keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Mars hyökkää!

Alkuperäinen nimi: Mars Attacks!
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Jonathan Gems
Pääosissa: Jack Nicholson, Pierce Brosnan, Glenn Close
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 118 min

- Should I go get grandma?
- Oh forget grandma! She's halfway into space already.
 
Marsilaiset lähestyvät kohti Maata ja Yhdysvaltain hallinto miettii kuumeisesti presidentti James Dalen (Jack Nicholson) johdolla, mitä tehdä. Professori Donald Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa presidentin siitä, että marsilaiset tulevat rauhanomaisin elkein perustaen väitteensä heidän korkeaan teknologiatasoonsa. Yhdysvallat aikovatkin ottaa naapuriplaneetan vieraat rauhanomaisin elkein ja järjestävätkin marsilaisten ilmoittamalle paikalle juhlavan vastaanoton, johon ottaa osaa Yhdysvaltain hallintoa sekä lukuisia uteliaita siviilejä, mutta marsilaisillapa on ihan muut metkut mielessä...

Olen nähnyt tämän elokuvan aiemmin ainakin kahdesti eli ensin elokuvateatterissa ja sitten myöhemmin tullessaan ensimmäistä kertaa tv:stä (tai sitten vuokrattiin VHS). Olen melko varma, että pidin tästä silloin nuorempana molemmilla katselukerroilla, mutta kun edellisestä näkemisestä on se yli kymmenen vuotta, niin olikin aika ottaa tämä uusintakatseluun, varsinkin kun olen halunnut nähdä elokuvan uudestaan jo pitkän aikaa. Valitettavasti aika on syönyt joko minun suhtautumista tähän elokuvaan tai sitten ylipäätään elokuvan tehoa, sillä ei Mars hyökkää! enää tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta, vaikka kyllä tätä edelleen joten kuten katsoi.

Elokuvassa satirisoidaan surutta amerikkalaista yhteiskuntaa, mistä luultavasti johtuukin se seikka, että elokuvassa on niin paljon hahmoja, jotta Tim Burton on saanut varmasti mukaan kaiken haluamansa vitsit. Tämä johtaa sitten siihen, ettei oikeastaan yhteenkään hahmoon paneuduta kovinkaan tarkasti, minkä vuoksi kaikki hahmot jäävät pintapuolisiksi. Tämän voisi oikeastaan antaa anteeksi, jos tarina kulkisi kuitenkin eteenpäin, mutta kun ei. Marsilaisten tulo maahan kestää ihan liian kauan ja siihen mennessä hölistään kaikkea turhaa, mikä ei minua naurattanut oikein lainkaan. Niinpä elokuva olisi tarvinnut ehdottomasti parempaa dialogia osakseen, jotta minä olisin sen alkuosan parissa viihtynyt. Elokuvaan tulee kuitenkin huimasti lisää puhtia, kun marsilaiset tulee kuvioihin. Tim Burton ei ole hirveästi välittänyt realismin tavoittelusta (koko elokuvahan perustuu vanhoja scifileffoja parodisoivaan keräilykorttisarjaan) ja siten jo lentävät lautaset näyttivät kaikkea muuta kuin aidoilta, mikä sai kyllä hymyn naamalle; elokuva kun oli kuvattu isolla budjetilla, mutta tehty näyttämään halvalta. Kuitenkin lentäviä lautasia enemmän nämä marsilaiset ne vasta iloa aiheuttivatkin. Heidät oli luotu niin mielikuvituksekkaan hauskalla tavalla, että niistä ei vain voinut olla pitämättä. Niinpä kun nämä marsilaiset pääsivät kunnolla esiin eli elokuvan loppupuolella toimintavaiheessa, niin elokuva oli paikoitellen jopa nautinnollista katseltavaa, sillä toiminta oli hyvin hauskasti toteutettu. Muutenkin tämä toimintapuoli oli hauskaa tarkasteltaessa eri hahmojen tekemisiä, vaikka monille kävikin lopuksi huonosti. Hulvattomimmasta päästä vastasivat nämä Louise Williamsin (Pam Grier) lapset Neville ja Cedric (Brandon Hammond ja Ray J), jotka marsilaisten hyökätessä Valkoiseen Taloon alkavat taistella onnistuneesti näitä vastaan; kerrankin videopelien pelaamista esitetään (satiirisella otteella) myönteisessä valossa. Tämän toimintavaiheen oikeastaan ainoa heikko puoli oli se, että se kesti liian vähän aikaa. Sitten taas esimerkiksi Kesslerin ja toimittaja Nathalien (Sarah Jessica Parker) kohtalon käsittelytapa ei tarjonnut mitään hauskaa ja muutenkin nämä jutut avaruusaluksessa olivat vähän tylsiä. Tom Jonesin nimen näkeminen alkuteksteissä sai aikaan hämärän muistikuvan siitä, että marsilaiset olisi karkotettu/tapettu hänen musiikkinsa avulla, mutta ihan näin ei sitten lopulta ollutkaan, mutta enpä minä kuitenkaan ihan väärässäkään ollut. Sellainen peruslopetuksen oloinen.

Elokuvassa oli iso joukko tähtinäyttelijöitä tai sellaisiksi myöhemmin tulevia ja niinpä elokuvassa nähdäänkin Jack Nicholson (kaksoisroolissa), Glenn Close, Annette Bening, Danny DeVito, Michael J. Fox, Sarah Jessica Parker, Natalie Portman, Pam Grier, Pierce Brosnan ja vaikka ketä. Kuitenkin yksikään hahmoista ei saanut niin suurta roolia, että yksikään näistä olisi kunnon vaikutusta tehnyt, vaikka kieltämättä Jack Nicholson varsinkin presidenttinä oli ihan kelvollinen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuninkaan puhe

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti