Hei, me pamputetaan!

Alkuperäinen nimi: Police Squad!
Ohjaus: Joe Dante, ym.
Käsikirjoitus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Pääosissa: Leslie Nielsen, Alan North, Rex Hamilton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Jaksojen määrä: 6

- We're sorry to bother you at a time like this, Mrs. Twice. We would have come earlier, but your husband wasn't dead then.

 

Frank Drebin (Leslie Nielsen) on poliisietsivä ja hänen tielleen osuu jos jonkinlaisia tapauksia. Yhdessä pomonsa Ed Hockenin (Alan North) kanssa he työskentelevät ankarasti saadakseen rikostapausten välillä hyvin eriskummallisetkin palaset loksahtamaan paikoilleen. Välillä he joutuvat turvautumaan myös ulkopuoliseen apuun rikosten ratkaisemiseksi, mutta lopussa kiitos seisoo ja konnat saadaan telkien taakse.

Leslie Nielsen sitten otti ja kuoli sunnuntaina, joten ajattelin, että voisi ottaa vähän niin kuin hänen muistokseen hänen filmografiastaan jonkin vielä arvostelematta olleen elokuvan, mutta koska minulla ei ollut yhtään sellaista (arvosteltuna on kyllä yksi elokuva, Hei, me lennetään!), niin otinkin katseluun tämän sarjan, jonka sitten katsoin eilen iltapuhteeksi ja mikäs siinä katsellessa, kun jaksojakin kertyi vain kuusi. Sarjahan ei ilmeisesti hirveän menestynyt ollut, mutta poiki sitten vuorostaan Mies ja alaston ase -elokuvat, jotka sitten menestyivätkin todella hyvin. Mies ja alaston ase -elokuvat olen nähnyt viimeksi joskus ennen vuosituhannen vaihdetta, joten niistä ei silleen ole muistikuvaa, mutta vaikka ihan kivat naurut Hei, me pamputetaan! (hitto näitä suomenkielisiä nimiä) irrottikin, niin silti jotenkin on helppo ymmärtää, miksei tämä suurta menestystä saanut aikaan.

Jaksoja on siis vain kuusi, sillä tuottajat lopettivat sarjan lyhyeen, mitä oikeastaan pidän ihan vain hyvänä asiana, sillä jaksot, jotka kulkevat melkein minuuttiaikataululla samaa rataa (en oikeasti ottanut aikaa, mutta siltä tuntui). Ensin columbomaisesti näytetään rikos ja sitten nähdään Drebinin ja Hockenin poliisityöskentelyä, joka jossain vaiheessa johtaa poliisiaseman laboratorioon ja sitten vielä kaikkitietävän kengänkiillottajan Johnnyn (William Duell) luokse hakemaan ne ratkaisevat tiedot ja sitten jakson lopussa homma pistetään sievästi pakettiin. Tämä siis tapahtuu ihan joka jaksossa. No, onneksi sarjan tärkein anti ei olekaan siinä itse tarinassa, vaan enemmän sarjassa viljellyssä slapstick-huumorissa, jonka varjolla sarjassa voikin tapahtua melkein mitä tahansa. Parodiaa kohdistettiin moniin poliisisarjoihin ja vaikka en tuon ajan ja vähän varhempia poliisisarjoja katsonutkaan, niin hauskoja tilanteita yhtäkaikki. Sarja tarjoaakin paikoitellen ihan mojoviakin nauruja ja varsinkin dialogipuolella oli monia huippuhetkiä, mutta tämä johtui osaltaan myös siitä, että näitä samoja ei joitakin one- tai two-linereita lukuun ottamatta toistettu liiaksi, sillä toistossa oli ehkä sarjan suurin miinus. Kyllä, minua vähintäänkin huvitti poliisilaitoksen laboratorion toiseen huoneeseen meneminen tai kengänkiillottaja, jolta sai tiedon kuin tiedon käypää hintaa vastaan, mutta kun samat asiat toistettiin jaksosta toiseen, niin ei minulla loppujaksoissa jaksanut enää niin naurattaa, varsinkin kun Drebinin ja Johnnyn sananvaihdot eivät olleet luonteeltaan humoristisia, vaan se huumori perustui nimenomaan siihen, että kengänkiillottajalla ylipäätään oli moisia tietoja. Sarjassa oli myös paljon muita toistettuja vitsejä (esim. loppujäätyminen, hissi), jotka kokivat sarjan edetessä pientä inflaatiota. Sitten taas vitsit, joita kuultiin tai nähtiin vain kerran (jotkut tietyt pidemmät dialogit esimerkiksi) tai jotka perustuivat nokkeliin sanaleikkeihin (harrastan itsekin näitä), naurattivatkin sitten enemmän ja onneksi niitäkin oli sen verran tarpeeksi, että selvästi positiivisen puolelle sarja jäi. Kokonaisuudessaan kyllä tuli sellainen olo, että Hei, me pamputetaan! (AAAARGH!) kuuluu juuri niihin sarjoihin, joita ei pidäkään katsoa putkeen, vaan nimenomaan paloittain.

Leslie Nielsenin show'han tämä oli ja ilman häntä sarja olisikin luultavasti voinut olla köyhempi ja itse asiassa en ole nyt täysin varma siitä, etteikö sarja olisi nimenomaan suunniteltu niin, että Nielseniä alun perinkin kaavailtiin pääosaan. Välillä pieniä hymynkareita hänessä oli kyllä havaittavissa joidenkin vitsien aikana, mutta pääosin hän kuitenkin hoiti hommansa juuri niin naama peruslukemilla kuin ZAZ-tiimi on tarkoittanutkin, eikä Alan North yhtä vakavailmeiseksi tarkoitettu poliisikapteenina kakkoseksi jäänyt, minkä vuoksi juuri näiden kahden väliset dialogit maittoivatkin. Lepää rauhassa, herra Nielsen, me luotamme teihin!

Mukana menossa oli sitten näyttelijöitä, jotka eivät välttämättä olleet tuttuja, mutta ainakin näyttivät tutuilta ja yksi tällaisista oli ainakin viimeisessä jaksossa Viciä näytellyt Dick Miller, joka olisi melkein käynyt hieman nuoremmasta Robert De Nirosta, sekä Al Ruscio, joka on ollut kyllä monessa mukana, mutta en ole kuitenkaan ihan varma, mistä hänet tuntisin. Mukana menossa myös Frendeissä Joeyn isää näytellyt Robert Costanzo sekä – kyllä, oikeasti – itse David Schwimmer, jonka tosin tunnistin vasta luettuani asiasta IMDB:stä (eli pistin ensimmäisen jakson uudestaan pyörimään vain nähdäkseni hänet).

Pisteitä: 3,5/5

PS. En nyt uusintakatselulla viitsinyt pistää pyörimään, mutta sarjan kommenttiraita, jolla puhuu ZAZ-tiimi, on muuten todella hauska.

PS2. Nyt tällä viikolla on Nielseniä muisteltu yhdessä jos toisessakin verkkojulkaisussa ja niiden joukosta löytyi myös Nielsenin tähdittämä PAF-mainos. Hillitön!