaan sukeltava Easy Bake Coven. Ensimmäisessä tarinassa Homer selviytyy lähes ainoana ydinlaskeumasta ja hän taistelee ydinpommin kautta muuttuneita mutantteja vastaan ja tämä oli oikein huvittavaa katseltavaa ja loppui varsinkin oikein hauskasti. Fly vs. Fly ei valitettavasti ihan samalla tavalla toiminut, vaan se jäi toteutukseltaan ihan vaillinaiseksi. Kyllä, Bartia oli kiva katsella kärpäsen hahmossa ja sen aikana tapahtui ihan hauskojakin juttuja, mutta en vain innostunut siitä lopusta, joka oli Kauhujen talo -asteikolla hiukan turhankin kesy ja "tavallinen". Easy Bake Covenissa sitten ollaankin menneen ajan noitavainojen parissa ja sitten paljastuukin, että Marge onkin noita, kuten siskonsakin ja lopulta näiden aikaansaannosten johdosta syntyy perinne nimeltä Halloween. Ei ehkä historiallisesti kovinkaan täsmällistä, mutta siitä huolimatta varsin hauska. Kokonaisuutena jakso ei ollut Kauhujen talojen sieltä parhaimmasta päästä, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.

Kauteen mahtui kuitenkin paljon muitakin hyviä hetkiä ja jos pitäisi joitain mainita, niin melkein joutuisi mainitsemaan kauden jokaisen jakson (mutta vain melkein). Jos nyt yrittäisi tiivistää "muutamaan" jaksoon, niin The City of New York vs. Homer Simpson aloitti kauden ihan hyvin, joskin sivuhuomiona sanottakoon, että WTC-kytkösten vuoksi jaksoa ei näytetty pariin vuoteen WTC-iskujen jälkeen. Tahti vain paranee seuraavassa, Matt Groeningin inhoamassa jaksossa The Principal and the Pauperin myötä, josta pidin erityisesti sen lopun takia, sillä se näyttää mielestäni osuvasti sitcomien logiikan eli sen, että tapahtui mitä tapahtui, niin lopussa kaikki on ihan kuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut ja niinpä seuraavat kaudet voidaan aloittaa aivan alusta (kommentaattorit eivät muistaakseni kyllä puhuneet tästä näkökulmasta, mutta minä halusin tulkita tämän loppuratkaisun eräänlaisena parodiana). Muita ehdottomasti mainitsemisen arvoisia olevia jaksoja olivat asekulttuurille irvaileva The Cartridge Family uskonkysymyksiä käsittelevä Lisa the Skeptic (pidin tästä etenkin lopussa nähtävän Lisan reaktion vuoksi), Margen kiinteistökauppiaana näyttävä Realty Bites, joulujakso Miracle of Evergreen Terrace, uskonlahkoille naurava The Joy of Sect, Kärpästen herra -parodia Das Bus, jossa viehätti muun lisäksi etenkin loppulause aivan suunnattomasti joskaan en lämmennyt Homerin internetpuuhille, Homerin sukellusveneseikkailuista kertova Simpson Tide, kauden ehdottomasti absurdein jakso The Trouble of Trillions, jossa ollaan biljoonan dollarin setelin perässä, Lisan ja Bartin välistä sisarusrakkautta ja kilpailuasetelmaa hellyyttävästi kuvaava Girly Edition, sarjan 200. jakso Trash of the Titan sekä Homerin vuorikiipeilytempauksesta kertova King of the Hill. Muut jaksot olivat vähintäänkin kelvollisia, eikä sellaisia todella huonoja lainkaan, mutta oli pitkin kautta myös sellaisia "perushyviä, mutta ei mahtavia" -jaksojakin. Edellisellä kaudella vakituisena muutoksena tapahtui Milhousen vanhempien erossa ja tällä kaudella puolestaan päätettiin Apun poikamieselämä, kun hän astui avioon jaksossa The Two Mrs. Nahasapeemapetilons. Lisäksi kauden aikana nähdään minun kaikkien aikojen suosikkini Simpsonien koostejaksoista eli laulukoostejakso All Singing, All Dancing, josta muistinkin melkein sanasta sanaan sen "Simpsonien" mielipiteen koostejaksoista (ainoastaan sana cheesy oli mielessäni vaihtunut joksikin muuksi). Noin yleisesti lauluja oli joitakin, mutta selvästi vähemmän kuin edellisellä kaudella.

Niin ja kuten Simpsonit-perinteeseen kuuluu, niin mukana seuraa iso joukko vierailevia tähtiä, joista eniten itsensä pisti likoon U2:n äijät Bono etunenässä ja Bonon maailmanparannusmentaliteetille naurettiinkin hyvin. Itseään näyttelivät myös Jay Leno ja Alex Treibeck, mutta näistä ei ollut U2:n veroisiksi hauskuuttajiksi, vaikka Lenollekin oli ihan huvittavia repliikkejä annettu (ja lisäksi hän on kommentoimassa jaksoaan). Keksittyjen hahmojen äänissä tai kertojana kunnostautuivatkin sitten Steven Weber, Brendan Fraser, Helen Hunt, Rod Steiger, James Earl Jones sekä Martin Sheen.

Ekstroina on tuttuun tyyliin joka jaksoon kommenttiraidat ja niin paljon kuin niistä tykkäänkin, niin ajattelin jo ensimmäisen jakson (The City of New York vs. Homer Simpson) kohdalla hieman hampaita kiristellen, että onko ne nyt ruvennut jokaisesta jaksosta tekemään kaksi kommenttiraitaa (se olisi ollut jo vähän liikaa), mutta ei, kyseinen ominaisuus jäi (onneksi) vain siihen jaksoon ja sekin johtui vain siitä, että tekijät olivat halunneet jakson ohjaajan tai käsikirjoittajankin kommentoivan jaksoa ja se ei päässyt ensimmäiseen äänitykseen. Olihan kaudessa toinenkin kahden kommenttiraidan jakso (Lisa the Simpson), mutta toinen kommentaari on piilotettuna ominaisuutena; siinä pitkään sarjassa työskennelleet Bill Oakley ja Josh Weinstein jättävät jäähyväisensä sarjalle ja kyseinen jakso oli heidän viimeisensä. Noin muuten tarjolla oli tuttuun tyyliin kosolti mainoksia, poistettuja kohtauksia sekä animaatioluonnoksia, mutta myös pätkä The Simpsons Moviesta, joka oli boksin ilmestymisen aikaan vasta tuloillaan.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Klassikko (tällä kertaa ihan oikeesti. :D)

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Midsommer - kauhujen juhannus

Alkuperäinen nimi: Midsommer
Ohjaus: Carsten Myllerup
Käsikirjoitus: Rasmus Heisterberg
Pääosissa: Kristian Leth, Laura Christensen, Tuva Novotny
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 93 min


- Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Christianin (Kristian Leth) sisko Sofie (Lykke Sand Michelsen) tekee itsemurhan ja Christian on surun murtamana. Kahden kuukauden päästä koittaa juhannus ja surustaan vähitellen toipuva Christian lähtee ystäviensä kanssa Tanskasta Ruotsin puolelle yhden kaveruksen, Trinen (Laura Christensen) vanhempien omistamalle maalaistalolle. Aluksi aika menee hauskaa pitäessä, mutta yön tullessa alkaa tapahtua kummia ja Sofielle kuulunut avaimenperä seuraa Christiania aina, kun jotain tapahtuu. Ihan kuin joku haluaisi kertoa Christianille jotain, mutta kuka ja mitä...

Kuulostiko elokuvan juonikuvaus tutulta? Jos niin, niin ei ihmekään, sillä kyseessä on pari viikkoa katsomani Verenpunaisen kesän alkuperäinen versio, jonka poikkeuksellisesti katsoin vasta kyseisen uudelleenfilmatisoinnin jälkeen, mutta kun ehdin pistää jenkkiversion pyörimään ennen kuin alkuteksteissä näiden elokuvien yhteys minulle paljastui, niin en vaihtanut sitten enää levyjä. Kerran näin päin, ajattelin tuolloin, mutta nyt en ole ihan varma, oliko se ihan paras idea, sillä se saattoi viedä vähän tehoja tältä alkuperäiseltä versiolta, mutta täysin varma en ole, sillä jotenkin päällimmäisesti jäi sellainen tunne, etten olisi pitänyt Midsommer - kauhujen juhannuksesta juuri yhtään sen enempää, vaikka olisikin jäänyt tuo jenkkiversio väliin.

Elokuva siis kertoo päällisin puolin saman tarinan kuin tuo uudelleenfilmatisointi, mitä nyt joitakin pieniä yksityiskohtia oli toisin ja tietyt kohtaukset eri paikoissa. Niinpä elokuva ei tarjonnutkaan juurikaan mitään uutta verrattuna myöhempään versioonsa, mutta yritin ainakin olla välittämättä tästä asiasta siinä täysin juurikaan onnistumatta; ties kuinka monta suurin piirtein samaa kaavaa (ei tämän tarinan kanssa) noudattavia slashereita olenkaan katsonut, joten miksen voisi onnistua ajattelemaan näitäkin kahta elokuvaa erillään? No, kuten sanoin, niin ei se niin helppoa ollutkaan ja niinpä seurasinkin elokuvaa lähinnä tyyliin "Ai nyt tapahtui tämä ja tämä ja tämä...". Yritin kyllä repiä lisää mielenkiintoa siitä, että vertailin näiden kahden version eroavaisuuksia, mutta se onnistui vain puolittain. Näistä eroavaisuuksista voisi mainita esimerkiks sen, että erinäisten hahmojen (esimerkiksi päähenkilön) sukupuolet olivat erit kuin tässä uudemmassa versiossa ja Sofien kuolema ei ollut flashbackina vaan elokuvan alussa. Mitä tulee sitten itse elokuvan jännittävyyteen, niin voi olla, että koska olin jo typeryyksissäni katsonut tästä elokuvasta tehdyn uuden version, niin tämä ei onnistunut sitten jännittämään yhtä paljon, mutta sitten taas minulle jäi tästä sellainen kuva, että vaikka en olisikaan nähnyt tuota toista versiota, niin silti se vaikutus olisi jäänyt vähän puolitiehen, sillä välillä elokuva kauhuaineksiltaan huolimatta tuntui hyvin tyypilliseltä pohjoismaalaiselta kevyeltä draamakuvaukselta. Kuitenkin elokuva oli ihan kelpoa katseltavaa, että vaikka elokuvan olinkin tavallaan nähnyt jo kerran, niin ei tämänkään parissa aika tylsäksi käynyt. Elokuva päättyi päähahmon kannalta vieläkin mukavammin kuin jenkkiversiossa. Mukana Suomi-viittaus.

Näyttelijät olivat ihan kelpoja ja heistä kyllä jotenkin paistoi läpi pohjoismaalaisuus (tai sitten se johtui vain siitä kuvauksesta). Päähenkilön heilan, eli tässä elokuvassa Trinen ja uuden "kilpakosijan" (Tuva Novotny) fiilikset toisistaan tuli jotenkin paremmin (siis aidommin) mielestäni esille kuin Verenpunaisessa kesässä, joten siltä osin tämä onnistui paremmin. Noin muuten näyttelijät tuntuivat aika perinteisiltä pohjoismaalaisilta kauhuelokuvien näyttelijöiltä (vertailukohtana siis lähinnä norjalaiset lähesteinikauhuelokuvat), eli ei nyt mitenkään silmäänpistävän huonoja, mutta ei myöskään järin mieleenpainuviakaan.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Klassikko

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Project 1001, osa 149/1001: Fight Club

Alkuperäinen nimi: Fight Club
Ohjaus: David Fincher
Käsikirjoitus: Jim Uhls
Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 133 min


- Pretend you're me, make a managerial decision: you find this, what would you do?
- Well, I gotta tell you: I'd be very, very careful who you talk to about that, because the person who wrote that... is dangerous. And this button-down, Oxford-cloth psycho might just snap, and then stalk from office to office with an Armalite AR-10 carbine gas-powered semi-automatic weapon, pumping round after round into colleagues and co-workers. This might be someone you've known for years. Someone very, very close to you.
 
Nimettömän kertojan (Edward Norton) elämästä tuntuu puuttuvan se jokin, mikä pitäisi hänet henkisesti elossa ja sen lisäksi hän kärsii unettomuudesta. Puolisarkastisen kommentin jälkeen hän päätyy kivessyövästä kärsivien tukiryhmään, jossa hän päästää tunteensa valloilleen ja seuraavana yönä hän nukkuu kuin tukki ja hänestä tulee tukiryhmäaddikti. Yhdessä tapaamisessa hän tapaa toisen "tukiryhmäturistin", Marlan (Helena Bonham Carter), minkä vuoksi häneltä menee suurin into tukiryhmiin. Vielä rajummin tuo into katkeaa, kun hän tapaa Tyler Durdenin (Fight Club), jonka kanssa hän perustaa kuin puolivahingossa tappelukerhon, jossa voittoja ei lasketa, vaan tärkeintä on itse tappeleminen, mutta vähitellen Tyler kasvattaa kerhosta jotain aivan, mutta mitkä ovat hänen suunnitelmansa ja kuka hän itse asiassa oikein onkaan...

Minusta on parin viime viikon aikana tuntunut siltä, että edellisestä 1001-elokuvasta on ikuisuus, mutta tuossa kun eilen tarkistin asiaa, niin eihän siitä edellisestä 1001-elokuvasta olekaan kuin vajaa kaksi kuukautta (no sekin on aika pitkä aika). Lisäksi olin ajatellut, että olen katsonut tänä vuonna ehkä pari 1001-elokuvaa, mutta näköjään niitäkin on kulutettu jo 11. Niin ja jos joku on ehtinyt luulla tahdin hiipuvan pitkähkön tauon vuoksi, niin erehtyy kunnolla, sillä nythän tahti vasta tästä paranee ja tästä tulleekin tätä menolla huippuvuosi katsottujen 1001-elokuvien osalta. Ensi viikolla starttaa viime vuodelle tarkoitettu niin sanottu virallinen 1001-putki (siitä lisää kyseisen putken avauspostissa), jonka jälkeen 1001-elokuvat eivät suinkaan lopu, vaan niitä tulee tasaiseen tahtiin senkin jälkeen, varsinkin kun tuossa eräs tuttuni myi ison dvd-kokoelmansa pois ja valitsin sieltä ison nipun elokuvia ja yhtenä ostokriteerinä oli se, että 1001-elokuvat nappaan pois alta. Sitten taas syksyllä tilailen lisää 1001-elokuvia täsmäostoksina, ja hyvässä lykyssä saan aloitettua niiden katsomisen vielä tämän vuoden puolella, joten riittäähän näitä... mutta se tästä aiheesta tällä kertaa.

Miten kertoa elokuvasta, josta sen sisällössä paljastuvien sääntöjen ykkös- ja kakkospykälien mukaan ei saa puhua mitään? Vai koskiko ne säännöt vain itse tappelukerhoa vai myös koko elokuvaa? Fight Club kuin Fight Club, siitä ei kuitenkaan puhuta? Pitikö niihin sääntöihin tällaisia aukkoja jättää? No, siitäkin huolimatta, että joku nyt tulee vetämään minua turpaan, aion puhua elokuvasta jotain ja sisällyttää arvosteluuni myös itse tappelukerhonkin; tulkoon joku lyömään jos kokee tarvetta, mutta vain tästä syystä, ei esimerkiksi antamieni pisteiden vuoksi. Olen nähnyt tämän yhden kerran ja kyseinen kerta on takuuvarmasti ollut aika lähellä elokuvan ilmestymistä ja olen melko varma, että olen tykännyt siitä tuolloin. En muistanut elokuvasta etukäteen juuri mitään muuta kuin sen elokuvan aikana tulevan suuren twistin, mutta se tuntui olevan tarpeeksi. Nimittäin vaikka elokuva ei nytkään missään nimessä huono tapaus ollutkaan, niin sen parhaan vaikutuksen tekeminen oli nyt mahdotonta ja tuntuikin, että Fight Club olisi saanut minulta paremmat pisteet, jos olisin nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa.

Elokuva on noin päällisin puolin ihan toimiva paketti. Aluksi tarinaa viedään kertojanäänellä minä-muodossa eteenpäin, mikä auttaa suuresti pääsemään päähenkilön pään sisälle ja siten hänen ajatusmaailmaansa. Tarinaa viedäänkin eteenpäin tämän kertojanäänen avulla eteenpäin ja tämän avulla tapahtumiin saadaan selvästi erilainen, mutta takuulla positiivinen näkökulma. Vaikka kertojanääntä ei unohdeta muustakaan elokuvasta, niin se vähenee lähes olemattomiin siinä vaiheessa, kun kertoja tapaa Tylerin. Tästä sitten alkaa heidän yhteinen taival, mikä sitten johtaa lopulta näiden tappeluiden järjestämiseen ja vaikka tapaamisen ja ensimmäisten tappeluiden välillä tapahtumien kulkua seurasikin ihan uteliaasti, niin mitään suurta ahaa-elämystä en saanut. Itse tappelut olivat kivoja varsinkin sen jälkeen, kun siitä hommasta tuli organisoidumpaa ja tappeluille ja tappelukerholle laadittiin kunnon ohjeet. Myös tappelukerhosta tuleekin jotain aivan muuta, päästään viimein näkemään, että Tylerilla on aivan omat suunnitelmansa mielessään ja näiden suunnitelmien valmistelua ja toteuttamista oli ihan jännä seurata elokuvan jokseenkin karuun loppuun asti. Elokuvassa oli lisäksi hyvin kirjoitetut dialogit ja myös kertojan monologit tuntuivat astetta fiksummilta ja niitä oli kiva kuunnella, ainakin suurimmaksi osaksi.

Elokuvassa on vain yksi iso vika: se suuri juonenkäänne yhdessä vaiheessa elokuvaa, mikä selvästi laski elokuvanautintoa, sillä vaikka tuo juonenkäänne toimii kerran, niin ei todellakaan enää toista kertaa. Tämän elokuvan kohdalla kun se niin sanottujen "twistielokuvien" kaava ei toiminut, eli se että tarkkailen itsekin tapahtumien etenemistä hieman toisesta näkökulmasta kuin ensimmäisellä kerralla ja yritän löytää mahdollisia vihjeitä. Kyllä, minä tein noin tässäkin elokuvassa, mutta kun tämänkaltainen "jälkitarkastelu" ei tuonut elokuvaan mitään uutta nostetta, niin kyllähän se vähän masensi. Varsinkin kohtaukset, joissa oli vähintään kaksi kolmikosta kertoja, Marla ja Tyler, tuntuivat jotenkin pakkopullalta ja toivoin niiden olevan nopeasti ohi, varsinkin kun ne tuntuivat olevan yhtä vihjeiden viljelyä alusta loppuun. Sen olin kyllä muistanut väärin, missä kohdin tämä suuri twisti tapahtuu ja ilokseni huomasinkin elokuvan jatkuvan jokseenkin pitkään vielä senkin jälkeen ja tämän jälkeen näistä Tylerin ja kertojan yhteisistä kohtauksista, myös siitä tappelusta, nauttikin selvästi enemmän, kun asetelmat oli päähenkilöillekin selvillä.

Edward Norton on jäänyt minulta viime vuosina tyystin noteeramatta, vaikka on hän joissakin elokuvissa ollut viime aikoinakin, mutta jotenkin ei häneen ole tullut törmättyä sitten hänen uransa alkuaikojen, sillä olen nähnyt häneltä neljä elokuvaa ja kaikki sijoittuvat hänen uransa alkupäähän. Näyttelijänä hänessä ei ole kuitenkaan mitään valittamista, vaan oli kertojan roolissa kuin omiaan, oli kertoja sitten nössöllä asenteella liikenteessä tai machoilemassa tappelukerhossa. Nortonia paremmaksi kuitenkin pisti Brad Pitt, joka tahtoi varastaa koko show'n Nortonilta, eikä syyttä. Pitt nimittäin tulkitsi Tyleria hyvinkin aidosti jopa silloin, kun Tylerista alkoi näkyä ei niin lieviä suuruudenhulluja piirteitä ja melkein, mutta vain melkein, hänen ansiostaan elokuva olisi ansainnut puoli pistettä enemmänkin. En ollut onnistunut kiinnittämään Helena Bonham Carteriin minkäänlaista huomiota ennen Kuninkaan puhetta, joten ihan hupaisa kontrasti on Bonham Carterin tämän elokuvan ja Kuninkaan puheen hahmon välillä on. Bonham Carterin hahmo Marla tahtoi ajoittain jäädä vähän karikatyyriksi.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Midsommer - kauhujen juhannus

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Pimeä puoli

Alkuperäinen nimi: The Dark Half
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: George A. Romero
Pääosissa: Timothy Hutton, Amy Madigan, Michael Rooker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 116 min
 
- I thought you knew about this stuff?
- I don't know about of any of it, nobody does. Except the Almighty, and He seems to be on sabbatical.
 
Thad Beaumontilta (Timothy Hutton) joutui pikkupoikana leikkaukseen, koska hän sai aina kohtauksia sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut jotain. Hänen sisältään löytyi kohdussa hänen päähänsä asettunut kuollut kaksonen, jonka olemassaolo selvisi vasta leikkauksessa. Vuosikymmeniä myöhemmin Thad on kirjailija, joka on juuri saanut valmiiksi niin kutsutun esikoiskirjansa, mutta todellisuudessa hän on kirjoittanut vuosikaudet toisenlaisia kirjoja salanimellä George Stark. Salaisuus on vaarassa tulla esille väärältä suunnalta, joten Thad itse tulee asian kanssa julkisuuteen ja ikään kuin hautaa Starkin lopullisesti. Hyvin pian tämän jälkeen Starkin hautaamiseen osallistuneet henkilöt (siis ollen toimittajat, valokuvaajat ja sen sellaiset) alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen ja kaikki merkit viittaavat Thad Beaumontiin...

Koin pienen yllätyksen, kun havaitsin, että George A. Romero on tehnyt Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan ja itse asiassa olen kokenut tämän yllätyksen jo kahdesti eli silloin ostaessani tämän elokuvan viime elo-syyskuun aikoihin, mutta ajan myötä asia oli poistunut mielestäni ja koinkin uuden yllätyksen sitten eilen. Itse Kingin kirja lukeutuu omiin suosikki-Kingeihini, vaikka olen lukenutkin sen vain kerran, mutta muistan pitäneeni siitä aika mielettömästi sen jälkeen, joskaan en muistanut siitä etukäteen kuin muutaman seikan. Niinpä ajattelinkin, että kun ohjaajana kerran on George A. Romero ja kirja yksi suosikeistani, niin elokuva ei vaan voi epäonnistua ja kas, oikeassa olin, sillä Pimeä puoli kuuluu ehdottomasti niiden parempien King-filmatisointien joukkoon.

Itse tarinasta täytyy tietenkin antaa tunnustus Kingin suuntaan, mutta Romero on kyllä onnistunut muokkaamaan siitä aika onnistuneen käsikirjoituksen. Niinpä elokuva onnistuu pitkälti vangitsemaan sen tunnelman, mikä minulla hämärien muistikuvien mukaan kirjaa lukiessani oli ollutkin ja niinpä elokuvassa riittikin jännitystä yllin kyllin ja niinpä elokuvan parissa oli helppo viihtyä ja jopa vähän säikkyäkin. Tarina oli minusta hieno ja kekseliäs ja se sisälsi paljon hyviä aineksia, ja minä pidin kyllä siitä, ettei tappajan henkilöllisyyttä paljastettu liian aikaisin, mutta ei jätetty myöskään ihan viime tinkaan. Niinpä eri mahdollisuuksilla sai pitkän aikaa leikitellä. Ehkä tämä sheriffin (Michael Rooker) mukavuus Beaumontia kohtaan meni hieman yli, vaikka Beaumont olikin tyyliin ainoa epäilty. En tosiaan muista paljoakaan kirjan sisällöstä, mutta ainakin elokuva tuntui ihan siltä kuin se olisi uskollinen Kingin romaanille. En ole varma, olinko pistänyt asiaa merkille kirjaa lukiessani, mutta minulle ainakin tuli moneen kertaan mieleen Beaumontista King ja George Starkista luonnollisesti Kingin pseudonyymi Richard Bachman ja eikös vaan siitä mainittu IMDB:n triviasivullakin. Ainoa kunnon asia, minkä muistin elokuvasta, oli sen loppumiljöö, vaikka tapahtumien tarkkaa kulkua en muistanutkaan. Niinpä en ole varma, miten tarina päättyy itse kirjassa, mutta ainakin tässä elokuvassa loppu oli se heikoin lenkki, enkä saanut tappajan todellisesta kuolemasta oikein mitään irti, vaikka kohtaus olikin alkanut oikein kivasti. No, ainakin elokuva pisti minut haluamaan päästä lukemaan kirja uudestaan ja kiroamaan sitä, että minulla on niin paljon luettavaa jo ennen sitä. Yhtenä ihan triviaalisena seikkana sanottakoon, että oli kiva palata taas pitkästä aikaa Castle Rockiin, sillä kuten Kinginsä lukeneet tietänevät, siihen paikkaan kasvaa kiinni.

Timothy Hutton oli ihan hyvä kaksoisroolissaan, vaikka välillä kun Beaumontissa tuli esiin georgestarkmaisia eleitä, niin hän näytti kyllä hivenen karikatyyrimaiselta, mutta kokonaisuudessaan hän oli ihan hyvä kauhuelokuva-asteikolla ajateltuna. Varsinkin George Starkina hän oli sopivan häijyn oloinen. Michael Rooker (Cliffhanger) oli aika tyypillisen oloinen pikkukaupungin sheriffi niin, että hahmo olisi melkein suoraan voitu siirtää moniin muihin pikkukaupunkien "arjesta" kertoviin elokuviin tai tv-sarjoihin. Mukana menossa: Tom Mardirosian (Kylmä rinki).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Fight Club

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Room 666

Alkuperäinen nimi: Chambre 666
Ohjaus: Wim Wenders
Käsikirjoitus: Wim Wenders
Pääosissa: Chantal Akerman, Michelangelo Antonioni, Maroun Bagdadi, ym.
Valmistusmaa: Ranska, Länsi-Saksa
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 43 min
 
- Onko elokuva taiteenmuotona kuolemassa?

Hotellihuone, videokamera ja elokuvaohjaaja. Joukko elokuvaohjaajia käy Cannesin elokuvajuhlien aikana hotellihuoneessa numero 666 puhumassa elokuvan tulevaisuudesta kukin yksitellen. Heille annetaan tehtäväksi kertoa näkemyksensä ylläkin nähtävästä kysymyksestä ja niin he myös tekevät vain videokamera, äänityslaite ja satunnainen tv:stä tuleva kuva seuranaan. Ei haastateltavaa, vain he itse puhumassa aiheesta sen verran kuin keksivät jutun juurta, mutta miltä näyttikään elokuvan tulevaisuus alan ammattilaisten mielestä vuonna 1982?

Monet virstanpylväät, kuten monet sataluvut (en kaikkia) ohitan yleensä olankohautuksella, mutta kun tuossa viime kesän lähestyessä loppuaan havaitsin, että seuraava ostokseni olisi kokoelmani 666. nimike; saatoin junailla tämän niin, että ostin edellisellä ostosreissulla juuri sen verran leffoja, että nimikkeitä olisi yhteensä 665, mutta en ole tästä enää läheskään varma. Niinpä oli vain luontevaa etsiä käsiini elokuva, jonka alkuperäisessä nimessä mainittaisiin luku 666, mutta ei ollutkaan niin helppo temppu kuin luulin. Kyllähän niitä 666-luvun sisältäviä (kauhu)elokuvien nimiä tuli vastaan, mutta niistä kaikista puuttui yksi vähimmäisvaatimuksista eli englanninkielinen tekstitys, joten en saanut haalittua itselleni kauhuelokuvaa; sitten taas esimerkiksi Ennustus-leffan uusintaversion vaihtoehtoisessa nimessä on kyllä luku 666, mutta ei siinä alkuperäisessä nimessä, niin jäi sekin sitten ostamassa. Onneksi tämä dokumentti sentään löytyi, että sain tämän päähänpinttymäni suoritettuani, mutta kiinnostavasta aiheesta huolimatta Room 666 jäi vähän keskinkertaiseksi.

Dokumentissa on tosiaan aika pelkistetyt puitteet, sillä hotellihuoneessa ei ole muuta tärkeää kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitut asiat. Dokumentin ohjaaja Wim Wenderskin pysyy (pääosin) poissa huoneesta, kun muut ohjaajat päästetään ääneen. Taustalla näkyy sitten tv:stä muun muassa soutua, tennistä, piirrettyjä, mustavalkoista elokuvaa ja paljon muuta ja pistääpä pari ohjaajaa tv:n kokonaan pois päältäkin. Siinä ohjaajat sitten horisevat kukin näkemyksensä elokuvasta ja televisiosta ja kaikesta. Sinänsähän tämä dokumentti olisi voitu tehdä tänäkin vuonna, sillä juttujen perusasetelmat kuulosti sellaisilta, että ne olisi voitu lausua vaikka tänään, mutta en sitten tiedä, olisiko se niin mielenkiintoista. Sen sijaan kun haastattelut sijoittuvat lähes 30 vuoden päähän, niin nämä jutut olivat kiinnostavia nimenomaan jälkitarkastelun mahdollisuuden vuoksi eli toisin sanoen siksi, että pystyi tarkkailemaan kuinka hyvin ennustukset pitivät paikkaansa.

Valitettavasti vain suurimmalla osalla ohjaajista tuntui olevan se käsitys, että elokuva oli kuollut tai kuolemaisillaan jo dokumentin tekovuonna, joten dokumentin anti jäi vähän heikoksi, mutta näidenkin puheenvuorojen aikana aihetta käsiteltiin kuitenkin sen verran eri tavoin (tv:n keksiminen oli yksi suosituimmista syyllisistä), että mielenkiintoa oli kyllä nähtyä kohtaan paljon. Sitten taas mahtui mukaan muutama vastarannankiiskikin, kuten esimerkiksi (ilokseni) Steven Spielberg, joka tuolloinkin jaksoi uskoa elokuvan tulevaisuuteen, vaikka haukkuikin ahneet studiopomot aika maanrakoon. Toisaalla sitten yksi ohjaajista vetosi sopeutumiseen ja ennustipa jopa, että tulevaisuudessa pankkipalveluja voisi käyttää videoiden kautta; ei ollut  nyt niin kaukana totuudesta. Ihan hauskaa muuten oli huomata, miten eri ohjaajat suhtautuivat kuvaustilanteeseen ja mukana oli muun muassa pieni huomio siitä, että ohjaaja oli sijoitettu niin, ettei hän voi katsoa tennistä samalla, kuten myös tv:n pistämistä pois päältä ja jopa kenkien ottamista pois jalasta, koska kysymys on niin vaikea. Olipahan joukossa myös yksi turkkilainen, Yilmaz Güney, jonka kohdalla Wenders kävi pistämässä päälle vain ääninauhan, koska ohjaaja piilotteli viranomaisilta, jotta häntä ei luovutettaisi Turkkiin.

Vielä alussa ajattelin, että dokumentista saattaisi tulla ihan kunnolla kiinnostava, kun ensimmäinen haastateltava puhui aiheesta monenmoista minuuttia, mutta pian minut pudotettiin ikävällä tavalla maanpinnalle, kun mukana oli joukko ohjaajia, jotka lausuivat vaan muutaman lauseen toisten lörpötellessä (onneksi) pidempään ja onneksi Spielberg kuului tähän joukkoon. Siitä pitää antaa vähän noottia, että elokuvassa esiteltiin alussa puhujat esiintymisjärjestyksessä, mutta sitten kun heidät päästettiin ääniin, nimiä ei mainittu enää, ja kun minä en noita ohjaajia silleen tunne, niin ei voinut olla monestikaan täysin varma, kuka sanoi mitäkin. Vaikka kansallisuuksista (yksi sanoi olevansa Filippiineiltä) ja kielistä jotain voisikin päätellä, jos jaksaisi etsiä tietoja, mutta jälkikäteen on sitten enää hyvin vaikea muistaa, mitä kukin oli sanonut. Niin ja en sitten tiedä, kuinka pinnalla nämä ohjaajat oikeasti olivat vuonna 1982, kun en kaikkia tuntenut edes nimeltä (no, kaikki oli ainakin Cannesissa), mutta olisin minä voinut hyväksyä joukkoon myös muitakin suuren massan suosikkeja kuin vain Spielbergin. Sitten taas olihan mukana muun muassa Werner Herzog, Jean-Luc Godard ja R.W. Fassbinder, joten minullekaan täysin tuntemattomia ne muut ohjaajat eivät olleet, vaikka Herzogin ja Fassbinderin tunnenkin lähinnä nimeltä näkemättä heidän yhtäkään elokuvaa vielä. Sitten taas huomasin, että yhden haastateltavan, Michelangelo Antonionin, elokuva on tulossa katseluunkin tässä joskus kuukauden päästä.

Kokonaisuutena siis ihan mielenkiintoinen katsaus elokuvan tulevaisuuteen, mutta joidenkin puheilta olisin vaatinut enemmän pituutta ja syventymistä aiheeseen, jotta tästä olisi tämän enempää irti. Aiheesta on keskusteltu myös myöhemmin, vuonna 1995, mutta en ole varma, tulenko tuota koskaan hankkimaan, mutta jos heikko hetki iskisi, niin mitä jottei.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pimeä puoli

torstai 24. maaliskuuta 2011

The Postman Fights Back

Alkuperäinen nimi: Xun cheng ma
Ohjaus: Ronny Yu
Käsikirjoitus: Kang Chie Chun, Siu Fung Koo
Pääosissa: Ka-Yan Leung, Yat Chor Yuen, Yun-Fat Chow
Valmistusmaa: Hong Kong
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 95 min
 
- Kuinka moni tietää suunnitelmistamme?
- Vain me.

Ma (Ka-Yan Leung) on kävelevä postinkantaja Kiinan (ilmeisesti vuoden 1911) vallankumouksen jälkimainingeissa. Hänen työnsä on jatkuvasti vaakalaudalla niin rautateiden rakentamisen kuin joka puolella lymyilevien roistojen vuoksi. Eräänä iltana hänen luokseen tulee Yao Jien (Yat Chor Yuen), joka on varastanut roistoilta ja pian roistot ovat heidän kimpussaan, mutta Yao Jienin vanha tuttu Hu (Yun-Fat Chow) pelastaa heidät rökitykseltä tai jopa kuolemalta. Hu tarjoaa heille lähetyksenkuljetuskeikkaa, mutta he eivät saa missään nimessä avata laatikoita matkan aikana. Matkalle lähtevät myös Man hyvä ystävä ja räjähdemestari Bu (Mei Sheng Fan), Hun palkkaama Fu Jun (Yun-Fat Chow) sekä ylimääräisenä riesana myydyn siskonsa takaisin haluava Guihua (Cherie Chung). Matka on kuitenkin pitkä ja täynnä roistoja, joten pääsevätkö he ajoissa määränpäähänsä ja mitä kummaa laatikot sisältävätkään?

Sitten sarjaamme jotain ihan muuta. En ole taistelulajielokuvien suuria ystäviä (tai siis, en ole tutustunut niihin) ja aasialaisista taistelulajien taitajista en tiedä kuin Bruce Leen, Jackie Chanin ja Jet Lin, mutta yhtäkään heidän niin sanotusti aitoa vakavahenkistä The Forbidden Kingdom - Kaksi mestaria pääsee kai lähimmäksi, eikä sekään sieltä vakavimmasta päästä vissiin ollut. Tämä tuli oikeastaan hommattua vain siksi, että satuin bongaamaan tämän eräästä Rauman leffakaupasta ja siellä lähinnä Hollywood-tuotosten rinnalla tämä pisti erityisellä tavalla silmään. Mitäänhän en siis ollut tästä elokuvasta kuullut etukäteen, enkä ollut (enää) varma edes valmistumisvuosikymmenestä, mutta loppujen lopuksi The Postman Fights Back osoittautui ihan kivaksi taisteluleffaksi.

Niin siis, enhän minä elokuvaa ostaessani tiennyt tämän olevan taisteluleffa, mutta stereotyyppisen näkemykseni pohjaltahongkongilaisia elokuvia kohtaan arvasin elokuvan genren ja arvaukseni osoittautui heti alkumetreillä todeksi, sillä ensimmäistä taistelukohtausta ei tarvinnut kauan odotella. Tarina pääsi oikeastaan kunnolla starttaamaan vasta tämän ensimmäisen taistelun jälkeen ja kun se lähti käyntiin, sitä oli ihan kiva seurata. Tätä seikkaa edesauttoi isoa lähetystä viemään lähteneiden sekä heidän matkan aikana tavanneiden ryhmän uusien jäsenten suuri määrä, mikä tiesi jatkuvia epäilyksiä kunkin mukaan lähteneen henkilön oikeista motiiveista. Lisäksi olin hyvin utelias sen suhteen, mitä laatikot sisälsivät. Matkalla sitten tavataan kerran jos toisenkin näitä rosvoja ja niistä tavalla tai toisella selviytymisen jälkeen yhä useampaan kysymykseen saadaan vastauksia, mutta isojen laatikoiden sisältö pysyy salaisuutena lähes loppumetreille asti; arvasin muuten laatikoiden sisällön väärin, mutta silti aikalailla oikein motiivin niiden lähettämiselle. Pieniä yllätyksiä (kuten joidenkin petturien henkilöllisyys) mukaan mahtui, mutta kokonaisuutena elokuvaa katsoi melkein kuin mitä tahansa aika perusaskelmin etenevää fiktiivistä matkakertomusta, mitä nyt näiden henkilöiden matkanteko oli taisteluiden sävyttämä.

Taisteluelokuvat ovat elokuvien suhteen jäänyt aika vähälle huomiolle, joten elokuvien martial art -taisteluiden koreografiat eivät ole minulle järin tuttua, mitä nyt muutamista Hollywood-versioista. Luulen, että kyseisestä asiasta johtuen en kyennyt suhtautumaan näkemiini taisteluihin niiden vaatimalla vakavuudella, vaan monissa taisteluissa minua rupesi vain naurattamaan (en sano, että tämä oli vain huono juttu). Tähän toki vaikutti se, että taisteluissa muutamalla tyypillä oli vastassa moninkertainen määrä vihollisia, mutta silti nämä roistot tahtoivat saada turpaansa kerta toisensa jälkeen taisteluelokuvien perinteiden mukaisesti. Toisaalta sitten en tiedä, voiko kukaan suhtautua vakavasti esimerkiksi kohtaukseen, jossa lentää useita heittotähtiä samanaikaisesti ja sankarimme heittäytyy niiden lentoratojen välistä silleen nätisti. Olihan mukana ihan hyvinkin maistuvia taistelukohtauksia, mutta sitten taas minua häiritsi vähäsen se, että monet taistelukohtauspätkät oli toteutettu niin, että kohtaukseen leikataan juuri iskun tai väistöliikkeen tapahtuessa ja siten monista pätkistä olikin vaikeaa hahmottaa, mitä juuri oli tapahtunut. Taisteluissa kuitenkin on sopivasti vaihtelua, joten sen puoleen homma toimi, sillä mukana oli niin perinteisiä maalla käytyjä taisteluita, mutta mukaan mahtui myös taistelu ninjaa vastaan sekä taistelu jäällä.

En yleensä liiemmin välitä katsella mahdollisesti spoilaavia trailereita, mutta yleissivistykseni näihin honkkarileffoihin on niin alkukantimissa, että päätin elokuvan jälkeen katsoa levyn tarjoamat trailerit ja mitä muutamaa Bruce Lee  -elokuvan traileria katselin, niin niissä niiden taistelukohtausten intensiivisyys oli aivan toista luokkaa.

Yun-Fat Chow on suurelle yleisölle tuttu ainakin Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -elokuvasta, ja vaikka itse en kyseistä elokuvaa ole luultavasti kokonaan jaksanut katsoa (yritin joskus ilmestyttyään, mutta tuloksetta), eikä siten hänestä mitään mielikuvia olekaan, niin ihan hyvin hän ainakin tässä elokuvassa näytteli ja taisteli ja samaa voisi sanoa myös muista pääosahemmoista, joskaan eihän minulla juuri vertailukohtia ole. Guihuaa näytellyt Cherie Chung oli aika nätti.

Pisteitä: 3/5

PS. Vähän olen kyllä pettynyt mainittuihin levyllä olleisiin trailereihin, sillä vaikka mukana oli muutaman hieman tuntemattomammankin martial arts -taitajan elokuva, niin suuri osa trailereista mainosti Bruce Leen, Jet Lin ja Jackie Chanin tähdittämiä elokuvia ja näiden elokuvathan on jokaisen genreen tutustumisen aloittavallekin varmaan hyvin helposti löytävissä, joten olisin kyllä kaivannut vähän enemmän tuntemattomampien näyttelijöiden elokuvien trailereita.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Room 666

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Paholaisen asianajaja

Alkuperäinen nimi: The Devil's Advocate
Ohjaus: Taylor Hackford
Käsikirjoitus: Jonathan Lemkin, Tony Gilroy
Pääosissa: Keanu Reeves, Al Pacino, Charlize Theron
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 138 min
 
- That day on the subway, what did I say to you? What were my words to you? Maybe it was your time to lose. You didn't think so.
- Lose? I don't lose! I win! I win! I'm a lawyer! That's my job, that's what I do!
- I rest my case.
 
Floridassa asuva Kevin Lomax (Keanu Reeves) on huippuasianajaja, joka ei ole hävinnyt yhtäkään tapausta yli 50 oikeuskäsittelyn aikana, vaikka hän itse olisikin pitänyt joitakin asiakkaitaan syyllisinä. Niinpä hän saa kutsun New Yorkiin valitsemaan valamiehistöä, mutta hänelle tarjotaankin vakinainen työpaikka ja neuvoteltuaan asiasta vaimonsa Mary Annin (Charlize Theron) kanssa he muuttavat New Yorkiin, vaikka Lomaxin äiti (Judith Ivey) pitääkin New Yorkia uutena Babylonina. New Yorkissa yksi asianajotoimiston omistajista John Milton (Al Pacino) ottaa Lomaxin siipiensä suojiin. Selviydyttyään ensimmäisestä, hieman poikkeuksellisesta tapauksesta voittajana, Lomax saa mahdollisuuden edustaa erittäin suurta asiakasta Alexander Cullenia (Craig T. Nelson), jota syytetään kolmoismurhasta. Miten Lomax mahtaa selviytyä tehtävästä samaan aikaan kun hän etääntyy vaimostaan, joka tulee vähitellen henkisesti sairaaksi ja mitä suunnitelmia Miltonilla todellisuudessa on Lomaxin suhteen...

Kappas. Toinen Keanu Reeves -elokuva peräkkäin, mitä en kunnolla tiedostanut vasta kuin eilen illalla, vaikka hyvin tiesinkin, ketkä tässä elokuvassa ovat pääosassa, ja vaikka olen viime aikoina hyvin tarkkaan katsellutkin alati laskevaa katsomattomien dvd:iden pinon lähiaikoina katsottavien elokuvien joukkoa (joskin tuo pino tulee kasvamaan taas hyvin pian niin, että yksi pino ei riitäkään). Tämän elokuvan luulen nähneeni ainoastaan kerran aiemmin ja siitäkin on varmaankin se kymmenen vuotta aikaa, joten suurimman osan elokuvan tapahtumista olin ehtinyt jo unohtaa tässä matkan varrella, vaikka ikävä kyllä se lähellä loppua koettava twisti olikin syöpynyt liiankin hyvin mieleeni. Siitä huolimatta Paholaisen asianajaja on edelleen ihan kohtuuhyvä elokuva, jonka parissa viihtyi ihan hyvin.

Tarina alkaa kuin mikä tahansa oikeusdraama, jossa päähenkilö edustaa yhtä tai useampaakin asiakasta, mutta elokuva on kuitenkin niin paljon enemmän. Nimittäin jo Lomaxin saadessa kutsun sitä alkoi miettiä, mitä siinä kutsun taustalla oli, tai sitten minä en vain voinut olla miettimättä, koska muistin sen lopussa tulevan twistin. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin lisäksi Miltonin Lomaxin tarkkailu, hyvin tunkeilevat naapurit, jotka olivat pahimmillaan jopa epäsuorasti päättämässä Lomaxin ja Mary Annin seinien väreistä sekä tietysti Lomaxin ensimmäinen tapaus New Yorkissa olivat omalta osaltaan nostattamassa sellaista tietynlaista jännitystä. Muutenkin oikeastaan kaikki kohtaukset, joissa Milton oli mukana, aiheuttivat sellaisia pieniä väristyksiä selkäpiissä, sillä koko ajan tuntui siltä kuin jokin paholaismainen tunne olisi kulkenut mukana kohtauksesta toiseen. Tältä osin elokuva siis toimi ihan hyvin. Kuitenkaan Lomaxin pääjutun käsittely ja sen valmistelu eivät iskeneet ihan parhaalla tavalla, vaikka olihan niissä omatkin hetkensä, mutta eniten minua häiritsi se, ettei sitä voitokasta oikeuskäsittelyä näytetty, vaikka eihän elokuva varsinaisesti oikeusslaikuvaus ollutkaan, että siltä pohjalta ajatellen sillä ei olisi pitänyt niin paljon merkitystä. Myöskään nämä Mary Annin "hallusinaatiot" eivät tehneet minuun juurikaan vaikutusta (ne olivat ehkä jopa hieman tylsiä), vaikka toisaalta Mary Annin psyykkeen murenemista olikin ihan kiva seurata. Mikä oli kuitenkin ihan positiivista, niin Mary Annin viimeisiä kohtauksia lukuun ottamatta itse elokuvan aikana minulle ei syntynyt mitään muistikuvia aiemmasta katselukerrasta. Pidin kyllä siitä, että elokuva rinnasti paholaiset eri ammattikuntien edustajiin kuten nyt esimerkiksi asianajajiin. Vaikka elokuvan aikana aika ei varsinaisesti pitkäksi tullutkaan, niin olisihan tämä voinut hieman lyhyempikin olla.

Mitä tulee sitten loppuratkaisuun ja siihen twistiin, niin kuten sanoin, niin tämä twisti oli jäänyt minun mieleeni ja vaikka elokuva ei siitä huolimatta ollut lainkaan hullumpaa katseltavaa, niin silti minulle tuli sellainen tunne, että olisin voinut pitää elokuvasta vieläkin enemmän, jos en sitä olisi muistanut. Monia niin sanottuja "lopputwistielokuvia" pystyn kyllä hyvin katsomaan useammankin kerran, mutta tästä minulle ei välittynyt sellaista tunnetta, että tätä jaksaisi useampaan kerran juuri siksi, että sillä lopputwistillä on koko elokuvan kannalta niin suuri merkitys. Kuitenkin kuten monia muitakin twistejä sisältäviä elokuvien kohdalla, niin myös tällä kertaa kykenin tarkastelemaan asioiden kulkua vähän toisesta näkökulmasta, mutta se ei tuntunut juurikaan tuovan mitään uusia asioita tai oivalluksia esiin, mitä en olisi luultavasti miettinyt, vaikka kyseessä olisi ensimmäinen katselukerta. Sen myönnän, ettei minulla ollut mitään muistikuvia Miltonin motiiveista tai kyseisen "suuren" loppukohtauksen pituudesta, vaikka Miltonin todellisen henkilöllisyyden muistinkin. Tämä kohtaus päättyi ihan kelvollisesti, mutta sen vihoviimeisen kohtauksen olisi melkein voinut jättää pois, vaikka ei niin suuresti häirinnytkään.

Keanu Reeves oli pääosin oma tyyni ja yhden ilmeen näyttelijä itsensä, mutta siitä huolimatta häntä oli todella kiva katsoa tässäkin elokuvassa. Sen verran minun täytyy myöntää, että ollessaan siellä kattoterassilla Al Pacinon kanssa en voinut olla millään ajattelematta, että kohta Reeves hyppää alas sieltä ja seuraa joku matrixmainen kohtaus. Al Pacino oli kuitenkin Reevesiä selvästi särmikkäämpi tapaus ja oikeastaan kaikki, mitä Pacino teki, näytti jotenkin suurelta eläytymiseltä, vaikka kyseessä olisikin ollut vain lähes huomaamaton käden heilautus tai pään kääntäminen. Aivan upea suoritus häneltä siis. Charlize Theron oli hänkin hyvä varsinkin elokuva kääntyessä ehtoopuolelle ja hän oli täysin uskottava järkensä kadottaneena Mary Annina. Elokuva sisältää lisäksi huomattavan paljon minulle muista yhteyksistä tuttuja näyttelijöitä, minkä katsoin olevan ihan hauska huomio. Mukana menossa: Jeffrey Jones (Punaisen Lokakuun metsästys), Craig T. Nelson (Poliisipäällikkö Mannion), George Wyner (Hill Street Blues), Chris Bauer (True Blood) sekä Delroy Lindo, jonka olen nähnyt useammassakin elokuvassa.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Postman Fights Back

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Myrskyn ratsastajat

Alkuperäinen nimi: Point Break
Ohjaus: Kathryn Bigelow
Käsikirjoitus: W. Peter Iliff
Pääosissa: Keanu Reeves, Patrick Swayze, Gary Busey
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Japani
Ilmestymisvuosi: 1991
Kesto: 117 min
 
- NO! No no no no no no NO! Let me tell you what you've produced... Over the last two weeks, you two have produced exactly squat! SQUAT! During which time The Ex-Presidents have robbed two more banks. Now for Christ's sake, does either one of you have anything even remotely interesting to tell me?
- I caught my first tube today... Sir.
 
Nuori FBI-agentti Johnny Utah (Keanu Reeves) saapuu FBI:n pankkiryöstöjen tutkintatiiimiin vanhemman agentin Pappasin (Gary Busey) pariksi. Los Angelesia ravistelee pankkiryöstöaalto, jossa entisiksi Yhdysvaltain presidenteiksi naamioituvat roistot tehtailevat kellontarkkoja pankkiryöstöjä ja poliisilla tai FBI:llä ei ole mitään tietoa tekijöistä. Pappasilla on kuitenkin teoria ryöstäjistä, mikä johtaa Utahin soluttautumisen surffipiireihin häntä surffaamisessa opettavan Tylerin (Lori Petty) avustuksella. Lopulta Utah tapaa surffiporukan, jonka pomo Bodhi (Patrick Swayze) saa surffauksesta kaiken energiansa. Bodhin avulla Utah syöksyy yhä syvemmälle surffaamisen maailmaan ja kohta surffaus ei olekaan hänelle enää työtä, vaan siitä tulee hänelle intohimoinen harrastus, mutta pankkiryöstäjät ovat vielä tuolla jossakin...

Joskus näinkin. Eilen illalla oli sen verran kiirusta, etten saanutkauneusuniani alkuillasta, mikä johti lopulta siihen, että jo yhdeksän aikaan, jolloin yleensä aloitan illan elokuvan katsomisen, olin ihan rättiväsynyt, joten päätin sitten painua sänkyyn ilman elokuvan katsomista. No, tämä johti sitten siihen, että heräsin kolmen aikaan ylös ja kun tulin siinä nopeasti siihen tulokseen, etten saa ainakaan tuntiin unta, päätin katsoa sitten tämän elokuvan keskellä yötä ja sen jälkeen sain vielä nukuttua vähän aikaan. No, mikäs siinä sitten.

Kävin tuossa läpi Patrick Swayzen filmografiaa ja tajusin, että tunnen herran lähinnä hänestä kertoneiden uutisjuttujen perusteella (muistan, kuinka Swayzen sairauden etenemistä seurattiin jokunen vuosi takaperin) kuin hänen elokuvistaan, sillä tämä on ainut elokuva, jonka olen toistaiseksi Swayzelta nähnyt. Puolustuksekseni voin kuitenkin sanoa sen, että olen nähnyt tämän elokuvan mitä todennäköisimmin nyt kolme kertaa, joten ehkä se paikkaa vähän tilannetta. Edellinen katselukerta sijoittunee johonkin vuosituhannen vaihteen tienoille kuten niin monet muutkin elokuvat syystä tai toisesta, mutta melko hatarat muistikuvat minulla tästä elokuvasta oli, sillä en muistanut tätä pankkiryöstöjuttua, mutta surffauksen kyllä, kuten myös elokuvan lopun edes joten kuten. Lisäksi muistelen pitäneeni tästä ainakin jonkin verran ja nyt tämä uusintakatselu vain vahvisti asian, sillä Myrskyn ratsastajat oli oikein kiinnostava surffileffa.

Elokuva vie katsojan ratsastamaan merten aalloille, mutta ennen sitä nähdään yksi pankkiryöstö sekä Pappasin ja Utahin tapaaminen sekä Utahin vähittäinen siirtyminen kohti uutta harrastustaan ja tämä oli oikein toimivalla tavalla toteutettu ja piti otteessaan. Erityisesti pidin siitä Utahin koulutusvaiheessa, minkä jälkeen siirryttiinkin Bodhin tapaamiseen. Olin tosiaan nähnyt tämän ennenkin ja siten tiesinkin pankkiryöstäjien henkilöllisyyden heti kättelyssä, mutta vaikka olisin katsonut elokuvaa ensimmäistä kertaa, olisi oikeiden syyllisten arvaaminen käynyt hetkessä. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä näin sai jännätä sitä, miten ja missä vaiheessa Utah löytää totuuden pankkiryöstäjissä ja siinä sivussa sitten nähdään hyvin kuvattua surffailua sekä poliisitutkintaa suurella mielenkiinnolla. En nyt tiedä, kuinka autenttisia nämä surffikohtaukset olivat tai ketkä niissä oikeasti esiintyi (Reeves kuulemma osaa oikeastikin surffata), mutta kyllä ne kohtaukset herättivät minussa halun päässä surffailemaan, vaikka kaikista urheilullisista suorituksista päätellen tuskin pysyisin laudalla, vaikka makaisin siinä. Surffailun lomassa käydään myös hyppimässä laskuvarjolla ja ainakin minusta ensimmäinen hyppy oli hyvin jännittävä, kun ajattelin Utahin laskuvarjorepun joutuneen sabotaasin kohteeksi. Noin yleisesti ottaen rosvot tiesivät Utahin henkilöllisyyden hetkisen turhan kauan, jotta elokuvan hektisyys olisi ollut käsinkosketeltava loppuun asti, mutta ei se liiaksi häirinnyt. Loppukohtaus oli tosiaan syöpynyt tietyin osin muistiini ja vaikka ryöstäjien pomo olisi ansainnutkin minusta karumman lopun, niin silti olin ihan tyytyväinen lopetustapaan, sillä se vain kertoi jotain siitä, miten syvälle Utah olikaan joutunut surffailun maailmaan.

Keanu Reeves oli jotensakin oma karismaattinen itsensä, sillä vaikka hän ei käykään ihan tuhannen ilmeen miehestä, niin hän osasi siitä huolimatta olla hyvä ja Utahin rooli toden totta sopi hänelle hyvin. Myös Patrick Swayze oli vakuuttava surffaukseen intohimoisesti suhtautuvana Bodhina ja Swayze tulkitsikin Bodhia upeasti ja tuntui kuin olisi katsonut oikeaa "Bodhia" eikä Swayze (okei, enhän ole nähnyt Swayzeä muualla, mutta silti). Gary Busey oli Gary Busey, vaikka hän tässä elokuvassa poliisia esittikin eli tutunoloinen tuittupää oli häneltä taas tarjolla.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Paholaisen asianajaja

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Juno

Alkuperäinen nimi: Juno
Ohjaus: Jason Reitman
Käsikirjoitus: Diablo Cody
Pääosissa: Ellen Page, Michael Cera, Jennifer Garner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 92 min

- Your parents are probably wondering where you are.
- Nah... I mean, I'm already pregnant, so what other kind of shenanigans could I get into?
 
Juno (Ellen Page) on 16-vuotias teini, joka on pamahtanut paksuksi yhden seksikerran jälkeen, mutta hänen lähimmät ystävänsä, myös tulevan lapsen isä Paulie (Michael Cera), ja vanhemmat suhtautuvat asiaan verrattain rennosti. Ensin hän aikoo tehdä abortin, mutta käytyään aborttiklinikalla hän muuttaakin mielensä ja ystävänsä Leahin (Olivia Thirlby) avustuksella hän löytääkin sopivan pariskunnan (Jennifer Carner ja Jason Bateman), joka on toivonut omaa lasta jo pitkään ja tavattuaan heidät Juno tulee entistä varmemmaksi heidän sopivuudesta lasten vanhemmiksi. Raskausaika on kuitenkin pitkä, joten miten nuoren Junon elämä muuttuu raskauden aikana ja meneekö kaikki sittenkään ihan niin kuin oli suunniteltu?

Jason Reitman on pikkuhiljaa nousemassa suosikkiohjaajieni joukkoon, ellei hän ole jo sellainen, sillä ennen tätä elokuvaa olen nähnyt hänen kaksi muutakin elokuvaansa (Thank You For Smoking sekä Up in the Air) ja pitänyt niistä, eikä tämäkään elokuva tuottanut pettymystä. Sen verran tässä elokuvassa oli eroa noihin äsken mainittuihin, että tämän elokuvan kohdalla Reitman ei itse käsikirjoittanut elokuvaa, vaan käsikirjoituksen oli tehnyt ensikertalainen ja blogin pitämisen kautta tunnetuksi tullut (!) Diablo Cody. En muista ihan tarkalleen, miksi en tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin käynyt elokuvaa katsastamassa elokuvateatterissa, vaikka elokuva kiinnostikin, mutta epäilen syyksi joko elokuvan kohtuutuntemattomia tekijöitä, minkä vuoksi elokuvaa ei ole saatettu näyttää Porissa tai sitten hetkittäistä rahapulaa (veikkaan jälkimmäistä). Hankintalistalla elokuva on kuitenkin keikkunut jo useamman vuoden, joten kun viimein tähän törmäsin, niin pitihän tämä heti mukaan ottaa ja kuten yllä kerrotusta voi päätellä, Juno ei pettänyt.

Teiniraskaus on yleensä hyvin vaikea käsitellä, mutta tässä elokuvassa aihetta oli käsitelty melko kepein keinoin syyllistymättä kuitenkaan teiniraskauksien ihannointiin. Ei elokuvassa sorruta myöskään tuomitsemiseen, vaan annetaan sen sijaan tarinan kertoa itse itsensä ja sellaisena onkin varsin riemastuttava esimerkki siitä, miten vaikeaa aihetta kuvataan lämminhenkisellä huumorilla ja tunteisiinvetoavalla tavalla ilman suurempaa moraalisaarnoja. Elokuvan teinejä kuvataan hyvin uskottavalla tavalla ja dialogit suorastaan pursuavat aitoutta, mikä tekee hahmoihin samaistumisen hyvin helpoksi. Parhaiten teineistä onnistuu itse elokuvan nimihenkilö Juno, joka ei ole vain sanavalmis nuori, vaan myös ihanan valloittava persoona. Elokuvan aikuisiakaan ei toki ole unohdettu ja varsinkin Junon kanssakäymiset tulevien adoptiovanhempien kanssa olivat hyvin hauskoja, mutta samalla sitä ajatteli, että juuri noinhan ne keskustelut (Junon kaltaisen sarkasmiinkin taipuvaisen teinitytön kanssa) varmasti menisivätkin oikeasti; se sukupolvien välinen kuilu oli hyvin aistittavissa hahmojen eleistä. Kokonaisuudessaan dialogi oli kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettua, että lainaukseksi tuonne ylemmäs olisin voinut kelpuuttaa melkein minkä tahansa dialoginpätkän elokuvasta. Kaikki hahmotkin olivat hyvin rakastettavia ja niinpä heille kaikille toivoi vain ja ainoastaan hyvää.

Vaikka tavallisen elämän - siinä määrin kuin raskaana voi sellaista viettää - kuvaus olikin varsin onnistunutta ja mielenkiintoista, niin myönnän, että väliin mahtui myös pieniä suvantohetkiä, joiden aikana mielenkiinto tahtoi hivenen latistua, mutta kokonaisuutena elokuva oli ihanan erilainen. Vaikka aiheena onkin teiniraskaus ja vaikka kyseinen teini onkin vasta koululainen, niin elokuvassa ei niinkään keskitytty Junon ikään - olihan se toki koko ajan taustalla - vaan raskauteen ylipäätään ja niinpä elokuvan päähenkilönä olisi voinut hyvin olla täysi-ikäinenkin nainen ja silti tarina olisi voitu seurata suurin piirtein samoja polkuja; toki raskaus aina omat rajoitteensa aiheuttaa, mutta niin se taitaa aiheuttaa kaikille naisille iästä riippumatta. Olin Reitmanin muiden elokuvien perusteella tehnyt sellaisen huomion, ettei hän sorru ihan tavanomaisiin ratkaisuihin ja niinpä arvelinkin, ettei elokuvassa päädytä ihan perinteisiin ratkaisuihin, mitä ei-toivottujen raskauksia käsitteleviin tarinoihin tulee ja olin oikeassa. Elokuva sai vauvan osalta haluamani kaltaisen lopun (ei täysin mutta melkein), vaikka pyörittelinkin erästä toisenlaista loppuakin mielessäni (vauvasta tulisi Junon "sisko"), mutta nähty ratkaisu oli selkeästi parempi niin Junoa, vauvaa kuin kaikkia muitakin elokuvan kärkihahmoja ajatellen. Kokonaisuutena hyvin elämänmyönteinen elokuva melko arasta aiheesta. Suosittelen.

Ellen Page oli vakuuttanut minut jo Inceptionissa ja tässä elokuvassa hän vakuutti minut sitäkin paremmin - ihanaa kun voi käydä kurkkaamassa mielipiteensä aiemmin katsomiensa elokuvien näyttelijöistä näin jälkikäteenkin. Hän oli todella uskottava roolissaan ja siten hän olikin sisäistänyt Junon hahmon täysin ja minun on hyvin vaikea kuvitella ketään muuta Junon rooliinsa. Myös elokuvan muut kärkinaiset, adoptioäitikandidaatti Vanessaa näytellyt Jennifer Garner sekä Junon äitipuolta Brenia näytellyt Allison Janey, olivat hyviä. Michael Cera jäi ehkä hieman etäiseksi. Mukana menossa: J.K. Simmons (Kylmä rinki).

Pisteitä: 4/5

PS. Tänä vuonna on tulossa teattereihin(?) Jason Reitmanin ja Diablo Codyn seuraava yhteistyö. Odotan mielenkiinnolla!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Myrskyn ratsastajat

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Santa's slay - paholaispukki

Alkuperäinen nimi: Santa's Slay
Ohjaus: Devid Steiman
Käsikirjoitus: David Steiman
Pääosissa: Douglas Smith, Emilie de Ravin, Bill Goldberg
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 74 min
 
- We're trapped in closet on Christmas with Santa trying to murder us. How fucked up is that?
 
Hellin kaupungissa asuva Nicolas lopettaa työt ja suuntaa joulunviettoon, joskaan hän ei liiemmin pidä joulusta. Nicolas asuu pöpin isoisänsä (Robert Culp) kanssa, joka on rakentanut heidän taloonsa bunkkerin suojaksi. Syyksi isoisä ilmoittaa vanhan vedon, jonka seurauksena pahasta pukista tuli hyvä pukki tuhanneksi vuodeksi ja nyt tuo aika on kulunut umpeen ja Joulupukki (Bill Goldberg) on taas murhaavan paha. Nicolas suhtautuu tarinaan epäillen, mutta hänen on aika muuttaa käsityksiään, kun Hell kokee suuren murha-aallon, jonka taustalla tuntuisi olevan itse Joulupukki...

Nyt kun jouluun on enää vaivaiset yhdeksän kuukautta ja neljä kuukautta siihen, että ensimmäiset joulukuvastot putoavat postiluukusta, niin onkin hyvä virittäytyä tulevaan jouluun tällä melkein iloisella ja melkein koko perheen jouluelokuvalla... no jääköön tämä hassuttelu tähän. Minähän en liiemmin arvota juhlapyhiä muiden päivien yläpuolelle, enkä siten anna ajatustakaan sille, että tiettyyn vuodenaikaan sijoittuvat elokuvat pitäisi katsoa kyseisinä ajankohtana ja siten minusta onkin täysin normaalia katsoa jouluaiheinen (kauhu)elokuva vaikkapa näin maaliskuussa (ja kuukauden sisään on odotettavissa toinenkin). Minua on aina kiehtonut ajatus elokuvasta, jossa se ihan oikea Joulupukki lahtaisi tuhmia(kin) lapsia ja aikuisia, mikä eittämättä vaikutti siihen, että Santa's slay - paholaispukki tarttui joskus viime kesänä mukaani, mutta ei tämä edes kauhukomediana ihan vastannut odotuksia, vaikkei ihan pannukakuksi jäänytkään.

Alkukohtaus oli irrotettu muun elokuvan tarinasta, mutta sopi hyvin kuvaamaan sitä, mitä loppuelokuva tulevan pitää. Siinä suku on kokoontumassa joulupöytään, kun Joulupukki sitten tulee ja tappaa jokaisen pöydän ääressä istuneen, muta ennen sitä on jokseenkin kuivasti kirjoitettuja dialoginpätkiä, jotka eivät edes naurattaneet. Sama vaivaa oikeastaan koko elokuvaa. Nämä Joulupukin murhatavat ovat ihan hauskoja seurata ihan kuin niissä paremmissa slashereissa yleensäkin, mutta sitten niiden ulkopuolella homma oli tehty turhan kepeäksi. Tällä kertaa kauhun ja komedian yhdistäminen ei vain onnistunut, vaan lopputuloksena on aika keskinkertainen tuotos. Kun sitten dialogitkin tuntuivat siltä kuin niihin olisi ympätty ensimmäiset mieleen tulleet repliikit, niin ei hyvää päivää. Varsinkin Nicolasin ja Maryn (Emilie de Ravin) väliset dialogit tuntuivat paikoitellen siltä kuin niiden esikuvana olisi ollut jonkin Hannah Montana -tyyppisen lastensarjan dialogien naiivius. Kyllä tappajajoulupukissa sen verran virtaa oli, ettei aika varsinaisesti tämän elokuvan parissa varsinaisesti tylsäksi käynyt, vaan nimenomaan pitkälti joulupukin tapporallin vuoksi elokuvaa olikin paikoitellen ihan viihdyttävää katseltavaa. Lisäksi tapahtumakylän nimi, Hell Township, oli ihan kivasti keksitty, mutta sitä ei liiemmin hyödynnetty; kuinka olisinkaan tykännyt jostain "It's hell in Hell" -tyyppisestä lausahduksesta. Elokuva olisi luultavasti toiminut minun makuuni paremmin, jos komediallisuus olisi jätetty kokonaan pois ja keskitytty kauhumaisuuteen. Tällaisenaan joudun edelleen odottamaan sitä kauhuelokuvaa, jossa sei ihan oikea Joulupukki olisi pääpahiksena.

Elokuvasta löytyy paljon tuttuja kasvoja, mutta aloitetaan nyt kuitenkin pääkaksikolla, joista kumpikaan nyt ei hirveästi vakuuttanut. Douglas Smith varsinkin olisi ollut omiaan enemmän nimenomaan johonkin teinisarjaan tai Mad TV:n kaltaiseen mukahauskaan sketsiohjelmaan kuin tähän elokuvaan. Hänellä nimittäin tuntui pysyvän se yksi ja sama ilme naamallaan pitkälti koko elokuvan ajan. Emilie de Ravin oli kohtuullisen vaisu hänkin, mutta tiedä sitten johtuiko se hänestä itsestään vai hänelle kirjoitetusta hahmostaan. Kuitenkin kun hän oli Lostissa ihan toisenlaisessa roolissa, niin näkeminen hänet tällaisessa roolissa vaati vähän sulattelua. Koska kyseessä oli komedia, odotin koko ajan viittauksia de Ravinin Lostissa oloon, mutta sitä ei saatu ennen kuin elokuvan ekstroissa olleessa epilogipätkässä, jossa kerrottiin, mitä hahmoille tapahtui elokuvan tapahtumien jälkeen. Mukana menossa: James Caan, Saul Rubinek (The Family Man), Rebecca Gayheart (Beverly Hills 90210) sekä Fran Drescher (Nanny).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Juno

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Top Secret - huippusalaista

Alkuperäinen nimi: Top Secret!
Ohjaus: Jim Abrahams, Jerry Zucker, David Zucker
Käsikirjoitus: Jim Abrahams, Jerry Zucker, David Zucker,ym.
Pääosissa: Val Kilmer, Lucy Gutteridge, Jeremy Kemp
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1984
Kesto: 90 min
 
- My uncle was born in America.
- Oh, really?
- But he was one of the lucky ones. He managed to escape in a balloon during the Jimmy Carter presidency.

Nick Rivers (Val Kilmer) on yhdysvaltalainen menestynyt muusikko, jonka keikoilla Frank Sinatrakin saa esiintyä, jos aikaa jää yli. Hänet kutsutaan esiintymään Itä-Saksaan festivaalille, jonka ainoana tarkoituksena on peittää Itä-Saksan sotajohdon todelliset pahat aikeet, joiden ansiosta Itä-Saksa nousisi suurmahdiksi. Mennessään ravintolaan Nick tutustuu poliisia pakoilevaan painovoimaa vastustavaan poveen Hillaryyn (Lucy Gutteridge), jolla on omat ongelmansa virkavallan kanssa ja pian Nick saa huomata olevan poliittisten kähmintöjen keskellä, josta ei hulluja tilanteita ja uskomattomia juonenkäänteitä  puutu...

Olen nähnyt tämän elokuvan muistaakseni kerran, mikä tapahtui joskus viime vuosituhannen puolella ja jos muistan oikein, niin vaikka saatoinkin elokuvasta pitää jonkin verran, niin mikään yliveto tapaus tämä ei ollut, joten pienet epäilykset tämän hyvyydestä minulla kyllä oli. Suurin osa elokuvan tapahtumista oli kaiken lisäksi pyyhkiytynyt mielestäni (olin elänyt jo pitkään siinä käsityksessä, että elokuvan pääosassa olisi Charlie Sheen), joten siltä osin katsomiskokemus oli melkein uudenveroinen. Hyvätkään parodiaelokuvat eivät usein pääse sinne minua eniten viihdyttävimpien elokuvien joukkoon, eikä siihen pääse myöskään tämä elokuva, mutta sinne muiden hyvien parodiaelokuvien joukkoon Top Secret - huippusalaista kyllä mahtuu.

Elokuva alkaa taistelukohtauksella junan katolla ja siinä tehdään heti selväksi se, ettei olla minkään vakavan tuotoksen äärellä, kun toinen taistelijoista menee sillan läpi hajottaen sillan. Tästä siirrytään sitten kohtauksesta toiseen viljellen vitsejä, jotka pääosin aiheuttivat vain pieniä hymähdyksiä siellä täällä. Tämä hymähdyshuumori muutenkin tahdittaa elokuvan alkupuolta, vaikka mahtui joukkoon toki kohtauksia, jotka saivat minut nauramaan (esim. tämä Nickin ja Hillaryn tanssikohtaus oli hulvaton pätkä, kun tanssimisen piti kuitenkin muka olla jotenkin spontaania). Hymähtelyasteelle jäänyt huumori ei kuitenkaan tehnyt tarinan seuraamisesta mitenkään tylsää, vaan sitä katseli vähintään uteliaasti. Elokuvaan tulee kuitenkin huimasti lisää virtaa siinä vaiheessa, kun Nigel (Christopher Villier) tulee kuvioineen vastarintaliikkeineen. Tämän jälkeen nimittäin tarjottiin lukuisia oikeasti hauskoja tilanteita ja dialogeja, joiden parissa sai nauraa (oli toki myös hymähtelyäkin). Kaikki loppupään hyvät vitsit eivät kuitenkaan jäänyt pelkästään vastarintaliikkeen liikkeiden varaan (itse hahmoissa ei ollut sitä hauskuutta läheskään siinä määrin kuin heidän tekemisissään), vaan lopussa riitti huumoria myös muille hahmoille. Elokuvassahan parodioidaan sotaelokuvia ja ilmeisesti myös Elvis-kulttiakin ja vaikka en niin hyvin perillä olekaan sotaelokuvien suhteen, niin Elviksen suhteen kyllä ihan onnistunutta parodiaa tarjottiin ja Nickin lauluesitykset olivatkin ihan hauskoja, vaikka huumoria itse sanoituksiinkin olisi voinut pistää samalla tavalla kuin elokuvan ensimmäisessä kappaleessa (useimmat laulut olivat lainakappaleita). Kokonaisuudessaan kuitenkin ihan hauska elokuva, vaikka se hauskuus olikin jakautunut vähän epätasaisesti.

Olin tosiaan muistellut elokuvan pääosassa olleen Charlie Sheenin, mutta näin ei ollutkaan, vaan pääosassa olikin valkokangasdebyyttinsä tehnyt Val Kilmer, joka ei varsinaisesti kuulu niiden kovimpien suosikkieni joukkoon, mutta on siitä huolimatta ihan hyvä näyttelijä. Tässä hän oli vielä aika kokematon näyttelijä, mutta tämä kokemattomuus näkyi lähinnä hänen nuoresta olemuksestaan, ei näyttelemisestään, vaan hän suoriutui roolistaan parodiaelokuvaan sopivalla tavalla eli siis ihan tarpeeksi hyvin. Tanssiakin hän tuntui osaavan. Mukana menossa: Omar Sharif (Tohtori Zivago) sekä eilen menehtynyt Michael Gough (Batman).

Pisteitä: 3,5/5

PS. Vaikka tämän elokuvan osuminen samalle päivälle Michael Goughin kuoleman kanssa oli täysin sattumaa (en ennen alkutekstejä edes tiennyt Goughin elokuvassa olevan), niin sanottakoon kuitenkin, että se vähä, mitä hänen elokuviaan olen nähnyt, hän on ollut ihan hyvä ja varsinkin Batmaneissa muistettava näyttelijä. Levätköön rauhassa!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Santa's slay - paholaispukki

torstai 17. maaliskuuta 2011

Shrek

Alkuperäinen nimi: Shrek
Ohjaus: Andrew Adamson, Vicky Jenson
Käsikirjoitus: Ted Elliott, Terry Rossio, Joe Stillman, ym.
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 90 min
 
- But this isn't right! You're meant to charge in, sword drawn, banners flying! That's what all the other knights did!
- Yeah, right before they burst into flame!
- That's not the point!
 
Shrek (äänenä Mike Myers) on vihreä jätti, joka tahtoo elää vain omassa rauhassaan ilman häiritseviä kyläläisiä tai muitakaan otuksia. Eräänä päivänä hän saa riesakseen puhuvan aasin Donkeyn (Eddie Murphy), joka ei jätä häntä rauhaan ja juuri kun Shrek ajattelee, ettei tilanne ainakaan huonommaksi voi enää mennä, kohta kaikki rakastetut satuhahmot ovat leiriytyneet hänen suolleen, johon Dulocin lordi Farquaad (John Lithgow) heidät on häätänyt. Shrek lähtee Donkeyn kanssa Dulociin, jossa hän saa tehtäväkseen pelastaa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vaarallisen lohikäärmeen kynsistä vastapalvelukseksi maidensa saamiseksi itselleen. Niinpä Shrek ja Donkey lähtevät kohti lohikäärmeen linnaa, mutta tapahtuuko sillä matkalla asiat ihan niin mutkattomasti kuin saduissa yleensä?

Voin suoraan myöntää, että ilmestyessään tämä elokuva ei kerännyt minulta suurtakaan huomiota ja vaikka olisi niin tehnytkin, niin Rauman Iso-Hannussa tuskin elokuvaa näytettiin alkuperäisellä ääniraidalla, joten sikälikään minua ei varmaankaan olisi kiinnostanut. Olin nimittäin kuvitellut tämän olleen vain yksi lapsille suunnattu animaatio lisää. Vasta vuosia myöhemmin sain kuitenkin kuulla, että tästä elokuvassa on aineksia, joista aikuisemmatkin katsojat voisivat pitää, joten uteliaisuutenikin heräsi. Nyt viime kesänä kun elokuva vihdoin tuli eteeni, niin tuli sitten otettua mukaan ja onhan se myönnettävä, että tämä ensimmäinen Shrek oli varsin veikeä tapaus jopa näin aikuiseen makuun.

Kun elokuvan päähahmot oli esitelty, koko elokuvan tarina oli pääpiirteittäin jo selvillä, mutta tätä tuttuakin tutumpaa tarinavyyhtiä oli käsitelty niin hauskalla tavalla, ettei elokuvan parissa voinut kuin viihtyä. Kaikkien samanlaisten tarinoiden aiempien versioiden kustannuksella nauretaan niin paljon, ettei paremmasta väliä. Tähän elokuvaan oli saatu monia normaalista kerronasta poikkeavia juonenkäänteitä, että tässä tuntui selkeästi olevan ihan tervetullut uusi näkemys aiheesta, vaikka välillä tuntuikin siltä, että tätä poikkeuksellista käsittelytapaa alleviivattiinkin vähän liikaa. Dialogi on paikoitellen ratkiriemukasta ja monesti silloinkin, kun dialogi aiheuttaa lähinnä hymähdyksiä, mukaan on saatu niin osuvaa huulenheittoa muita satutarinoita kohtaan, että huumoriarvo kasvaa niiden seurauksena vielä vähän. Ehkä parhaimpana yksittäisenä heittona tykkäsin huomiosta Lumikkiin ja tämän asumisesta seitsemän miehen kanssa. Muitakin selvästi aikuisempaan makuun enemmän sopivia vitsejä löytyi, mutta useat niistäkin oli toteutettu niin, että lapsetkin nauravat, vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. Animaatiojälki oli ihan hyvää, mutta lieneekö aika syönyt ihan vähäsen sen tehosta, sillä myönnän jääneeni kaipaamaan vielä vähän sulavampaakin animaatiota. Tällaisenaankin kuitenkin ihan hieno suoritus ja mielestäni monia Disneyn vuosituhannen vaihteen animaatioita miellyttävämpiä silmilleni (tai sitten vain vaihtelu virkistää). Donkey ehkä hivenen ärsytti, mutta noin muuten elokuvan hahmot olivat hauskoja, eikä se Donkeykaan lopulta hullumpi ollut. Elokuvan musiikkiraita oli ainakin pitkälti minun makuuni ja monia (tuttuja) helmiä matkan varrelta löytyi. Elokuva oli kauttaaltaan sisältänyt niin paljon äkkivääriä tilanteita ja juonenkäänteitä, että elokuvan loppuyllätyksen Fionan osalta arvasi etukäteen, mutta eipä tämä sinänsä haitannut yhtään. Kyllähän tämä jätti pienen halun päästä näkemään jatko-osia, vaikka olenkin kuullut, että niistä on tehty ainakin hivenen enemmän lapsekkaita. Mene ja tiedä, se jää nähtäväksi.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Top Secret - huippusalaista

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Hartin sota

Alkuperäinen nimi: Hart's War
Ohjaus: Gregory Hoblit
Käsikirjoitus: Billy Ray, Terry George
Pääosissa: Colin Farrell, Bruce Willis, Terrence Howard
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 116 min
 
- Take that you bastard!
- Careful Bedford. That's a nigger you're rooting for. Tail's painted red, that means he's 99th, right out of Tuskegee, boy.
 
Luutnantti Thomas Hartin (Colin Farrell) isä toimii senaattorina, joten Hartin ei tarvitse toisessa maailmansodassa joutua rintamalla, vaan hän palvelee lähinnä tukikohdassa Saksassa. Eräänä päivänä hän saa henkilökuljetustehtävän, jonka saksalaiset bongaavat ja Hart joutuu vangiksi ja kapteeni Lutzin (Dugald Bruce Lockhart) kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Muutaman päivän päästä Hart vapautuu kidutuksesta, mutta joutuu saksalaisten sotavankileirille, jossa on muitakin amerikkalaisia sotavankeja, joiden amerikkalaisena johtajana toimii eversti McNamara (Bruce Willis). Hart ei pääse kuitenkaan upseerien tupaan majoittumaan, vaan hän joutuu värväytyjien tupaan. Siellä Hart saa huomata, että leirissä on tekeillä jotain niin suurta, että yksittäisen sotilaan henki on helposti uhrattavissa...

Bruce Willis kuuluu suosikkinäyttelijöideni joukkoon, mutta on toki myönnettävä, että hän on tehnyt paljon sellaisiakin elokuvia, mitkä olisi kannattanut lakaista maton alle jo suunnitteluvaiheessa, minkä vuoksi en olekaan pitänyt liiemmin kiirettä herran tuotoksien haalimisen kanssa. Tämä elokuva sen sijaan tarttui aika vaivatta mukaan puhtaasti siitä syystä, että vaikka olinkin jotain elokuvasta kuullut aiemminkin, niin minulta uupui täysin tieto siitä, kuuluuko tämä elokuva Willisin kalkkunoiden vai hyvien elokuvien joukkoon ja ilokseni huomasin, että tämä kuului jälkimmäiseen ryhmään. Hartin sota kun on ihan mainio sotadraama.

Jollei ole hankkinut elokuvasta juurikaan tietoja etukäteen, sen alussa ei voi millään muotoa arvata, millaiseksi elokuvan päätarina oikein muodostuu. Ensin Hart joutuu sotavangiksi, kunnes eristämisten ja kuulustelujen jälkeen hänet passitetaan sotavankileirille pitkähkön junamatkan kuvauksen jälkeen. Vielä tässäkään vaiheessa en voinut olla varma siitä, kertooko elokuva nimenomaan vankileirielämästä vai kenties sieltä pakenemisesta. Elokuva ei siis hötkyile, vaan kertoo pitkän tovin, mutta kiinnostavalla tavalla ja kysymyksiä herättäen elämästä siellä vankileirillä ja sen pääasiassa amerikkalaisten asukkien keskinäisistä suhteista ja satunnaisista kahnauksista. Nämä kahnaukset sitten vain eskaloituvat, kun leiriin tulee kaksi amerikkalaista mustaa lentäjää, joiden tulo leiriin toi elokuvaan uutta voimaa, elettiinhän toisenkin maailmansodan aikana vielä vahvasti rotusorron aikaa Yhdysvalloissa. Kuitenkin elokuvan todellinen päätapahtuma, jota elokuvan trailerissakin pääosin mainostettiin, pääsee alkamaan vasta niinkin myöhään kuin 50 minuutin kohdalla, kun eräs leirin asukkaista tapetaan ja aletaan käydä oikeutta syyllisestä. Toki jo tätä ennen oli jonkin verran pohdustettu kyseisessä kohdassa tapahtunutta juonenkäännettä, mutta tätä tappoa nimenomaan käsitellään elokuvan loppuun asti. Minulla oli jatkuvasti sellainen tunne, että Hart saa todistettua tavalla tai toisella epäillyn syyttömäksi ja seurasinkin taposta seuranneita oikeusistuntoja vähän neutraalein fiiliksin, vaikkakin uteliaasti. Kuitenkin mitä lähemmäs loppua päästiin, niin sitä enemmän leirin asukkaiden salaisuuksia alkoi paljastua ja tarina sai taas tuulta purjeisiinsa ja alkoikin vaikuttaa yhä mielenkiintoisemmalta. Lopun lähestyessä olin lähellä antaa elokuvalle vielä enemmänkin pisteitä, kiitos McNamaran lopullisen päätöksen. Kuitenkin elokuvassa oli joitakin epäloogisuuksia, joita en millään saanut pois päästäni, joten se seikka vähensi hivenen lopullisia pisteitä. En esimerkiksi täysin suostunut nielemään ajatusta siitä, että saksalaiset antaisivat vankiensa käydä keskinäistä oikeutta amerikkalaisia oikeusihanteita noudattaen (tämän voisi toki selittää sillä, että saksalaisten mielessä kyseessä oli jonkin sortin viihdespektaakkeli, jota oli hupaisa seurata). Myöskään en oikein kyennyt ymmärtämään McNamaran järjenjuoksua lopussa, sillä vaikka olinkin tyytyväinen hänen ratkaisuunsa, niin en ihan voinut käsittää hänen sopimustaan saksalaiseversti Visserin (Marcel Iures) kanssa, sillä hänellä ei ollut mitään takeita siitä, että Visser olisi pitänyt sanansa, mutta tietenkin tämän olisi voinut selittää myös niin, että McNamaralla ei hirveästi ollut vaihtoehtoja; sitäkään en kyllä tajua, miksi Visser suostui sopimukseen. Kokonaisuutena kuitenkin sen verran monivivahteinen elokuva, ettei aika kuitenkaan tylsäksi käynyt, vaikka elokuvalla melkein kaksi tuntia kestoa olikin.

Colin Farrell oli elokuvassa varsin vahva ja voisinpa jopa sanoa, että hänen roolisuorituksensa tässä elokuvassa oli ehkäpä hänen parhaansa tietenkin niistä elokuvista, jotka olen nähnyt. Hart oli oikein hyvä hahmo ja Farrell tulkitsi häntä oikein hienosti. Myös Bruce Willis oli ihan hyvä, vaikka McNamaran rooli jäikin hieman yhden ilmeen rooliksi, mutta Williksellä on sen verran viileää karismaa, että hän hoiti tämänkin roolin kunnialla läpi. Mukana menossa: Sam Worthington (Terminator - Pelastus), Vicellous Reon Shannon (24) sekä Joe Spano (Hill Street Blues).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Shrek

tiistai 15. maaliskuuta 2011

11.09.2001

Alkuperäinen nimi: 11'09"01 - September 11
Ohjaus: Youssef Chahine, Amos Gitai, Alejandro Gonzáles Iñárritu, ym.
Käsikirjoitus:Youssef Chahine, Sabrina Dhawan, Amos Gitai, ym.
Pääosissa: Maryam Karimi, Emmanuelle Laborit, Jérôme Horry, ym.
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska, Egypti, Japani, Meksiko, Yhdysvallat, Iran
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 128 min 

- Miksi haluat puhua kanssani syyskuun 11. päivästä?
- Koska olet arabi.
- Ehkä, mutta bin Laden kannattajineen sai koulutuksen amerikkalaisilta.

Kun syyskuun 11. päivänä terroristit tuhosivat World Trade Centerin kaksoistornit, se aiheutti monenlaisia reaktioita varsinkin yksilötasolla, vaikka korkeimmilla taholla iskut tuomittiinkin lähestulkoon yksimielisesti. Iskuilla oli myös seurauksia tai muuten vaikutuksia eri ihmisten elämiin. Iskujen aikana ja niiden jälkeen eletään monenlaista elämää eri puolilla maailmaa, mutta millä tavalla iskut näkyivät yksittäisten ihmisten arjessa ja elämässä?

Minä tulen varmaan ikuisesti muistamaan sen päivän, kun WTC-tornit tuhoutuivat ja muistan hyvin, kuinka ahdistunut olin sinä päivänä ja parina päivänä iskujen jälkeenkin. Aihe on kuitenkin kiinnostanut minua kaikki nämä vuodet ja tulee luultavasti aina kiinnostamaankin ja jos vain aika antaisi myöten, ahmisin aiheesta kertovia dokumentteja kerta toisensa jälkeen ja jo vähän miettinyt sitäkin, että millainen dokumenttitulva ensi syksyllä on luvassa, kun iskuista tulee kuluneeksi kymmenen vuotta (siitäkin jo niin pitkä aika). Iskuista tehdyt elokuvat ovat niin ikään kuuluneet mielenkiinnon kohteisiin ja monet niistä jo nähnytkin, mutta tämä, mielestäni melko vähälle huomiolle jäänyt, elokuva oli ainakin vielä katsastamatta. United 93:n katsoessani olin ahdistunut läpi elokuvan, mutta ihan samanlaista tunnetta en  11.09.2001 -elokuvasta (tunnetaan myös nimellä Syyskuun 11. päivä) saanut, vaan ihan katsottavuudestaan huolimatta jäi melko epätasaiseksi kokoelmaksi lyhytelokuvia.

Elokuva siis sisältää yksitoista lyhytelokuvaa, joiden jokaisen pituus on 11 minuuttia ja 9 sekuntia. Lyhärit on koostettu 11 eri maasta ja niillä on 11 eri ohjaajaa, joista kukin on saanut tulkita aihetta täysin oman mielensä mukaan  ja niinpä aiheesta on saatu hyvin erityyppisiä tuotoksia, sillä iskuja käsitellään monin eri tavoin.

Lyhäreiden parhaimmistoon kuuluivat Iranin, Intian ja Israelin ohjaajien lyhytelokuvat. Iran-lyhärissä kuvataan lasten arkea ensin työnteossa ja sitten koulussa Iranissa. Kun heidän opettajansa (Maryam Karimi) alkaa kertoa maailmaa juuri järkyttäneistä tapahtumista, luulevat lapset ensin, että opettaja puhuu paikallisesta kaivo-onnettomuudesta, jossa eri tietojen mukaan kuoli yksi tai kaksi aikuista. Kun heille tarkennetaan tapahtumien todellinen luonne, alkavat he keskustella siitä, voisiko Jumala olla tekojen takana tai antaa niiden tapahtuvan. Kaikki lyhärin keskustelut tuntuvat jotenkin aidonoloisilta ja viattomilta, että minä ihastuin tähän pätkään todella. Intia-pätkässä puolestaan kerrotaan ilmeisesti todellisiin tapahtumiin perustuva tarina Mohammed-nimisestä muslimista, jota poliisi etsii iskujen jälkeen epäiltynä osallisuudesta terroritekoihin, mutta puolen vuoden piinan jälkeen paljastuukin, että hän oli ollut avustustöissä World Trade Centerissä ennen niiden romahtamista, ja että hän oli jäänyt raunioihin. Tämä jakso oli varsin karu kuvaus siitä, miten vähästä poliisit olivat valmiita syyttämään ihmisiä osallisuudesta, kun ei siihen tarvittu kuin "vääränlainen" nimi ja "väärä" uskonto. Israel-pätkässä puolestaan tapahtuu samanaikaisesti WTC-iskujen kanssa autopommi-isku Jerusalemissa ja sen jälkeistä sekasortoa on kuvaamassa paikallinen tv-toimittaja (Keren Mor), joka yrittää vimmatusti saada edes jotain tietoja poliisilta, eikä hän voi lopulta käsittää, että hänen juttuaan ei lähetetä suorana, koska samaan aikaan New Yorkiss on tapahtunut "jotain". Kaikesta sekasortoisuudestaan ja tv-toimittajan ärsyttävyydestä huolimatta tämä yhdellä otoksella kuvattu jakso oli varsin mielenkiintoinen ja seurattava; minä ainakin nautin siitä, että tämä itsepintainen toimittaja sai lopussa nenilleen.

Noin muuten lyhytelokuvat olivat vähän tylsiä tai sarjaa "ihan okei". On niin kuolleiden näkemistä (Egypti), Osama bin Ladenin metsästystä (Burkina Faso) kuin myös lähes kokonaan mykkäkin pätkä (Ranska) ja nämä lyhärit olivat sitä "ihan okei" -osastoa. Sean Pennin ohjaamasta Yhdysvallat-osasta en ollut ihan varma, mitä mieltä siitä olin, sillä vasta ihan lopussa se jakso paljasti todellisen tarkoituksensa. Tylsiin jaksoihin sen sijaan lasken osat Iso-Britannia, jossa koettiin vuoden 1973 syyskuun 11. päivän Chilen tapahtumien muistelo, Bosnia-Herzegovina, jossa oltiin joka kuun 11. päivänä järjestettävien mielenosoitusten tunnelmissa, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, minkä vuoksi naiset osoittivat mieltään ja osan loputtua minulla oli pari vaihtoehtoa, sekä kokonaisuuden päättävä Japani, jossa oltiinkin toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja yhteys WTC-iskuihin paljastui vasta viimeisessä tekstipätkässä, mutta se ei tehnyt siitä oudosta tarinasta yhtään sen parempaa. Meksiko-jaksossa, jossa oli lähes koko ajan päällä musta ruutu puheensorinan kuuluessa taustalla, muuten kuultiin pätkä suomeakin, mutta en saanut ihan loppuun asti siitä selvää. Kokonaisuutena elokuva oli kuitenkin ihan katsottava, mutta se suurempi ahdistava tai surullinen tunne jäi ei niin lievänkään epätasaisuuden vuoksi puuttumaan.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hartin sota

maanantai 14. maaliskuuta 2011

28 päivää myöhemmin

Alkuperäinen nimi: 28 Days Later...
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus:Alex Garlan
Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Brendan Gleeson
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 114 min

 
- Do you know I was thinking?
- You were thinking that you'll never hear another piece of original music ever again. You'll never read a book that hasn't already been written or see a film that hasn't already been shot.
 
Joukko eläinaktivisteja iskee laboratioon, jossa apinoille tehdään julmia eläinkokeita. He aikovat ne, mutta apinoille on tartutettu raivovirus, joka pääsee aktivistien vuoksi liikkeelle. 28 päivää myöhemmin pyörälähetti Jim (Cillian Murphy) herää koomasta sairaalassa, joka on kuitenkin tyhjillään. Hän löytää tiensä ulos ja kävelee pitkin Lontoon katuja vain huomatakseen niidenkin olevan aivan tyhjiä ihmisistä. Jim käy kirkossa, josta hänen peräänsä lähtee raivotartunnan saaneita zombimaisia otuksia, mutta kaksi tartunnalta välttynyttä pelastaa hänet. Suojapaikassa Jimin pelastajat, Mark ja Selena (Noah Huntley ja Naomie Harris), kertovat Jimille, mitä kaupungissa ja maailmalla on tapahtunut, mutta mitä he aikovat tehdä seuraavaksi?

Tajusin tuossa viime kuun kuukauden WANHAn katsomisen jälkeen, että minulla on kuin onkin yksi 1001-elokuva katsottavaksi vielä kuukauden WANHA -"sarjassa", mutta erinäisistä syistä johtuen jätän sen seuraavalle kuulle. Mitä tulee sitten tähän elokuvaan,  niin tämä valikoitui katsottavaksi puhtaasti siitä syystä, että elokuva on jo ainakin kerran aakkosjärjestyksen mukaan listatulla katsottujen listalla ensimmäisenä. En olekaan nähnyt tätä kuin yhden kerran ja vaikka pieniä yksityiskohtia elokuvasta muistinkin, niin pääosin olin onnistunut unohtamaan suurimman osan elokuvasta. Ei 28 päivää myöhemmin minuun ihan parhaalla tavalla iskenyt, mutta oli siitä huolimatta ihan viihdyttävää katseltavaa.

Elokuvan voi karkeasti jakaa kolmeen osaan: Lontoon hetkiin, matkantekoon ja armeijan tukikohtaan. Elokuva kyllä alkaa sieltä testilaboratiosta ja alussa näytetäänkin hyvin, mistä ja miten koko virus lähtee liikkeelle ja jokseenkin aika perinteisin keinoin hommat lähdetään pistämään eteenpäin. Tästä siirrytäänkin sitten neljä viikkoa eteenpäin ja sairaalaan, jossa Jim on maannut ja tästä lähtee käyntiin selvästi elokuvan parhaat hetket, sillä Jimin kulkiessa pitkin tyhjiä katuja en millään pystynyt olla ajattelematta, mitä itse tekisin, jos jonakin aamuna heräsin ja ihan kaikki tuntuisivat olevan poissa. Tietenkään tämä Jimin totaalinen yksinäisyys ei kestä kauan, kun hän kohtaa Infektoituneet (en ole varma, miten raivozombit on käännetty, mutta englannin kielessä niistä käytettiin nimeä Infected) ensimmäistä kertaa ja pian myös Markin ja Selenan. Koska paikallaan pysymistä olisi tylsä seurata, lähtee kolmikko matkalle, jonka tiimellyksessä siten koetaan menetyksiä ja kohdataan myös uusia ihmisiä. Tämä matkanteko siellä täällä oli ihan viihdyttävää, vaikka mitään aidosti yllättävää ja pelottavia tilanteita ei synnykään. Sitten päästään lopulta armeijan tukikohtaan, jossa ärsyttävät sotilaat melkein tahtovat pilata loppuelokuvan (vaikka tietyllä tasolla ymmärsinkin heidän järjenjuoksunsa), mutta riitti loppupuolellekin sen verran mehukkaita toimintakohtauksia varsinkin Jimin osalta, että tätä tukikohtavaihettakin jaksoi juuri ja juuri katsoa. Loppuratkaisu oli ihan kiva.

Jimiä näytellyt Cillian Murphy vaikutti paikoin vähän aneemiselta, mutta en ole nyt täysin varma, johtuiko se hänen hahmostaan vai näyttelijästä itsestään, mutta pääosin hänkin oli ihan mies paikoillaan, varsinkin elokuvan loppupuolella. Naomie Harriksen esittämästä Selenasta tuli ihan mieleen perinteinen vastarintataistelija joissakin post-apokalyptisissa elokuvissa (no, sellainenhan hän tavallaan tässäkin oli), joten vihaista naamaa sai paljon katsella. Brendan Gleeson oli Frankina ihan mainio. Elokuvan alussa muuten yksi aktivisteista oli suomalainen Jukka Hiltunen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: 11.09.2001

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Verenpunainen kesä

Alkuperäinen nimi: Solstice
Ohjaus: Daniel Myrick
Käsikirjoitus: Daniel Myrick, Martin Musatov, Ethan Erwin
Pääosissa: Elisabeth Harnois, Shawn Ashmore, Hilarie Burton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008
Kesto: 87 min


- So you're saying I'm cursed?
- Really depends whether or not you believe in that sort of thing.


On kulunut puoli vuotta siitä, kun Meganin (Elisabeth Harnois) kaksoissisko Sophie (Elisabeth Harnois) on tehnyt itsemurhan. Kesäpäivänseisauksen juhla lähestyy ja Megan lähtee ystäviensä kanssa viettämään lomaa Meganin vanhempien mökille. Aluksi kaikki menee oikein leppoisasti, mutta Meganin suru ei jätä häntä taakseen, vaan hänestä tuntuu siltä kuin Sophie kummittelisi siellä täällä, eikä vain Meganin unissa. Megan näkee outoja harhanäkyjä mudasta sekä itse Sophiesta, minkä lisäksi Sophien avaimenperä tahtoo aiheuttaa Meganille harmaita hiuksia. Onko harhanäkyjen takana kuitenkaan Sophie ja jos on, mitä hän yrittää Meganille viestittää?

Mikäköhän mahtaa olla todennäköisyys sille, että ostaa parin kuukauden sisään kaksi elokuvaa tietämättä, että ne pohjautuvat samaan tarinaan ja siten toinen näistä onkin toisen uusintafilmatisointi? Tämä elokuva nimittäin perustuu ruotsalais-tanskalaiseen elokuvaan Midsommer, jonka tulin ostaneeksi tosiaan vain reilu puolitoista kuukautta tämän elokuvan jälkeen, ja joka tulee katseluun tuossa parin viikon päästä. Kuitenkin näiden elokuvien keskinäinen yhteys selvisi minulle vasta tämän elokuvan alkutekstejä lukiessa, mutta koska olin jo ehtinyt pistää tämän pyörimään, en vaihtanut enää elokuvaa, vaikka normaalisti yritänkin nähdä alkuperäiset versiot aina ensin. No, kerrankos sitä näinkin päin katsotaan. Mainittakoon nyt sen verran, että tämä elokuva olisi luultavasti saanut jäädä kirpputorille, jos olisin ennen ostamista huomannut elokuvan olevan osa Dark Label -sarjaa, josta minulla ei ole ihan parhaat kokemukset. Vaikka elokuvan katselu venyikin kahdelle illalle, niin ei tämä ihan huono tapaus ollut; tuo "kahden illan taktiikka" johtui siitä, että perjantaina aloin katsomaan tätä ihan liian myöhään ja kun eilen en muutenkaan ollut ajatellut (muista kiireistä johtuen) katsoa kokoillan elokuvaa, niin väsymyksen koittaessa oli ihan luontevaa jakaa tämä kahdelle illalle. Verenpunainen kesä jäi kyllä jokseenkin kauas positiivisesta arvosanasta, mutta kyllä tätä kuitenkin nipin napin jaksoi katsoa.

Elokuva alkaa kuin mitä tyypillisin teinislasher eli joukko nuoria suuntaa lomailemaan syrjäiseen mökkiin ja arvattavissa oli, että kohta alkaa päitä putoilla. Asiaa ei yhtään vähentänyt manauksista puhuva kaupanpitäjä Nick (Tyler Hoechlin) ja syrjäseutujen perusjuntilta vaikuttava vanha Leonard (R. Lee Ermey). Hyvin pian mökille pääsyn jälkeen alkaa Meganin säikyttely oikein tosissaan ja pitkään ajattelinkin, että aika kauan menee ennen kuin kunnon toiminta eli näiden hahmojen tapattaminen alkaa, mutta sitä ei tapahtunutkaan, eli toisin sanoen elokuva oli aika perinteisen teinislasherin oloinen, mistä vaan uupui ne slasher-elementit, mitä oikeastaan pidin ihan tervetulleena asiana. Kuitenkaan elokuva ei tällaisenaankaan saanut minua oikein puolelleen, sillä elokuvassa ei loppujen lopuksi tapahtunut paljon muuta kuin sitä ehkä hieman liian harvoin tapahtuvaa säikyttelyä ja outoja tapahtumia, minkä vuoksi elokuvan kutsuminen kauhuksi onkin ehkä hieman kyseenalaista. Niin ja mitä niihin säikyttelyihin tulee, niin ainoa asia, mihin reagoin hieman hätkähtäen, oli koiran täysin äkillisesti alkanut haukunta. Tarina olikin pitkälti vain sen odottamista, että selviäisi syy kaikelle tapahtuneelle, eikä se odottelu nyt niin hirveän mielenkiintoista ollut, varsinkaan kun muuten tarina ei tarjonnut juurikaan omaperäisiä hetkiä (se mutaoksennus oli kyllä positiivisella tavalla kauhea). Näille oudoille tapahtumille saadaan sitten ajan myötä jokseenkin järkevä selitys (noin niin kuin kauhuelokuvien asteikolla), mutta kokonaisuudessaan elokuva oli sellainen kliseesoppamainen, ettei paremmasta väliä. Toivottavasti se alkuperäinen on parempi.

Näyttelijät eivät mitenkään erityisemmin jäänyt mieleen, mitä nyt en huomannut Elisabeth Harnoisin näyttelevän myös Meganin sisarta Sophieta, vaikka kaksosia olivatkin (heillä oli erilaiset hiukset). Kukin nuorista tuntui jäävän vähän pintapuolisiksi, eikä siten hahmoihin juurikaan syvennytty. Jotenkin se Meganinkin hahmon kehittely jäi vähän puolitiehen. R. Lee Ermey (tuttu Full Metal Jacketista) jäi hänkin aika yksipuoliseksi, kun häntä näkyikin niin vähän aikaa. Mukana menossa: Amanda Seyfried (Mamma Mia!).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: 28 päivää myöhemmin

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Tavallisen rehti rikollinen

Alkuperäinen nimi: Ordinary Decent Criminal
Ohjaus: Thaddeus O'Sullivan
Käsikirjoitus: Gerard Stembridge
Pääosissa: Kevin Spacey, Linda Fiorentino, Peter Mullan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Saksa, Irlanti, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 92min
 
- A job worth doing is a job worth doing well.
 
Perheenisä Michael Lynch (Kevin Spacey) on rikollisjoukon pomo, joka suunnittelee jokaisen keikkansa niin hyvin, että vaikka poliisit saisivat viitteitä siitä, että Lynchin porukka on ryöstöjen takana, he eivät saa mitään todisteita aikaiseksi. Lynch pitääkin joukkoineen tahallaan poliisia pilkkanaan, minkä vuoksi hän saa valtaisaa julkisuutta Irlannin medialta, vaikka hän ei suostukaan näyttämään naamaansa julkisesti. Hän joutuu myös oikeuden eteen, mutta hän arvelee selviävänsä oikeudenkäynnistä kunnialla. Maineen kasvaessa Lynch alkaa suunnitella yhä suurempia keikkoja, mutta poliisikin on saamassa viimein tarpeekseen...

Joskus sitä vain onnistuu ennakkoaavistuksissaan näiden elokuvien suhteen (joskus toki ei). Tästäkään elokuvasta en ollut kuullut mitään etukäteen ennen kuin se kirpputorilla osui käteeni, mutta dvd:n kansikuvan ja Kevin Spaceyn mukanaolon perusteella arvelin tämän olevan harvinaisen cool rikoselokuva, minkä parissa jopa minä saattaisin viihtyä ja oli cool tai ei, niin Spaceyn ollessa pääosassa elokuva oli aikalailla pakkohankinta. No, osoittautui lopulta, että olin ollut aavistuksieni kanssa aikalailla oikeassa ja siten Tavallisen rehti rikollinen onnistuikin olemaan varsin viihdyttävä tapaus.

Jo heti elokuvan alussa selviää, että kyseessä on oikein hauska tapaus, sillä Michael Lynch on todella röyhkeä tapaus, joka ei kunnioita poliiseja tippaakaan ja antaa sen näkyä niin keikoillaan kuin myös poistuessaan oikeussalista. Keikat eivät olleet ehkä mitenkään erityisen näyttävästi toteutettuja tai omaperäisyydellä kyllästettyjä, mutta roistot saivat kuitenkin ryöstöt hoidettua kunnialla läpi. Poliisien höynäyttäminen on aina kivaa katseltavaa ja niin se oli myös tässä ja Lynchilla olikin monta ässää hihassaan saada häntä seuraavat poliisit pois kimpustaan. Vaikka elokuvan focus onkin näiden erinäisten keikkojen tekemisessä, niin taustalla nähdään myös pätkiä Lynchin normaalista arjesta lastensa ja kahden vaimonsa, jotka olivat myös siskoksia, kanssa. Vaikka pidinkin kahden vaimon asetelmaa vähintäänkin poikkeuksellisena (tämä ratkaisu pohjasi vissiin johonkin tosielämän rikollispomoon), niin pidin kyllä siitä, ettei asiaa selitelty sen kummemmin, vaan se kuvio näytettiin ikään kuin se olisi ollut normaalia, eikä naisten välillä ollutkaan mitään kitkaa. Lynchin porukan ryöstäessä kultaharkkoja ajattelin jo, että kyseessä on elokuvan pääryöstö, mutta onneksi näin ei sitten ollutkaan, sillä se vihoviimeinen ryöstö oli todella röyhkeästi toteutettu ja siten varsin hauskaa katseltavaa. Lopun lähestyessä sitten poliisi alkaa hiillostaa porukkaa yhä enenevissä määrin ja minusta oli oikein hauska seurata ensin sitä, kuinka Lynchista tuli epävarma poliisin viimein tehdessä jotain, mitä hän ei osannut ennakoida, ja sen jälkeen sitä, miten Lynch karistaa heidät kannoiltaan. Samalla nähdään sitten rikollisjoukon sisäisiä välienselvittelyjä, joita myöskin oli ihan kiva katsella.

Loppuratkaisu ja sitä pohjustaneet tapahtumat kuitenkin tiputtivat elokuvasta puolikkaan pisteen kökköydellään ja aionkin paljastaa siitä jotain nyt tässä, joten jos elokuva on näkemättä, älä jatka tämän kappaleen lukemista! En vain voi millään käsittää, miten poliiseilla ei ollut aikaa tunnistaa ampumaansa miestä ennen ampumista, eikä asiaa voi millään selittää sillä, että kamera kuvasi sellaisesta kulmasta, että mies jäi pylväiden taakse piiloon. Myöskään en ymmärrä oikein Lynchin aivoituksia, sillä eihän ollut mitään takeita siitä, että poliisit ampuisivat pankista ulostullutta nimenomaan naamaan ja vielä sellaisella voimalla, että ruumista ei voi varmuudella tunnistaa. Siitä loppu ansaitsee kyllä kiitosta, että ennen elokuvan loppumista tutkinnanjohtaja Noel Quigleylle (Stephen Dillane) paljastui Lynchin todellinen kohtalo.

Kevin Spacey kuuluu suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja siksi hänen elokuvansa lähtevätkin niin helposti mukaan, kun eteen tulevat. Hän on samaan aikaan tavallisen oloinen tyyppi sekä aivan loistava näyttelijä, enkä muista nähneeni häneltä vielä yhtäkään roolia, jossa hän olisi ollut huono, vaikka elokuva ei aina olisikaan ollut täysin mieleeni. Hän loisti tässäkin ja teki muutenkin ihan hauskasta elokuvasta vieläkin hauskemman pelkällä olemuksellaan. Myös Stephen Dillane tutkintaa johtaneena Quigleynä mainio. Mukana menossa: Colin Farrell, Helen Baxendale (Frendit, Rimakauhua ja rakkautta) sekä Linda Fiorentino (Men In Black).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Verenpunainen kesä