lauantai 1. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 137/1001: Little Miss Sunshine

Alkuperäinen nimi: Little Miss Sunshine
Ohjaus: Jonathan Dayton, Valerie Faris
Käsikirjoitus: Michael Arndt
Pääosissa: Greg Kinnear, Steve Carell, Toni Collette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 102 min
 
- That young stuff is the best stuff in the whole world.
- Hey! Hey! Dad! That's enough! Stop it!
- Will you kindly not interrupt me, Richard! See, right now you're jailbait, they're jailbait. It's perfect. I mean, you hit 18, man! You're talkin' about three to five. 

Frank (Steve Carell) ajautuu aallonpohjalle ja hän yrittää itsemurhaa. Koska hänen pitää olla jatkuvassa tarkkailussa, hänen siskonsa Sherylin (Toni Collette) ottaa hänet luokseen. Siellä Frankia odottaa vaitiololupauksen tehnyt ja kaikkia vihaava teinipoika Dwayne (Paul Dano), kauneuskuningattareksi hamuava pikkutyttö Olive, näiden heroiinia vetävä isoisä (Alan Arkin) sekä omaan voittamisen kaavaan tiukasti uskova perheenisä Richard (Greg Kinnear). Kun sitten Olivelle tulee tilaisuus päästä takaportin kautta kansallisiin kauneuskilpailuihin toiselle puolen maata, alkaa road trip, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä jos toista...

Vuosi 2010 oli hyvä päättää vielä yhdellä 1001-elokuvalla, joskaan tämä ei ollut mitenkään suunniteltu juttu. Minun täytyy tunnustaa, että niin paljon kuin olinkin tästä elokuvasta kuullut etukäteen, niin en ollut täysin varma siitä, että millainen elokuva todellisuudessa on. Tiesin elokuvalla olevan jotain tekemistä kauneuskilpailuiden kanssa ja elokuvan nimikin huokui tiettyä positiivisuutta, mutta kyllä ehdin vähän aikaa pelätä, että nimi on vain hämäystä ja niinpä saisin eteeni jonkin järkyttävän kuvauksen lasten kauneuskilpailuista. Onneksi näin ei ollut, vaan Little Miss Sunshine olikin hyvin raikas road movie -komedia ja vieläpä erittäin onnistunut sellainen.

Elokuvan alussa oli vielä pieni epäilys jostain järkyttävästä draamasta ilmassa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe Frankin kera kokoontui ruokapöytään, tajusin, että olin ajatellut elokuvan tyylilajin täysin väärin. Tämä ruokailukohtaus antoikin varsin hyvän kuvan siitä, mitä tulevan pitää sisältäen varsin hauskaa dialogia ja tämän Frankin itsemurhayrityksen taustoittaminen oli vain jotain sellaista, mitä ei ihan heti uskoisi kuulevansa ruokapöydässä ja juuri siitä syystä se olikin niin hauskaa. Sitten päästäänkin vähitellen itse road tripille, jossa tosiaan tapahtuu vaikka mitä ja vaikka taustalla olisikin ollut välillä vakavampikin sävy, niin silti moniin tilanteisiin oli saatu ympättyä toinen toinen hulvattomampia hetkiä, samalla kun päähenkilöiden haaveet ja maailmankatsomukset saivat kyytiä yksi toisensa perään. Voisin nimetä lukuisia eri kohtauksia ja tapahtumia elokuvan varrelta, jotka naurattivat minua paljon, mutta sitten vain olisin paljastanut asioita enemmän kuin haluaisin, joten en tee niin. Sanonpahan vaan, että monien henkilöiden kokemat kolaukset tuntuivat hyviltä ja hauskoilta monista erinäisistä syistä. Elokuvan parasta kohtausta en voi kuitenkaan olla mainitsematta, sillä hetken aikaa jo pelkäsin, etten edes saakaan nähdä sitä, mutta onneksi näin ei sitten käynytkään. Puhun nimittäin tästä Oliven tanssikohtauksesta ja niin salaperäisiä elokuvan aikana oltiin oltu siitä, että minä todellakin halusin nähdä, mitä siitä syntyy; mainittakoon sivuhuomiona, että luulin ensin kohtauksen hauskuuden tulevan siitä musiikista, jonka Oliven isoisä oli valinnut, mutta näin ei ollutkaan. Sitten kun se tanssi alkoi, niin valehtelematta voin sanoa, että nauroin aivan vedet silmissä, enkä todellakaan muista, milloin olisin viimeksi nauranut minkään elokuvan kohtaukselle yhtä paljon. Aivan loistava täysin puolin. Olin kyllä aistivinani tässä kauneuskilpailujaksosta pientä (ansaittua) kritiikkiä lasten kauneuskilpailuja kohtaan, mutta se jäi niin hyvin taustalle, ettei se haitannut näin kevyessäkään elokuvasa. Jos jotain pientä kritiikkiä on annettava, niin vaikka pidinkin Frankin itsemurhayrityksen taustoista, niin mielestäni aiheen olisi voinut hyvin jättää siihen, eikä tuoda sitä myöhemmin edes pieniksi hetkiksi takaisin, sillä en nähnyt sillä elokuvan kokonaisuuden kannalta minkäänlaista merkitystä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin elokuva oli sellainen pienimuotoinen laatutapaus.

Kukin päänäyttelijöistä suoriutui varsin hyvin tehtävistään, eikä yksikään tuntunut turhalta tai ärsyttäneet yhtään sen enempää kuin mitä tekijät olivat halunneet. Alan Arkinhan sai elokuvasta sivuosa-Oscarin ja Olivea näytellyt Abigail Breslin sai sivuosaehdokkuuden. Breslin oli aika peruslapsinäyttelijä (ollen siis ihan hyvä), mutta näistä kahdesta Arkin kyllä veti pidemmän korren mielestäni ja ansaitsi kyllä Oscarinsa. Kuitenkin näitä kahta paremmin onnistui mielestäni Steve Carell, joka Frankin rooliin sopi kuin nakutettu ja tekikin nappisuorituksen. Pistin ilokseni merkille, että kaikki autossa matkanneet olivat minulle tuttuja, vaikkakin esimerkiksi Greg Kinnearin tunsinkin "vain" eräästä Frendien jaksosta, enkä sitten taas Paul Danoakaan ollut nähnyt muualla kuin There Will Be Bloodissa. Mukana menossa: Wallace Langham (CSI) ja Mary Lynn Rajskub (24).

Pisteitä: 4,5/5

PS. Vuoden 2010 pistän pakettiin vähän myöhemmin tänään.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tuntematon sotilas

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti