maanantai 31. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 148/1001: Levottomat

Alkuperäinen nimi: Levottomat
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy, Aku Louhimies
Pääosissa: Mikko Nousiainen, Laura Malmivaara, Petteri Summanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 111 min

- Mä sanoin, että tässä kävis näin.
- Sithän kaikki varmaan on ihan okei.
 
Ari (Mikko Nousiainen) on ambulanssilääkäri, jonka oma elämä on myllerryksissä. Hän ei kykene sitoutumaan, vaan hän lentää kukasta kukkaan ja panee oikeastaan ihan ketä tahansa. Eräänä päivänä hän tutustuu rannalla Tiinaan (Laura Malmivaara), joka alkaa heidän yhteisen panosession toivoa Arista kumppania itselleen. Hän ei jätäkään Aria rauhaan ja lopulta Ari suostuu jatkamaan heidän juttua. Tiina tutustuttaa Arin ystäviinsä, mutta onko Ari kuitenkaan valmis muuttumaan, kun mikään ei tunnu miltään?

Okei, muuttihan tämä elokuva jossain määrin kotimaisen elokuvan tekemistä ja teki osasta näyttelijöistä ja tekijöistä kuuluisia, mutta kyllä silti vähän ihmetyttää tämän päätymistä 1001 elokuvaa -kirjan suomalaisen painoksen listalle. Joskin sen verran vähän tunnen kotimaista elokuvahistoriaa, etten osaa sanoa, minkä elokuvan olisi listalle tämän sijasta pitänyt päästä (suomalaisia elokuvia ”sai” olla suomalaisessa painoksessa vain tietty lukumäärä). Niin ja onhan sekin kai totta, että tämä elokuva oli osaltaan avittamassa suomalaisten käymistä sankoin joukoin katsomassa suomalaisia elokuvia (itse taisin odottaa siihen asti, että tämä tuli televisiosta). Ei, en siis todellakaan pidä tätä minään mestariteoksena, jonka välttämättä kyseiselle listalle olisin kelpuuttanut, mutta ei Levottomat kuitenkaan ihan huonoimmastakaan päästä ollut.

Jos satunnaiselta kaduntallaajalta kysyttäisiin, mistä hän muistaa tämän elokuvan, niin vastauksena melko suurella todennäköisyydellä olisi ”Siitä jatkuvasta panemisesta” ja olihan tässä ihan reippaasti panokohtauksia, joissa näyttelijät olivat tämän tästä ilkosillaan; minkä pistin ihan positiivisena seikkana huomioon oli se, että myös miehet, jotka harvemmin näin avoimesti uskaltavat näytellä sukukalleuksiaan elokuvissa, näytettiin myös alapäästä ilman rihmankiertämää. Kaiken panemisen ympärille oli kuitenkin koottu ihan kelvollinen tarina, jonka keskiössä Ari sitten oli. Aluksi näytetään ihan hyvin hänen elämäntyylinsä työn ulkopuolella ja kun Tiina tulee kuvioihin, niin oli sinänsä ihan kiinnostavaa katseltavaa, pystyykö Ari muuttumaan ja jos ei, niin mitä siitä seuraisi. Minulla ei ole kokemusta Arin ominaisuutena olevasta tunneköyhyydestä, minkä vuoksi ihmettelinkin sitä, että eikö Arilla ole minkäänlaisia kykyjä hallita himojaan edes parisuhteessa tai eikö hän edes halunnut hallita niitä. Yleensä elokuvat, joiden pääosissa on Arin kaltaisia miehiä (tai naisia), saavat minut ärsyyntymään kovastikin, mutta nyt jotenkin hahmon kuvaamisessa oli onnistuttu niin, että minä koin vain toivoa Arin muuttumiseen ja vähän sääliäkin. Seksin kuvaaminen näinkin tarkasti on ehkä hivenen kyseenalaista, mutta ylipäätään nämä seksikohtaukset olivat osaltaan viemässä tarinaa eteenpäin, joten siinä mielessä useimmat niistä puolustivat paikkaansa. Tarinan edetessä Ari tietenkin saa huomata, että hänen teoillaan on myös seuraamuksensa, mikä sitten vähän pistää hänet miettimään. En nyt tiedä, oliko elokuvan loppuratkaisu täysin oikea, mutta pitkin elokuvaa minä toivoin, että Ari valitsisi niin kuin hän valitsi, ihan vain siksi, että hänen valintansa kohde oli hirmu nätti edustamastaan ammatista huolimatta. En minä tätä ehkä kaikkien aikojen realistisimmaksi kuvaukseksi nuorten aikuisten elämästä sanoisi, mutta sen verran kiinnostavana pidin Arin tarinaa, että vaikka hän ei muuttunutkaan ihan niin paljon kuin toivoin, pysyi uteliaisuus tarinaa kohtaan sen verran korkealla, että elokuvan sai aika vaivatta katsottua läpi.

Mikko Nousiainen oli ihan hyvä valinta Ariksi, vaikka vähän ilmeetön olikin, mutta se taas johtui enemmänkin hänen roolihahmostaan kuin hänestä näyttelijänä. Petteri Summanen on aina hyvä ja niin oli tässäkin, vaikka totuttua vakavammassa roolissa tällä kertaa olikin. Varsinkin elokuvan naisissa pidin siitä, että kullakin tuntui olevan oma tehtävänsä, sillä siinä missä Tiina edusti jotain paremmasta elämästä tai parisuhteesta haaveilevaa, niin Matleena Kuusniemen esittämä Ilona edusti jonkinasteista häpeilemättömyyttä (miespuolinen Ari?), kun taas Irina Björklundin esittämä Hanna-Riikka edusti moraalia. Yhdessä nämä hahmot muodostivat sellaisen kolmikon, että he sopivat hyvin elokuvaan ja hahmojen näyttelijät olivat kukin hyvinä, vaikka parhaimpana mieleen jäikin nimenomaan Björklund.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tappava ase 3

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kiviset ja Soraset

Alkuperäinen nimi: The Flintstones
Ohjaus: Brian Levant
Käsikirjoitus: Tom S. Parker, Jim Jennewen, Steven E. de Souza
Pääosissa: John Goodman, Rick Moranis, Elizabeth Perkins
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 86 min

- You know, Fred, I hear that eatin' too much red meat is bad for you.
- What a load of bunk! My father ate it every day of his life and he lived to the ripe old age of thirty-eight.
 
Fred Flintstone (John Goodman) työskentelee kivikaudella louhoksella, mitä hänen anoppinsa Pearl (Elizabeth Taylor) ei pidä kovin sopivana työpaikkanaan hänen tyttären Wilman (Elizabeth Perkins) miehelle. Fred avittaa rahallisesti ystävänsä Barneyn (Rick Moranis) ja tämän vaimon Bettyn (Rosie O'Donnell) adoptiohaaveissa ja kiitokseksi Barney lupaa korvata asian Fredille jotain. Kun sitten heidän firmaansa etsitään uutta varatoimitusjohtjaa ja Barney huomaa Fredin olevan mokaamassa testin pahan kerran, hän vaihtaa heidän kivitaulunsa toistensa vastauspusseihin, minkä ansiosta Fred tulee valituksi. Fred ei kuitenkaan tiedä, että hänet ylentäneellä Cliff Vandercavella (Kyle MacLachlan) on pahat mielessä ja hän aikoo vierittää kaikki syyt Fredin niskaan...

Ellen nyt ihan väärässä ole, niin tämä saattaa olla ensimmäinen täysin omatoimisesti leffateatterissa katsomassa käymäni elokuva. Toki aiemmin olin käynyt katsomassa ainakin Vääpeli Körmyjä sekä Topi ja Tessun, mutta tämä tosiaan taisi olla ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa yksin (mistä johtuen muistankin käyntipäivän muutaman päivän tarkkuudella? Heh). Olen melko varma, että tuolloin pojannulikkana pidin tästä paljon ja ihan kohtalaisesti vielä silloinkin, kun olen katsonut tämän television välityksellä, mutta nyt kyllä täytyy todeta, ettei Bedrockin (Kivikylän) maailma minua juurikaan puoleensa vetänyt. Ilmeisesti pitäisi vaan antaa niiden lapsuuden suosikkien levätä kultaisissa muistossa, eikä ottaa niitä uusintakatseluun, mutta tiedänhän minä, etten kuitenkaan malta. Kiviset ja Soraset kun oli kuin olikin ihan kivasta maailmasta huolimatta aika tylsä elokuva.

Elokuvan tarina oli moneen kertaan kaluttua tavaraa ja siten siinä ei ollutkaan oikein mitään yllätyksellistä. Se, että tuttuakin tutumpi tarina sijoitetaan historian hämäriin kivikauteen, ei tee tarinasta yhtään sen parempaa. Koko kupletin juoni oli niin tuttu, että vaikka en kelloa missään vaiheessa katsonutkaan, niin tiesin kuitenkin suurin piirtein koko ajan missä mennään, kuten myös sen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tylsää. Kun sitten kaikki dialogitkin on veistetty nimenomaan lapsille sopivaan muottiin, niin eipä tästä saanut itse juuri mitään irti. Bedrockin maailmaan oli sentään panostettu ja kylä näyttikin kovasti esikuvaltaan eli piirrossarjan kylältä (sen vähän perusteella kuin muistan), mutta eipä sekään oikein auttanut, kun tarinan sen ympärillä oli niinkin ontto. Jotenkin ei vain jaksanut esimerkiksi huvittaa jatkuva nimien vääntäminen sellaisiksi, että niihin on saatu kiveen ja sen eri muotoihin liittyviä elementtejä mukaan, vaan tähänkin touhuun kyllästyi nopeasti (Sharon Stonelle (Halle Berry) sentään hymähdin). (Meet) The Flinstones -tunnusmusiikki sentään toimi ja kuuluukin tv-sarjojen ja elokuvien  tunnusmusiikkien osalta sinne selvästi parempaan kastiin, mutta jos haluaisin välttämättä kuunnella tätä tv:n kautta, niin tekisin sen mieluummin alkuperäisen tv-sarjan kuin tämän elokuvan parissa.

Elokuvaan oli saatu kyllä ihan onnistunut tähtisikermä (okei, Halle Berry oli kai vasta matkalla tähtiin), mutta silti hahmoista oli tehty sen verran karikatyyrimaisia niin, ettei heidän näyttelemisensä juuri muistuttaneetkaan alkuperäisen piirrossarjan hahmojen maneereita. John Goodman, joka on tehnyt lukuisia kohtuuhyviä suorituksia muissakin elokuvissa, mutta josta mulle silti tulee ensin mieleen tämä elokuva, oli ehkä pahin kaikista, sillä vaikka vaatetus ja ulkonäkö sinänsä Frediin sopikin, niin hän ei tuntunut saamaan hahmoonsa eloa siinä määrin kuin esikuvalleen olisi sopinut. Myös muissa elokuvan hahmoissa oli vähän samaa, mutta siitä huolimatta Rick Moraniksen olemuksesta pidin aikalailla, vaikka hänkin näytteli hivenen yli. Sharon Stone oli alunperin ehdolla Sharon Stonen rooliin, mutta muiden kiireiden vuoksi hän ei ehtinyt ja niinpä roolin sai tosiaan Halle Berry ja ainakaan minä en välitä, sillä Berry oli ihan ilo silmälle. Mukana menossa: Elizabeth Taylor, Kyle MacLachlan (Twin Peaks), Joseph Barbera & William Hanna (eli Hanna-Barbera -yhtiön voimahahmot) ja Jay Leno.

Pisteitä: 1,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Steven Spielbergin nimeksi elokuvan alussa on merkitty Steven Spielrock ja minusta oli pikkupoikana hauskaa, että elokuvaa on ollut tekemässä tyyppi, jolla on ollut niin samankaltainen nimen paljon tunnetumman ohjaajan kanssa. Kuvittelin monta vuotta, että kyseessä on kaksi eri ihmistä.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: "Mikä on traileri?" Sikäli kuin tosiaan muistan oikein ja tämä oli minun ensimmäinen yksin suorittamani elokuvissakäynti, niin sitten se oli tämän elokuvan kohdalla, kun melkein lähdin elokuvan alussa pois salista, kun arvelin tulleeni väärään saliin (Rauman Iso-Hannussa oli kaksi salia), kun valkokangas heijasti eteeni jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olin tullut katsomaan, mutta jostain syystä jäin kuitenkin vähäksi aikaa paikoilleni ja niinpä en ehtinyt lähtemään ennen kuin traileri loppui ja tajusin kyseessä olleen vain mainos jostain muusta elokuvasta, minkä jälkeen oikea elokuva lähti pyörimään. Oi niitä aikoja. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Levottomat

lauantai 29. tammikuuta 2011

Casper

Alkuperäinen nimi: Casper
Ohjaus: Brad Silberling
Käsikirjoitus: Sherri Stoner, Deanne Oliver
Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995
Kesto: 96 min

- I can see right through you.
- Yeah, kind of happens when you haven't got any skin.
 
Carrigan (Cathy Moriarty) perii isältään ison talon, jolla hän ei usko tekevän yhtään mitään, mutta viime hetkillä hänelle selviää, että talossa on aarre, joten hän lähtee asianajajansa Dibsin (Eric Idle) talolle, mutta törmääkin siellä kummituksiin. He yrittävät saada kummitukset monin tavoin manattua pois, mutta tuloksetta. Yksi kummituksista, kiltinoloinen Casper (äänenä Malachi Pearson) näkee televisiosta haamuterapeutti tohtori James Harveyn (Bill Pulman) ja tämän tyttären Katin (Christina Ricci) ja ihastuu heti Katiin ja hän päättää saada heidät taloon Carriganin avulla. Harvey ja Kat muuttavatkin taloon ja alkujärkytyksen jälkeen Kat ja Casper ystävystyvät, mutta talossa majailee myös kolme Casperin ilkeää setää...

Tuossa viime keväällä lähikauppaani ilmestyi iso tukku kevyitä viihde-elokuvia, joista kiinnostaviksi rankkasin kymmenkunta elokuvaa. Kuitenkin yritin säästää tuolloin kovasti rahaa Oslon matkaa varten, joten päätin, että ostelen näitä elokuvia sitten sen reissun jälkeen, jos niitä vielä on, mutta suurin osa niistä oli ikävä kyllä ehtinyt loppumaan ja jäljellä olikin enää kolme ja poissa olivat muun muassa Nimeni on Fletch, Men In Blackit sekä ainakin yksi Robin Williams -komedia. Minusta se, että tämä elokuva ja seuraavaksi katseluun tuleva Kiviset ja Soraset osuivat mukaan samaan aikaan, on jotenkin hauskaa ajattelen menneisyyttäni elokuvien parissa, sillä nämä elokuvat julkaistiin Suomessa aikalailla tasan vuoden välein toisistaan ja niinpä kävin katsomassa elokuvat Rauman Iso-Hannussa täsmälleen samana viikonpäivänä samassa kuussa (taisi olla elokuun toisen viikonlopun jokin päivä.. kai); muistan tämän siksi niin hyvin, että tuohon aikaan kävin katsomassa elokuvan tai pari vuodessa. Näin sivumennen sanottuna yritin kolmantena vuonna pitää "elokuun toinen viikonloppu" -traditiosta kiinni ja se saattoi onnistua Spy Hardin kohdalla (se julkaistiin Suomessa vähän aiemmin, mutta en ole varma, milloin Raumalla), mutta kyllä mä vähän pettynyt olin, kun kolmantena tai neljäntenä vuonna juuri samaan aikaan ei tullut mitään mielenkiintoista ja perinne katkesi. Mennäksemme viimein tähän elokuvaan, niin vähän epäilin etukäteen, että tämä oli sittenkin turhankin lapsekas minun makuuni ja valitettavasti tällä kertaa olin aika oikeassa, sillä eipä Casperista ollut enää kunnolla minun iltaani viihdyttämään.

Elokuva oli nimittäin selvästi tehty lapsille ja tämä näkyi vielä paremmin kuin edellä katsomassani Tyttöni mun -elokuvassa. Nyt kaikki oli tehty selvästi liioitellen tyyliin jok'ikistä asiaa niin (muun muassa talon kokoa), että lapset viihtyisivät elokuvan parissa oikein hyvin, harmi, ettei tämä liioittelevaisuus oikein jaksanut näin aikuiskatsojaa oikein viehättää. Elokuvan pahikset (eli Carrigan ja Dibs) olivat molemmat hyvin perinteisiä lastenelokuvien pahiksia ja kaikki vauhdikkaammat pätkät (kuten tuoliajelu) oli tehty nimenomaan viihdyttämään lapsikatsojia ja olen varma, että lapset tämän parissa hyvin ovat viihtyneetkin (kyllä minäkin silloin teatterisalissa istuessani). Tämän lisäksi dialogi sisälsi juuri niin viatonta huumoria ja muuta repliikinvahtoa, että kohdeyleisö on ollut hyvin selvillä niitä kirjoitettaessa, sillä lähes jokainen dialogi piti sisällään juuri sellaista asioiden paisuttelua, mikä varmasti saa lapset nauramaan, mutta mitkä aikuiset ohittavat lähinnä olankohautuksella. Ei sillä, ettenkö itsekin olisi nauranut pariinkin otteeseen, mutta nämä tapahtuivat lähinnä elokuvan alkupuolella ja suurimmat naurut sain täysin puskista tulleesta Ghostbusters-viittauksesta. Noin muutenkin elokuvan parasta antia minulle edustivatkin nämä viittaukset muihin elokuviin sekä joidenkin tähtien cameot. Mitä itse tarinaan tulee, niin minulle tuli elokuvan aikana monin paikoin mieleen Steven Spielbergin tuotokset mieleen ja vaikka elokuva ei muistaakseni hänen ohjaamansa ollutkaan, niin arvelin hänen toimineen vähintäänkin tuottajan roolissa (tarinan lisäksi epäilykset heräsivät myös näiden cameo-roolien myötä) ja lopputekstien aikana huomasinkin olleeni oikeassa. Elokuvassa kun jokseenkin näkyi Spielbergin kädenjälki, mikä tuli esille niin Katin ja Harveyn tilanteesta kuin sitten Casperin toiveesta ja sen päätöstavasta. Lisäksi muutenkin lapsekkuudestaan huolimatta elokuvan tuotantoon oli selvästi panostettu suurella rahalla (olihan Casper vissiin ensimmäinen tietokoneella animoitu elokuvan päähenkilö), mihin en uskonut kovin monella (hyvin tunnetulla) tuottajalla olevan intoa, mutta sitten taas tiesin Spielbergin mieltymykset tällaisiin(kin) elokuviin, joten hänet oli siksikin aika helppo arvata tuottajan rooliin. Tämän vähän lapasista lähteneen ajatusjuoksun jälkeen mainittakoon tarinasta vielä sen verran, että elokuva toi aina silloin tällöin mieleen Pinocchion ja loppu edustikin pientä antikliimaksia Amelian (Amy Brenneman) muodossa.

Elokuvassa oli jokseenkin edustava tähtikaarti, kun mukana oli niin Monty Pythoneista tuttu Eric Idle, Bill Pullman kuin Christina Ricci, joskaan en ole nyt ihan varma, onko Ricci sittenkään niin tunnettu kuin kuvittelen vai olenko nähnyt hänet niin monessa (kauhu)elokuvassa, että minusta vain tuntuu siltä. Eric Idle oli elokuvan hauskimpia hahmoja, vaikka vetikin pahiksen roolinsa Cathy Moriarty apunaan selvästi yli. Toki myös muut ihmishahmot olivat selvästi ylivedettyjä, mutta se kuuluu aikalailla lastenelokuvien kaavaankin. Mukana menossa: Fatson äänenä Brad Garrett (Kaikki rakastavat Raymondia), Mel Gibson, Clint Eastwood (tämä oli sen verran suuri stara, että en uskonut, että Spielbergin lisäksi kovin moni muu saisi hänet esiintymään cameoroolissa lastenelokuvassa) ja Dan Aykroyd. Terminaattoreista tutun repliikin esittäjä ei ehkä ollut Arnold Schwarzenegger (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta imitaatio oli ihan hauska.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kiviset ja Soraset

perjantai 28. tammikuuta 2011

Tyttöni mun

Alkuperäinen nimi: My Girl
Ohjaus: Howard Zieff
Käsikirjoitus: Laurice Elehwany
Pääosissa: Anna Chlumsky, Macaulay Culkin, Dan Aykroyd
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991

Kesto: 100 min

- Why do you think people want to get married?
- When you get old, you just have to.
 
Vada (Anna Chlumsky) on kasvanut hautauspalveluja tarjoavan isänsä Harryn (Dan Aykroyd) kanssa, joten Vada luulee olevansa kuolemansairas milloin mistäkin syystä. Hän myös kaveeraa muuten yksin viihtyvän Thomas J:n (Macaulay Culkin) kanssa ja he ovatkin parhaat ystävykset. Hänen isänsä on ollut puolestaan verrattain sulkeutunut hänen vaimonsa ja Vadan äidin kuolemasta saakka, mutta tilanne on muuttumassa, kun hautaustoimistoon tulee töihin uusi maskeeraaja Shelly (Jamie Lee Curtis), mutta kun Shellyllä ja Harrylla alkaa olla säpinää, kasvukipujen parissa kamppaileva Vada ei katso suhdetta kovinkaan hyvällä...

Vaikka olinkin melko vakaasti päättänyt, että Oslosta ostan lähinnä vain pohjoismaisia elokuvia, niin tämän kohdalla piti tehdä poikkeus, kun eteen osui. Tämä on nimittäin ainoita niin sanottuja lapsille suunnattuja draamaelokuvia, jotka varmasti muistan nähneeni ja olin muistaakseni vielä pitänytkin tästä noin kymmenvuotiaana kersana, joten en voinut vastustaa kiusausta. Nyt olikin korkea aika tarkastaa, onko iän karttuminen vienyt tämän elokuvan tehoja vai saanko tästä vielä paljon irti; samalla tämä elokuva käynnistää muutaman elokuvan pituisen epävirallisen ”paluu lapsuuteen” -sarjan, sillä näitä pikkupoikana nähtyjä elokuvia tulee vielä pari lisää heti perään (sattumalta). Tämän kohdalla on kyllä sanottava, että aika - tai oikeastaan minun tuleminen vanhaksi (kohdeyleisöä ajatellen, ei yleisesti ottaen... ehkä) - on kyllä vähentänyt elokuvan vaikuttavuutta, mutta ei kokonaan, mutta silti Tyttöni mun voisi edelleen ihastuttaa vähän pienempiä katsojia.

Kaikkien näiden vuosien aikana olin unohtanut elokuvasta lähestulkoon kaiken ja vain Thomas J.:n kohtalon muistin etukäteen. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että elokuvassa käsitellään niinkin paljon Harryn ja Shellyn suhdetta sekä Vadan suhtautumista siihen. Näin ollen Vadan ja Thomas J.:n ystävyys jäi selvästi pienemmälle huomiolle, vaikka kulkikin siinä sivussa. Tarina oli – näin aikuiskatsojan silmin – aika perinteinen kuvaus lapsen sopeutumisesta uuteen tilanteeseen ja sellaisena melko yllätyksetön, mutta elokuva ei kuitenkaan ollut niin ällösöpö, että silmiä olisi pitänyt kaivaa päästä, eli kyllä tätä nyt sen reilun puolentoista tunnin ajan jaksoi katsoa. Vada ja Thomas J. olivat paljon yhdessä, mutta he vain tekivät sitä kaikkea, mitä noin nuoret (n. 11-vuotiaat) muutenkin tekivät eli leikkivät yhdessä ja puhuivat kaikenlaista absurdia. Vaikka tässä siis kuvattiinkin nimenomaan kaveruutta, niin tällaisenaan nämä heidän yhteiset kohtaukset joitakin lukuun ottamatta jäivät melko tylsiksi. Sen sijaan olisin kaivannut edes vähän kuumenevia tunteita ja pientä romanssinpoikasta, siis sillä tavalla kuin tuon ikäiset nyt ylipäätään kokevat niitä tunnemyrskyjä (minä ainakin olin ehtinyt kokea yhden rakastumisen tuossa iässä). Tämä puhtaasti ajatellen sitä tapaa, jolla elokuva loppui näiden kahden osalta, sillä näin elokuvan lopusta olisi voinut tulla tunteikkaampi. Nyt oma mielialani jäi pienen surunsekaisen liikutuksen tasolle. Tosin enhän minä tiedä, josko lapset reagoisivat tapahtumiin vieläkin voimakkaammin. Elokuvan loppu oli kuitenkin ihan sopivan toiveikas. Noin kokonaisuudessaan pienestä lapsekkuudesta ja siten hivenen naiivimman näkökulman maailmanmenosta antavuudesta (onko tuo edes sana?) huolimatta ihan seurattava kokonaisuus ja siten aika ei käynytkään pitkäksi, mutta kyllähän elokuvan kohdeyleisöä oli selvästi jotkut muut kuin kolmeakymmentä lähestyvät mieshenkilöt.

Ainoa näyttelijä, jonka tästä etukäteen muistin, oli tietenkin Macaulay Culkin, joka jo elokuvan ensimmäisellä katselukerralla oli tehnyt minusta hänen faninsa Yksin kotona -elokuvien kautta. Ei hän tässä elokuvassa mitenkään yliveto ollut edes ajatellen lapsinäyttelijöiden näkökulmasta, mutta vaikka Yksin kotona olikin tehty aiemmin, niin tässä hän näytti selvästi nuoremmalta kuin kyseisessä elokuvassa. No, hahmokin oli aikalailla erilainen kuin siinä. Hämärä muistikuva on siitä, että silloin muinoin olisin todella miettinyt sitä ensimmäisiä kertoja, miten sama näyttelijä voikin olla niin erilainen eri elokuvia vertailtaessa. Anna Chlumsky oli kuitenkin elokuvan todellinen sielu ja oli ihan hyvä tällaiseen lasten-/nuortenelokuvaan. Lisäksi hän näytti hieman tutulta, mutta en minä hänen muita filmatisointeja muista. Jamie Lee Curtis ja Dan Aykroyd olivat molemmat aika karikatyyrimaisia eli juuri sellaisia kuin usein lastenelokuvien lasten vanhempia näyttelevät ovat.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Casper

torstai 27. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 147/1001: Juhlat

Alkuperäinen nimi: Festen
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: Thomas Vinterberg, Mogens Rukov
Pääosissa: Ulrich Thomsen, Henning Moritzen, Thomas Bo Larsen
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 106 min

- Sitä en vain tajua, miksi teit sen.
- Ei teistä muuhunkaan ollut.
 
Menestyneen suvun patriarkka Helge (Henning Moritzen) täyttää 60 vuotta ja koko suku kokoontuu Helgen perheen kartanoon juhlistamaan hänen syntymäpäiviään ja myös Helgen lapset tulevat paikalle, jopa poika Michael (Thomas Bo Larsen), jota ei ollut edes kutsuttu edellisten juhlien tapahtumien vuoksi. Juhlan pitäisi olla iloinen sukutapahtuma, mutta sitä varjostaa Helgen toisen tyttären Lindan hiljattainen itsemurha. Ennen kuolemaansa Linda oli piilottanut huoneeseensa itsemurhaviestin, jonka hänen siskonsa Helene (Paprika Steen) löytää, mutta päättää kätkeä viestin muilta. Kuitenkin juhlien alettua perheen synkimmät salaisuudet alkavat paljastua...

Tämän keinotekoisen (ja venyneen) pohjoismaisen elokuvan viikon + 1 päivää -teeman saa päättää itse asiassa koko teema-aikana katsotuista elokuvista ehdottomasti se paras elokuva. Tämä kun kuitenkin oli se vihoviimeinen elokuva, joka Oslossa osui eteeni. Minulla on aina ollut terve uteliaisuus tätä elokuvaa kohti, sillä niin paljon olen kuullut elokuvasta kehuja, mutta en ole vain onnistunut törmäämään tähän aiemmin ja itse asiassa tätä ei kaiketi ole täällä julkaistukaan (syy, miksi lähdin tätä (ja muita 1001-elokuvia) etsimäänkin Oslosta). Dogma 95 -elokuviinkaan en ole aiemmin tutustunut, joten aikalailla avoin mielin pääsin tätä katsomaan ja loppujen lopuksiJuhlat osoittautui oikein hienoksi ja kiinnostavaksi elokuvaksi.

Elokuva alkaa sukulaisten vähittäisellä kokoontumisella Helgen kartanoon hänen lapset etunenässä ja vielä tässä vaiheessa minulle elokuvan tyylilaji oli vielä hakusessa, sillä alkukohtausten aikana elokuva olisi saattanut mennä vielä komediastakin, kun ajattelee, että kartanoon tulee Michael, jota ei ole kutsuttu ja joka on luistanut siskonsa hautajaisista sekä Helene, joka on varma, että Lindan entisessä huoneessa kummittelee. Tähän kun vielä lisätään muu sählinki (lähinnä Michaeliin liittyen), niin kyllä niitä komediallisia aineksia tässä oli. Kuitenkin tämä alkujakso oli ihan kivaa katsottavaa, kun hahmot tehtiin tutuksi ja lähtötilanteita selväksi, vaikka siitä Michaelin ja vaimonsa Metten (Helle Dolleris) riidasta ollutkaan niin innostunut. Vasta sitten juhlien alettua ja vanhimman pojan Christianin (Ulrich Thomsen) puheen aikana minulle todella selvisi elokuvan todellinen luonne. Ihan yhtä lailla kuin muutkin puheen kuulijat, niin minäkin olin kuin ällikällä lyöty kuullessani, mihin suuntaan Christianin puhe kääntyi ja vielä enemmän olin tyytyväinen tähän äkilliseen juonenkäänteeseen. Tämän jälkeen elokuva nimittäin muuttui aivan mahtavaksi seurattavaksi, varsinkin kun useimmat juhlavieraat eivät oikein tahtoneet uskoa Christianin tarinaa todeksi ja kun tiesin, että se Lindan kirje jossain vaiheessa putkahtaisi uudelleen esiin. Niinpä olikin hyvin nautinnollista seurata, kuinka Helgen henkinen valta vähitellen alkoi murentua, varsinkin kun tämä sen tapahduttua Helgen kohtalona ei ole kokea sellaista tyypillistä loppua kuin mitä järkyttävien salaisuuksien paljastuminen monissa elokuvissa saa aikaan. Loppukohtaus sekin oli varsin hieno ja pidin oikeasti siitä ja kun se päättyi, päästiin katsomaan lopputekstejä oikein mukavan kappaleen kera.

Tämän elokuvan jälkeen tuli tutustuttua Dogma 95 -tyylin sääntöihin ja jos olisin itse elokuvien tekijä (tämä on vain jossittelua, en oikeastaan edes haaveile sellaisesta), niin minusta ei olisi tekemään moisien sääntöjen puitteissa yhtään mitään, sillä niin rajoitetuilta tuntisin käteni olevan ja mitä enemmän rajoituksia, sitä vähemmän itse asiasta nauttisin. Kuitenkin tunnen ainakin jonkinasteista kunnioitusta näitä tekijöitä kohtaan, joita näiden sääntöjen mukaan ovat elokuvia tehneet tai no ainakin tämän elokuvan ohjaajaa Thomas Vinterbergiä kohtaan, sillä näinkin suurista rajoituksista huolimatta hän on saanut ohjattua oikein hyvän ja hienon kuvauksen. Tosiaan ennen elokuvan alkua minua ei ollut juuri mitään tietoa Dogma 95 -tyylin säännöistä, joten kun elokuva alkoi, totesin, että jaahas, elokuvassa käytetään käsivarakameraa, mutta hyvin pian tämän jälkeen oikeastaan unohdin koko asian, kun uppouduin niin syvästi itse tarinaan. Jossittelut ovat vain jossittelua, mutta kyllä minä loppukohtauksen aikana rupesin miettimään, olisiko elokuva voinut olla yhtä hyvä, jos se olisi kuvattu perinteisemmin keinoin ja tulin siihen tulokseen, että ei, mutta mistäpä sitä koskaan voisi tietää? Muita Dogma-elokuvia en ole nähnyt (Lars von Trierin Idiootit kyllä kiinnostaa), mutta Vinterberg räjäytti heti ensimmäisellä Dogma-elokuvalla sellaisen potin, että vaikeaa on kenenkään pistää paremmaksi.

Näyttelijäthän elokuvassa onnistuivat oikein mainiosti ja jos nyt käsitin oikein, niin iso osa kärkinäyttelijöistä ovat Tanskan näyttelijöiden kermaa, mutta en nyt lähde sitä tarkastamaan mistään. Niin Ulrich Thomsen Christianina, Thomas Bo Larsen Michaelina ja Henning Moritzen Hegelinä tekevät kaikki oikein upeat roolisuoritukset, eikä Heleniä näytellyt Paprika Steen heistä huonommaksi pannut. Moritzenista varsinkin huokui sellainen tunne, että hän olisi oikeasti sortunut niihin kaikkiin hirveyksiin, mitä hänen roolihahmonsa menneisyydestä paljastui.

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tyttöni mun

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Hora

Alkuperäinen nimi: Hora
Ohjaus: Reinert Kiil
Käsikirjoitus: Reinert Kiil
Pääosissa: Isabel Vibe, Kenneth Falkenberg, Jørgen Langhelle
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 90 min
 
- John sanoikin, että pidit minusta eniten.

Kaksi nuorta naista raiskataan ja tapetaan jossain syrjässä. Muutamia päiviä tämän jälkeen Rikke (Isabel Vibe) ajelee kohti nuoruudenkotiaan, jossa hänen on tarkoitus kirjoittaa kirjaa. Matkalla hän käy tankkaamassa huoltoasemalla, jossa hän kiinnittää paikallisten miesten huomion. Saavuttuaan perille hän tekee kaikkensa saadakseen tehdä töitä rauhassa, mutta nämä miehet haluavat kovasti päästä panemaan Rikkeä ja vaikka kuinka Rikke sanoo ei, niin he eivät niin vain anna periksi, mikä muodostaa myös heille myöhemmin ongelmia...

Tämä elokuva oli ainoa Oslosta ostamistani elokuvista, joita en ottanut käteen omatoimisesti, sillä en huomannut tätä itse, vaan leffakaupan myyjä tämän minulle antoi käteen, kun kyselin norjalaisten kauhuelokuvien perään. Ei sillä, ettenkö itsekin olisi tätä mukaan napannut, jos olisin bongannut, mutta kyllä tämä aikalailla torsoksi jäi. Elokuvan on sanottu olevan Norjan ensimmäinen grindhouse-elokuva ja termi grindhouse on minulle tuttu ainoastaan Tarantino/Rodriguez -yhteistyöstä, joten en sitten tiedä, kuinka alhaalle tuotannon puolella "ammattimaisissa" grindhouse-elokuvissa voidaan mennä, mutta tämän elokuvan laatu oli niin alhaalla, että jos tämä ei ollut amatööriporukan tekemä, niin kummastelen kummasti. Hora kun oli aivan luokaton tekele, vaikka tarjosikin ihan pieniä valopilkkuja.

Elokuvan ensimmäisessä, pimeässä kuvatussa kohtauksessa elokuva näytti vielä aika hyvältä noin niin kuin kuvauksen suhteen, vaikka käsivarakameralla liikkeellä oltiinkin. Kuitenkin tämä kohtaus päättyi sitten paljaiden tissien näyttämiseen ja siihen raiskaamiseen (yhdyntää ei näytetty, vaan kuvassa oli nämä naiset noin vyötäröstä ylöspäin) samalla kun taustalla kuului sellaista ääntä, että tuntui kuin joku olisi hengittänyt Darth Vader -maski päällä. Tässä kohtaa ajattelin vielä, että elokuvassa koituu jonkinlainen nykyaikainen Viiltäjä-Jack -tarina (ainakin toinen naisista näytti ihan prostituoidulta), mutta pian nämä ajatukset lensivät romukoppaan sen siliän tien. Elokuvassa keskityttiin enemmän näyttämään milloin tissejä ja milloin muuten vaan seksikkäitä poseerauksia vaatteet päällä ja välillä tuli oikeasti sellainen tunne kuin katsoisi pornoelokuvaa, jossa itse pornoilu on jätetty vähemmälle (tissejä ei kuitenkaan ihan jatkuvalla syötöllä ruudussa näytetty). Tarina oli ohuen ohut, eikä tarjonnut oikeastaan mitään mielenkiintoista pitkiin aikoihin, mutta elokuvaan tuli kuitenkin hivenen imua sen jälkeen, kun nämä kylän miehet olivat saaneet asiansa hoidettua ja oli Rikken vuoro näyttää, mistä puusta hänet on veistetty.  Kuitenkin loppupuolellakin asioita oli vedetty sen verran yli, etten kyennyt saamaan otetta siitä edes silloin. Yhtenä esimerkkinä toimikoon poliisin (Jørgen Langhelle) kohtalo, sillä häntä ammuttiin rintaan useita kertoja, minkä jälkeen Rikke veti häntä auton perässä köyteen sidottuna, mutta siitä huolimatta hän eli vielä senkin jälkeen. Loppuratkaisussa ei ollut sinänsä mitään yllättävää. Kaiken muun huonon lisäksi elokuva oli puolentoista tunnin mittaisenakin ihan liian pitkä.

Huomasitteko muuten elokuvalle antamani genreluokitukset? Kauhun lisäksi olen luokitellut elokuvan komediaksi, mutta vain, koska niin IMDB:ssä kuin kotelon takakannessa elokuva on luokiteltu myös sellaiseksi. Kuitenkaan en oikein tajunnut, että missä oli elokuvan huumori. Oliko huumoria nämä lukuisat tarkoitukselliset seksikkäät poseeraukset? Vai sittenkin tämä tapa, jolla tämä porukan vammainen oli kuvattu? Vai oliko huumoria sittenkin se tapa, jolla nämä mulk... miehet saivat kurjan loppunsa? Vai siinä, kuinka tekijät tulivat mitä ilmeisemmin samalla promonneeksi aiempia tuotoksiaan? Toisaalta sitten humoristisuus saattoi kyllä tulla siitäkin, että vähän väliä tuli ilmeisesti grindhouse-perinteitä kunnioittaen muka teknisiä häiriöitä sinne tänne ja kerran tuli jopa kohtaus (rakasteluvaiheessa), jossa ilmoitettiin osan filmimateriaalista kadonneen, minkä vuoksi panoa ei voitu näyttää. Jos näin, niin minua ei ainakaan naurattanut. Pitäisikö minulla olla norjalainen huumorintaju, jotta tajuaisin elokuvan huumoriaspektin? Jos niin, niin taidanpa sitten pitäytyä omassa huonossa huumorissani, enkä vaihtaa moiseen. Ehkä kuitenkin elokuvan suurin huumoriarvo syntyikin siitä, että se on ylipäänsä tehty. Vaikka en ihan pohjapisteille tätä päästänytkään, niin silti sanon tämän: Älkää pilatko iltaanne katsomalla tämä elokuva, vaikka tulisikin vastaan (todennäköisyys on onneksi aika pieni).

Suurin syy siihen, miksei tämä jäänyt vain yhteen pisteeseen, löytyy Isabel Vibestä. Ei, hän ei ole mikään suuri näyttelijä, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut hänen ruumiinsa esittely pätkän vertaa, oli kuinka pornotähti tahansa (seikka, mikä selvisi minulle vasta elokuvan jälkeen). Elokuvan aikana hän oli pitkään ihan yhtä mitäänsanomaton kuin kaikki muutkin, mutta viiltelyn uhriksi jouduttuaan Rikkestä paljastui kostonhimoinen nainen ja verissäpäin ollessaan Vibe näytti todella niin karmivalta kuin mitä kauhuelokuvan pääuhrilta voisi odottaakin. Kuitenkaan tämäkään ilo ei kestänyt niin kauan, että elokuva olisi ansainnut tämän parempia pisteitä, varsinkin kun ne muut näyttelijät elokuvan lopussakin olivat aivan yhtä onnettomia kuin aiemminkin.

Pisteitä: 1,5/5

P.S. Norjalaiset elokuvat on pääosin nyt ohi ja yhtä haluamaani asiaa en saanut: kohtauksia Oslosta niin, että olisin voinut hiljaa mielessäni hihkaista, että "Mä oon kävellyt tuolla". No höh. Ei sitten!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Juhlat

tiistai 25. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 146/1001: Nolla kelviniä

Alkuperäinen nimi: Kjærlighetens Kjøtere
Ohjaus: Hans Peter Moland
Käsikirjoitus: Lars Bill Lundholm, Hans Peter Moland
Pääosissa: Stellan Skarsgård, Gard B. Eidsvold, Bjørn Sundquist
Valmistusmaa: Norja, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 112 min

Henrik Larsen (Gard B. Eidsvold) on lähdössä 1920-luvun Oslosta töihin Grönlantiin, mutta ennen reissua saa kieltävän vastauksen kosintaansa tyttöystävältään Gertrudelta (Camilla Martens). Grönlannissa häntä odottaa aina yhtä rationaalinen tiedemies Holm (Bjørn Sundquist) sekä metsästysporukan johtaja Randbæk (Stellan Skarsgård). Yltiöpositiivinen Larsen ja kyyniseksi ja mökkihöperyyden valtaamaksi tullut Randbæk ovat keskenään kuin toisesta maailmasta, joten miten hyvin Larsen sopeutuukaan uuteen työympäristöön, kun paluumatkakin on koittamassa aikaisintaan vuoden päästä...

Kerroin pari postia sitten hommanneeni uuden television (LG:n 42-tuumainen led-televisio), mutta vaikka yhden elokuvan ehdin katsoa jo siitä, niin se oli kuitenkin mustavalkokuvaus, eikä siten tehnyt suurta vaikutusta, joten en maininnut asiasta eilen. Tämä elokuva oli kuitenkin melko tuore tapaus (verrattuna edelliseen) ja nyt sen eron siihen vanhaan televisioon huomasi oikein tosissaan ja ai kun nautinkin tuosta uudesta televisiostani täysin rinnoin ja en voi käsittääkään, miten olen voinut tulla toimeen ilman sitä. No joo, se siitä. Tämä elokuva, jonka alkuperäinen nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kai ”hellästi nimettyjä rakkikoiria” (korjatkaa toki, jos olen väärässä ja jos nimellä on kaksoismerkitys, saa kertoa), oli minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus, mutta ihan kiinnostavan kuvaksen eristäytyneisyydestä Nolla kelviniä minusta tarjosi.

Elokuvan alussa ollaan vielä Norjassa, jossa tutustutaan Larseniin ja Gertrudeen ja näiden suhteeseen ennen kuin Larsen hyppää kohti Grönlantia suuntaavaa laivaa. Heidän suhteen näyttämiseen oli mielestäni kyllä perusteita, mutta mielestäni elokuva olisi tullut hyvin toimeen ilmankin, sillä oikeastaan kaikki oleellinen heidän suhteestaan kuitenkin käydään läpi Grönlannissa. Kun sitten päästään Grönlantiin, niin Larsen oli sen verran onnellisen näköinen, että hänestä arvasi heti, ettei sellainen ilme tule kestämään pitkään, kun työtovenia on Randbækin kaltainen mökkihöperö korsto. Näiden kahden erilaisen ihmisen yhteiselon (kaikki kolme asuivat samassa huoneessa puuhökkelissä) seuraaminen oli oikein kiinnostavaa, varsinkin kun ei sitä tiennyt, että kuinka pahasti Larsenin hymy lopulta hyytyy ja sitten taas kuinka paljon Randbæk tulee vastaan. Holmin rooli olikin sitten toimia vähän niin kuin sovittelijan asemassa, vaikka usein hänkin käänsi Randbækin ja Larsenin riidoille selkänsä. Randbæk yritti ärsyttää ihan tahallaan Larsenia ja onnistuikin siinä (ikävä kyllä) jossain määrin, mikä sitten lopulta johti Larsenin hyväntuulisuuden pienenemiseen, mutta olisin toivonut, että Randbæk olisi elokuvan kuluessa rauhoittunut edes vähän Larsenin seurassa, mutta pienistä yrityksistään huolimatta ei siinä kovin hyvin onnistunut. Kuitenkin elokuva kuvasi eristäytymistä ja sen seurauksia sen verran onnistuneesti, ettei mielenkiinto päässyt lopahtamaan missään vaiheessa, vaan elokuvan jaksoi aika hyvin loppuun asti. Tietenkin olin optimistinen sen suhteen, että kaksikko alkaisi puhaltaa lopulta yhteen hiileen, mutta vaikka pieniä askelia otettiinkin lähemmäs aselepoa, niin pian oli taas helvetti irti, mikä sitten huipentuikin elokuvan lopussa. En sano, että olisin loppuratkaisuun (ennen loppukuvia Oslosta) ollut varsinaisesti pettynyt, mutta olisi minulle kelvannut selvästi onnellisempi loppukin. Osloon sijoittuvat jälkipyykin olisi voitu hyvin jättää käsittelemättä (jotenkin minulle elokuva oli yhtä kuin Grönlanti-jaksot) ja jättää jotain katsojankin pääteltäväksi; nyt Randbækin ja Larsenin tilanne selvitettiin ikään kuin viimeiseen pisaraan asti. Metsästysmajassa käytiin välillä oikeinkin hyvin kirjoitettua dialogia ja erityisen mieleen jäi tämä Holmin poistumista seurannut dialoginpätkä.

En olisi ihan heti uskonut, että minun vähäisellä norjalaisen elokuvan tuntemuksella törmäisin tuttuihin, mutta niin vain elokuvassa oli mukana muun muassa Lars von Trierin tuotannoissa ja Hollywood-elokuvissakin mainetta niittänyt Stellan Skarsgård, jonka itsekin olen nähnyt yhdessä jos monessakin elokuvassa, mutta jotenkin en koskaan osaa kiinnittää häneen järin suurta huomiota ja siten hyvin nopeasti on tullutkin unohdettua, että missä hän on oikein esiintynyt (en muistanut ensin edes Mamma Miaa!. Huh!). Siitä huolimatta hän on varsin hyvä näyttelijä ja tässäkin elokuvassa hän näytteli Randbækiä oikein loisteliaasti ja melkein luuli katselevansa aitoa mökkihöperöä. Myös muut metsästysmajan asukit onnistuivat roolissaan ja varsinkin Larsenia näytellyt Gard B. Eidsvold oli hieno ja hänen itsensä muuttuminen mökkihöperöksi oli uskottavan oloinen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavan arvosteluvuorossa: Hora

maanantai 24. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 145/1001: Maskuliini feminiini

Alkuperäinen nimi: Masculin féminin: 15 faits précis
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Käsikirjoitus: Jean-Luc Godard, Guy de Maupassant
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert
Valmistusmaa: Ranska, Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1966

Kesto: 100 min

- Tapa mies ja olet murhaaja. Tapa tuhansia ja olet valloittaja. Tapa kaikki ja olet jumala.
- Jumalaa ei ole.
- Sehän nähdään.
 
Ranskan armeijasta päässyt nuori Paul (Jean-Pierre Léaud) saa töitä toimittajan hommista. Hän tutustuu laulajan urasta haaveilevaan Madeleineen (Chantal Goya), jonka kanssa hän alkaa lopulta seurustella. Madeleine edistyy laulajan uralla samalla kun Paulin tunteet alkavat kasvaa entisestään, mutta hän ei saa ihan kaikkea huomiota Madeleinelta. Sen sijaan Pauliin on iskenyt silmänsä heidän yhteinen ystävänsä Elisabeth (Marlène Jobert), joka ei saa kuitenkaan Paulilta vastakaikua. Paul myös etääntyy muista ystävistään, mutta mihin tämä kaikki johtaakaan...

Aika on suhteellista ja niinpä myös tämän pohjoismaisen elokuvan viikon + yksi päivää -nimellä kulkeva teema-aika on vähintäänkin venyvä, sillä tämän teeman kimpussa ollaan vielä jokunen päivä. Teemaa ajatellen tämä elokuva on vähintäänkin outolinnun asemassa, sillä eipä tämä ranskankielinen elokuva juuri pohjoismainen ole, mutta koska osa siitä on tuotettu Ruotsissa, niin otin tämän mukaan tähän teemaan. Rehellisyyden nimissä on tosin tunnustettava, että olisin nimennyt teeman jotenkin toisin, jos olisin muistanut, että minulla oli tällainenkin elokuva, mutta jotenkin en ollut osannut kiinnittää tähän huomiota (toinen leffapino saatiin loppuun ja tämä oli sen ensimmäisen, miltei kattoon asti yltävän pinon ylimpänä). Olen nähnyt Godardilta aikoinaan Lemmy Caution – piru mieheksi aka Alphavillen ja onneksi olen, sillä muuten Godardin vielä näkemättömistä töistä olisi jäänyt turhan negatiivinen mielikuva, sillä Maskuliini feminiini ei kyllä maistunut minulle juurikaan, vaikka pieniä valopilkkuja nähtiinkin.

Tuon lähtöasetelman kirjoittaminen oli jotenkin hankalaa (saattoi mennä yksi nimikin väärin, mutta toivottavasti ei), sillä elokuva ei ollut varsinaisesti yksi yhteinen tarinansa, vaan kudelma 15 pienemmästä tarinasta tai oikeastaan kohtauksesta, jotka kylläkin liittyivät selkeästi toisiinsa päähenkilöiden kautta, mutta jotka tuntuivat samalla jotenkin irrallisilta. Myönnän olleeni jossain määrin väsynyt tätä elokuvaa katsellessani, mutta en usko kuitenkaan olleeni niin väsynyt, ettäkö se olisi onnistunut jotenkin vaikuttamaan arvosteluun. Tämä tuntui siitäkin huolimatta elokuvalta, joka pitäisi katsoa nimenomaan virkein mielin, sillä välillä noiden kohtausten toisiinsa liittymisen huomaaminen oli jokseenkin epäselvää. Nämä erilaiset kohtaukset olivat kuitenkin siinä mielessä itsellisiä, että monista niistä (ei kaikista) olisi hyvin voinut heittää jonkun pois ilman, että elokuva olisi muuttunut siitä miksikään suuntaan taikka toiseen. Onneksi bongasin elokuvan alussa alkuperäisestä nimestä numeron 15, jonka arvelin liittyvän 15 kohtaukseen/tarinaan ja osuin lopulta oikeaan, sillä pitkin elokuvaa tuli ruutuun numeroita, jotka kertoivat minulle sen, kuinka pitkällä oikeasti oltiinkaan, mikä oli aika suuri apu siinä, että sain elokuvan ylipäätään katsottua loppuun; välillä hypättiin kerralla useampikin numero yli, minkä tarkoitusta en täysin tajunnut. Ei, olihan elokuvassa joitakin ihan kelvollisiakin kohtauksia, kuten yksi Miss 19 -haastattelu ja Madeleinen ja Paulin keskustelu mahdollisen seurustelun aloittamisesta (mistä sitten elokuvan pisteet), mutta suuri osa tarinoista olivat vain tylsiä, eivätkä saaneet minua puolelleen. Näissä kohtauksissa häiritsi osittain se tapa kommunikoida (sain 1001 elokuvaa -kirjasta sen käsityksen, että tämä on Godardille jokseenkin tyypillistä, sillä vaikka niitä suoriakin kommunikointiyrityksiä oli, niitä ei ollut kuitenkaan kovinkaan paljon, mikä vei sitten jotain puhtia pois elokuvan uskottavuudesta. Näissä kohtauksissa myös on kaiken maailman anarkistijuttuja, joista en varsinaisesti tajunnut, miten ne liittyivät elokuvan kokonaisuuteen, mutta myös muitakin esimerkkejä huomion viemisestä itse pääasialta löytyi. Esimerkiksi monet kohtaukset sisälsivät joitakin ihan ulkopuolisia hahmoja, jotka saattoivat puhua välillä keskenään, mutta välillä myös tekivät siinä sivussa jotain, millä ei ollut elokuvan päätarinan kanssa mitään tekemistä ja tästä esimerkkinä ensimmäisessä kohtauksessa ollut (eroavan?) pariskunnan riita, joka päättyi miehen ampumiseen. Välillä nähtiin sitten joitakin tekstiruutuja, joiden taiteellinen tai tarinallinen tarkoitus ei minulle oikein auennut. Loppukohtaus oli nyt sitten yhdenlainen, mutta yhtä hyvin elokuva olisi voinut päättyä monella muullakin tavalla.

Elokuvan päähenkilöt olivat vähintäänkin teennäisen oloisia (ei kuitenkaan lähelläkään sitä luokkaa kuin viimeksi katsomassani Gertrudissa), minkä vuoksi(kaan) en tahtonut saada elokuvasta kaikkea haluamaani irti. Esimerkiksi Paulia näytellyt Jean-Pierre Léaud ei aiheuttanut meikäläisessä mitään hurraa-huutoja, vaan hän hoiti roolinsa kohtuukelvollisesti, mutta jotenkin se teennäisyydenmaku jäi pintaan ja sama vaivasi mielestäni muitakin näyttelijöitä.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nolla kelviniä

torstai 20. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 144/1001: Gertrud

Alkuperäinen nimi: Gertrud
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer
Pääosissa: Nina Pens Rode, Bendt Rothe, Ebbe Rode
Valmistusmaa: Tanska
Ilmestymisvuosi: 1964
Kesto: 116 min
 
- Ei, kukaan ei muista kaikkea, mutta säe meni: "Uskon lihan nautintoon ja sielun korjaamattomaan yksinäisyyteen".
- Aivan. Tuo kuulostaa minulta.
 
Aristokraatti Gustav Kanningista (Bendt Rother) ollaan juuri leipomassa ministeriä, kun hänen vaimonsa Gertrud (Nina Pens Rode) pudottaa todellisen pommin: hän haluaa avioeron, koska Gustav ei pysty antamaan hänelle sitä kaikkea, mitä hän vaatii. Samaan hengenvetoon Gertrud kertoo, että hänellä on jo toinen mies, mutta ei paljasta, että kyseessä on pianisti Erland Jansson (Baard Owe). Eroaminen ei kuitenkaan käy korkealla tasolla niin vaivattomasti, vaan Gertrud joutuu edustamaan Gustavin vaimoa seuraavana päivänä järjestettävissä juhlissa, johon on tulossa myös Gertrudin entinen rakastettu, runoilija Gabriel Lidman (Ebbe Rohe). Gertrudin ympärillä pyörii siis kolme häneen hullaantunutta miestä, mutta onko yhdestäkään heistä täyttämään kaikkia Gertrudin vaatimuksia...

Tapahtuipa kerran, että olin saanut kesätöistä rahaa sen verran, että sain ostettua itselleni silloin uuden pelikonsolin sekä television omaan huoneeseeni. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut melkein kymmenen vuotta, joten pelikonsoli oli PS2. Televisio sen sijaan oli Panasonicin 21-tuumainen kuvaputkimalli, joka aina näihin päiviin asti palveli minua uskollisesti, eikä minulla varsinaisesti ole ollut mitään valittamista sen suhteen. Kuitenkin aina silloin tällöin minua on kutitellut ajatus uuden isomman tv:n ostamisesta ja pari vuotta sitten olinkin lähellä jo sellaisen ostoa, mutta silloin lähellä loppua ollut työsuhde kariutti ne suunnitelmat (osto olisi sijoittunut joulun jälkeisiin alennusmyynteihin). Nyt kuitenkin olen ollut taas töissä sen verran pitkään (ja tulen olemaankin vielä ihan "tarpeeksi" pitkään), että uuden television hankinta alkoi olla taas taloudellisesti mahdollista ja tänään sellainen sitten tuli saatua kotiin (siitä tarkemmin ehkä seuraavassa postissa). Eilen kuitenkin katselin vielä tuolla vanhalla töllöllä tämän elokuvan, joten tämä elokuva jäi tavallaan tuon vanhan televisioni "joutsenlauluksi" (okei, katselin minä tänään aamullakin vähän) ja ihan kuin alitajunnassani olisin halunnut varmistaa, etten missään nimessä tule kaipaamaan vanhaa televisiotani (ihan kuin olisin tiennyt elokuvan laadusta etukäteen mitään), sillä Gertrud oli uskomattoman tylsä mitäänsanomaton tekele, jota en uskalla suositella oikein kenellekään; en edes niille keski-ikäisille naisille, joille tämä oli ilmeisesti silloin aikoinaan suunnattu.

Elokuva siis kertoo Gertrudin elämästä kolmen häntä tavoittelevan miehen keskellä, mutta ei tee sitä lainkaan kiinnostavalla tai millään tavalla tuoreella tavalla, mitä tulee itse tarinan kulkuun ja sen käsittelyyn. Elokuvahan oli ilmestyessään kuulemma niin kriitikoiden kuin tavallisenkin yleisön vihaama, enkä minä suoraan sanottuna ihmettele lainkaan (sitä kyllä vähän, että miten tämä sitten päätyi 1001 elokuvaa -kirjaan). Elokuvassa on paljon viipyileviä kohtauksia, joissa vain puhutaan ja puhutaan ja puhutaan, kunnes siirrytään seuraavaan kohtaukseen, jossa taas puhutaan ja puhutaan ja puhutaan. Kaiken lisäksi Gertrud ei yleensä katsonut ketään puhuttelemaansa miestään silmiin, vaan vain jonnekin kaukaisuuteen ja nämä miehet saivat usein puhua Gertrudin takaraivolle. Ärsyttävää. Okei, menneillä aristokraateilla on saattanut olla omat seurustelusäännöksensä, mutta rajansa kaikella. Lisäksi nämä dialogit puhuttiin hyvin hitaasti ihan kuin olisi kuunnellut jotain varhaisten chattien puhuvia päitä. Tekisi oikeasti mieli sanoa elokuvaa tylsäksi, mutta silloin sortuisin ainakin pieneen valheeseen, sillä elokuvan aikana minulla päällimmäisenä adjektiivina ei suinkaan ollut sana tylsä, vaan sana mitäänsanomaton, sillä vaikka elokuva oli sinänsä puettu ihan kelvolliseen muottiin, niin se ei siitä huolimatta tarjonnut minulle yhtään mitään. Pitkin elokuvaa toivoin vaan, että elokuva vaan loppuisi ja melkein huusin hurraata, kun tajusin, että lopun hetket olivat viimein lähellä. Minulla ei ole koskaan ole ollut tapana lopettaa elokuvan katselemista kesken kaiken sen huonouden vuoksi (väsymyksen takia joskus on ollut pakko), mutta tämän elokuvan kohdalla sekin olisi ollut hyvin lähellä, ellen olisi pitänyt kiinni periaatteistani. Elokuvan tarinasta nyt sen verran, että minulle oli elokuvan aikana se ja sama, kenet Gertrud hyväksyy vai hyväksyykö ketään ja loppuratkaisu ei minua yllättänyt lainkaan, mutta ei myöskään sitten taas oikein aiheuttanut minkäänlaista reaktiotakaan mihinkään suuntaan. Dreyesiä kuvattiin elokuvan lisämateriaaleissa hyvin omaperäiseksi ohjaajaksi, mutta pitkälti juuri niiden tämän elokuvan omaperäisten aineksien vuoksi elokuva oli minun makuuni juuri niin huono kuin oli ja siitä lisää seuraavassa kappaleessa.

Elokuvan alussa sijoitin elokuvan valmistumisvuoden johonkin ensimmäisten äänielokuvavuosien läheisyyteen (ei minulla ole lainkaan käsitystä, milloin Tanskassa alettiin käyttää ääntä elokuvissa) ja tähän seikkaan vaikutti yksi tietty syy: näyttelijöiden pökkelömäisyys. Ei, unohtakaa kaikki puolivillaiset toimintasankarit tai vanhempien(kin) suomalaisten elokuvien näyttelijät, tässä näyttelijöiden jäykkyys oli aivan omaa luokkaansa ja mitä pahinta, kyseessä oli selkeästi vain tyylikeino, jolla viimeisiä vedellyt Dreyes kenties on halunnut vain palata takaisin nuoruutensa elokuvien näyttelytyöskentelyn maailman. Sillä vaikka en juurikaan tunne tanskalaista elokuvaa, niin en pidä missään nimessä mahdollisena, että maassa olisi vielä 1960-luvulla oltu näin alkeellisella tasolla näyttelemisen ohjaamisen kanssa (itse asiassa Dreyes ei juurikaan ohjannut näyttelijöitä, vaan käski näiden tehdä asiat niin kuin parhaakseen näkivät). Hitto, jopa teatterilavoilla näytteleminen on luonnollisemman oloista kuin tässä elokuvassa ja se on jo paljon sanottu. Varsinkin Gustav Kanningia näytellyt Bendt Rother oli sen verran jäykkää, että minä melkein (mutta vain melkein) ulvoin naurusta, kun se oli niin epäuskottavan oloista, eikä rehellisyyden nimissä yksikään muukaan näyttelijä yhtään sen parempi ollut. Näyttelijöiden jokaiset liikkeet olivat niin jähmeitä, että oikeasti kävi mielessä, että oliko kyseessä robotteja vai katsoinko vain muuten hidastettua elokuvaa.

Minun täytyy näin lopuksi myöntää, etten oikeastaan tunne elokuvan ohjaajan Carl Theodor Dreyerin tuotantoa juuri yhtään ja hyvä jos edes nimen olen aiemmin kuullut (minulla on hämärä muistikuva siitä, että olen), mutta häntä pidetään ilmeisesti yhtenä kaikkien aikojen suurimmista ohjaajista (kiitos Wikipedia), jonka pitkän uran viimeiseksi ohjaukseksi tämä sitten jäi. Minulle vaan tuli sellainen tunne, ettei tällaista elokuvaa olisi päästetty edes tuotantoon, ellei ohjaajan pallilla olisi istunut joku Dreyerin statuksen omaava henkilö, joka olisi hommaan ryhtynyt. Tulevina vuosina tulen katsomaan ainakin kolme Dreyerin ohjaamaa elokuvaa lisää (kiitos 1001-projektin), mutta tämän elokuvan vuoksi en voi sanoa odottavani niitä kovinkaan suurella innolla.

Pisteitä: 1/5

PS. Seuraava arvostelu tulee vasta ensi viikon puolella, kun viikonloppuna reissailen. Piti tälle illalle katsoa vielä yksi elokuva, mutta koska näpersin tuon uuden television kanssa niin kauan, etten ehtinyt ottaa edes päikkäreitä, niin silmät on koko ajan painumassa kiinni, joten syön pienen iltapalan ja painun pehkuihin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maskuliini feminiini

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Fritt Vilt II

Alkuperäinen nimi: Fritt Vilt II
Ohjaus: Mats Stenberg
Käsikirjoitus: Thomas Moldestad
Pääosissa: Ingrid Bolsø Berdal, Marthe Snorresdotter Rovik, Kim Wifladt
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2008

Kesto: 86 min
 
Poliisi Ole (Kim Wifladt) löytää hylätyn auton, joka on maannut lumessa muutaman päivän ja hyvin pian shokissa olevan Jannicken (Ingrid Bolsø Berdal), joka oli tovereidensa kanssa kulkenut kyseisellä autolla, ja joka nyt kulki keskellä tietä hakku kädessään. Ole vie Jannicken hoidettavaksi sairaalaan, jossa tämä kertoo poliiseille karmean tarinan ”lumimiehestä”, joka tappoi kaikki hänen toverinsa. Poliisi päättää tutkia Jannicken väitteet ja löytävät niin Jannicken ystävien kuin Hakkumiehenkin (Robert Follin) ruumiit ja tuovat ne sairaalaan. Siellä he saavat elvytettyä Hakkumiehen takaisin henkiin, mutta toisinaan kuolleiden kannattaisi antaa olla kuolleita...

Hakkumiehen (nimi täysin omaa keksintöä) aka Geir Olav Brathin tarina jatkuu. Toisin kuin pari kirjoitusta sitten sanoin, niin kaiken kaikkiaan Oslossa elokuvien (plus yhden sarjan tuotantokauden) ostopaikkoja oli kolme. Tämän elokuvasarjan ensimmäisen osan ostin siitä toisesta kaupasta ja tämän kyseisen osan kolmannesta, joten ihan vielä ei olisi ollut tämän elokuvan vuoro, jos oikeaa hankkimisjärjestystä katsoisi, mutta kun saman sarjan osia ovat molemmat, niin ajattelin katsoa nämä peräkkäin. Olen joitakin kertoja ostanut melko tuntemattomien kauhuelokuvien jatko-osia ennen kuin olen nähnyt niitä edeltävät osat ja suoraan sanonut katunutkin sitä joskus (sikäli kun tapanani olisi kaduta mitään), joten vähän epäröin ostaa tätä elokuvaa ennen ensimmäisen osan näkemistä, mutta kun Oslossa oltiin ja kun siellä tuskin kovin usein tulee käytyä, niin enhän minä tätä sitten hyllyynkään viitsinyt jättää. Fritt Vilt II ei ollut ensimmäisen osan veroinen, mutta kuitenkin sen verran seurattava tapaus, että tällä kertaa ostopäätös ei juurikaan kaduttanut. Elokuvalle muuten on kolmaskin osa jo, mutta se ilmestyi vasta minun Oslon visiittini jälkeen... ehkä sitten joskus, kun tulee tarvittavilla tekstityksillä myyntiin.

Elokuvan päätarina ei tällä kertaa sijoitu hotelliin, vaan sairaalaan, joten kyllä mun täytyy myöntää, että pienet Halloween II -vibat tästä tuli aluksi. Toki siellä hotellin nurkillakin käytiin, missä sitten paljastui lisäseikkoja Hakkumiehestä ja tämän uhreista ja lisäselvitystä tarjosi kylän sheriffi, joka kaivoi lisää tietoa Hakkumiehestä pitkin elokuvaa. Kaikki tiedot eivät olleet kovinkaan relevantteja ja varsinkin tämän viimeisen kohtauksen Hakkumiehen taustoista olisi voitu jättää kokonaan pois. Jälleen kerran ennen tapporallin alkua vietettiin pitkä tovi muissa merkeissä, joskin tällä kertaa shokissa oleva Jannicke tarjosi olemuksellaan hivenen sopivaa tunnelmaa jo heti alkumetreillä. Sairaalaa oltiin vasta sulkemassa, joten siellä ei ollut Jannicken lisäksi kuin pari potilasta sekä joitakin hoitajia ja poliiseja, joten kyseessä oli ihan sopiva määrä kandidaatteja tapettavaksi. Tietenkin kun sairaalassa on pikkupoika Daniel (Vetle Qvenild Werring), niin tiesihän sen, ettei hänelle mitään tapahdu, mutta muuten selviytyjien määrä oli ainakin pienehkö arvoitus, minkä vuoksi kohtalainen mielenkiinto pysyi yllä. Kun sitten tapporalli pääsi kunnolla alkamaan, niin tällä kertaa ei turhia jarruteltu, vaan päitä lenteli (kuvaannollisesti) yksi toisensa jälkeen, mikä sitten muistuttikin jo perinteisempää slasheria. Sivuosissa olleiden kohdalla tiesi jokseenkin heti, että jos joku lähti yksin hortoilemaan sairaalassa syystä tai toisesta, niin huonostihan siinä käy. Kun sitten päähenkilöt pääsivät pois sairaalasta, niin en vain käsittänyt, mikseivät he poistuneet heti paikalta turvaan kauas Hakkumiehestä. Sekään ei oikein auennut, miten kolme poliisia eivät pärjänneet Hakkumiehelle, vaan tämä sai kaikki kuin taikaiskusta tapettua, vaikka he kulkivatkin lähes rinta rinnan. Lopuksi sitten palataankin vielä ensimmäisestä osasta tuttuun hotelliin, jossa sitten homma pistetäänkin oikein komeasti pakettiin.

Nyt Jannickea näytelleessä Ingrid Bolsø Berdalissa näkyi alusta asti selkeän kauhuelokuvasankarittaren asenne ja hän hoitikin hommansa kotiin ihan kunnialla. Muut näyttelijät jäivätkin sitten vähän varjoon ja heidän roolihahmoistaan huokuikin aikalailla se tunne, että he ovat tulossa polun päässä olevalle aukealle hyvin pian. Ehkä Olen naisystävää sairaanhoitaja Camillaa (Marthe Snorresdotter Rovik) lukuun ottamatta, mutta tämä johtuikin siitä alun nahistelusta. Ensimmäisen osan uhrit tekivät pienet cameoroolit tässä elokuvassa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gertrud

tiistai 18. tammikuuta 2011

Jäätävä ansa

Alkuperäinen nimi: Fritt Vilt
Ohjaus: Roar Uthaug
Käsikirjoitus: Thomas Moldestad
Pääosissa: Ingrid Bolsø Berdal, Rolf Kristian Larsen, Tomas Alf Larsen
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 93 min
 
Noin neljäsosa norjalaisista lähtee joka vuosi lomille vuorille ja niin tekevät myös Jannicke, Morten Tobias, Eirik, Ingunn ja Mikal (Ingrid Bolsø Berdal, Rolf Kristian Larsen, Tomas Alf Larsen, Viktoria Winge ja Endre Martin Midtstigen), jotka ovat lähteneet vuorille laskettelemaan. Laskettelureissu saa kuitenkin kolauksen, kun Morten Tobias kaatuu ja loukkaa jalkansa, eikä pääse alas jalkansa kanssa ja autolle on todella pitkä matka. He kuitenkin bongaavat läheltä hylätyn vuoristohotellin, johon he murtautuvat, jotta Morten Tobiaksen jalka saadaan kuntoon. Hotelli kuitenkin kätkee sisällensä kaamean salaisuuden ja pian ovat hotelliin majoittautuneet todellisessa vaarassa...

Norjalaisen kauhun parissa jatketaan. Tästäkään elokuvasta en ollut kuullut mitään etukäteen, vaan käteen osuessa tämäkin oli täysin tuntematon tapaus, enkä ajatellut, että elokuvasta olisi täällä kuultukaan, mutta jälkeenpäin olen kyllä bongannut pari kertaa jollakin ”täkäläiseltä” tämänkin löytyvän ja kun kerran suomenkielinenkin nimi löytyy (alkuperäinen nimi tarkoittaa sanatarkasti kai vapaata riistaa), niin eipä tämä sitten täysin meillä tuntematon voi olla. Etukannen perusteella elokuva vaikutti hivenen teinikauhulta, minkä vuoksi saatoin etukäteen hieman nuivasti suhtautua tähän, sillä vaikka joukkoon mahtuu ihan hyviäkin tapauksia, niin iso osahan (jenkkiteinikauhuista) on heikohkonlaisia, mutta loppujen lopuksi Jäätävä ansa osoittautui kuitenkin ihan kelpo slasheriksi.

Elokuva lähtee liikkeelle pienellä takaumalla, jossa pieni poika pakenee lumessa ja sitten käy jotain; arvattavissa oli tietenkin, että tapausta käsitellään myöhemmin, vaikka muistakin katoamisista taidettiin jotain sanoa. Tästä siirrytäänkin nykypäivään, jossa nämä noin teinit (saattoivat olla oikeasti vähän päälle parikymppisiä) matkustavat autossa määränpäähän jokseenkin kaikessa rauhassa ja hahmot tuodaan hyvin sisään. Sitten siirrytäänkin laskettelemaan ja juuri kun ehdin tuudittautua ajatukseen, että saan nauttia hyvän tovin hyvältä näyttävää laskettelua ja taustalla olevia maisemia, niin Morten Tobias menee ja loukkaa nilkkansa. Tästä siirrytäänkin sitten sinne hotellille, jossa sielläkin vietettiin pitkä aika ennen kuin alkoi tapahtua, mutta vaikka minulle kauhuelokuvien kohdalla monesti sopiikin verkkaisempikin eteneminen (varsinkin alussa), niin kyllä tätä hotellijaksoa olisi voitu vähän nopeuttaa, jotta kunnon tapporalli olisi päässyt alkamaan aiemmin. Olihan näissä hahmoissa persoonallisuutta ja dialogit oli kirjoitettu juuri heidän ikäisilleen sopiviksi ja siten hauskoiksi seurata, mutta silti pieni tiivistäminen ei olisi tehnyt huonoa hotellijaksossa. Sitten kun murhaaja lopulta päästiin kuviin, niin ilokseni huomasin, että ihan kaikki kuolemat eivät tapahtuneet ihan tuosta noin vaan, vaan tämä tappajakin sai välillä tehdä töitä saadakseen tyypit tapettua. Siitäkin pidin, ettei elokuva ensimmäisen tapon tapahduttua ollut sen jälkeen pelkkää tappamista ja karkuun juoksemista, vaan kun (se tyypillinen) ensimmäinen (ja toinen) hahmo oli kuollut, niin muut nuoret olivat vielä tyystin tietämättömiä tapahtumista. Mitä tulee elokuvan loppuhetkiin, niin arvasin hyvissä ajoin elokuvan kaksi viimeistä eloonjäänyttä, joskin näille kahdelle olisin toivonut parempaa yhteistä kohtaloa. Loppuratkaisu ei varsinaisesti yllättänyt ja paljasti vain sen, mikä elokuvan alusta asti oli jo selvää... ainakin osittain. Kuten useimmat slasherit, niin eipä tämäkään juuri pelottanut, mutta ihan kelpo viihdettä tämä oli. Elokuvassa oli ihan hyvät lopputekstimusiikit ja näistä Turbonegron All My Friends Are Dead nousi heti epäsäännölliseen vakiokuunteluun.

Elokuvan päähenkilöt olivat selvästi keskivertoamerikkalaisteinejä ilmeikkäämpiä ja siten heitä oli ihan kiva katsoa. Silti yksikään ei noussut näistä toisen edelle, eivätkä silleen kunnon vaikutusta tehneet, mutta kun kerran jokaisella hahmolla oli ihan omat persoonallisuudet (toistanpas nyt itseäni), niin mikäs näitä seuratessa. Mikalia näytellyt Endre Martin Midtstigenistä tuli paikoitellen mieleen Serranon perheen Alejo Sauras, mutta vain hetkittäin.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Fritt Vilt II

maanantai 17. tammikuuta 2011

Skjult

Alkuperäinen nimi: Skjult
Ohjaus: Pål Øie
Käsikirjoitus: Pål Øie
Pääosissa: Kristoffer Joner, Cecilie A. Mosli, Bjarte Hjelmeland
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 92 min

- Ei sinun tarvitse tehdä tätä. Voisit pistää talon myyntiin.
- Talo ei ole myytävänä!
 
Jotain tapahtuu Kai Kossin (Kristoffer Joner) ja hänen äitinsä (Agnes Karin Haaskjold) välillä eräänä yönä 1989 ja Kai pakenee. Hän viettää nuoruutensa orpokodeissa ja sijaisperheissä, kunnes 19 vuotta myöhemmin hänen äitinsä kuolee ja Kai palaa kotikyläänsä toivottamaan äidilleen hyvää matkaa helvettiin. Hän myös perii äitinsä ränsistyneen kotitalon ja päästyään sinne talossa alkaa kuulua outoja ääniä ja tapahtumaan yhtä ja toista, eikä Kain muistot jätä häntä rauhaan...

Tuossa viime toukokuun lopussa tuli vietettyä viikko Oslossa ja tein etukäteen päätöksen, että jos edes suurin piirtein pysyn itselleni asettamassa budjetissani, niin juhlistan tuota tapahtumaa käymällä matkaviikon perjantaina (olin siis maanantaista maanantaihin) shoppailemassa itselleni sellaisia pohjoismaisia 1001-elokuvia, joita ei pikavilkaisulla Suomen verkkokaupoista löytynyt ja palan painikkeeksi tietenkin hakuammunnalla (tai no, ensin etsin itse ja sitten kysyin myyjältä) niin ikään pohjoismaisia (lähinnä norjalaisia) kauhuelokuvia ja ainoana kriteerinä oli, että noissa julkaisuissa olisi suomen- tai englanninkielinen tekstitys; yhden 1001-elokuvan jouduin jättämään hyllyyn vain siksi, että siinä ei ollut kumpaakaan. Niinpä nyt onkin vuorossa ns. pohjoismaisen elokuvan viikko + yksi päivä (tai oikeastaan pari enemmän, kun viikonloppuna reissaan), kun pohjoismaisia elokuvia kertyi kaiken kaikkiaan kahdeksan kappaletta (yksi ei-pohjoismainen elokuvakin sekä tv-sarja tuli hommattua, mutta niistä lisää sitten myöhemmin). Elokuvat katsotaan pääosin käteenosumisjärjestyksessä (nämä on ostettu kahdesta eri liikkeestä), mutta pari poikkeustakin tein katsomisjärjestykseen, joista sitten lisää kunkin ”järjestystä” vaihtaneen elokuvan kohdalla.

Tämä elokuva siis saa luvan startata tämän pohjoismaisen elokuvan viikon + yksi päivää, josta en tietenkään tiennyt entuudestaan yhtikäs mitään ja elokuvan nimikään ei sanonut minulle yhtään mitään. Pitkään epäilin sen tarkoittavan kulttia tai pääkalloa, mutta vasta tarkistinkin, että se tarkoittaakin jotakuinkin piilotettua (toisaalta, onhan pääkallokin vähän niin kuin piilossa...). Ihan kelpo avauksen tälle putkelle Skjult tarjosi, mutta oli lähellä olla vielä parempikin kauhutrilleri.

Peruspalaset elokuvassa nimittäin oli kohdallaan. Alussa näytetään pätkä vuodelta 1989 paljastamatta kuitenkaan läheskään kaikkea ja sitten loppuelokuvan ajan näihin alussa viitattuihin asioihin annetaan selityksiä yksi toisensa jälkeen. Elokuvan päähenkilö on keski-ikää lähestyvä mies, mikä tietyllä tavalla lisäsi elokuvan mielenkiintoa paremmin kuin mitä jokin teinikauhu olisi tehnyt. Elokuvan perustunnelma oli aika ahdistava ja sitä oikeastaan jännitti koko elokuvan ajan, mitä tuleman pitää, vaikka loppuratkaisu olikin jossain määrin arvattavissa etukäteen, joskaan en täysin varma ollut ratkaisusta ennen loppua. Elokuvan äänimaailma oli toisaalta tukemassa tätä ahdistavaa ilmapiiriä, mutta samalla siinä oli yksi elokuvan heikkouksista. Nimittäin välillä oli aika epäselvää, kuuluivatko nämä äänet vain Kain päässä vai kuuluiko ne jostakin muualta (esimerkiksi ilmastointikanavasta). Toinen hyvin hämärä seikka oli tämä hotelli ja sen pitäjä (Karin Park?), joista ei tahtonut saada elokuvan aikana oikein kunnolla selkoa. Varsinkin tämä hotellinpitäjän taustoista olisin halunnut saada enemmän selvää, sillä nyt koko hotellijuttu jäi vähän niin kuin epäselväksi. Kuka oli se henkilö, joka soitti hotelliin saadakseen Kaille huoneen? Niin ja mikä hiton tarkoitus koko hotellinpitäjällä oikein oli? Noin muuten elokuvassa ei yhtä häiritseviä seikkoja ollut, vaan sitä kykeni katsomaan jokseenkin jännittyneenä, vaikka elokuva sisälsikin jossakin määrin sitä perussäikyttelyä, ja vaikka elokuvan loppu ei ihan sieltä omaperäisimmästä päästä ollutkaan.

Kai Kossia näytellyt Kristoffer Joner oli ihan kelpo, eikä siitä juurikaan pahaa sanottavaa ole, vaikka eipä sitten jäänyt myöskään mitenkään erityisen hyvin mieleen. Muut elokuvan näyttelijät olivat aika samaa tasoa eli ei huonoja, mutta ei erityisen hyviäkään. En ihmettelisi, jos näitä näyttelijöitä olisi totuttu näkemään esimerkiksi dekkarisarjoissa, sillä sellaisilta he paikoitellen näyttivät.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jäätävä ansa

lauantai 15. tammikuuta 2011

Kuukauden WANHA-ehdotuksia?

Minulle ehti kertyä iso kasa katsottuja dvd:itä ennen tämän blogin perustamista, joten tammikuussa 2009 aloin systemaattisesti katsoa vähintään yhden noista jo katsotuista elokuvista per kuukausi, jotta saisin nekin vähitellen arvosteltua tänne blogiin ja minun piti nimetä tämä systeemi jollakin tavalla, jotta saisin pidettyä itse itselleni asettamani vaatimuksen siitä, että kerran kuussa katsotaan yksi näistä jo kerran katsotuista elokuvista ja nimeksi muutaman murtosekunnin kestäneen mietinnän päätteeksi tuli "Kuukauden WANHA". Minulle luontevinta oli alussa keskittyä näihin jo katsottuihin 1001-elokuviin ((ja mahtui mukaan pari tv-sarjaboksiakin), jotta sai ne pois alta ja nyt Uhrilampaiden arvostelun myötä nämä elokuvat pääsivät loppumaan. Näin ollen myös saman elokuvan "tupla-arviot" loppuivat tällä erää tähän, joten ainakaan vähään aikaan ei luultavasti tule arvosteltua elokuvia, jotka on jo kerran arvosteltu. Muutaman vuoden päästä (jos silloin blogi vielä pystyssä on :P ) tilanne saattaa hieman muuttua tai sitten ei, mutta se on sitten sen ajan juttuja. Ei, en suunnittele mitään uutta projektia tai mitään, kunhan tuossa jonkin verran olen pohtinut, että mikä olisi sopiva aika ottaa elokuva uusintatarkasteluun täällä blogissa, varsinkin jos mielipide on jonkin verran muuttunut, mutta tämä pohdiskelu jatkuu vielä hamaan tulevaisuuteen... mutta se siitä.

Nyt sitten onkin vuoro tarttua noihin muihin elokuviin ja ajattelin, että saisitte tilaisuuden ehdottaa kuukauden WANHA -"sarjaan" joitakin elokuvia, joiden arvostelut haluaisitte tässä ihan lähitulevaisuudessa (kuukausissa mitattuna) nähdä. Omistamani elokuvathan näkee tuolta oikeasta laidasta DVD-listaus -namiskuukkelin alta ja kuten siellä lukee, niitä katsottuja elokuvia ovat ne, joissa ei ole sitä tähteä. Kaikki tähdellä merkityt ovat siis vielä katsomatta ja ne tulevat muutenkin katseluun lähiaikoina, joten niitä ei ole syytä toivoa tai ei niiden toivomisesta ainakaan mitään hyötyä ole. Pitäkää kuitenkin mielessä, että ilman ehdotuksia lähtisin katsomaan noita jo ainakin kerran katsottuja leffoja tapani mukaan aakkosjärjestyksessä, joten ei kannata ihan sieltä päästä toivoa (saa toki, jos välttämättä haluaa), kun ne tulevat kuitenkin "lähiaikoina" katseluun. Semmoinenkin huomio vielä, että jos toivotte jonkin leffasarjan jotain osaa, niin silloin lähtee melko suurella todennäköisyydellä kyllä koko sarja katseluun. Niin ja mahdollisimman monta toivetta pyrin täyttämään aikojen kuluessa, mutta tiettyjen elokuvien kohdalla minulla on omatkin suunnitelmat katseluajan suhteen, joten ihan kaikkia toiveita en välttämättä pääse toteuttamaan. Ajatuksena myös oli, että ihan joka kuukausi en jonkun toivetta toteuttaisi, vaan välillä menisin "omaankin tahtiin", mutta tämä riippunee vähän myös toiveiden määrästä... tai sitten ei. Mutta sen pidemmittä puheitta: Alkakaahan toivoa.

Niin ja vielä kertauksena: DVD-listaus -sivulla niitä tähdettömiä elokuvia saa toivoa. :)

PS. Niin ja toki niitä toivomuksia saa myöhemminkin esittää, ei ole silleen väliä ajankohdalla.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 143/1001: Uhrilampaat

Alkuperäinen nimi: The Silence of the Lambs
Ohjaus: Jonathan Demme
Käsikirjoitus: Ted Tally
Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991
Kesto: 113 min

- Is it true what they're saying', he's some kinda vampire?
- They don't have a name for what he is.
 
Buffalo Billiksi nimetty mies (Ted Levine) kylvää kauhua Yhdysvalloissa nylkemällä naisten ruumiita ottaen palasia itselleen ja nuori lupaava käyttäytymispsykologiaa FBI:ssa opiskeleva Clarice Starling (Jodie Foster) pyydetään apuun. Hän saa tehtäväkseen käydä jututtamassa tiukasti vangittuna olevaa toista sarjamurhaajaa Hannibal ”Kannibaali” Lecteriä, jos vaikka Lecter tuntisi Buffalo Billin. Lecter on todella hyvä ihmistuntija ja fiksu ihminen, joten Starlingia kehotetaan olemaan päästämästä Lecteriä päänsä sisälle, mutta tavatessaan Lecterin Starling saa huomata, ettei tämä onnistu niin helposti...

Kuukauden WANHAna nähdään tällä erää viimeinen uusinta-arviointi, sillä olen arvioinut tämän elokuvan jo kerran aiemmin, joten tämä käsillä oleva arvostelu on saman elokuvan niin sanottu ”1001-päivitys”, jollaisia olen tehnyt joitakin aiemminkin. Kaiken kaikkiaan olen nähnyt elokuvan ainakin kolmesti ja jotenkin vain tuntuu, että tämä vain paranee uusintakatseluilla. Tai no, en muista, mitä mieltä olin ollut nähdessäni tämän ensimmäistä kertaa, vaikka muistankin pitäneeni tästä jo silloin. Toisella katsomiskerralla sitten näköjään olin pitänyt tätä lähes täydellisenä, mutta nyt kun eilen elokuvan katsoin, niin en tajua, mistä tuo ”lähes”-sana on joukkoon eksynyt, sillä näin kolmannella kerralla en löytänyt Uhrilampaista mitään valittamista.

Alkutekstien aikaan nähdään Starling FBI:n esteradalla, mutta hyvin pian siirrytään FBI:n toimistoon ja Starling pääsee heti aloittamaan työnsä tapaus Buffalo Billin parissa, eikä siten turhaa viivyttelyä nähdä. Kaikki varoitukset Lecterin vaarallisuudesta kantautuvat myös katsojan korviin ja kun sitten Lecter nähdään ensimmäistä kertaa, niin sitä itsekin on aika kananlihalla. Lecterin hahmo oli kirjoitettu niin karismaattiseksi, mutta samalla vaarallisen fiksuksi kaveriksi, että hänen ja Starlingin väliset kohtaukset todella iskivät syvälle selkäpiihin ja sitä oikein tunsi, kuinka Lecter vähitellen tunkeutuu Starlingin pään sisälle. Näiden kohtausten lomassa sitten jahdataan Buffalo Billiä, ja tämä jahti sisältää sen verran lukuisia käänteitä, että tyhjäkäyntiä ei muodostu missään vaiheessa. Kun sitten oli tapahtumassa jotain, niin siitä kyllä vihjaistiin katsojalle, mutta tarvittaessa katsoja pystyttiin pitämään myöskin epätietoisenakin asioiden oikeista kuluista, mikä lisäsi vain elokuvan tehoa. Esimerkiksi tämä Lecterin pako oli todella nerokkaasti toteutettu ja juuri hyvin elokuvan luonteeseen sopien. Vaikka tarinan pääkohdat olikin melko hyvin tiedossa (ja nekin, jotka ei ollut, muistuivat mieleen elokuvan aikana), niin silti jännitys pysyi huipussaaan läpi elokuvan ja tästä on kiittäminen hyvin etenevän juonen lisäksi loistavasti tunnelmaa rakentava musiikki. Hieno, mestarillinen trilleri, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Elokuvan todelliset sielut ovat Hannibal Lecter ja Clarice Starling ja heitä esittävät Anthony Hopkins ja Jodie Foster mahtavasti. Varsinkin Anthony Hopkinsiin liitetään hänen uransa loppuun asti aina Lecterin rooli, eikä ihme, sillä hän tekee todella hyytävän roolisuorituksen ja ei tosiaankaan tekisi mieli tavata Hopkinsin Lecteriä ulkona pimeällä kadulla. Hopkins kuuluu muutenkin omiin suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja hän on tehnyt hyviä rooleja useampiakin, mutta kyllä Lecterin rooli on ehdottomasti hänen parhaansa. Jodie Foster taas esittää hienosti Lecterin "vastapuolta" ja hänen näyttelemänsä reaktiot Lecterin repliikkeihin tekivät Fosterista todella uskottavan ja siten hänen hahmonsa sisäänkin pääsi oikein hyvin. Mukana menossa: Anthony Heald (Käytäväpeliä).

Pisteitä: 5/5

Psykopaatin jäljillä, Uhrilampaat, Hannibal, Punainen lohikäärme, Nuori Hannibal

Seuraavana arvosteluvuorossa: Skjult

torstai 13. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 142/1001: Pinokkio

Alkuperäinen nimi: Pinocchio
Ohjaus: Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, ym.
Käsikirjoitus: Ted Sears, Otto Englander, Webb Smith, ym.
Pääosissa: Dickie Jones, Cliff Edwards, Christian Rub
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940

Kesto: 88 min

- What are conscience?
- What are conscience! I'll tell ya! A conscience is that still small voice that people won't listen to. That's just the trouble with the world today...
 
Jiminy Crickett (äänenä Cliff Edwards) saapuu myöhään illalla kaupunkiin ja suuntaa kulkunsa ainoaan taloon, jossa siintää valoa. Talossa asuu puuseppä ja lelunvalmistaja Geppetto (Christian Rub), joka on juuri saanut valmiiksi uusimman nukkensa, Pinocchion (Dickie Jones). Nukkumaan mennessään Geppetto bongaa taivaalta kirkkaan tähden ja lausuu toivomuksen, että Pinocchiosta tulisi oikea poika, minkä jälkeen hän alkaa nukkua. Pian taivaalta lentääkin sininen haltia (Evelyn Venable) ja toteuttaa Geppetton toivomuksen tehden Pinocchiosta elävän, koska Geppetto on tehnyt niin paljon hyvää muille. Pinocchio on kuitenkin vielä puinen ja hänen täytyy todistaa epäitsekkyytensä ja hyvyytensä, ennen kuin hän voi muuttua ihan oikeaksi pojaksi, ja haltia asettaa Jiminyn hänen omatunnokseen. Kaiken maailman kiusaukset kuitenkin vaivaavat Pinocchiota, varsinkin kun muutkin kiinnostuvat ilman naruja kulkevasta puisesta pojasta...

Joskus viime vuoden kevättalven puolella oli Elokuvablogissa kilpailu, jonka palkintona tämä piirretty oli, ja koska kyseessä oli 1001-elokuva, päätin osallistua siihen ja onnekseni olinkin sitten yksi voittajista. Olen melko varma, että olen lukenut tarinan joskus sarjakuvaversiona Aku Ankan liitteenä, mutta siitä täytyy kuitenkin olla melkein pari vuosikymmentä aikaa, jos näin on tapahtunut, joten muistikuvat tarinan sisällöstä olivat melko vähäiset. Tuossa jokunen päivä sitten katselin Dumbon, joka oli ainakin dvd-puolella ensimmäinen raapaisu Disneyn pitkiin animaatioihin ja joudun myöntämään, että näistä kahdesta elokuvasta Pinokkio oli hivenen huonompi, mutta ei onneksi liiaksi.

Elokuva alkaa Jiminy Crickettin (eli Samu Sirkan) johdatuksella tarinan ulkopuolelta ja tämä aloitus oli ihan mukava tapa aloittaa elokuva. Sitten kun itse elokuva alkaa, niin ensinnä kyllä pistin merkille, että vaikka Dumbon ja tämän välissä ehti kulua vain vuosi, niin varsinkin animaatiojälki oli selvästi heikompaa tasoa, vaikka tekijät kehuivatkin sen maasta taivaaseen dvd:n lisämateriaaleissa. Tämä seikka näkyi etenkin taustoissa, vaikka löytyihän elokuvasta pari ihan hyvännäköistäkin taustaa. Tärkeimmät hahmot kyllä oli animoitu ihan silmiä miellyttävällä tavalla, vaikkakin sininen haltia oli liian realistisen näköinen ihmishahmo verrattuna elokuvan muihin hahmoihin, mutta kun tapahtumia kuvattiin vähän kauempaa, hahmot näyttivät hyvin alkeellisilta. Lisäksi parissa joukkokohtauksessa ihmispäät olivat hyvin sumeita, eikä niistä tahtonut oikein saada selvää, mitä ne oli, vaikka tiesikin. Palataksemme tarinaan, niin Geppetton pajassa minua häiritsi kovasti Figaron ihmismäisyys, sillä minua ei juurikaan viehättänyt tämän hemmotellun lapsen lailla käyttäytyvä kissa, vaan Figaro olisi saanut minun mielestäni käyttäytyä selvästi kissamaisemmin miellyttääkseen minua. Kun sitten Pinocchion taival pääsi kunnolla alkamaan, niin se tie oli ohdakkeinen ja pitkä ja hänelle tapahtuikin yhtä jos toista. Monissa näissä kohtauksissa oli aika synkkä pohjavire, mitä sitten Jiminyn avulla yritettiin keventää, mutta siinä aina onnistumatta. Luulen, että tämä elokuva sopii enemmän lapsille/lapsenmielisille kuin aikuisille (vielä enemmän kuin mielestäni Dumbo) ja niinpä tässä tuntuikin olevan kaiken maailman hassutuksia, jotka eivät minuun aina niin hyvin iskeneet. Pinocchion ensimmäinen ja viimeinen seikkailuosuus sisälsivät molemmat ihan mielenkiintoisia aineksia, mutta keskimmäinen seikkailu siellä Pleasure Islandilla oli jotenkin niin häiritsevä, etten siitä kauheasti osannut innostua. Pinocchio pääsi sieltä kyllä karkuun, mutta entä ne kaikki muut lapset? Eikö niillä ollut mitään väliä? Ihan kiintoisaa oli nähdä, miten eri tavalla maailmaa ennen nähtiin kuin nykyään. Nykyään kun ei tulisi kuuloonkaan, että Disneyn kokoillan animaatiossa lapset polttelisivat sikaria ja joisivat olutta; tuolloin ennen se näköjään oli mahdollista. Vielä yksi epäkohta, mikä oli ollut kiistan aiheena tekijöilläkin: tapa, jolla Pinocchiolle selvisi, missä Geppetto oli. Kun ei tuntunut muuta keinoa olevan viemään elokuvaa eteenpäin, niin turvauduttiin taas kerran siihen haltiaan. Tylsää. Elokuva sisälsi joitakin lauluesityksiä, mutta pääasiassa laulujen sanat olivat vain toisten laulujen pieniä muunnelmia, joten mitään kunnollista musiikki-iloittelua tässä ei ollut, vaikka taustalla välillä soikin ihan Oscarin saanutta musiikkiakin. Elokuvassa kun soi Leigh Harlinen säveltämä When You Wish Upon a Star -kappale, joka ei voittanut vain Oscaria, vaan valittiin myös Disneyn tunnuskappaleeksi, minkä vuoksi se varmasti niin tutulta kuulostikin.

Pisteitä: 3/5

Edit. Pieni lisäys.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Uhrilampaat

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 141/1001: Borat

Alkuperäinen nimi: Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan
Ohjaus: Larry Charles
Käsikirjoitus: Sacha Baron Cohen, Anthony Hines, Peter Baynham, ym.
Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Ken Davitian, Luenell
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 80 min

- Does Jesus love my neighbour Nursultan Tulyiagby?
- Yes, Jesus loves everyone.
- Nobody like my neighbour Nursultan Tulyiagby.
 
Toimittaja Borat (Sacha Baron Cohen) lähtee köyhästä Kazakstanista Yhdysvaltoihin ammentaakseen tietoa, mistä voisi olla hyötyä hänen kotimaalleen ja samalla oppimaan uusia asioita. Saavuttuaan New Yorkiin hän näkee televisiosta Pamela Andersonin Baywatchissa ja hän päättää matkustaa itärannikolle asti ottaakseen Pamelan vaimokseen, mutta matka vie kauan ja siinä samalla hän ehtii tavata myös amerikkalaisia...

Tämä jäi aikoinaan syystä tai toisesta käymättä katsomatta elokuvateattereissa, mutta nyt on aika ottaa vahinko takaisin. Olin nähnyt Cohenilta aiemmin Brünon, jota pidin ihan kohtuuhyvänä, sekä joskus historian hämärissä Ali G Himassa -elokuvan, josta taas en muistaakseni tykännyt (ja siinä saattoikin olla syy, miksi tämä elokuva jäi aikoinaan väliin). Ostin elokuvan aikoinaan Prismasta ja siten eilen olinkin vähän hämmentynyt, kun kotelon sisältä paljastuikin DVD-R -levyksi naamioitu levy, mutta pian tajusinkin sen olleen osa vitsiä. Hulvatonta! Itse elokuva oli kuitenkin aivan loistava ja Borat peseekin Cohenin muut tuotokset mennen tullen.

Elokuvan hauskuus alkaa oikeastaan jo heti elokuvan alkukohtauksesta, jossa Borat esittelee kotikyläänsä Kazakstanissa ja jo elokuvan aikana minulla oli sellainen tunne, että mahtoivatko kyläläiset, jotka oikeasti olivatkin Romaniasta, tietää lainkaan, mistä Borat oikein puhuu ja elokuvan jälkeen piti asia tarkistaa; eivät tienneet. Kazakstania pannaan oikein halvalla jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa (esim. härkäjuoksuihin verrattava juutalaisjuoksu), mutta se paras hupi pääsi alkamaan oikeastaan vasta sitten, kun saavuttiin Yhdysvaltoihin. Aluksi olin ajatellut, että elokuvan päätarkoitus oli vain huijata amerikkalaisia tavalla jos toisellakin ja siten alussa olin vähän häiritsi ne näytellyt kohtaukset, joissa Borat ja Azamat (Ken Davitian) olivat kahdestaan, mutta jossain vaiheessa sitten tajusin, että amerikkalaisten naruttamisen lisäksi haluttiin tarjota ihan kunnon tarina katsojillekin, joten mieleni pääsi lopulta rentoutumaan; sitä paitsi monet näistä kohtauksista oli vieläpä aivan mielettömän hauskoja. Siltikin parhaimmillaan elokuva oli juuri silloin, kun Borat pääsi kunnolla pilailemaan amerikkalaisten kustannuksella – olenhan käytännön pilojen suuri ystävä – ja ne hetket tarjosivatkin toinen toistaan hauskempia tilanteita niin, että oikeasti naureskelin räkänaurua pitkin elokuvaa. Oikeastaan ainoa kunnon miinus tulee siitä, että kohtaukset leikattiin niin, ettei haastateltavien tai muiden tilanteissa olleiden reaktioita Boratin hölmöyksiin juurikaan näytetty, vaan juuri kun Borat on sanonut jotain typerää/anteeksiantamatonta tai jotain, niin kuva leikataan siihen, kun Borat ja Azamat jatkavat matkaa. Vähän tylsää. Elokuva tietenkin huipentuu Pamela Andersonin tapaamiseen ja tämä kohtaus oli oikeastaan ainoa, jonka tiesin olevan näytelty kohtaus, mutta muuten olin monessa kohtaa elokuvan aikana epävarma (jopa Luannen kohdalla), mikä vain lisäsi elokuvan nautittavuutta. Toki Anderson-kohtauksessa ne nimikirjoitusten pyytäjät olivat aitoja ja niidenkin reaktioita olisi voinut näyttää vähän enemmänkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin todella nautittava kokonaisuus, jonka loppuun olisi voitu hyvin vielä leikata se poistetuissa kohtauksissa ollut Baywatch-parodia, se oli nimittäin ihan mieletön.

Sacha Baron Cohen on kyllä loistava eläytyjä ja hän esitti Boratia kyllä todella ammattitaitoisella otteella. Osassa, jossa vaaditaan kuitenkin loistavaa pokerinaamaa, pidättäymistä roolissaan pitkänkin aikaa sekä monin paikoin myös improvisaatiota, Cohen oli kyllä aivan mahtavassa vedossa. Joissakin kohdin, kun Cohen ei ollut saanut kanssapuhujiaan murtumaan, niin hän on vain lisännyt pökköä pesään, kunnes nämä ovat saaneet tarpeekseen. Azamatia näytellyt Ken Davitian hänkin ihan hyvä.

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pinocchio

tiistai 11. tammikuuta 2011

Loukussa

Alkuperäinen nimi: The Descent
Ohjaus: Neil Marshall
Käsikirjoitus: Neil Marshall
Pääosissa: Shauna Macdonald, Natalie Jackson Mendoza, Alex Reid
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2005

Kesto: 95 min

- The noise she's making, she'll bring every one of those things down on her head.
- As long as it's not on mine.
 
Sarah (Shauna Macdonald) on ystäviensä kanssa laskemassa koskea Skotlannissa, jossa hänen perheensäkin on mukana. Paluumatkalla Sarah perheineen joutuu auto-onnettomuuteen ja Sarahin mies Paul (Oliver Milburn) ja tytär Jessica (Molly Kayll) saavat surmansa. Menee vuosi ja Sarah on vieläkin murheen murtamana, mutta hän päättää lähteä ystäviensä kanssa kuitenkin Yhdysvaltain Appalakeille seikkailemaan luolissa. Yksi ryhmän jäsenistä, Juno (Natalie Jackson Mendoza), johdattaa heidät luolaan, mutta luola ei osoittaudukaan siksi luolaksi kuin mitä ryhmän jäsenet Junoa lukuun ottamatta luulevat ja pian he saavat huomata tehneensä suuren virheen tullessaan kyseiseen luolaan...

Tämä elokuva on ostettu aikana, jolloin yritin tosissani ostella vähän vähemmän elokuvia, mutta kun sitten menin katsastamaan Porin uuden Prisman ja sieltä tuli sitten samalla haettua niihin aikoihin julkaistu Dumbon juhlajulkaisu, niin enhän minä osannut lähteä pois dvd-osastolta katsomatta muitakin mahdollisesti ostamisen arvoisia elokuvia, joskin onnistuin rajaamaan tuolloin ostokseni kolmeen elokuvaan (sen kolmannen voi tsekata tuolta postin lopusta). Miksi kaikista mahdollisista elokuvista otin sitten juuri tämän käteeni? Täytyy myöntää, että puhtaasti muiden sille antamien kehujen vuoksi, sillä olin kuullut elokuvasta vain hyvää sanottavaa, joten pitihän se mukaan sitten napata, kun eteen osui. No, olihan Loukussa astetta pätevämpi kauhupätkä, mutta ei ehkä ihan niin hyvä kuin muiden kommentit (ja kotelossa olevat tähditykset) olivat antaneet ymmärtää.

Elokuva etenee mukavan verkkaiseen tyyliin ja ensin nähdään tämä Skotlanti-pätkä, jonka jälkeen vähitellen siirrytään tämän naisporukan kanssa lähtöpaikalle, jossa tutustuttiin hyvä tovi näihin hahmoihin ennen kuin siirryttiin sinne luolaan ja tämä verkkainen tyyli sopi elokuvalle mielestäni ihan hyvin. Luolaan siirtymisen aikoihin joku porukasta sanoi, että hän on opettaja, eikä haudanryöstäjä, mutta siitä huolimatta luolassa seikkailu toi jossain määrin mieleen Indiana Jonesit tai Lara Croftin seikkailut Tomb Raidereissa, mikä oli ihan hauskaa katseltavaa Sitten kun hahmot jäivät tosiaan sinne loukkuun, niin jännitys jossain vaiheessa alkoi tiivistyä ja elokuvaan tuli sellainen ihan hyvä tunnelma, mutta en voi sanoa, että elokuva olisi juurikaan pelottanut, minkä vuoksi en voinutkaan korkeampia pisteitä antaa. Itse asiassa elokuvan pelottavin hetki oli jo ennen tunnelin murtumista, kun Sarah jäi jumiin sinne onkaloon (totta kai se jää jumiin, jos pitää köysipussia suoraan allaan), sillä silloin klaustrofobinen tunnelma oli mielestäni suurimmillaan. Sen jälkeen tarina olikin sitä, että naiset yrittivät löytää ulospääsyä samalla kun sortumisen jälkeen kunnolla esiin tulleet luolan asukit, kiipijät (lopputeksteissä ”crawlers”), alkoivat käydä heidän kimppuunsa. Nämä ihmismäiset oliot eivät juurikaan herättäneet tunteita puoleen tai toiseen, mutta kyllä loppupuolellakin oli omat tähtihetkensä, joista parhaimpana ehdottomasti Sarahin joutuminen siihen verikylpyyn. Kohtauksessa ei ollut hyvää vain se vereen joutuminen, vaan myös se, millainen Sarahista tuli sen ansiosta/jälkeen. Loppupuolella annetaan myös jonkinlainen selitys sille, miksi alkuun oli ympätty Skotlannin tapahtumat ja minusta tuo selitys toimi hyvin, sillä se teki Sarahin hahmosta entistäkin paremman lopussa. Mitä tulee siihen ihan vihoviimeiseen kohtaukseen, niin se olisi voitu hyvin jättää pois kokonaan, sillä toisin kuin useissa muissa kauhuelokuvissa, niin nyt päähenkilö ei käyttäytynyt kaikkien karmivien tapahtumien jälkeen helpottuneen oloisesti tai sankarimaisin elkein, vaan hän oli edelleen äärimmäisen paniikin vallassa... ja sitten vedetäänkin lopuksi matto jalkojen alta ja pilataan hyvä loppu. Ettäs kehtasivat. Kaikesta huolimatta ihan kivaa tunnelmaa tarjoava elokuva, joka jätti halun päästä näkemään myös elokuvan jatko-osa, vaikka en uskokaan sen iskevän yhtä paljon.

Sarahia näytellyt Shauna Macdonald oli ihan kelpo tapaus vähän rikki olevaksi, mutta vasta tuon jo mainitun verikylpyepisodin jälkeen hän pääsi kunnolla oikeuksiinsa ja hänestä tuli ihan aidosti säälimättömän selviytyjän oloinen. En tiedä, johtuuko se siitä verestä, mutta hän toi ihan oikeasti paikoitellen mieleen Sissy Spacekin Carriessa. Se, minkä näin ihan piristävänä juttuna, oli se, että elokuvassa oli kuusi pääosanesittäjää ja ne kaikki olivat naisia, eikä edes mitään teinitähtiä; melkein jokaisella oli vieläpä ihan omat luonteensakin, jotka pääsivät elokuvan ja luolaseikkailun aikana sitten vielä esiinkin. Myös Junoa näytellyt Natalie Jackson Mendoza oli ihan hyvä hahmo. Alex Reidin oli kuitenkin kuusikosta ainoa, jonka muistin nähneeni aiemminkin (Arachnicissa eli 8 legs – kuoleman verkossa).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Borat

maanantai 10. tammikuuta 2011

Project 1001, osa 140/1001: Dumbo

Alkuperäinen nimi: Dumbo
Ohjaus: Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, ym.
Käsikirjoitus: Joe Grant, Dick Huemer, Otto Englander, ym.
Pääosissa: Edward Brophy, Herman Bing, Verna Felton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1941

Kesto: 61 min

- Oh, I never thought I'd live to see the big top fall.
- Because of that Dumbo, I never can show my face there again.
 
Herra Stork (äänenä Sterling Holloway) kuljettaa vauvoja niitä odottaville sirkuksen eläimille, mutta rouva Jumbo (Verna Felton) meinaa jäädä ilman. Vasta kun sirkus lähtee liikkeelle junalla kohti seuraavaa määränpäätään, myös rouva Jumbo saa oman vauvansa, jonka muutkin norsuvaunun norsut ottavat ilolla vastaan. Kun sitten muut norsut huomaavat pikkunorsun isot korvat, hänet nimetäänkin Dumboksi. Puolustaessaan pentuaan rouva Jumbo teljetään eristysvaunuun ja kun Dumbon ensiesiintyminen sirkuksessa menee mollivoittoisesti, muut norsut hylkäävät hänet tavalla, jota sirkushiiri Timothy (Edward Brophy) ei voi hyväksyä ja hän aikookin nostaa Dumbon sirkuksen tähdeksi, mutta miten...

Minun täytyy nyt myöntää, että vaikka nyt lähipäivien aikana tuleekin katsottua parikin Disneyn piirroselokuvaa, niin kaiken kaikkiaan olen nähnyt Disneyn piirrettyjä hävettävän vähän. Mieleen tulee vain Aladdin ja Viidakkokirja sekä Topi ja Tessun, joka muistini mukaan olikin mun kaikkien aikojen ensimmäinen elokuvateatterielämys, joka tapahtui Raumalla melko pian (vuosissa ajateltuna) sen jälkeen sulkeutuneessa elokuvateatterissa; luulen, että myös Leijonakuninkaan olen nähnyt ”pakotettuna” joskus kouluaikoina, mene ja tiedä. Ei sillä, etteikö kiinnostusta olisi ollut, mutta minusta tuli jo varhain Disneyn elokuvien kohdalla dubbausvastainen ja kun kotiteatteriin (puhumattakaan VHS-kaseteista) ei tullut koskaan alkuperäisen ääninäyttelyn sisältäviä versioita, en niitä käynyt myöskään katsomassa (tästä syystä pidinkin Leijonakuninkaan katsomista jokseenkin ”pakottamisena”). 90-luvulla minulla jäikin ainakin kolme minua kiinnostanutta Disney-piirrettyä (Pocahontas, Mulan ja Notre Damen kellonsoittaja) näkemättä puhtaasti tästä syystä. Nyt dvd-aikakaudella tilanne on kuitenkin muuttunut ja olenkin ajatellut, että voisi ruveta keräämään pikku hiljaa näitä Disney-piirrettyjä kokoelmiin, mutta mitään kiirettä en aio asian kanssa pitää, joten ainakin tässä ”alkuvaiheessa” aion keskittyä vain näihin 1001 elokuvaa -kirjassa oleviin Disney-tuotoksiin, joista ensimmäisenä vuoron saa Dumbo.

Lukuisat Disney-piirrettyjen tarinat ovat minulle kuitenkin melko tuttuja, mistä iso kiitos kuuluu aina elokuvien ilmestymisvuosina Aku Ankan välissä tulleeseen lisälehteen, jossa oli aina kunkin vuoden piirroselokuvan sarjakuvaversio ja onpahan vissiin joskus julkaistu jonkin vanhemmankin elokuvan sarjakuvaversio. Kuitenkaan Dumbon kohdalla en muista sellaista nähneeni ja vaikka nyt tietenkin tiesin, mistä elokuva kertoo, niin en ollut koskaan törmännyt tarinan yksityiskohtiin missään. Niinpä matka Dumbon kanssa olikin minulla melko tuore ja täytyy myöntää, että ihan mukavan kokemuksen sain tästä ensimmäisestä katsomastani Disney-piirretystä sitten varhaisteinivuosien.

Elokuvassa eläimet olivat saaneet hyvin ihmismäisiä piirteitä ja siten jotenkin samaistuminen Dumbon tarinaan kävikin aika helposti, ja löysinpäs minä myös joitakin yhtymäkohtia omaan ala-asteaikaan. Tarinassa oli pitkän aikaa aika surullinen pohjavire ja tuntui pitkään todella pahalta Dumbon puolesta, enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten tätä voidaan edes markkinoida lastenelokuvana, sillä luulisi, että lapset kokisivat Dumbon kohtalon entistäkin raskaampana; ellei tässä sitten ole haluttu lähteä tekemään jonkinlaista ”kiusaus on paha juttu” -valistuselokuvaa. Itse en ainakaan antaisi pienen sukulaistyttöni katsoa tätä yksin. Tietenkin lopussa Dumbo voittaa kaikki vaikeudet, mutta tapahtumat ennen sitä olivat aika synkänpuoleisia paikoittain, vaikka Timothy-hiiri olikin yrittämässä nostaa elokuvan iloisuutta jossain määrin. Elokuvan ehkä tunnetuin kohta eli tämä vaaleanpunaisten elefanttien esiinmarssi oli kyllä aika psykedeelinen kokemus, mutta samalla oikein hienosti toteutettu ja ainakin minä viihdyin tämän kohtauksen parissa. Sitten taas joistakin kohdista selvästi näki, että ne oli tehty viihdyttämään nimenomaan pienempiä katsojia (esimerkiksi Timothyn leikkiminen kuplilla), mutta pääosin elokuvan parissa pystyy viihtymään vähän vanhemmatkin tai ainakin minä pystyin. En nyt sano, että parasta, mutta parhaimpia asioita Disney-animaatioissa on ollut ne laulut ja tässäkin oli monta hyvää ja hauskaa laulua, kuten esimerkiksi tämä rouva Jumbon koskettava laulu Dumbolle ja näiden variksien ivalaulu, joka pilkallisesta luonteestaan huolimatta oli ihan hauska. Elokuva olisi voinut hieman enemmänkin pisteitä, mutta siinä oli yksi selvä miinus: elokuvan kesto oli liian lyhyt. Itse ainakin olisin kaivannut elokuvalle pituutta lisää ja varsinkin Dumbon lentämistä tähteyteen olisi voitu käsitellä enemmänkin; nyt se tuntui jäävän melkein anekdootin asemaan elokuvan lopussa. Esimerkiksi norsujen anteeksipyyntöä odotin kovasti, mutta sitä ei nähty. Ihan huvittavana yksityiskohtana lopun uutisoinnissa oli se, että elokuvan tekoaika tuli hyvin esille, kun Dumbo liiteli pommikoneiden mukana.

Yksi asia, mikä ei liiemmin vaikuttanut arvosteluun, mutta jota en ole vielä maininnut, oli elokuvan animointi. Elokuva on tosiaan tehty 1940-luvun alussa, joten mitään nykyajan hienouksia oli turhan odottaa, mutta ihan hienosti elokuva oli silti animoitu. Varsinkin kaikki elävät ja liikkuvat jutut näyttivät hyviltä ainakin silloin, kun ne oli kuvattu (tai siis, tiedätte mitä tarkoitan) läheltä, eikä piirrosjäljessä ollutkaan mitään, mitä nykymittapuun mukaan pitäisi jotenkin hävetä. Hahmot olivat hyvinkin eläväisen näköisiä ja piirrosjälki niissä ihan erilainen kuin mitä nykyään on totuttu näkemään, mutta ei missään nimessä huonompia. Kuitenkin silloin kun liikkuvia(kin) kohteita kuvattiin kauempaa (esim. ilmasta käsin), niin elokuvan vanhuus kyllä näkyi, kuten myös taustoissa, jotka olivat hyvinkin maalauksellisia.

Kuten ylempää voi päätellä, niin katsoin elokuvan kuunnellen englanninkielistä ääniraitaa ja siihen ääninäyttelyyn olin hyvin tyytyväinen. Muutaman kohtauksen katsoin uudelleen testaten suomenkielistä ääniraitaa (parin laulun alkua sekä dialogia) ja ei kauan kestänyt, kun halusin jo kääntää takaisin alkuperäiselle kielelle, sillä suomenkielinen ääniraidasta oli välillä jopa vaikea saada selvää (esim. Casey Jr. -junan kohdalla), mutta englanninkielisellä ääniraidalla tätä ongelmaa ei ollut. Tietenkin minun olisi pitänyt kuunnella koko elokuva suomen kielellä saadakseni hyvän kokonaiskuvan, mutta ei oikein inspiroinut. Niin ja mitä niihin lauluihin tulee, niin minua ainakin häiritsi, että välillä laulettiin vähän eri asiasta kuin alkuperäisessä versiossa (yksi syy, miksi en dubbauksia harrastakaan), mikä on sinänsä ymmärrettävää, kun kääntäminen ei lauluissa juuri koskaan voi mennä yksi yhteen, mutta minun makuun sellainen ei oikein sopinut.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Loukussa

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Varaosat

Alkuperäinen nimi: Rezervni Deli
Ohjaus: Damjan Kozole
Käsikirjoitus: Damjan Kozole
Pääosissa: Peter Musevski, Aljosa Kovacic, Primoz Petkovsek
Valmistusmaa: Slovenia
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 84 min
 
- Toivottavasti Slovenia ei liity Eurooppaan niin kauan kuin minä elän.
- Niin, meiltä menisivät työt.
- Euroopan yhdistyminen oli Hitlerinkin tavoite. Keinot olivat kovemmat, mutta päämäärä sama.

Entinen slovenialainen speedway-mestari Ludvik Zajk (Peter Musevski) palkkaa nuoren  ja kokemattoman Rudin (Aljosa Kovacic) avukseen ihmissalakuljetusbisnekseen, jossa ihmisiä päätyy köyhemmistä maista Kroatian ja Slovenian halki Länsi-Eurooppaan kuka huoraksi, kuka myymään elimiään mustassa pörssissä (siitä nimi Varaosat), kuka mihinkin. Ludvik ja Rudi ovat hyvin erityyppisiä ja eri aikakauden ihmisiä, mutta he ajavat silti kuljetuksia yhdessä. Rudi ei ole yhtä säälimätön kuin Ludvik tai heidän pomonsa, ja hän on arempi ja pelokkaampi kuin muut. Ludvik puolestaan on lähinnä vain rahan perässä ja elää puheissaan uudestaan menneisyyttään speedway-kuskina. Kun luonteet ovat näinkin erilaisia, voiko heistä tulla kunnolla toimivaa työparia ja ehkäpä jopa ystäviä?

Kun läheiseltä kirpputorilta löytyy elokuva maasta, minkämaalaisia elokuvia ei oikeasti uskoisi voivan löytyä läheiseltä kirpputorilta, niin ei kahta sanaa, ettenkö ottaisi tällaiset harvinaisuudet visusti omaan talteen, varsinkin jos kotelokin on vielä suomenkielinen ja elokuvassa suomenkielinen tekstitys. Näin kävi tämän slovenialaisen elokuvan kohdalla, jonka alunperin otin käteeni huomiotaherättävän kannen (lue: jossain määrin tavanomaisesta poikkeavan kannen) takia ja tosiaan kun elokuva sitten osoittautui slovenialaiseksi, jonka elokuvakulttuuriin en ole yhtään perehtynyt, niin olihan tämä mukaan otettava. Mitäänhän en tietenkään tiennyt elokuvasta etukäteen, joten olin valmis vaikka minkälaiseen kuvakerrontaan, mutta lopulta Varaosat osoittautui ihan positiiviseksi elokuvakokemukseksi, vaikkakaan ei lähelle napakymppiä päätynytkään.

Minun oli oikeastaan ensimmäistä/ensimmäisiä kertoja käytettävä takakantta apuna tuon elokuvan kuvauksen kirjoittamiseen (joskin kirjoitin kuitenkin omin sanoin), sillä minusta tuntui pitkään siltä, että elokuva ei juuri kerro mistään. Elokuvassa ajellaan näitä salakuljetuskeikkoja useampia ja niiden välissä käydään ehkä joitakin dialoginpätkiä ja ehkä hieman raotetaan niin Rudin kuin Ludvikinkin yksityiselämää, joskin pääosin Rudin näkökulmasta tarkastellen. Ensimmäisellä salakuljetuskeikalla salakuljetettavina on makedonialainen pariskunta, jossa miehellä on kova kuume ja salakuljettajat lupaavat antaa antibiootteja, jos vaimo suostuu tekemään "vastapalvelusta" ja hetken jo ehdin luulla, että elokuva käsittelee näiden salakuljettajien ja tämän avioparin kohtaamisia, mutta ei. Kun seuraava salakuljetuskeikka on käsillä, edellinen on täysin unohdettu. Kiinnnostavuutta nämä keikat lisäsivät siinä, että jokainen salakuljetuskeikka oli erilainen ja kaikki niistä eivät päättyneet parhaalla mahdollisella tavalla. Sitten keikkojen ulkopuolella otettiin huikkaa ja vähän muutakin, jotka kyllä syvensivät hivenen päähenkilöiden luonteita, mutta joilla nyt ei tuntunut pitkään aikaan olevan mitään merkitystä. Samalla nämä tapahtumat sisälsivät selviä kolmiodraaman aineksia, mutta niitä ei kehitelty eteenpäin juurikaan, eikä siten tilinteon hetki koittanut oikeastaan kenellekään, joten mitään suurta draamaa ei syntynyt. Vasta elokuvan pari viimeistä lyhyttä kohtausta antoivat kunnolla jonkinlaisen selityksen siitä, mistä elokuva oikeasti kertoikaan (nuorukaisen kasvamisen täysveriseksi ihmissalakuljettajaksi) ja ihan tyydyttävä se minun minun mielestäni oli. Elokuvaa kuvattiin paljon pimeässä, joten yleistunnelma oli ehkä hivenen ahdistava, mutta synkkä elokuva ei varsinaisesti ollut, mutta sitä oli kuitenkin jotenkin helppo katsoa. Se, mistä minä kyllä pidin, niin elokuva ei tuominnut ihmissalakuljetusta, vaan kertoi vain tätä "työtä" tekevien elämästä jotain.

Se on hassua, kuinka sitä elokuvan alussa yrittää bongata tuttuja naamoja pää- tai sivuosista ja sitten tajutakin hetken päästä, että katsoo elokuvaa maasta, jonka elokuvia ei ole aiemmin koskaan nähnyt, joten tuttuihin näyttelijöihin törmääminen on sula mahdottomuus. Maansa elokuvateollisuutta tai kulttuuria paremmin tuntematta näyttelijät tuntuivat kuitenkin ihan aidonoloisilta ja varsinkin Rudia näytellyt Aljoca Kovacic saa minulta pisteet kotiin jokseenkin epävarmana nuorukaisena. Ludvikia näytellyt Peter Musevski oli hänkin ihan uskottava, mutta ei ihan samalla tehnyt vaikutusta kuin Kovacic.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Dumbo