sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Jack Brooks: Monster Slayer

Alkuperäinen nimi: Jack Brooks: Monster Slayer
Ohjaus: Jon Knautz
Käsikirjoitus: Jon Knautz, John Ainslie
Pääosissa: Trevor Matthews, Robert Englund, Daniel Kash
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 87 min
 
- You don't wanna go messing around up there. That place is cursed.
- Is that so?
 
Jack Brooks (Trevor Matthews) on kokenut lapsuudessaan kovia, kun hänen perheensä tapettiin hänen silmien edessä ja tappajina olivat jotkut oudot hirviöt. Tämän tapauksen johdosta Jack on kärsinyt äkillisistä väkivallanpurkauksista, minkä johdosta hän käy terapiassakin. Koulunkäynti ei oikein maistu, mutta Jack elättää itseään putkimiehenä, joten kun hänen opettajansa Gordon Crowley (Robert Englund) pyytää häntä korjaamaan päävesiputken, niin Jack suostuu. Putken korjaaminen ei vain mene ihan putkeen, sillä sen lisäksi, että putkeen pitää tilata uusi venttiili, niin jotenkin korjauspuuhat onnistuvat herättämään henkiin Crowleyn takapihalla lymyilevän mystisen salaisuuden ja pian ovat asiat hyvin sekaisin...

Tämän elokuvan tarttuessa käteen en ollut kuullut siitä mitään etukäteen ja juuri tällä hetkellä en ole varma, kumpi vaikutti ostopäätökseen enemmän: hauskalta näyttävä (mutta harhaanjohtava) kansi vai Robert Englundin mukanaolo elokuvassa; joka tapauksessa Englundin mukanaolon olin tässä kuukausien vieriessä ehtinyt jo unohtaa (tämä tuli ostettua jo viime kesäkuussa). Kuitenkin katsellessani kantta olin sitä mieltä, että elokuvalla on mahdollisuus olla joko todella hauska tai sitten vain todella huono ja valitettavasti Jack Brooks: Monster Slayer kääntyi lähemmäs tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Elokuvan kansi yhdistettynä elokuvan nimeen tosiaan lupaa jonkinlaista hirviömetsästysteemaista elokuvaa, mutta loppujen lopuksi varsinaisen toiminnan alkamista saatiin odottaa hyvin kauan. Elokuvan alussa keskitytäänkin paljon Jackin persoonaan ja menneisyyteen, jota valoittava takauma oli alun ainoita valopilkkuja johtuen juurikin sen absurdista luonteesta. Muuten elokuvassa seurataan Jackin tekemisiä siellä täällä, missä ei tuntunut olevan sitten mitään järkeä tai ainakaan mitään, minkä vuoksi elokuvaa olisi jaksanut kovinkaan suurella mielenkiinnolla katsoa. Välillä sitten käydään katsomassa, mitä Crowleylle kuuluu talossaan ollessaan tämän oudon demonin kynsissä, mutta oikeasti menee hyvin pitkään, ennen kuin tapahtuu mitään sellaista, mitä etukäteen oli odotettavissa. Kyllä mä myönnän, että näissä Jackin seikkailuissa koulumaailmassa olisi voinut jotain ituakin, ellei kaikki hänen koulukaverinsa tyttöystävä Eveä (Rachel Skarsten) myöten olisi kirjoitettu niin pintapuolisiksi. Elokuvaan tulee vähän eloa suuren lopputaistelun aikana, vaikka jo elokuvan alkupuoliskolla, jolloin ei vielä tiennyt, mihin suuntaan elokuva vielä kääntyisi, oli selvillä jotakuinkin tapa, jolla elokuvan loppumörkö kukistettaisiin. Elokuva on merkitty komediaksi, mutta oikeastaan elokuvan ainoita komediallisia aineksia olivat juuri nämä zombit ja muut hirviöt. Elokuvan loppukohtaus muistutti jo sitä vaikutelmaa, mikä minulla koko elokuvasta oli etukäteen, ja millaisen elokuvan olisin halunnut nähdä kokonaisuudessaan.

Robert Englund oli näyttelijöistä oikeastaan elokuvan ainoa kelvollinen tyyppi ja hän onnistui paikoitellen olemaan hauskakin, joskaan ei ehkä kuitenkaan ihan niin hauska kuin oletan tekijöiden halunneen. Trevor Matthewsista ei ollut kunnolla edes halvalla tehdyn komediallisen kauhuelokuvan päätähdeksi, sen verran mitäänsanomattomaksi hän jäi niin ulkoiselta habitukselta kuin näyttelemiseltäänkin; hänen paikkansa tuntui olevan ennemmin jossain sketsisarjassa kuin kokoillan elokuvassa.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Simpsonit - 8. kausi

lauantai 26. helmikuuta 2011

Nuija ja tosinuija

Alkuperäinen nimi: Dumb & Dumber
Ohjaus: Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Peter Farrelly, Bobby Farrelly, Bennett Yellin
Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 109 min
 
- I can't believe we drove around all day, and there's not a single job in this town. There is nothing, nada, zip!
- Yeah! Unless you wanna work forty hours a week.
 
Lloyd ja Harry (Jim Carrey ja Jeff Daniels) ovat kaksi surkimusta, joilla tuntuu menevän yksinkertaisimmatkin työtehtävät pieleen. Lloyd on limusiinikuski, joka saa tehtäväkseen viedä Mary Swansonin lentokentälle ja Lloyd ihastuu Maryyn heti. Jätettyään Maryn kentälle Lloyd näkee, kuinka Aspeniin matkaavalta Marylta jää matkalaukku terminaaliin ja käy hakemassa laukun. Vähänpä Lloyd tietää, että laukun sisällä oli lunnasrahoja, joten kun Lloyd ja Harry lähtevät kohti Aspenia viedäkseen laukun Marylle, myös roistot seuraavat heidän perässään...

Tämä elokuva oli ensimmäinen, josta Jim Carrey tuli mieleenjäävästi bongattua ja aina näihin päiviin asti olin luullutkin, että tämä oli kyseisen henkilön läpimurtoelokuva, mutta näköjään Carrey on ollut ilmestymisvuonnaan kiireisenä ja hän ehti tähdittää samana vuonna pari muutakin menestyselokuvaa, joista kaikki kipusivat lipunmyyntitilastojen kärkeen ilmestyessään! Kuitenkaan en ole tainnut tätä elokuvaa nähnyt sitten sen tv-ensi-illan, joten uusintakatselu tulikin jo tarpeeseen. Muistikuvat eivät olleet kovinkaan ruusuiset, kun ajattelin jotain aivotonta äälilökomedian tyylistä, mutta kyllähän Nuija ja tosinuija loppujen lopuksi ihan kelpo tapaukseksi osoittautui.

Elokuva on Farrellyn veljesten ensimmäinen yhteinen tuotos (Bobbya ei tosin ollut listattu ohjaajaksi, miksi en häntä lisännyt ohjaajaksi ylhäällä, mutta IMDB:n mukaan hän on vastannut myös ohjauksesta) ja asian huomattuani asenteeni elokuvaa kohtaan muuttui hieman paremmiksi, mutta ei tämä silti ihan Farrellyn parhaiden saavutusten joukkoon pääse. Homma toimii näennäisen hyvin, mutta kunnon naurupommia ei tästä muodostunut. Lloyd ja Harry olivat ehkä sittenkin vähän turhan idiootteja, jotta olisin onnistunut nauramaan heidän tempauksilleen kunnolla. He olivat hyväntahtoisten idioottien karikatyyreja eli toisin sanoen elokuvassa toistettiin monia stereotyyppeja, mitkä eivät sinänsä onnistuneet aiheuttamaan kuin pieniä hymähdyksiä siellä täällä. Kuitenkin kaksikon road trip kohti Aspenia oli ihan viihdyttävästi kuvattu. Tämä niin sanottu hyvikset vastaan pahikset -asetelma oli hauska ehkä juuri siksi, että molemmat osapuolet olivat aika pihalla toistensa todellisista luonteista. Noin muuten tällä road tripillä tapahtui kaikkea sellaista, mitä näissä elokuvissa yleensäkin tapahtuu, eli paljon asioita, joita ei voi oikein ennakolta arvata ja siten tilanteita seuraa vähän aika neutraalein fiiliksin sellaisella "ai nyt kävi näin" -asenteella. Aspeniin saavuttuaan meno jatkuu jotakuinkin samanmoisena, vaikka esimerkiksi Lloydin ja Harryn suhtautuminen matkalaukun sisältöön olikin aika hupaisaa. Aspenissa sitten koko homma pistetäänkin pakettiin, eikä nyt mitenkään erityisen erikoisella tavalla ja loppukohtaus jatkoi niin hyvässä kuin pahassa muun elokuvan tiimoilla kuvatessaa näiden kahden järjenjuoksua.

Yksi syy, miksi elokuva oli helppo kuvitella Jim Carreyn ensimmäiseksi, oli siinä, että hänen hahmonsa oli tässä tosiaan NIIN idiootti ja siten kaikki Carreyn tutut naamanvääntelymaneeritkin tuntuivat olevan vielä vähän vaiheessa verrattuna esimerkiksi Ace Venturaan. Toisaalta sitten hän ja Jeff Daniels (kuka Daniels, eipä ole herrasta hirveästi kuulunut jälkikäteen) olivat niin sopusuhtainen ääliöpari, ettei Carreyn kuminaamailu liikaa päässyt häiritsemään. Muut näyttelijät jäivätkin selvästi kaksikon varjoon.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jack Brooks: Monster Slayer

perjantai 25. helmikuuta 2011

Black Swan

Alkuperäinen nimi: Black Swan
Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Mark Heyman, Andres Heinz, John J. McLaughlin
Pääosissa: Natalie Portman, Mila Kunis, Vincent Cassel
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 110 min
 
- No, but she wants my role.
- Every dancer in the world wants your role.
 
New Yorkin Baletti on tekemässä uutta sovitusta Joutsenlammesta, mutta baletin johtotähti Beth (Winona Ryder) on sen verran vanha, että hänen uransa baletissa alkaa olla ohi ja nyt Joutsenlampeen tarvitaan uusi pääosanesittäjä. Joutsenlammen pääosa on balettitanssijoiden halutuimpia rooleja ja sitä haluaa myös melko pieniä rooleja aiemmin tehnyt Nina (Natalie Portman), jonka ohjaaja Thomas (Vincent Cassel) pienen harkinnan jälkeen nostaakin pääosaan, vaikka Ninalta tuntuukin puuttuvan intohimo ja varmuus näytellä mustaa joutsenta, vaikka valkoisen joutsenen osa häneltä luonnistuukin. Löytääkö hän niitä, kun balettiin tulee uusi tanssijatar Lily (Mila Kunis), jonka Nina kokee uhkaajakseen?

Joskus sitä tulee uteliaaksi sellaisia elokuvia kohtaan, jotka eivät yleensä herätä kiinnostusta. Baletti(talot/akademiat/tms) ei ole allekirjoittaneelle niiden mielenkiintoisimpien elokuvien tapahtumapaikkojen joukossa ja suoraan sanoen en ollut täysin vakuuttunut tämän elokuvan traileristakaan, vaikka saikin minut hieman uteliaaksi. Lisäksi nyt kun tätä on kerran kehuttu valtavasti, on vieläpä Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta ja kun tiesin Darren Aronofskyn maineen elokuvantekijänä (yhtään hänen aiempaa elokuvaa en ole vielä nähnyt), niin ajattelin, että kokeillaan, josko tämä onnistuisi yllättämään ja tehoamaan minuun, varsinkin kun elokuvan näki ennakkoon ennen Oscar-gaalaa; jos olisin joutunut odottamaan Oscareiden jälkeiseen aikaan, tämä olisi saanut luultavasti jäädä odottamaan dvd-julkaisua. No, kyllähän Black Swan ihan hyvin minut saikin lumottua puolelleen, vaikka hyvin pieniä suvantohetkiä olikin.

Elokuvassa baletin ohjaaja Thomas kertoo oman Joutsenlampensa olevan aivan uusi sovitus tuosta klassikosta,  mutta on myös itsessään kuin nykyaikaan siirretty tarina siitä ja mitä parasta, vaikka ei olisi koskaan tutustunut kyseiseen tarinaan (kuten minä en ollut), niin elokuvan aikana sekin käydään muutamalla virkkeellä läpi. Elokuva oli päähenkilönsä lailla samaan aikaan hento, hauras, kaunis ja synkkäkin, mutta myöskin niin mystisen kiehtova, ettei tästä voinut olla pitämättä. Elokuvan alussa minulle oli jokseenkin pitkään epäselvää, mistä elokuva itse asiassa kertoo, mutta se ei kuitenkaan missään nimessä ollut elokuvalle haitaksi, vaan tarinan aukeamista seurasi jokseenkin suurella mielenkiinnolla. Baletin päälle en ole koskaan ymmärtänyt, enkä siten päässyt oikein sisälle näiden harjoitusten ja lopullisenkaan esityksen tanssin hienouksiin, enkä siten osannut nähdä suurta eroa hyvän ja huonon vähemmän hyvän tanssimisen välillä, joten nämä tanssikohtaukset jättivät hivenen kylmäksi. Kuitenkin kaikki tanssiosuudetkin olivat niin suuri osa itse tarinaa, että kyllähän ne asiaansa selvästi ajoivat, eikä varsinkaan harjoitussessiot liian kauan kestäneet, jotta elokuvan tunnelma pysyy kohdillaan. Nina alkaa elokuvan edetessä kokea yhä suurempaa stressiä pääosan vuoksi ja hänen paineiden kasvaessa elokuva muuttuu samalla yhä oudommaksi niin, ettei kaikesta voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Osa näistä outouksista saa vastauksensa elokuvan lähetessä loppuaan, mutta osaa puolestaan jää pohtimaan vielä elokuvan päätyttyäkin ja tulkinnanvaraisuus on sitä luokkaa, että vaikka tämän katsoisi uudestaan, niin samat kysymykset jäisivät varmaankin ilmaan roikkumaan. Ninan kohdalla jäi häiritsemän, missä vaiheessa hän teki sen asian, mikä lopulta johti nähtyihin loppukuviin, niin, ettei muut nähneet asiaa. Hyvä lopetus kuitenkin. Tunnelma kokonaisuudessaan oli niin kaunis ja lumoava, mutta samalla kiehtovan ahdistava, että elokuvasta poistui avoimista kysymyksistä huolimatta todella hyvillä mielin, mutta oli silti lähellä saada puoli pistettä vähemmänkin.

Natalie Portman oli loistava valinta Ninaksi, sillä hän jotenkin omaksui Ninan mielenvaihtelut ja mielenterveyden murenemisen todella hienosti. Nina oli täynnä tukahdettuja tunteita ja Portman tuo nämä tunteet hyvin esille eleillään. Vincent Cassel oli hänkin varsin oiva valinta produktion ohjaajaksi, vaikka myönnänkin saaneeni outoja mielleyhtymiä Jeff Goldblumiin Frendeissä. Lilyä näytellyt Mila Kunis tuntui hyvin tutulta niin nimeltään kuin ulkonäöltään ,  mutta vaikka hän onkin ollut muun muassa The 70's Show'ssa (en varsinaisesti katsonut sarjaa koskaan), niin enpä ollut häntä sittenkään tainnut aiemmin nähdä. Hyvin hänkin osansa hoiti. Winona Ryder olisi puolestani voinut olla suuremmassakin roolissa.

Pisteitä: 4,5/5

P.S. Näin asiaan täysin liittymättä näin viime yönä unta leffabloggareista. Unessa muun muassa oli iso sali, jossa oli useampia valkokankaita ja katsomoita, mutta yhdeltä valkokankaalta pystyi katsomaan kahta leffaa samaan aikaan ja näkemänsä elokuva valikoitui sen perusteella, missä kohtaa katsomoa istui. Istuimme parin leffabloggarin kanssa eturivissä, mutta minä olin näistä parin penkin päästä ja katsoin ihan eri elokuvaa kuin nuo kaksi muuta. Lisäksi taisimme olla porukalla Damn Good Coffee -bloginpitäjän Eugen Gurjastin kotona ottamassa sivistyneesti alkomahoolia ja puhumassa elokuvista, mutta Eugenin nimi unessa oli "Gulag". :D

Seuraavana arvostelussa: Nuija ja tosinuija

torstai 24. helmikuuta 2011

Valehtelija! Valehtelija!

Alkuperäinen nimi: Liar Liar
Ohjaus: Tom Shadyac
Käsikirjoitus: Paul Guay, Stephen Mazur
Pääosissa: Jim Carrey, Maura Tierney, Justin Cooper
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 83 min
 
- If I keep making this face... will it get stuck that way?
- Uh uh. As a matter of fact, some people make a very good living that way.
 
Asianajaja Fletcher Reede (Jim Carrey) on eronnut vaimostaan Audreysta (Maura Tierney), mutta heillä on yhteinen poika Max (Justin Cooper). Fletcher yrittää olla hyvä etäisä Maxille, mutta aina hänen tielleen osuu jotain, joka estää häntä tapaamasta poikaansa ja silloinkin kun hän ehtii, hän alkaa tehdä töitä. Täyttäessään viisi vuotta Maxille järjestetään syntymäpäiväjuhlat, joihin Fletcher ei lupauksistaan huolimatta saavu, joten syntymätoiveessaan Max toivoo, että Fletcher eläisi edes yhden päivän pystymättä valehtelemaan ja kas, hänen toiveensa toteutuu. Fletcherin kykenemättömyys valehtelemaan johtaa hänet sitten hyvin hankalaan asemaan oikeussalissa...

Kaikista Jim Carreyn kuminaamakomedioista tämä lienee allekirjoittaneen osalta se useimmin nähty, mutta silti edellisestä katselukerrasta on ehtinyt kulua varmaankin lähemmäs vuosikymmen. Kuitenkin elokuvan kaikki osa-alueet olivat jokseenkin hyvin muistissani aina lopun "epäonnistuneita" kohtauksia myöten, joten vähän epäilin, onko tästä enää minua viihdyttämään, varsinkin kun Carreyn kuminaamaroolit eivät enää ole jaksaneet hirveästi naurattaa enää pitkiin aikoihin, mutta pieneksi yllätyksekseni Valehtelija! Valehtelija! onnistui edelleen vähintäänkin huvittamaan ainakin paikoitellen.

Alussa esiteltiin Fletcher ja hänen jatkuva tapansa valehdella työkavereilleen, ex-vaimolleen ja Maxille käytiin rauhassa läpi, eikä elokuva tämän alkujakson aikana kovin lupaavalta vaikuttanut. Sitten päästiin Maxin syntymäpäiväjuhliin, jolloin pistettiin vihdoin isompaa vaihdetta päälle, kun Max lausuu äänettömän toivomuksensa. Ei, ei elokuvasta senkään jälkeen mitään huipputapausta tule, mutta kuitenkin välillä ihan hauskaakin katseltavaa. Varsinkin oikeussalikohtaukset olivat aivan ratkiriemukkaita ja niitä olisi saanut puolestani olla vieläkin enemmän, vaikka tällaisenaankin sen ratkeamistapa tuntui jokseenkin ohuenlaiselta, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun viihdettä sai ainakin koko rahan edestä. Oikeussalidraamailun ohessa sitten Fletcherillä riittää huolia niin Audreyn ja Maxin Bostoniin suuntautuvien muuttosuunnitelmien kanssa kuin myös sihteerinsä Gretan (Anne Haney) kuin kieron yhtiökumppaninsakin (Jennifer Tillyn) kanssa ja vaikka osassa näissä jutuissa olikin ihan kivoja aineksia, niin suurimmaksi  osaksi niissä keskityttiin Carreyn kuminaamailuun tai muuten vaan päättömään kohellukseen, josta itse en jaksanut juurikaan huvittua, mutta onneksi kuitenkin nämä oikeussalin tapahtumat olivat sen verran hulvattomia, että elokuva nippa nappa pääsi positiiivisen puolelle.

Suurin ongelma, mikä minulla oli tämän elokuvan kanssa, oli Fletcherin persoona, sillä vaikka hän olisi kuinka hyvä valehtelija tilanteessa kuin tilanteessa, niin jotenkin hänen persoonastaan ei millään välittynyt sellainen tunne, että hän voisi olla niin tyly poikansa suhteen kuin mitä annettiin ymmärtää, varsinkin kun sitten ollessaan Maxin kanssa, hän tuntui mitä parhaimmalta kasvattajalta. Hänesta ei mistään vaiheessa huokunut sellaista tyyppiä, joka laiminlöisi lastaan ja varsinkin tämä syntymäpäiväjuhlien skippaaminen satunnaisseksin vuoksi oli kaikkea muuta kuin uskottavan oloista. En tiedä, ollakseen oikeasti uskottava Fletcherin hahmoon olisi tarvittu sittenkin joku muu näyttelijä kuin Carrey (Steve Martinia kuulemma kosiskeltiin).

Jim Carrey kyllä hoiti oman osansa ihan kelvolliseksi, mutta kovin vakuuttavaa Fletcheriä hänestä ei ollut. Tuttuun tyyliin tämäkin elokuva esittelee herran kuminaamailua enemmän kuin tarpeeksi ja ainakin vessakohtauksessa tämä toimi ihan edukseen, mutta muuten jäätiin vähän korkeintaan hymähdysasteelle. Ellen nyt pahasti erehdy, niin Maxia näytellyt Justin Cooper esitti viisivuotiasta elokuvasta, mutta oli tätä tehtäessä yhdeksän, eikä kovin hyvin käynyt paljon nuoremmasta. Mukana menossa: Mitch Ryan (Dharma & Greg).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Black Swan

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Batman & Robin

Alkuperäinen nimi: Batman & Robin
Ohjaus: Joel Schumacher
Käsikirjoitus: Akiva Goldsman
Pääosissa: George Clooney, Chris O'Donnell, Arnold Schwarzenegger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 120 min


- She knows who we are.
- I guess we'll just have to kill her.
- Yep, we'll kill her later, we've got work to do.
 
Gotham Cityyn on saapunut uusi superrikollinen, kun jääpyssyjen kanssa riehuva Mr. Freeze (Arnold Schwarzenegger) hakee rikostovereineen museosta isoa timantteja omiin jäätäviin tarkoituksiin. Batman ja Robin (George Clooney ja Chris O'Donnell) yrittävät saada Mr. Freezeä napattua, mutta epäonnistuvat osittain Robinin hätiköinnin vuoksi, mikä aiheuttaa kitkaa heidän välilleen.. Samaan aikaan toisaalla kasvitieteellisessä laboratoriossa työskentelevä tohtori Pamela Isley (Uma Thurman) saa tietoonsa pomonsa tohtori Woodruen (John Glover) katalat juonet ja Woodrue yrittää tappaa Isleyn kaatamalla tämän päälle hirveän määrän kasvi- ja muita myrkkyjä, mutta epäonnistuu ja Isleysta tulee luontoäidin nimeen vannova Poison Ivy, joka suuntaa kulkunsa Gothamiin, jossa laboratorion entinen rahoittaja Bruce Wayne asustelee ja yhdistää voimansa Mr. Freezen kanssa. Lisäksi Waynen luotetun hovimestarin Alfredin (Michael Gough) siskontytär Barbara (Alicia Silverstone) tulee käymään. Kun sitten Batmanin ja Robinin pitäisi tosissaan käydä Mr. Freezen sekä Poison Ivyn kimppuun, pystyykö Batman luottamaan Robinin arvostelukykyyn?

Kuten on aiemminkin tullut ilmi, niin minun makuhermooni Batman Forever iski aikoinaan todella paljon, enkä häpeä asiaa vieläkään. Tästä kyseisen elokuvan jatko-osan suhteen en ollut täysin varma, mitä olin siitä pitänyt, vaikka muistelinkin pitäneeni Mr. Freezestä jossain määrin, vaikka elokuvan jättikokoinen juliste seinääni muistaakseni aikoinaan komistikin (mikään muuta selitystä en keksi sille, että elokuvan kansikuva oli niinkin tuttu). Kuitenkin olen melko varma, että olen nähnyt tämän vain kerran aiemmin, joten nyt kun elokuva tuli joskus viime kesänä eteeni, niin pitihän tämäkin mukaan ottaa; ihan vaan siksikin, että sai tuon "edellisen" Batman-sarjan kokonaiseksi. No, vaikka tässäkin elokuvassa oli omat hetkensä, niin eipä Batman & Robin onnistunut viihdyttämään lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä.

Elokuvan alussa kuitenkin vielä näyttää ihan hyvältä, sillä ensimmäinen kohtaaminen Mr. Freezen kanssa oli vielä ihan viihdyttävää katseltavaa huolimatta siitä, että ihmiset ja asiat leijailivat siellä museossa täysin fysiikan lakien vastaisesti, mikä aiheutti sitten tahatonta komiikkaa. Myös tohtori Pamela Isleyn ensikohtaus oli ihan kelvollinen ja juuri sopivan absurdi tällaiseen ei niin vakavaan sarjakuvamaiseen Batman-filmatisointiin. Pian tämän jälkeen alkoi kuitenkin alamäki, eikä asiaa auttanut piirun vertaa Batmanin ja Robinin nahistelu, jonka juonikuvio oli niin ennalta-arvattava, että tiesihän sen, miten asiassa kävisi. Muutenkin elokuvan keskivaiheille oli saatu aikaan paljon huonoja hetkiä, joista älyttömin oli tämä juhla Mr. Freezen saamiseksi ansaan; ihan kuin Batman/Bruce Wayne sallisi kaupungin asukkaiden joutua tarkoituksellisesti vaaraan oli poliisivoimilla ja muilla kuinka vain 11 minuuttia aikaa sulattaa jäädytetyt ihmiset. Myöskään en oikein jaksanut innostua tästä Alfredin sairaudesta, varsinkin kun se tuntui lopputuloksensa vuoksi vain elokuvan turhalta pitkittämiseltä ja onhan se myönnettävä, että pidemmän päälle ei Poison Ivyä ja Mr. Freezeä jaksanut katsella. Kaiken muun ikävän lisäksi elokuva ei näyttänyt kovinkaan hyvältä, vaan kaupunki, jäädytykset sun muut tuntuivat tavallistakin keinotekoisemmalta. Onneksi lopputaistelussa oli kuitenkin vielä sen verran ytyä (senkin sisältäessä typeriä mukahumoristisia aineksia), että se nosti elokuvan kokonaisvaikutelmaa edes keskinkertaiseksi. Pienen lisäpisteen voisi antaa Arvuuttajan puvun näkymisestä.

George Clooney teki tasaisen varmaa työtä tässä elokuvassa, mutta silti en ole täysin vakuuttunut siitä, että hän oli oikea valinta Batmaniksi, mutta eipä hän sieltä huonoimmastakaan päästä ollut. Arnold Schwarzeneggerillä, joka nostettiin kaikissa näyttelijälistauksissa esille ennenm Clooneya ja O'Donnellia, oli kyllä omat hetkensä, mutta pidemmän päälle hänen maneerinsa alkoivat ärsyttää. Uma Thurman sen sijaan oli ihan hyvä valinta Poison Ivyksi, vaikka hivenen tylsäksi hänkin lopussa kävi. Mukana menossa: Elle Macpherson (Frendien Janine).

Pisteitä: 2,5/5

P.S. Miksi näiden superrikollisten pitää mellastaa aina kaupungissa, jossa on Batmanin kaltainen sankari vahtimassa menoa? Yhdysvallat on niin iso paikka, että luulisi, että niitä paljon rauhallisempia ja rikollisen työn kannalta kannattavampiakin kaupunkeja varmasti löytyisi. Tietenkin olisihan se katsojille vieläkin tylsempää katsella supersankaria vain mököttämässä kartanossaan tai tallustelemassa tekemisen puutteessa pitkin katuja, kun ei olisi mitään toimintaakaan tiedossa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Valehtelija! Valehtelija!

tiistai 22. helmikuuta 2011

Rakkautta ennen auringonlaskua

Alkuperäinen nimi: Before Sunset
Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Richard Linklater, Julie Delpy, Ethan Hawke
Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Diabolo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Itävalta, Sveitsi
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 76 min


- Do you think you would have finished your book if you were fucking someone every five minutes?
- I might have welcomed the challenge.
 
Jesse (Ethan Hawke) on kirjoittanut kirjan Celinen (Julie Delpy) kohtaamisesta ja heidän yhteisestä ajasta Wienissä. Nyt Jesse on mainostamassa kirjaansa Pariisissa kirjakaupassa, johon Celine myös saapuu. Jessellä lähtee myöhemmin illalla lento takaisin Yhdysvaltoihin, mutta hänellä on jonkin verran vapaa-aikaa ennen sitä, joten hän lähtee Celinen kanssa kahville ja vaihtamaan kuulumisia ja samalla selviää, miten kävi heidän sopimansa tapaamisen kanssa. Vuodet ovat kuluneet ja elämäntilanteet muuttuneet, mutta vieläkö he löytävät yhteisen sävelen ja onko jälleen kerran vuorossa liian äkilliset jäähyväiset?

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, niin Rakkautta ennen aamua kuuluu minun suosikkielokuvieni joukkoon romanttisten draamojen kohdalla. Tämän jatko-osan suhteen olin sen sijaan aika avoimin mielin ennen ensimmäistä katselukertaa, sillä vaikka toivoinkin koko sydämestäni elokuvan pääsevän edes lähelle sitä ihanuutta, mitä ensimmäinen osa tarjosi, niin samalla olin vähän epäluuloinen sen suhteen, onko tästä kuitenkaan ihan samanlaiseksi vaikuttajaksi, vaikka joiltakin kriitikoilta tämäkin on kerännyt täysiä tai melkein täysiä pisteitä (jopa enemmän kuin ensimmäinen osa on saanut osakseen). No, valitettavasti epäilykseni osuivat oikeaan, sillä vaikka Rakkautta ennen auringonlaskua olikin ihan katsottava tapaus, niin ensimmäinen osan veroinen se ei missään nimessä ollut.
 
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Jesse tapaa Celinen pitkästä aikaa ja tämä tapaamistapa on onnistuttu tekemään jokseenkin uskottavalla tavalla. Tapaamisen jälkeen alkaa heidän yhteinen taival halki Pariisin ja se, mikä oli ehdottoman positiivista, oli heidän kulkemisensa reaaliaikaisuus. Kun he kävelivät kohti kahvilaa, koko kävely näytettiin, kun he olivat kahvilassa, koko heidän kahvilakeskustelu näytettiin ja kun he poistuivat sieltä muualle, niin edelleen kaikki tapahtui tässä ja nyt, eikä aikasiirtymiä koettu. Wien oli tosiaan vaihtunut Pariiisin, mutta Pariisinkin kadut olivat Seineä myöten ihan kivoja katseltavia, jostaan en siitä saanut ihan samanlaisia viboja kuin ensimmäisen osan Wienistä. Elokuvalla on hyvä mahdollisuus pilata ensimmäisen osan lopun toimivuus, jos sen antaa häiritä, sillä tässä elokuvassa tietenkin paljastuu hyvin aikaisessa vaiheessa, miten heidän sopimansa toisen kohtaamisen kävi ja mitkä tapahtumat johtivat tuon tapaamisen kohtaloon. Minua tämä ei tosin tällä toisella katselukerralla ainakaan enää häirinnyt. Sen sijaan minua häiritsi elokuvan dialogi, joka, ehkä aitouden vaikutelmasta huolimatta, ei kuitenkaan päässyt lähellekään sitä miellyttävyyden ja kiinnostavuuden tasoa kuin ensimmäisessä osassa, vaikka joitakin ihan kivojakin dialogeja nähtiin. Nyt vellottiin liikaa menneisyydessä ja ruodittiin tuon toisen tapaamisen syitä ja seurauksia ja näiden lisäksi elokuva sisälsi paljon verbaalisia takaumia, jotka tuntuivat hyvin irrallisilta. Niinpä kunnolla syvälliset keskustelut jäivät lähes kokonaan uupumaan, vaikka pariin kertaan sellaisestakin saatiin nauttia. Toisin sanoen minä en osannut viehättyä tämän elokuvan dialogista läheskään yhtä paljon kuin edellisen osan kohdalla, mikä on sääli, sillä juuri dialogilla on tällaisessa elokuvassa hyvin suuri merkitys. Mitä tulee loppuun, niin minusta se jätettiin kesken. Ei, se ei jättänyt samanlaista avoimen lopun ja toiveikkuuden tuntua kuin ensimmäisessä osassa, vaan se VAIN jätettiin kesken. Ihan kuin ohjaaja olisi sanonut leikkaushuoneessa, että juuri tässä tietyssä kohtaa jätetään homma kesken. Ei minulle tullut ainakaan sellaista oloa, että olisi tehnyt mieli jäädä miettimään, miten näiden kahden henkilön käy, sillä tällaisella lopulla se ei loppujen loppujen hirveästi edes kiinnostanut.

Ethan Hawke ja Julie Delpy olivat kyllä molemmat jälleen ihan hyviä, vaikka esittivätkin tällä kertaa selvästi vanhempia (no, edellisestä kohtaamisesta oli kuitenkin se yhdeksän vuotta aikaa). Heidän roolihahmonsa olivat saaneet selvästi aikuisten ongelmat ja varsinkin Delpy äityi välillä sellaisiin vuodatuksiin, että hänen melkein luuli hänen olevansa tosissaan. Ethan Hawke ei ihan kaikissa tilanteissa tuntunut ihan yhtä aidolta kuin ensimmäisessä osassa, mutta eipä hänestäkään loppujen lopuksi valittamista juuri jäänyt.

Pisteitä: 3/5

PS. Kiirastuleni töissä (näin ruokatunneilla siis) on ohi. Sain viimeinkin työkoneelleni Firefoxin, eikä mun tarvitse enää kuljetella muistitikkua mukanani ja käytettävä Firefoxia sitä kautta (IE sotkee fontteja), varsinkin kun sen muistitikun kanssakin on ollut jonkinasteisia ongelmia, jos se on ollut pitkään kiinni koneessa, mitä se ihan viime viikkoina ei ollut, kun kirjoitin arvostelut aina ensin koneeni "mallikappaletiedostoon" ennen kuin pistin muistitikun koneeseen, jolloin silloinkaan Firefox ei auennut aina ekalla yrittämällä. Oi tätä riemua!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Batman & Robin

maanantai 21. helmikuuta 2011

Rakkautta ennen aamua

Alkuperäinen nimi: Before Sunrise
Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Richard Linklater, Kim Krizan
Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Dominik Castell
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Itävalta, Sveitsi
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 96 min

- You know, I've been wondering lately. Do you know anyone who's in a happy relationship?
- Uh, yeah, sure. I know happy couples. But I think they lie to each other.
 
Celine (Julie Delpy) siirtyy Euroopan halki matkaavassa junassa riitelevän pariskunnan vierestä Jessen (Ethan Hawke) ja he alkavat jutella. Celine on matkalla Pariisiin, mutta Jesse jää pois jo Wienissä, mutta saa Celinen houkuteltua jäämään kanssaan Wieniin seuraavaan aamuun, jolloin Jessen täytyy nousta Yhdysvaltoihin lentävään koneeseen. Heidän välilleen syntyy todellinen yhteys ja he ihastuvat toisiinsa, mutta miten kuluttaa aika parhaiten, kun aikaa on vain rajoitetusti?

Viikonlopun sairasteltuani on jälleen aika tarttua toimeen. Tuossa kuukausi sitten kyselin kuukauden WANHA -ehdotuksia, joista ensimmäisenä toteutusvuoroon pääsee Harrin pari toivetta eli tämä elokuva ja tämän jatko-osa. Joskus viitisen vuotta sitten vielä katselin elokuvia samaan aikaan kuin tein kaikkea muutakin (lue = notkuin nettipelien parissa) ja niinpä tätäkin elokuvaa tuli alettua katsomaan lähinnä sivusilmin, vaikken ihan alkuun päässytkään mukaan (junassa vielä kuitenkin oltiin). Sitten siinä elokuvan kuluessa aloin katsomaan sitä yhä suuremmalla mielenkiinnolla ja pian huomasinkin olevani täysin myyty ja jos minun pitäisi sanoa oma suosikkini romanttisten draamaelokuvien parista, se olisi ehdottomasti Rakkautta ennen aamua.

Elokuva on vain kerta kaikkiaan ihastuttava. Tarina on periaatteessa simppeli, eikä siinä tapahdu sinänsä mitään erikoista, mutta samaan aikaan siinä tapahtuu paljonkin. Jesse ja Celine kuljeskelevat ympäri Wieniä samalla jutellen kaikesta maan ja taivaan väliltä. Vähitellen he ihastuvat ja ehkä jopa vähän rakastuvatkin toisiinsa, mutta samalla taustalla on jatkuvasti tietoisuus siitä, että heidän yhteiselonsa on vain lyhytaikaista. Se, mikä tekee tästä elokuvasta niin loistavan, on kuitenkin elokuvan dialogi, joka sisältää hyvin paljon syvällisiä ja kiinnostavia filosofisia keskusteluja, jotka ovat kaiken muun hyvän lisäksi vieläpä fiksuja. Nimenomaan tämän hyvän dialogin voimin elokuvan parissa ei todellakaan käy aika tylsäksi, vaan mielenkiinto pysyy huipulla loppuun asti. Kiinnostavuutta ei heikennä myöskään yhtään itse Wien, joka on hyvin kaunis kaupunki, ja jota on elokuvassa kuvattu juuri niin hyvin, että tekisi itsekin mieli lähteä kiertämään kaupunkia. Kaiken tapahtuneen jälkeen sitä oli ensimmäisellä kerralla suhteellisen varma, miten elokuva tulisi päättymään, mutta lähes täysin romanttisten draamaelokuvien kaavasta poiketen elokuva ei päättynytkään niin kuin minun kaltaiseni romantikot varmasti ovat toivoneet, vaan ainakin omasta mielestäni vieläkin paremmin. Loppu jätettiin ihanalla tavalla auki ja sitä saa itse jäädä pohtimaan, miten näiden kahden henkilön tarina jatkuisi... ainakin ennen kuin on katsonut elokuvan jatko-osan.

Julie Delby ja Ethan Hawke ovat molemmat varsin ihania ja jotenkin aidonoloisia rooleissaan. Jotenkin se nuoruuden into ja huolettomuus kumpusivat heistä niin, ettei kummastakaan voinut olla tykkäämättä. Kaikki tuntui heidän hahmoiltaan hyvin helpolta niin kuin nuorten rakkauden vähän kuuluukin ja elettiin niin vain sitä yhtä päivää ihan kuin ei muuta olisi ollutkaan. Delpyn ja Hawken kemiat toimivat hyvin yhteen, joten siltäkin osin kaikki oli kunnossa.

Pisteitä: 5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rakkautta ennen auringonlaskua

lauantai 19. helmikuuta 2011

Dead Snow

Alkuperäinen nimi: Død Snø
Ohjaus: Tommy Wirkola
Käsikirjoitus: Tommy Wirkola, Stig Frode Henriksen
Pääosissa: Vegar Hoel, Stig Frode Henriksen, Charlotte Frogner
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 87 min
 
- Onko... maasto siellä vaarallista?
- Maasto on pienin murheista.

Kaverijoukko suuntaa pääsiäislomalla vuorille viettämään aikaa Vegardin (Lasse Valdal) tyttöystävän Saran (Ane Dahl Torp) mökille, mutta eivät osaa aavistaakaan, että Saralle on jo käynyt huonosti. Nuorten (aikuisten) aika menee hauskaa pitäessä monin eri tavoin, kunnes tulee yö ja ovelle tulee retkeilijä (Bjørn Sundquist), joka kertoo nuorille vuorilla lymyilevästä suuresta salaisuudesta, joka ulottuu aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin natsit miehittivät Norjaan. Mies jatkaa pian tämän jälkeen matkaa, mutta nuoret päättävät jäädä juhlimaan, varsinkin kun Sarakaan ei ole vielä päässyt paikalla. Seuraavana iltana he saavat kuitenkin vastaansa vastuksia, joiden tieltä heidän olisi kannattanut lähteä livohkaan: natsizombit...

Dead Snow... Kuollut lumi... Sulanut lumi... Herännyt luonto... Lintujen viserrys... Vihertävä ruoho... Kevät... Olisipa jo kevät... No, ajauduinpas heti harhapoluille, pahoitteluni siitä! Tämän elokuvan tullessa markkinoille innostuin tästä ihan puhtaasti siitä syystä, että elokuva oli norjalaista kauhu(komedia)a, jollaisia en ollut vielä nähnytkään, mutta elokuvan osto venyi aina kesäkuuhun asti, jolloin keväinen reissu Osloon, josta niitä norjalaisia elokuvia tuli muutenkin ostettua, oli jo takanapäin, niin hohto tämänkin elokuvan yltä vähän oli hälvennyt, mutta kyllä tämä kuului silti pakollisiin hankintoihin heti kun leffakauppoihin pääsin tuon Oslon reissun jälkeen. Muistan jopa vielä, että menin Tampereen Anttilaan etsimään nimenomaan tätä elokuvaa, mutta siinä etsiskellessä tuli eteen kaikkea muutakin (lue = kymmenkunta muuta elokuva) ja tämä tarttui sitten ihan viimeisenä käteen. Eihän tämä nyt mitään hirveällä tavalla uutta tee, mutta oli Dead Snow silti ihan viihdyttävää katseltavaa.

Etukäteen olin kavahtanut vähän mukaan ympättyä komedialeimaa, mutta loppujen lopuksi mielestäni komediallisuutta oli hyvin vähän. Itse asiassa elokuvan alku tuo mieleen monet muut kauhuelokuvat, sillä tässäkin kaveriporukka menee hyvin syrjäiseen paikkaan kauaksi sivistyksestä, jolloin he ovat mitä parhainta riistaa lähialueella mellastaville örkeille, tässä tapauksessa natsizombeille. Elokuvan alku kuluukin vähän tutustuen hahmoihin, mutta sitä ei todellakaan tehdä komedian kautta, vaan aikalailla yhtä pintapuolisesti kuin kauhuelokuvissa yleensäkin. Sitten tulee yö ja tämä retkeilijä (IMDB:ssä hänelle on annettu nimeksi "The Wanderer") kertomaan seudun salaisuuksista ja minusta tämä oli vähän halpa ratkaisu. Ihan kuin niitä seudun salaisuuksia ei olisi voinut muulla tapaa kertoa katsojille, varsinkin kun kyseisellä kulkijalla ei ollut mitään muuta virkaa koko elokuvassa, niin tuntui vähän teennäiseltä. Sitten kun natsizombit heräävät toimintaan, niin elokuvaan tuli mukaan sitä komediallisuutta, mutta komediallisuus ei (pääasiassa) tullut niistä takaa-ajoista, tapoista ynnä muusta toiminnallisuudesta, vaan nimenomaan näiden natsizombien olemuksesta. Siinä ikimuistettavimmassa komediallisessa kohtauksessa tämä natsieversti (pahoitteluni, jos arvonimi meni väärin) Herzog (Ørjan Gamst) tutkailee kiikareidensa avulla hyökättävää aluetta kuin missä tahansa sotaelokuvassa muiden joukkojen seisoessa hänen takanaan, mutta eronahan tässä toki oli tosiaan se, että kyseessä olivat zombit. Hulvatonta! Huumori siis oli jotenkin hienovaraista, mutta havaittavissa (tietenkin jotkut muut saattaisivat pitää natsizombeja vieläkin hauskempina ilmestyksinä).  Näissä itse lahtausjutuissa mentiinkin sitten aika perinteisin keinoin eli vaikka olivatkin viihdyttäviä, niin mitään ennen näkemätöntä niissä ei ollut (ellei sellaiseksi laske roikkumista kielekkeeltä "suoliköyden" varassa). Taistelun tuoksinassa sitten koettiin myös vähän tylsiä ratkaisuja, kuten Hannan (Charlotte Frogner) kohtalo (en usko hetkeäkään, että kukaan olisi toiminut niin typerästi kuin hän nähdessään Royn (Stig Frode Henriksen) vauhdissa), mutta sitten taas Martinin (Vegar Hoel) ratkaisu oli kyllä aika tyly. Loppuratkaisu natsizombien osalta olisi ollut aika helposti arvattavissa, jos sitä vain alkoi pohtia (mitä itse en tehnyt kuin vasta lopun hetkillä), mutta ei varsinaisesti huono ollut sekään. Se vihoviimeinen loppukohtaus oli ihanan tyly päätös elokuvalle. Elokuvan lopputeksteistä löysin itselleni taas uutta kuunneltavaa. Jei! Yhtä asiaa jäin kyllä kaipaamaan: Näinä musakännyköiden ja iPodien aikana natsizombeille olisi voitu hyvin soittaa (Natsi-)Saksan kansallislaulua ja katsoa, miten ne reagoivat, mutta ei sitten.

Näyttelijät tekivät ihan hyviä suorituksia noin niin kuin kauhuelokuvanäyttelijöiksi, vaikka minua vähän ärsyttikin tämä Jeppe Laursenin esittämä Erlendin hahmo, sillä jotenkin siitä oli onnistuttu tekemään turhankin stereotyyppinen leffanörtti. Noin muuten yksikään hahmoista ei noussut oikein kunnolla esiin, joskin Herzogia näytellyt Ørjan Gamst oli aika hulvaton ilmestys. Ei ihan heti uskoisi, että vain muutaman norjalaiselokuvan kokemuksella törmäisi tuttuihin, mutta tätä yön kulkijaa esittänyt Bjørn Sundquist oli minulle tuttu jo elokuvasta Nolla kelviniä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rakkautta ennen aamua

torstai 17. helmikuuta 2011

The Way Back

Alkuperäinen nimi: The Way Back
Ohjaus: Peter Weir
Käsikirjoitus: Peter Weir, Keith R. Clarke
Pääosissa: Jim Sturgess, Ed Harris, Colin Farrell
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 135 min

- I have to get back.

Puolalainen Janusz (Jim Sturgess) pakotetaan tunnustamaan tekaistu syyte ja hänet lähetetään karuihin olosuhteisiin Siperian vankileirille. Hän ei kuitenkaan tahdo sopeutua leirillä, joten kun yksi hänen vankitovereista Khabarov (Mark Strong) kertoo mahdollisuudesta paeta, Janusz innostuu. Myöhemmin selviää, että näyttelevä Khabarov on vain fantasioinut koko pakojutun, mutta Janusz ei voi jättää asiaa sikseen ja niinpä eräänä myrskyisenä yönä hän pakenee kuuden muun vangin kanssa aikomuksenaan mennä etelään Balkaljärven toiselle puolelle, sieltä ennen pitkään rajan yli ja vapauteen, mutta kaikki ei menekään ihan suunnitelmien mukaan...

Peter Weir nousi kertaheitolla mielenkiintoisten ohjaajien joukkoon The Truman Show -elokuvallaan, joka onkin kaikkien aikojen suosikkini, joten kun trailerien perusteella huomasin tämän elokuvan vaikuttavan vähintäänkin mielenkiintoiselta tarinalta, niin eihän sitä voinut muuta kuin mennä katsomaan tätä, vaikka toisaalla elokuvasta olikin annettu vähän nuivia lausuntoja. Tämä "historiallisiin faktoihin" perustuva tarina - tarinan todenperäisyyttä tosin on epäilty - oli kuitenkin niin uskomattomalta kuulostava, että enhän minä voinut jättää siksikään tätä väliin, mutta vaikka lopputulos jäikin selvästi positiivisen puolelle, niin ei The Way Back ihan täysin minuun uponnut.

Elokuva alkaa Januszin kuulusteluilla, mutta siirtyy pian kuvaamaan raadollista elämää Siperian työleirillä ja tämä oli tehty vähintäänkin hyvin, joskin elämä siellä parakeissa oli ehkä sittenkin kuvattu vähän turhankin perinteisin keinoin eli ilmapiiri oli välillä aika vihamielinen. En sano, etteikö niissä kyseisenlaista ilmapiiriä olisi voinut olla, mutta käsittelytavassa ei ollut mitään uutta. Elokuvahan oli amerikkalaisten* tähdittämä ja se sijoittui Siperiaan, joten sen vuoksi siellä leirillä puhuttiin välillä venäjää, välillä englantia, mikä häiritsi ainakin minua. Kun sitten pitkä matka pääsi alkamaan, niin sen aikana sattui ja tapahtui yhtä jos toista, minkä vuoksi mielenkiinto elokuvaa kohti pysyi kyllä ylhäällä; etenkin Irenan (Saoirse Ronan) tuleminen mukaan aiheutti pientä jännitystä, kun ei hänestä ottanut varmasti selkoa, mitä hän oli naisiaan. Kuitenkin tiedossa oli koko ajan, että osa matkaajista selviää matkasta läpi, joten siinä mielessä tapahtumia seurasi aika neutraalein fiiliksin. Vaikka elokuvan aikana keskusteltiin asiasta kuin asiasta, niin jotenkin hahmot jäivät jotenkin pintapuolisiksi, minkä vuoksi samaistumisen tunne jäi puuttumaan. Niinpä kaikissa tapahtumissa oli jotenkin ulkopuolinen olo, mikä sitten samalla heikensi elokuvan tehoa vähäsen. Tämä hahmojen pintapuolisuus oli osaltaan vaikuttamassa sitten siihen, että elokuvalla oli ihan liikaa pituutta ja siitä olisi helposti voinut leikata kokonaisia kohtauksia pois. Ihan komeita maisemiahan elokuva esitteli ja matka oli pitkä ja vaikea ja siten vähintäänkin kiinnostava, mutta tarinaan olisi silti kaivannut lisää syvyyttä.

Elokuva vilisee yhden jos toisenkin tähden, mutta oikeastaan kenenkään roolisuoritus ei tehnyt kunnolla vaikutusta, vaan kaikki näyttelijät tuntuivat hoitavan homman kotiin rutiinilla. Ed Harris oli näistä näyttelijöistä itselleni ehkä se tunnetuin, vaikka Colin Farrellinkin olen jo nähnyt yhdessä jos toisessakin tuotoksessa ja molemmat heistä oli perusvarmoja. Elokuvan päähenkilö ja pakenijoiden eräänlainen johtaja Jim Sturgess sen sijaan nimenä kyllä kuulosti tutulta, mutta en kai ole nähnyt häneltä yhtäkään aiempaa elokuvaa, mutta eipä hänen suorituksensa tässä elokuvassa hirveästi antanut viitteitä siitä, kuinka hyvä hän todellisuudessa onkaan johtuen juurikin siitä pintapuolisuudesta. Saoirse Ronan, johon minä tutustuin Sovituksen yhteydessä, oli muuten elokuvaa tehtäessä vasta 16, mutta näytti selvästi vanhemmalta.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Dead Snow

*Edit. Kuten JaPa mua kommenteissa ojensi, niin eipä elokuvan näyttelijät läheskään kaikki ihan amerikkalaisia olekaan, kuten jotenkin automaattisesti oletin, mutta jätetään tuo nyt tuonne varsinaiseen tekstiin muistuttamaan huonosta asioiden tarkistamisesta ja korjataanpas tämä sitten tässä. Pahoittelut väärästä informaatiosta.

Kuninkaan puhe

Alkuperäinen nimi: King's Speech
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: David Seidler
Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 121 min

- What's he saying?
- I don't know but... he seems to be saying it rather well.
 
Yorkin herttualla Albert Frederick Arthur Georgella (Colin Firth) aka. Bertiellä on ongelma. Hänen pitäisi pitää puhe laajalle kansanjoukolle, mutta hän änkyttää, eikä saa puhettaan pidettyä. Bertie käy läpi lukuisia eri puheterapeutteja, mutta yksikään ei tunnu pystyvän auttaa häntä. Sitten hänen vaimonsa Elizabeth (Helena Bonham Carter) löytää Lionel Loguen (Geoffrey Rush), jonka kyseenalaiset metodit Bertie ensin hylkää, mutta havaittuaan Loguen metodit toimiviksi, hän kääntää kelkkansa ja he aloittavat kovan puhetreenin, mutta saako Logue koulittua Bertiestä kunnon puheenpitäjän ennen kuin Bertien on astuttava paljon isompiin saappaisiin...

Minä sitten inhoan talvea ja pakkasta yli kaiken, eikä mua saa kovemmilla pakkasilla ulos liikkeelle, ellei ole ihan välttämätön pakko. Tästä johtuen minulta jää lauantain Kinokellarin kevään avauselokuva (Michael Haneken Valkoinen nauha) näkemättä, sillä minua ei huvita lainkaan lähteä tuonne kylmään, vaikka ihan kiinnostava tuo elokuva olisikin voinut olla. Pakkasesta johtuu myös se, etten millään jaksanut jakaa elokuvissa käyntiä useammalle päivälle, joten päädyin eilen tekemään sellaisen päätöksen, että katson kaksi elokuvaa putkeen, vaikka noin muuten olikin sellainen olo, että en välttämättä olisi jaksanut kahta leffaa, mutta kun se pakkanen. Näistä ensimmäisenä vuoroon tuli Kuninkaan puhe, joka olikin näistä kahdesta eilen katsomistani elokuvista se parempi, joskaan ei aivan yliveto tämäkään.

Elokuva oli kaikin puolin varsin mielenkiintoista katseltavaa, eikä elokuva tylsäksi muuttunut missään vaiheessa. Itse asiassa minulla oli pitkin elokuvaa sellainen utelias jännitys niskassa, sillä oli jotenkin hienoa seurata, miten Bertiestä kasvaa jokseenkin loistavaksi puhujaksi. Lisäksi olin hyvin kiinnostunut niistä metodeista, joiden avulla Logue hoiti Bertietä parempaan iskuun. Näitä terapiaistuntoja olikin oikein hauska katsoa. Lisäksi Loguen ja Bertien sananvaihdot pitkin elokuvaa olivat oikein nautinnollisia paikoitellen. Kuitenkin minusta tässä päätarinassa oli yksi iso heikkous: vaikka ei olisi törmännyt mihinkään tietoihin elokuvasta etukäteen (mitä minä kyllä olin), niin silti heti elokuvan alkaessa tiesi tasan tarkkaan, miten elokuvassa lopulta kävisi ja minusta tämä seikka söi selvästi sen kirkkaimman terän elokuvasta. En vaan voinut olla välittämättä siitä tiedosta, että tiesin aikalailla tarkkaan, mitä tulisi tapahtumaan, joten mitään suuria ahaa-elämyksiä ei tapahtunut. Terapian ohella sitten käydään läpi vaiheita, jotka lopulta johtivat Bertien julistamiseen kuningas George VI:ksi (eli Yrjö VI) ja minä historian ystävänä, joka ei kauheasti ole tutustunut Englannin kuninkaallisiin, ammensin suurella mielenkiinnolla päähäni tietoa näistä taustoista, varsinkin kun liiallinen pukudraamailu jätettiin kuitenkin pois. Myös elokuvan musiikkia oli käytetty hyvin tuomaan juuri oikeanlaista historiallista tunnelmaa. Kokonaisuutena elokuva oli kyllä varsin hieno, vaikka ei ihan täysin minua vetänytkään pauloihinsa.

Elokuvassa nähtiin monia hyviä roolisuorituksia, mutta kyllä Colin Firth ja Geoffrey Rush olivat aivan omaa luokkaansa ja heidän yhteisiä hetkiään olikin oikein kunnon ilo katsoa. Colin Firth oli aiemmin tehnyt minuun vaikutuksen A Single Manissa ja vähintään yhtä hyvän suorituksen hän teki myös tässä. Geoffrey Rush on jäänyt minulla vähän varjoon , vaikka pari elokuvaa häneltäkin olen tainnut nähdä aiemmin, mutta tässä elokuvassa hän ainakin onnistui oikein hyvin ja sopi oikein hyvin Loguen rooliin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Way Back

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Mars hyökkää!

Alkuperäinen nimi: Mars Attacks!
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Jonathan Gems
Pääosissa: Jack Nicholson, Pierce Brosnan, Glenn Close
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 118 min

- Should I go get grandma?
- Oh forget grandma! She's halfway into space already.
 
Marsilaiset lähestyvät kohti Maata ja Yhdysvaltain hallinto miettii kuumeisesti presidentti James Dalen (Jack Nicholson) johdolla, mitä tehdä. Professori Donald Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa presidentin siitä, että marsilaiset tulevat rauhanomaisin elkein perustaen väitteensä heidän korkeaan teknologiatasoonsa. Yhdysvallat aikovatkin ottaa naapuriplaneetan vieraat rauhanomaisin elkein ja järjestävätkin marsilaisten ilmoittamalle paikalle juhlavan vastaanoton, johon ottaa osaa Yhdysvaltain hallintoa sekä lukuisia uteliaita siviilejä, mutta marsilaisillapa on ihan muut metkut mielessä...

Olen nähnyt tämän elokuvan aiemmin ainakin kahdesti eli ensin elokuvateatterissa ja sitten myöhemmin tullessaan ensimmäistä kertaa tv:stä (tai sitten vuokrattiin VHS). Olen melko varma, että pidin tästä silloin nuorempana molemmilla katselukerroilla, mutta kun edellisestä näkemisestä on se yli kymmenen vuotta, niin olikin aika ottaa tämä uusintakatseluun, varsinkin kun olen halunnut nähdä elokuvan uudestaan jo pitkän aikaa. Valitettavasti aika on syönyt joko minun suhtautumista tähän elokuvaan tai sitten ylipäätään elokuvan tehoa, sillä ei Mars hyökkää! enää tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta, vaikka kyllä tätä edelleen joten kuten katsoi.

Elokuvassa satirisoidaan surutta amerikkalaista yhteiskuntaa, mistä luultavasti johtuukin se seikka, että elokuvassa on niin paljon hahmoja, jotta Tim Burton on saanut varmasti mukaan kaiken haluamansa vitsit. Tämä johtaa sitten siihen, ettei oikeastaan yhteenkään hahmoon paneuduta kovinkaan tarkasti, minkä vuoksi kaikki hahmot jäävät pintapuolisiksi. Tämän voisi oikeastaan antaa anteeksi, jos tarina kulkisi kuitenkin eteenpäin, mutta kun ei. Marsilaisten tulo maahan kestää ihan liian kauan ja siihen mennessä hölistään kaikkea turhaa, mikä ei minua naurattanut oikein lainkaan. Niinpä elokuva olisi tarvinnut ehdottomasti parempaa dialogia osakseen, jotta minä olisin sen alkuosan parissa viihtynyt. Elokuvaan tulee kuitenkin huimasti lisää puhtia, kun marsilaiset tulee kuvioihin. Tim Burton ei ole hirveästi välittänyt realismin tavoittelusta (koko elokuvahan perustuu vanhoja scifileffoja parodisoivaan keräilykorttisarjaan) ja siten jo lentävät lautaset näyttivät kaikkea muuta kuin aidoilta, mikä sai kyllä hymyn naamalle; elokuva kun oli kuvattu isolla budjetilla, mutta tehty näyttämään halvalta. Kuitenkin lentäviä lautasia enemmän nämä marsilaiset ne vasta iloa aiheuttivatkin. Heidät oli luotu niin mielikuvituksekkaan hauskalla tavalla, että niistä ei vain voinut olla pitämättä. Niinpä kun nämä marsilaiset pääsivät kunnolla esiin eli elokuvan loppupuolella toimintavaiheessa, niin elokuva oli paikoitellen jopa nautinnollista katseltavaa, sillä toiminta oli hyvin hauskasti toteutettu. Muutenkin tämä toimintapuoli oli hauskaa tarkasteltaessa eri hahmojen tekemisiä, vaikka monille kävikin lopuksi huonosti. Hulvattomimmasta päästä vastasivat nämä Louise Williamsin (Pam Grier) lapset Neville ja Cedric (Brandon Hammond ja Ray J), jotka marsilaisten hyökätessä Valkoiseen Taloon alkavat taistella onnistuneesti näitä vastaan; kerrankin videopelien pelaamista esitetään (satiirisella otteella) myönteisessä valossa. Tämän toimintavaiheen oikeastaan ainoa heikko puoli oli se, että se kesti liian vähän aikaa. Sitten taas esimerkiksi Kesslerin ja toimittaja Nathalien (Sarah Jessica Parker) kohtalon käsittelytapa ei tarjonnut mitään hauskaa ja muutenkin nämä jutut avaruusaluksessa olivat vähän tylsiä. Tom Jonesin nimen näkeminen alkuteksteissä sai aikaan hämärän muistikuvan siitä, että marsilaiset olisi karkotettu/tapettu hänen musiikkinsa avulla, mutta ihan näin ei sitten lopulta ollutkaan, mutta enpä minä kuitenkaan ihan väärässäkään ollut. Sellainen peruslopetuksen oloinen.

Elokuvassa oli iso joukko tähtinäyttelijöitä tai sellaisiksi myöhemmin tulevia ja niinpä elokuvassa nähdäänkin Jack Nicholson (kaksoisroolissa), Glenn Close, Annette Bening, Danny DeVito, Michael J. Fox, Sarah Jessica Parker, Natalie Portman, Pam Grier, Pierce Brosnan ja vaikka ketä. Kuitenkin yksikään hahmoista ei saanut niin suurta roolia, että yksikään näistä olisi kunnon vaikutusta tehnyt, vaikka kieltämättä Jack Nicholson varsinkin presidenttinä oli ihan kelvollinen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuninkaan puhe

tiistai 15. helmikuuta 2011

Veren vangit

Alkuperäinen nimi: Interview with the Vampire
Ohjaus: Neil Jordan
Käsikirjoitus: Anne Rice
Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 118 min

- Lord, what I wouldn't give for a drop of good old-fashioned Creole blood.
- Yankees are not to your taste?
- Their democratic flavor doesn't suit my palate, Louis.
 
Louis (Brad Pitt) on menettänyt reilu vuosi sitten vaimonsa ja lapsensa, minkä vuoksi hän on menettänyt elämänhalunsa ja hakee tilaisuutta kuolla. Vampyyri Lestat (Tom Cruise) tajuaa tämän ja tarjoaa Louisille mahdollisuutta kuolla tai elää kuolemattomana vampyyrina ja Louis valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Louisille on kuitenkin jäänyt poikkeuksellisesti elävän ihmisen sielu, joten hänen on hyvin vaikea sopeutua vampyyrin elämään, mutta Lestat tekee kaikkensa tehdäkseen Louisista salonkikelpoisen vampyyrin...

Eilistä päivää leimasi allekirjoittaneen osalta eräällä tavalla vampyyriteema. Kommentoin lyhyesti Päivin Elokuvablogissa Buffya, pistin eilen jälleen jatkuneen True Blood kovalevylle ja kaiken muun lisäksi katseluvuoroon tuli tämä vampyyrielokuva, jonka arvostelu on samalla blogin 600. arvostelu. Minulla on jokseenkin pitkään ollut terve uteliaisuus tätä elokuvaa kohtaan, vaikka hankintalistojen kärjessä tämä ei ole koskaan ollut, mutta olihan tämä silti mukaan otettava, kun eteen sattui. Siitäkin huolimatta, etten tiennyt elokuvasta oikein mitään muuta kuin sen, että siinä on vampyyreja ja Tom Cruise. Kuitenkin sen verran juttua tästä elokuvasta olin kuullut (en ole tosin varma, onko läheskään kaikki kuulemani ollut positiivista), että pakkohan se oli katsastaa. Täytyy kyllä myöntää, ettei hölmösti suomennettu Veren vangit ollut sittenkään ihan minun kuppini verta, vaikka ei myöskään ihan huonoimmasta päästäkään.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Louis alkaa selostaa elämäänsä vampyyria toimittaja Daniel Malloylle (Christian Slater) ja vaikka pitkin elokuvaa välillä palattiinkin haastattelutilanteeseen, niin hyvin elokuva olisi voinut tulla toimeen ilman sitäkin, vaikka sisälsikin ihan kiinnostavia ”triviatietoja” oikeiden vampyyrien elämästä. Itse varsinainen tarina muistutti vampyyreilla höystettyä pukudraamaa, jossa toki oli tavallista dramaattisempia juonenkäänteitä, enkä millään oikein jaksanut viehättyä tästä menneen ajan meiningistä. Louis ja Lestat kuljeskelivat pitkin ja poikin samalla, kun Lestat opettelee vampyyrien tavoille ja jossain vaiheessa mukaan tulee nuori tyttö Claudia (Kirsten Dunst), jonka he muuttavat vampyyriksi ja ottavat siipiensä suojiin. Heidän eloaan vampyyreina kyllä jossain määrin katsoa, mutta mitään aidosti mielenkiintoista oikein minkään nurkan takaa ei tahtonut tulla, vaan tapahtumastaan toiseen siirryttiin ilman, että ne olisivat aiheuttaneet minulle juurikaan mitään tunnekuohuja suuntaan tai toiseen. Kun sitten Louis kuvataan jo heti alussa yksin huoneessaan, niin siitä oli helposti pääteltävissä Lestatin ja Claudian kohtalot (ainakin melkein), joten kun nämä jättäytyivät pois Louisin kelkasta, en saanut siitä oikein mitään irti; vaikutus olisi ollut voimakkaampi ilman Louisin näyttämistä ”nykypäivänä”. Elokuvassa oli kyllä käytetty varsin ihanaa kieltä ja sen turvin jaksoinkin elokuvaa katsoa edes joten kuten, vaikka en oikein olisikaan jaksanut Louisin kertojanääntä. Mitä tulee sitten loppuun, niin en tietenkään voinut olla varma, mitä elokuvan lopussa tapahtuisi nykyajassa, mutta sen arvasin jo alkukohtauksessa, että jotain oli tapahtuva ja kas kummaa, niinhän siinä sitten kävikin. Yllätysmomentti siis jäi siitäkin uupumaan.

Elokuvan pääosassa sanotaan olevan Tom Cruise, mutta kyllähän Brad Pittin esittämä Louis elokuvan keskushenkilö oli, mutta minkäs teet, kun Pitt (ilmeisesti) oli vasta nouseva tähti ja Cruise oli jo tähti. Ei sillä, etteikö Cruise olisi tehnyt parempaa roolisuoritusta kuin Pitt, vaikka häntä ei näkynytkään ihan yhtä paljon kuin Pittiä. Cruise nimittäin onnistui melko naurettavalta vaikuttavan peruukkinsa ja vaatetuksensa alla tekemään oikein loisteliaan roolisuorituksen, kun taas Pitt tahtoi jäädä aikamoiseksi yrmyksi ilman suurtakaan vaikutusta. Pidin myös nuoresta Kirsten Dunstista, jonka läpimurtoelokuva tämä oli. Antonio Banderas on minulle selvästi tutumpi Pedro Almodóvarin alaisuudessa tehdyistä tuotoksista kuin amerikkalaisista tuotannoista, mutta se vanha Banderas sieltä taustalta aina välillä paljastui, eikä hänkään yhtään hassumpi ollut, vaikka aikalailla taka-alalle jäikin.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mars hyökkää!

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kaappaus raiteilla

Alkuperäinen nimi: Under Siege 2: Dark Territory
Ohjaus: Geoff Murphy
Käsikirjoitus: Richard Hatem, Matt Reeves
Pääosissa: Steven Seagal, Eric Bogosian, Everett McGill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 96 min

- Jesus Christ!
- Uh, not quite, General Cooper. Although, I have sort of risen from the dead!
 
Laivastosta eronnut Casey Ryback (Steven Seagal) on lähtemässä matkalle veljentyttärensä Sarahin (Katherine Heigl) kanssa junalla. Sarahin isä on kuollut, mutta Casey ei päässyt hautajaisiin ja kun Casey ei ollut käynyt moniin vuosiin kylässä, niin heidän välillään on pientä skismaa. He saavat kuitenkin muuta ajateltavaa, kun junan ottaa haltuunsa salaisen ydinasesatelliitin hallinnan kaapannut Travis Dane (Eric Bogosian); junassa kun on kaksi tuon satelliitin käyttökoodeista vastaavia. Lisäksi junan kulkiessa tuntikaupalla keskellä mitään roistot ovat jäljittämättömissä, mutta tavattuaan Casey Rybackin he toivovat, että olisivat valinneet toisen junan...

Vielä viime viikolla oli vähän epäselvää, mikä tulisi olemaan seuraava arvosteltava, sillä vielä perjantaina elättelin toiveita, että olisin toteutunut Turun euroviisuhumusta sen verran aikaisin, että olisin ehtinyt teatteriin katsomaan yhtä ja/tai toista, mutta näin ei sitten käynytkään. Niinpä kotiin päästyäni kello oli ehtinyt vierähtää jo niin paljon, että ei siinä paljon muuta ehtinytkään enää tekemään, kuin pistää mikroaterian mikroon (ei kellon lähestyessä kymmentä jaksanut enää alkaa kokkaamaan) ja leffan pyörimään; konekin jäi avaamatta ja se on jo aika paljon. Kun tuli aikoinaan ostettua Kaappaus merellä, niin piti tämäkin ostaa, kun olin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että ostan nämä joko samaan aikaan tai ei ollenkaan, vaikka muistaakseni tämä jatko-osa ei ihan samalle tasolle päässyt. Tosin olen nähnyt tämän osan vain kerran ja siitäkin on niin kauan aikaa, että en ollut varma yhtään mistään, mutta kun nämä kaksi elokuvaa ovat ehkä ainoat loppuun asti katsomani Steven Seagal -elokuvat, niin hyvä oli ostaa yhdessä. Muistikuvani oli siltä osin oikea, ettei tämä mitenkään pärjännyt ensimmäiselle osalle, mutta ei Kaappaus raiteilla myöskään ihan susi ollut.

Jo heti elokuvan alussa koin pieniä inhon väristyksiä, kun tajusin, että elokuvan taustalla tulee olemaan jonkinasteinen välienpaikkailutapaus Caseyn ja tämän veljentyttären välillä ja totta kai se oli selvää, että näin tulee tapahtumaan ja vieläpä niin, että Casey on ensin pelastanut Sarahin jostain pulasta. Ei mitään uutta auringon alla, siis. Noin yleisesti ottaen tarinassa oli kyllä ihan mielenkiintoisia aineksia varsinkin tämän salaiseksi tarkoitetun ydinasesatelliitin osalta, mutta kaiken kaikkiaan elokuva oli niin perustoimintaa kuin olla ja voi, eikä ihan kivasta tapahtumapaikasta huolimatta onnistunut tekemään oikein kunnollista vaikutusta. Elokuvassa oli kuitenkin ihan hauskoja sananvaihtoja (joista Caseyn repliikit puuttuivat lähes tyystin IMDB:stä!), vaikka sinänsä aikalailla tusinatoimintaleffojen kliseiden mukaisesti edettiinkin. Tämä Caseyn sidekick Bobby (Morris Chestnut) oli aivan turha ja hänet olisi voitu puolestani heittää junasta jo ennen sen lähtöä, mutta saipahan Casey sentään jonkun, jonka kautta seurata katsojalle kaikki tapahtumat. Siis oikeesti! Täytyykö se oikeasti alleviivaten kertoa, että hän aikoo pelastaa panttivangit?! Muutenkin kesti ihan liian kauan, ennen kuin Casey pääsi kunnolla vauhtiin (pari roistoa hän nitisti melko varhaisessa vaiheessa, mutta muuten ei tapahtunut paljoakaan pitkiin aikoihin). Niin ja mitä tulee siihen helppouteen, jolla konnat löysivät Sarahin, niin se lähenteli jo naurettavuutta. Hienosti poikkesivat Sarah ja baarimikko Kelly (Sandra Taylor) kaikista muista (eli statisteista) niin vaatetukseltaan kuin vähän istuma-asennostakin, niin kas kummaa, kun erottuivat niin hyvin. Tästä oikeastaan puuttui enää se, että Kelly olisi uhrautunut Sarahin puolesta. Tunnettu tosiseikkahan on, että rahalla ei aina saa laatua, mutta silti hämmästelin, että tämä oli maksanut melkein kaksi enemmän kuin ensimmäinen osa (jääden tappiolle), mutta silti kädenjälki tuntui olevan köyhempää. Räjäytykset olivat epäuskottavan näköisiä, satelliitti siellä taivaalla kaikkea muuta kuin aidonnäköinen ja kaiken lisäksi editointityökin oli onnistuttu mokaamaan sen verran perusteellisesti, että taistelukohtaukset näyttivät kömpelöiltä ja esimerkiksi tämä Guanzhoun tehtaan räjäytyskohtaus oli naurettava, kun vaihdeltiin koko ajan typerästi junan ja päämajan välillä. Onneksi kuitenkin tarinankuljetus on usein tärkeimmällä sijalla, joten nämä edellä mainitut jutut olivat aika pieniä harmituksia, joten ihan pohjapisteille ei tätä voinut sijoittaa, mutta tarinankin vaiheet ollessa aika keskenkertaisia ja moneen kertaan nähtyjä, niin eipä tätä kovin korkealle voinut sijoittaa, vaikka kyllä tämän aika vaivatta sai katsottua.

Steven Seagal oli oma yhden ilmeen ihme itsensä, joten jos hänestä tykkää, niin kai tämä elokuva menee herran muiden elokuvien joukossa hyvin, mutta aika köyhältä hänen näyttelemisensä minusta tuntui; tuntui kuin hänelle olisi ollut hyvin tuskallista hänen joutuessaan hymyilemään edes muutaman hetken. Eric Bogosian sitten edustikin aika tyypillistä hullua pääpahista, joten ei siitä sen enempää. Danen oikeana kätenä toimi sitten Twin Peaksistä tuttu Everett McGill, jota en todellakaan olisi tuntenut, jos en olisi tiennyt hänen olevan mukana elokuvassa, sen verran erilainen rooli hänellä oli Twin Peaks -rooliin verrattuna.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Tämä saattaa kuulua sarjaan ”omaa kivaa”, mutta jaanpas tämän kuitenkin. Mietin sitä, että kun kerran näissä nykytelkkareissa tuppaa olemaan tätä kiinnipalamisvaaraa, niin mitä jos viettäisi jonkun puunaamanäyttelijä-putken ja katsoisi monta saman puunaaman (esim. Steven Seagalin) elokuvia putkeen, niin vaikka ihan koko ajan näyttelijä ei olisikaan ruudussa, niin samaa ilmettä on tarjolla niin paljon, että olisiko vaarana, että se naama palaa kiinni tv-ruutuun? Pelottava ajatus!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Veren vangit

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kaappaus merellä

Alkuperäinen nimi: Under Siege
Ohjaus: Andrew Davis
Käsikirjoitus: J.F. Lawton
Pääosissa: Steven Seagal, Tommy Lee Jones, Gary Busey
Valmistusmaa: Ranska, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992

Kesto: 98 min

- This is Admiral Bates speaking. I am trying to get a hold of Chief Ryback. Is he about?
- He's in a gunfight right now. I'm gonna have to take a message.
 
Sota-alus Missourin kapteeni Adams (Patrick O'Neil) syntymäpäivä lähestyy ja kommodori Krill (Gary Busey) suunnittelee hänelle yllätysjuhlia. Siinä sivussa laivan kokki Casey Ryback (Steven Seagal) aiheuttaa harmaita hiuksia Krillille kieltäytymällä tottelemasta tätä, joten Krill sulkee hänet laivan keittiön kylmäsäilöön. Alukselle tulevat yllätysjuhlien järjestäjät osoittautuvatkin Krillin kanssa työskenteleviksi rikollisiksi, joita johtaa entinen CIA-agentti William Stranix (Tommy Lee Jones). He kaappaavat aluksen, mutta heille koituu ongelmia Rybackista, joka ei aio pysytellä kylmäsäilössä loputtomiin...

En ole näiden taistelulajisankarien (Steven Seagal, Jean-Claude Van Damme, Chuck Norris) elokuvien suurimpia ystäviä, mistä johtuneekin, etten ollut tähän päivään mennessä arvostellut yhtäkään näiden näyttelijöiden tähdittämää elokuvaa. Näistä kolmesta suosikkini on Van Damme, mutta siitä huolimatta tämä Steven Seagalin elokuva kuuluu varmaan näiden kolmen näyttelijöiden osalta katsotuimpien joukkoon, sillä olenhan nähnyt tämän elokuvan aiemmin ainakin kahdesti ja todennut tämän ihan viihdyttäväksi. Edellisestä kerrasta on kuitenkin niin paljon aikaa, että olin epäillyt, että aika on syönyt tämänkaltaistenkin elokuvien tehot, mutta kuitenkin Kaappaus merellä tarjosi edelleen ihan kivaa poppariviihdettä ollakseen kuitenkin aika perusmatskua. tarjoava toimintaelokuva.

Suurimman osan elokuvan sisällöstä olin unohtanut, joten siinä mielessä tarinaa pääsi aika uusin silmin katsomaan; taisin muistaa ainoastaan Rybackin sulkemisen lihasäilöön etukäteen. Kuitenkin perusasetelma oli tiedossa jo etukäteen eli Ryback vie ja konnat vikisee. Niinpä mitään kovinkaan syvällistä tarinaa ei ollut tiedossa, vaan tuhansista toimintaelokuvista tutuin kuvioin elokuvaa vietiin eteenpäin, mutta kun ei odottanut mitään erikoista, niin kyllä tämän parissa jollain tasolla viihtyi. Tähän auttoi varsinkin kuivakka action-huumori, joka ei varsinaisesti naurattanut, mutta toivat sellaista pientä keveyttä muuten aika vakavailmeiseen elokuvaan; huumoria ei siis viljelty jatkuvasti, mutta silloin harvoin kuin sitä esiintyi, niin se kevensi tunnelmaa ihan kivasti. Tarinan puolesta pientä jännitystä toi tämä Miss July Jordan Tate (Erika Eleniak), sillä ennen elokuvan loppujaksoa en ollut lainkaan varma, kummalla puolella hän oikeasti onkaan. Elokuvan äänet/tehosteet olivat saaneet peräti Oscar-ehdokkuudet (asia, joka minulle selvisi ihan tässä parin minuutin sisään, joten oli pakko mainita heti), mutta en minä niissä mitään erityisen ihmeellistä nähnyt/kuullut. Toiminnan kuvaamisen tai editoinnin suhteen Oscareita oli kuitenkin turha odotella, sillä taistelukohtaukset eivät olleet mitenkään erityisen hyviä ja välillä jäi katsojalle tavallistakin epäselvemmäksi, että mihin Rybackin potku/lyönti kulloinkin osui ja miten hän saikin niin helposti roistot kaadettua maahan. Siitä en hirveästi tykännyt, että Rybackilla oli niinkin paljon apureita kuin hänellä oli, sillä kyllä olisin odottanut häneltä vähän enemmän oma-aloitteisuutta roistojen nitistämiseksi. Tämä sukellusvenejuttu tuntui aluksi ihan kivalta lisältä, mutta kun ilmeisesti sen tarkoituksena oli vain päästä osasta roistoista (jopa isoista sellaisista) hyvin helposti eroon, niin vei hieman fiiliksiä. Kokonaisuudessaan elokuvassa ei ollut liiemmin mitään yllättävää, ei edes lopussa, mutta kyllähän tämän nyt ihan vaivatta katsoi loppuun.

Steven Seagal ei siis koskaan ole kuulunut erityisiin suosikkeihini, mutta kyllä hän taistelukohtaukset ihan näyttävästi osaa näytellä ja mitäs muuta häneltä sitten enää tarvitsisikaan vaatia? Tietenkin tässä elokuvassa hän käytti paljon tuliaseitakin, jotka täyttivät monet toimintaelokuvien kliseet, mutta lähitaistelujakin nähtiin ihan kivasti. Kuten sanoin, niin olin unohtanut elokuvasta lähes kaiken ja niinpä olin hivenen yllättynyt nähdessäni niin Tommy Lee Jonesin, Gary Buseyn (Tappava ase) kuin Colm Meaneynkin (Con Air). Näistä kolmesta ainoastaan Jonesin esitys jäi joten kuten mieleen, vaikka eipä hänenkään suorituksensa mitenkään erityisen hyvä ollut, vaan parempiakin on nähty.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuninkaan puhe / The Way Back / Kaappaus raiteilla

torstai 10. helmikuuta 2011

127 tuntia

Alkuperäinen nimi: 127 Hours
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Danny Boyle, Simon Beaufoy
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 95 min

- Hey there, Aron! Is it true that you didn't tell anyone where you were going?
 
Aron Ralston (James Franco) on vuorikiipeilijä, joka lähtee patikkaretkelle Utahissa sijaitsevaan Blue John -kanjoniin kellekään kertomatta todellista määränpäätään. Paikka on aika eristyksissä ja vaikka Aron näkeekin pari seikkailijaa (Kate Mara ja Amber Tamblyn) matkalla kohti Blue Johniin, niin pääasiassa hän saa nauttia omasta rauhastaan kenenkään häiritsemättä. Tämä kostautuu, kun hän putoaa kapeaan rotkoon ja hänen kätensä jää kallioseinämän ja pudonneen kiven väliin ja kivi ei ponnisteluista huolimatta hievahdakaan...

Tuossa joskus joulukuussa kerroin edellisen elokuvateatterikäynnin jälkeen, ettei minulla ollut mitään hajua seuraavasta elokuvasta, jonka olisin menossa katsomaan elokuviin, enkä siis myöskään sitä, että milloin tämä tapahtuisi. Nyt kuitenkin alkuvuoden aikana ”elokuvakalenterini” saanut taas täytettä ja monet elokuvat odottavat katsomistaan myös valkokankaalta; osa on tullut jo ensi-iltaan, mutta niiden saaminen tänne Poriin on vain vähän venähtänyt. Niinpä tällä elokuvalla oli kunnia päättää leffateatteritauko ja vaikka tiesinkin loppuratkaisun suurin piirtein, niin siitä huolimatta 127 tuntia onnistui olemaan varsin onnistunut elokuva.

Elokuvan alussa ei turhia höntyillä, vaan elokuva käytännössä alkaa heti Aronin lähdöllä kohti Blue John -kanjonia. Matka etenee verrattain nopeasti, vaikka välillä jäädäänkin opastamaan eksyneitä naisia, mikä olikin Wikipedian mukaan ainoa jakso, jossa Boyle oli pistänyt vähän omiaan (naiset osuivat oikeasti Aronin matkalle, mutta luolasukelluskohtaus oli fiktiota). Kuitenkin jo ehkä vartin päästä elokuvan alkamisesta Aron oli joutunut jo jumiin, joten itse pääasiaan päästiin aika nopeasti. Tästä siirryttiinkin seuraamaan sitten Aronin epätoivoista pyrkimystä pois pinteestä ja se oli onnistuttu kuvaamaan hyvin kiinnostavasti, mihin auttoi Aronin yksinpuhelun lisäksi muutenkin koko elokuvassa hyvin toimineiden musiikkivalintojen. Elokuvassa oli kuitenkin ehkä hitusen liikaa takaumia sun muita, vaikka tietenkin ymmärrän, että Aron kävi läpi näitä ajatuksia päässään pitkin vankeusaikaansa, mutta silti minusta olisi ollut kiinnostavampaa nähdä enemmän Aronin tunneskaaloja. Lopun lähestyessä useimmat näistä takaumista kuitenkin nivottiin sillä tavalla yhteen, että niiden näyttämisestä tuntuikin yhtäkkiä olevan hyötyä noin niin kuin elokuvanautinnon kannalla. Lisäksi pidin varsinkin elokuvan alussa ja lopussa (eikä sitä kokonaan unohdettu elokuvan keskelläkään) käytettyyn ruudun jakamiseen, sillä tässä elokuvassa sitä oli käytetty oikein näppärästi. Olin tosiaan saanut itseni spoilattua sen suhteen, miten Aronin lopulta kävisi, mutta tämä ei suinkaan haitannut, sillä minusta oli oikein jännittävää seurata niitä Aronin mielenliikkeitä, jotka lopulta johtaisivat nähtyyn loppuratkaisuun. Tämä hänen ratkaisunsa oli kyllä aika raaka, mutta se ei (onneksi) noussut niin suureen asemaan, kuin etukäteen olin pelännyt. Olin siis jo etukäteen hyvin tietoinen siitä, miten Aronille kävi, joten en ymmärrä sitä, miten elokuvan viimeiset kohtaukset saivat minut niinkin liikuttuneeseen tilaan kuin saivat. Pelkästään tämän vuoksi elokuvan pisteitä piti nostaa hivenen ylöspäin.

James Franco oli oikeastaan elokuvan ainoa päähenkilö (silti pidän kiinni periaatteestani, että elokuvan perustietoihin tulee vähintään kolme näyttelijää mukaan, vaikka muut olisivatkin jääneet lähinnä statisteiksi) ja sopi Aronin rooliin todella hyvin. Hänen hahmonsa mielenliikkeet ja olonsa tulivat hyvin ilmi ilman hänen monologejaankin, joten hän onnistui oikein hyvin näyttelemään aidosti loukkuun jäänyttä ihmistä. Hänestä oikeasti huokui se, kuinka epätoivo vähitellen kasvaa Aronin sisällä ja niinpä se välittyi myös leffasalin penkillekin asti. Oikein mainio suoritus.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Unohdin mainita eilen, että tein viikonloppuna pieniä muutoksia noihin listauksiini ja siirsin arvostelujen listaussivustoista muut kuin elokuva-arvostelut (eli tv-sarja- sekä musiikki-dvd -arvostelut) omille sivuilleen ja pidän elokuva-arvostelulistaukset puhtaana niistä tästä eteenpäin. Tämä muutos johtui pääosin siitä, että minua alkoi häiritä se, että tv-sarjakaudet saivat turhan paljon tilaa pistejärjestyksessä olevan listan yläpäässä, kun tulen ostaneeksi lähinnä sellaisia tv-sarjoja, joista tiedän jo etukäteen pitäväni paljon, joten päätin pistää ne musiikki-dvd:iden kanssa omalle sivulleen. Toivottavasti se sopii teillekin; saa muuten ilmoitella, jos olen vahingossa pistänyt jonkin elokuvan/tv-sarjan väärälle sivulle, niin korjataan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kaappaus merellä

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Ukkonen

Alkuperäinen nimi: Ukkonen
Ohjaus: Jalmari Helander
Käsikirjoitus: Jalmari Helander, Juuso Helander
Pääosissa: Jorma Tommila, Ida Helander, Tero Autero
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2001

Kesto: 22 min

- Jo pelkkä läsnäoloni olisi tappanut Katariinan. Radioaktiivisen miehen on oltava yksin.
 
Akseli Ukkonen (Jorma Tommila) toimii Generator-nimisen yhtiön palveluksessa Itä-Saksassa. Häntä on pidetty hieman salassa yhtiön todellisesta toiminnasta ja kun hän lopulta saa todisteita Generatorin salaisista hankkeista ja on viemässä ulos radioaktiivista ainetta sisältävän laukun, hänet ammutaan. Samalla kuitenkin laukku räjähtää räjäyttäen koko laitoksen ja pian Ukkonen huomaa olevansa hengissä ja alasti ulkona räjähtäneen tehtaan vieressä. Hän muuttuu radioaktiiviseksi ja kaikki hänen lähelleen tulevat kuolevat. Hän joutuu pysymään erossa myös vaimostaan ja lopulta hän aikoo tappaa itsensä, mutta nähtyään Suomeen siirtyneen Generator-yhtyeen rekan, hän muuttaa suunnitelmiaan...

Tämä viikko on elokuvien katselun osalta aika katkonainen, sillä alkuviikon lisäksi myös loppuviikosta tulee katsottua hyvin vähän elokuvia, mutta sentään muutamana päivänä ehdin katsomaan jonkun elokuvan. Eilen tulin Helsingistä sen verran myöhään (vähän ennen yhdeksää), että "päivitettyäni" netin yhden päivän jälkeen ajan tasalle (eli tsekattuani kaikki vakiosivuni) kello oli sen verran paljon, että normaalipituista elokuvaa en olisi ehtinyt millään katsoa. Onneksi katseluvuorossa olikin tämä lyhytelokuva, jonka otin käteeni viime kesänä Ideaparkista, kun huomasin kyseessä olevan kotimainen toimintaelokuva, vaikkakin lyhyt- sellainen, ja kun kansitaidekin näytti tavallista indietuotantoa ammattimaisemmalta, niin olihan tämä otettava mukaan. Vasta Rare Exportsin ensi-illan lähestyessä syksyllä minulle selvisi, että näiden kahden elokuvien takana on samat henkilöt... tai ainakin ohjaaja/käsikirjoittaja/lavastaja/puvustaja Jalmari Helander. Siitä huolimatta lähdin katsomaan tätä elokuvaa vailla liian suuria odotuksia (onhan tämä kuitenkin sen verran vanha), mutta loppujen lopuksi Ukkonen tarjosi ihan mukavan, joskaan ei erikoisen, toimintapläjäyksen.

Elokuva on tosiaan lyhyt, joten sen aikana ei hirveästi ehdi tekemään muuta kuin pakollisen ja niinpä elokuva onkin aika toiminnantäyteinen. Pariin otteeseen näytetään Ukkonen herkistelemässä tai synkistelemässä, mutta pääosa elokuvasta kuluu kuitenkin toiminnan näyttämiseen tai sen toiminnan odotteluun. Alussa näytti siltä, että toimintaosuudet tehdään ihan piilossa (eli ampumisia ja niiden aiheuttamia vammoja ei näytetä), mutta tilanne paranee sitten kun se varsinainen toimintajakso alkaa. Totta kai Ukkonen on kuvattu supersankarin oloiseksi, eli häneen ei käy mitään, vaikka iskujoukko tai helikopterikin olisi häntä tulittamassa. Toiminta oli ihan näppärästi kuvattu, vaikka sinänsä mitään erikoista ei nähtykään. Helikopterikin vissiin oli 3D-mallinnuksella kuvattu, jos muistan tekijöiden kertomat oikein, mutta eipä sitä tällainen helikoptereihin perehtymätön "tavis" juuri huomannut, vaikka epäilys tietenkin kävikin. Elokuvan vakavasta luonteesta huolimatta tekijöillä oli selvästi ollut myös pilkettä silmäkulmassa tätä tehdessään, mikä välittyi ainakin siinä sohvan takana piileskelystä ja sieltä poistumisesta. Matrixia kuitenkin oli selvästi katsottu. Kun toimintaelokuvassa ollaan, niin tietenkin siinä on räjäytyksiäkin mukana ja eipä nekään juuri amerikanserkuilleen hävinneet, joten kyllä Helanderilla on ollut selvästi kykyä ohjata näyttävää toimintaa jo kymmenisen vuotta sitten. Siitä vihreästä hehkusta minulle tuli elävästi mieleen Simpsonien X-Files -jakso, mutta siitä myöhemmin seuraavan Simpsonit-kauden arviossa. Elokuva tuntui sellaiselta, että sitä juuri jaksoi katsoa kestonsa verran, mutta selvästi pidempänä se olisi saattanut alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, vaikka olin odottanutkin vähän pidempää elokuvaa (kotelon takakannessa annettiin kestoksi n. 45 minuuttia, mutta se olikin koko levyn materiaalin, ei vain tämän elokuvan, kesto).

Ei näin lyhyen elokuvan aikana juuri ehdi henkilöhahmoja syventämään ja vaikka Akseli Ukkonen oli elokuvan ainoa todellinen päähenkilö, niin hän jäi silti aika yksiulotteiseksi toimintaelokuvan päähenkilöksi ja ilmeisesti Helanderin vakionäyttelijäksi kohonnut Jorma Tommila tulkitsi sellaista ihan riittävän hyvin, eikä minulle jäänytkään Tommilasta huonoa fiilistä. Ei ehkä ihan tyypillisin toimintaelokuvan pääsankari, mutta kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: 127 tuntia

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Mad Max - ukkosmyrsky

Alkuperäinen nimi: Mad Max Beyond Thunderdome
Ohjaus: George Miller, George Ogilvie
Käsikirjoitus: Terry Hayes, George Miller
Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
 Kesto: 102 min

- Me order! Me Master! Me run Bartertown!
- Sure, that's why you live in shit!
- Not shit! Energy!
- Call it what you like. It still smells like shit to me!
 
Max Rockatansky (Mel Gibson) on vaihtanut moottorikäyttöiset kulkuneuvot kameleiden vetämiin vaunuihin, mutta hänen vanha tuttunsa gyrokapteeni eli Jedediah (Bruce Spence) ei tunnista Maxia ja sieppaa vaunut uudenlaisen koneensa avulla. Tämä johtaa hänet Bartertowniin, joka on vaihtamisen keskus ja jossa Max ajattelee hänen kamelinsa ja vaununsakin olevan. Siellä hän pääsee juttusille Bartertownin päälliköksi itseään kutsuvan Auntyn (Tina Turner) kanssa ja tekee tämän kanssa diilin, jolla hän saisi varusteensa takaisin. Niinpä Max soluttautuu Underworldiin, josta Bartertown saa kaiken energiansa ja yrittää päästä kosketuksiin Underworldin hallitsijakaksikon MasterBlasterin (Angelo Rossitto ja Paul Larsen), mutta saako Max pidettyä sopimuksesta kiinni...

Kyllä, omat mielipiteeni ovat omiani, enkä minä häpeä paljastaa niitä, mutta joskus tulee eteen elokuvia, joiden kohdalla on niin eri mieltä vallitsevasta mielipiteestä kuin olla ja voi (esimerkiksi oma guilty pleasure Batman Forever), että tuntee melkein (vähän kärjistetysti sanottuna) huonoa omatuntoa siitä. No, Mad Maxit nauttivat jonkinasteista kulttiasemaa, ja olen ajatellut koko trilogian olevan tietyissä piireissä hyvin arvostettuja. Niinpä tätä elokuvaa katsellessa oli vähän sellainen tunne, että olenko nyt ihan idiootti, kun en ymmärrä tämän elokuvan hienoutta, mutta onneksi jälkikäteen sitten jokseenkin helpottuneena luinkin netistä, että eihän tästä elokuvasta yleisesti pidetäkään niin paljon kuin aiemmista osista. Mad Max - ukkosmyrsky nimittäin oli aika huono yritys jatkaa Mad Maxin tarinaa.

Kuten aiemmista Mad Max -arvioista on voinut päätellä, niin minä olen tykännyt tästä maailmasta, missä Max on elänyt, mutta uuden osan tekeminen ei minusta tarvitsisi tarkoittaa sitä, että sitä maailmaa pitäisi aina vain laajentaa. Kakkososan pieni yhteisö keskellä ei mitään vielä menetteli, mutta tämä tämän osan kylä oli jo liikaa. Ei tuntunut se post-apokalyptinen maailma enää niin post-apokalyptiselta, kun tuollainen kylä vastaan tuli. Ei, vaikka kuinka ajattelisi asiaa niin, että kaikki selviytyjät pyrkisivät kuitenkin yhteen. Ainoa asia, mikä tuntui enää viittaavan aiempien Mad Maxien maailmaan, olikin enää itse Max (ja tietysti Jedediah). Itse kylässä ja sen alla tapahtuneissa asioissa oli kyllä pientä potkua, joten elokuvan alkuosaa jaksoi jossain määrin vielä katsoakin. Kuitenkaan näissäkään tapahtumissa ei ollut mitään erikoisen uutta tai omaperäistä, vaan aikalailla eristäytyneen kyläyhteisön kuvaamisen kliseiden mukaan pitkälti mentiin. Thunderdomekin oli loppujen lopuksi vain  yksi kyläläisten ajantappoviete, mutta sellaisena kyllä ihan kivasti toteutettu ja siellä käytyä kaksintaistelua ihan kiva seurata, varsinkin kun tiesi Maxin salaisen aseen. Sitten tapahtuu tämä karkotus, minkä jälkeen elokuva menettää vähätkin tehonsa aika tehokkaasti. Tätä eristyksissä elänyttä kakaralauman löytymistä ei voi kutsua sieltä ihan omaperäisimmästä päästä olevaksi juonikuvioksi. Ei lapsiheimossa sinänsä mitään vikaa olisi, mutta kun näiden aikaansaama äänten kakofonia ärsytti niin suunnattomasti, että minulla meni maku koko hommaan. Niin ja kun osa näistä lapsista päätyi Bartertowniin Maxin seurassa, niin en voinut mitenkään välttyä mielenyhtymältä ewokeihin Jedin paluussa (en ole ensimmäisiä Tähtien sotia nähnyt yli kymmeneen vuoteen) ja pyydänkin anteeksi, jos loukkasin nyt jotain Tähtien sota -fania. Lopussa päästään sitten taas takaa-ajotunnelmiin, kun Max ja kumppanit pakenevat junalla ja vaikka takaa-ajossa pienet hetket olikin, niin kokonaisuudessa siinä ei ollut samanveroista puhtia kuin aiempien osien takaa-ajoissa. Elokuva sitten loppui Maxin osalta aika samallalailla kuin ennenkin, mikä oli pieni antikliimaksi ottaen huomioon, että tämä oli kuitenkin näillä näkymin se viimeinen osa.

Vähän annoin Mad Max 2:n arviossa noottia erämaarosvojen yksiulotteisuudesta, mutta kyllä nekin miellyttivät enemmän kuin tämän osan pahikset, jotka eivät ehkä olleet ihan yhtä yksiuloitteisia, mutta sitäkin aneemisemman oloisia. Mel Gibson oli totuttuun tapaan hyvä Maxina, mutta tykkäsin hänen lookistaan enemmän, kun hänellä oli ne pitkät hiukset. Bruce Spence jatkoi puolestaan taas Vesa Vierikon esittämistä. Tina Turner ei varsinaisesti kohahduttanut esiintymisellään, mutta eipä hänkään ihan pahin valinta ollut Auntyn rooliin; luulin jo hetken, että tämä on ensimmäinen elokuva, jossa näen hänen olevan mukana (minulle Turner kun kuitenkin ikuisesti on se laulaja, joka tulkitsi GoldenEyen tunnuskappaleen), mutta olen minä hänet nähnyt myös Last Action Herossa... sekin pitäisi ottaa uusintakatseluun joskus.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ukkonen

perjantai 4. helmikuuta 2011

Asfalttisoturi

Alkuperäinen nimi: Mad Max 2
Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: Terry Hayes, George Miller, Brian Hannant
Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Michael Preston
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1981

Kesto: 92 min

- I want to drive that truck.
- And how do you plan to do that? Look at yourself. You couldn't drive a wheelchair.
 
Maailmassa, jossa öljy on lähestulkoon loppunut kokonaan, bensiinistä on tullut kullanarvoista tai jopa arvokkaampaa. Entinen poliisi Max Rockatansky (Mel Gibson) kulkee autollaan erämaassa etsien bensaa itselleen, kunnes hän kuulee gyrokopterin kapteenilta lähellä olevan paikka, jossa bensaa olisi riittämiin. Tuo paikka on pienen rehellisen yhteisön hallitsema, vaikka erämaarosvot yrittävätkin saada bensan haltuunsa. Tuo yhteisö saa kuitenkin helpotusta ongelmiinsa, kun Max tulee leiriin...

Alun perin minun piti katsoa eräs toinen elokuva eilen (Pako paholaisen maasta), mutta jostain kumman syystä juuri ennen sen pistämistä koneeseen tulin uteliaaksi elokuvan nimeksi ja nopean googlettelun jälkeen minulle selvisikin, että kyseessä onkin jatko-osa elokuvalle, jota en ollut nähnyt, joten se sai jäädä odottamaan vuoroaan hamaan tulevaisuuteen, mutta se siitä elokuvasta. Kauhistutin viime keväänä blogini lukijoita sillä tiedolla, että en ollut koskaan katsonut tätä elokuvaa ja tänä jatko-osaa, koska en ollut nähnyt sarjan ensimmäistä osaa, jota ei ollut täällä Suomessa koskaan näytetty/julkaistu. Halua näiden elokuvien näkemiselle oli kuitenkin ollut jo pitkään, pitkälti elokuvien nauttiman kulttisuosion vuoksi, mutta kun ne periaatteet, ne periaatteet. Viime keväänä tosiaan sain Mad Maxin katsottua ja sen näkemisestä ehti mennä vain reilu kuukausi, kun nämä jatko-osat olivat minulla hallussani, mutta kun jonossa oli niin paljon muutakin katseltavaa, niin en päässyt... hmm... nauttimaan näistä ennen kuin vasta nyt. Tai no, en varsinaisesti voi sanoa Asfalttisoturin aka Mad Max 2:n olleen nautinnollinen kokemus, mutta kyllähän tätäkin osaa katsoi ihan ilokseen.

Minulle oli moneen kertaan toitotettu ”Mad Max -jatko-osaboikottini” aikana, kuinka tämän osan alussa kerrataan ensimmäisen osan tapahtumat, mutta hyvin vähän ensimmäisen osan tapahtumista loppujen lopuksi kerrottiin (tämä valheelliseen informaatioon perustunut huomio ei tietenkään vienyt pisteitä, kunhan näin aluksi mainitsen asiasta, kun häiritsi). Kun elokuva sitten pääsi kunnolla alkamaan, niin aluksi näytti siltä, että aika samanlaista menoa saadaan kokea kuin ensimmäisessä osassa eli pahikset ovat Maxin kimpussa ja Max tekee heille kiusaa, mutta pian päästiinkin sinne yhteisön tukikohtaan ja homman juju alkoi minullekin selkiytyä. Vastakkain kun oli tämä yhteisö ja nämä erämaaroistot, niin arvasihan sen, että Max heitä auttaisi, mutta asia mistä erityisesti pidin, oli se, että Max ei ollut vain pyyteetön hyväntekijä, vaan hänellä oli itsekkäät syyt lähteä auttamaan yhteisöä. Kuitenkin kaiken tämän tarinan eteenpäin viemisen ohella pohjimmiltaan elokuvassa mennään tutuin askelin. Vaikka ajojen aikana tapahtuukin yhtä jos toista, niin elokuvan pääsisältö on siinä, että Max ajaa autolla tehden samalla hallaa näille roistoille oli autona sitten hänen oma autonsa tai tämä kuorma-auto. Sinänsä menossa oli ihan viihdyttäviä elementtejä, mutta eipä nämä takaa-ajokohtaukset niin ennennäkemättömän hienoja olleen, jotta minulta jotenkin ylistäviä mainintoja olisi saanut; itse asiassa yhden hemmon ilmalento oli niin (tahattoman) koomisesti toteutettu, että repesin nauramaan. Lisäksi pidin siitä, ettei koko ajan oltu viemässä elokuvaa eteenpäin dialogien voimin, vaan annettiin myös toiminnan puhua. Nämä erämaaroistot kyllä tahtoivat jäädä vähän yksiulotteisiksi ja yhden asian perässä oleviksi. Kuitenkin sen verran kiinnostava maailma tämä lähes öljytön maailma oli, että elokuvakokemus jäi kuitenkin selvästi positiivisen puolelle. Loppuratkaisuun oli jätetty vielä pieni yllätys, mikä oli kanssa ihan kiva juttu, mutta samalla elokuvan viimeiset repliikit sisälsivät pienen spoilerin, joka ei ollut niin kiva kuulla, siitä lisää seuraavassa kappaleessa.

Mel Gibson oli jälleen hyvä jokseenkin tylynä Maxina ja hänen näyttelyään olikin ihan kiva katsoa, vaikka ihan yhtä suurta vaikutusta ei tehnytkään kuin ensimmäisessä osassa. Hyvin hänestä kuitenkin paistoi läpi sellainen yksinäinen susi -tyylinen hahmo, josta minä kuitenkin pidin. En mahtanut sille mitään, mutta tästä gyrokopterin kapteenista (Bruce Spence) tuli tämän tästä mieleen Vesa Vierikko. Elokuvan unohtumattomimmasta roolisuorituksesta vastasi kuitenkin tätä pientä poikaa näytellyt Emil Minty. En noin yleisesti ottaen ole ihastuneena seurannut lapsinäyttelijöiden edesottamuksia, mutta Mintyn peikkolookki oli niin onnistunut ja hahmo muutenkin oikein onnistunut, että häntä katseli oikein ilahtuneena. Valitettavasti elokuvan lopusta vain paljastui, ettei hän nähnyt elokuvan lopputapahtumien jälkeen Maxia enää ikinä, joten hän ei liene sarjan kolmannessa osassa enää mukana.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mad Max - ukkosmyrsky

torstai 3. helmikuuta 2011

Tappava ase 4

Alkuperäinen nimi: Lethal Weapon 4
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Channing Gibson
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Glover, Rene Russo
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 122 min

- What happened last night?
- Oh, gunfight, explosions, sharks, you know, the usual. 
 
Lorna (Rene Russo) on viimeisillään raskaana, joten Riggsistä (Mel Gibson) on tulossa isä samaan aikaan, kun Rianne (Traci Wolfe) on saamassa vauvaa tehden Murtaughista (Danny Glover) isoisää. Murtaugh ja Riggs ovat Leo Getsin (Joe Pesci) kanssa veneilemässä, kun he törmäävät hongkongilaiseen laivaan, joka salakuljettaa ihmisiä orjiksi Yhdysvaltoihin. Suuri osa näistä laittomista siirtolaisista joutuu rajavartiolaitoksen hoteisiin, mutta Murtaugh löytää pelastusveneestä yhden perheen, jonka hän vie salaa kotiinsa. Salakuljetuksen taustalla olleet henkilöt ovat kuitenkin piinkovia rikollisia, jotka haluavat salakuljettamansa ihmiset takaisin...
En ole nyt täysin varma, kävinkö katsomassa tämän elokuvan leffateatterissa vai jäinkö odottamaan videolle tulemista, mutta yksi asia on varmaa: olen nähnyt tämän elokuvan kerran ja vain kerran ja sekin tosiaan lähellä elokuvan ilmestymistä, joten muistikuvia elokuvasta ei juuri ollut, mitä nyt muistin, että kaksikkomme pyöri jossain vaiheessa (heti alussa) kadulla pimeässä, mutta siihen se sitten jäikin. Olin jopa unohtanut, mitä mieltä olin tästä elokuvasta aikoinaan ollut, joten olihan tämänkin elokuvan aika päätyä uusintakatseluun vihdoin ja viimein. Kyllä Tappava ase 4 edellistä osaa enemmän miellytti, mutta vain hieman enemmän, sillä eipä tämäkään lähellekään ensimmäisen osan hyvyyttä pääse.

Tarina alkaa jollain wannabe-antirobocop -kohtauksella, jolla ei ollut oikein muuta tarkoitusta kuin nähdä pääkaksikko jälleen yhdessä toheltamassa ja sen suurin anti tuntuikin olevan tieto siitä, että niin Riggsin kuin Murtaughin perheeseen on tulossa perheenlisäystä. Tämän jälkeen siirrytäänkin ajassa "noin yhdeksän kuukautta" eteenpäin, joten tiedossa oli jo heti kättelyssä, että niin Lorna (Rene Russo) kuin Rianne tulisivat saamaan lapsensa elokuvan loppumetreillä. Sitä ennen kuitenkin selvitellään salakuljettajien metkuja ja tämä tehdään loppujen lopuksi ihan kiinnostavasti, mistä varmasti kiittäminen on Wah Sing Kuta ja hänen taistelulajitaitojaan (en lähde edes arvuuttelemaan, mistä taistelulajista oli kysymys). Jälleen kerran (yhden osan tauon jälkeen) myös Murtaughin talossa nähdään näitä roistoja ja siinä taistelun tuoksinassa tekijöiltä taisi unohtua, että Lorna on viimeisillään raskaana, sillä parissa taistelukohtauksessa Lornan maha ei pullottanutkaan. Noin muutenkin tällä kertaa tämä Murtaughin talossa tapahtunut tappelukohtaus oli vedetty vähän alta riman, sillä en voinut mitenkään hyväksyä sitä, kuinka kauan Murtaugh ja kumppanit olivat siellä talossa saamassa minkäänlaista häkämyrkytystä... puhumattakaan Riannen ja Lornan vauvoista. Noin muuten elokuvassa kyllä riitti menoa ja melskettä, jota seurasi ihan mielellään. Esimerkiksi tämä moottoritieosuus oli ihan jännää ja hauskaa seurattavaa. Myös lopputaistelussa oli omat hetkensä, mutta siinä vähän häiritsi se, että roistot keskittyivät aluksi ammuskelemaan vain toisiaan, kun olisivat voineet hyvin hoitaa Murtaughin ja Riggsin ensin pois pelistä. Loppu tuntui ennakoivan vähän sitä, että tekijöillä olisi ollut tiedossakin, ettei tämän elokuvan jälkeen enää uusia osia olisi ollut suunnitteilla.

Tällä kertaa Mel Gibsonin ja Danny Gloverin kemiat pelasivat ihan hyvin yhteen ja heidän välinen sanailunsa olikin ihan mieleen. Tappavan aseen sääntöihin ilmeisesti kuuluu, että mikäli on kerran päässyt jengiin mukaan, niin pois ei ihan niin vain pääsekään ja siten mukana on jälleen kerran Rene Russo sekä Joe Pesci ärsyttävänä Leo Getzinä. Tämä sääntö huomioiden on ehkä vain hyvä, että sarjaan ei tehty viidettä osaa, sillä silloin luultavasti olisin joutunut katsomaan Chris Rockia Lee Buttersina vielä toisessakin osassa ja tässäkin hän oli jo ihan tarpeeksi ärsyttävä. Okei, varmasti vetoaa tiettyyn yleisöön ja on varmaankin ihan hyvä omassa tekemisessään, mutta hänessä ei ole vain mitään, mikä vetoaisi minuun.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Asfalttisoturi

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tappava ase 3

Alkuperäinen nimi: Lethal Weapon 3
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Jeffrey Boam, Robert Mark Kamen
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Glover, Rene Russo
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 116 min

- I got 8 days to my retirement, and I will NOT make a stupid mistake!
- Look, there is no bomb in that building! I will bet vital parts of my anatomy to the fact! Trust me, okay? Trust me!
- That's usually my first mistake! 
 
Murtaughilla (Danny Glover) on reilu viikko eläkepäiviin, kun hänet ja Riggs (Mel Gibson) alennetaan partiopoliiseiksi pieleen menneen pomminpurun jälkeen. Partioidessaan kadulla he näkevät arvokuljetusryöstön ja lähtevät takaa-ajoon ja saavat toisen roistoista, Billyn (Mark Pellegrino) kiinni. Sisäministeriön yrittäessä ottaa kaksikolta tutkintaoikeudet pois Murtaugh ja Riggs saavat alennuksensa peruttua ja sisäministeriön edustaja Lorna Cole (Rene Russo) sekä Murtaugh ja Riggs lähtevät yhdessä kuulustelemaan Billyä, mutta tämä on jo tapettu. Asialla on aikoinaa yhtäkkiä kadonnut poliisiluutnantti Jack Travis (Stuart Wilson), joka operoi jättimäisen asebisneksen parissa, mutta Murtaugh ja Riggs ovat hänen perässään...

Aloittelin tätä jo päivemmällä, mutta lievän kuumeisuuden vuoksi en jaksanut tehdä tätä loppuun, joten kokeillaan nyt sitten. Tappava ase oli tämän blogin ensimmäinen arvostelu ja Tappava ase 2 puolestaan tuli sekin arvosteltua vielä blogin ensimmäisen toimintavuoden aikana, joten olikin jo aika saattaa nämä loputkin osat arvostelun alle. Sarjaanhan suunniteltiin ainakin puheen tasolla viidettä osaa, mutta [spekulaatiota]ilmeisesti Mel Gibsonin seikkailut naismaailmassa pelästyttivät studiopomot, joten hankkeesta luovuttiin[/spekulaatiota]; sen sijaan ensimmäistä osaa suunnitellaan uusintafilmattavaksi, mikä tuntuu aika älyttömältä ratkaisulta, but money talks. Tämä osa tuli joskus teiniä katsottua pariinkin otteeseen, mutta muistikuvat osasta olivat aika hämärät, mikä sinänsä ei liene ihme, sillä Tappava ase 3 oli kuin olikin melko tusinatavaraa.

Idea tuttujen hahmojen alentamisesta oli ihan hyvä idea, mutta sitä ei hyödynnetty kovinkaan pitkään, vaan pian olivat Murtaugh ja Riggs saaneet vanhan poliisiarvonsa takaisin. Tarina eteni aika perinteisen toimintaelokuvan kaavalla eli mitään uutta tämän elokuvan poliisi ja rosvo -leikki ei tuo muassaan, mutta eipä tämä silti ihan vaivalloistakaan katsottavaa ollut.. Niinpä jälleen kerran on paha tyyppi, joka tekee pahojaan ja sitten kaksikkomme vähitellen pääsee rosvon jäljille, kunnes lopulta kohtaa tämän suuressa lopputaistelussa. Hieman tylsää ja aah, niin moneen kertaan koettua. Kun sitten välillä mentiin sieltä missä aita on matalin juonen kehittämisen kannalta, niin vähän ikävältähän se tuntui; välillä tiettyä juonenlankoja seurattiin useiden kohtausten ajan, mutta välillä kovisteltiin pikaisesti vain paria tyyppiä, jotta päästäisiin oikeille jäljille. Tällä kertaa kaksikon apuna on myös tämä sisäministeriön edustaja Lorna Cole, joka on sen verran nätti, että tiesi heti, että hänellä ja Riggsillä tulee vielä olemaan säpinää ja kas... oikeassahan minä olin. Sitten vielä mukaan oli ahdettu kakkososasta tuttu Leo Getz (Joe Pesci), joka oli edelleen ärsyttävä ja jolla ei kuitenkaan ollut ainakaan tämän elokuvan juonen kannalta suurtakaan merkitystä, mutta ilmeisesti siitä oli tykätty kakkososassa niin paljon, että se oli pakko saada tähänkin osaan. Minä tietenkin olin vaan tyytyväinen, kun se vähäksi aikaa poistui kuvioista. Tietenkin tuttuun tapaan tässäkin osassa oli paljon sitä action-huumori, mikä selvästi piristi muuten aika tavanomaista toimintaelokuvaa, mutta tällä kertaa iso osa näistä huumoriosuuksista tuntui vähän väkisinväännetyltä. Ei sillä, oli elokuvassa ihan hauskojakin juttuja, kuten tämä Travisin hakeminen sieltä jäähallista (vaikka Riggsin jäällä seikkailu tuntuikin hölmöltä; jos jäälle tulee ulkopuolisia, niin totta kai pelaajat alkavat taklata näitä vielä senkin jälkeen, kun Riggs on huutanut olevansa LAPD:sta... toki) sekä varsinkin loppukohtauksen sutkautukset. Lisäksi tämän Lornan ja Riggsin haavojen vertailu oli aika hauska. Kyllähän sitä tuli hymähdeltyä yhdelle jos toisellekin vitsille, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin aiemmissa osissa. Loppuratkaisu Murtaughin osalta oli aika antikliimaksi, varsinkin kun nelososakin on olemassa, sillä jos Murtaugh olisi tosiaan jäänyt eläkkeelle, niin neljäs osa olisi voinut alkaa hieman kiinnostavammista lähtökohdista (miten Murtaugh olisi saatu takaisin hommiin eläkkeeltä?).

Murtaughin ja Riggsin välillä ei ollut enää samanlaista kemiaa kuin ennen, mikä saattoi johtua siitäkin, että monet kaksikon jutuista sisälsivät jonkinasteisia viittauksia aiempiin osiin. Kuitenkin niin Danny Glover kun Mel Gibson olivat rooleissaan hyviä ja varsinkin Gibsonin näytellessä kilahtanutta hän oli aivan elementissään. Rene Russo oli ihan kohtuuhyvä hänkin, mutta hänestä paistoi alusta asti läpi se, että hänen osana on olla vain Riggsin mielitiettynä. Stuart Wilson ei vakuuttanut Travisina aka pääpahiksena.

Pisteitä: 2,5/5
 
Seuraavana arvosteluvuorossa: Tappava ase 4