torstai 27. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 147/1001: Juhlat

Alkuperäinen nimi: Festen
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: Thomas Vinterberg, Mogens Rukov
Pääosissa: Ulrich Thomsen, Henning Moritzen, Thomas Bo Larsen
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 106 min

- Sitä en vain tajua, miksi teit sen.
- Ei teistä muuhunkaan ollut.
 
Menestyneen suvun patriarkka Helge (Henning Moritzen) täyttää 60 vuotta ja koko suku kokoontuu Helgen perheen kartanoon juhlistamaan hänen syntymäpäiviään ja myös Helgen lapset tulevat paikalle, jopa poika Michael (Thomas Bo Larsen), jota ei ollut edes kutsuttu edellisten juhlien tapahtumien vuoksi. Juhlan pitäisi olla iloinen sukutapahtuma, mutta sitä varjostaa Helgen toisen tyttären Lindan hiljattainen itsemurha. Ennen kuolemaansa Linda oli piilottanut huoneeseensa itsemurhaviestin, jonka hänen siskonsa Helene (Paprika Steen) löytää, mutta päättää kätkeä viestin muilta. Kuitenkin juhlien alettua perheen synkimmät salaisuudet alkavat paljastua...

Tämän keinotekoisen (ja venyneen) pohjoismaisen elokuvan viikon + 1 päivää -teeman saa päättää itse asiassa koko teema-aikana katsotuista elokuvista ehdottomasti se paras elokuva. Tämä kun kuitenkin oli se vihoviimeinen elokuva, joka Oslossa osui eteeni. Minulla on aina ollut terve uteliaisuus tätä elokuvaa kohti, sillä niin paljon olen kuullut elokuvasta kehuja, mutta en ole vain onnistunut törmäämään tähän aiemmin ja itse asiassa tätä ei kaiketi ole täällä julkaistukaan (syy, miksi lähdin tätä (ja muita 1001-elokuvia) etsimäänkin Oslosta). Dogma 95 -elokuviinkaan en ole aiemmin tutustunut, joten aikalailla avoin mielin pääsin tätä katsomaan ja loppujen lopuksiJuhlat osoittautui oikein hienoksi ja kiinnostavaksi elokuvaksi.

Elokuva alkaa sukulaisten vähittäisellä kokoontumisella Helgen kartanoon hänen lapset etunenässä ja vielä tässä vaiheessa minulle elokuvan tyylilaji oli vielä hakusessa, sillä alkukohtausten aikana elokuva olisi saattanut mennä vielä komediastakin, kun ajattelee, että kartanoon tulee Michael, jota ei ole kutsuttu ja joka on luistanut siskonsa hautajaisista sekä Helene, joka on varma, että Lindan entisessä huoneessa kummittelee. Tähän kun vielä lisätään muu sählinki (lähinnä Michaeliin liittyen), niin kyllä niitä komediallisia aineksia tässä oli. Kuitenkin tämä alkujakso oli ihan kivaa katsottavaa, kun hahmot tehtiin tutuksi ja lähtötilanteita selväksi, vaikka siitä Michaelin ja vaimonsa Metten (Helle Dolleris) riidasta ollutkaan niin innostunut. Vasta sitten juhlien alettua ja vanhimman pojan Christianin (Ulrich Thomsen) puheen aikana minulle todella selvisi elokuvan todellinen luonne. Ihan yhtä lailla kuin muutkin puheen kuulijat, niin minäkin olin kuin ällikällä lyöty kuullessani, mihin suuntaan Christianin puhe kääntyi ja vielä enemmän olin tyytyväinen tähän äkilliseen juonenkäänteeseen. Tämän jälkeen elokuva nimittäin muuttui aivan mahtavaksi seurattavaksi, varsinkin kun useimmat juhlavieraat eivät oikein tahtoneet uskoa Christianin tarinaa todeksi ja kun tiesin, että se Lindan kirje jossain vaiheessa putkahtaisi uudelleen esiin. Niinpä olikin hyvin nautinnollista seurata, kuinka Helgen henkinen valta vähitellen alkoi murentua, varsinkin kun tämä sen tapahduttua Helgen kohtalona ei ole kokea sellaista tyypillistä loppua kuin mitä järkyttävien salaisuuksien paljastuminen monissa elokuvissa saa aikaan. Loppukohtaus sekin oli varsin hieno ja pidin oikeasti siitä ja kun se päättyi, päästiin katsomaan lopputekstejä oikein mukavan kappaleen kera.

Tämän elokuvan jälkeen tuli tutustuttua Dogma 95 -tyylin sääntöihin ja jos olisin itse elokuvien tekijä (tämä on vain jossittelua, en oikeastaan edes haaveile sellaisesta), niin minusta ei olisi tekemään moisien sääntöjen puitteissa yhtään mitään, sillä niin rajoitetuilta tuntisin käteni olevan ja mitä enemmän rajoituksia, sitä vähemmän itse asiasta nauttisin. Kuitenkin tunnen ainakin jonkinasteista kunnioitusta näitä tekijöitä kohtaan, joita näiden sääntöjen mukaan ovat elokuvia tehneet tai no ainakin tämän elokuvan ohjaajaa Thomas Vinterbergiä kohtaan, sillä näinkin suurista rajoituksista huolimatta hän on saanut ohjattua oikein hyvän ja hienon kuvauksen. Tosiaan ennen elokuvan alkua minua ei ollut juuri mitään tietoa Dogma 95 -tyylin säännöistä, joten kun elokuva alkoi, totesin, että jaahas, elokuvassa käytetään käsivarakameraa, mutta hyvin pian tämän jälkeen oikeastaan unohdin koko asian, kun uppouduin niin syvästi itse tarinaan. Jossittelut ovat vain jossittelua, mutta kyllä minä loppukohtauksen aikana rupesin miettimään, olisiko elokuva voinut olla yhtä hyvä, jos se olisi kuvattu perinteisemmin keinoin ja tulin siihen tulokseen, että ei, mutta mistäpä sitä koskaan voisi tietää? Muita Dogma-elokuvia en ole nähnyt (Lars von Trierin Idiootit kyllä kiinnostaa), mutta Vinterberg räjäytti heti ensimmäisellä Dogma-elokuvalla sellaisen potin, että vaikeaa on kenenkään pistää paremmaksi.

Näyttelijäthän elokuvassa onnistuivat oikein mainiosti ja jos nyt käsitin oikein, niin iso osa kärkinäyttelijöistä ovat Tanskan näyttelijöiden kermaa, mutta en nyt lähde sitä tarkastamaan mistään. Niin Ulrich Thomsen Christianina, Thomas Bo Larsen Michaelina ja Henning Moritzen Hegelinä tekevät kaikki oikein upeat roolisuoritukset, eikä Heleniä näytellyt Paprika Steen heistä huonommaksi pannut. Moritzenista varsinkin huokui sellainen tunne, että hän olisi oikeasti sortunut niihin kaikkiin hirveyksiin, mitä hänen roolihahmonsa menneisyydestä paljastui.

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tyttöni mun

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti