Alkuperäinen nimi: Laulu tulipunaisesta kukasta
Ohjaus: Teuvo Tulio
Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies
Pääosissa: Kaarlo Oksanen, Rakel Linnanheimo, Mirjami Kuosmanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1938
Kesto: 110 min
Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen) hempeilee yhden jos toisenkin tytön
kanssa, kunnes hän jää kiinni äidilleen (Ida Kallio) pelehtimästä
piikatyttö Ellin (Nora Mäkinen) kanssa, jota hänen äitinsä ei kuitenkaan
hyväksy, mutta tästä huolimatta Olavi lupaa naida Ellin. Olavi joutuu
kotiväen vastustuksen vuoksi lähtemään kotoa ja hän ryhtyykin
tukkimieheksi, joka tapaa uittomatkalla naisen jos toisenkin...
Minä katsomassa kotimaista vanhaa elokuvaa? No, en olisi itsekään
asiaa uskonut vielä vähän aikaa sitten, sillä nämä kotimaiset
”klassikot” eivät ole ihan sitä minun karkkiani, mutta kun Finnkinon
klassikkosarjassa kerran elokuva esitettiin, niin ajattelin, että voisi
tehdä uuden aluevaltauksen ja mennäkin katsomaan. Salissa muuten oli
minun lisäkseni vain yksi henkilö ja sekin osoittautui lopulta
työkaveriksi (ja kyllä, sattumasta oli kyse). Elokuvahan perustuu
Johannes Linnakosken (kyllä, myönnän sivistymättömyyteni ja kerron,
etten ollut kuulukaan herrasta ennen tämän elokuvan katsomista)
samannimiseen romaaniin ja se on filmatisoitu useasti; tämä ei ole edes
kirjan ensimmäinen filmatisointi. Minulla on aina ollut aika nihkeä
suhtautuminen näihin vanhoihin elokuviin puhtaasti perustuen niistä
saamaani mielikuviin (huono näyttelytyöskentely ja aiheet imeliä
rakkaustarinoita), mutta vaikka en ehkä ollutkaan tämän elokuvan parasta
kohderyhmään, niin ei Laulu tulipunaisesta kukasta nyt ihan niin huono ollut kuin mitä olin pelännyt, mutta ei nyt hirveän hyväkään.
Tarina alkaa sinänsä hyvin, kun Olavi uhittelee vanhemmilleen ja
ehdin jo ajatella, että elokuvassa käsitellään jonkinlaista kiellettyä
rakkautta, mutta ei. Yhtäkkiä Olavi lähteekin tukkimieheksi tukkeja
uittamaan ja siinä missä merimiehillä on morsian joka satamassa, niin
Olavilla on morsian joka pysähdyspaikalla. Toisin sanoen Olavi hyppeli
kukasta kukkaan ja oli siten sellainen hulttio, että minua jostain
syystä ärsytti hänen käyttäytymisensä siinä määrin, että se vaikutti
myös mielenkiintoon koko elokuvaan kohtaan. Loppupuolella Olavi
kuitenkin saa sentään jonkinlaisen opetuksen ja muistutuksia vanhoista
teoistaan, mikä kyllä vähän paransi elokuvan arvoa silmissäni, mutta
vain vähän. Kaiken muun lisäksi Olavi kuvattiin varsin sankarilliseksi
hahmoksi, jos ei naisseikkailuja oteta lukuun (tai ehkä vähän niidenkin
aikana tyyliin ”Sankari saa kaikki naiset”), esimerkiksi vaarallista
koskea laskiessaan. Tämä koskenlasku oli kyllä pienestä huvittavuudesta
elokuvan parhaita kohtauksia, vaikka lopputulos olikin jokseenkin selvä
(muutenkin elokuvassa oli paljon hyviä ei-puhuttuja kohtauksia).
Loppuratkaisu oli ihan kelvollinen, mutta Olavin kannalta se olisi
voinut olla helposti toisenkinlainen (parempi?).
Elokuva on varsin melodramaattinen (kyseisen työkaverin mukaan
tyypillistä Tulion elokuville) ja tämä aiheutti kyllä pieniä
huvittuneisuuden tiloja varsinkin alussa, kun ei ollut vielä oikein
tottunut näyttelytyyliin ja kuvaustapaan. Niinpä repeilinkin hiljaa
mielessäni, kun Olavi oli ensimmäisen tyttönsä (olikohan se sitten se
Annikki eli Mirjami Kuosmanen?) kanssa ja tämä tyttö rupesi itkemään.
Sinänsä kohtauksessa ei ollut mitään hauskaa, mutta se oli kuvattu niin
yli, että se aiheutti tahatonta repeilyä. Tekohetkellä Suomessa vasta
totuteltiin äänielokuviin ja siitä kenties johtuen elokuvan dialogi oli
jokseenkin hidastempoista, mutta vielä enemmän hyvin kirjakielistä.
Elokuvan repliikit tuntuivat siltä kuin ne olisivat otettu sellaisinaan
suoraan kirjasta, mutta onko se totta, siitä minulla ei ole tietoa. Joka
tapauksessa tämän dialogin kuunteleminen oli loppujen lopuksi ihan
virkistävää ja jokin siinä vain iski, varsinkin silloin kuin äänessä oli
joku muu kuin Olavi itse. Esimerkiksi Olavin äiti ja isä molempia
kuunteli oikein ilokseen juuri heidän puhetapansa vuoksi.
Näyttelijät, tai pääosin Olavia näytellyt Kaarlo Oksanen sekä hänen
mielitiettyjä näytelleet, vetivät tosiaankin vähän yli sen
näyttelemisensä ja parhaiten tämän näki niistä lukuisista lähikuvista.
Tietenkin tuon ajan kotimaisia elokuvia hyvin vähän katsoneena en voi
oikein tietää, oliko näytteleminen kaikissa elokuvissa samanlaista,
mutta en ihmettelisi vaikka olisikin. Kuitenkin tuli sellainen tunne,
että samanlaisesta näyttelytyylistä päästiin eroon Hollywoodissa jo
1920-luvun alussa (joskaan minulla ei ole mitään esimerkkejä tarjota,
kunhan mutuilen). Juuri dialogien vuoksi olisin toivonut isompaa roolia
niin Ida Kalliolle kuin Olavin isää näytelleelle Lauri Korpelalle.
Pisteitä: 2,5/5
PS. Jos minulla meni joitakin nimiä väärin, pyydän anteeksi, mutta
niissä Olavin naisissa kuka tahansa menee sekaisin. Joten jos huomaatte
virheitä, niin pistäkää viestiä vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti