Four Lions

Alkuperäinen nimi: Four Lions
Ohjaus: Christopher Morris
Käsikirjoitus: Jesse Armstrong, Sam Bain, Christopher Morris
Pääosissa: Riz Ahmed, Nigel Lindsay, Kayvan Novak
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 102 min

- We'll blow something up.
- What we gonna blow up, Waj?
- Internet.

 

Pieni muslimiterroristisolu suunnittelee terrori-iskua Lontoossa, mutta kohde ja tekotapa vielä ovat jokseenkin mysteerejä. Kaksi heistä, Omar ja Waj (Riz Ahmed ja Kayvan Novak) lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille, mutta yrittäessään ampua amerikkalaista tiedustelukonetta alas singolla pitävät sinkoa väärin päin ja tulevat vahingossa tappaneeksi niin kouluttajat kuin myös korkea-arvoisen Al-Qaedan emiirin. Lontoossa puolestaan Barry (Nigel Lindsay) on vakuuttunut siitä, että moskeijaisku on oikea reitti jihadiin, pyhään sotaan. Paljon ehtii kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin ryhmä on valmis tekemään iskunsa...

Joskus tämän elokuvan Suomen ensi-illan aikoihin sain tietää tästä Suomen Kuvalehden nettiartikkelissa, jossa kerrottiin tästä elokuvasta ja samaan syssyyn kerrottiin joidenkin arvostettujen ulkomaisten laatulehtienkin puhuneen tästä jokseenkin positiiviseen sävyyn, joten minä innostuin tästä elokuvasta valtavasti ja olin täysin varma, ettei tätä elokuvaa tule tänne Poriin koskaan ennen kuin vasta joskus Kinokellarissa vuoden päästä, mutta yllätyinpäs iloisesti, kun tämä sitten tänne tulikin; sivuhuomiona kerrottakoon, että salissa oli eilen minun lisäkseni vain kaksi muuta. Vaikka elokuva ei ihan täysin vastannutkaan odotuksiani, niin oli Four Lions kuitenkin varsin huvittava tapaus, jonka parissa tulikin hyvin viihdyttyä.

Jotenkin olin onnistunut kuvittelemaan elokuvan enemmän satiirin muotoon puetuksi, jossa tehdään niin sanotusti älykkäästi pilaa terroristeista, mutta käytännössä tämä muistutti enemmän ääliökomediaa, jonka pääosassa sattuivat olemaan muslimiterroristit. Niinpä välillä huumori meni sellaiseksi koheltamiseksi, etten ainakaan minä kyennyt saamaan siitä irti huumoria, mutta kyllä tässä oli myöskin paljon hauskaakin. Esimerkiksi elokuvan ryhmäkohtaukset olivat välillä todella repeilyä herättäviä, varsinkin kun Barryn hahmo oli niin sekaisin tai omassa maailmassaan elävä. Dialogi sisälsi jonkin verran sellaista hohhoijaa-huumoria, mutta sitten välillä sellaisia oivalluksia, ettei paremmasta väliä (”Tykkäsin sinusta enemmän, kun yritit räjäyttää itseäsi”). Huumori oli siis sitä luokkaa, että välillä ei huvittanut yhtään, mutta välillä sai kunnolla pidätellä naurua. Toisin sanoen elokuva oli vähän epätasainen kokonaisuus ja itse asiassa pitkään olin antamassa hieman alemman pistemäärän, mutta lopputekstien aikana näkyneet kohtaukset tarjosivat sellaisia naurupommeja, että piti vähän kohentaa arvosanaa.

Näyttelijät olivat ihan onnistuneita rooleissaan ainakin siltä osin, että esittivät roolejaan ihan riittävän vakuuttavasti, vaikka heidän hahmonsa olivatkin aika pellejä. Omarin työkaveria Mattia näytellyt Craig Parkinson ei ollut hänkään näyttelijänä huono, mutta Mattin hahmo oli elokuvaan täysin turha lisä (täytettä) ja hänen kohtauksissan elokuva menettikin vähän hohtoaan. Toisin sanoen hän oli vähän niin kuin täytettä, mutta onneksi häntä ei nyt niin hirveästi tarvinnut tapittaa.

Pisteitä: 3,5/5