Alkuperäinen nimi: Masculin féminin: 15 faits précis
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Käsikirjoitus: Jean-Luc Godard, Guy de Maupassant
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert
Valmistusmaa: Ranska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1966
Kesto: 100 min
- Tapa mies ja olet murhaaja. Tapa tuhansia ja olet valloittaja. Tapa kaikki ja olet jumala.
- Jumalaa ei ole.
- Sehän nähdään.
Ranskan armeijasta päässyt nuori Paul (Jean-Pierre Léaud) saa töitä
toimittajan hommista. Hän tutustuu laulajan urasta haaveilevaan
Madeleineen (Chantal Goya), jonka kanssa hän alkaa lopulta seurustella.
Madeleine edistyy laulajan uralla samalla kun Paulin tunteet alkavat
kasvaa entisestään, mutta hän ei saa ihan kaikkea huomiota Madeleinelta.
Sen sijaan Pauliin on iskenyt silmänsä heidän yhteinen ystävänsä
Elisabeth (Marlène Jobert), joka ei saa kuitenkaan Paulilta vastakaikua.
Paul myös etääntyy muista ystävistään, mutta mihin tämä kaikki
johtaakaan...
Aika on suhteellista ja niinpä myös tämän pohjoismaisen elokuvan
viikon + yksi päivää -nimellä kulkeva teema-aika on vähintäänkin venyvä,
sillä tämän teeman kimpussa ollaan vielä jokunen päivä. Teemaa
ajatellen tämä elokuva on vähintäänkin outolinnun asemassa, sillä eipä
tämä ranskankielinen elokuva juuri pohjoismainen ole, mutta koska osa
siitä on tuotettu Ruotsissa, niin otin tämän mukaan tähän teemaan.
Rehellisyyden nimissä on tosin tunnustettava, että olisin nimennyt
teeman jotenkin toisin, jos olisin muistanut, että minulla oli
tällainenkin elokuva, mutta jotenkin en ollut osannut kiinnittää tähän
huomiota (toinen leffapino saatiin loppuun ja tämä oli sen ensimmäisen,
miltei kattoon asti yltävän pinon ylimpänä). Olen nähnyt Godardilta
aikoinaan Lemmy Caution – piru mieheksi aka Alphavillen ja onneksi olen, sillä muuten Godardin vielä näkemättömistä töistä olisi jäänyt turhan negatiivinen mielikuva, sillä Maskuliini feminiini ei kyllä maistunut minulle juurikaan, vaikka pieniä valopilkkuja nähtiinkin.
Tuon lähtöasetelman kirjoittaminen oli jotenkin hankalaa (saattoi
mennä yksi nimikin väärin, mutta toivottavasti ei), sillä elokuva ei
ollut varsinaisesti yksi yhteinen tarinansa, vaan kudelma 15 pienemmästä
tarinasta tai oikeastaan kohtauksesta, jotka kylläkin liittyivät
selkeästi toisiinsa päähenkilöiden kautta, mutta jotka tuntuivat samalla
jotenkin irrallisilta. Myönnän olleeni jossain määrin väsynyt tätä
elokuvaa katsellessani, mutta en usko kuitenkaan olleeni niin väsynyt,
ettäkö se olisi onnistunut jotenkin vaikuttamaan arvosteluun. Tämä
tuntui siitäkin huolimatta elokuvalta, joka pitäisi katsoa nimenomaan
virkein mielin, sillä välillä noiden kohtausten toisiinsa liittymisen
huomaaminen oli jokseenkin epäselvää. Nämä erilaiset kohtaukset olivat
kuitenkin siinä mielessä itsellisiä, että monista niistä (ei kaikista)
olisi hyvin voinut heittää jonkun pois ilman, että elokuva olisi
muuttunut siitä miksikään suuntaan taikka toiseen. Onneksi bongasin
elokuvan alussa alkuperäisestä nimestä numeron 15, jonka arvelin
liittyvän 15 kohtaukseen/tarinaan ja osuin lopulta oikeaan, sillä pitkin
elokuvaa tuli ruutuun numeroita, jotka kertoivat minulle sen, kuinka
pitkällä oikeasti oltiinkaan, mikä oli aika suuri apu siinä, että sain
elokuvan ylipäätään katsottua loppuun; välillä hypättiin kerralla
useampikin numero yli, minkä tarkoitusta en täysin tajunnut. Ei, olihan
elokuvassa joitakin ihan kelvollisiakin kohtauksia, kuten yksi Miss 19
-haastattelu ja Madeleinen ja Paulin keskustelu mahdollisen seurustelun
aloittamisesta (mistä sitten elokuvan pisteet), mutta suuri osa
tarinoista olivat vain tylsiä, eivätkä saaneet minua puolelleen. Näissä
kohtauksissa häiritsi osittain se tapa kommunikoida (sain 1001 elokuvaa
-kirjasta sen käsityksen, että tämä on Godardille jokseenkin
tyypillistä, sillä vaikka niitä suoriakin kommunikointiyrityksiä oli,
niitä ei ollut kuitenkaan kovinkaan paljon, mikä vei sitten jotain
puhtia pois elokuvan uskottavuudesta. Näissä kohtauksissa myös on kaiken
maailman anarkistijuttuja, joista en varsinaisesti tajunnut, miten ne
liittyivät elokuvan kokonaisuuteen, mutta myös muitakin esimerkkejä
huomion viemisestä itse pääasialta löytyi. Esimerkiksi monet kohtaukset
sisälsivät joitakin ihan ulkopuolisia hahmoja, jotka saattoivat puhua
välillä keskenään, mutta välillä myös tekivät siinä sivussa jotain,
millä ei ollut elokuvan päätarinan kanssa mitään tekemistä ja tästä
esimerkkinä ensimmäisessä kohtauksessa ollut (eroavan?) pariskunnan
riita, joka päättyi miehen ampumiseen. Välillä nähtiin sitten joitakin
tekstiruutuja, joiden taiteellinen tai tarinallinen tarkoitus ei minulle
oikein auennut. Loppukohtaus oli nyt sitten yhdenlainen, mutta yhtä
hyvin elokuva olisi voinut päättyä monella muullakin tavalla.
Elokuvan päähenkilöt olivat vähintäänkin teennäisen oloisia (ei kuitenkaan lähelläkään sitä luokkaa kuin viimeksi katsomassani Gertrudissa),
minkä vuoksi(kaan) en tahtonut saada elokuvasta kaikkea haluamaani
irti. Esimerkiksi Paulia näytellyt Jean-Pierre Léaud ei aiheuttanut
meikäläisessä mitään hurraa-huutoja, vaan hän hoiti roolinsa
kohtuukelvollisesti, mutta jotenkin se teennäisyydenmaku jäi pintaan ja
sama vaivasi mielestäni muitakin näyttelijöitä.
Pisteitä: 2/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Nolla kelviniä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti