Alkuperäinen nimi: The Legend of Hell House
Ohjaus: John Hough
Käsikirjoitus: Richard Materson
Pääosissa: Roddy McDowall, Pamela Franklin, Clive Revill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1973
Kesto: 90 min
- Isn't it just another so called haunted house?
- It's the Mount Everest of haunted houses.
Fyysikko Lionel Bartlett (Clive Revill) saa tehtäväkseen lähteä
tutkimaan kummitustaloa, johon lähetettiin aikoinaan retkikunta, jossa
kuoli kahdeksan ja vain yksi selvisi elossa: Benjamin Fischer (Roddy
McDowall), joka on mukana myös tässä uudessa retkikunnassa, johon
kuuluvat myös Bartlettin vaimo Ann (Gayle Hunnicutt) sekä Florence
Tanner (Pamela Franklin), jolla on psyykkisiä voimia. Kun he sitten
astuvat taloon ja outoja asioita alkaa tapahtua, jokaisella on teoriansa
näistä tapahtumista, mutta mikä onkaan totuus...
Tämä elokuva kuuluu siihen noin tusinan joukkoon, jotka tilasin
tammikuussa Arimanista, jossa tuotteisiin, joita kutakin tuotetta
saattoi olla vain yksi kappale, tuli joka viikko 10% lisää alennusta ja
nämä elokuvat on ostettu heti sen viikon alkajaisiksi, kun
alennusprosentti oli 80% (hyvä, että tein näin, sillä seuraavalla
viikolla -90% kohdalla oli vain ”muutamia” tuotteita verrattuna siihen
hetkeen, kun minä tilasin). Ja kyllä, luitte oikein: ostin tämän noiden
muiden muassa tosiaankin tammikuussa eli nyt marraskuun puolivälin
jälkeen olen vihdoin päässyt tämän vuoden aikana ostettujen elokuvien
kimppuun, mitä tulee normaaliin hankintajärjestyksessä katsomiseen
(muutaman poikkeuksen olen kyllä tehnyt esimerkiksi Saw-elokuvien kohdalla). Joo, onhan näitä elokuvia jokunen kertynyt... no se siitä.
Mitä tulee näihin tilattuihin elokuviin, niin suurimman osan noista
elokuvista tuli ostettua melkein puhtaasti vain nimen perusteella (kun
hinnat 1-2,50 euron luokkaa, niin ei ollut juuri motivaatiota
nirsoilulle). Tämäkin elokuva tuli ostettua ilman mitään
ennakkokäsitystä elokuvasta, vaan elokuva lähti tilaukseen ihan vain
sillä perusteella, että nimen perusteella tämä oli kauhua ja se riitti.
Niinpä en oikein tiennytkään mitä odottaa (esimerkiksi luulin elokuvaa
vähän tuoreemmaksi tapaukseksi) ja elokuva olisi hyvinkin saattanut olla
oikeinkin jännittävä kauhuelokuva tai sitten umpikehno. No, ei Paholaisen talo ollut kumpikaan, vaan asettuu johonkin siihen välimaastoon.
En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näitä kauhujuttuja on nähty jo
niin monta, kuten myös kummitustalo-teemaa hyödyntäviä sellaisia, ettei
tämä sinänsä kunnolla säväyttänyt oikeastaan kertaakaan, eikä tässä
sinänsä ollut mitään sellaista, mikä olisi (positiivisessa mielessä)
erottanut elokuvan tuhansista muista vastaavista. Toisin sanoen
omaperäisyyttä tässä ainakaan säikyttelyn osalta ei ollut juuri
nimeksikään, vaan samat tutut ovien paukuttelut ja tavaroiden leijailut
ja hajottamiset tapahtuivat tässäkin. Kuitenkin elokuvan henkilöt olivat
keskenään sen verran erilaisia, että elokuvan pystyi kuitenkin varsin
vaivatta katsomaan (lähes) loppuun asti, vaikka sinänsä mitään erikoista
ei tapahtunutkaan. Tähän viihdyttävyyteen vaikuttivat vahvasti näiden
tutkijoiden (sinänsä surkuhupaisat) keskinäiset kahnaukset ja toistensa
syyttelyt, jotka tapahtuivat kaikkien outojen asioiden välissä. Eihän
niillä elokuvan lopun kannalta ollut suurtakaan merkitystä, mutta
toivatpahan edes hieman lisäväriä muuten niin tavanomaiseen
kummitustaloelokuvaan, mutta sitten lopussa jotain meni pieleen.
Nyt minun on kerrottava, minkälaisen mielleyhtymän sain elokuvan
loppuratkaisusta (sisältää spoilerin siitä loppuratkaisusta). Kuvittelin
mielessäni Monty Pythonin jäsenten aikovan tehdä vakavasti otettavaa
kauhuelokuvaa, millainen tämä kuitenkin oli pääosin. Sitten lopun he
olisivat päättäneet vetää kunnolla läskiksi niin, että ruutuun tulisi
tarinan kannalta täysin ulkopuolinen Monty Python -hahmo, joka
viheltäisi pelin poikki sanomalla ”This has become far too silly!”,
sillä sellaiselta elokuvan loppuratkaisu tuntui: pöhköltä. Itse asiassa
oikeastaan mikään suomen kielen vastine ei oikein vastaa sitä tunnetta,
mikä minulla päällimmäisenä oli mielessä, vaan elokuvan loppua kuvasti
nimenomaan parhaiten sana ”silly” montypythonmaisesti lausuttuna.
Talossa kummittelee, koska kummitus kärsi alemmuuskompleksista pienen
kokonsa vuoksi. Jeejee! Jos taas olen tulkinnut väärin tämän
jalkaproteesijutun niin, että se olisi ollut vain yksi osatekijä tähän
kaikkeen, niin silloin koko jalkajuttu olisi vieläkin naurettavampi. Ei
näin, pojat!
Mitä tulee näyttelijöihin, niin luultavasti koska tämä on niin vanha
elokuva, päähenkilöt autiotalossa ovat selvästi aikuisia eli lähempänä
keski-ikää kuin teinivuosia, mikä oli ihan kiva juttu. Yksikään
näyttelijöistä ei sinänsä tarjonnut mitään erikoisen mieleenpainuvaa
roolisuoritusta, mutta sen verran täytyy kuitenkin sanoa Roddy
McDowallista, että vaikka olen nähnyt hänet ”hiljattain” neljässä
muussakin elokuvassa, niin en millään tahtonut tunnistaa häntä (luulin
häntä koko elokuvan ajan Bartlettiksi); ehkä se johtui siitä, että
hänellä oli tällä kertaa paljon vähemmän karvoja päässään.
Pisteitä: 2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti