tiistai 30. marraskuuta 2010

Umpikuja

Alkuperäinen nimi: Cul-de-sac
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Gérard Brach, Roman Polanski
Pääosissa: Donald Pleasence, Françoise Dorléac, Lionel Stander
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1966

Kesto: 111 min

- Here we are.
- Where?
- In this shit...
 
Parin pikkurikollisen, Richardin ja Albien (Lionel Stander ja MacGowran) keikka menee pahasti pieleen ja molempia ammutaan ja menettävät vielä ajoneuvonsakin. He ryöstävät toisen auton, mutta ajaminen on lähes mahdotonta, sillä vähemmän loukkaantunutta Richardia ammuttiin käteen, mikä estää hänen ajamisensa ja sen sijaan auto kulkeekin eteenpäin lähinnä työntämällä suurin piirtein keskellä ei mitään. Richard kuitenkin löytää linnakkeen, johon hän murtautuu käytännössä välittämättä rakennuksen asujista Georgesta ja Teresasta (Donald Pleasence ja Françoise Dorléac) ja he majoittuvat Albien kanssa sinne odottamaan kyyditystä pois, mutta siihen menisi vielä pitkä aika...

Lauantaina tuli tänne Poriin Kinokellariin Roman Polanskin uusin elokuva The Ghost Writer, mutta minulla oli viikonlopulle varattuna muuta ohjelmaa sen verran, että vaikka suunnitelmat vaihtuivatkin lievästi sanottuna yhtäkkiä, niin aikaa minulla ei oikein ollut tuolle elokuvalle oli suunnitelmat mitkä tahansa (ja äkisti muuttuneiden suunnitelmien vuoksi myös viikonlopun elokuvat jäivät katsomatta). Nyt sitten eilen Finnkinon Klassikkosarjassa näin tämän toisen Polanskin elokuvan, joka oli kuitenkin selvästi vanhempaa tuotantoa ja Finnkinon sivuilla tätä elokuvaa kuvattiin jopa herran Englannin kauden mestariteokseksi, mutta minua ei elokuva juuri lämmittänyt. Itse asiassa siitä ei ole pitkäkään aika, kun tulin ajatelleeksi, että siitä onkin aikaa, kun olen päässyt antamaan pienimpiä pistemääriä (elokuussa ja sekin tämän vuoden ainut), mutta valitettavasti tosiaan Umpikuja nyt pääsi tähän joukkoon, vaikka se alin mahdollinen pistemäärä juuri ja juuri sivuutettiinkin.

Tarina oli tosiaan käytännössä sellainen, että nämä pari tunarirosvoa majoittautuvat sinne linnakkeeseen yön yli ja vähän seuraavan päivänkin ajaksi ja sitten siellä linnassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista tuona aikana ennen kuin elokuva on kokonaan ohi. Älkää antako tämän edellisen virkkeen hämätä, sillä lähestulkoon kaikki tapahtuneet asiat olivat aikalailla tylsää sontaa ja silloinkin kun näytti siltä, että elokuva lähtee kohti parempia vesiä, niin pian laskeudutaankin taas pohjalle, mitä elokuvan mielenkiintoon tulee. Elokuva on merkitty komediaksi, mutta oikeastaan missään vaiheessa en elokuvaa luonnehtinut hauskaksi, vaikka ehkä pari hymähdystä suustani pääsikin. Komediallisuuden sijaan luonnehtisinkin elokuvaa enemmän trilleriksi, mutta en hyväksi sellaiseksikaan. Yhdessä vaiheessa tosiaan jo luulin elokuvan muuttuvan vähän kiinnostavammaksi, kun George ja Teresa saivat vieraita, sillä tässä jaksossa oli juuri niitä elokuvan vähänkään hymähtelyjä aiheuttavat hetket, mutta pian se sitten loppuikin. Elokuvassa oli paljon turhaa, kuten nyt tämän Teresan kevytkenkäisyys ja sitten sen pikkupojan (Trevor Delaney?) typerä käytös, mikä ei tuonut elokuvaan yhtään lisäarvoa. Elokuvan loppuratkaisut olivat minusta kehnoja ja vähän jopa keinotekoisen tuntuisia; ihan kuin Polanski ei olisi tiennyt, miten päättää elokuva edes tyydyttävästi.

Monesti sitä on huomannut manaavansa sitä, kuinka elokuvissa pahiksetkin ovat todellisia siloposkia, mutta ainakin tähän elokuvaan roistoksi olisi sopinut oikein hyvin joku valkokangaskomistus, sillä pääroistoa esittäneestä Lionel Standerista en pitänyt oikein yhtään tai siis oikeammin pitää sanoa, etten pitänyt hänen roolihahmostaan yhtään. Kun Richard oli kuitenkin koko ajan pätemässä ja kiukustuneena, niin hänen vuokseen elokuva tahtoi menettää sen vähäisenkin tenhon, mitä sillä olisi muuten saattanut olla. Sitten kun Richard tuntui vähän rauhoittuvan ja ehkä jopa saaden jonkinlaisen yhteyden puoliksi panttivankinaan pitämäänsä pariskuntaan, niin elokuvaan tuli pientä valoa, mutta pian hän oli taas oma epämiellyttävä itsensä ja pilasi sitä myöten elokuvan. Kai nyt Lionel Stander onnistui roolissaan, kun näin pahasti minua onnistui ärsyttämään, mutta samalla hänen vuoksi ärsyynnyin vähän koko elokuvaankin. Mukana myös Donald Pleasence nuorempana kuin mitä olen hänet koskaan nähnyt ja tuskin olisin häntä tunnistanutkaan, ellen alkuteksteistä hänen nimeään olisi bongannut.

Pisteitä: 1,5/5

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kauhun oppitunnit

Alkuperäinen nimi: The Faculty
Ohjaus: Robert Rodriguez
Käsikirjoitus: Kevin Williamson
Pääosissa: Elijah Wood, Laura Harris, Clea DuVall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998

Kesto: 102 min

- What happens at the end of all those stories, Stokely? How does Invasion of the Body Snatchers turn out?
- They get us. They win. We lose.
 
Lukio. Tuo paikka, jossa hyvin erilainen joukko ihmisiä kokoontuu yhteen hankkiakseen eväitä elämää ja jatko-opiskeluja varten. Joukkoon mahtuu niin pinnallisia teinityttöjä, urheilusankareita, hikipinkoja, todellisia kummajaisia sekä uusia oppilaita. Näiden erityyppisten ihmisten täytyy lopulta kokoontua yhteen, kun heistä alkaa tuntua siltä kuin heidän kaikki opettajansa olisivat kuin toiselta planeetalta...

En ollut 100% varma siitä, että olin nähnyt tämän etukäteen, kun näitä teinikauhuja tuli silloin 90-luvun lopussa nähtyä niin runsaasti, mutta heti kun näin Robert Patrickin jalkapallovalmentajana tiesin nähneeni tämän; sellainen etiäinen minulla olikin, että joku jo tuolloin hyvin tuntemani henkilö elokuvassa oli. Kuitenkin elokuvan tapahtumat itsessään olivat pyyhkiytyneet tyystin mielestäni, joten siinä mielessä pääsin katsomaan tätä vähän niin kuin tuorein silmin, minkä vuoksi tätä olikin ihan mielenkiintoista seurattavaa. Jos taas olisin muistanut tapahtumat paremmin, niin en usko, että Kauhun oppitunnit olisi saanut näinkään hyviä pisteitä.

Elokuva oli siis ihan toimiva paketti, vaikka idea olikin lainattu suoraan Invasion of the Body Snathcrsista aka. Ruumiinryöstäjistä. Toisin sanoen tässäkin elokuvassa ihmiset yksi toisensa perään alkavat joutua elokuvan omien ruumiinryöstäjien uhriksi ja muuttuvat aivan toisenlaisiksi. Elokuva oli kuitenkin siinä mielessä kiva, että siinä ei pitkään aikaan voinut tietää, kuka oikeasti on kuka ja niinpä elokuvassa oli sen verran pientä jännitystä ilmassa, että elokuvan kykeni aika vaivatta katsomaan läpi. Tarina ei siis kunnolla imaissut mukaansa, mutta oli onnistunut pitämään ainakin jonkinlaisen mielenkiinnon yllä koko elokuvan ajan. Mikään kunnolla pelottava tapahus elokuva ei kuitenkaan ollut. Mitään en tosiaan muistanut ennen elokuvan alkua, mutta kun se kohtaus Zeken (Josh Hartnett) autotallissa alkoi, muistin aika tarkalleen nimenomaan sen kohtauksen tapahtumat. Niinpä myös elokuvan lopun tapahtumat olivat unohtuneet ja siten minulla olikin vahvat epäilykset sen suhteen, kuka oikeasti onkaan se kuningatar, mutta ihan ilokseni huomasin sitten olleenikin väärässä asian suhteen. Kokonaisuutena ihan kivaa poppariviihdettä, mutta ikävä kyllä samalla kertakäyttöviihdettä, eikä tätä kovin pian uudestaan viitsi katsoa.

Elokuvaan oli saatu iso joukko tuttuja kasvoja, joista näkyvimmissä rooleissa olivat Elijah Wood ja Robert Patrick. Wood oli ihan kelpo omana yksi-ilmeisenä itsenään ja Patrick muistutti enemmän T-1000:ta Terminator 2:ssa kuin John Doggettia Salaisissa kansioissa. Muissa rooleissa nähdäänkin sitten muun muassa Clea DuVall (Heroes), Josh Hartnett, Piper Laurie (Twin Peaks) sekä Salma Hayek ja suoraan sanoen varsinkin viimeksi mainitun mukanaoloa vähän ihmettelin, sillä elokuva ei (kai) ollut mikään suuren budjetin elokuva, mutta sitten taas olin kuvitellut Salma Hayekin olleen jo tuolloin sen verran kova nimi, ettei häntä olisi kiinnostanut tällainen elokuva; ehkä asia sitten selittyy sillä, että ilmeisesti elokuvan Rodriguez oli se henkilö, joka nosti Hayekin aikoinaan pinnalle Desperadossa.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Napapiirin sankarit

Alkuperäinen nimi: Napapiirin sankarit
Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Pääosissa: Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 92 min
 
- Tuli pieni force majoore.
- Ylläripylläri.

Digiaika on tullut jo vuosia sitten, mutta Janne (Jussi Vatanen) ei ole saanut aikaiseksi digiboksin hankkimista, vaikka hänen vaimonsa Inari (Pamela Tola)  on sellaista vaatinut jo pitkän aikaa. Inarin annettua Jannelle tehtäväksi hankkia digiboksi iltaan mennessä, jotta hän voisi katsoa televisiosta tulevan Titanicin, ja Jannen epäonnistuttua tästä, hän antaa uuden määräajan, seuraavan aamun, digiboksin hankkimiselle tai hän lähtee lopullisesti. Janne lähteekin ystäviensä Kapun ja Räihäsen (Jasper Pääkkönen ja Timo Lavikainen) tien päälle saadakseen uuden digiboksin Jannen appiukon elektroniikkaliikkeestä, mutta sinne vain sattuu olemaan 200 kilometriä matkaa...

Minun piti alun perin mennä katsomaan tämä elokuva jo ensi-iltaviikolla, sillä niin mielenkiintoiseksi tämän elokuvan koin, mutta sitten työkaveri keksikin, että mennään porukalla. Monesti otin asian puheeksi ja kysyin, että josko päätettäisiin päivä, niin eikös ne keskustelut tyrehtyneet sitten heti. Viime viikolla sitten sanoin, että eilinen tiistai oli viimeinen päivä, kun suostun tämän mennä katsomaan, koska halusin sen pois alta ennen Gran Turismo 5:n julkaisua (arvatkaapa, katsonko tänään yhtäkään leffaa), kun se kerran oli mahdollista ja käydään katsomassa tulevina viikkoina vaan niitä elokuvia, joita ennen GT5:n julkaisua ei voinut (eli suunnitelmissa lähinnä Umpikuja klassikkosarjassa ja ensi-illassa tietty Rare Exports). No, deadline tuli ja meni ja kas, enpäs saanut työkavereista seuraa, vaikka tarjouduin lunastamaan työkaverin lipun (en toki maininnut, että Veikkaus-kortilla pääsee tiistaisin kotimaisiin elokuviin kaksi yhden hinnalla :D ). No se siitä. Mitä itse Napapiirin sankareihin tulee, niin olihan se ihan kelpo tapaus, mutta ei kuitenkaan ihan niin hauska kuin mitä trailerin perusteella olisin odottanut.

Tarina lähti liikkeelle verrattain yksinkertaisista lähtökohdista, mutta eipä tällainen road movien tapainen seikkailukomedia muuta juuri tarvinnutkaan. Elokuva oli kyllä ihan hauska, mutta en sitten tiedä, johtuuko Dome Karukosken tavasta ohjata elokuvia, sillä en ole nähnyt yhtäkään hänen aiempaa elokuvaansa, mutta sen tiedän, että hän on tätä ennen ohjannut vain draamaa ja se näkyi myös tässä elokuvasta, sillä elokuvassa oli joitakin selvästi draamallisempia hetkiä, jolloin se komediallisuus vähän niin kuin unohdettiin. Kuitenkin elokuva oli ihan viihdyttävä ja sai aikaan naurukohtauksia, mutta ei ihan siihen malliin kuin mitä olisin odottanut. Tämän Kapun monologit niin alussa kuin siinä tanssikohtauksessakin kuuluivat ehdottomasti elokuvan parhaaseen antiin, eikä elokuvan loppukaan huono ollut, mitä huumorin määrään tulee; siinä sitä vain mietti naurua pidätellen, että mitähän Inari ajatteli juuri näkemästään samalla, kun Janne oli normaali tyyni itsensä. Lisäsin tuohon kappaleen ensimmäiseen virkkeen "road movien" perään sanan "tapaisen", sillä ei tämä nyt kuitenkaan ihan täysin vastannut minun käsitystä road moviesta, kun kuitenkin niin paljon vietettiin aikaa jossain muualla kuin tien päällä ja siinä olikin yksi elokuvan suurimmista vioista: se oli turhan viipyilevä ja siten paikoillaan oltiin välillä liiankin kanssa. En toki tarkoita, että koko ajan pitäisi olla tien päällä, mutta esimerkiksi hotellissa ja venäläisten mökillä vietettiin turhan paljon aikaa. Se, mistä sitten taas pidin kanssa oli päähenkilöiden käyttämä murre, joka tuntui allekirjoittaneen korviin lähestulkoon eksoottiselta. Tämä puhetapa varsinkin Jannen ja Ilarin välillä toimi komediallisuutta lisäävänä seikkana.

Suomalaisten näyttelijöiden piirit ovat suhteellisen pienet ja siten tästä olikin löydettävissä iso tukku tuttuja näyttelijöitä myös pienemmistä sivurooleista. Pääosan esittäjä Jussi Vatanen tuntui hirveän tutulta, mutta en elokuvan aikana tajunnut, että mistä, vaikka katsonkin Presidentin kanslian joka viikko. Jasper Pääkkösessä puolestaan oli vielä sitä samaa poikamaisuutta jäljellä, mitä oli Salattujen elämien Saku Salinista (leimasta, josta hän varmaan haluaisi jo eroon). Näyttelijät eivät sinänsä tehneet mitenkään suurta vaikutusta, mutta suoriutuivat kuitenkin rooleistaan kunnialla ja ehkä vähän enemmän luonnetta olisin kaivannut varsinkin Vatasen hahmolta, jotta hänen puolellaan olisi voinut todella olla. Muissa rooleissa sitten muun muassa Pamela Tola, Kari Ketonen, Kari Hietalahti, Miia Nuutila ja Ulla Tapaninen.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 23. marraskuuta 2010

Armageddon

Alkuperäinen nimi: Tin dei hung sam
Ohjaus: Gordon Chan
Käsikirjoitus: Gordon Chan, Vincent Kok
Pääosissa: Andy Lau, Michelle Reis, Anthony Wong Chau-Sang
Valmistusmaa: Hongkong
Ilmestymisvuosi: 1997

Kesto: 117 min

Teknologiaguru Anderson kuolee hyvin oudoissa olosuhteissa. Samaan aikaan Hong Kongin ykkössatelliitti tekee tenän ja yhteydet muihinkin satelliitteihin kangertelee. Ilmeisesti näillä tapahtumilla on jonkinlainen yhteys ja kun tyttöystävänsä Adelen (Michelle Reis) liikenneonnettomuudessa menettänyt tohtori Ken (Andy Lau) pyydetään vapaapäivänään takaisin töihin, MI6:n agentti poliisien kera on Keniä vastassa. Nämä kertovat hänelle Teknologian veljeskunta -nimisestä salaseurasta, johon on kutsuttu teknologia-alan kymmenen merkittävintä miestä, minkä joukkoon Kenkin kuuluu, ja kutsusta kieltäytyminen on tiennyt hyvin karmeaa kohtaloa. Ken kuitenkin kieltää saaneensa kutsua. Hänen selustaansa aletaan kuitenkin vahtia, mutta pystytäänkö häntä suojelemaan samalla kun Kenin muistot piinaavat häntä tehden niistä yhä eläväisempiä...

Käsi ylös niiltä, jotka luulivat otsikon perusteella pääsevänsä lukemaan arviota Bruce Willisin tähdittämästä meteoriittielokuvasta? No, niin arvelinkin. Tosin jos nyt totta puhutaan, niin lisätessäni tämän Arimanin ostoskoriin silloin tammikuussa luulin itsekin kyseessä olevan kyseinen elokuva, mutta ennen tilauksen maksamista minulle selvisi totuus asiasta, mutta kun hintaa oli vain euron luokkaa tai luultavasti vähän alle (halvimmasta elokuvasta maksoin muistaakseni 70 senttiä ja se saattoi hyvinkin olla juuri tämä elokuva) ja Wikipedian juoniselostus kuulosti ihan tarpeeksi kiinnostavalta, niin päätin kuitenkin tilata tämän elokuvan. No, olihan tämä jokseenkin hintansa väärti, mutta aika ponnettomaksi esitykseksi Armageddon kuitenkin jäi.

Minun täytyy nyt heti sanoa, että pidin elokuvan tarinasta ihan kohtuullisen paljon. Outo salaseura vainoaa teknologia-alan huippuja ja sen salat paljastuvat pikku hiljaa elokuvan edetessä. Huomasin jatkuvasti miettiväni erilaisia teorioita totuuden suhteen, sillä tarina todella sai minut haluamaan miettiä näitä asioita. Kun sitten totuus alkoi pikku hiljaa paljastua, niin siitä seurasi usein kiinnostavia juonenkäänteitä. Siksi onkin niin harmi, että elokuvan toteutus ei vastannut oikein vaatimuksiani (onko minulla niitä, en tiedä). Ensinnäkin, elokuva tuntui pidemmältä kuin se olikaan. Kohtaukset olivat välillä todella laahaavia niin, että kolmen minuutin mentyä tuntui siltä, kun minuutteja olisi mennyt viisi ja tämä jatkui pitkin matkaa varsinkin elokuvan loppupuolella. Elokuva lisäksi sisälsi paljon turhia kohtauksia tai jos ei kohtauksia niin ainakin dialogia, joilla ei ollut elokuvan kannalta niinkään suurta merkitystä. Esimerkiksi salaseuran tavoitteita tai toimintatapoja saatettiin miettiä useiden minuuttien ajan, kuten myös puhua erään vanhan koulututun kanssa niitä näitä. Lisäksi kuljeskeltiin Prahassa pitkään turhanpäiten, vaikka vain sen jakson lopputapahtumilla oli jotain merkitystä, mutta senkin olisi voitu hyvin hoitaa Hong Kongissa ilman liiallista tyhjäkäyntiä. Suurin mielenkiinto elokuvasta katosikin nimenomaan näiden tyhjänpäiväisten paskanjauhamisten vuoksi, kun vaihtoehtona olisi ollut elokuvan vieminen tarinallisesti eteenpäin. Niin ja honkkarielokuvien stereotypioiden mukaisesti (huom, en ole paljon katsonut hongkongilaisia elokuvia) tässäkin elokuvassa oli yksi taistelukohtaus, joka alkoi lähestulkoon tyhjästä ja joka paljasti päähenkilöiden aiemmin salatut taistelulajitaidot. Mitä tulee sitten tähän salaseuraan, niin ne ovat noin yleisestikin vähän noloja, mutta sinänsä tämä Teknologian veljeskunta oli ihan kohtuullinen seura, mutta heidän toimintatapansa vihollisiksi katsomiaan kohtaan aiheuttivat vain tahatonta huumoria. Elokuvantekijöillä oli lopussa hyvä sauma päättää elokuva oikein komeasti, mutta sitten sekin pilattiin pitkittämällä loppua... noh, loputtomasti. Sinänsä elokuvan viimeinen juonenkäänne oli kiva, mutta kun sitä mentiin tosiaan pitkittämään, niin ei hyvä.

Näyttelijöistä ei sinänsä jäänyt oikein mitään mieleen. Kaipa ne hoitivat hommansa ihan kohtuullisen hyvin, sillä eipä minulla valittamistakaan niistä löytynyt, tosin enpä minä useimpien hahmojen näyttelijöiden nimiäkään tiedä, kun IMDB antaa niin hintsusti niistä tietoja.

Pisteitä: 2/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta. Elokuvassa on niin kiinan- kuin englanninkielinenkin tekstitys, mutta ainakin englannin kohdalla on käännetty tekstitykset todella onnettomasti. Nimittäin sen lisäksi, että tekstit menivät välillä turhankin nopeasti ohi (välillä tulivat ennen aikojaan ja jäivät päälle pitkiksi ajoiksi), niin niissä vilisi kirjoitusvirheitä melkein jokaiseen ruutun ilmestyneeseen tekstipätkään (tämä kuitenkin oli ihan virallinen julkaisu). Niinpä elokuvassa oli myös hauskoja käännöskukkasia ja esimerkiksi Irakin johtaja oli ”Sadam Hosain”. Kuitenkin ehdottomasti paras ja repeilyttävin teksti oli armageddonin määritelmä: ”The final war between good and evil in the book of Reevaluations.” Tuo uudelleenarviointien kirja kuulostaa jännältä, mistähän sen saisi?

maanantai 22. marraskuuta 2010

12 apinaa

Alkuperäinen nimi: Twelve Monkeys
Ohjaus: Terry Gilliam
Käsikirjoitus: David Webb Peoples, Janet Peoples
Pääosissa: Bruce Willis, Madeleinen Stowe, Brad Pitt
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 124 min

- Look at them. They're just asking for it. Maybe the human race deserves to be wiped out.
- Wiping out the human race? That's a great idea. That's great. But more of a long-term thing. I mean, first we have to focus on more immediate goals.
 
Outo virus on tappanut 99% ihmisistä, pakottanut selviytyjät maan alle ja nostanut eläimet maailman valtiaiksi. James Cole (Bruce Willis) on tuomittu lukuisista väkivallanteoista vankilaan, mutta hänen vangitsijansa tarjoavat hänelle mahdollisuuden lyhentää tuomiotaan lähettämällä hänet menneisyyteen, jossa hänen täytyy kerätä informaatiota 12 apinan armeijaksi itseään kutsuvasta aktivistijoukosta, jonka syyksi ihmiskunnan tuho on laitettu, mutta kaikki ei mene kuitenkaan ihan suunnitelmien mukaan...

Olen nähnyt tämän elokuvan tätä ennen kaksi kertaa ja kertojen välissä on ollut niin paljon aikaa, että joka kerralla katsomiskokemus on ollut lähestulkoon uudenveroinen ja niin oli asianlaita tälläkin kertaa, vaikka joitakin pikkuasioita muistinkin. Olen muistaakseni aiempinakin katselukertoina pitänyt tätä erittäin hyvänä elokuvana ja vaikka tuossa pelkäsinkin, että aika olisi kullannut muistoja, niin edelleen 12 apinaa iski ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin, vaikka en ihan mestariteokseksi luokittelisikaan.

Elokuva alkaa hidastuksella lentoasemalla ja vaikka henkilöt peruukkiensa takaa muistinkin, niin mitään muistikuvaa minulla ei ollut, miten sinne päädyttiin ja sen selvittäminen monivaiheisten tapahtumien kautta oli tehty hyvin jännittäväksi seurata. Tarina siten olikin varsin kiinnostava ja vaikka elokuva kestikin yli kaksi tuntia, niin aika ei missään nimessä käynyt tylsäksi, vaan tapahtumat seurasivat toisiaan, jos ei nyt täydellä temmolla koko ajan, niin kuitenkin niin, ettei paikoilleen jääty lusmuilemaan kovin pitkiksi ajoiksi. Aikamatkustusjutut ovat aina hankalia, mutta tässä elokuvassa se oli hoidettu oikeastaan niin hyvin kuin näin maalaisjärjellä voi ajatella eli suuria aikaparadokseja ei muodostunut. Kaikkien tulevaisuuden (vai nykyisyyden?) maailmassa tiedettyjen asioiden alkuperät ja lähteet tulevat hyvin ilmi menneisyysjaksoissa, vaikka katsoja onkin jokseenkin samassa asemassa tulevaisuuden päättäjien kanssa eli jos nämä päättäjät luulevat jotain, niin myös katsoja luulee samoin. Toisin sanoen kun nämä päättäjät elävät väärässä uskossa jonkin asian suhteen, niin myös katsojaa viedään kuin pässiä narussa, kunnes jossain vaiheessa asioiden todellinen laita paljastuu. Jos jokin jäi minua hieman kaivelemaan, niin tämä Kathrynin ”ihan kuin olisin tuntenut sinut aina” -juttu oli aika hölmö. Joku voisi tietenkin ruinata siitä, kuinka lopussa viedään vähän niin kuin matto jalkojen alta jokseenkin täysin puskista tulleella loppuratkaisulla, mutta minä kyllä pidin siitä ja minusta se sopi hyvin koko elokuvaan. Kokonaisuudessaan varsin hyvää scifiä, jossa toiminnan osuus on jätetty melkoisen minimiin... ja hyvä niin.

Elokuvan lisämateriaalina ollut kiinnostava making of -dokumentti (mitä nyt puolen tunnin katselusta voi päätellä, koko pituus dokumentille on puolitoista tuntia) kertoo, että Willis halusi pienen särön Die Hard -imagoonsa ja siksi hän suostui tähän elokuvaan normaalia pienemmällä summalla, mutta kyllä mielestäni se Die Hard -tausta paistoi välillä läpi, vaikka ei ollutkaan ihan samanlaisessa antisankariasemassa kuin aiemmin, mutta silti sopi rooliinsa varsin hyvin. Tuossa making ofissa tosin näytti siltä kuin Willis olisi näyttelemisen lisäksi osallistunut myös jossakin määrin omien kohtaustensa ohjaamiseenkin. Brad Pittin kanssakin tuotantotiimillä oli käynyt tuuri, sillä elokuvaa tehtäessä Pitt oli vasta nouseva tähti ja siten hänet saatiinkin mukaan verrattain pienemmällä summalla, mutta elokuvan valmistuttua Pitt oli jo suuri tähti. Pitt oli kyllä loistava hullu. Mukana menossa David Morse ja Lisa Gay Hamilton (Oikeus ja kohtuus)

Pisteitä: 4/5

PS. Mitä tosiaan tuota making ofia (The Hamster Factor and Other Tales of Twelve Monkeys) ehdin aamulla katselemaan puolisen tuntia, niin kyseessä on tosiaan jo sen perusteella harvinaisen hyvin tehty, eikä homma mene miksikään pelkäksi kaikkien kehumiseksi, vaan mukana on 12 apinan tekoprosessin esittelyn lisäksi myös sitä raakaa maailmaa, jota elokuvien tekemisen maailmaan kuuluu ja sekös vasta mielenkiintoista olikin. Toivottavasti loppuosa on yhtä kiinnostavaa.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

A Single Man

Alkuperäinen nimi: A Single Man
Ohjaus: Tom Ford
Käsikirjoitus: Tom Ford, David Scearce
Pääosissa: Colin Firth, Julianne Moore, Nicholas Hoult
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 99 min
 
- I always used to tell him that only fools could possibly escape the simple truth that now isn't simply now: it's a cold reminder. One day later than yesterday, one year later than last year, and that sooner or later it will come.
 
George (Colin Firth) on englannin kielen professori yliopistossa 1960-luvun alussa. Hän on menettänyt elämänkumppaninsa Jimin (Matthew Goode) auto-onnettomuudessa, minkä jälkeen hänen elämästään on tullut harmaata massaa, eikä hän ole saanut otetta elämästä Jimin kuoleman jälkeen. Eräänä aamuna hän kuitenkin päättää, ettei kyseinen päivä pääty samoin kuin kaikki muut päivät Jimin kuoleman jälkeen ja hän valmistautuukin lähtemään matkalle paikkaan, jossa hän voisi vihdoin unohtaa Jimin.

Syksyn viimeinen Kinokellari-elokuvani (ensi viikolla on vielä yksi näytös, mutta silloin olen varannut käyttäväni aikani muuhun) oli vähällä jäädä kokonaan näkemättä, sillä mennessäni saliin noin viittä minuuttia ennen elokuvan alkua, oli salissa enää puolen tusinaa paikkaa vapaana ja eturivin takana vain yksi paikka (sekin jo kolmannella rivillä), johon sitten suuntasin. Kuitenkin elokuva oli saanut minut sellaisen tunnemyrskyn kouriin, että arvostelun kirjoittamisesta heti elokuvan jälkeen ei olisi tullut mitään ja jos olisin edes yrittänyt, niin olisin pistänyt samalla soimaan jotain iloista musiikkia tyyliin ABBAa (minulla on ollut "Mä kuuntelen ABBAa -viikko meneillään, kiitos kaksi viikkoa sitten katsomani Mamma Mian!) tai ysäridiskoa, vaikka normaalisti en kuuntelekaan musiikkia samalla kun kirjoittelen arvioita. Jo se kertoo jotain siitä, että A Single Man oli varsin vaikuttava elokuva, joka iski myös selkäytimiin.

Elokuvassa seurataan Georgen toimia pääosin yhden päivän aikana, mutta samalla käydään takaumien kautta läpi tapahtumat, jotka ovat johtaneet Georgen nykyiseen mielentilaan. Elokuva liikkuukin vahvasti kuoleman ja kuolemanuhan ympärillä ja siten elokuvaa ei voikaan miksikään hyvän mielen elokuvaksi sanoa, vaan elokuvaa voisi parhaiten luonnehtia adjektiiveilla synkkä, ahdistava ja surullinen, mutta samalla se onnistuu olemaan myös todella koskettava. Minulle olisi kelvannut hieman vähempikin määrä lähikuvia, mutta niiden avulla tuotiin hyvin ilmi se Georgen kokema tuska, joka tuntui raastavalta myös katsojallekin... no, ainakin allekirjoittaneelle. Tuon yhden päivän aikana ei tapahtumia vyörytetä katsojan eteen kovinkaan nopeasti, vaan kaikki tapahtumat, joista monet niistä voisivat kuulua kehen tahansa meistä arkeen, tapahtuvat silleen verkalleen, mikä vain lisäsi tosiaan entisestään sitä koko elokuvan ahdistavuutta. Kaikesta tapahtuneesta oli aistittavissa tietynlainen lopunajan odotus, eikä tätä tunnetta yhtään vähentänyt Georgen leikkiminen sen aseensa kanssa. Elokuvaan mahtuu myös hieman tragikoomisiakin piirteitä ja juuri tämä kauan kestänyt itsemurhayritys oli yksi niistä. Elokuvan loppu ei järin paljon yllättänyt. Kuvakerronnasta vielä kuitenkin sen verran, että vaikka tosiaan näitä lähikuvia olikin vähän liikaa, niin kokonaisuudessaan nekin ajoivat kyllä asiaansa. Annetut pisteet kertovat jotain elokuvan hyvyydestä, mutta samalla se oli sen verran rankka, että en ole varma, haluanko katsoa tätä enää toista kertaa. No, jää nähtäväksi.

Colin Firth ei ehkä ollut ainoa oikea näyttelijä näyttelemään Georgea, sillä Georgen rooliin olisi sopinut moni muukin näyttelijä, mutta osansa hän veti kyllä todella uskottavasti ja mieleenpainuvasti ja tuntuikin siltä kuin edessäni olisi ollutkin oikea George, eikä häntä näyttelevä Firth. Alkutekstien kautta sain tietää elokuvassa olevan myös Julianne Moore, mutta jotenkin unohdin koko asian, enkä tunnistanutkaan häntä, kun hänen roolihahmonsa tuli valkokankaalle. Jotenkin niin paljon eroa hänen hahmonsa ulkonäössä oli verrattuna Mooren oikeaan ulkonäköön. Hyvä roolisuoritus häneltäkin.

Pisteitä: 4,5/5

perjantai 19. marraskuuta 2010

Painajaisissa

Alkuperäinen nimi: In Dreams
Ohjaus: Neil Jordan
Käsikirjoitus: Bruce Robinson, Neil Jordan
Pääosissa: Annette Bening, Aidan Quinn, Robert Downey Jr.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999

Kesto: 95 min

- You want to come over to my place, Claire? I have to warn you, though, it's haunted. 
Who's it haunted by?
- You.
 
Clairella (Annette Bening) on kyky nähdä unissaan asioita, joita ei ole vielä tapahtunut, ja nämä unet ovat useimmiten painajaisia. Kun hän näkee unen tuntemattomasta miehestä kidnappaamassa pienen tytön, hän ja hänen miehensä Paul (Aidan Quinn) ottavat yhteyttä poliisiin (Paul Guilfoyle), joka kuitenkin kertoo, että tuo rikos on jo tapahtunut, vaikkakin todellinen syyllinen, Vivian Thompson (Robert Downey Jr.), on vielä karkuteillä. Todellinen painajainen alkaa kuitenkin vasta sitten, kun Clairen ja Paulin lapsi Rebecca (Katie Sagona) siepataan ja tapetaan...

Kuten edellisestäkään elokuvasta, niin myöskään tästä elokuvasta minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, vaan tämäkin elokuva tuli hommattua puhtaasti nimensä vuoksi. Kuitenkaan tätä elokuvaa ei voi ihan luokitella kauhuksi, millaiseksi sen alun alkaen kuvittelin, vaan kyseessä on enemmänkin synkkä trilleri, joka kyllä ajoittain piti otteessaan, mutta kokonaisuudessaan Painajaisissa ei ollut mikään huipputapaus.

Elokuva alkaa ihan kiinnostavasti siinä mielessä, että heti alussa tulee ilmi Clairen kyvyt ja hänen suhtautumisensa niihin, kuten myös hieman taustatietoa siitä, mitä unia hän on aiemmin nähnyt ja vaikka ei suoraan sanotakaan, niin selviää myös, mitä näiden unien jälkeen on tapahtunut. Kun sitten Rebecca siepataan, niin hetken sitä jo ajattelee, että Clairen tehtävänä onkin pelastaa tyttärensä ennen kuin on liian myöhäistä, mutta sitten Rebecca löydetäänkin kuolleena; olin muuten niin varma juonitulkinnastani, että en uskonut Rebeccaa kuolleeksi, ennen kuin se selvin sanoin kerrottiin. Toisin sanoen elokuvaan mahtuu myös vähän yllätyksiäkin mukaan, mikä oli sinänsä ihan piristävää. Mielisairaat tavalliset ihmiset (ei siis psykopaattitappajat) eivät ole koskaan järin kiinnostaneet minua ja siksi elokuvassa tapahtuikin pieni notkahdus, kun Claire todettiin mielisairaaksi, millaiseksi hän oli tosiaan tullutkin näiden painajaisten johdosta. Tämä juonenkäänne tarkoitti kuitenkin sitä, että loppu meni siihen, kun Claire yritti löytää oikean syyllisen ja pikku hiljaa puhdisti siinä samalla omaa mainettaan. Koska tekijät olivat antaneet Clairen lapsen kuolla, mikä on amerikkalaisissa elokuvissa jokseenkin harvinaista, niin tulin siihen tulokseen, että periaatteessa elokuvassa saattoi sitten tapahtua melkein mitä tahansa ja se johtopäätös kyllä loi pientä jännitystä elokuvan loppumetreille. Ainakin leikittelin ajatuksella, jos Claire tyytyisi uuteen rooliinsa Vivianin rinnalla, mutta ihan näin ei sitten lopulta tapahtunutkaan. Loppuratkaisu oli ihanalla tavalla tyly.

Elokuva sisältää paljon näyttelijöitä, jotka ovat ainakin minulle tulleet tutuiksi heidän myöhemmistä rooleistaan, sillä elokuvassa näyttelevät niin Annette Bening (The Kids Are All Right), Robert Downey Jr. (vaikka luulinkin häntä elokuvan aikana eri hahmoksi) kuin myös Paul Guilfoyle (C.S.I.). Lisäksi elokuvassa on Aidan Quinn, jonka nimenä tunnen harvinaisen hyvin, mutta hänen filmografiastaan ei löytynyt yhtään tuttua nimeä. Outoa.

Pisteitä: 3/5

torstai 18. marraskuuta 2010

Paholaisen talo

Alkuperäinen nimi: The Legend of Hell House
Ohjaus: John Hough
Käsikirjoitus: Richard Materson
Pääosissa: Roddy McDowall, Pamela Franklin, Clive Revill
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1973

Kesto: 90 min

- Isn't it just another so called haunted house?
- It's the Mount Everest of haunted houses.
 
Fyysikko Lionel Bartlett (Clive Revill) saa tehtäväkseen lähteä tutkimaan kummitustaloa, johon lähetettiin aikoinaan retkikunta, jossa kuoli kahdeksan ja vain yksi selvisi elossa: Benjamin Fischer (Roddy McDowall), joka on mukana myös tässä uudessa retkikunnassa, johon kuuluvat myös Bartlettin vaimo Ann (Gayle Hunnicutt) sekä Florence Tanner (Pamela Franklin), jolla on psyykkisiä voimia. Kun he sitten astuvat taloon ja outoja asioita alkaa tapahtua, jokaisella on teoriansa näistä tapahtumista, mutta mikä onkaan totuus...
Tämä elokuva kuuluu siihen noin tusinan joukkoon, jotka tilasin tammikuussa Arimanista, jossa tuotteisiin, joita kutakin tuotetta saattoi olla vain yksi kappale, tuli joka viikko 10% lisää alennusta ja nämä elokuvat on ostettu heti sen viikon alkajaisiksi, kun alennusprosentti oli 80% (hyvä, että tein näin, sillä seuraavalla viikolla -90% kohdalla oli vain ”muutamia” tuotteita verrattuna siihen hetkeen, kun minä tilasin). Ja kyllä, luitte oikein: ostin tämän noiden muiden muassa tosiaankin tammikuussa eli nyt marraskuun puolivälin jälkeen olen vihdoin päässyt tämän vuoden aikana ostettujen elokuvien kimppuun, mitä tulee normaaliin hankintajärjestyksessä katsomiseen (muutaman poikkeuksen olen kyllä tehnyt esimerkiksi Saw-elokuvien kohdalla). Joo, onhan näitä elokuvia jokunen kertynyt... no se siitä.

Mitä tulee näihin tilattuihin elokuviin, niin suurimman osan noista elokuvista tuli ostettua melkein puhtaasti vain nimen perusteella (kun hinnat 1-2,50 euron luokkaa, niin ei ollut juuri motivaatiota nirsoilulle). Tämäkin elokuva tuli ostettua ilman mitään ennakkokäsitystä elokuvasta, vaan elokuva lähti tilaukseen ihan vain sillä perusteella, että nimen perusteella tämä oli kauhua ja se riitti. Niinpä en oikein tiennytkään mitä odottaa (esimerkiksi luulin elokuvaa vähän tuoreemmaksi tapaukseksi) ja elokuva olisi hyvinkin saattanut olla oikeinkin jännittävä kauhuelokuva tai sitten umpikehno. No, ei Paholaisen talo ollut kumpikaan, vaan asettuu johonkin siihen välimaastoon.

En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näitä kauhujuttuja on nähty jo niin monta, kuten myös kummitustalo-teemaa hyödyntäviä sellaisia, ettei tämä sinänsä kunnolla säväyttänyt oikeastaan kertaakaan, eikä tässä sinänsä ollut mitään sellaista, mikä olisi (positiivisessa mielessä) erottanut elokuvan tuhansista muista vastaavista. Toisin sanoen omaperäisyyttä tässä ainakaan säikyttelyn osalta ei ollut juuri nimeksikään, vaan samat tutut ovien paukuttelut ja tavaroiden leijailut ja hajottamiset tapahtuivat tässäkin. Kuitenkin elokuvan henkilöt olivat keskenään sen verran erilaisia, että elokuvan pystyi kuitenkin varsin vaivatta katsomaan (lähes) loppuun asti, vaikka sinänsä mitään erikoista ei tapahtunutkaan. Tähän viihdyttävyyteen vaikuttivat vahvasti näiden tutkijoiden (sinänsä surkuhupaisat) keskinäiset kahnaukset ja toistensa syyttelyt, jotka tapahtuivat kaikkien outojen asioiden välissä. Eihän niillä elokuvan lopun kannalta ollut suurtakaan merkitystä, mutta toivatpahan edes hieman lisäväriä muuten niin tavanomaiseen kummitustaloelokuvaan, mutta sitten lopussa jotain meni pieleen.

Nyt minun on kerrottava, minkälaisen mielleyhtymän sain elokuvan loppuratkaisusta (sisältää spoilerin siitä loppuratkaisusta). Kuvittelin mielessäni Monty Pythonin jäsenten aikovan tehdä vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, millainen tämä kuitenkin oli pääosin. Sitten lopun he olisivat päättäneet vetää kunnolla läskiksi niin, että ruutuun tulisi tarinan kannalta täysin ulkopuolinen Monty Python -hahmo, joka viheltäisi pelin poikki sanomalla ”This has become far too silly!”, sillä sellaiselta elokuvan loppuratkaisu tuntui: pöhköltä. Itse asiassa oikeastaan mikään suomen kielen vastine ei oikein vastaa sitä tunnetta, mikä minulla päällimmäisenä oli mielessä, vaan elokuvan loppua kuvasti nimenomaan parhaiten sana ”silly” montypythonmaisesti lausuttuna. Talossa kummittelee, koska kummitus kärsi alemmuuskompleksista pienen kokonsa vuoksi. Jeejee! Jos taas olen tulkinnut väärin tämän jalkaproteesijutun niin, että se olisi ollut vain yksi osatekijä tähän kaikkeen, niin silloin koko jalkajuttu olisi vieläkin naurettavampi. Ei näin, pojat!

Mitä tulee näyttelijöihin, niin luultavasti koska tämä on niin vanha elokuva, päähenkilöt autiotalossa ovat selvästi aikuisia eli lähempänä keski-ikää kuin teinivuosia, mikä oli ihan kiva juttu. Yksikään näyttelijöistä ei sinänsä tarjonnut mitään erikoisen mieleenpainuvaa roolisuoritusta, mutta sen verran täytyy kuitenkin sanoa Roddy McDowallista, että vaikka olen nähnyt hänet ”hiljattain” neljässä muussakin elokuvassa, niin en millään tahtonut tunnistaa häntä (luulin häntä koko elokuvan ajan Bartlettiksi); ehkä se johtui siitä, että hänellä oli tällä kertaa paljon vähemmän karvoja päässään.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Project 1001, osa 133/1001: Suspiria - tappavat huokaukset

Alkuperäinen nimi: Suspiria
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi
Pääosissa: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1977

Kesto: 94 min
 
Suzy Bannion (Jessica Harper) matkustaa Yhdysvalloista Länsi-Saksaan saadakseen tanssikoulunsa päätökseen yksityisessä tanssikoulussa. Hän saapuu kouluun illansuusta samalla hetkellä, kun ovesta tulee joku tyttö, Pat (Eva Axén), hirveässä paniikissa, joka katoaa juosten metsään. Suzy ei kuitenkaan pääse sisälle taloon, koska ovisummerin kautta hänelle ilmoitetaan, ettei hänen tulostaan tiedetä mitään. Seuraavana päivänä hänet kuitenkin otetaan vastaan hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä talon henkilökunta on saanut juuri kuulla, että Pat on murhattu. Suzy asettautuu vähitellen taloon, mutta pian hän saa huomata, että koulun henkilökunnalla on jokin hyvin tummanpuhuva salaisuus...

Kuukauden WANHAksi valikoitui tällä tämä elokuva, josta en ollut kuullut mitään ennen kuin otin sen käteeni vuosia sitten käteeni kaupasta ja ostopäätökseen vaikutti eittämättä elokuvan kotelon sinänsä huomiota herättävä etukansi. Vaikka muistelisinkin, etten saanut tästä ihan yhtä paljon irti kuin nyt, niin joka tapauksessa kiinnostus Dario Argenton, josta en myöskään ollut kuullut ennen tätä elokuvaa, elokuvia kohtaan oli syntynyt ja vaikka kaikki häneltä näkemäni elokuvat (ei niitä nyt ihan niin montaa ole) eivät olekaan iskeneet ihan samalla tavalla kuin tämä, niin tuo kiinnostus on silti säilynyt ja niinpä suunnitelmissani onkin jatkaa hänen elokuviensa kartoitusta tästä eteenpäinkin. Mitä tulee sitten tähän elokuvaan, niin tosiaan muistelisin, että ensimmäisellä katselukerralla olisin ollut tyyliin 3-3,5 pisteen vaiheilla (vaikeaa muistaa tarkalleen, kun ei ole mitään konkreettista pisteytystä missään, mutta nyt Suspiria – tappavat huokaukset maittoi ainakin hyvin.

En muistanut etukäteen elokuvan juonesta juuri mitään pienenpieniä paloja lukuun ottamatta, joten siksikin elokuvaa oli varsin jännittävä seurata. Alussa minulla oli kyllä pienet epäilykset asian suhteen, kun päästiin Patin ja hänen ystävänsä murhakohtaukseen, sillä tämä kohtaus oli leikattu jotenkin todella oudosti, mikä näkyi parhaiten siinä puukotuksessa ja juuri sitä edeltävissä tapahtumissa. Kohtaus oli kuitenkin harvinainen raaka ja edusti muutenkin hyvin paikkaansa elokuvassa, sillä tämän jälkeen siirrytään jokseenkin pitkäksi aikaa rauhallisimmille vesille, mutta kun tietää alun murhakohtauksen ansiosta, että siellä taustalla vaanii jotain todella pahaa, niin näitä rauhallisiakin jaksoja katsoessa pieni jännitys pysyi hyvin koossa. Kuitenkin näiden hiljaisempien jaksojenkin välille mahtui pieniä pelotteluhetkiä, joten elokuva ei päässyt kuitenkaan lässähtämään. Elokuvan lähetessä loppuaan näitä säikyttelykohtauksia alkoi tulla yhä tiheämmässä tahdissa saaden huippunsa ihan viimeisissä kohtauksissa ja kyllä minua vähän pelottikin Jessican puolesta. Elokuvassa tapahtui todella paljon outoja asioita, jotka olivat tietyllä tavalla myös kiehtovia. Elokuvan loppuratkaisu oli juuri sopiva tällaiseen elokuvaan.

Erikseen pitää mainita elokuvan lavasteet, jotka olivat hyvin surrealistisen oloisia monin paikoin ja välillä talojen käytävät ja seinät näyttivät siltä kuin olisi sukeltanut johonkin omituiseen optiseen illuusioon, vaikka sinänsä seinät paikoillaan pysyikin. Itse asiassa joissakin lavasteista en edes ollut täysin varma, olivatko ne rakennettuja vai vain maalattuja näyttämään oikeilta rakennelmilta. Minulle tuli mieleen nimenomaan näiden lavasteiden vuoksi, että jos David Lynch tekisi täysverisen kauhuelokuvan, niin lopputulos voisi näyttää joltain tällaiselta.

Vielä pitää nostaa esiin yksi asia: elokuvan musiikki. Goblinin musiikki oli omiaan tähän elokuvaan ja oli hyvin nostamassa jännittävää ja paikoitellen jopa pelottavaa tunnelmaa melko yksinkertaisella, mutta sitäkin toimivammalla musiikilla. En ole oikein koskaan harrastanut elokuvien soundtrackeja, mutta tämän elokuvan soundtrack minun oli saatava käsiini heti elokuvan nähtyäni, mikä ei onnistunut niin helposti, kun en tuolloin ostanut mitään ulkomaisista verkkokaupoista, mutta lopuksi eräs pieni(?) suomalaisesta verkkokaupasta löysin tämän virallisen soundtrackin ja niinpä tästä soundtrackista tulikin ensimmäinen omistamani soundtrack ja ainoa sellainen, jonka olen oikein hakemalla hakenut käsiini. En ole kokeillut, mutta en suosittele kuuntelemaan soundtrackia täysin säkkipimeässä kovinkaan pitkään... paitsi jos haluatte valvoa koko yön, kun ette uskalla nukkua. Sinänsä harmi, että Goblinin muihin Argenton filmeihin tekemät musiikit eivät ole ihan samalla tavalla tehneet vaikutusta.

Näyttelijät tekivät kauttaaltaan ihan hyviä roolisuorituksia, eikä minulla ole pahaa sanottavaa yhdessäkään. Jessica Harper oli ihan tarpeeksi hyvä pääosaan eli tarpeeksi uskottavantuntuinen, vaikka sinänsä melko perinteinen rooli kauhuelokuvan sankarittarena hänellä olikin. Koulun henkilökunnan jäseniä näytelleiden joukossa oli myöskin ihan hyviä näyttelijöitä ja parhaimpina esiin nousivatkin tanssinopettaja Tanner (Alida Vali) ja koulun varajohtaja Madame Blanc (Joan Bennett).

Pisteitä: 4/5

tiistai 16. marraskuuta 2010

Yks, kaks, kolme

Alkuperäinen nimi: One, Two, Three
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L. Diamond
Pääosissa: James Cagney, Horst Buchholz, Pamela Tiffin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1961

Kesto: 109 min

- I will not have my son grow up to be a capitalist.
- When he's 18 he can make his mind up whether he wants to be a capitalist or a rich communist.
 
C.R. MacNamara (James Cagney) on Coca-Colan aluejohtaja Länsi-Berliinissä kylmän sodan aikana, mutta haaveilee Coca-Colan viemisestä neuvostotasavaltoihin, mikä avaisi hänen tietään kohti parempaa toimipaikkaan eli Lontoon aluejohtajaksi. Coca-Colan pomo Wendell P. Hazeltine (Howard St. John) kuitenkin torppaa heti alkuunsa MacNamaran suunnitelmat Coca-Colan viemisestä Neuvostoliittoon, mutta sen sijaan käskee MacNamaraa huolehtimaan Länsi-Berliiniin käymään tulevasta tyttärestään Scarlettista (Pamela Tiffin), joka saattaa huolettomalla elämäntyylillään MacNamaran uran ja hermot todelliselle koetukselle...

Finnkinon klassikkosarjan satoa tämäkin elokuva. En tiennyt tästä elokuvasta, niin kuin en monesta muustakaan klassikkosarjan elokuvasta, oikeastaan mitään etukäteen, vaan ainoa todellinen motiivi mennä katsomaan tämä elokuva oli siinä, että se näytettiin täällä valkokankailta ja jälleen kerran ei voi kuin kiittää, että näytettiin, sillä muuten minulta olisi saattanut jäädä kokonaan näkemättä Yks, kaks, kolmen kaltainen oikein hauska farssikomedia.

Ei elokuva ihan kuoliaaksi asti naurattanut (no daa, en kai muuten kirjoittelisi tässä tätäkään arvostelua), vaikka pari salissa olijaa nauroikin jatkuvasti kovalla äänellä, mutta elokuva kyllä aiheutti hauskoilla dialogeilla vähintäänkin hymähtelyjä tämän tästä. Etenkin kaikki heitot Itä-Saksan ja kommunismin suuntaan naurattivat vähintäänkin kohtalaisesti, vaikka tietenkin elokuvasta oli aistittavissa ei niin pientäkään propagandanpoikasta. Varsinkin Otton (Horst Bucholz) ehdoton asennoituminen länsimaita kohtaan aiheutti monet naurut. Hyviin nauruhetkiin auttoi eittämättä hyvä ja kiinnostava tarina, josta ei etukäteen voinut täysin päätelläkään elokuvan farssimaisuudesta johtuen, että mitä kaikkea elokuvassa vielä tapahtuisikaan ja siten yllättäviä juonenkäänteitä mahtui enemmän kuin tarpeeksi. Juuri kun sitä jo ajatteli elokuvan saavuttavan lakipisteensä, niin sitten siirrytäänkin yhtäkkiä seuraavaan huvittavuutta herättävään juonikuvioon. Elokuvan tunnelma oli kauttaaltaan hyväntuulinen ja siten olikin jokseenkin selvää, että kaikki päättyisi lopussa hyvin ja niinhän siinä kävikin, vaikka ihan kaikki ei päättynytkään ihan sillä tavalla, kun päähenkilöt olivat elokuvan aikana haaveilleet.

James Cagneyn olen aiemmin nähnyt vain Yankee Doodle Dandyssa, jossa hän vakuutti minut kyvyillään, eikä hän ollut myöskään hassumpi tässä elokuvassa, vaan hän oli varsin hyvä tässäkin, vaikkei koko show'ta varastanutkaan, sen verran hauskoja hahmoja mukaan mahtui kuitenkin. Myös Horst Buchholz oli varsin mainio Ottona, joka ei millään halunnut luopua vakaumuksistaan. Alussa minun teki vähän marista elokuvan antamasta naiskuvasta, mutta nuo marinat loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun tapahtumat pääsivät kunnolla alkamaan.

Pisteitä: 4/5

PS. Onhan se melkein pyhäinhäväistys, että ”Coca-Cola -elokuvan” aikana nautitaan Pepsiä, jota Finnkinossa pääasiassa myydään. Onneksi minä en moiseen sortunut! :P

perjantai 12. marraskuuta 2010

Salaisuuteni kukka

Alkuperäinen nimi: La flor de mi secreto
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Marisa Paredes, Juan Echanove, Carme Elias
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 101 min

- Olit sinisissä, kun pakenit elämästäsi minun elämääni.
 
Leo Macíasin (Marisa Paredes) mies Paco (Imanol Arias) on NATO:n joukoissa sotimassa ja Leo yrittää kaikin tavoin pitää Pacon mielessä, jopa absurdiuteen asti. Leo hakee kirjoittajaksi lehteen, vaikka hän kertookin lehden kustannuspäällikkö/päätoimittaja (tms.) Ángelille (Juan Echanove), että hänellä ei ole aiempaa kokemusta alalta, mutta Ángel ottaa hänet silti töihin. Ángel tarjoaa Leolle mahdollisuuden kirjoittaa kirjailija Amanda Grisiä kritisoivan tekstin väittelytyyppisen artikkelin toisena osapuolena, mutta Leolla on erittäin hyvä syy kieltäytyä kunniasta, vaikka hän ei sitä Ángelille kerrokaan: Ensinnäkin Leo on Amanda Gris ja toisekseen Leo haluaa jättää sen vaiheen elämästään taakseen...

Pedro Almodóvarin tuotannon läpikäyminen jatkuu, vaikkakin hirveän katkonaisesti. Huomasinpas muuten tuossa äsken, että Almodóvarin pitkistä elokuvista olen katsonut jo yli puolet, joten eiköhän tämäkin saada jossain vaiheessa loppuun, vaikka onhan niitä katsomattomia elokuviakin ihan kivasti vielä (kahdeksan). Tämäkin kuuluu sarjaan elokuvia, joista en ollut kuullut mitään ennen sen tarttumista käteeni, joten aika avoin mielin pääsin katselemaan tätä elokuvaa ja itse asiassa olin sijoittanut tämän valmistumisvuoden 1980-luvulle (koska olin kuvitellut tietäväni edes nimeltä kaikki 90-luvun vaihteen jälkeiset elokuvat), mutta ihan niin vanhasta elokuvasta ei kuitenkaan ollut kyse. Vaikka ei Salaisuuteni kukka kaikilta osilta iskenytkään, niin Almodóvar oli onnistunut (jälleen kerran) tekemään elokuvasta sellaisen, että sen parissa viihtyi ainakin sen verran, että sen pystyi aika vaivattomasti katsomaan läpi.

Luin jostain äsken, että elokuvaa pidetään jonkinlaisena vedenjakajana Almodóvarin vanhemman ja uudemman tuotannon välissä ja itse en kauheasti edes ihmettele, että miksi. Nimittäin vanhemmassa tuotannossa oli paljon farssimaisia piirteitä uudempien keskittyessä enemmän draamaan ja tässä elokuvassa oli vähän molempia, vaikka draama elokuvaa hallitsikin. Nämäkin jokseenkin farssimaiset piirteet keskittyivät lähinnä alkupuolelle, vaikka loppupuolellakin oli pieniä merkkejä siitä. Pääosin elokuva siis keskittyy draamaan, joka vilisi sen verran kiinnostavia henkilöitä, että sitä oli ihan kiva katsoa, vaikka tapahtumat olivatkin jossakin määrin aika tavallisia. Ihan täysin tapahtumat eivät vieneet mukanaan, sillä se sisälsi enemmän kuin tarpeeksi turhiakin kohtauksia, joista suurimpana jäi mieleen nämä elokuvan alkuhetkillä nähdyt opetusvideoiden kuvaamiset, jotka linkittyivät muuhun elokuvaan niin, että yksi videoiden suunnittelijoista oli Leon ystävä. Niissä kuvauksissa dialogit olivat sinänsä ihan hauskoja ja kyllä minä jotenkin kykenin näkemään symbolismia elokuvan muuhun tarinaan, mutta ÄÄH... ilman olisi ollut paljon parempi. Elokuva siis soljui jokseenkin rauhallisesti eteenpäin aiheuttamatta mitään suuria tunteenpurkauksia suuntaan tai toiseen, eikä se tarjonnut oikein mitään järisyttäviä yllätyksiä, mutta kyllä sitä nyt sen reilun puolitoistatuntisen jaksoi katsoa. Loppuratkaisukin kuvasti nähtyä elokuvaa aika hyvin, sillä sekään ei päättynyt mitenkään erikoisesti.

Espanjalaisia elokuvia ja tv-sarjoja on tullut katseltua jo sen verran paljon, että olen ruvennut jo espanjalaistenkin elokuvien aikana vähän katselemaan, josko jossain näkyisi tuttuja naamoja ja kas, olihan niitä tässä. Ángelina nimittäin nähdään Francon ajassa perheen pään Antonio Alcántaran veljenä Miguelina nähty Juan Echanove, joka oli kyllä tässä elokuvassa paljon tukevampi kuin kyseisessä sarjassa. Niin ja sitten kun Paco tuli kuviin, niin vaihdoin mieltäni tyyliin joka toinen sekunti sen suhteen, että oliko kyseessä samaisen sarjan jo mainitun Antonio Alcántaran näyttelijä eli Imanol Arias ja olihan se. Jei! Mitä tulee sitten Leoa näytelleeseen Marisa Paredesiin, niin hän tuntui vetävän roolinsa jotenkin rutiininomaisesti läpi. Mukana menossa myös Almodóvarin luottonäyttelijöihin kuuluva Rossy de Palma.

Pisteitä: 3/5

torstai 11. marraskuuta 2010

Project 1001, osa 132/1001: Poltergeist

Alkuperäinen nimi: Poltergeist
Ohjaus: Tobe Hooper
Käsikirjoitus: Steven Spielberg, Michael Grais, Mark Victor
Pääosissa: Craig T. Nelson, JoBeth Williams, Beatrice Straight
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 109 min

- You've never done this before.
- Neither have you.
- You're right. You go.
 
TV menee itsestään päälle. Perheen nuorin tyttö Carol Anne (Heather O'Rourke) kävelee unissaan tv:n eteen, jonka välityksellä henget puhuvat hänelle. Huonekalut liikkuvat itsestään. Henget tulevat tv:n läpi. Aluksi Freeling suhtautuu näihin tapahtumiin huumorilla ja epäillen, mutta kun eräänä myrsky-yönä henget sieppaavat lastenhuoneen komeron kautta Carol Annen, hänen vanhempiensa on tehtävä kaikkensa saadakseen Carol Annen takaisin ja henget kukistettua...

Jälleen kerran on yksi pala elokuvahistoriaa saatu paikoilleen, sillä en ole täysin varma, olenko nähnyt tätä elokuvaa ennen, vaikka toisaalta olinkin pitkän aikaa jo toivonut näkeväni tämän. Kuitenkin hyvin hämärä muistikuva minulla on tv-lumisateen edessä istuvasta pikkutytöstä, joten sikäli olen saattanut nähdä tämän joskus varhaisteininä, mutta toisaalta sitten samaa ideaa on kopioitu varmasti myöhempiinkin elokuviin ja sittenhän on se tv-sarjakin, jota yritin ainakin vähän aikaa katsoa silloin joskus, kun muistaakseni tuli samalla ohjelmapaikalla kuin Salaiset kansiot. Jotenkin tuli tätä elokuvaa katsoessa mieleen, että vaikka se ei ollutkaan lainkaan huono elokuva nytkään, niin luultavasti Poltergeist olisi iskenyt vieläkin paremmin joko teininä tai ilmestymisensä aikoihin.

En tiennyt elokuvaa katsoessani katsovani Steven Spielbergin osin käsikirjoittamaa elokuvaa (tiesin hänen kyllä olleen tuottajana), mutta siitä huolimatta jo elokuvan aikana ajattelin, että Spielbergin kädenjälki on ollut vahva. Nimittäin minusta tuntui siltä, kuin olisin katsonut pelottavampaa versiota Kolmannen asteen yhteydestä, vaikka ne avaruusoliot olivatkin vaihtuneet poltergeist-henkiin. Nimittäin: Lähiöperhe? CHECK! Lapsi katoaa? CHECK! Lapsen etsiminen, henkien kohtaaminen ja lopulta lapsen takaisin saaminen? CHECK! Okei, ehkä vedin vähän mutkia suoriksi, mutta elokuvassa oli tosiaan monia Spielbergille tyypillisiä ominaisuuksia, vaikka olikin vedetty selvästi muita lähiöperhekuvauksia (esim. Kolmannen asteen yhteys ja E.T.) pelottavammaksi. Tai siis, elokuva ei varsinaisesti pelottanut minua, mutta se johtuu luultavasti vain siitä, että tähän ikään mennessä olen ehtinyt nähdä jo melkein kaiken, mitä kauhuelokuvilla on tarjottavanaan ja saadakseen minut todella pelkäämään elokuvassa pitäisi olla jatkuva jännitys päällä, mutta tässä elokuvassa tuli niitä rauhallisia jaksoja ihan liikaa, jotta se jännitys olisi koko ajan pysynyt päässä. Kun sitten monesti tapahtumat tapahtuivat lähinnä silloin, kun elokuvan henkilöt niin halusivat, niin ei se oikein ollut omiaan nostamaan jännitystä, vaikka he eivät juuri kyenneet vaikuttamaankaan tapahtumien sisältöön. Kuitenkin sinänsä erikoinen piirre näissä poltergeist-hetkissä oli se, että vaikka ne eivät pelottaneetkaan, niin ne ei myöskään tuntuneet huonoilta tai aiheuttaneet tahatonta komiikkaa. Toisin sanoen nämä henget ja niiden toimet tuntuivat jotensakin mielenkiintoisilta, vaikka pelottavuuskerrointa ei juuri ollutkaan. Okei, myönnettäköön: Elokuvan loppujaksolle, kun luuli kaiken toiminnan jo loppuneen, oli onnistuttu lataamaan ihan jännittävääkin menoa, kun tapahtumat tosiaan tulivat aika puskista ja alettiin vyöryttää vaarallisia tilanteita toinen toisensa perään ilman taukoja, niin olihan se ihan kivaa katseltavaa ja sitä ehti jopa jo miettiä, että päättyykö kaikki sittenkään niin hyvin kuin hetki sitten oli annettu ymmärtää. Sitä en vain tajunnut, miksi perheen äiti antoi lastensa mennä nukkumaan omiin sänkyihinsä vielä kertaalleen kaiken tapahtuneen jälkeen, vakuutteli se vanha rouva Tangina (Zelda Rubinstein) mitä hyvänsä. Mistä noin yleisesti tykkäsin, oli se seikka, että elokuvan henkilöiltä puuttuivat ne periksiantamattomat epäilykset eli kun jotain outoa tapahtui, sitä ei yritettykään oikein kenenkään toimesta selittää tieteellisesti, vaan heti uskottiin kyseessä olevan jokin henki; niillä tutkijoilla kyllä oli omat epäilyksensä, mutta samalla usko siihen, että henkien olemassaolo oli kuitenkin vähintäänkin mahdollista.

Tiedättekö, mikä minusta oikeasti tuntui vähän pelottavalta? Carol Annea näytellyt Heather O'Rourke. Hänen katseessaan oli vain jotain sellaista, mikä tuntui aika hyytävältä jopa silloin, kun hän hymyili tai oikeastaan nimenomaan juuri silloin. Niinpä olikin suorastaan vähän pettymys, kun hän katosi sinne komeron kätköihin ja jouduttiin jatkamaan elokuvaa ilman häntä. Ehkä olin vain odottanut hänen sekoavan jossain vaiheessa tv:tä tuijottaessaan, että olin mieltänyt hänet pelottavaksi, mene ja tiedä. Muista näyttelijöistä ei kukaan erityisemmin jäänyt mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Vasta etsiessäni äsken tätä kirjoitusta varten tietoja tästä elokuvasta sain tietää, että tälle elokuvalle on pari jatko-osaakin, jotka menivät saman tien hankintalistalle, vaikka en tietenkään usko, että ne pystyisivät viihdyttämään edes tämän verran. Kuitenkin tämän elokuvan tapahtumat olivat sen verran kiinnostavia, että haluan tietää, miten tämä jatkuu, varsinkin kun kakkososa nimensä perusteella antaa vastauksia erääseen asiaan, mitä olin jäänyt pohtimaan tätä osaa katsoessa.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

The Long Kiss Goodnight

Alkuperäinen nimi: The Long Kiss Goodnight
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Shane Black
Pääosissa: Geena Davis, Samuel L. Jackson, Craig Bierko
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 116 min

- We jumped out of a building.
- Yes, it was very exciting. Tomorrow we go to the zoo.
 
Samantha Cainen (Geena Davis) muisti kattaa vain hänen viimeiset kahdeksan vuottaan ja kaikki sitä edeltävät tapahtumat ovat tyystin piilossa. Hän on kuitenkin kiltti perheenäiti, joka osallistuu joulukulkueisiin ja järjestää illalliskutsuja. Eräänä iltana hän joutuu auto-onnettomuuteen, missä hänen muistinsa alkaa palailla pätkittäin ja pian hän tajuaa osaavansa asioita, joita hän ei ennen tiennyt osaavansa. Hänen osallistumisensa joulukulkueeseen tallentui kuitenkin tv-kameroille ja Samanthan entisen elämän tuttunsa, jotka luulivat häntä kuolleeksi, bongaavat hänet tv-ruudusta. Kun he sitten yrittävät tappaa Samanthan ja Samanthan peittoaa heidät, hänen on lähdettävä ottamaan selvää entisestä elämästään, jossa ei todellakaan mietitty kodin sisustamista tai puutarhakalusteiden ostoa...

Olen nähnyt tämän elokuvan varmaankin viimeksi joskus 1990-luvulla elokuvan ollessa vielä suhteellisen tuore ja kokonaan olen elokuvan tainnut nähdä vain kertaalleen. Silti hämmästyin suuresti, kuinka paljon itse asiassa muistinkaan elokuvasta, vaikka totuuden nimissä onkin sanottava, että en muistanut niinkään paljon elokuvan alkaessa, mutta tietyt tapahtumat palautuivat mieliin kyllä jo ennen niiden tapahtumistaan, tosin ei tietenkään kaikki. Nyt ”viimein” katsottuani tämän toista kertaa arvelen kyllä tietäväni, miksen ole katsonut tätä kovinkaan usein, sillä hyvästä yrityksestä huolimatta The Long Kiss Goodnight ei ole kuin hieman keskitasoa heikompi toimintapläjäys.

Elokuva alkaa hyvin, sillä Samanthan muistin vähittäinen palautuminen oli ihan kivaa seurattavaa, vaikka siinäkin hommassa oli mutkia väännetty vähän turhankin suoriksi ja niinpä nämä uusien vanhojen taitojen oppiminen kävikin vähän turhankin helposti. Alussa mielenkiinto oli muutenkin korkeammalla, kun sai kaikessa rauhassa pohdiskella näiden roistojen todellisia motiiveja Samanthan suhteen. Sitten kun kaikki alkaa valjeta myös katsojalle, niin elokuvasta menee paras teho, vaikka ei nyt sinänsä tylsää seurattavaa silloinkaan. Kuitenkin sen jälkeen, kun hän ns. ottaa käyttöönsä entisen elämänsä, elokuvasta vasta tulee tylsempi ja tämä johtuu siitä suuresta toiminnan määrästä, mitä ei vain ole saatu kunnolla toimimaan. Osasyynsä tälle seikalle on käytetyt keinot viedä eteenpäin sitä toimintaa ja nämä ratkaisut olivat lähes kauttaaltaan kliseisiä ja siten aika yllätyksettömiä ja olen varma, että olisin voinut sanoa näin jopa silloin, jos en olisi nähnyt tätä aiemmin. En minä nyt lähtisi näitä toimintajaksoja varsinaisesti huonoiksi sanomaan, mutta eivät olleet kuitenkaan minun karkkiani. Loppuratkaisukin oli aikalailla arvattavissa jo elokuvan alussa, joten silläkään saralla ei paljon kehumista. Kaiken kaikkiaan siis tusinatoimintaa, joka saattaa iskeä toimintadiggareille hyvin, mutta ei minulle, vaikka en minä suoranaisesti itkenytkään tuskasta katsoessani tätä.

Geena Davis, joka on varmastikin saanut roolin tähän elokuvaan loistavien näyttelijälahjojen avulla, ei suinkaan ollut pöllömpi tapaus pääosaan, mutta pidin hänestä enemmän, kun hän oli kiltti Samantha, sillä Charlyn olemus oli vain jotenkin luotaantyöntävän näköinen ja lisäksi aika stereotyyppinen näkemys kovis-naisesta. Samuel L. Jackson oli oma itsensä päästyään vauhtiin, vaikka hänen roolihahmonsa olikin aika vässykkä alussa. David Morse on aina kuulunut suosikkeihini sarjassa ”Ai niin tämäkin tyyppi on olemassa” (eli unohdan hänet helposti, vaikka onkin hyvä) ja siten häntä olisikin saanut näkyä enemmänkin.

Pisteitä: 2,5/5

tiistai 9. marraskuuta 2010

The Cycle

Alkuperäinen nimi: The Cycle
Ohjaus: Michael Bafaro
Käsikirjoitus: Michael Bafaro
Pääosissa: Leah Gibson, Luke Camilleri, Daryl Hannah
Valmistusmaa: Kanada
Ilmestymisvuosi: 2008

Kesto: 89 min
 

- Some folks call it devil's playground.
 
Carrie (Daryl Hannah) ajelee pikkuteitä pitkin keskellä ei mitään, kun hänen eteensä hyppää jokseenkin sekaisin oleva Amy Singer (Leah Gibson), joka on paennut metsissä lymyävältä psykopaatilta. Päästyään autoon Amy alkaa kertoa Carrielle tarinaansa siitä, miten hän ja hänen neljä kaveria joutuivat tähän tilanteeseen ja miksi Amy on ainoa, joka jäi eloon...

Kun käyn ostamassa elokuvia, niin verrattuna muihin genreihin, niin kauhuelokuvat lähtevät normaalia herkemmin mukaan, vaikka en olisi kuullut niistä etukäteen mitään tai vaikka jokseenkin arvattavaa olisikin, ettei elokuvan laatu ole ehkä sieltä parhaimmasta päästä. Kuitenkin näissäkin elokuvissa on aina mahdollisuus osoittautua tavallista toimivammaksi kauhuelokuvaksi, joten niitä osteleekin sitten ihan mielellään. No, valitettavasti The Cycle ei lukeudu niihin, joskaan eipä tämä ihan umpikehno ollutkaan, mutta ei kyllä järin onnistunutkaan.

Elokuva itse asiassa alkaa tästä Amyn paosta ja jo silloin paljastuu, että tämä tappaja on ihminen, mikä oli selkeästi elokuvan ensimmäinen pieni miinus, sillä olisi sitä tappajan henkilöllisyyttä/olemusta voinut pidempäänkin pitää salassa. Sitten kun Amy pääsee sinne autoon ja aloittamaan tarinansa, niin huomaan, minkälainen kliseekimppu slasher-elokuva on, sillä käynti huoltamolla kertoi jo paljon tappajasta, vaikka sitä ei nähtykään ja kun puhuttiin siitä kaivoksesta, niin tuli mieleen sen tietenkin sijaitsevan vanhalla intiaanien hautausmaalla ja mikä olikaan totuus? Vain vähän tämän jälkeen kerrotaan, että kyseessä tosiaan mitä luultavimmin on intiaanien hautausmaa (en ole nyt ihan varma, että epäilivätkö ne sitä vai oliko se jo menomatkalla täysin varmaa). Ei sillä, että tällä kertaa sillä intiaanien hautausmaalla olisi ollut varsinaisen tarinan tai tappajan olemuksen kanssa juuri mitään tekemistä, kunhan oli tekosyy saada nämä wannabe-arkeologit paikalle tapettavaksi (heidän matkansa kuului johonkin kurssiin). Sitten tietenkin tämä psykopaatti alkaa tappaa näitä yksi kerrallaan, mutta sen sijaan, että olisi nähty mitään jasonvoorheesmäistä yliluonnollisen suuria voimia sisältäviä tappokohtauksia, niin tämä psykopaatti ei välittänyt, miten hän uhrinsa tappaa, joten suuren veitsen lisäksi tappovälineeksi kelpasi ihan ampuma-aseetkin, mikä sinänsä oli ihan virkistävää, mutta samalla jotenkin mielikuvituksetonta. Noin yleisesti tunnelmaa oli riittämiin ennen tämän tappajan hyökkäystä kuin sen aikanakin, että jossain määrin jaksoi kiinnostus pysyä elokuvassa, mutta sitten elokuvan loppu sen Amyn tarinan jälkeen vedettiin niin matalimman aidan yli, että se vei pohjaa muutenkin aika keskinkertaiselta elokuvalta. Vaikka totuus Amysta oli jo itsestään aika huono "matto alta" -ratkaisu, niin ollakseen edes kelvollinen loppu, niin hänen osaltaan olisi asiat pitänyt viedä loppuun asti, mutta ei sitten.

Daryl Hannah mainitaan jo elokuvan kannessa elokuvan pääosan esittäjänä ja mitä vähän traileriakin katsoin (siitä nappasin tuon lainauksen, kun IMDB:ssä ei ollut), niin siinäkin kai yritettiin antaa vaikutelma, että hän on pääosassa, mutta todellisuudessa häntä näkee lähinnä ajamassa autoa alusssa ja Amyn kertomuksen välissä, kunnes sitten lopussa häntä näkee vähän kauemmin, mutta pääosin elokuvassa ollaan kuitenkin Amyn kertomuksen sisässä, jossa Hannahin näyttelemää Carrieta ei siis ole, joten jälleen kerran kyseessä on vain tunnetun näyttelyn nimellä ratsastaminen. Pari huomiota hänestä: 1) Hän näytti ajaessaan autoa vähäsen Patricia Arquettelta ja 2) Hannah on jo 50-vuotias, mutta melko hyvin olisi käynyt parikymppiä nuoremmastakin (tosin tätä elokuvaa tehdessä hän oli vain 48). Elokuvan muut näyttelijät eli nämä lahdattavat olivat jokseenkin nuoria, mutta ilahduttavasti ei yhtä nuoria kuin "tavallisesti", eikä heidän roolihahmonsa myöskään olleet yhtä aivottomia kuin perinteisesti slashereissa, vaikka heilläkään ei juuri mahdollisuuksia ollut selviytyä.

Pisteitä: 2/5

maanantai 8. marraskuuta 2010

Frendit - 8. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 8
Ohjaus: Kevin Bright, David Schwimmer, Sheldon Epps, ym.
Käsikirjoitus: David Crane, Marta Kauffman, Dana Klein ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002

Jaksojen määrä: 24

- Uh sweetie, maybe you'd be more comfortable here?
- YOU! Like you haven't done enough.
 
Monican ja Chandlerin (Courteney Cox ja Matthew Perry) vihkiminen on ohi ja hääjuhla voi alkaa. Sen alkajaisiksi paljastuu, että Rachel (Jennifer Aniston) on raskaana, vaikka Phoebe (Lisa Kudrow) peittelee asiaa Rachelin pyynnöstä sanomalla, että hän on raskaana. Totuus valkenee kuitenkin pian, mutta Rachel ei halua paljastaa lapsen isää vielä kenellekään, mutta pian frendit hoksaavat, kuka on Rachelin vauvan isä ja pian oikea isäkin saa sen kuulla...

Kesäprojektina alkanut Frendien läpikäyminen on nyt venynyt marraskuulle asti, kun tuossa välissä tuli matkustettua Oahu-saarelle Lost-sarjan merkeissä, mutta nyt vihdoin ja viimein pääsen viemään tätäkin projektia kohti loppuunsa. Mainittakoon sen verran nyt tässä, että aivan samanlaista vauhtia en tulle pitämään kuin ennen Lost-taukoa, mutta yritetään nyt katsoa yksi kausi nyt edes kahdessa viikossa, jos ei ihan viikossa kuitenkin, mutta sitten taas voi olla, että sarjan yhdeksäs kausi hurahtaa ohi vielä tämän viikon aikana, kun viikonloppuna olen sivistyksen ulkopuolella, jossa ei ole juuri muita aktiviteetteja kuin katsoa televisiota ja siten dvd:itä.

No joo, jos sitten tämän kahdeksannen kauden pariin, jonka parissa tuli jälleen – yllätys yllätys – viihdyttyä aikalailla, joskin sellainen pieni notkahdus on ehtinyt tapahtua sitten edellisten kausien, mutta ei sillä, etteikö tätäkin kautta olisi katsonut ihan mielellään, eikä siten tylsiä hetkiä varsinaisesti ollut yhtään. Se ihan terävin terä jostain syystä jäi vain puuttumaan, mutta kunnolla en osaa sanoa, että mikä mätti niin, ettei ihan täysiin pisteisiin yltänytkään. Kuitenkin kokonaisuutena edelleen varsin vakuuttavaa jälkeä, eikä siis varsinaista valittamista ollut tämänkään kauden kohdalla.

Kauden kantavana teemana on tietenkin Rachelin ja Rossin (David Schwimmer) yhteinen lapsi ja sen odotus, joka sitten huipentuukin aivan kauden lopussa. Raskausaikaan ehtii sisältyä niin paljon erilaisia asioita, että siitä saadaan revittyä aimo annos huumoria ja huumoria lisää vain se seikka, etteivät Rachel ja Ross ole yhdessä. Ross nimittäin deittailee Monaa (Bonnie Sommerville), jolle tieto Rachelin ja Rossin yhteisestä vauvasta ei ole kovin helppo pala nieltäväksi, kuten ei myöskään Rachelin isällekään (Ron Leibman). Paljon muutakin ehtii kuitenkin tapahtumaan ennen kuin Rachel synnyttää, joten hupia on riittämiin aiheen tiimoilta. Kauden aikana koetaan myös Joeyn (Matt LeBlanc) ihastuminen Racheliin, jota vatvotaan sitten jaksotolkulla ennen kuin Joey myöntää ihastuneisuutensa ja vielä vähän tämän jälkeenkin aiheen tiimoilla jatketaan. Kokonaisuutena Rachelin raskaus valtasi sen verran alaa, ettei juuri kovin monelle pitkäkestoiselle juonikuviolle ollut tilaa, mikä sinänsä oli ihan okei. Ehkä (mutta vain ehkä; ei yksittäisiä jaksoja ole tämän sarjan kohdalla helppo arvottaa) paras raskausaikaan liittyvä jakso oli ehkäpä kauden neljäs jakso (The One with the Videotape), jossa selviää, miten Rachelin raskaus oikein saikaan alkunsa ja tämä jakso vain oli hauska niin monella eri tasolla, ettei paremmasta väliä.

Yhden (tai kahden) jakson sisällä kuitenkin ehti tapahtua kaikenlaista. Chandler ja Monica katsoo pornon sijasta kaamean synnytysvideon ystävänpäivänä; Chandler yrittää selvittää mitä heidän asuntonsa lukitussa komerossa on; Phoebe tapaa siskonsa sulhasen (Sean Penn); Monica aikoo erottaa miehen (Kevin Rahm); jonka Phoebe aikoo dumbata; Chandler hankkii taloudenhoitajan (Arden Myrin), jota Monica epäilee varkaaksi; Monica hankkii Chandlerille huoran; Monican ja Rossin vanhemmat viettävät 35-hääpäiväänsä; Rossin ja Rachelin lapsuudentuttu (Brad Pitt) tulee kylään; Phoebe ennustaa teenlehdistä, että hän tapaa mielenkiintoisen miehen, mutta kaikki ei mene senkään suhteen ihan helposti; ja paljon, paljon muuta hauskaa. Kauden koostejakson teemana on Joeyn antama haastattelu saippuaoopperoihin keskittyvään lehteen ja niinpä koosteet keskittyvätkin pääasiassa Joeyn tekemisiin. Koosteissa liikuttiin siten paljon aiempien kausien tapahtumissa ja jotenkin tuli sellainen tunne, että voi kun pääsisi takaisin noihin aikoihin ja hauskoihin tapahtumiin (tai tietty minä pääsisin helpostikin, mutta tietänette mitä tarkoitan), vaikka tosiaan tässä kahdeksannessa kaudessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei kaikki ihan täydellistäkään voinut olla, jos kerran haikailin aiempiin kausiin.

Pitkään tuntui siltä, ettei tällä kaudella nähdä juuri tuttuja tähtiä sivuosissa, mutta niiden määrä kyllä alkoi kasvaa kauden lähetessä loppuaan. Kauden todellisiin tähtihetkiin lukeutuu tietenkin Brad Pittin vierailu, sillä hänhän näytteli Rossin, Rachelin ja Monican vanhaa koulukaveria, joka vihaa Rachelia ja tämähän tietenkin oli hulvattoman hauskaa, sillä Rachelia esittänyt Jennifer Aniston ja Brad Pitt oli tuolloin vielä aviopari. Menossa mukana: Alec Baldwin, Sean Penn, Rena Sofer (Ed, Melrose Place) ja Trudie Styler (Stingin vaimo).

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: En löytänyt netistä uutista asiasta, mutta muistelisin tätä kahdeksatta kautta valmistellessa (eli ennen kuin se alkoi Yhdysvalloissa) lukeneeni uutisen, jonka mukaan Jennifer Aniston olisi aikonut lähteä tämän kahdeksannen kauden jälkeen ja tarkoitus oli, että hän kuolisi synnytykseen, mikä olisi Anistonin mukaan ollut hyvä tapa tappaa roolihahmo. Niinpä kun tämä kahdeksas kausi tuli televisiosta ensimmäisen kerran, elin koko kauden ajan siinä uskossa, että Rachel kuolee ja hämmästys olikin kauden lopussa suuri, kun näin ei sitten käynytkään.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Mamma Mia!

Alkuperäinen nimi: Mamma Mia!
Ohjaus: Phyllida Lloy
Käsikirjoitus: Catherine Johnson
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2008
Kesto: 104 min

- And welcome to- to Sophie's dad. I have to tell you, he is here.
- I know, I invited him.
- You couldn't have, I don't even know which one it is. 

Sophie (Amanda Seyfried) on menossa naimisiin asuttamallaan Kalokairi-saarella Kreikassa. Hän on kasvanut ilman isää, eikä hänen äitinsä Donna (Meryl Streep) ole koskaan kertonut hänelle hänen isästään. Sophie kuitenkin löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäehdokasta (Pierce Brosnan, Stellan Skarsgård ja Colin Firth) ja kutsuu heidät kaikki häihinsä ja kuinka ollakaan, kaikki kolme myös tulevat ja vieläpä samalla veneellä. Sen lisäksi, että heillä ei ole tietoakaan siitä mikä heitä yhdistää, niin myöskään Donna ei ota kolmikkoa vastaan kovinkaan suopeasti vastaan...

Minun elämässäni on kolme bändiä ylitse muiden: Metallica, KISS... ja ABBA. Fanitus näkyy muun muassa siinä, että kaikki nämä kolme bändiä olen halunnut ehdottomasti nähdä livenä edes kerran tai muuten tuntuisi kuin olisi jäänyt jostain perustavanluontoisesti paitsi. No, kaksi ensimmäistä bändiä olen nähnyt livenä en vain kerran vaan muutamia kertoja (ja uskokaapa, että tunne oli mieletön, kun yli kymmenen vuoden odottelun jälkeen sain vihdoin nähtyä Metallican livenä Olympiastadionilla ja vain kymmenen metrin päästä eturivistä), mutta tietenkään ABBAa en ole voinut päästä näkemään, enkä pääsekään, sillä hehän eivät ole suostuneet palaamaan keikkalavoille, vaikka heille on tarjottua suuriakin summia (miljardi dollaria ainakin). Siten Mamma Mia! on tarjonnut oivan korvikkeen, vaikka ei tietenkään aja samaa asiaa. Silloin kun tämä oli tulossa ensi-iltaan, niin samaan aikaan minulla oli tiedossa se, että se alkuperäinen teatterimusikaali tekisi "välilaskun" Helsingissä ja Turussa, joten tietenkin halusin nähdä sen ennen kuin tämän elokuvan ja voitte uskoa, että minä todellakin rakastin tuota teatteriversiota yli kaiken ja menenkin katsomaan sen uudestaan, jos se vielä joskus tänne tulee. Sitten teatteriversion jälkeen piti päästä heti katsomaan tämä elokuvaversio, joka ei tuolloin iskenytkään samalla tavalla, vaikka ei ollut huono silloinkaan. Nyt siitä teatterimusikaalin näkemisestä on yli kaksi vuotta ja ne suurimmat muistikuvat on jo hälvenneet, joten siitäkös sitten johtui, että nyt tämä iski aikalailla täydellä teholla. Mainittakoon sivuhuomiona vielä sen verran, että tämä on niitä viimeisiä elokuvia, joita katsoin juuri ennen kuin tämän blogin avattiin.

Elokuvan tarina on ehkä vähän pöhkö, mutta kun ei ota sitä liian vakavasti, niin elokuvasta pystyy nauttimaan täysin rinnoin. Juuri sopivan kevyttä menoa, mikä sopii sitten todella hyvin yhteen ABBAn musiikin kanssa; ei ABBAn kappaleihin ehkä sopisikaan kovinkaan tiukkapipoisesti tehty elokuva. Tarinasta siten huokuukin hyväntuulisuus, mikä kantaa läpi koko elokuvan ja jo alussa on selvillä, että elokuvan lopussa kaikki ovat "happy happy" -tunnelmissa, eikä tämä asia ainakaan minua häirinnyt lainkaan. Sinänsähän tällaisessa jokseenkin kohellusluontoisessa elokuvassa voisi tapahtua melkein mitä tahansa, mutta kuitenkin niin, että kaikki päättyisivät kaikkien hahmojen osalta hyvin. Elokuvassa viitataan tapahtumien olevan kuin kreikkalaisesta näytelmästä, mutta vaikka minulla ei olekaan juuri kokemusta niistä, niin jotenkin minun on helppo kuvitella asianlaidan olevan juurikin näin. Oikeasti minulla menivät tunteet laidasta laitaan samaan aikaan kuin elokuvan henkilöilläkin, joten sekin kertonee jotain elokuvan vakuuttavuudessaan.

Elokuvan todellinen sielu on kuitenkin sen sisältämät kappaleet ja tietenkin ABBA-fanina minä pidin niistä aivan valtavasti. Näyttelijät laulavat itse nämä kappaleet ja tämä seikka on herättänyt ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia, mutta minua ei haitannut asia sitten yhtään. Tietenkin kappaleet ovat parhaimmillaan ABBAn itsensä laulamana, mutta toisaalta heidän musiikkinsa on niin hyvää, että kovin vaikeaa muiden on saada niitä kunnolla pilattua, eikä se onnistunut ainakaan tämän elokuvan yhteydessä, vaikka elokuvaan olikin palkattu nimenomaan "tavallisia" näyttelijöitä eikä oikeita laulajia (jos seassa on jokunen sellainenkin, niin siitä en tiedä mitään). Kappaleet kuulostivat omanlaisiltaan, mutta taustalla soi kuitenkin kappaleen melodia niin vahvasti, ettei näyttelijöiden laulamisesta jäänyt mitään valittamista. Nyt asia on eri, kun minulla on kaikki studioalbumitkin, mutta ensimmäisellä kerralla pistin ilokseni merkille, että mukana oli ollut muutamia vielä tuolloin tuntemattomia kappaleita (Does Your Mother Know, Slipping Through My Fingers ja When All is Said and Done), joten niiden pakollisten hittien joukkoon mahtui tosiaan muutama vähemmän tunnettukin (joskin ensin mainittu on ainakin monissa kokoelmissa, joskaan sekään ei kaikissa). Kun sitten musiikkinumerot olivat  kauttaaltaan ryyditetty todella hienosti toteutetuilla tanssinumeroilla, niin eipä tästä elokuvasta juuri valitettavaa löytynyt. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että Does Your Mother Know -esitys jäi ikimuistoisimpana mieleen.

Hmm. Olisikohan joukossa ketään näyttelijää, joka olisi pistänyt mitenkään erityisen vahvasti mieleen? No, kenellekään blogia kauemmin seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että sanon tähän kohtaan Meryl Streepin nimen. Okei, hän oli oma vahva itsensä oikeastaan elokuvan joka hetkessä niin ilossa ja surussa, mutta musiikkikohtauksissa hänen vahvuutensa näyttelijänä tuli entistä paremmin esiin. Sillä ei ollut väliä, oliko Mamma  Mian kaltainen iloinen kappale tai The Winner Takes It All -tyylinen rauhallinen veto, niin Streep pystyy laulamisen ohessa myös näyttelemään samanaikaisesti ja hänen eleistä ja silmien liikkeistä pystyi hyvin kuvittelemaan, mitä hänen mielessään liikkui kulloisessakin kohtaa kappaletta. Ei sillä, että muutkaan elokuvan näyttelijät olisivat olleet huonoja, ei missään tapauksessa ja varsinkin Pierce Brosnan ja Amanda Seyfried, jotka yhdessä Streepin kanssa vastasivat suurimmasta osasta elokuvan lauluista, olivat erittäin hyviä. Edellisessä kappaleessa mainittu Does Your Mother Know -esitys ei ollut hyvä vain siksi, että taustatanssijat onnistuivat erinomaisesti, vaan myös siksi, että laulun esittänyt Tanya eli Christine Baranski oli koreografioineen kuin toisesta, paremmasta maailmasta ja hän teki kyllä täysin unohtumattoman suorituksen tässä kappaleessa, mistä oli kyllä osin kiittäminen myös tapaa, jolla Tanyan hahmo oli kirjoitettu ja Baranski kyllä esitti roolinsa todella vakuuttavasti.

Pisteitä: 5/5

PS. Toissa keväänä sanoin, etten ole järin suuri musikaalien ystävä, mutta sitten taas tämä on jo kolmas musikaali tämän blogin historiassa, jolle annan täydet pisteet, joten kai se täytyy pyörtää nuo aiemmat julmat puheeni. Hih! Niin ja ne kaksi muutahan siis ovat Sound of Music - Laulava Trappin perhe ja Dancer in the Dark. Tosin sitten taas The Rocky Horror Picture Show ja varsinkin West Side Story ovat saaneet minulta vähemmän pisteitä.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Paranormal Activity II

Alkuperäinen nimi: Paranormal Activity II
Ohjaus: Tod Williams
Käsikirjoitus: Michael R. Perry, Christopher B. Landon, Tom Pabst
Pääosissa: Brian Boland, Spraque Grayden, Molly Ephraim
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 92 min
 
Kristi ja Dan (Spraque Grayden ja Brian Boland) saavat ensimmäisen yhteisen lapsensa Hunterin ja Danilla on ennestään tytär Ali (Molly Ephraim) entisestä avioliitosta. Pian Hunterin syntymän jälkeen heidän kotinsa sotketaan perin pohjin, mutta juuri mitään ei tunnu kadonneen. Tämän jälkeen he asennuttavat taloon valvontakamerat, jotka alkavat kuvata taloa yötä päivää ja pian talossa alkaakin tapahtua selittämättömiä asioita toden teolla...

Tämä elokuva on minulle tietyllä tapaa mysteeri. En ollut mitenkään hirveän innoissani ensimmäisestä Paranormal Activitysta, mutta silti jostain syystä halusin päästä katsomaan tämän, vaikka ajattelinkin, että tämä mitä luultavimmin on ensimmäistä osaakin heikompi. Tosin tässä yhteydessä on mainittava, että jos olisin katsonut muiden kiireiden tahi elokuvia olevan teatterissa katsottavana ”liikaa”, niin tämä olisi pudonnut katselulistalta ensimmäisenä. No, eipä Paranormal Activity II loppujen lopuksi niin huono ollutkaan, mutta eipä varsinaisesti parannuskaan ensimmäiseen osaan nähden, vaikka ihan hitusen nostaisinkin tämän elokuvan ensimmäistä ylemmäksi (vaikka parempaan pistemäärään ei ihan yltänytkään).

Elokuva lähtee liikkeelle eri tilanteesta kuin ensimmäinen osa ja nyt kameroitakin on enemmän, mutta kuitenkin tietyllä tavalla rakenne oli samankaltainen. Ensin on käsivarakamera, jolla kuvataan yhtä ja toista ja sitten kun elokuvassa aletaan kuvata jatkuvasti, so. myös öisin, niin alkaa vähitellen tapahtua jotain pientä, mutta nämä tapahtumat tulevat yö yöltä vain pahemmiksi. Niinpä vaikka keskiössä ollut perhe olikin ihan kiinnostavalla tavalla realistinen, niin elokuvan alkuvaiheessa tuli vähän sellainen tunne, että eiköhän tämä ole jo kertaalleen nähtyä, eikä siinä niin paljon ollutkaan imua. Kuitenkin mitä tiheämmin ja pahemmin alkoi tapahtua, niin elokuvaan tuli sitä tiettyä ahdistavuutta, mitä ei elokuvan alkupuolella koettu, ja mistä minä kyllä tykkäsin. Tämä ahdistavuus johtui tosin juurikin Hunterista, jonka kohtaamiset tämän hengen kanssa olivat kaikkein hyytävimpiä juuri siksi, että Hunter oli niin pieni lapsi vielä. Hunterin kaltaisen pienen lapsen mukanaolo olikin juuri syynä siihen, että tämä osa nousi hieman ensimmäistä osaa paremmaksi. Lopussa sitten koettiin vähän samanlainen kohtaus mitä ensimmäisessä osassa nähtiin, joten tässäkin mielessä tuttu rakenne piti kutinsa. Käsivarakameran käyttöä en ihan kaikissa yhteyksissä tajunnut ja tämä siis silloin, kun jotain tapahtui, mutta silti oli kuljetettavaa kyseistä kameraa mukana.

Niin ja mainitsinko jo, että Kristi on ensimäisestä osasta tutun Katien (Katie Featherson) sisko ja tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa? Ai en? No, näin kuitenkin oli ja niinpä elokuva viliseekin niin viitteitä kuin vihjeitäkin ensimmäisen osan tapahtumiin ja valaisevat vähän lisää taustoja myös Katiesta ja Micahista (Micah Sloat) ja syistä, miksi he joutuivat / tulisivat joutumaan demonin tai minkä lie kynsiin. Elokuvassa vihjataan monesti siihen suuntaan, mitä oikeasti tapahtui ensimmäisen osan lopussa, mutta en osannut yhdistää näitä vihjeitä niin, että olisin osannut aavistaa elokuvan lopun edes suunnilleen oikein, vaikka vähän pohdinkin Katien ja Micahin kohtaloita. Kuitenkin loppuratkaisu lopun infotekstit mukaan lukien petasi selvästi tietä vielä toisellekin jatko-osalle, joten ehkä näemme sellaisen sitten ensi vuonna.

Päähenkilöt näyttivät juuri niin aidoilta kuin heidän kuuluikin näyttää ja dialogi oli onnistuttu tekemään juuri niin, että tuntui kuin olisi katsonut oikeasti aitojen ihmisten jutustelua ja oikeastaan tätä vaikutelmaa vain lisäsi talossa käyneet turvakameroiden asentajat, joista heistäkin jäi hyvin aito kuva. Sen sijaan jokseenkin kliseistä espanjankielistä Martine-palvelijaa näytelly Vivis Cortez olisi saanut jäädä kotiinsa.

Pisteitä: 3/5

torstai 4. marraskuuta 2010

Kukkoilijat

Alkuperäinen nimi: In Bruges
Ohjaus: Martin McDonagh
Käsikirjoitus: Martin McDonagh
Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008

Kesto: 108 min

- I killed a little boy. You keep bringing up the fucking lollipop man.
- You didn't mean to kill a little boy.
- I know I didn't mean to... but because of the choices I made, and the course that I put into action, that little boy isn't here anymore, and he'll never be here again... I mean here in the world, not here in Belgium. Well he'll never be here in Belgium either, will he? I mean, he might've wanted to come here when he got older. Don't know why. And that's all because of me. He's dead because of me. And I'm trying to... been trying to get me head around it, but I can't. I will have always have killed that boy. That ain't ever going away. Ever! Unless... maybe I go away.
 
Ray (Colin Farrell) on ensimmäisellä tappokeikallaan Lontoossa, mutta tulee ampuneeksi kohteen lisäksi myös pienen pojan. Hänet ja häntä suositellut Ken (Brendan Gleeson) lähetetään Belgian Bruggeen piileskelemään toistaiseksi, kunnes isoin kohu laantuu. Ray ei oikein sopeudu kaupunkiin, vaikka Ken yrittää saada myös Rayn innostumaan nähtävyyksistä ja kaupungin historiasta. Pian Kenille kuitenkin selviää, että heidän Bruggessa ololleen on myös tarkoituksensa...

Tämä elokuva kuuluu sarjaan ”Halusin käydä katsomassa tämän elokuvateatterissa, mutta arvatkaapa tuliko tämä koskaan Poriin? No ei tullut!”. Elokuva nimittäin oli saanut hyviä arvosteluja ja traileristakin elokuva vaikutti mielenkiintoiselta ja kun eräs tuttunikin vielä suositteli elokuvaa, niin kiinnostuin tästä vieläkin enemmän, mutta eiliseen asti meni, ennen kuin tämän lopulta sain katsottua, vaikka tietenkin itse elokuva tulikin ostettua jo ajat sitten (tästä aiheesta sitten lisää ”muutaman” arvostelun päästä). Minusta Kukkoilijat (höntti suomennos muuten) oli ihan hyvä, mutta ei lopulta ihan niin hyvä kuin mitä olin odotellut.

Elokuvahan on luokiteltu kotelon takakannessa komediaksi, mutta IMDB:ssä trilleriksi, rikosfilmiksi ja draamaksi, mutta itse kyllä luokittelisin tämän nimenomaan draamapohjaiseksi komediaksi. Okei, komedia syntyy lähinnä päähenkilöiden (ja vähän muidenkin) sinänsä ihan näppärästä mutta absurdista dialogista, joita oli ilo kuunnella pitkin elokuvaa, vaikka aiheet vähän synkkiä välillä olivatkin. Musta huumori siis kukoistaa. Varsinkin Bruggen kaupunkiin liittyneet kommentit olivat hulvattomia. Dialogien ulkopuolella tapahtumat sitten olivat enemmän ei vain vakavia, vaan suorastaan synkkiä paikoitellen ja komediallisuudestaan huolimatta elokuva ei ollut kuitenkaan mikään hyvän mielen elokuva. Lähtökohdat olivat rankkoja, mutta niin myös tapahtumat Bruggessa, mutta jotenkin draaman ja huumorin oli tasapainoteltu melko hyvin pitkälle elokuvan puolivälin jälkeen, mutta sitten tuli jossain vaiheessa vähän turhankin pitkä tauko siihen huumoripuoleen ja elokuva muuttui vähän turhankin synkäksi ja jokseenkin tylyä oli myös loppuratkaisukin. Toki loppuhetkillekin löytyi vielä niitä hauskoja kohtauksia (esim. hotellikohtaus), joten täysin vakaviksi ei menty edes silloin ja elokuvan viimeiset repliikit olivat oikein hyvä ja hauska lopetus koko elokuvalle.

Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin roolihahmot ovat juuri sopivan epäsuhtainen pari, jotta heitä jaksoi katsella yhdessä loppuun asti ja he suoriutuivatkin rooleistaan hyvin ja jokseenkin uskottavasti, eikä heidän pomoaan Harrya näytelly Ralph Fienneskään huono suinkaan ollut. Pienessä sivuosassa mukana oli muuten myös Zeljko Ivanek, jonka itse muistan parhaiten Kylmästä ringistä.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Saw VII 3D

Alkuperäinen nimi: Saw 3D
Ohjaus: Kevin Greutert
Käsikirjoitus: Patrick Melton, Marcus Dunstan
Pääosissa: Tobin Bell, Costas Mandylor, Betsy Russell
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 89 min

- You wanna know the only thing that's wrong with killing you, Jill? I can only do it once.
 
Mark Hoffman (Costas Mandylor) selviytyy Jigsaw'n (Tobin Bell) ex-vaimon Jill Tuckin (Betsy Russell) hänen päähänsä asentamasta karhunrauta-ansasta. Jill puolestaan hakee poliisilta suojelua vastineeksi todisteista Hoffmania vastaan ja Hoffman haluaa puolestaan saada Jillin päänahan, jonka saadakseen hän aloittaa kaamean pelin. Samaan aikaan Jigsaw'n ansasta selviämisellä rahaa tekevä Bobby Dagen (Sean Patrick Flanery) saa oppia kantapään kautta, että Jigsaw'n kustannuksella ei kannata tehdä rahaa...

Nyt se on sitten ohi, Saw-sarja nimittäin ja kuinka nautinnollinen se onkaan ainakin jossakin määrin ollut. Tämä sarjan viimeinen osa on ollut loppuvuoden eniten odottamiani elokuvia ja vihdoin ja viimein odotus palkittiin ja vielä 3D-muodossa. Vaikka aiempien osien tietämyksellä ei niin järin suurta väliä olisi ollut (no, ehkä edellisen osan tapahtumat oli hyvä muistaa), niin silti olin ihan tyytyväinen, että tuli katsottua aiemmat osat ennen tämän katsomista. Ei tämäkään osa tietenkään ensimmäisen osan veroinen ollut, mutta kyllä Saw VII 3D kolmen parhaan joukkoon ainakin tällä katselukerralla taitaa nousta, vaikka oli tässä vikansakin.

Elokuva aloitettiin tuttuun tyyliin ansakohtauksella, joka tällä kertaa sijoittui näyteikkunaan, joten ansassa olleet kolme ihmistä, joista voi selviytyä vain kaksi, saivat osakseen paljon pällistelijöitä. Vaikka tällä ansalla ei mitään tekemistä ollutkaan kokonaisuuden kannalta, niin ihan hauska ansa olikin kyseessä. Sitten kun elokuva varsinaisesti alkaa, niin pureudutaan ihan liikaa niin Bobby Dagenin julkisuushakuiseen elämään kuin myös Jillin pakoon Hoffmanilta sekä hänen tietoihinsa Hoffmanista ennen kuin elokuvan varsinainen ansaleikki pääsee alkamaan. Okei, ennen ansaleikkiä näytettiin yksi toinen ansaviritelmä, joka tuntui pitkään vain yhdeltä satunnaiselta ansalta, mutta loppua kohden sillekin saatiin sitten tarkoituksensa. Kun sitten ansaleikki lopultakin alkaa, niin se oli ihan viihdyttävää katseltavaa, varsinkin kun itsekin olin kovasti sitä mieltä, että Bobby Dagen sietikin joutua Jigsaw'n uhriksi. Itsehän arvasin Dagenin huijariksi heti alussa (tämä paljastetaan heti, kun Dagen löytää itsensä ansasta, joten varsinainen spoileri se ei ole), kiitos aiempien osien näkemisen, mutta kyllä myönnän vähän miettineeni ansaleikin alkuun asti, että olinko sittenkin unohtanut jotain. Nämä Dagenin kohtaamat ansat olivat sinänsä ihan kekseliäitä, mutta niitä latisti vähän se oikeaan osunut aavistus siitä, ettei kukaan ansoissa olleista selviäisi hengissä, vaikka Dagen tekisi mitä. Kivempia monista näistä ansoista teki se seikka, että pelastaakseen kumppaninsa myös Dagenin itsensä piti kärsiä. Loppuansa, jossa Dagen itse joutuu siihen pahimpaan koettelemukseen, oli ehdottomasti näistä ansaviritelmistä se paras jo ihan juontakin ajatellen ja juuri oikeanlainen ansa Dagenille, joskin myönnettäköön, ettei minulle tullut elokuvan aikana mieleen, että hän voisi joutua sellaiseen testiin, mutta en ylläty, jos monelle muulle tuli.

Mitä tulee sitten toiseen päätarinaan eli Hoffmaniin ja kumppaneihin, niin Hoffmania tutkii ja etsii etsivä Gibson (Chad Donella), jonka vanhat kaunat Hoffmanin kanssa eivät varsinaisesti vieneet mukanaan johtuen pitkälti siitä, että nämä kaunat olivat täysin uusia, eikä niillä siten ollut juurikaan tekemistä Jigsaw'n tekosten kanssa eli niitä ei ollut käsitelty millään muotoa aiemmissa elokuvissa. Kun sitten tämä Gibsonin tutkimus saa huipennuksensa, niin vaikka joitakin yllätyksiä tulikin vastaan, niin niistä ei osannut silleen välittää. Se minua kyllä häiritsi, kuinka helppoa Hoffmanin oli temmeltää siellä poliisiasemalla ilman, että kukaan oikeasti pystyi tekemään yhtään mitään. Koska tämä kuitenkin on luultavimmin se mainostettu viimeinen osa, niin tiedossahan se oli, että monen kärkihahmon piti kuolla, joten oikeastaan ainoaksi jännitysmomentiksi nousi, että kuinka moni kuolee ja ketkä kuolevat ensin. Gibsonin osalta elokuva kyllä päätettiin aika mielikuvituksettomasti, mutta mitä tulee varsinaiseen loppuratkaisuun, niin siitä kyllä pidin ja paljon, kiitos osaksi edelleen mielettömän kovan Saw Themen ja loppukohtauspaikan. Tykkäsin tästä loppukohtauksesta jopa niin paljon, että oli lähellä, ettei elokuva saanut puolta pistettä enemmän. Ihan hyvä päätös hyvälle elokuvasarjalle. Olin salissa viimeinen katsoja, kun piti jäädä katsomaan lopputekstit, että kuulisin vielä viimeisen kerran Saw Themen, joka tosiaan on yksi minun suosikkitunnareista ikinä.

Tämä elokuva muuten tullee olemaan ensimmäinen 3D-elokuva, jonka tulen ostamaan kokoelmiini myöhemmin ja luultavimmin 2D-versiona, mutta en usko, että tulen menettämään mitään, sillä vaikka elokuva nyt olikin 3D, niin ei sitä oikein kunnolla päästy hyödyntämään näissä verileikeissä tai vastaavissa, vaan oli vain ihan kiva lisä. Kokemus oli suurin piirtein samaa luokkaa kuin olisi katsonut tavallista draamaelokuvaa 3D-muodossa eli ei järin tarpeelliselta tuntunut. Elokuvahan on tienannut rahaa jo ihan kivasti ja joitakin ennätyksiäkin sarjan itsensä osalta rikottiin, mutta kyllä minä jäin vähän miettimään, että kumpi oikeasti veti väkeä katsomoihin enemmän: 3D vai se fakta, että elokuvaa oli mainostettu sarjan viimeisenä... vai kenties molemmat? Sarjan ystävät olisivat kuitenkin löytäneet itsensä elokuvan parissa ilman 3D:täkin ja kun 3D-elokuvan tekeminen on vieläpä kalliimpaa kuin tavallisen elokuvaa, niin kuinka kannattavaa oli muuttaa elokuva 3D:ksi, jos kerran sillä ei kunnon merkitystä ollut itse elokuvanautintoon? No, näillä miettein eteenpäin.

Elokuvan ollessa sarjan viimeinen osa siinä nähtiin paljon vanhoja tuttuja, joista tärkeimpänä ensimmäisessä osassa vaikuttanut Cary Elwes (tohtori Lawrence Gordon), mutta muitakin selviytyjiä nähtiin, joskaan ihan kaikkia en tunnistanutkaan varmasti. Tobin Belliä tietenkin olisi voinut näkyä vähän enemmän, mutta hänen ääntään kuultiin sentään paljon erinäisissä nauhoissa, joten sikälikin sain mitä halusinkin. Vanhat tutut Costas Mandylor ja Betsy Russell molemmat suoriutuivat urakastaan varmalla rutiinilla ihan niin kuin ennenkin.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 2. marraskuuta 2010

Laulu tulipunaisesta kukasta

Alkuperäinen nimi: Laulu tulipunaisesta kukasta
Ohjaus: Teuvo Tulio
Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies
Pääosissa: Kaarlo Oksanen, Rakel Linnanheimo, Mirjami Kuosmanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1938

Kesto: 110 min
 
Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen) hempeilee yhden jos toisenkin tytön kanssa, kunnes hän jää kiinni äidilleen (Ida Kallio) pelehtimästä piikatyttö Ellin (Nora Mäkinen) kanssa, jota hänen äitinsä ei kuitenkaan hyväksy, mutta tästä huolimatta Olavi lupaa naida Ellin. Olavi joutuu kotiväen vastustuksen vuoksi lähtemään kotoa ja hän ryhtyykin tukkimieheksi, joka tapaa uittomatkalla naisen jos toisenkin...

Minä katsomassa kotimaista vanhaa elokuvaa? No, en olisi itsekään asiaa uskonut vielä vähän aikaa sitten, sillä nämä kotimaiset ”klassikot” eivät ole ihan sitä minun karkkiani, mutta kun Finnkinon klassikkosarjassa kerran elokuva esitettiin, niin ajattelin, että voisi tehdä uuden aluevaltauksen ja mennäkin katsomaan. Salissa muuten oli minun lisäkseni vain yksi henkilö ja sekin osoittautui lopulta työkaveriksi (ja kyllä, sattumasta oli kyse). Elokuvahan perustuu Johannes Linnakosken (kyllä, myönnän sivistymättömyyteni ja kerron, etten ollut kuulukaan herrasta ennen tämän elokuvan katsomista) samannimiseen romaaniin ja se on filmatisoitu useasti; tämä ei ole edes kirjan ensimmäinen filmatisointi. Minulla on aina ollut aika nihkeä suhtautuminen näihin vanhoihin elokuviin puhtaasti perustuen niistä saamaani mielikuviin (huono näyttelytyöskentely ja aiheet imeliä rakkaustarinoita), mutta vaikka en ehkä ollutkaan tämän elokuvan parasta kohderyhmään, niin ei Laulu tulipunaisesta kukasta nyt ihan niin huono ollut kuin mitä olin pelännyt, mutta ei nyt hirveän hyväkään.

Tarina alkaa sinänsä hyvin, kun Olavi uhittelee vanhemmilleen ja ehdin jo ajatella, että elokuvassa käsitellään jonkinlaista kiellettyä rakkautta, mutta ei. Yhtäkkiä Olavi lähteekin tukkimieheksi tukkeja uittamaan ja siinä missä merimiehillä on morsian joka satamassa, niin Olavilla on morsian joka pysähdyspaikalla. Toisin sanoen Olavi hyppeli kukasta kukkaan ja oli siten sellainen hulttio, että minua jostain syystä ärsytti hänen käyttäytymisensä siinä määrin, että se vaikutti myös mielenkiintoon koko elokuvaan kohtaan. Loppupuolella Olavi kuitenkin saa sentään jonkinlaisen opetuksen ja muistutuksia vanhoista teoistaan, mikä kyllä vähän paransi elokuvan arvoa silmissäni, mutta vain vähän. Kaiken muun lisäksi Olavi kuvattiin varsin sankarilliseksi hahmoksi, jos ei naisseikkailuja oteta lukuun (tai ehkä vähän niidenkin aikana tyyliin ”Sankari saa kaikki naiset”), esimerkiksi vaarallista koskea laskiessaan. Tämä koskenlasku oli kyllä pienestä huvittavuudesta elokuvan parhaita kohtauksia, vaikka lopputulos olikin jokseenkin selvä (muutenkin elokuvassa oli paljon hyviä ei-puhuttuja kohtauksia). Loppuratkaisu oli ihan kelvollinen, mutta Olavin kannalta se olisi voinut olla helposti toisenkinlainen (parempi?).

Elokuva on varsin melodramaattinen (kyseisen työkaverin mukaan tyypillistä Tulion elokuville) ja tämä aiheutti kyllä pieniä huvittuneisuuden tiloja varsinkin alussa, kun ei ollut vielä oikein tottunut näyttelytyyliin ja kuvaustapaan. Niinpä repeilinkin hiljaa mielessäni, kun Olavi oli ensimmäisen tyttönsä (olikohan se sitten se Annikki eli Mirjami Kuosmanen?) kanssa ja tämä tyttö rupesi itkemään. Sinänsä kohtauksessa ei ollut mitään hauskaa, mutta se oli kuvattu niin yli, että se aiheutti tahatonta repeilyä. Tekohetkellä Suomessa vasta totuteltiin äänielokuviin ja siitä kenties johtuen elokuvan dialogi oli jokseenkin hidastempoista, mutta vielä enemmän hyvin kirjakielistä. Elokuvan repliikit tuntuivat siltä kuin ne olisivat otettu sellaisinaan suoraan kirjasta, mutta onko se totta, siitä minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa tämän dialogin kuunteleminen oli loppujen lopuksi ihan virkistävää ja jokin siinä vain iski, varsinkin silloin kuin äänessä oli joku muu kuin Olavi itse. Esimerkiksi Olavin äiti ja isä molempia kuunteli oikein ilokseen juuri heidän puhetapansa vuoksi.

Näyttelijät, tai pääosin Olavia näytellyt Kaarlo Oksanen sekä hänen mielitiettyjä näytelleet, vetivät tosiaankin vähän yli sen näyttelemisensä ja parhaiten tämän näki niistä lukuisista lähikuvista. Tietenkin tuon ajan kotimaisia elokuvia hyvin vähän katsoneena en voi oikein tietää, oliko näytteleminen kaikissa elokuvissa samanlaista, mutta en ihmettelisi vaikka olisikin. Kuitenkin tuli sellainen tunne, että samanlaisesta näyttelytyylistä päästiin eroon Hollywoodissa jo 1920-luvun alussa (joskaan minulla ei ole mitään esimerkkejä tarjota, kunhan mutuilen). Juuri dialogien vuoksi olisin toivonut isompaa roolia niin Ida Kalliolle kuin Olavin isää näytelleelle Lauri Korpelalle.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Jos minulla meni joitakin nimiä väärin, pyydän anteeksi, mutta niissä Olavin naisissa kuka tahansa menee sekaisin. Joten jos huomaatte virheitä, niin pistäkää viestiä vain.