perjantai 3. joulukuuta 2010

Suuren oopperan kummitus

Alkuperäinen nimi: The Phantom of the Opera
Ohjaus: Arthur Lupin
Käsikirjoitus: Samuel Hoffenstein, Eric Taylor
Pääosissa: Claude Rains, Susanna Foster, Nelson Eddy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1943

Kesto: 89 min

- What's that?
- Oh, our brilliant stage manager insists there's a malicious ghost prowling about the Opera. If anything goes wrong, he thinks this ghost did it!
 
Pariisin oopperan yksi viulisteista, Erique Claudin (Claude Rains), on salaisesti rakastunut yhteen oopperan näyttelijään, Christine Duboisiin (Susanna Foster), ja kustantaakin tämän lauluopintoja, jotta Christine pääsisi oopperan pääosaan. Hän saa kuitenkin potkut, koska hän ei pysty enää 20 vuoden jälkeen soittamaan täydellisesti, mikä on Pariisin oopperassa vaatimuksena. Hän on myös kirjoittanut omaa konserttoaan, jonka hän yrittää saada julkaistua, mutta väärinkäsityksen vuoksi hän tulee murhanneeksi yhden mahdollisista julkaisijoista, herra Pleyelin (Miles Mander). Pleyelin avustaja (Renee Carson) heittää Claudinin kasvoille happoa ja Claudin pakenee, mutta pian tämän jälkeen Pariisin oopperassa alkaa tapahtua kummia asioita, joiden kohteena tavalla tai toisella on Christine Dubois...

Oopperan kummitus tai Suuren oopperan kummitus, kuten nimi joissakin yhteyksissä menee, on filmatisoitu noin tuhanteen kertaan, mutta siitä huolimatta itse en ollut ennen tämän elokuvan katsomista törmännyt kyseiseen; en muista lukeneeni edes Aku Ankka -versiota siitä. Niinpä minulla ei ollut hajuakaan, mitä tarina pitää sisällään, joten täysin tuorein silmin ja ilman mitään ennakko-odotuksia pääsin tätä katsomaan. Okei, kyllä minä nimestä olin osannut päätellä, että elokuvassa on ooppera, jossa ehkä saattaa kummitella, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Kaveri sanoi, ettei tämä vuoden 1943 Suuren oopperan kummitus ole parhaimpia versioita, mutta kyllä minä tämän parissa viihdyin melko hyvin.

Ensimmäisen yllätyksen koin jo heti ensimetreillä, kun selvisi, että elokuva tai siis tarina ylipäätään sijoittuu johonkin kauas menneisyyteen, kenties jollekin 1700-1800 -lukujen paikkeille; saa toki korjata, jos olen väärässä. Sitten kun tarina pääsi käyntiin, niin kyllähän se oli ihan mielenkiintoista seurata, että mihin suuntaan tarina lähtee kulkemaan. Heti Claudinin ensimmäisestä dialogista Christinen kanssa oli arvattavissa kyllä, että Claudinhan se kummitus tulisi olemaan, mutta minkälaisten tapahtumien jälkeen, sen selviämistä oli kiva odotella. Tarinassa oli sen verran monta koukkua, että elokuvaa muutenkin jaksoi hyvin katsoa ja varsinkin lopun lähetessä elokuva pääsi sellaiseen vauhtiin, että elokuvasta tuli paikoitellen jopa jännittävää seurata. Claudinin nappaamiseen oli kehitelty ihan ovela kuvio, enkä tarkoita sitä poliisi-Raoulin (Edgar Barrier) ideaa, joten eipä sen suhteen valittamista ollut. Loppukin oli siten ihan onnistunut. Kun elokuva sijoittuu oopperamaailmaan, niin tietenkin elokuvassa kuullaan sitä oopperaakin, josta en hirveän innostunut ole (ainakaan, jos sitä esitellään oudoilla kielillä), mutta kyllä nämä elokuvan oopperapätkät vähän turhan kauan kestivät, jotta olisi pysytty minun sietokykyni rajojen sisäpuolella; se ensimmäinen oopperaesitys nyt vielä meni pituutensakin puolesta, mutta sitten kun ne pari seuraavaa tahtoivat olla lähes yhtä pitkiä (tai siltä ne tuntuivat), niin kyllä siinä vähän liikaa oli, vaikka kesken esityksen käytiinkin välillä lavan toisella puolen. Lisäksi vähän jäi hämäämään se, kuinka humoristisiksi Raoulin ja Anatolen (Nelson Eddy) yhteiset kohtaukset oli tehty, kun elokuva oli kuitenkin luokiteltavissa trilleriksi; ilman näitä huumoriosuuksia elokuva olisi saanut minulta luultavasti puoli pistettä enemmän.

Näyttelijöissä ei sinänsä ollut valittamista, vaan yllättäen kivuttomasti onnistuin siirtymään ajassa taaksepäin 1940-luvun näyttelytyyliin niin, etten edes osannut ajatella sitä kököksi. Kerta se on ensimmäinenkin tällä saralla. Joskin tuntuu vähän siltä, että tämä saattoi johtua siitä, että itse tarina sijoittui niin kauas menneisyyteen, ettei näyttelemiseen silleen erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mene ja tiedä. Claude Rains oli kuitenkin ihan sopiva valinta oopperan kummitukseksi.

Pisteitä: 3,5/5

PS. En ole Tim Burtonin tai Johnny Deppin suurimpia faneja, mutta minulle tuli elokuvan aikana mieleen, että kaksikon yhteinen versio Oopperan kummituksesta voisi olla ihan mielenkiintoinen, sillä Tim Burtonin ohjaustyyli voisi sopia tällaiseen aiheeseen hyvin ja Johnny Depp luultavasti istuisi ”kummituksen” rooliin kuin nenä päähän. No, ehkä jonakin päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti