Alkuperäinen nimi: The Phantom of the Opera
Ohjaus: Arthur Lupin
Käsikirjoitus: Samuel Hoffenstein, Eric Taylor
Pääosissa: Claude Rains, Susanna Foster, Nelson Eddy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1943
Kesto: 89 min
- What's that?
- Oh, our brilliant stage manager insists there's a malicious ghost prowling about the Opera. If anything goes wrong, he thinks this ghost did it!
Pariisin oopperan yksi viulisteista, Erique Claudin (Claude Rains),
on salaisesti rakastunut yhteen oopperan näyttelijään, Christine
Duboisiin (Susanna Foster), ja kustantaakin tämän lauluopintoja, jotta
Christine pääsisi oopperan pääosaan. Hän saa kuitenkin potkut, koska hän
ei pysty enää 20 vuoden jälkeen soittamaan täydellisesti, mikä on
Pariisin oopperassa vaatimuksena. Hän on myös kirjoittanut omaa
konserttoaan, jonka hän yrittää saada julkaistua, mutta väärinkäsityksen
vuoksi hän tulee murhanneeksi yhden mahdollisista julkaisijoista, herra
Pleyelin (Miles Mander). Pleyelin avustaja (Renee Carson) heittää
Claudinin kasvoille happoa ja Claudin pakenee, mutta pian tämän jälkeen
Pariisin oopperassa alkaa tapahtua kummia asioita, joiden kohteena
tavalla tai toisella on Christine Dubois...
Oopperan kummitus tai Suuren oopperan kummitus, kuten
nimi joissakin yhteyksissä menee, on filmatisoitu noin tuhanteen
kertaan, mutta siitä huolimatta itse en ollut ennen tämän elokuvan
katsomista törmännyt kyseiseen; en muista lukeneeni edes Aku Ankka
-versiota siitä. Niinpä minulla ei ollut hajuakaan, mitä tarina pitää
sisällään, joten täysin tuorein silmin ja ilman mitään ennakko-odotuksia
pääsin tätä katsomaan. Okei, kyllä minä nimestä olin osannut päätellä,
että elokuvassa on ooppera, jossa ehkä saattaa kummitella, mutta siihen
se on sitten jäänytkin. Kaveri sanoi, ettei tämä vuoden 1943 Suuren oopperan kummitus ole parhaimpia versioita, mutta kyllä minä tämän parissa viihdyin melko hyvin.
Ensimmäisen yllätyksen koin jo heti ensimetreillä, kun selvisi, että
elokuva tai siis tarina ylipäätään sijoittuu johonkin kauas
menneisyyteen, kenties jollekin 1700-1800 -lukujen paikkeille; saa toki
korjata, jos olen väärässä. Sitten kun tarina pääsi käyntiin, niin
kyllähän se oli ihan mielenkiintoista seurata, että mihin suuntaan
tarina lähtee kulkemaan. Heti Claudinin ensimmäisestä dialogista
Christinen kanssa oli arvattavissa kyllä, että Claudinhan se kummitus
tulisi olemaan, mutta minkälaisten tapahtumien jälkeen, sen selviämistä
oli kiva odotella. Tarinassa oli sen verran monta koukkua, että elokuvaa
muutenkin jaksoi hyvin katsoa ja varsinkin lopun lähetessä elokuva
pääsi sellaiseen vauhtiin, että elokuvasta tuli paikoitellen jopa
jännittävää seurata. Claudinin nappaamiseen oli kehitelty ihan ovela
kuvio, enkä tarkoita sitä poliisi-Raoulin (Edgar Barrier) ideaa, joten
eipä sen suhteen valittamista ollut. Loppukin oli siten ihan onnistunut.
Kun elokuva sijoittuu oopperamaailmaan, niin tietenkin elokuvassa
kuullaan sitä oopperaakin, josta en hirveän innostunut ole (ainakaan,
jos sitä esitellään oudoilla kielillä), mutta kyllä nämä elokuvan
oopperapätkät vähän turhan kauan kestivät, jotta olisi pysytty minun
sietokykyni rajojen sisäpuolella; se ensimmäinen oopperaesitys nyt vielä
meni pituutensakin puolesta, mutta sitten kun ne pari seuraavaa
tahtoivat olla lähes yhtä pitkiä (tai siltä ne tuntuivat), niin kyllä
siinä vähän liikaa oli, vaikka kesken esityksen käytiinkin välillä lavan
toisella puolen. Lisäksi vähän jäi hämäämään se, kuinka humoristisiksi
Raoulin ja Anatolen (Nelson Eddy) yhteiset kohtaukset oli tehty, kun
elokuva oli kuitenkin luokiteltavissa trilleriksi; ilman näitä
huumoriosuuksia elokuva olisi saanut minulta luultavasti puoli pistettä
enemmän.
Näyttelijöissä ei sinänsä ollut valittamista, vaan yllättäen
kivuttomasti onnistuin siirtymään ajassa taaksepäin 1940-luvun
näyttelytyyliin niin, etten edes osannut ajatella sitä kököksi. Kerta se
on ensimmäinenkin tällä saralla. Joskin tuntuu vähän siltä, että tämä
saattoi johtua siitä, että itse tarina sijoittui niin kauas
menneisyyteen, ettei näyttelemiseen silleen erikoisemmin kiinnittänyt
huomiota. Mene ja tiedä. Claude Rains oli kuitenkin ihan sopiva valinta
oopperan kummitukseksi.
Pisteitä: 3,5/5
PS. En ole Tim Burtonin tai Johnny Deppin suurimpia faneja, mutta
minulle tuli elokuvan aikana mieleen, että kaksikon yhteinen versio
Oopperan kummituksesta voisi olla ihan mielenkiintoinen, sillä Tim
Burtonin ohjaustyyli voisi sopia tällaiseen aiheeseen hyvin ja Johnny
Depp luultavasti istuisi ”kummituksen” rooliin kuin nenä päähän. No,
ehkä jonakin päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti