Alkuperäinen nimi: Four Lions
Ohjaus: Christopher Morris
Käsikirjoitus: Jesse Armstrong, Sam Bain, Christopher Morris
Pääosissa: Riz Ahmed, Nigel Lindsay, Kayvan Novak
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 102 min
- We'll blow something up.
- What we gonna blow up, Waj?
- Internet.
Pieni muslimiterroristisolu suunnittelee terrori-iskua Lontoossa,
mutta kohde ja tekotapa vielä ovat jokseenkin mysteerejä. Kaksi heistä,
Omar ja Waj (Riz Ahmed ja Kayvan Novak) lähtevät Pakistaniin
terroristien koulutusleirille, mutta yrittäessään ampua amerikkalaista
tiedustelukonetta alas singolla pitävät sinkoa väärin päin ja tulevat
vahingossa tappaneeksi niin kouluttajat kuin myös korkea-arvoisen
Al-Qaedan emiirin. Lontoossa puolestaan Barry (Nigel Lindsay) on
vakuuttunut siitä, että moskeijaisku on oikea reitti jihadiin, pyhään
sotaan. Paljon ehtii kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin ryhmä on
valmis tekemään iskunsa...
Joskus tämän elokuvan Suomen ensi-illan aikoihin sain tietää tästä
Suomen Kuvalehden nettiartikkelissa, jossa kerrottiin tästä elokuvasta
ja samaan syssyyn kerrottiin joidenkin arvostettujen ulkomaisten
laatulehtienkin puhuneen tästä jokseenkin positiiviseen sävyyn, joten
minä innostuin tästä elokuvasta valtavasti ja olin täysin varma, ettei
tätä elokuvaa tule tänne Poriin koskaan ennen kuin vasta joskus
Kinokellarissa vuoden päästä, mutta yllätyinpäs iloisesti, kun tämä
sitten tänne tulikin; sivuhuomiona kerrottakoon, että salissa oli eilen
minun lisäkseni vain kaksi muuta. Vaikka elokuva ei ihan täysin vastannutkaan odotuksiani, niin oli Four Lions kuitenkin varsin huvittava tapaus, jonka parissa tulikin hyvin viihdyttyä.
Jotenkin olin onnistunut kuvittelemaan elokuvan enemmän satiirin
muotoon puetuksi, jossa tehdään niin sanotusti älykkäästi pilaa
terroristeista, mutta käytännössä tämä muistutti enemmän ääliökomediaa,
jonka pääosassa sattuivat olemaan muslimiterroristit. Niinpä välillä
huumori meni sellaiseksi koheltamiseksi, etten ainakaan minä kyennyt
saamaan siitä irti huumoria, mutta kyllä tässä oli myöskin paljon
hauskaakin. Esimerkiksi elokuvan ryhmäkohtaukset olivat välillä todella
repeilyä herättäviä, varsinkin kun Barryn hahmo oli niin sekaisin tai
omassa maailmassaan elävä. Dialogi sisälsi jonkin verran sellaista
hohhoijaa-huumoria, mutta sitten välillä sellaisia oivalluksia, ettei
paremmasta väliä (”Tykkäsin sinusta enemmän, kun yritit räjäyttää itseäsi”).
Huumori oli siis sitä luokkaa, että välillä ei huvittanut yhtään, mutta
välillä sai kunnolla pidätellä naurua. Toisin sanoen elokuva oli vähän
epätasainen kokonaisuus ja itse asiassa pitkään olin antamassa hieman
alemman pistemäärän, mutta lopputekstien aikana näkyneet kohtaukset
tarjosivat sellaisia naurupommeja, että piti vähän kohentaa arvosanaa.
Näyttelijät olivat ihan onnistuneita rooleissaan ainakin siltä osin,
että esittivät roolejaan ihan riittävän vakuuttavasti, vaikka heidän
hahmonsa olivatkin aika pellejä. Omarin työkaveria Mattia näytellyt
Craig Parkinson ei ollut hänkään näyttelijänä huono, mutta Mattin hahmo
oli elokuvaan täysin turha lisä (täytettä) ja hänen kohtauksissan
elokuva menettikin vähän hohtoaan. Toisin sanoen hän oli vähän niin kuin
täytettä, mutta onneksi häntä ei nyt niin hirveästi tarvinnut tapittaa.
Pisteitä: 3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti