torstai 24. helmikuuta 2011

Valehtelija! Valehtelija!

Alkuperäinen nimi: Liar Liar
Ohjaus: Tom Shadyac
Käsikirjoitus: Paul Guay, Stephen Mazur
Pääosissa: Jim Carrey, Maura Tierney, Justin Cooper
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 83 min
 
- If I keep making this face... will it get stuck that way?
- Uh uh. As a matter of fact, some people make a very good living that way.
 
Asianajaja Fletcher Reede (Jim Carrey) on eronnut vaimostaan Audreysta (Maura Tierney), mutta heillä on yhteinen poika Max (Justin Cooper). Fletcher yrittää olla hyvä etäisä Maxille, mutta aina hänen tielleen osuu jotain, joka estää häntä tapaamasta poikaansa ja silloinkin kun hän ehtii, hän alkaa tehdä töitä. Täyttäessään viisi vuotta Maxille järjestetään syntymäpäiväjuhlat, joihin Fletcher ei lupauksistaan huolimatta saavu, joten syntymätoiveessaan Max toivoo, että Fletcher eläisi edes yhden päivän pystymättä valehtelemaan ja kas, hänen toiveensa toteutuu. Fletcherin kykenemättömyys valehtelemaan johtaa hänet sitten hyvin hankalaan asemaan oikeussalissa...

Kaikista Jim Carreyn kuminaamakomedioista tämä lienee allekirjoittaneen osalta se useimmin nähty, mutta silti edellisestä katselukerrasta on ehtinyt kulua varmaankin lähemmäs vuosikymmen. Kuitenkin elokuvan kaikki osa-alueet olivat jokseenkin hyvin muistissani aina lopun "epäonnistuneita" kohtauksia myöten, joten vähän epäilin, onko tästä enää minua viihdyttämään, varsinkin kun Carreyn kuminaamaroolit eivät enää ole jaksaneet hirveästi naurattaa enää pitkiin aikoihin, mutta pieneksi yllätyksekseni Valehtelija! Valehtelija! onnistui edelleen vähintäänkin huvittamaan ainakin paikoitellen.

Alussa esiteltiin Fletcher ja hänen jatkuva tapansa valehdella työkavereilleen, ex-vaimolleen ja Maxille käytiin rauhassa läpi, eikä elokuva tämän alkujakson aikana kovin lupaavalta vaikuttanut. Sitten päästiin Maxin syntymäpäiväjuhliin, jolloin pistettiin vihdoin isompaa vaihdetta päälle, kun Max lausuu äänettömän toivomuksensa. Ei, ei elokuvasta senkään jälkeen mitään huipputapausta tule, mutta kuitenkin välillä ihan hauskaakin katseltavaa. Varsinkin oikeussalikohtaukset olivat aivan ratkiriemukkaita ja niitä olisi saanut puolestani olla vieläkin enemmän, vaikka tällaisenaankin sen ratkeamistapa tuntui jokseenkin ohuenlaiselta, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun viihdettä sai ainakin koko rahan edestä. Oikeussalidraamailun ohessa sitten Fletcherillä riittää huolia niin Audreyn ja Maxin Bostoniin suuntautuvien muuttosuunnitelmien kanssa kuin myös sihteerinsä Gretan (Anne Haney) kuin kieron yhtiökumppaninsakin (Jennifer Tillyn) kanssa ja vaikka osassa näissä jutuissa olikin ihan kivoja aineksia, niin suurimmaksi  osaksi niissä keskityttiin Carreyn kuminaamailuun tai muuten vaan päättömään kohellukseen, josta itse en jaksanut juurikaan huvittua, mutta onneksi kuitenkin nämä oikeussalin tapahtumat olivat sen verran hulvattomia, että elokuva nippa nappa pääsi positiiivisen puolelle.

Suurin ongelma, mikä minulla oli tämän elokuvan kanssa, oli Fletcherin persoona, sillä vaikka hän olisi kuinka hyvä valehtelija tilanteessa kuin tilanteessa, niin jotenkin hänen persoonastaan ei millään välittynyt sellainen tunne, että hän voisi olla niin tyly poikansa suhteen kuin mitä annettiin ymmärtää, varsinkin kun sitten ollessaan Maxin kanssa, hän tuntui mitä parhaimmalta kasvattajalta. Hänesta ei mistään vaiheessa huokunut sellaista tyyppiä, joka laiminlöisi lastaan ja varsinkin tämä syntymäpäiväjuhlien skippaaminen satunnaisseksin vuoksi oli kaikkea muuta kuin uskottavan oloista. En tiedä, ollakseen oikeasti uskottava Fletcherin hahmoon olisi tarvittu sittenkin joku muu näyttelijä kuin Carrey (Steve Martinia kuulemma kosiskeltiin).

Jim Carrey kyllä hoiti oman osansa ihan kelvolliseksi, mutta kovin vakuuttavaa Fletcheriä hänestä ei ollut. Tuttuun tyyliin tämäkin elokuva esittelee herran kuminaamailua enemmän kuin tarpeeksi ja ainakin vessakohtauksessa tämä toimi ihan edukseen, mutta muuten jäätiin vähän korkeintaan hymähdysasteelle. Ellen nyt pahasti erehdy, niin Maxia näytellyt Justin Cooper esitti viisivuotiasta elokuvasta, mutta oli tätä tehtäessä yhdeksän, eikä kovin hyvin käynyt paljon nuoremmasta. Mukana menossa: Mitch Ryan (Dharma & Greg).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Black Swan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti