Alkuperäinen nimi: Under Siege 2: Dark Territory
Ohjaus: Geoff Murphy
Käsikirjoitus: Richard Hatem, Matt Reeves
Pääosissa: Steven Seagal, Eric Bogosian, Everett McGill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995
Kesto: 96 min
- Jesus Christ!
- Uh, not quite, General Cooper. Although, I have sort of risen from the dead!
Laivastosta eronnut Casey Ryback (Steven Seagal) on lähtemässä
matkalle veljentyttärensä Sarahin (Katherine Heigl) kanssa junalla.
Sarahin isä on kuollut, mutta Casey ei päässyt hautajaisiin ja kun Casey
ei ollut käynyt moniin vuosiin kylässä, niin heidän välillään on pientä
skismaa. He saavat kuitenkin muuta ajateltavaa, kun junan ottaa
haltuunsa salaisen ydinasesatelliitin hallinnan kaapannut Travis Dane
(Eric Bogosian); junassa kun on kaksi tuon satelliitin käyttökoodeista
vastaavia. Lisäksi junan kulkiessa tuntikaupalla keskellä mitään roistot
ovat jäljittämättömissä, mutta tavattuaan Casey Rybackin he toivovat,
että olisivat valinneet toisen junan...
Vielä viime viikolla oli vähän epäselvää, mikä tulisi olemaan
seuraava arvosteltava, sillä vielä perjantaina elättelin toiveita, että
olisin toteutunut Turun euroviisuhumusta sen verran aikaisin, että
olisin ehtinyt teatteriin katsomaan yhtä ja/tai toista, mutta näin ei
sitten käynytkään. Niinpä kotiin päästyäni kello oli ehtinyt vierähtää
jo niin paljon, että ei siinä paljon muuta ehtinytkään enää tekemään,
kuin pistää mikroaterian mikroon (ei kellon lähestyessä kymmentä
jaksanut enää alkaa kokkaamaan) ja leffan pyörimään; konekin jäi
avaamatta ja se on jo aika paljon. Kun tuli aikoinaan ostettua Kaappaus merellä,
niin piti tämäkin ostaa, kun olin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että
ostan nämä joko samaan aikaan tai ei ollenkaan, vaikka muistaakseni
tämä jatko-osa ei ihan samalle tasolle päässyt. Tosin olen nähnyt tämän
osan vain kerran ja siitäkin on niin kauan aikaa, että en ollut varma
yhtään mistään, mutta kun nämä kaksi elokuvaa ovat ehkä ainoat loppuun
asti katsomani Steven Seagal -elokuvat, niin hyvä oli ostaa yhdessä.
Muistikuvani oli siltä osin oikea, ettei tämä mitenkään pärjännyt
ensimmäiselle osalle, mutta ei Kaappaus raiteilla myöskään ihan susi ollut.
Jo heti elokuvan alussa koin pieniä inhon väristyksiä, kun tajusin,
että elokuvan taustalla tulee olemaan jonkinasteinen
välienpaikkailutapaus Caseyn ja tämän veljentyttären välillä ja totta
kai se oli selvää, että näin tulee tapahtumaan ja vieläpä niin, että
Casey on ensin pelastanut Sarahin jostain pulasta. Ei mitään uutta
auringon alla, siis. Noin yleisesti ottaen tarinassa oli kyllä ihan
mielenkiintoisia aineksia varsinkin tämän salaiseksi tarkoitetun
ydinasesatelliitin osalta, mutta kaiken kaikkiaan elokuva oli niin
perustoimintaa kuin olla ja voi, eikä ihan kivasta tapahtumapaikasta
huolimatta onnistunut tekemään oikein kunnollista vaikutusta. Elokuvassa
oli kuitenkin ihan hauskoja sananvaihtoja (joista Caseyn repliikit
puuttuivat lähes tyystin IMDB:stä!), vaikka sinänsä aikalailla
tusinatoimintaleffojen kliseiden mukaisesti edettiinkin. Tämä Caseyn
sidekick Bobby (Morris Chestnut) oli aivan turha ja hänet olisi voitu
puolestani heittää junasta jo ennen sen lähtöä, mutta saipahan Casey
sentään jonkun, jonka kautta seurata katsojalle kaikki tapahtumat. Siis
oikeesti! Täytyykö se oikeasti alleviivaten kertoa, että hän aikoo
pelastaa panttivangit?! Muutenkin kesti ihan liian kauan, ennen kuin
Casey pääsi kunnolla vauhtiin (pari roistoa hän nitisti melko
varhaisessa vaiheessa, mutta muuten ei tapahtunut paljoakaan pitkiin
aikoihin). Niin ja mitä tulee siihen helppouteen, jolla konnat löysivät
Sarahin, niin se lähenteli jo naurettavuutta. Hienosti poikkesivat Sarah
ja baarimikko Kelly (Sandra Taylor) kaikista muista (eli statisteista)
niin vaatetukseltaan kuin vähän istuma-asennostakin, niin kas kummaa,
kun erottuivat niin hyvin. Tästä oikeastaan puuttui enää se, että Kelly
olisi uhrautunut Sarahin puolesta. Tunnettu tosiseikkahan on, että
rahalla ei aina saa laatua, mutta silti hämmästelin, että tämä oli
maksanut melkein kaksi enemmän kuin ensimmäinen osa (jääden tappiolle),
mutta silti kädenjälki tuntui olevan köyhempää. Räjäytykset olivat
epäuskottavan näköisiä, satelliitti siellä taivaalla kaikkea muuta kuin
aidonnäköinen ja kaiken lisäksi editointityökin oli onnistuttu mokaamaan
sen verran perusteellisesti, että taistelukohtaukset näyttivät
kömpelöiltä ja esimerkiksi tämä Guanzhoun tehtaan räjäytyskohtaus oli
naurettava, kun vaihdeltiin koko ajan typerästi junan ja päämajan
välillä. Onneksi kuitenkin tarinankuljetus on usein tärkeimmällä
sijalla, joten nämä edellä mainitut jutut olivat aika pieniä
harmituksia, joten ihan pohjapisteille ei tätä voinut sijoittaa, mutta
tarinankin vaiheet ollessa aika keskenkertaisia ja moneen kertaan
nähtyjä, niin eipä tätä kovin korkealle voinut sijoittaa, vaikka kyllä
tämän aika vaivatta sai katsottua.
Steven Seagal oli oma yhden ilmeen ihme itsensä, joten jos hänestä
tykkää, niin kai tämä elokuva menee herran muiden elokuvien joukossa
hyvin, mutta aika köyhältä hänen näyttelemisensä minusta tuntui; tuntui
kuin hänelle olisi ollut hyvin tuskallista hänen joutuessaan hymyilemään
edes muutaman hetken. Eric Bogosian sitten edustikin aika tyypillistä
hullua pääpahista, joten ei siitä sen enempää. Danen oikeana kätenä
toimi sitten Twin Peaksistä tuttu Everett McGill, jota en todellakaan
olisi tuntenut, jos en olisi tiennyt hänen olevan mukana elokuvassa, sen
verran erilainen rooli hänellä oli Twin Peaks -rooliin verrattuna.
Pisteitä: 2,5/5
Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Tämä saattaa kuulua sarjaan
”omaa kivaa”, mutta jaanpas tämän kuitenkin. Mietin sitä, että kun
kerran näissä nykytelkkareissa tuppaa olemaan tätä kiinnipalamisvaaraa,
niin mitä jos viettäisi jonkun puunaamanäyttelijä-putken ja katsoisi
monta saman puunaaman (esim. Steven Seagalin) elokuvia putkeen, niin
vaikka ihan koko ajan näyttelijä ei olisikaan ruudussa, niin samaa
ilmettä on tarjolla niin paljon, että olisiko vaarana, että se naama
palaa kiinni tv-ruutuun? Pelottava ajatus!
Seuraavana arvosteluvuorossa: Veren vangit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti