perjantai 31. joulukuuta 2010

Orpokoti

Alkuperäinen nimi: El Orfanato
Ohjaus: Juan Antonio Bayona
Käsikirjoitus: Sergio G. Sánchez
Pääosissa: Belén Rueda, Fernando Cayo, Roger Princep
Valmistusmaa: Espanja, Meksikö
Ilmestymisvuosi: 2007

Kesto: 102 min

Laura (Belén Rueda) vietti lapsuuttaan orpokodissa, joka sittemmin suljettiin. Vuosikymmeniä myöhemmin hän ostaa talon miehensä Carlosin (Fernando Cayo) kanssa ja aikoo perustaa talosta hoitokodin lapsille. Heidän adoptiopoika Simón ((Roger Princep) sairastaa HIViä ja hänellä tuntuu olevan poikkeuksellisen hyvä mielikuvitus ja hänellä onkin näkymättömiä ystäviä. Käytyään Lauran kanssa eräässä luolassa Simón saa uuden näkymättömän ystävän, mitä Laura ja Carlos eivät juurikaan noteeraa, mutta pian Laura tajuaa, että hänen olisi todella kannattanut kuunnella Simónia...

Joulukinkut sulateltu ja aika käydä taas hommiin. Ihan ensin on paljastettava eräs häpeällisimmistä hetkistäni elämästäni... tai no, ei se oikeasti ole ehkä sieltä häpeällisimmästä päästä, mutta näin niin kuin leffafriikin näkökulmasta ehkä. Olen aina inhonnut myöhästelyjä ja etenkin tämä inhoni näkyy elokuvateattereissa, joissa tosin yllättävän harvoin olen bongannut myöhästymisiä (kiitos alkumainosten, eittämättä). Sitten minä menen ja myöhästyn itse ja kuten varmaan arvaattekin, niin kyseessä oli nimenomaan tämä elokuva ja en ole ihan varma, kuinka paljon myöhästyin, mutta alkutekstit olivat jo menneet. Pienestä myöhästymisestä huolimatta pidin tästä elokuvasta aikalailla ja jos lainkaan tulkitsen oikein lyhyitä kommenttejani elokuvasta eräällä keskustelupalstalla, niin ilmeisesti pidin elokuvasta enemmän hieman ensimmäisellä kerralla, mutta ei Orpokoti näin toisella kerrallakaan huono ollut.

Ensimmäisellä kerralla tosiaan olin tullut hieman myöhässä saliin ja siten alkupätkä oli jäänyt näkemättä ja myönnettävä on, että tuolloin taisin olla pienissä pätkissä hieman pihalla tapahtumista, mutta nyt tuli sekin sitten viimein nähtyä ja ainakin nyt kärryilläkin kaikesta pysyi vielä paremmin. Tarina lähtee käyntiin ihan mielenkiintoisesti, kun tutustutaan Simóniin ja hänen elämäänsä ja sitä jo hetken kuvittelee, että elokuvassa seurataan Lauran havahtumista Simónin auttaessa häntä tajuamaan totuuden, mutta sitten tapahtuukin suuri juonenkäänne ja Simón katoaa. Loppupuoli elokuvassa käytetäänkin niin Simónin etsimiseen kuin selvittämään talossa tapahtuvat kummalliset asiatkin. En nyt sano, että kumpikaan puoli elokuvasta olisi ollut varsinaisesti toista huonompi, vaan molempia puoliskoja (siis ennen ja jälkeen katoamisen) seurasi jokseenkin yhtä mielenkiinnolla. Kuitenkin välillä tuli sellainen olo, että ihan kuin elokuva olisi pysähtynyt välillä junnaamaan paikoilleen, jolloin juonikaan ei kauheasti edennyt ja suoraan sanoen jotkut elokuvasta tapahtuneista asioista olivat hyvinkin tavanomaisia, mitkä hivenen latistivat elokuvan parasta tehoa, mutta kiitos hyvän kuvauksen elokuva ei käynyt kuitenkaan missään vaiheessa tylsäksi, mutta ei se ollut ihan niin ahdistavakaan kuin olisi voinut olla. Itse asiassa varsinkin alkupuoliskosta minulle tuli hyvinkin vahvasti mieleen The Others, enkä pitänyt sitä varsinaisesti negatiivisena asiana, kunhan huomioin sen, mutta toisella puoliskolla yhtäläisyydet ainakin jossakin määrin hälvenivät mielestäni. Elokuvassa tapahtuu kaikenlaista yliluonnollista, mutta asia, mistä olin positiivisesti yllättynyt (iso osa elokuvan tapahtumista oli jo häipynyt mielestäni), oli siinä, että Simónin katoamisen taustalla oli sinänsä ihan loogisen oloinen ja jossain määrin jopa mahdollinen selitys (ja tämä nosti pisteitä hieman), mutta samalla jotenkin raadollinen, joskin hivenen jäinkin pohtimaan, että eikö Simón olisi voinut pitää vähän enemmänkin ääntä. Loppuratkaisu jatkoi sekin aika tutuilla linjoilla, mutta vaikka ensin vähän toivoinkin, että elokuva olisi päättynyt Lauran viimeiseen kohtaukseen, sillä se ”epilogin” aloitusruutu tuntui turhan alleviivaavalta, mutta kohtaus, johon elokuva päättyi sai minut sen verran hyvälle tuulelle kuitenkin, että menköön nyt tämän kerran.
Minullahan on jonkinlainen fiksaatio Espanjaan ja varsinkin sen elokuviin ja siten jos teatterilevitykseen tulee espanjalainen/espanjankielinen elokuva, on tyyliin 90% todennäköisyys (prosentit vedetty hatusta, myönnän), että menen sen katsomaan (puhumattakaan dvd:iden hankkimisesta). Tuo todennäköisyys vain kasvaa entisestään, jos elokuva on kauhu tai trilleri, mutta todennäköisyys on täysi 100%, jos siinä on vieläpä Belén Rueda, jota pidän yhtenä suosikkinani espanjalaisista näyttelijöistä, joita tosin en kaiken kaikkiaan niin hyvin tunne, kuin mitä haluaisin.

Tietenkin osasyy fanitukseeni on niin ikään fanittamani Serranon perhe, joka teki Ruedan tutuksi ainakin minulle, mutta nähtyäni tämän elokuvan ensimmäistä kertaa vakuutuin myös siitä, että hän pärjää hyvin myös elokuvarintamalla ja siten seuraankin hänen tuotoksia tavallista suuremmalla mielenkiinnolla - ja kuinka ollakaan: sain vasta kuulla, että hänen tähdittämänsä Julian silmät tulee juuri tänään ensi-iltaan, joskaan Porin ensi-illasta ei ole tietoa. Palataksemme kuitenkin tähän elokuvaan, niin hän tosiaan teki oikein vakuuttavan suorituksen ja ainakin vakavamman näyttelemisen hän taitaa hienosti ja en minä sitä kiellä, etteikö hänen näytellessä iloista naamaa hän myös näyttää oikein nätiltä. Lauran miestä Carlosia näytellyt Fernando Cayos jäi selvästi Ruedan varjoon ja Simónia näytellyt Roger Princep oli aika peruslapsinäyttelijä, mutta ei huono sellainen kuitenkaan.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kunniavelka

Alkuperäinen nimi: Rules of Engagement
Ohjaus: William Friedkin
Käsikirjoitus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Tommy Lee Jones, Samuel L. Jackson, Guy Pearce
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 123 min

- There are rules and Marines are sworn to uphold them.
- I was not going to stand by and see another Marine die just to live by those fucking rules.

Vietnamin sodassa merijalkaväen eversti Terry L. Childers (Samuel L. Jackson) pelastaa neuvokkuudella väijytykseen joutuneen ryhmän johtajan eversti Hayes Hodgesin (Tommy Lee Jones). 28 vuotta myöhemmin ampumavammojensa vuoksi toimistotyöhön joutunut Hodges jää eläkkeelle, kun taas Childers lähtee kohti Persianlahtea. Siellä he saavat tehtäväkseen käydä hakemassa Jemenistä suurlähettiläs (Ben Kingsley) turvaan mielenosoittajilta, mutta joutuvat tulittajien kynsiin ja Childers käskee joukkojaan ampumaan mielenosoittajat, mistä nousee kohu ja hän joutuu syytteeseen sotatuomioistuimeen. Childers kieltäytyy merijalkaväen omasta asianajajasta ja ottaa asianajajakseen Hodgesin, mutta saako Childers puhdistettua maineensa?

Viimeinen Arimanista tammikuussa tilattu dvd on nyt paketissa (ja parin viikon päästä pitänee tilata uusi satsi) ja ihan hyvä päätös tälle ”putkelle” olikin. Olen aina jotenkin tykännyt oikeussalidraamoista, mitä ainakin elokuviin tulee ja onpahan Matlockin kaudet kanssa sillä ikuisella hankintalistalla. Niinpä katsoinkin tätä jokseenkin mielenkiinnolla ja ilman suuria yllätyksiäkin Kunniavelka oli ihan hyvä tapaus, mutta parempikin olisi voinut olla.

Tosin jos nyt tarkkoja ollaan, niin en ollut täysin varma etukäteen, oliko tämä oikeussalidraama, mutta sellainen etiäinen mulla oli jostain vain syntynyt jossain vaiheessa. Niinpä pieni epäilys nousi pintaan, kun ensin sodittiin Vietnamissa ja sitten siirryttiin lyhyen väliepisodin jälkeen Jemeniin, jossa räiskittiin taas vähän lisää, mutta käytiinhän sitä oikeutta sitten lopulta. Kuten monet saattavat muistaakin, niin en hirveän innostunut ole sotimiskohtauksista ja siten Vietnam-alku tulikin katsottua vähän puolivaloilla ja rehellisesti sanottuna ajatukset harhailivat sen aikana siihen malliin, että minun piti kelata takaisin katsoakseni kohtauksen uudelleen. Mitä tulee tähän Jemen-jaksoon, niin se oli yllättävän pitkä, mutta samalla oikein mielenkiintoinen. Kun sitten Childers sai syytteet niskaansa, niin tässä kohtaa katsojalle oli jo selvää, että Childers on kuin onkin syytön, mutta sitä, miten sen todistus tapahtuisi, oli oikein kiva jännätä ja oikeudenkäyntikohtaukset olivatkin nannaa. Silloin kun ei oltu siellä oikeussalissa, niin Hodges teki pääosin omia tutkimuksiaan ja kysymyksiä, mutta ottaen huomioon loppuratkaisun, niin eivät ihan kaikki nämä kyselyreissut (esim. suurlähettiläs Mourainin vaimon luokse (Anne Archer)) ehkä kuitenkaan ihan tarpeellisilta tuntuneet; Hodgesin Jemen-reissu sitten olikin ihan mukavaa katseltavaa. Loppuratkaisussa pidin siitä, että oikeudenkäynti ei päättynytkään vedenpitävien todisteiden esittämiseen, vaan Hodgesin loppupuheenvuorossa oli pointteja, joita itsekin olin miettinyt elokuvan aikana. Loppuratkaisu ei sinänsä yllättänyt, mutta ei se varsinaisesti häirinnyt elokuvan seuraamista, sen verran hyvin tapahtumat oli onnistuttu kuvaamaan.

Tämä oli selvästi draamapohjainen elokuva, eikä suoraan sanottuna ihan Samuel L. Jacksonille tyypillisin rooli, mutta hyvin hän hommansa handlasi, vaikka siellä Vietnamissa hän näyttikin vähän tahattoman koomiselta. Perusvahva suoritus siis häneltä. Myöskään Tommy Lee Jones oli elementissään, mutta ei tehnyt mitenkään erityisen muistettavaa suoritusta. Mukana menossa: Guy Pearce ja Ben Kingsley.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Piti katsoa tälle illalle vielä yksi elokuva, mutta joulukiireistä johtuen sellaista ei tule katsottua, mikä tarkoittaa sitä, että tämä blogi siirtyy joulutauolle ja palaa ensi viikon loppupuolella taas asiaan. Hauskaa joulua!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Frendit - 10. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 10
Ohjaus: Kevin Bright, Ben Weiss, Sheldon Epps, Gary Halvorson, ym.
Käsikirjoitus: Andrea Reich, Ted Cohen, Sherry Bilsing ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004

Jaksojen määrä: 18

- I'll keep looking. He's gotta be around here some place.
- You would think.

Frendit viettävät aikaa Barbadoksella. Joey ja Rachel (Matt LeBlanc ja Jennifer Aniston) ovat päätyneet suutelemaan intohimoisesti Rachelin huoneessa, kuten myös Ross ja Charlie (David Schwimmer ja Aisha Tyler) omalla tahollaan Charlien huoneessa ja kiitos ohuiden seinien, Chandler, Monica ja Phoebe (Matthew Perry, Courteney Cox ja Lisa Kudrow) kuulevat molempien huoneiden tapahtumat. Molemmat uudet parit päättävät hillitä himoja, kunnes he ovat tietoisia toistensa tekemisistä, vaikka todellisuudessa Joey ja Rachel jo tietävät Rossista ja Charliesta, mutta ei päinvastoin. Joey ja Rachel yrittävät moneen otteeseen kertoa Rossille asiasta saamatta kuitenkaan kunnon tilaisuutta, mutta lopulta Ross saa tietää asiasta omin avuin nähtyään heidät suutelemassa, mutta miten hän mahtaakaan suhtautua tilanteeseen ja tuleeko Joeysta ja Rachelista oikea pari...

Niinpä niin, kesäprojektina alkanut Frendien tapitus kesti vähän oletettua kauemmin, mutta hei, sainpahan sentään vielä tämän vuoden puolella nämä kaikki katsottua. Wohoo! Tosin jos minulta ei olisi eilen mennyt sekaisin jäljellä olevien jaksojen lukumäärä (muistin illalla, että kuusi, mutta niitä olikin kahdeksan), niin luultavasti olisitte saaneet odottaa tätä arviota vielä pari päivää, ellei peräti yli viikon kauemmin, mutta nyt kävi näin. Joka tapauksessa tämä kymmenes ja viimeinen kausi oli edelleen varsin nannaa katseltavaa ja monet naurut tämänkin kauden aikana tuli koettua, vaikka ihan parhaisiin pisteisiin ei nyt päästykään.

Aloitetaan tällä kertaa yksittäisten jaksojen tapahtumilla ja kauden kommentointiin yleensä. Kauden ehkä suurin ongelma oli siinä, että se on liian lyhyt. Ihan varmasti olisi saatu aineksia sille täydelle 24 jakson varrelle niin, etteivät nämä pitkäkestoiset tapahtumat, joista seuraavassa kappaleessa pulistaan, olisivat vieneet liian suurta huomiota. Kyllä tähänkin kauteen kuitenkin sentään jotain yksittäisten jaksojen sisälle mahtuneita hauskoja juonikuvioita. Roey hankkii muun muassa rusketusta, mutta kaikki ei menekään niin kuin olisi pitänyt; Phoeben ja Monican vanha tuttu (Jennifer Coolidge) tulee käymään, vaikka nämä ei asiasta olekaan niin innostunut; Ross ja Rachel pakottavat muut viettämään kanssaan Emman syntymäpäiviä, vaikka näillä olisi muutakin tekemistä; muut frendit pakottavat Chandlerin ja Monican isännöimään kiitospäiväillallista, mutta tulevat kaikki myöhässä; Chandler valehtelee Joeylle katsoneensa Joeyn koe-esiintymisnauhan, mutta jää pahasti kiinni; Joeylla on vaikeaa treffiseuransa kanssa ravintolassa; Phoebe vaihtaa nimensä, mutta Mike (Paul Rudd) ei asiasta ole innoissaan; Phoebe esittää Joeyn kuollutta agenttia Estellea, koska Joeyn ympärillä on tapahtunut viime aikoina liikaa muutoksia, joista Joey ei ole tykännyt ja paljon paljon muuta, mutta rehellisesti sanottua ihan kaikki kauden yhden jakson juonikuviot eivät olleet ihan niin kiinnostavia (keinujuttu ja Frank Jr. (Giovanni Ribisi) -juttu), mutta pääosin tämäkin kausi oli oikein hauskaa katsottavaa. Kauden puolikoostejakso sitten keskittyikin Monican asunnon eri vaiheisiin.

Kausi siis alkaa jonkinlaisella Joey-Rachel-Ross -kolmiodraamalla ja varsin hupaisia tilanteita tämän saralla nähtiin niiden muutaman jakson ajan kuin mitä sitä kesti ja sanotte mitä tahansa, niin unohtaen nyt kokonaan aiempien kausien tapahtumat, niin mielestäni Joeysta ja Rachelista olisi tullut oikein söötti pari. Näin ei kuitenkaan käynyt ja syyt tähän oli kyllä vähän turhan väkinäisesti ja epäuskottavasti tehty, mutta noin muuten tätä kuviota oli ihan kiva katsoa. Myös Phoeben valmistautumista omiin häihinsä seurattiin jokunen jakso, vaikka miksikään paljon käytetyksi teemaksi se ei noussut (vrt. seitsemännellä kaudella Monican ja Chandlerin häät). Suurin teema kaudella kuitenkin oli Chandlerin ja Monican adoptiokuviot ja asioista pystyttiin kyllä repimään monenlaista huumoria adoptioprosessin eri vaiheessa, mutta myös vakavahenkisiäkin kohtauksia asian tiimoilta koettiin; hyvä jos pari vitsiä mahtui mukaan joihinkin näistä. Myös heidän muutostaan riittää aineksia moniin jaksoihin. Yksi harmituksen aihe oli se, että muiden frendien elämät saatiin jotakuinkin hyvään kuosiin, mutta Joeyn elämässä suurimmat asiat tuntuivat olevan Estellen kuolema ja uudet lemmikit. En sitten tiedä, pohjustettiinko tällä ratkaisulla jo tulevaa Joeyn omaa sarjaa, mutta jotenkin vaan jätti harmittamaan, kun muut frendit saivat lapsia, toisensa tai menivät naimisiin , mutta Joeyn elämässä ei tapahtnut mitään suurta muutosta. Loppukaudesta sitten palataan Rossin ja Rachelin suhdekiemuroihin,kun Rachel aikoo muuttaa Pariisin ja huolimatta siitä, mitä sanoin tuossa kappaleen alussa, niin heidän suhteensa saatiin päätökseen ainoalla oikealla tavalla ja minun on myönnettävä, että ihan sama, kuinka monesti katson sarjan, niin en vain kykene olemaan liikuttumatta. Myös sarjan päättävä kohtaus oli harvinaisen onnistunut ja sekin jätti jonkin oudon kaihon ja viimeiset repliikitkin naurattivat, sillä nekin liittyivät niin vahvasti koko sarjan historiaan.

Kauden aikana nähdään jälleen kerran monia muista yhteyksistä tuttuja kasvoja ja mukana on niin Anna Faris (Scary Moviet), Giovanni Ribisi, edelliselläkin kaudella nähty Christina Applegate kuin myöskin jotain amerikkalaisia tietovisajuontajiakin. Kuitenkin ikimuistettavimman suorituksen teki ikääntynyttä stripparia esittänyt Danny DeVito. Hän oli aivan hulvaton roolissaan ja hänen strippailuaan oli todella hauska katsoa. Ammattimies viimeisen päälle.

Tämän kappaleen asiat eivät enää vaikuttaneet pisteisiin, mutta sanonpa näistä kuitenkin nyt tässä kohtaa. Ensinnäkin, voi olla että tämä on useimpien pitkäkestoisten sarjojen ongelma (tai sitten ei), mutta nyt viimeisellä(kin) kaudella nähtiin ja kuultiin paljon vitsejä, jotka tajutakseen on todella joutunut katsomaan sarjaa pidempään. Minuahan asia ei tietenkään häiritse sarjan suurkuluttajana, mutta ns. ulkopuoliset tai viimeisillä kausilla sarjan vasta löytäneet ovat saattaneet joutua miettimään joidenkin vitsien kohdalla, että mitä hauskaa niissä on ollut. Toki viimeisissä jaksoissa tämä on jokseenkin enemmän ymmärrettävää, mutta oli niitä paljon muitakin. Ei sillä, etteikö tästäkin kaudesta pääosin olisi voinut nauttia ilman aiempaa tuntemusta, mutta vähän vaikeampaa se on saattanut olla... tai sitten ei.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Failbookista löytyi yksi postaus, jossa joku oli liittynyt Facebookissa Joey doesn't share food -ryhmään (se oli kyllä väärin kirjoitettu, muistaakseni) ja tuo nimi viittaa erääseen tämän kauden jaksoon. Kävinpäs sitten kurkkaamassa, kuinka monta jäsentä on siinä oikeinkirjoitetussa ryhmässä ja tuloksena oli yli 130 000 jäsentä. Että sellainen vaikutus tälläkin sarjalla (joskaan en usko, että ihan kaikki jäsenet tietäisivät, mistä ryhmän nimi on peräisin). Hih!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Sivulliset uhrit

Alkuperäinen nimi: Collateral Damage
Ohjaus: Andrew Davis
Käsikirjoitus: David Griffiths, Peter Griffiths
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Francesca Neri, Cliff Curtis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002

Kesto: 105 min

- What's the difference between you and I?
- The difference is... I'm just going to kill you.

Palomiehenä toimiva Gordon Brewer (Arnold Schwarzenegger) on hakemassa lastaan Mattia (Ethan Dampf), jotta Gordonin vaimo Anne (Lindsay Frost) pääsisi asioilleen, mutta Gordon on hivenen myöhässä. Juuri kun hän on pääsemässä kahvilaan, jossa Matt ja Anne ovat, tapahtuu räjähdys ja Gordonin perhe saa surmansa lukuisien muiden lisäksi. Iskun tekijäksi ilmoittautuu salaperäinen The Wolf, joka protestoi Yhdysvaltojen joukkojen olemista hänen kotimaassaan Kolumbiassa. Kukaan viranomaistaho ei tunnu tekevän tarpeeksi saadakseen syyllisen kiinni, mutta Gordon Brewer haluaa oikeutta ja on valmis vaikka mihin saadakseen sitä...

Juuri kun kuvittelitte, että Schwarzenegger-elokuvista päästiin eroon Terminaattorien loppumisen myötä, niin tarjoankin vielä näin ennen joulua vielä tällaisen makupalan ja voin vakuuttaa, että kyseessä oli täysi vahinko (ottaen huomioon, että katson nämä vielä katsomattomat elokuvat jotakuinkin hankkimisjärjestyksessä). Voi nimittäin sanoa, että tämä elokuva on hankittu puhtaasti elokuvan nimen perusteella, sillä tilatessani tämän ajattelin kyseessä olevan Tom Cruisen Collateral-elokuvan, mutta postissa odottikin ihan eri elokuva, enkä nyt sano, että ihan huonon ”vaihtokaupan” tein, mutta eipä Sivulliset uhrit kuitenkaan sieltä parhaimmasta päästä Schwarzenegger-elokuvien joukossa ole.

Elokuva alkoi sinänsä ihan kivalla yllätyksellä, sillä enpä ollut ennen nähnyt Schwarzeneggeriä palomiehenä ja dvd:n lisämateriaalien perusteella sellaista ei ollutkaan aiemmin nähty. Ihan hyvää vaihtelua kuitenkin oli. Lyhyen tulipalokeikan jälkeen sitten seurataan Brewerien perhe-elämää ja sitten kun päästään siihen käänteentekevään kohtaukseen, jossa se räjähdys tapahtuu, niin siinä juuri ennen räjähdystä tiesi tasan tarkkaan, että pian tapahtuisi jotain kamalaa, sillä niin alleviivatuksi kuvattiin tätä Gordonin sekä Annen ja Mattin viimeistä näkemistä, että oksat pois. Oikeasti, ei tuollaisella alleviivaamisella voi tulla toisenlaiseen lopputulemaan ja kas, pianhan sitten räjähtikin. Tämän jälkeen elokuva sitten etenikin aika tuttuja uria pitkin ja eikös sitten Gordon ollut pian Kolumbian viidakoissa etsimässä syyllisiä käsiinsä. Toimintahetket olivat sinänsä aika kesyjä, mutta kyllä niiden parissakin joten kuten viihtyi; kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos elokuva olisi tehty 15 vuotta aiemmin, niin tuloksena olisi ollut aivan toisenlainen toimintaelokuva ja Gordonin jäljiltä olisi jäänyt selvästi enemmän ruumiita. Elokuvaan mahtui myös yksi ihan kunnolla yllättänyt käänne, sillä vaikka pieniä vihjeitä oli annettukin siellä täällä, niin niitä vihjeitä en ollut osannut yhdistää ennen kuin vasta elokuvan lopussa. Siitä kyllä pidin, että Gordon ei äitynyt mihinkään silmittömään räiskintään, vaan käytti ongelmanratkaisuissaan hyväksi omaa ammattiaan. Kokonaisuudessaan siis aika perustoimintaa sisältävä elokuva, joka ei kuitenkaan käynyt varsinaisesti tylsäksi missään vaiheessa.

Schwarzenegger oli jokseenkin oma itsensä, vaikka kuinka hänen yli-ihmisyyttään yritettiin vähentää ammatinvalinnalla. Kuitenkin kun toimintaosuudet pääsivät alkamaan, niin eipä siitä olisi tehnyt eroa, onko hänen ammattinsa palomies vai CIA:n salainen tappokone. Francesca Neri elokuvan pahan konnan Claudion (Cliff Curtis) vaimona oli ihan nätti ja hänen suorituksensa miellyttikin silmää. Mukana menossa: John Turturro sekä Miguel Sandoval (Näkijä).

Pisteitä. 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuva piti alunperin ilmestyä teattereihin lokakuussa 2001, mutta New Yorkin terrori-iskujen jälkeen ensi-iltaa siirrettiin lähes puolella vuodella eteenpäin.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Terminator 3: Koneiden kapina

Alkuperäinen nimi: Terminator 3: Rise of the Machine
Ohjaus: Jonathan Mostow
Käsikirjoitus: John D. Brancato, Michael Ferris
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Nick Stahl, Claire Danes
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 105 min


- No, you shouldn't exist. We took out Cyberdyne over ten years ago. We stopped Judgment Day.
- You only postponed it. Judgment Day is inevitable.

On kulunut reilu kymmenen vuotta siitä, kun Sarah Connor, John Connor ja T-800 -terminaattori tuhosivat Cyberdynen estääkseen tuomiopäivän toteutumisen ja siten Skynetin kapinan. John Connor (Nick Stahl) on nyt lääkkeitä syövä maankiertäjä, joka yrittää uusien terminaattorien ja tappoyritysten pelossa jättää itsestään mahdollisimman vähän jälkiä. Eräänä yönä hän kuitenkin murtautuu eläinklinikalle, jonka hoitajana toimii muuan Katherine Brewster (Claire Danes), jonka John tuntee lapsuudessaan. Kun sitten kaupunkiin ilmestyy uusi, entistä vaarallisempi T-X -terminaattori (Kristanna Loken) sekä Connorin ja Brewsterin avuksi T-101 -terminaattori (Arnold Schwarzenegger), tietää se ihmiskunnan kohtalon olevan jälleen kerran vaakalaudalla, mutta onnistuvatko Connor, Brewster ja T-101 estämään Skynetin sähköisen vallankaappauksen...

Muistan, kuinka aikoinaan olin hyvin skeptinen tämän elokuvan suhteen, mutta kävin tämän kuitenkin katsomassa ja elokuva saattaa muuten hyvinkin olla viimeinen elokuva, jonka kävin katsomassa Iso-Hannussa Raumalla vielä asuessani (pari elokuvaa olen käynyt kyllä katsomassa muuttoni jälkeenkin), joten siinä mielessä tämäkin elokuva on osa omaa elokuvahistoriaani... tai jotain. Eihän tämä kuitenkaan alkuperäisten Terminaattorien tasolle päässyt, ei edes nykymakuni mukaan, mutta oli Terminator 3: Koneiden kapina sen verran kelvollista kamaa, että tämän pystyi ihan vaivatta katsomaan.

Tarinan aluksi Johnin kertojanääni kertoo hänen nykykuulumisistaan ja pian ollaankin jo eläinklinikalla, jossa hän lopulta tapaa Brewsterin sekä terminaattorit. Toisin sanoen turhia ei jäädä odottelemaan, vaan toiminnan makuun päästään ihan kiitettävän nopeasti. Kuitenkaan ei tämä toimintapuoli ole ihan yhtä viihdyttävää kuin aiemmissa osissa, vaan takaa-ajoissakin luotetaan enemmän näyttävien räjähdysten voimaan kuin kunnon tyylikkyyteen. Ei sillä, etteikö takaa-ajoissa olisi aina omat viehätyksensä, niin tässäkin, mutta ei mitenkään erityisen ennennäkemätöntä tai upeaa, vaikka takaa-ajovälineet eivät sieltä tavallisimmissa päässä koskaan ole. Elokuvassa olikin vähän sellaisen tusinatoiminnan makua, mutta kun mukana on Terminaattori, niin kyllä tätä hieman enemmän jaksoi sen ansiosta katsoa. Mitä tulee sitten tarinaan, niin kyllähän siinä jonkin verran oli toiston makua, kun jälleen kerran paetaan terminaattoria samalla kun mennään kohti jotakin, jossa voitaisiin sitten pelastaa jälleen kerran maailma. Se jäi minulle vähän epäselväksi, että jos ensimmäisessä osasas oli T-101 -termnaattori, toisessa siitä kehittyneempi malliT-800, niin miksi nyt oltiin palattu siihen ensimmäisen osan malliin? Tarinan varrelle kuitenkin mahtui jonkin verran pieniä yllätyksiä (esim. kenen kautta T-101 palasi menneisyyteen), mutta se suurin ja paras yllätys koettiin elokuvan lopussa ja pelkästään loppuratkaisun takia piti nostaa elokuvan pisteitä puolen pisteen verran. Kaikki kun oli antanut ymmärtää elokuvan päättyvän tutuin kuvioin, mutta sitten matto vähän niin kuin vedetään jalkojen alta ja teki sen vielä todella tyydyttävästi. Muistan, kuinka onneissani minä olin elokuvan lopusta, kun lähdin pois Iso-Hannusta tämän nähtyäni; toki pidän siitä vieläkin.

Arnold Schwarzenegger oli oma kankea itsensä, mutta silti häntä oli jokseenkin kiva katsoa. T-X:ää näytellyt Kristanna Loken ei sinänsä ollut huono ollenkaan, mutta välillä ärsytti se, että T-X esitettin sellaiseksi yli-ihmis... no, ylikyborgiksi, jolle mikään ei ole mahdotonta. Nick Stahl oli sinänsä ihan sopiva John Connoriksi, vaikka enpä olisi pistänyt pahakseni, jos Furlong olisi jatkanut roolissaan. Claire Danes Brewsterina puolestaan ei liiemmin häikäissyt, mutta kyllä hänkin siinä sivussa meni, vaikka vähän yksiulotteiseksi hahmo tahtoikin jäädä. Mukana menossa: M. C. Gainey (Lost).

Pisteitä: 3,5/5

PS. Minulla on niin paljon elokuvia jonossa, että olin päättänyt jättää tulevan vuodenvaihteen alennusmyynnit kokonaan väliin, mutta eilen sain sitten tietää, että Arimanista, josta tämänkin elokuvan viime tammikuussa ostin, on taas 10% alkuperäisestä hinnasta pois joka viikko -kampanja käynnissä ja siellä viimeisten viikkojen alennukset on jo sitä luokkaa, että pakkohan sitä on taas siihen osallistua. Että se siitä alennusmyyntiboikotista.

PS2. Sain alkuvuodesta ilmaiseksi (en muuten sitä olisi vieläkään hommannut) Terminator - Haukotuksen, jonka olen jo arvostellut, joten katsonpa sen sitten tänään, joten huomenna ei ole tulossa arvostelua, vaan seuraavat arvostelut on luvassa vasta maanantaina.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Project 1001, osa 136/1001: Terminaattori 2: tuomion päivä

Alkuperäinen nimi: Terminator 2: Jugdment Day
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron, William Wisher Jr.
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Linda Hamilton, Edward Furlong
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1991

Kesto: 147 min
 

- My mission is to protect you.
- Yeah? Who sent you?
- You did. 35 years from now you reprogrammed me to be your protector here – in this time.

Noin kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun tulevaisuudesta tullut terminaattori (Arnold Schwarzenegger) yritti tappaa Sarah Connorin (Linda Hamilton) ja nyt Connor on suljettu mielisairaalaan. Hänen poikansa John (Edward Furlong) puolestaan on sijoitettu uuteen kotiin. Eräänä yönä edellisen terminaattorin päivitetympi versio T-800 ilmestyy tyhjästä ja ottaa suunnan kohti John Connoria, mutta niin tekee myös toinen terminaattori, poliisiksi tekeytyvä vieläkin kehittyneempi malli T-1000 (Robert Patrick), mutta kumpi heistä (vai pitäisikö sanoa niistä) löytääkään Johnin ja mitä he hänestä tahtovat?

Nyt tähän alkuun pitää heti todeta, että eilen ei ollut aikaa kirjoitella tätä ruokatunnilla, mutta vaikka olin päättänyt tehdä sen kotona myöhemmin, niin illalla olin niin väsynyt, etten jaksanut kirjoittaa tätä puhumattakaan, että olisin jaksanut mitään elokuvaakaan katsoa; eli väsymyksen on täytynyt olla melkoinen suuri. No joo, se siitä ja palataan itse elokuvaan.

EIIIIIIIHH! Tätä ne kaikki pahat uneni tiesivät. Yksi suurimmista peloistani on käynyt viimein toteen. Olen odottanut pelolla sitä päivää, kun tietyt lapsuuden/nuoruuden elokuvat (tämä siis mukaan lukien) eivät enää tunnukaan niin kovilta kuin silloin ennen ja nyt se päivä on koittanut. Olkoonkin, että katsoin tämän elokuvan ohjaajan version, joka sisälsi pari turhaa kohtausta, mutta ei tämä muutenkaan iskenyt ihan niin lujaa kuin olisi saanut, vaan pieniä heikkouksia oli myös sen alkuperäisen version tarjonnassakin. Ei, ei Terminaattori 2: tuomion päivä huono elokuva ollut siltikään, ei suinkaan, mutta se paras terä elokuvasta on johonkin kadonnut näiden vuosien aikana.

Nyt elokuva käyntiin heti kunnolla eli toiminnallisia osuuksia ei tarvinnut juurikaan odotella. Nopeasti käytiin tutustumassa Sarahin ja Johnin nykyisiin elämänvaiheisiin, joissa sitä toimintaa ei niin paljon ollut, mutta toki katsojalle piti vähän näyttää, että mistä tilanteista lähdetään liikkeelle ja eihän sitä voi kieltää: Sarahin ensimmäinen kohtaus oli aika macho! Kun sitten terminaattorit (ja John) ensimmäisen kerran kohtaavat, niin sitten toiminta pääsee kuitenkin vasta ihan tosissaan alkamaan ja kestääkin elokuvan loppuun asti lähes taukoamattomana tai jos ei ihan, niin koko ajan oltiin kuitenkin valmistautumassa toiminnallisempaan osuuteen. Ongelma vain oli, että vaikka toiminta olikin ihan näyttävää ja viihdyttävää, se ei ollut kuitenkaan pitkään aikaan mitään ennennäkemättömän hienoa (toisin kuin etukäteen olin muistellut), vaikka sisälsikin esimerkiksi ihan kivoja takaa-ajoja. Elokuvan selvästi parhaimmat toimintahetket koettiinkin vasta elokuvan loppuhetkillä alkaen siitä, kun John ja kumppanit murtautuvat Cyberdyneen ja tämä nautittavin osuus kestikin aina elokuvan loppuun asti ja elokuvaa olikin silloin todellinen ilo katsoa. Ennen Cyberdynea elokuvaa ja sen toimintakohtauksia oli kyllä ihan kiva katsoa (ne pakolliset lähentymishetketkin Johnin ja T-800:n välillä jäivät sen verran vähiksi, että nekin sieti), mutta en vain saanut elokuvasta enää niin suurta elämystä mitä sain joskus nuorempana, vaikka erikoistehosteita oli paljon käytetty ja ne näyttivät oikein hyviltä. Hyvä elokuva silti ja loppu jälleen kerran loisto.

Mitä tulee sitten lisättyihin kohtauksiin, niin ainakin yritin olla antamatta niiden liikaa vaikuttaa arvosteluun ja luulen, että onnistuinkin siinä kohtuu hyvin. Näistä kohtauksista pidin (nimet omia) ”Max-koiraa”, Dysonin (Joe Morton) perhekohtausta ja Kyle-kohtausta (Michael Biehn Kylena) sellaisina, jotka olisivatkin jäädä kokonaan pois, mutta ne muut olivatkin sitten mielestäni vähintäänkin siedettäviä; en elokuvan alkaessa tiennyt, mitä elokuvaan oli lisätty, mutta tuosta Kyle-kohtauksesta se vain paistoi kunnolla läpi.

Arnold Schwarzenegger oli saanut selvästi lisää repliikkejä – no, roolihahmo olikin saman kyborgin päivitetty versio – sitten ensimmäisen elokuvan, eikä se nyt niin huono asia kokonaan ollut, mutta kyllä se ensimmäisen osan vähäsanaisuus sopi Terminattorin hahmoon paremmin. Tämä elokuva on syynä siihen, miksi pidän Linda Hamiltonin esittämää Sarah Connoria yhtenä parhaimmista toimintasankarittarista koskaan, sillä Hamilton on saanut Sarahiin juuri sellaista machomaisuutta, että häntä oli oikein ilo katsoa. Taisin sanoa tämän silloin katsoessani Salaisia kansioita, että en ollut kiinnittänyt Robert Patrickiin mitään huomiota ennen kuin hän ilmestyi kyseiseen sarjaan ja sitten kun sen jälkeen näin tämän elokuvan, niin hämmästyin, että en ollut silleen Patrickiin kiinnittänyt huomiota (toistanpas nyt itseäni) aiemmilla katselukerroilla; Patrick kun on minulle nimenomaan ”se tyyppi, joka tuli Duchovnyn tilalle Salaisiin kansioihin”. Elokuvan alkaessa vasta tajusin, että John Connorin esittäjä Edward Furlong on sama, joka oli American History X:ssä (tosin tunnistin nimestä, en kasvoista), vaikka kyseisen elokuvan olen nähnyt vain kerran ja sekin melkein sen ilmestymisen aikoihin. Mukana menossa: Joe Morton (Eureka).

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Project 1001, osa 135/1001: Terminator - Tuhoaja

Alkuperäinen nimi: The Terminator
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron, Gale Anne Hurd
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Biehn, Linda Hamilton
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984

Kesto: 103 min

- Look... I am not stupid, you know. They cannot make things like that yet.
- Not yet. Not for about 40 years.

On vuosi 1984. Jostain ilmestyy kadulle lihaksikas ja alaston kyborgi T-101 (Arnold Schwarzenegger), joka ensitöikseen varastaa brutaalilla tavallaan itselleen vaatteet muutamalta kapinateiniltä. Hetken kuluttua muualle ilmestyy mies, Kyle Reese (Michael Biehn), joka joutuu heti alkajaisiksi poliisin jahtaamaksi, mutta pääsee kuitenkin pakoon. Kyborgi suuntaa kulkunsa asekauppaan ja sen jälkeen lähtee tappamaan Sarah Connor -nimisiä henkilöitä, mikä kantautuu myös yhden Sarah Connorin (Linda Hamilton) tietoon uutisten välityksellä, mutta myös Reese on kiinnostunut Connorista, mutta miksi?

Kuukauden WANHAna katsellaan tässä kuussa ei vain yhtä, vaan peräti kaksi elokuvaa, ja tämä on niistä ensimmäinen ja jos sanon, että tämäkin tuli vuoroon juuri nyt siksi, että katsomattomien dvd:iden listalla seuraavana olisi vuorossa Terminator 3: Koneiden kapina, niin ei liene järin vaikeaa arvata, mikä se toinen kuukauden WANHA tulee olemaan. Näin sivumennen mainittakoon, että tuota esittelytekstiä oli kovin vaikea kirjoittaa siksi, että elokuvan juoni on suurimmalle osalle hyvinkin tuttu, mutta silti pidin kiinni siitä, että kerron vain jonkin verran elokuvan alusta tuossa kappaleessa, enkä koko juonta. Mitä tulee itse elokuvaan ja Terminaattoreihin yleensä, niin minulle henkilökohtaisesti Terminaattori 2: Tuomiopäivä on ollut näistä kahdesta ensimmäisestä se nuoruudessa selvästi kovempi elokuva (niistä lopuista ei voi sitten puhuakaan samana päivänä) ja itse asiassa kyseisen elokuvan näinkin ainakin kerran ennen tätä; niinpä minulle tuli aikoinaan suurena yllätyksenä, että Schwarzenegger oli tässä elokuvassa siinä pahiksen roolissa, mutta kyllä siihenkin ajan myötä tottui. Ei sillä, että Terminator – Tuhoaja olisi ollut oikein mallikas toimintaelokuva, mutta ihan huipputapaus tämä ei kaikesta huolimatta ollut.

Syy siihen, ettei elokuva saanut minulta täysiä pisteitä, johtui elokuvan alusta, joka oli suoraan sanoen aikalailla nössö. Ei, ei toiminnan tarvitse alkaa heti elokuvan alkaessa, mutta nyt siihen alkuun ei oltu saatu ladattua mitään sellaista aidosti mukaansatempaavaa. Okei, Schwarzenegger-kohtaukset olivat kyllä ihan hyviä, mutta muuten en jaksanut hirveästi innostua. Kaikki alun Reese- ja Connor-kohtaukset jättivät siis paljon toivomisen varaa. Lisäksi myönnän suoraan, että nämä 80-luvun teinien ulkonäkö ärsytti toden teolla ja kun napisemisen makuun päästiin, niin sanotaan sekin vielä, että ne tulevaisuuskohtausten masiinat eivät kovin aidoilta nykykatsojan silmiin vaikuttaneet, mutta tämä oli lähinnä kosmeettinen haitta, enkä siitä niin paljon välittänyt. Kuitenkin sitten kun Connor, Reese ja terminaattori T-101 viimein saatiin samaan kuvaan, elokuva lähti vyörymään toden teolla liikkeelle ja tämä vyöry kesti oikeastaan koko elokuvan loppuun asti. Toimintaa riitti siis lähes koko ajan ja se oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä oikein hyvännäköistäkin ja siten viihdyttävää. Väliin kyllä mahtui vähän herkempiäkin kohtauksia, mutta sitten niilläkin oli oma merkityksensä elokuvan kokonaisuudessa, eivätkä ne kestäneet liian kauan, joten sikäli oikeuttivat kyllä paikkansa. Muistan kyllä ensimmäisellä katselukerralla, kuinka hämmästynyt olinkaan siitä, kuka lopulta osoittautui John Connorin isäksi; tuolloin elokuvaa katsoessa ei ollut tullut edes mieleen se mahdollisuus, joten jos elokuvaa ei ole onnistunut vielä näkemään, niin saattaa jopa yllättyä vähäsen (Johnin isä kai mainitaan Terminaattori 2:ssa (korjatkaa toki, jos olen väärässä), mutta silloin aiemmin katseltuna siihen ei osannut oikein kiinnittää huomiota). Loppuratkaisu oli varsin onnistunut ja jotenkin on aina tuntunut siltä, että vaikka Reesen kohdalla olisi toivonutkin toisenlaista loppua, niin tämä oli ainoa oikea ratkaisu, mutta tähän ajatteluun on luultavasti vaikuttanut myös jatko-osien olemassaolo. En osaa oikein selittää miksi, mutta jos minun pitäisi listata suosikkini elokuvien loppukohtauksista, niin tämän elokuvan loppukohtaus nousisi luultavasti ensimmäisten joukossa mieleen. Olen nimittäin aina pitänyt siitä todella paljon.

Linda Hamiltonissa on samaa vikaa kuin monissa muissa elokuvan nuoremmissa näyttelijöistä ja siten hänen lookkinsa on varsin kasari ja nimenomaan alussa hänkin ärsytti vähäsen. Kun sitten nähdään pelkäävä Sarah ja myöhemmin vähän karaistunut Sarah, niin hänkin näytti jo vähän paremmalta. Arnold Schwarzenegger taas oli oma iloinen ja osaava näyttelijä itsensä ja olihan hänen suoritustaan kiva katsoa, vaikka eipä hänen näyttelijätaidoillaan kovin suuria palkintoja pokata, mutta cooliuspisteet hän kyllä vie kotiin mennen tullen. Michael Biehn oli ihan ok Kyle Reesenä, mutta ei mitenkään ilmiömäinen. Mukana menossa: Lance Henriksen ja Bill Paxton.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Omistamani version (Special Edition) ekstroista löytyy tieto siitä, että maailman kuuluisimman sitaatin piti alunperin kuulua "I'll come back" ja muistaakseni siitä on todistuksena otoksiakin.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Olen utelias - keltainen

Alkuperäinen nimi: Jag är nyfiken – en film i gult
Ohjaus: Victor Sjöman
Käsikirjoitus: Vilgot Sjöman
Pääosissa: Lena Nyman, Vilgot Sjöman, Börje Ahlstedt
Valmistusmaa: Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 1967

Kesto: 121 min

- On Ruotsissakin diktatuuria. Pullo viskiä maksaa 50 kruunua. On sekin vähän diktatuurista.

Lena (Lena Nyman) on teatteriopiskelija, joka tekee muutakin kuin vain elokuvaa ohjaaja Vilgot Sjömanin (Vilgot Sjöman) kanssa. Lena on myös tavattoman utelias ja hän kerääkin tietoa lähestulkoon kaikesta, mistä hän vain voi. Eräänä päivänä hän tapaa isänsä (Peter Lindgren) puodissa Börjen (Börje Ahlstedt), jonka kanssa hän aloittaa intohimoisen suhteen, mutta mihin kaikki päättyykään, kun Lena on täysin sinut itsensä kanssa eikä valehtele mistään tekemisistään, kun taas Börje ei suostu paljastamaan ihan kaikkea...

No huh huh, mikä elokuva. En oikeasti tiedä, miten suhtautuisin kaikkeen näkemääni tässä Finnkinon klassikkosarjan elokuvassa, jota menin katsomaan lähinnä sillä perusteella, etten ruotsalaisista elokuvista tiedä juurikaan mitään ja teki mieli tutustua vähän senkin maan elokuvahistoriaan. Tämä elokuvahan on toinen osa Sjömanin Olen utelias -teoksesta, joista toisen väri on – yllätys yllätys – sininen ja jollain tavalla nämä elokuvat liittyvät toisiinsa, mutta en ole täysin varma, että miten. Itsellä valehtelematta fiilikset elokuvaa kohtaan heittelivät, jos ei nyt ihan laidasta laitaan, niin pistemäärän 1-3 pisteen välillä ja lopulta Olen utelias – keltainen sijoittui lähelle tuon asteikon huippua.

Elokuva kuuluu kuulemma Ruotsin kiistellyimpiin ja suoraan sanoen en ihmettele asiaa lainkaan. Elokuva on jollain tavalla metaelokuva, jossa sen päätarinan ympärille ja keskelle on laitettu elokuvan tekijöiden kommentteja kuvatusta materiaalista, joka siis on sitä päätarinaa, eikä tässä vielä kaikki. Nimittäin yhdessä vaiheessa elokuva keskittyy (lyhyeksi ajaksi) esittelemään kuvausporukan katsojille, mikä on vähintäänkin hämmentävää ja mukaan on saatu myöskin (ilmeisesti) kuvitteellisia kilpailuja – sitä luulisi, että ei elokuvassa nyt oikeita kilpailuja voi olla, mutta kukapa noista ruotsalaisista koskaan tietää? - sekä sensuurilautakunnan kokoontumisen käsittelemään Lenan sanomisia. Itse elokuva alkaa elokuvan kertoessa elokuvasta olevan tosiaan kaksi versiota ja tämän jälkeen hetken näytetään Victoria ja Lenaa. Pian alun jälkeen jumiudutaan varmaan vartiksi haastattelemaan ihmisiä liittyen luokkayhteiskunnan olemassaoloon ja minä oikeasti hetken ajattelin, että onko elokuva sittenkin jonkinnäköinen dokumentti. Nämä haastattelut jatkuvat myös myöhemmin elokuvassa ja onpahan haastateltavana myös Martin Luther King (tosin en ole varma, oliko kyseessä vain arkistomateriaali) sekä itse Olof Palme. Sitten Lena ja ystävänsä tuntuvat olevan hyvin poliittisia, mutta suoraan sanoen minä en oikein ottanut selvää, että millä puolella he olivat; Lenalla oli kyllä Francon taulu seinällä, mutta sitten taas Lena pyöri lentoasemalla kyselemässä ihmisiltä, miten näiden moraali on sallinut heidän matkustaa lomailumielessä Francon diktatuurisesti hallitsemaan Espanjaan. Kuin tässäkään ei olisi vielä tarpeeksi, niin elokuva sisältää myös paljon alastomuutta ja etenkin Lenan paljaita tissejä varsinkin hänen viettäessä aikaa maalla, jossa hän joogaili, teki syömisharjoituksia ja jopa ammuskeli tissit paljaana. Karvakolmiokin kyllä vilahti useaan otteeseen. Ehkä elokuvan älyttömimmässä seksikohdassa Lena menee sisälle taloon asettuen ihan selvästi Börjen pantavaksi, mutta heti kun Börje aloittaa panemisen (sitä se nimenomaan oli eikä mikään kauniimpi synonyymi kuvaa aktia paremmin), Lena aloittaa hirveän riidan Börjen salaamista asioista. Joten vielä kerran sanottakoon: En oikeasti ihmettele, miksi elokuva on niinkin kiistelty kuin mitä se ilmeisesti on ollut.

Pitkään tosiaan mietiskelin antavani elokuvalle hädin tuskin sitä yhtä pistettä, mutta vaikka elokuvan tapahtumat olivatkin yksi iso kattilallinen sekametelisoppaa, niin samalla huomasin seuraavani elokuvaa hyvin huvittuneena, vaikka en voikaan sanoa, että elokuva olisi ollut varsinaisesti tahallisesti tai edes tahattomasti koominen, mutta minua se jotenkin vain huvitti. Samalla kuitenkin olin jokseenkin kiinnostunut Lenan ja Börjen yhteisestä taipaleesta, mitä tuli nimenomaan tähän elokuvassa kuvattuun elokuvaan. Sitten taas kuvatun elokuvan ulkopuoliset tapahtumat eivät tehneet juurikaan vaikutusta; vaikka yleensä tykkäänkin metajutuista, niin tähän elokuvaan ne eivät jostain syystä istuneet. Kuitenkin elokuva jätti minuun halun nähdä myös elokuvan toisen puolen eli Olen utelias – sinisen, joten ei se nyt niin huono sitten voinut ollut. Hyvin ristiriitaiset fiilikset minulle kuitenkin elokuvasta jäi.

Näyttelijöistä ei sinänsä saanut mitään tolkkua, kun tavallaan he näyttelivät jonkinlaista versiota itsestään. Siten en pystynytkään tekemään hirveästi eroa esimerkiksi Lena Nymaniin hänen ollessa elokuvan elokuvakameran (hitto tämä metailu on hankalaa) edessä tai sen takana ja vähän sama koski myös Börje Ahlstedtia. Palmen ja Martin Luther Kingin lisäksi ruudun edessä piipahti myös joku neuvostoliittolainen runoilija Yevgeny Yevtushenko sekä joku ruotsalainen uutisankkuri omina itsenään.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Mulla ei ole muuten mitään hajua, milloin ja mitä menen seuraavan kerran katsomaan Finnkinoon (tai muihinkaan elokuvateattereihin). Hyvin hämmentävä tilanne. Pari ehdokasta (kuten Hereafter) kyllä on, mutta nekin tuntuivat trailereiden perusteella sellaisilta, että saatan mennä katsomaan, jos ei mitään muutakaan kiinnostavaa lähiaikoina ole menossa.

PS2. Tuskinpa Finnkinon edustajia tätä lukee (tai mistä sitä tietää), mutta koska tämä oli nyt viimeinen klassikkosarjan elokuva, jonka kävin/käyn katsomassa, niin haluan kuitenkin Finnkinoa (ja Pirkanmaan elokuvakeskusta), että järjestivät mahdollisuuden päästä näkemään näitä klassikoita jopa täällä elokuvalevityksen kehitysmaassa Porissa. Joten: ISO KIITOS! Vaikka menestys ainakaan täällä Porissa ei kummoinen ollutkaan, niin toivon mukaan näitä nähtäisiin myös tulevaisuudessa.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Mr. Nobody

Alkuperäinen nimi: Mr. Nobody
Ohjaus: Jaco Van Dormael
Käsikirjoitus: Jaco Van Dormael
Pääosissa: Jared Leto, Sarah Polley, Diane Kruger
Valmistusmaa: Kanada, Ranska, Belgia, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 141 min

- Everything you say is contradictory. You can't have been in one place and another at the same time. Of all those lives, which one is the right one?
- Each of these lives is the right one! Every path is the right path. Everything could have been everything else and it will have just as much meaning.

Nemo Nobody (Jared Leto) on 118-vuotias ja maailman viimeinen kuolevainen ihminen, joten kehittyneet kuolemattomat ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita Nemosta ja hänen viimeisiä hetkiään näytetään television välityksellä kaikelle kansalle. Nämä kuolemattomat haluavat saada selville Nemon menneisyyden ja Nemo kertookin heille siitä, mutta Nemo kertoo lukuisista poluista, mihin hänen elämänsä olisivat voineet johtaa, mutta mikä näistä elämänpoluista todella tapahtui vai tapahtuivatko ne kaikki...

En tiennyt tästä elokuvasta mitään ennen kuin näin (positiivisen) arvostelun Ylen Tähtihetkessä ja tarinan kiehtova omintakeisuus tuli siinä arvostelussa niin hyvin ilmi, että elokuva nousi heti syksyn halutuimpien elokuvakokemusten joukkoon. Kopioita oli liikkeellä kuitenkin vain pari (muistaakseni), joten ajattelin, että Poriin tämä ei tule kuitenkaan ja liikkuessani esityskaupungeissa (eli Helsingissä ja Tampereella) joko aikataulut tai kanssakatsojien toiveet eivät käyneet yksiin, joten ajattelin jo, että joudun odottamaan joko dvd-julkaisua tai elokuvan esittämistä Kinokellarissa, mikä olisi tiennyt vain yhtä esitystä tälle elokuvalle. Niinpä voitte uskoa iloni ja hämmästykseni viime viikolla, kun bongasin tiedon siitä, että elokuva tulee kuin tuleekin Poriin ja vielä normaalilevitykseen ja olihan tämä käytävä katsomassa heti kun liikenin ja se päivä koitti sitten eilen. Mr. Nobody vastasikin aikalailla odotuksia ollen varsin hyvä olematta kuitenkaan erinomainen.

Parhaiten elokuvaa kuvaisi kuitenkin adjektiivi mielenkiintoinen, sillä sitä se totisesti oli. Siitä tuli mielenkiintoinen, kun kuulin siitä, se oli mielenkiintoinen, kun katsoin sitä ja se tulee olemaan mielenkiintoinen, kun katson elokuvan seuraavan kerran ja uskokaa pois, seuraavia katsomiskertoja tulee! Tarinaa siis seurasi varsin suurella mielenkiinnolla, mutta ihan niin täysin elokuva ei imaissut mukaansa kuin uskon sillä voineen olla mahdollista, joten ihan täysiin pisteisiin tämä ei nyt yltänyt, mutta siitä huolimatta erittäin hieno elokuva oli kyseessä. Jokainen meistä on varmaan jossain vaiheessa kysynyt itseltään, että entä jos olisikin tehnyt jossain tilanteessa jotenkin toisin ja missähän sitä nyt olisi, ja tällä teemalla leikitellään oikein sulavasti. Toisin sanoen tarinalankoja seurataan rinnakkain ja välillä ne tuntuvat sekoittuvan ja risteävän keskenään, mutta siitä huolimatta paketti pysyy varsin mallikkaasti kasassa. Väliin on sitten otettu sitten näennäisesti irrallisilta vaikuttavia tietoiskuja ja onpahan mukana yksi ihan mielenkiintoinen(!), vaikkakin absurdi, teoria ihmisten syntymisessäkin. Elokuvassa ei selitellä liiaksi mitään, vaan annetaan katsojan tehdä kaikki johtopäätökset itse, mikä sopi kuin nakutettu tähän elokuvaan ja kerrontatapaan. Niinpä jokaisella elokuvan nähneellä saattaa olla oma näkemyksensä siitä, mikä olikaan se oikeasti tapahtunut polku vai oliko yksikään. Itse tosin en varsinaisesti tullut mihinkään lopputulokseen sen oikean elämänpolun suhteen, mutta oli minullakin oma suosikkini niiden joukossa. Elokuva kesti lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, mutta aika ei todellakaan käynyt pitkäksi sen parissa. Loppuratkaisu sopi sinänsä ihan hyvin tarinaan, mutta kaiken nähdyn jälkeenkin se ehkä sittenkin meni vähän yli jo minustakin. Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen voisi tosiaan odottaa jopa täysiä pisteitä, mutta sen parhaan imun puuttuessa ne jäivät nyt saamatta (pienistä asioista oli loppujen lopuksi kyse), vaikka erittäin mielenkiintoinen(!) ja jokseenkin ihastuttava elokuva olikin kyseessä. Ei suoraviivaisen kerrontatavan ystäville.

Näyttelijät sinänsä eivät tehneet järin suurta vaikutusta, vaikka varsinkin Jared Leto kai ihan hyvä olikin. Näyttelijäsuorituksien tarkastelua häiritsi paljon juurikin se seikka, että erilaisia elämänlankoja oli niin paljon, että näyttelijät omissa rooleissaankin joutuivat esittämään monia eriluontoisia hahmoja, vaikka samoja hahmoja esittivätkin. Jos nyt joku pitäisi nostaa erikseen esille, niin ehkäpä Nemon isää näytellyt Rhys Ifans. Nemon ollessa teini-iässä (näyttelijänä Toby Regbo) hänen äitiään näytellyt Natasha Little näytti hyvin tutulta, mutta en saanut oikein päähäni, keneltä hän näytti.

Pisteitä: 4/5

PS. Meinasi unohtua sanoa, että elokuvassa oli oikein pirteät ja mukavat musiikkivalinnat.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Family man - perhe on paras

Alkuperäinen nimi: The Family Man
Ohjaus: Brett Ratner
Käsikirjoitus: David Diamond, David Weissman
Pääosissa: Nicolas Cage, Téa Leoni, Don Cheadle
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 120 min

- How can you do that?
- What?
- Look at me like you haven't seen me every day for the last 13 years.

Jack Campbell (Nicolas Cage) on menestyvä liikemies, joka nauttii sinkkuudestaan, ja jonka mielestä hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee. Jouluaattoiltana hän kohtaa kaupassa Cashin (Don  Cheadle), joka ei saa vaihdettua voittokuponkiaan rahaksi ja Campbell lupautuu maksamaan suurimman osan voittosummasta. Osoittautuukin, että Cash toimiikin ylempien voimien palveluksessa ja Jack pääseekin näkemään, millaista hänen elämänsä olisi, jos hän ei olisi jättänyt hänen nuoruuden rakastettuaan Katea (Téa Leoni) lentokentällä, mutta sopeutuminen ottaa oman aikansa...

Olen aina jotenkin tykännyt näistä vaihtoehtotodellisuuden kuvauksista, varsinkin jos siellä seikkaileva joutuu sinne jokseenkin vastentahtoisesti, joten ei sinänsä ihme, että olen pitänyt tästäkin elokuvasta sen verran, että elokuva onkin tullut katsottua useampaan kertaan television välityksellä. On siitä kuitenkin jo useampi vuosi, kun viimeksi olen katsonut tämän, joten sikälikin joitakin pieniä pätkiä olin ehtinyt jo unohtaakin tästä, mutta suurin osa tapahtumista oli silti edelleen muistista, mikä ei kyllä haitannut, sillä vaikka Family man - perhe on paras ei olekaan lähellekään mestariteoksen veroinen, niin varsin viihdyttävä elokuva kuitenkin.

Okei, tapahtumat, joiden kautta Jack heivataan vaihtoehtotodellisuuteensa, olivat vähän väkinäisen oloisia ja lisäksi täynnä kysymysmerkkejä, mutta muuten elokuvaa pystyi ihan mielenkiinnolla seuraamaan. En muistanut, kuinka paljon Jack yrittää ottaa osaa ns. entisen elämän ihmisiin, mutta alussa käytiin ihan kivasti läpi näitä henkilöitä, joiden arvasin/muistin osuvan toisessa todellisuudessa Jackin tielle (oli kyllä ainakin yksi sellainen, jota en muistanut). Parasta elokuvassa oli tietenkin Jackin sopeutuminen uuteen perheeseensä, mikä ei sitten käynytkään ihan tuosta vaan, joten hauskoja tilanteita pääsi syntymään tämän tästä. Elokuva ei ollut kuitenkaan vain hauska, vaan se sisälsi myös paljon koskettavia hetkiä Jackin ja Katen kesken ja vaikka kaikki nuo hetket eivät päättyneetkään ihan parhain päin, niin niissä tuntui olevan jotain niin aitoa, että meikäläinen ainakin niistä piti. Kun sitten oli se hetki, kun Jackin aika alkoi käydä vähiin ja hän jätti hiljaisia jäähyväisiä perheelleen, niin jok'ikinen kerta olen toivonut, että muistaisin lopun väärin ja aamulla Jack heräisikin samasta paikasta, mihin nukahtikin, eikä omasta todellisuudestaan, mutta eipä näin sitten käynytkään, mikä lisäsi loppun aika surullisen pohjavireen. Toki, Katen ja Jackin suhteen loppu jätettiin hivenen auki, mikä oli sinänsä ihan hyvää asia, mutta tapahtui mitä tapahtui, niin kaikki, mikä Jackilla oli siellä toisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan kävisi täsmälleen samoin kuin ennen ja vaikka kävisikin, niin siihen vaan menisi hyvin pitkä aika, mikä on vain surullista.

Tämä oli jo toinen elokuva viikon sisään, jossa esiintyy Téa Leoni, mikä sinänsä ei ole kovinkaan todennäköistä, kun hän on loppujen lopuksi esiintynyt verrattain harvassa elokuvassa (miettii vain sitä, kuinka paljon monilla muilla on niitä rooleja filmografiassaan yhtä pitkältä ajalta). No, oli miten oli, mutta Téa Leoni oli pääkaksikosta selvästi se parempi puolisko. Ei, en ole koskaan inhonnut Nicolas Cagea ja pidänkin hänestä aikalailla, vaikka ymmärränkin kritiikin hänen jokseenkin yksipuolista näyttelyään kohtaan, mutta tässä(kin) elokuvassa hän oli ihan hyvä, mutta kyllä Leoni oli vähällä varastaa koko show'n olemalla niin aidonoloinen roolissaan hieman hukassa olevan miehensä rinnalla elokuvan eri vaiheissa. Mukana menossa: Ken Leung (Lost) ja Joel McKinnon Miller (The Truman Show'n autotallivahti).

Pisteitä: 4/5

perjantai 10. joulukuuta 2010

Minority Report

Alkuperäinen nimi: Minority Report
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Scott Frank, Jon Cohen
Pääosissa: Tom Cruise, Colin Farrell, Max von Sydow
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002

Kesto: 141 min

- Why don't you cut the cute act, Danny boy, and tell me exactly what it is you're looking for?
- Flaws.
- There hasn't been a murder in 6 years. There's nothing wrong with the system, it is perfect.
- ...perfect. I agree. But if there's a flaw, it's human. It always is.

John Anderton (Tom Cruise) johtaa vuonna 2054 Washington D.C:ssä poliisiyksikköä Pre-Crimea, jonka tehtävänä on ennustaa kaikki kaupungissa tapahtuvat murhat etukäteen ja hän on systeemin vankkumaton kannattaja, eikä usko virheisiin, mutta vuosiin kaupungissa ei ollut tapahtunut murhan murhaa. Kongressi on lähiaikoina äänestämässä siitä, pitäisikö Pre-Crime ulottaa koko Yhdysvaltoihin ja niinpä FBI:n agentti Danny Witwer (Colin Farrell) lähetetäänkin yksikköön etsimään mahdollisia vikoja. Pian tämän jälkeen Anderton saa käsiinsä tiedon, että hän itse olisi tappamassa tuntemattomassa paikassa tuntemattoman miehen ja hänen täytyy juosta karkuun, mutta samalla yrittää selvittää, miksi ja kenet hän oikein aikoo tappaa.

Tämän elokuvan olen nähnyt ainakin pari kertaa aiemmin tai kenties kerran kokonaan ja toisella kerralla pieniä pätkiä, mutta silti en kovin hirveästi elokuvasta muistanut etukäteen; siitäkään en mene takuuseen, että olisin käynyt tämän elokuvateatterissa katsomassa, vaikka tämä on juuri sen tyyppinen elokuva, että olisin varmaan voinutkin käydä tämän katsomassa. Toisaalta tämä on taas näitä elokuvia, joista ei tahtoisi keksiä oikein mitään järkevää sanottavaa (tai sitten olen vain väsynyt), mutta jos nyt jotain yrittäisi kuitenkin. Joka tapauksessa Minority Report on pirun toimiva, mutta ei kuitenkaan ihan mestariteoksen veroinen.

Tarina alkaa erään sinänsä merkityksettömän murhan estämisellä ja tämän aikana tehdään hyvin tutuksi Pre-Crime -yksikön toimintaperiaate. Hetken päästä kuvioihin tulee sitten tämä Danny Witwer, jolle selitetään vielä enemmän yksiköstä ja vaikka olikin jokseenkin läpinäkyvää, että näillä haluttiin systeemi tehdä tutuksi nimenomaan katsojille, niin samalla selittäminen oli aika tarpeellista katsomisnautinnon takaamiseksi. Sitten alkupuolella annettiin paljon vihjeitä elokuvan myöhempiin tapauksiin ennen kuin itse päätarina, eli Andertonin pakomatka pääsi kunnolla alkamaan. Tämä pakomatka kaikkine käänteineen oli ehdottomasti elokuvan mielenkiintoisinta antia, vaikka välillä oltiinkin tekemässä Andertonista jonkin sortin yli-ihmistä. Tosiaan paljon olin unohtanutkin, mutta vähä vähältä joitakin asioita palautui muistiini, vaikka ei toki kaikki. Esimerkiksi olin muistellut elokuvan loppuvan hyvin pian sen jälkeen, kun Anderton kohtaa miehen, jonka hänen ennusteen mukaan pitäisi tappaa (ja senkin kohtauksen tapahtumat muistin väärin), mutta elokuva jatkui kuitenkin vielä hyvän tovin. Leo Crow'n (Mike Binder) kohdattua kohtalonsa ja Andertonin saadessa tuomion ajattelin hetken aikaa, että päätetäänpä elokuva aika tylysti päähenkilön osalta ja hetken ehdin jopa mietiskellä, että kas kun elokuvasta ei ole vielä tehty jatko-osaa, mutta selitys tulikin sitten pian ja elokuva kestikin vielä jonkin aikaan saattaen asiat ihan hyvällä tavalla päätökseen. Elokuva oli tosiaan aika pitkä, mutta aika ei tullut pitkäksi kuitenkaan missään vaiheessa.

Koska elokuva on kuitenkin Spielbergin ohjaama, niin tietenkin lavasteetkin ovat sen mukaiset eli toisin sanoen hyvinkin komeat, ainakin mitä tulee näihin ulkokuviin ja autoteihin. Ehkä joissakin paikoissa oli vähän vedetty mutkia suoriksi ja tehty ympäristöstä jo liiankin futuristinen, mutta noin pääosin olin kuitenkin tyytyväinen näkemääni. Kaikki ihme vempeleet ja pikkurobotit niin ikään oli mieleeni. Tiedättekö, minkä minä haluan? No sellaisen kätevän kosketusnäytön, millainen näillä poliiseilla oli siellä päämajassaan ja veikkaanpa, että elokuvien katseluun se soveltuisi kuin nakutettu. Yhdessä vaiheessa taustalla näkyi jokin vanhempi elokuva ja sen seinälle heijastustapa oli jotenkin luotaantyöntävän tuntuinen; miksi kukaan haluaisi katsoa sellaisesta hirvityksestä elokuvia?

Tom Cruise sai juosta tässäkin elokuvassa, mutta ikävä kyllä hänen juoksuaan ei sivuprofiilista näytetty ainakaan kovinkaan pitkään. Ihan hyvä valinta hän tämän elokuvan pääosaan kuitenkin oli ja oikein luonteva roolissaan. Olisihan periaatteessa Cruisen paikalla olla moni muukin, vaikka paikkansa hyvin lunastikin. Max von Sydow oli hänkin oma varma itsensä. Mukana menossa: Colin Farrell (yksi pääosissa olleista, mutta silti jäi vähän varjoon) ja Kathryn Morris (Todistettavasti syyllinen).

Pisteitä: 4/5

torstai 9. joulukuuta 2010

Hollywood - elokuvan päätepysäkki

Alkuperäinen nimi: Hollywood Ending
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Woody Allen, Téa Leoni, Treat Williams
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002

Kesto: 108 min

- We had sex.
- Yes, whe had sex. But we never talked.
- Sex is better than talk. Ask anybody in this bar. Talk is what you suffer through so you can get to sex.

Galaxie-elokuvayhtiö on tekemässä elokuvaa New Yorkista ja yksi elokuvan tuottajista Ellie (Téa Leoni) ehdottaa ohjaajaksi ex-miestään Val Waxmania (Woody Allen), joka on tehnyt menestyksekkäitä elokuvia vuosia sitten ja joka tuntee New Yorkin kuin omat taskunsa. Studion pomot, joista yksi, Hal (Treat Williams), on Ellien miesystävä, pitävät Valia neuroottisena, ailahtelevana ja siten epäsopivana vaihtoehtona ohjaajaksi, mutta suostuvat lopulta ja antavatpa hänelle aika vapaat kädet siihen. Val aloittaakin ohjaamisen, mutta mitä elokuvasta mahtaakaan tulla, kun hän ei saakaan toteuttaa omaa näkemystään elokuvasta, vaan hän joutuukin ohjaamaan sitä muiden näkövinkkelistä...

Jälleen yksi elokuva, josta kiinnostuin puhtaasti suomenkielisen nimen perusteella, vaikka siitä ei voinutkaan päätellä elokuvan tyylilajia (epäilin elokuvaa hetken jopa dokumentiksi). Klikattuani elokuvan nimeä eteeni avautui elokuvan kansilehti, joka näytti värikkyydessään virkistävältä. Kun sitten vielä huomasin elokuvan olevan Woody Allenin tuote, niin pitihän minun napata tämä mukaani, kun halvalla sai, vaikka eipä Allen varsinkaan ihmissuhde-elokuvillaan minua ole täysin vakuuttanut. Arvelinkin etukäteen elokuvan olevan suorastaan satiirinen kuvaus Hollywoodista ja jättävän Allenin suosikkiaiheen New Yorkin sivuun, mutta enpä minä ihan oikeassa sitten ollutkaan. Hyvä elokuva Hollywood – elokuvan päätepysäkki kuitenkin oli.

Elokuva kyllä sijoittuu Hollywood-maailmaan, mutta eipä se sitä kovin pisteliäästi käsittele, vaan onpahan vain yksi monista tarinoista Hollywoodin ihmemaasta, vaikka tapahtumat eli kuvaukset tapahtuivatkin New Yorkissa. Elokuva ei sortunut myöskään liiemmin New Yorkin ihannointiin niin kuin Allenilta voisi odottaa, vaan elokuvan keskiössä on tämä hieman omalaatuinen ohjaaja ja hänen moninaiset kommelluksensa ja kyllä, tämä ohjaaja oli kovin tutunoloinen hahmo. Ei sillä, elokuva oli itsessään varsin hauska ja hulvattomia tilanteita ja juonenkäänteitä sattui tämän tästä. Juuri kun sitä ehti ajatella, että elokuva ajautuu jonkinlaiseksi kolmiodraamailuksi, niin elokuva muuttaa suuntaansa vielä pöhkömmäksi tavalla, jonka Allen kyllä taitaa. Allenin hahmo on usein hänen elokuvissaan ollut hänen elokuviensa parhaimpia osia ja niin oli tässäkin ja kun Val Waxman oli elokuvan selkeä keskushenkilö, niin tuntui siltä kuin tällä kertaa Allenin hahmo olisi purrut tavallistakin paremmin. Hauskaa dialogia hän oli itselleen kirjoittanut jälleen kerran ja yhtenä hauskimmista dialogeista koettiin, kun Val ja Ellie käyvät ravintolassa syömässä ja puheenaihe vaihtuu lennosta työasioista heidän avioliittoonsa ja takaisin. Elokuva tarjosi sen verran absurdeja tilanteita, ettei siitä voinut varmuudella sanoa, miten se päättyisi, joten sikälikin se oli varsin kiinnostavaa seurattavaa, mutta vaikka kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa ja vaikka kaikki ei päättynytkään ihan niin kuin hetken aikaa näytti (tämä oli kyllä arvattavissa, mutta toteutustapa pysyi piilossa loppuun asti), niin silti jotenkin olisin kaivannut elokuvaan hieman purevamman lopun; nyt kaikki päätettiin ehkä vähän turhankin köykäisesti, mutta muuten elokuva oli siis vallan mainio.

Järin suuri yllätys ei varmaan ole, jos sanon Woody Allenin näytelleen jälleen kerran itseään ja en tiedä johtuiko asia siitä, että Allen on nostanut itseään tässä elokuvassa vielä enemmän esille kuin niissä muutamissa elokuvissa, joissa hänen olen nähnyt itseään näyteltävän, että tällä kertaa Allenin hahmo tuntui tavallistakin hauskemmalta. Muut näyttelijät sitten tahtoivatkin vähän jäädä Allenin varjoon, vaikka mukana oli muun muassa Téa Leoni, Debra Messing (Will & Grace) ja Tiffani Thiessen (Beverly Hills 90210). Niin ja olihan mukana myös Mark Webber, mutta ilmeisestikään hänellä ei ole mitään tekemistä sen F1-kuskin kanssa.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Vetovoiman lait

Alkuperäinen nimi: Laws of Attraction
Ohjaus: Peter Howitt
Käsikirjoitus: Aline Brosh McKenna, Robert Harling
Pääosissa: Pierce Brosnan, Julianne Moore, Frances Fisher
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004

Kesto: 86 min

- I don't believe in divorce.
- But you're a divorce lawyer!
- It's a job.

Audrey Woods (Julianne Moore) on avioerojuristi, joka työssään on nähnyt niin paljon epäonnistuneita parisuhteita, ettei hän usko enää avioliittoon seurustelusta nyt puhumattakaan. Erään edustamansa asiakkaan vastapuolen asianajajaksi ilmestyy hieman omalaatuisia tapoja käyttävä Daniel Rafferty (Pierce Brosnan), jota Audrey ei aluksi kykene sietämään, mutta pian hän huomaa, että hän on kiinni Danielissa tavalla, jota hän ei olisi voinut uskoakaan...

Minulla oli takavuosina huoneessani erään romanttisen komedian juliste (mistä lie Suosikista repäisty), mutta kyseistä elokuvaa en muistaakseni koskaan katsonut kokonaan, vaikka tilaisuuksia oli lukuisia, mutta myöhemmin en unohtanut vain elokuvaa, vaan myös sen nimen. Sitten näin tämän elokuvan olevan mukana siinä Arimanin vuodenvaihteen megakampanjassa (+10% pois alkuperäisestä hinnasta joka viikko) ja luulin löytäneeni tuon elokuvan. No, saadessani elokuvan kätösiini sitten tajusinkin, ettei kyseessä ollutkaan sama elokuva, vaan ihan jokin toinen. No, Luonnon lait (Forces of Nature, tähtinä Sandra Bullock ja Ben Affleck) tai Vetovoiman lait, eikö se ole melkein sama asia? Ai ei. No, vaikka en saanutkaan ihan sitä elokuvaa, mitä olin ajatellut, niin ihan kelvolliseksi romanttiseksi komediaksi tämä Vetovoiman lait kuitenkin osoittautui.

Okei, elokuva ei ollut missään nimessä omaperäinen, vaan aika tyypillinen romanttinen komedia tämä oli, eikä loppuratkaisunkaan osalta hirveästi yllättänyt, sillä kuinka monella tavalla voi päättyä elokuva, jonka ensimmäisessä dialogissa pääosassa oleva henkilö sanoo, ettei kaipaa elämäänsä kumppanina, vaan sinkkuna on kivempaa? AIVAN! Kuitenkin tarinassa oli sen verran potkua, että sitä ei ollut vain kiva seurata, vaan oikeasti huomasin välittäväni siitä, kuinka tärkeää olisi, että nämä kaksi saisivat lopussa toisensa. Tarinan varrelle mahtui lukuisia hauskoja yllätyksiä, jotka veivät elokuvaa oikein mukavasti eteenpäin ja kivasti vielä elokuvan loppuhetkillekin mahtui yksi mehevä yllätys. Huumori oli kaiken kaikkiaan varsin onnistunutta ja dialogi monissa paikoin ihan nokkelaa, mistä kiitos siitä, että päähenkilöt molemmat olivat (avioero)juristeja, jotka taistelivat aina toisiaan vastaan oikeussalissa. Kun sitten kaksikko alkoi viettää enemmän aikaa yhdessä, sitä jo ajatteli elokuvan kääntyvän kuvaamaan orastavan parisuhteen alkua, mutta pian tulikin ihan tervetullut käänne, joka erotti kaksikon vähäksi aikaa toisistaan, mutta sitten lopussa sain kaipaamani lopun, romantikkosielu sisimmissäni kun olen. Kokonaisuudessaan sellainen hyväntuulen romanttinen komedia. Elokuvan ekstroissa muuten oli vaihtoehtoinen lopetus ja onneksi sitä ei käytetty, se olisi mielestäni ollut huonompi.

Kiitos Mamma Mian! en ajattele Pierce Brosnania enää nimenomaan James Bondina, joten siksi häntä oli varsin helppoa katsella tällaisessa hömpämmässä roolissa, eikä hän suinkaan huono ollut. Julianne Moore oli kuitenkin kaksikosta selvästi se vahvempi osapuoli ja sopi rooliinsa kuin nakutettu ja oli kaiken lisäksi oikein nättikin, mitä ei ihan jokaisesta hänen roolihahmostaan paista läpi.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 7. joulukuuta 2010

Perhe on painajainen

Alkuperäinen nimi: Meet the Parents
Ohjaus: Jay Roach
Käsikirjoitus: Jim Herzfeld, John Hamburg
Pääosissa: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 103 min

- I had no idea you could milk a cat!
- Oh, you can milk just about anything with nipples.
- I have nipples, Greg, could you milk me?

Sairaanhoitajana toimiva Greg (Ben Stiller) on juuri kosimassa naisystäväänsä Pamia (Teri Polo), kun hän saa kuulla, että Pamin isä Jack (Robert De Niro) arvostaa sitä, että häneltä kysytään tyttären kättä. Niinpä kun Pamin siskon Debbyn (Nicole DeHuff) häät, jotka pidetään heidän vanhempiensa luona ja kun Pam ja Greg matkaavat viikoksi paikan päälle, Greg päättää kysyä Jackin hyväksyntää hänen ja Pamin liitolle, mutta Jack ei olekaan mikään perinteinen tytärtään suojeleva isukki; hän on paljon pahempi...

1001 elokuvaa -kirjan listassa on ollut monia vähän kyseenalaisia nimikkeitä ja niin objektiivisesti kuin yrittäisinkin asiaa katsoa, niin tämä on ollut niistä oudoimpia. Ei, tämä ei ollut minun omistamassani painoksessa (liekö siivottu pois suomalaisten nimikkeiden alta), mutta Leffatykin keskustelun perusteella sillä alkuperäisellä amerikkalaisella listalla tämä oli, mutta nyt viimeisestä painoksesta sekin on ilmeisesti pyyhitty pois. Perhe on painajainen nimittäin edustaa ainakin minun silmissäni hyvin perinteisen oloista appivanhempien kohtaamisesta kertovaa komediaa ja vaikka onkin ehkä hivenen tavallista häijympi tapaus, ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovinkaan erikoinen elokuva, joskaan ei kyllä varsinaisesti huonokaan.

Tarina oli sinänsä ihan mukiinmenevä ja paikoitellen ihan hauskakin, mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: kaikki tapahtumat on vedetty vähän turhankin överiksi. Okei, ei vävykokelaan tarvitse olla näissä komedioissa mikään täydellinen tyyppi, mutta jossain pitäisi mennä se raja, varsinkin jos kuitenkin päädytään siihen perinteisempään loppuratkaisuun. Nyt kaikki, mitä Greg teki tai sanoi, oli joko väärin tai tuomittu lopulta epäonnistumaan, eikä tällainen pidemmän päälle ollut oikein hyvä juttu elokuvan parissa viihtymisen kannalta. Kyllä, väliin mahtui ihan hauskojakin kommelluksia, mutta kun koko elokuva tuntui olevan yhtä kommellusten sarjaa, niin jossain vaiheessa huomasin pientä puutumista. Ne Gregin harvat onnistumisetkin olivat onnistuneita nimenomaan Gregin huijausyritysten ansiota ja sehän nyt oli täysin selvää, että huijaus tulisi paljastumaan kuitenkin jossain vaiheessa, joten hänelle osoitetuista kehuistakin meni vähän makua. Jack puolestaan oli vähän turhankin tiukkapipoinen ollakseen lähellekään uskottava hahmo. Elokuva ei siis naurattanut kuin paikoitellen tehden siitä ihan siedettävän katsottavan, mutta mielestäni elokuvan parhaat eli hauskimmat hetket koettiin ihan elokuvan loppuhetkillä sen jälkeen, kun Greg oli jo vähän niin kuin luovuttanut pelin. Loppuratkaisu tosiaan ei yllättänyt hirveästi, mutta onnistui siinä mielessä olemaan tavallista erilaisempi, että ihan viihdyttävä loppu oli. Elokuvan lopussa muuten oli selkeäksi havaittavissa viitteitä halukkuuteen tehdä jatko-osa, vaikka sellainen tulikin lopulta vasta neljä vuotta myöhemmin.

Robert De Niro ja Ben Stiller eivät kumpikaan tehneet oikein tavallista poikkeavia roolisuorituksia, vaan molemmat tekivät jokseenkin normisuorituksen siitäkin huolimatta, etten De Niroa ole tottunut näkemään komediarooleissa. Ben Stiller päästi välillä tuttuakin tutumman äkäpussinsa valloilleen ja tässähän ei ollut mitään uutta. De Niro puolestaan esitti komediallisemman version perus yrmeästä itsestään. Mukana menossa: Owen Wilson, James Rebhorn (Independence Day, The Game ym.) ja Blythe Danner (Will & Gracessa Willin äiti).

Pisteitä: 2,5/5

maanantai 6. joulukuuta 2010

Frendit - 9. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 9
Ohjaus: Kevin Bright, Sheldon Epps, Roger Christiansen ym.
Käsikirjoitus: Sherry Bilsing, Ellen Plummer, Dana Klein ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003

Jaksojen määrä: 24

- Hey, dude, are you okay? Sorry about before.
- No, that's okay. You're totally right. I don't know anything about disciplining a child. But it did hurt my feelings, and I want you to know that if I die you don't get Joey.

Rachelin ja Rossin (Jennifer Aniston ja David Schwimmer) lapsi on syntynyt. Joeyn (Matt LeBlanc) kumartuessa ottamaan Rossin takin taskusta pudonnut sormus lattialta Rachel luulee, että Joey kosii häntä ja vastaa myöntävästi, vaikka Joey ei niin teekään, mutta ennen kuin hän ehtii korjata väärinkäsityksen, Ross tulee huoneeseen. Asioiden selvittely ei siis onnistu ihan niin nopeasti ja monta väärinkäsitystä ehtii syntyä ennen kuin koko juttu on saatu päätökseen. Kun sitten koko soppa on saatu selvitettyä, Rachelin ja Rossin onkin aika aloittaa arki heidän vastasyntyneen vauvansa kanssa...

Yhdeksäs kausi on viimein päätöksessään ja vaikka tässä onkin ollut aika pitkä tauko sitten edellisen kauden arvostelun (melkein kuukausi), niin se ei tarkoita sitä, että en olisi tästä kaudesta pitänyt. Nyt vain olen palannut jotakuinkin siihen rytmiin, millä tahdilla yleensä tv-sarjoja katselen, sillä niiden vuoro on yleensä silloin, kun minulla ei ole digiboksilla muuta katsottavaa samalla kun syön ja niinpä yleensä "ehdinkin" katsomaan 5-8 jaksoa per viikko (ne katsomispäivät ja ajankohdat ovat melkein säännönmukaisia), kun on digiboksin sisältöjen lisäksi pelit, elokuvat ja muutkin vastaavat kulutettavana. Niinpä tämän Frendien yhdeksännen kauden katsomisessa onkin kestänyt oman aikansa, mutta kun eilen olin päässyt siihen pisteeseen, että jaksoja oli sen verran vähän, että ne pystyi katsomaan yhden illan aikana, niin päätin sitten ryhdistäytyä ja viettää ilta vain Frendien parissa. Rautaa tämäkin kausi oli, eikä missään nimessä ruostunutta sellaista.

Varsinkin kauden alkuvaiheessa tapahtumien osalta keskitytään tai jos ei keskitytä, niin käytetään kuitenkin paljon aikaa Rachelin ja Rossin vauvaan Emmaan ja tämän hoitoon ja vaikka nämä tapahtumat vauvan ympärillä ovat hyvin tutunoloisia, on niitä osattu käsitellä niin, että aiheesta on saatu revittyä jos monenlaista huumoria. Niinpä käydään läpi niin Emman jatkuva itkeskely, nauramaan saaminen ja hänen mahdollisesti ensimmäinen sanansa kuin myös sitten kysymykset lastenlääkäristä, hoitotädistä kuin myös lapsesta irrottautuminen edes yhden illan ajaksi. Samaan aikaan sitten Monica ja Chandler yrittävät omaa lastaan, mutta asiassa on niin monta mutkaa matkassa, että asiaa käsitellään pitkin kautta. Chandler myös lähetetään töihin Tulsaan. Toisaalla sitten Phoebe (Lisa Kudrow) tutustuu Joeyn kautta jopa vähän vahingossa Mikeen (Paul Rudd), jonka kanssa Phoebe alkaa seurustella, mutta heidänkin suhteessa ehtii tapahtua vielä vaikka mitä ennen kuin kausi on ohi. Aivan kauden loppumetreillä sitten Rachel ihastuu Joeyyn, joka puolestaan on iskenyt kiinni professoriin, johon puolestaan Ross on ihastunut ja tätä neliödraamaa tosiaan käydään läpi melkein jokaisen omissa oloissaan ilman, että aiheesta puhuttaisiin oikeastaan ennen ihan kauden loppua. Noin kokonaisuudessaan kaikissa näissä pitkäkestoisissa jutuissa riitti sen verran monipuolisuutta ja äkkivääriä tilanteita, ettei paremmasta väliä. Kuitenkin samaan aikaan sarjaan oli viimeistään tällä kaudella hiipinyt sellainen pieni vakavuus, mikä näkyi varsinkin joidenkin jaksojen päättyessä, mutta kuitenkin aihepiirit huomioon ottaen ihan ymmärrettäviä sellaisia ja muutenkin kokonaisuutta ajatellen nämä vakavat hetket jäivätkin aika vähiin, vaikka vaikuttivatkin vähän siellä taustalla.

Yksittäisten jaksojenkin aikana sattuu ja tapahtuu vaikka mitä hauskaa. Rachelin töykeä sisko Amy (Christina Applegate) tulee kylään; Phoebe ja Joey yrittävät järkätä Rachelille ja Rossille mahdollisimmat surkeat sokkotreffit, jotta Rachel ja Ross palaisivat yhteen; Monica laulaa ravintolassa paljastaen laulutaitojensa lisäksi vähän muutakin; Phoebellä on syntymäpäiväjuhlat, mutta muut frendit eivät oikein tahdo löytää paikalle; Joey epäilee Monican pettävän Chandleria ja Monica puolestaan epäilee Chandlerin kiihottuvan haipornosta; Phoebe pääsee sijaisnäyttelijäksi Päivien viemää -sarjaan Joeyn kautta; Ross ja Phoebe yritetään ryöstää, mutta ryöstäjä onkin Phoeben tuttu, mutta samalla paljastuu eräs kipeä salaisuus Phoeben menneisyydestä; Joey uskottelee Chandlerille Monican aikovan suurentaa rintojaan; frendit yrittävät onneaan lotossa; Ross puolestaan järjestää itselleen muistotilaisuuden ja Joeylla on juhlat katolla, johon hän ei halua ystäviään mukaan; lopuksi päädytään vielä Barbadokselle. Kauden koostejaksossa sitten käsitellään Monican ja Chandlerin menneisyyttä. Toisin sanoen hyvin paljon hauskaa ehtii tapahtua kauden edetessä, eikä meno muutu tylsäksi missään vaiheessa ja näissä yksittäisissäkin juonikuvioistakin revitään vaikka kuinka huumoria. Välillä tuli kyllä sellainen olo, että sarjaa on tosiaan pitänyt katsoa enemmänkin, jotta tietyt vitsit naurattavat (tästä aiheesta saatan sanoa sanasen tai pari viimeisen kauden arvostelun yhteydessä), mutta koska itselle sarjan tapahtumat ovat hyvinkin tuttuja, niin kyllä minä tämän kauden parissa viihdyin erittäin hyvin.

Mukana menossa: Freddie Prinze Jr., jonka yhdessä vaiheessa elämääni sekoitin sen Jr.-päätteen vuoksi Robert Downey Jr.:iin, vaikka heissä ei ulkonäöllisesti mitään samaa olekaan, Christina Applegate, Evan Handler sekä iki-ihana Jon Lovitz.

Pisteitä: 5/5

PS. Nyt viimein syömään aamupalaa kymppikauden parissa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Project 1001, osa 134/1001: There Will Be Blood

Alkuperäinen nimi: There Will Be Blood
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Paul Dano, Dillon Freasier
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 158 min
 
- I'd be happy to work with you.
- You would? Yes, yes, of course. Wonderful.
- But there is one condition for this work.
 
1902 nuori yksinhuoltajaisä Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis) löytää öljyesiintymän ja perustaa pienen porausyhtiön. Nopeasti tuo porausyhtiö kasvaa pienestä yrityksestä isoksi ja siten myös Plainviewin vauraus kasvaa. Eräänä päivänä hän saa vieraakseen erään farmitilan omistajan pojan Paulin (Paul Dano), joka kertoo heidän maillaan sijaitsevasta suuresta öljyesiintymästä ja Plainview matkaa paikan päälle poikansa H.W.:n (Dillon Freasier) kanssa. Siellä he yrittävät huijata farmin omistajaa, mutta perheen toinen poika ja Paulin kaksoisveli Eli (niin ikään Paul Dano) neuvottelee tilasta hyvän hinnan, mutta Eli ei jätä asiaa vielä tähän...

Alunperin piti viettää epävirallista komediaviikonloppua ihan vain sillä perusteella, kun kaikki tämän viikonlopun ja maanantain aikana hankintajärjestyksen perusteella vuorossa olevat elokuvat olisivat olleet kaikki komediallisia. No, tuossa tuli sitten kaveri käymään eilen ja se halusi katsoa tämän elokuvan, jonka olin ajatellut säästäväni seuraavan 1001-putken, jonka aloitus kyllä venyy pitkälle ensi vuoteen, viimeiseksi elokuvaksi, sillä elokuvahan oli tähän asti tuon 1001 elokuvaa -kirjan listan tuorein sellainen tapaus, jota en ollut vielä katsonut, jolloin sen paikka olisi ollut (lähes) vuosittaisen 1001-putken viimeisenä. No se siitä. Yleensä en ole lynkkaamassa ohjaajia yhden tai parin minun makuuni heikomman teoksen jälkeen, mutta nyt alkaa todella näyttää siltä, että tämän elokuvan ohjaaja Paul Thomas Anderson ei vain osaa tehdä elokuvia, jotka olisivat minulle mieleen, sillä hän ei tehnyt vaikutusta Magnoliallaan ja vielä vähemmän hän onnistui tällä elokuvallaan; Boogie Nights ja Punch-Drunk Love ova vielä tosin näkemättä, mutta tähän mennessä ei hyvältä näytä. Kaikki maailman palkinnot (kyllä, kärjistys) saanut There Will Be Blood kun loppujen lopuksi oli melkoisen tylsä teos allekirjoittaneen makuun.

Ilmeisesti lähdin katsomaan elokuvaa aivan vääristä lähtökohdista, sillä siinä missä itse kiinnitin huomiota elokuvan tarinaan, niin 1001 elokuvaa -kirjan artikkelista sain sen kuvan, että itse asiassa minun olisi pitänyt kääntää huomioni kohti tarinan päähenkilöä eli Daniel Plainviewiin ja sitä, kuinka armottomasti hän toimii saavuttaakseen päämääränsä. Okei, näin jälkikäteen ajateltuna kyllähän elokuva sen osoitti, mutta sen pohjalta mieleen hiipii eräs kysymys: Entä sitten? Tarinan osalta elokuva ei vienyt mukanaan oikeastaan missään vaiheessa, mutta vielä alkuvaiheilla mielsin elokuvan ihan kelvolliseksi tuotokseksi, jota kyllä katsoi, mutta ei aiheuttanut sen suurempia mielipiteitä suuntaan tai toiseen (eli kuten minä tuppaan vähän historiallisia draamoja katsomaan). Mielestäni tämä Plainview vastaan Eli -kaksinasettelu oli kyllä jonkin aikaa ihan mielenkiintoinen, mutta elokuva olisi saanut minusta pysyä kokonaan siinä saadakseen vähän parempia pisteitä. Nimittäin elokuva alkoi menettää tehoaan siinä vaiheessa, kun tämä Henry-kuvio tuli ja mielelläni olisin leikannut tämän jakson kokonaan pois tai edes linkittänyt sen kunnolla Plainview vs. Eli -kuvioon, mutta kun ei, jouduin vähentämään vähän pisteitä jo tämän takia. Toinen asia, mistä jouduin niin ikään vielä vähän vähentämään pisteitä, oli elokuvan pituus, sillä se oli aivan liian pitkä. Okei, kunnianhimo on ihan kunnioitettavaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei se tarkoita, että elokuvasta pitäisi tehdä kahden ja puolen tunnin eeposta, vaan mielestäni asiat olisi voitu käydä läpi lyhyemmässäkin mitassa Tosiaan kun Henry-kuvio olisi leikattu pois, niin elokuvasta olisi hitusen parempi ja muutenkin asioita olisi voitu tiivistää tietyssä määrin. En minä ainakaan jaksanut viehättyä näissä monista hiljaa eteenpäin etenevistä kohtauksista, sillä pitkä kesto yhdistettynä turhan rauhalliseen kerrontaan ei kovin usein tiedä hyvää. Loppuratkaisu ei myöskään liiemmin vaikutusta tehnyt, olipahan vaan yhdenlainen päätös koko elokuvalle.

Daniel Day-Lewis oli ihan onnistunut valinta Plainviewiksi, eikä siltä osin ole valittamista ja hän tuntuikin varsin aidolta roolissaan. Olen muuten aina pitänyt häntä paljon nuorempana kuin mitä hän onkaan. Sitten taas Paul Dano tuntui vähän turhankin stereotyyppiselta uskonlahkon johtajalta kaikessa fanaattisuudessaan. Noin yleisesti ottaen elokuvan hahmot olivat ihan hyvin tarpeeksi aidoilta vaikuttavia, joten siinä puolessa ei ole valittamista.

Pisteitä: 2/5

lauantai 4. joulukuuta 2010

Rare Exports

Alkuperäinen nimi: Rare Exports
Ohjaus: Jalmari Helander
Käsikirjoitus: Jalmari Helander
Pääosissa: Jorma Tommila, Onni Tommila, Tommi Korpela
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 84 min
 
- Rauhallista joulua... ja aivan vitun railakasta uutta vuotta.

Ulkomainen tutkimusryhmä tekee kaivauksia Korvatunturilla, kunnes he viimein ovat pääsemässä käsiksi joulun suurimpaan salaisuuteen. Nuoret pojat Pietari ja Juuso (Onni Tommila ja Ilmari Järvenpää) ovat tunkeutuneet suljetulle alueelle ja kuulevat kaivausporukan puheet ja heidän palatessaan kielletyltä alueelta Pietari aloittaa spekuloinnin joulupukin kuolemasta, mutta Juuso paljastaa Pietarille, ettei mitään joulupukkia ole olemassakaan. Pietari kuitenkin alkaa tutkia joulupukin historiaa ja hänelle selviää, että alkuperäinen joulupukki eroaa hyvin paljon kiltistä ja aina hymyilevästä Coca-Cola -pukista ja pian se alkaa osoittaakin elonmerkkejä...

Siitä on hyvin pitkä aika, kun olen katsonut ne alkuperäiset lyhytelokuvat ja mietin tuossa alkuviikon aikana, että katsoisin ne juuri ennen elokuvaa uudestaan (muistan nauttineeni niistä, mutta en sitä, että kuinka paljon), mutta sitten tänään tein päätöksen, että katsonkin ne vasta jälkikäteen saaden näin mahdollisimman tuoreen näkökulman tähän täyspitkään elokuvaan... ja millainen elokuvakokemus se olikaan. Jos tämä ei ihan vuoden odotetuin elokuva ollutkaan, niin ainakin loppuvuoden odotetuin ja kyllä täytyy sanoa, että elokuva täytti kaikki odotukset (ja ehkä vähän päälle) ja olen valmis sanomaan siitä tämän: Rare Exports on paras kotimainen elokuva koskaan!

Tarina lähti liikkeelle sieltä Korvatunturilta, jossa tämä kaivausporukka työskenteli ja jo ensimmäisen dialogin jälkeen katsojalle oli tiedossa, että jotain lähes elämää suurempaa oli nyt hakusessa... siis siinäkin tapauksessa, että ylipäätään oli onnistunut välttämään ennakkotietoja elokuvasta, mikä lienee lähes mahdotonta. Tästä elokuva sitten lähti sitten monivaiheisten, mutta samalla hyvin pohjustettujen tapahtumien kautta pukkijahtiin ja aah, kuinka mielenkiintoisesti ja kiehtovasti tämä matka olikaan tehty ja ei puhettakaan siitä, että aika olisi käynyt tylsäksi missään vaiheessa. Vaikka hetken ehdinkin luulin, että päähenkilöt lähtevät kaivauksilla pukkijahtiin sinne syvälle maan sisään ja vaikka näin ei silti tapahtunutkaan, niin ei käytetty ratkaisu silti pettymykseltä tuntunut. Päinvastoin. Elokuvassa oli myöskin mukana aimo annos huumoria, mutta se ei ollut elokuvan pääanti, vaan sitä viljeltiin oikein sopivissa määrin eikä se ollut väkinäisen oloista. Kerran kyllä meinattiin sortua vähän turhaan hempeilyyn, joka ei ihan täysin olisi istunut tähän elokuvaan, mutta sekään hetki ei liian kauan kestänyt ja sekin vähä mitä nähtiin, oli silleen äijätavalla herkkää. Muuten elokuva oli kuitenkin varsin mukaansatempaava, kiitos hyvän kuvauksen ja hyvin kirjoitettujen henkilöiden ja dialogien ja tunnelma oli, kiitos hyvän musiikin, kohdillaan. Välillä kuvaus oli sitä luokkaa kuin olisi katsonut jotain hyvin tuotettua amerikkalaisfilmiä, eikä suomalaisten tekemää elokuvaa, joten silläkin saralla oli onnistuttu aivan mainiosti. Kun sitten mukaan oli saatu vielä pari yllätystäkin mukaan, niin avot! Todella nautittava ja viihdyttävä elokuvakokemus oli siinä. Toki voisi nillittää siitä, että lapinmiehet puhuvat etelänmurteella, mutta koska en yleensäkään jaksa liiemmin välittää tällaisista tyyliseikoista, kun ei sillä yleensä ole vaikutusta siihen katsomisfiilikseen, niin siitä en pisteitä rokottanut. Loppuratkaisu oli mahtava. Kiitos tästä hienosta, upeasta ja valloittavasta elokuvasta, pojat!

Mitä tulee komedioihin (vaikka ei tämä täysverinen komedia olekaan) tulee, niin olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että kaikki, mihin Tommi Korpela koskee, muuttuu kullaksi ja hänen mukanaolonsa elokuvassa, vaikkakin vain näyttelijänä, oli iso osasyy siihen, että alunperinkään innostuin elokuvasta, sillä hän on ollut tietty laadun tae aina, oli (komedia)produktio mikä hyvänsä. Mitä hänen näyttelijäsuoritukseensa tulee, niin hyvä hän oli tässäkin. Yksi tuttu ehti jo haukkua lapsinäyttelijät, mutta minusta he olivat ihan hyviä sillä tavalla kuin näin nuoret näyttelijät ylipäänsä voi olla, eikä minulle ainakaan jäänyt paha maku heistä. Kokonaisuudessaan parasta antia elokuvassa olivat kuitenkin nämä aikuisnäyttelijät tai oikeastaan heidän roolihahmonsa ja heidän ronski, mutta siksi niin aito kielenkäyttönsä.

Mitä tulee annettuun pistemäärään, niin sen verran siitä pitää kuitenkin sanoa, että ihan täydellinen elokuva ei silti ollut, sillä illan mittaan jouduin pitkään puntaroimaan, että annanko 4,5 vai 5 pistettä ja jos elokuva olisi ollut ihan täydellinen, niin minun ei olisi tarvinnut miettiä lopullista pistemäärää. Lähelle täydellistä kuitenkin pääsi. Itse asiassa tulin tuossa siihen tulokseen, että jos käyttäisin neljännesosapisteitä, niin tämä elokuva olisi saanut 4,75 pistettä.

Pisteitä: 5/5

perjantai 3. joulukuuta 2010

Suuren oopperan kummitus

Alkuperäinen nimi: The Phantom of the Opera
Ohjaus: Arthur Lupin
Käsikirjoitus: Samuel Hoffenstein, Eric Taylor
Pääosissa: Claude Rains, Susanna Foster, Nelson Eddy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1943

Kesto: 89 min

- What's that?
- Oh, our brilliant stage manager insists there's a malicious ghost prowling about the Opera. If anything goes wrong, he thinks this ghost did it!
 
Pariisin oopperan yksi viulisteista, Erique Claudin (Claude Rains), on salaisesti rakastunut yhteen oopperan näyttelijään, Christine Duboisiin (Susanna Foster), ja kustantaakin tämän lauluopintoja, jotta Christine pääsisi oopperan pääosaan. Hän saa kuitenkin potkut, koska hän ei pysty enää 20 vuoden jälkeen soittamaan täydellisesti, mikä on Pariisin oopperassa vaatimuksena. Hän on myös kirjoittanut omaa konserttoaan, jonka hän yrittää saada julkaistua, mutta väärinkäsityksen vuoksi hän tulee murhanneeksi yhden mahdollisista julkaisijoista, herra Pleyelin (Miles Mander). Pleyelin avustaja (Renee Carson) heittää Claudinin kasvoille happoa ja Claudin pakenee, mutta pian tämän jälkeen Pariisin oopperassa alkaa tapahtua kummia asioita, joiden kohteena tavalla tai toisella on Christine Dubois...

Oopperan kummitus tai Suuren oopperan kummitus, kuten nimi joissakin yhteyksissä menee, on filmatisoitu noin tuhanteen kertaan, mutta siitä huolimatta itse en ollut ennen tämän elokuvan katsomista törmännyt kyseiseen; en muista lukeneeni edes Aku Ankka -versiota siitä. Niinpä minulla ei ollut hajuakaan, mitä tarina pitää sisällään, joten täysin tuorein silmin ja ilman mitään ennakko-odotuksia pääsin tätä katsomaan. Okei, kyllä minä nimestä olin osannut päätellä, että elokuvassa on ooppera, jossa ehkä saattaa kummitella, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Kaveri sanoi, ettei tämä vuoden 1943 Suuren oopperan kummitus ole parhaimpia versioita, mutta kyllä minä tämän parissa viihdyin melko hyvin.

Ensimmäisen yllätyksen koin jo heti ensimetreillä, kun selvisi, että elokuva tai siis tarina ylipäätään sijoittuu johonkin kauas menneisyyteen, kenties jollekin 1700-1800 -lukujen paikkeille; saa toki korjata, jos olen väärässä. Sitten kun tarina pääsi käyntiin, niin kyllähän se oli ihan mielenkiintoista seurata, että mihin suuntaan tarina lähtee kulkemaan. Heti Claudinin ensimmäisestä dialogista Christinen kanssa oli arvattavissa kyllä, että Claudinhan se kummitus tulisi olemaan, mutta minkälaisten tapahtumien jälkeen, sen selviämistä oli kiva odotella. Tarinassa oli sen verran monta koukkua, että elokuvaa muutenkin jaksoi hyvin katsoa ja varsinkin lopun lähetessä elokuva pääsi sellaiseen vauhtiin, että elokuvasta tuli paikoitellen jopa jännittävää seurata. Claudinin nappaamiseen oli kehitelty ihan ovela kuvio, enkä tarkoita sitä poliisi-Raoulin (Edgar Barrier) ideaa, joten eipä sen suhteen valittamista ollut. Loppukin oli siten ihan onnistunut. Kun elokuva sijoittuu oopperamaailmaan, niin tietenkin elokuvassa kuullaan sitä oopperaakin, josta en hirveän innostunut ole (ainakaan, jos sitä esitellään oudoilla kielillä), mutta kyllä nämä elokuvan oopperapätkät vähän turhan kauan kestivät, jotta olisi pysytty minun sietokykyni rajojen sisäpuolella; se ensimmäinen oopperaesitys nyt vielä meni pituutensakin puolesta, mutta sitten kun ne pari seuraavaa tahtoivat olla lähes yhtä pitkiä (tai siltä ne tuntuivat), niin kyllä siinä vähän liikaa oli, vaikka kesken esityksen käytiinkin välillä lavan toisella puolen. Lisäksi vähän jäi hämäämään se, kuinka humoristisiksi Raoulin ja Anatolen (Nelson Eddy) yhteiset kohtaukset oli tehty, kun elokuva oli kuitenkin luokiteltavissa trilleriksi; ilman näitä huumoriosuuksia elokuva olisi saanut minulta luultavasti puoli pistettä enemmän.

Näyttelijöissä ei sinänsä ollut valittamista, vaan yllättäen kivuttomasti onnistuin siirtymään ajassa taaksepäin 1940-luvun näyttelytyyliin niin, etten edes osannut ajatella sitä kököksi. Kerta se on ensimmäinenkin tällä saralla. Joskin tuntuu vähän siltä, että tämä saattoi johtua siitä, että itse tarina sijoittui niin kauas menneisyyteen, ettei näyttelemiseen silleen erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mene ja tiedä. Claude Rains oli kuitenkin ihan sopiva valinta oopperan kummitukseksi.

Pisteitä: 3,5/5

PS. En ole Tim Burtonin tai Johnny Deppin suurimpia faneja, mutta minulle tuli elokuvan aikana mieleen, että kaksikon yhteinen versio Oopperan kummituksesta voisi olla ihan mielenkiintoinen, sillä Tim Burtonin ohjaustyyli voisi sopia tällaiseen aiheeseen hyvin ja Johnny Depp luultavasti istuisi ”kummituksen” rooliin kuin nenä päähän. No, ehkä jonakin päivänä.

torstai 2. joulukuuta 2010

Virus

Alkuperäinen nimi: Virus
Ohjaus: John Bruno
Käsikirjoitus: Chuck Pfaffer, Dennis Feldman
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, William Baldwin, Donald Sutherland
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999

Kesto: 100 min

- Woods is wound so tight you couldn't pull a pin outta his ass with a tractor.
 
Tuntematon kosminen säteily avaruudessa iskee MIR-avaruusalukseen ja satelliittisignaaleja pitkin avaruustutkimuskäyttöön räätälöidylle venäläisalukselle, joka seilaa keskellä avomerta. Reilun viikon päästä tästä pienen Sea Star -rahtialuksen miehistö löytää aluksen, mutta noustuaan alukseen he huomaavat venäläisaluksen olevan hylätty ja vailla sähköjä. Sea Starin kapteeni Everton (Donald Sutherland) päättää kuljettaa aluksen turvaan suuren palkkion toivossa, minkä vuoksi miehistö palauttaa alukselle sähköt, missä he tekevät suuren virheen...

Jälleen kerran vuorossa on yksi elokuva, jonka mitä luultavimmin ostin vain nimen perusteella, joskin saattaa olla, että olen nähnyt myös Jamie Lee Curtisin nimen näyttelijäluettelossa tai kansikuvassa ja sekin on voinut päätökseen hankkia tämä elokuva, mene ja tiedä. Ei voi muistaa, kun siitä on nyt kuitenkin jo melkein vuosi aikaa. IMDB:ssä elokuva on saanut aika heikot pisteet, mutta kyllä Virus minusta oli ihan kelpo seurattavaa, vaikka ei tosiaan mikään mestariteos olekaan.

Lähtöasetelma elokuvalle oli sen verran höntti, että sinänsä en ihmettele, että elokuva ei ole useimpia juuri miellyttänyt, mutta jos sen yli pääsee, niin pystyyhän tätä seuraamaan aika vaivatta. Tarina ei tarjonnut mitään suuria yllätyksiä, mutta eipä sitten taas pettänytkään varsinaisesti, vaikka jokseenkin tahattoman komiikan rajamaastossa vähän tahdottiinkin kulkea. Liian ryppyotsaisesti elokuvaan ei siis kannata suhtautua pitääkseen tästä edes jonkin verran, sillä sen verran absurdeja juttuja elokuvassa tapahtui. Itse luokittelin tämän elokuvan toimintaelokuvaksi, mutta jotenkin tuli sellainen tunne, että tekijät eivät ole oikein osanneet päättää, haluavatko he elokuvastaan toimintaa, kauhua, scifiä vai kaikkea näitä ja siten ainakin ripauksia jokaisesta näistä genreistä oli selkeästi havaittavissa. Vaikka tämän viruksen puuhailut siellä laivalla tuntuivatkin aika hölmöiltä, niin kyllä ei ne nyt pahemmin katselua haitanneet. Varsinkin tämä apurien valmistus oli ihan hauska idea. En nyt niin hirveästi välitä roboteista, mutta ainakin tässä elokuvassa robotit näyttivät juuri niin tappokonemaisilta kuin mitä ne olivatkin ja oikeasti ihan hienon näköisiä virityksiä. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään erikoinen. Elokuva ei siis varsinaisesti tarjoa mitään uutta auringon alla, mutta toistaa niitä perustoimintakliseitä sen verran kelvolliseksi kuitenkin, ettei aika elokuvan parissa käynyt pitkäksi. Sellainen kevyehkö toimintaelokuva vaikkapa viikonloppuillalle.

Jamie Lee Curtis ja Donald Sutherland olivat molemmat elokuvan suurimpia nimiä, mutta kumpikaan ei kuitenkaan varsinaisesti häikäissyt, vaikka sinänsä pidinkin tavassa, jollaiseksi Sutherlandin hahmo muokkaantui elokuvan edetessä. Curtiksella oli niiden muutamien harvojen häneltä näkemieni elokuvien perusteella niin tutut elkeet, että hän olisi voinut melkein lennosta hypätä johonkin Halloweeniin, vaikkapa. William Baldwin on tietääkseni minulle täysin uusi tyyppi, mutta silti tuntui kuin olisin nähnyt hänet aiemmin ja samannäköisyyttä erinäisiin näyttelijöihin (muun muassa David Arquetteen ja veljeensä Aleciin) oli paikoitellen kyllä havaittavissa, vaikkakaan ei läheskään koko aikaa.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Hei, me pamputetaan!

Alkuperäinen nimi: Police Squad!
Ohjaus: Joe Dante, ym.
Käsikirjoitus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Pääosissa: Leslie Nielsen, Alan North, Rex Hamilton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Jaksojen määrä: 6

- We're sorry to bother you at a time like this, Mrs. Twice. We would have come earlier, but your husband wasn't dead then.
 
Frank Drebin (Leslie Nielsen) on poliisietsivä ja hänen tielleen osuu jos jonkinlaisia tapauksia. Yhdessä pomonsa Ed Hockenin (Alan North) kanssa he työskentelevät ankarasti saadakseen rikostapausten välillä hyvin eriskummallisetkin palaset loksahtamaan paikoilleen. Välillä he joutuvat turvautumaan myös ulkopuoliseen apuun rikosten ratkaisemiseksi, mutta lopussa kiitos seisoo ja konnat saadaan telkien taakse.

Leslie Nielsen sitten otti ja kuoli sunnuntaina, joten ajattelin, että voisi ottaa vähän niin kuin hänen muistokseen hänen filmografiastaan jonkin vielä arvostelematta olleen elokuvan, mutta koska minulla ei ollut yhtään sellaista (arvosteltuna on kyllä yksi elokuva, Hei, me lennetään!), niin otinkin katseluun tämän sarjan, jonka sitten katsoin eilen iltapuhteeksi ja mikäs siinä katsellessa, kun jaksojakin kertyi vain kuusi. Sarjahan ei ilmeisesti hirveän menestynyt ollut, mutta poiki sitten vuorostaan Mies ja alaston ase -elokuvat, jotka sitten menestyivätkin todella hyvin. Mies ja alaston ase -elokuvat olen nähnyt viimeksi joskus ennen vuosituhannen vaihdetta, joten niistä ei silleen ole muistikuvaa, mutta vaikka ihan kivat naurut Hei, me pamputetaan! (hitto näitä suomenkielisiä nimiä) irrottikin, niin silti jotenkin on helppo ymmärtää, miksei tämä suurta menestystä saanut aikaan.

Jaksoja on siis vain kuusi, sillä tuottajat lopettivat sarjan lyhyeen, mitä oikeastaan pidän ihan vain hyvänä asiana, sillä jaksot, jotka kulkevat melkein minuuttiaikataululla samaa rataa (en oikeasti ottanut aikaa, mutta siltä tuntui). Ensin columbomaisesti näytetään rikos ja sitten nähdään Drebinin ja Hockenin poliisityöskentelyä, joka jossain vaiheessa johtaa poliisiaseman laboratorioon ja sitten vielä kaikkitietävän kengänkiillottajan Johnnyn (William Duell) luokse hakemaan ne ratkaisevat tiedot ja sitten jakson lopussa homma pistetään sievästi pakettiin. Tämä siis tapahtuu ihan joka jaksossa. No, onneksi sarjan tärkein anti ei olekaan siinä itse tarinassa, vaan enemmän sarjassa viljellyssä slapstick-huumorissa, jonka varjolla sarjassa voikin tapahtua melkein mitä tahansa. Parodiaa kohdistettiin moniin poliisisarjoihin ja vaikka en tuon ajan ja vähän varhempia poliisisarjoja katsonutkaan, niin hauskoja tilanteita yhtäkaikki. Sarja tarjoaakin paikoitellen ihan mojoviakin nauruja ja varsinkin dialogipuolella oli monia huippuhetkiä, mutta tämä johtui osaltaan myös siitä, että näitä samoja ei joitakin one- tai two-linereita lukuun ottamatta toistettu liiaksi, sillä toistossa oli ehkä sarjan suurin miinus. Kyllä, minua vähintäänkin huvitti poliisilaitoksen laboratorion toiseen huoneeseen meneminen tai kengänkiillottaja, jolta sai tiedon kuin tiedon käypää hintaa vastaan, mutta kun samat asiat toistettiin jaksosta toiseen, niin ei minulla loppujaksoissa jaksanut enää niin naurattaa, varsinkin kun Drebinin ja Johnnyn sananvaihdot eivät olleet luonteeltaan humoristisia, vaan se huumori perustui nimenomaan siihen, että kengänkiillottajalla ylipäätään oli moisia tietoja. Sarjassa oli myös paljon muita toistettuja vitsejä (esim. loppujäätyminen, hissi), jotka kokivat sarjan edetessä pientä inflaatiota. Sitten taas vitsit, joita kuultiin tai nähtiin vain kerran (jotkut tietyt pidemmät dialogit esimerkiksi) tai jotka perustuivat nokkeliin sanaleikkeihin (harrastan itsekin näitä), naurattivatkin sitten enemmän ja onneksi niitäkin oli sen verran tarpeeksi, että selvästi positiivisen puolelle sarja jäi. Kokonaisuudessaan kyllä tuli sellainen olo, että Hei, me pamputetaan! (AAAARGH!) kuuluu juuri niihin sarjoihin, joita ei pidäkään katsoa putkeen, vaan nimenomaan paloittain.

Leslie Nielsenin show'han tämä oli ja ilman häntä sarja olisikin luultavasti voinut olla köyhempi ja itse asiassa en ole nyt täysin varma siitä, etteikö sarja olisi nimenomaan suunniteltu niin, että Nielseniä alun perinkin kaavailtiin pääosaan. Välillä pieniä hymynkareita hänessä oli kyllä havaittavissa joidenkin vitsien aikana, mutta pääosin hän kuitenkin hoiti hommansa juuri niin naama peruslukemilla kuin ZAZ-tiimi on tarkoittanutkin, eikä Alan North yhtä vakavailmeiseksi tarkoitettu poliisikapteenina kakkoseksi jäänyt, minkä vuoksi juuri näiden kahden väliset dialogit maittoivatkin. Lepää rauhassa, herra Nielsen, me luotamme teihin!

Mukana menossa oli sitten näyttelijöitä, jotka eivät välttämättä olleet tuttuja, mutta ainakin näyttivät tutuilta ja yksi tällaisista oli ainakin viimeisessä jaksossa Viciä näytellyt Dick Miller, joka olisi melkein käynyt hieman nuoremmasta Robert De Nirosta, sekä Al Ruscio, joka on ollut kyllä monessa mukana, mutta en ole kuitenkaan ihan varma, mistä hänet tuntisin. Mukana menossa myös Frendeissä Joeyn isää näytellyt Robert Costanzo sekä – kyllä, oikeasti – itse David Schwimmer, jonka tosin tunnistin vasta luettuani asiasta IMDB:stä (eli pistin ensimmäisen jakson uudestaan pyörimään vain nähdäkseni hänet).

Pisteitä: 3,5/5

PS. En nyt uusintakatselulla viitsinyt pistää pyörimään, mutta sarjan kommenttiraita, jolla puhuu ZAZ-tiimi, on muuten todella hauska.

PS2. Nyt tällä viikolla on Nielseniä muisteltu yhdessä jos toisessakin verkkojulkaisussa ja niiden joukosta löytyi myös Nielsenin tähdittämä PAF-mainos. Hillitön!