maanantai 24. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 145/1001: Maskuliini feminiini

Alkuperäinen nimi: Masculin féminin: 15 faits précis
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Käsikirjoitus: Jean-Luc Godard, Guy de Maupassant
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert
Valmistusmaa: Ranska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1966

Kesto: 100 min

- Tapa mies ja olet murhaaja. Tapa tuhansia ja olet valloittaja. Tapa kaikki ja olet jumala.
- Jumalaa ei ole.
- Sehän nähdään.
 
Ranskan armeijasta päässyt nuori Paul (Jean-Pierre Léaud) saa töitä toimittajan hommista. Hän tutustuu laulajan urasta haaveilevaan Madeleineen (Chantal Goya), jonka kanssa hän alkaa lopulta seurustella. Madeleine edistyy laulajan uralla samalla kun Paulin tunteet alkavat kasvaa entisestään, mutta hän ei saa ihan kaikkea huomiota Madeleinelta. Sen sijaan Pauliin on iskenyt silmänsä heidän yhteinen ystävänsä Elisabeth (Marlène Jobert), joka ei saa kuitenkaan Paulilta vastakaikua. Paul myös etääntyy muista ystävistään, mutta mihin tämä kaikki johtaakaan...

Aika on suhteellista ja niinpä myös tämän pohjoismaisen elokuvan viikon + yksi päivää -nimellä kulkeva teema-aika on vähintäänkin venyvä, sillä tämän teeman kimpussa ollaan vielä jokunen päivä. Teemaa ajatellen tämä elokuva on vähintäänkin outolinnun asemassa, sillä eipä tämä ranskankielinen elokuva juuri pohjoismainen ole, mutta koska osa siitä on tuotettu Ruotsissa, niin otin tämän mukaan tähän teemaan. Rehellisyyden nimissä on tosin tunnustettava, että olisin nimennyt teeman jotenkin toisin, jos olisin muistanut, että minulla oli tällainenkin elokuva, mutta jotenkin en ollut osannut kiinnittää tähän huomiota (toinen leffapino saatiin loppuun ja tämä oli sen ensimmäisen, miltei kattoon asti yltävän pinon ylimpänä). Olen nähnyt Godardilta aikoinaan Lemmy Caution – piru mieheksi aka Alphavillen ja onneksi olen, sillä muuten Godardin vielä näkemättömistä töistä olisi jäänyt turhan negatiivinen mielikuva, sillä Maskuliini feminiini ei kyllä maistunut minulle juurikaan, vaikka pieniä valopilkkuja nähtiinkin.

Tuon lähtöasetelman kirjoittaminen oli jotenkin hankalaa (saattoi mennä yksi nimikin väärin, mutta toivottavasti ei), sillä elokuva ei ollut varsinaisesti yksi yhteinen tarinansa, vaan kudelma 15 pienemmästä tarinasta tai oikeastaan kohtauksesta, jotka kylläkin liittyivät selkeästi toisiinsa päähenkilöiden kautta, mutta jotka tuntuivat samalla jotenkin irrallisilta. Myönnän olleeni jossain määrin väsynyt tätä elokuvaa katsellessani, mutta en usko kuitenkaan olleeni niin väsynyt, ettäkö se olisi onnistunut jotenkin vaikuttamaan arvosteluun. Tämä tuntui siitäkin huolimatta elokuvalta, joka pitäisi katsoa nimenomaan virkein mielin, sillä välillä noiden kohtausten toisiinsa liittymisen huomaaminen oli jokseenkin epäselvää. Nämä erilaiset kohtaukset olivat kuitenkin siinä mielessä itsellisiä, että monista niistä (ei kaikista) olisi hyvin voinut heittää jonkun pois ilman, että elokuva olisi muuttunut siitä miksikään suuntaan taikka toiseen. Onneksi bongasin elokuvan alussa alkuperäisestä nimestä numeron 15, jonka arvelin liittyvän 15 kohtaukseen/tarinaan ja osuin lopulta oikeaan, sillä pitkin elokuvaa tuli ruutuun numeroita, jotka kertoivat minulle sen, kuinka pitkällä oikeasti oltiinkaan, mikä oli aika suuri apu siinä, että sain elokuvan ylipäätään katsottua loppuun; välillä hypättiin kerralla useampikin numero yli, minkä tarkoitusta en täysin tajunnut. Ei, olihan elokuvassa joitakin ihan kelvollisiakin kohtauksia, kuten yksi Miss 19 -haastattelu ja Madeleinen ja Paulin keskustelu mahdollisen seurustelun aloittamisesta (mistä sitten elokuvan pisteet), mutta suuri osa tarinoista olivat vain tylsiä, eivätkä saaneet minua puolelleen. Näissä kohtauksissa häiritsi osittain se tapa kommunikoida (sain 1001 elokuvaa -kirjasta sen käsityksen, että tämä on Godardille jokseenkin tyypillistä, sillä vaikka niitä suoriakin kommunikointiyrityksiä oli, niitä ei ollut kuitenkaan kovinkaan paljon, mikä vei sitten jotain puhtia pois elokuvan uskottavuudesta. Näissä kohtauksissa myös on kaiken maailman anarkistijuttuja, joista en varsinaisesti tajunnut, miten ne liittyivät elokuvan kokonaisuuteen, mutta myös muitakin esimerkkejä huomion viemisestä itse pääasialta löytyi. Esimerkiksi monet kohtaukset sisälsivät joitakin ihan ulkopuolisia hahmoja, jotka saattoivat puhua välillä keskenään, mutta välillä myös tekivät siinä sivussa jotain, millä ei ollut elokuvan päätarinan kanssa mitään tekemistä ja tästä esimerkkinä ensimmäisessä kohtauksessa ollut (eroavan?) pariskunnan riita, joka päättyi miehen ampumiseen. Välillä nähtiin sitten joitakin tekstiruutuja, joiden taiteellinen tai tarinallinen tarkoitus ei minulle oikein auennut. Loppukohtaus oli nyt sitten yhdenlainen, mutta yhtä hyvin elokuva olisi voinut päättyä monella muullakin tavalla.

Elokuvan päähenkilöt olivat vähintäänkin teennäisen oloisia (ei kuitenkaan lähelläkään sitä luokkaa kuin viimeksi katsomassani Gertrudissa), minkä vuoksi(kaan) en tahtonut saada elokuvasta kaikkea haluamaani irti. Esimerkiksi Paulia näytellyt Jean-Pierre Léaud ei aiheuttanut meikäläisessä mitään hurraa-huutoja, vaan hän hoiti roolinsa kohtuukelvollisesti, mutta jotenkin se teennäisyydenmaku jäi pintaan ja sama vaivasi mielestäni muitakin näyttelijöitä.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nolla kelviniä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti