sunnuntai 31. lokakuuta 2010

RED

Alkuperäinen nimi: Red
Ohjaus: Robert Schwentke
Käsikirjoitus: Jon Hoeber, Erich Hoeber
Pääosissa: Bruce Willis, Mary-Louise Parker, John Malkovich
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 112 min
 
- Kordeski trained you?
- Yeah.
- I trained Kordeski.
 
Frank Moses (Bruce Willis) on eläkeläinen, joka repii eläkeshekkinsä vain saadakseen tekosyyn puhua eläkelaitoksen puhelinneuvojan Sarah Rossin (Mary-Louise Parker) kanssa. Sarah juttelee mielellään Mosesin kanssa ja kun Moses ehdottaa tapaamista, Sarah lopulta suostuu. Ennen kuin Moses pääsee aloittamaan matkaansa Sarahin luo, tuntematon aseryhmä pistää Mosesin talon säpäleiksi ja selviää, että Moses onkin eläkkeellä CIA:n hommista. Moses kukistaa häntä tappamaan tulleet roistot ja lähtee tämän jälkeen Sarahin luo uskoen myös tämän olevan vaarassa, koska he ovat jutelleet niin paljon puhelimessa. Mosesin on kuitenkin selvitettävä, kuka haluaa hänet hengiltä ja siihen hän tarvitsee parin vanhan tuttunsa apua...

RED perustuu samannimiseen sarjakuvaan ja rehellisesti sanottuna jos tämän olisin tiennyt etukäteen, niin en välttämättä olisi mennyt katsomaan tätä lainkaan, oli mukana Morgan Freeman tai ei. Ei sillä, että minulla sinänsä olisi mitään sarjakuvafilmatisointeja vastaan, mutta olisihan se ollut ihan kiva tuntea alkuperäisteostakin edes jossain määrin ennen tämän elokuvan katsomista... ehkä. Elokuvan ensi-iltahan siintää vasta kahden viikon päässä (12.11.), mutta ilmeisesti Halloween-pirskeiden vuoksi tämä näytettiiin nyt ennakkoon ainakin paikallisessa Finnkinossa. Vaikka tämä elokuva vilisikin kirkkaimpaan tähtikaartiin kuuluvia näyttelijöitä, niin myönnän silti, että minulla oli loppujen lopuksi aika heikonlaiset odotukset elokuvan suhteen, mutta yllätyin kyllä positiivisesti, sillä RED oli varsin oivaa aivot narikkaan -viihdettä, joskaan ei missään nimessä parhaasta päästä.

Elokuva alkaa eläköityneen Mosesin tavallisen tylsän elämän kuvauksella, jonka aikana hän soittaa myös Sarahille ja katsojalle annetaan kuva, että Moses on vähän höppänä vanhus. Kuitenkin pian tämän jälkeen asemiehet hyökkäävät hänen taloonsa ja kuva Mosesista muuttuu kertaheitolla, ja toiminta on valmiina alkamaan. Elokuvassa matkataan ympäri Yhdysvaltoja, mutta mikään road trip tämä ei ole, sillä itse matkantekoa ei juurikaan nähdä. Elokuvaa ei ole tehty ryppy otsassa (minkä olin viestinyt jo elokuvan nimestä, mikä puolestaan vaikutti osaltaan katsomispäätökseen), vaan elokuva sisältää hyvin paljon huumoria ja mitä parasta, ihan hauskaa sellaista. Toimintakohtaukset olivatkin viihdyttäviä nimenomaan niiden huumoripitoisuuden ansiosta ja myös dialogipuolella homma toimi ihan edukseen, sillä viittauksia päähenkilöiden vanhuuteen oli pilvin pimein, mutta silti ihan kaikki hauskatkaan dialogit eivät käsitelleet vanhenemista. Tarina tosiaan oli sellaista vähän aivotonta viihdettä, mutta sinänsä ihan kiinnostavaa ja useasti tulikin elokuvan aikana mietittyä, kuka kaiken takana oikeasti onkaan, sillä oikeaa syyllistä pantattiin ihan kiitettävän pitkään. Elokuva oli kuitenkin hivenen liian pitkä, mikä näkyi sitten loppupuolella "vieläkö tää jatkuu" -tyylisten ajatusten syntymisenä ja elokuvasta olisi voinut hyvinkin leikata ainakin vartin verran tavaraa pois. Varsinkin loppupuolella oli vähän turhankin rauhallisia kohtauksia, joissa käytiin keskusteluja, joita ilmankin olisi pärjätty. Erinäisten tapahtumien johdosta loppukohtauksesta ennen maisemanvaihdosta jäi vähän huono maku, koska mukana ei ollut kaikkia päähenkilöitä, vaikka kohtauksen luonteelle olisi hyvinkin istunut kaikkien mukanaolo, mutta kai tämä on vain jotenkin kestettävä. Kokonaisuudessaan kuitenkin ihan viihdyttävä paketti.

Kyllä, minä menin katsomaan tämän ensisijaisesti siksi, että Morgan Freeman on mukana elokuvassa, vaikka etukäteen vähän epäilinkin hänen motiivejaan olla tällaisessa elokuvassa, mutta toisaalta samaan aikaan ajattelin, että elokuva tuskin voi olla kauttaaltaan huono, jos Freeman on suostunut elokuvaan. Niinpä olikin jokseenkin pettymys, kuinka vähän häntä loppujen lopuksi näytettiinkään ja kyllä mielessä vähän hiipi, josko sittenkään Freeman olisi halunnut/ehtiä olla tässä produktiossa ihan täydellä teholla. Bruce Willisin näytöstä tämä kuitenkin pääosin oli ja hoiti roolinsa tutulla rutiinilla läpi. John Malkovichin hahmo Marvin oli kyllä elokuvan paras hahmo ja Malkovich näytteli Marvinia hyvin ja näyttipä hän selvästi vanhemmaltakin kuin mitä hän oikeasti olikaan. Alunperin Marvinin rooliin suunniteltiin John C. Reillya, mutta onneksi Malkovich sai roolin, sillä häntä parempaa Marvinia tuskin olisi voinut olla olemassakaan. Tämä taisi olla muuten ensimmäinen elokuva, jossa olen nähnyt Helen Mirrenin. Oli jo aikakin?

Pisteitä: 3,5/5

PS. Yhdessä kohtauksessa Moses ja Sarah ovat hississä ja kun Moses paineli hissin nappuloita, niin mieleen tuli heti, että kohta Moses tekee jonkun John McClane liikkeen ja menee hissikuiluun, mutta näin ei sitten tapahtunutkaan. Höh!

lauantai 30. lokakuuta 2010

Saw IV

Alkuperäinen nimi: Saw IV
Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Käsikirjoitus: Patrick Melton, Marcus Dunstan
Pääosissa: Tobin Bell, Lyriq Bent, Scott Patterson
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 92 min

- Do you know anything about the Chinese Zodiac?
- No, Jill. No.
- I didn't just get pregnant. It was carefully planned. Everything with John was.
 
Jigsaw (Tobin Bell) on kuollut ja hänelle tehdään ruumiinavausta, jonka aikana hänen mahalaukussaan löytyy kasetti ja murharyhmän etsivä Mark Hoffman (Costas Mandylor) tuodaan paikalle, joka kuuntelee Jigsaw'n viimeisen nauhan. Toisaalla poliisit löytävät etsivä Kerryn (Dina Meyer) ruumiin ja Kerryn työkaveri Daniel Rigg (Lyriq Bent) romahtaa, koska hän ei kyennyt pelastamaan tätä. Kotona hän joutuu Jigsaw'n uusimmaksi pelinappulaksi, koska Riggillä on vahva tarve pelastaa jokainen ja hänen onkin selvitettävä lukuisia eri testejä saadakseen pelastettua kaksi työkaveriaan: toisessa osassa kadonneen Eric Matthewsin (Donnie Wahlberg) ja etsivä Mark Hoffmanin...

Kolmas osa oli sen verran heikompaa tavaraa (vaikka ei sanalla sanoen heikko), että aikoinaan ei ollut kovin korkeat odotukset tämän osan suhteen, mutta löysin juuri eräältä foorumilta lyhyen kommenttini tästä elokuvasta ja olin tuolloin pitänyt tästä ja itse asiassa pidän vieläkin, mikä johtui pääosin varmaankin siitä, että olin jossain määriin unohtanut lähestulkoon kaiken tästä elokuvasta alun ruumiinavauskohtausta lukuun ottamatta. Niinpä pääsinkin katsomaan elokuvaa melkein tuorein silmin ja siksi Saw IV nouseekin tällä katselukierroksella ainakin tässä vaiheessa toiseksi.

Tarina lähti tosiaan käyntiin tällä jokseenkin puistattavalla ruumiinavauksella, jonka aikana sain kumma kyllä syötyäkin, mutta kun nyt katselin sitä, niin ei ihmekään, että se oli jäänyt mieleen, sen verran ällöttävä se oli, joskin samalla mielenkiintoinen. Tämän jälkeen nähdään vielä yksi ansa, jossa kaksi miestä, joista toinen ei näe ja toinen ei voi puhua, kamppailevat eloonjäämisestä ja tämän kohtauksen tarkoitus selviää vasta paljon myöhemmin, vaikka elokuvan alkaessa sitä pitikin vain yhtenä "alkunäytöksenä", jolla ei ole tekemistä muun elokuvan kanssa, mutta olin väärässä. Varsinaiset tapahtumat liittyvät kuitenkin Riggiin, joka käy läpi Jigsaw'n ansoja sekä agentti Strahmiin (Scott Patterson), joka agentti Perezin (Athena Karkanis) kanssa jäljittää Riggin liikkeitä. Riggin tarinaa oli kyllä ihan kiva seurata, varsinkin kun vastaantulevat ansat olivat jälleen kerran varsin kekseliäitä, mutta eräs asia minua vähän häiritsi. Okei, aikaa ei sinänsä ollut hukattavissa, jos Rigg halusi tosiaan pelastaa Matthewsin ja Hoffmanin, mutta kun hän löysi asunnostaan vain toimimattoman kännykän, niin miksei hän lähtiessään pois asunnolta käynyt nappaamassa naapurista tai ottanut ohikulkijalta uutta kännykkää poliisistatukseen vedoten? Näin hän olisi voinut tehdä yhteistyötä muiden poliisien kanssa ja siten päästä määränpäähänkin vähän nopeammin. Agentti Strahmin tutkimukset olivat nekin varsin mielenkiintoisia, varsinkin kun välillä kuulustellaan Jigsaw'n eli John Kramerin vaimo Jilliä (Betsy Russell), joka valaisee Jigsaw'n taustoista eräitä sinänsä aika tarpeellisiakin tietoja. Samalla saadaan jonkinlainen aikajanakin muodostettua eri elokuvien tapahtumien välillä, mitä olin kanssa kovasti mietiskellyt. Muistin ennen elokuvan alkua, että joko Hoffman tai Strahm oli tällä kertaa Jigsaw'n apurina, mutta kun en millään saanut päähäni että kumpi, niin elokuva menikin sitten jännittäessä sitä, kummalla ei nyt ollutkaan aivan puhtaita jauhoja pussissaan. Loppuun liittyi myös toinen varsin makoisa yllätys, joka löi minut kyllä aika ällikällä näin toisellakin katselukerralla.

Näyttelijöistä sinänsä ei pahemmin ole mitään kunnollista sanottavaa. Kukin hoiti roolinsa kunnialla läpi, joten pahaa sanottavaa ei jäänyt yhdestäkään, mutta eipä kukaan (tietenkin Tobin Belliä lukuun ottamatta) noussut varsinaisesti kunnolla esiinkään. Jigsaw'n vaimoa Jilliä näytelleestä Betsy Russellista täytyy kyllä sanoa sen verran, että hän näytti siellä kuulusteluhuoneessa paikoitellen ihan Hilary Swankilta.

Pisteitä: 4/5

PS. Saw V:n ja Saw VI:n olen arvostellut jo aiemmin, joten seuraava Saw-elokuva arvostelussa tuleekin olemaan se viimeinen eli seitsemäs.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Four Lions

Alkuperäinen nimi: Four Lions
Ohjaus: Christopher Morris
Käsikirjoitus: Jesse Armstrong, Sam Bain, Christopher Morris
Pääosissa: Riz Ahmed, Nigel Lindsay, Kayvan Novak
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 102 min

- We'll blow something up.
- What we gonna blow up, Waj?
- Internet.
 
Pieni muslimiterroristisolu suunnittelee terrori-iskua Lontoossa, mutta kohde ja tekotapa vielä ovat jokseenkin mysteerejä. Kaksi heistä, Omar ja Waj (Riz Ahmed ja Kayvan Novak) lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille, mutta yrittäessään ampua amerikkalaista tiedustelukonetta alas singolla pitävät sinkoa väärin päin ja tulevat vahingossa tappaneeksi niin kouluttajat kuin myös korkea-arvoisen Al-Qaedan emiirin. Lontoossa puolestaan Barry (Nigel Lindsay) on vakuuttunut siitä, että moskeijaisku on oikea reitti jihadiin, pyhään sotaan. Paljon ehtii kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin ryhmä on valmis tekemään iskunsa...

Joskus tämän elokuvan Suomen ensi-illan aikoihin sain tietää tästä Suomen Kuvalehden nettiartikkelissa, jossa kerrottiin tästä elokuvasta ja samaan syssyyn kerrottiin joidenkin arvostettujen ulkomaisten laatulehtienkin puhuneen tästä jokseenkin positiiviseen sävyyn, joten minä innostuin tästä elokuvasta valtavasti ja olin täysin varma, ettei tätä elokuvaa tule tänne Poriin koskaan ennen kuin vasta joskus Kinokellarissa vuoden päästä, mutta yllätyinpäs iloisesti, kun tämä sitten tänne tulikin; sivuhuomiona kerrottakoon, että salissa oli eilen minun lisäkseni vain kaksi muuta. Vaikka elokuva ei ihan täysin vastannutkaan odotuksiani, niin oli Four Lions kuitenkin varsin huvittava tapaus, jonka parissa tulikin hyvin viihdyttyä.

Jotenkin olin onnistunut kuvittelemaan elokuvan enemmän satiirin muotoon puetuksi, jossa tehdään niin sanotusti älykkäästi pilaa terroristeista, mutta käytännössä tämä muistutti enemmän ääliökomediaa, jonka pääosassa sattuivat olemaan muslimiterroristit. Niinpä välillä huumori meni sellaiseksi koheltamiseksi, etten ainakaan minä kyennyt saamaan siitä irti huumoria, mutta kyllä tässä oli myöskin paljon hauskaakin. Esimerkiksi elokuvan ryhmäkohtaukset olivat välillä todella repeilyä herättäviä, varsinkin kun Barryn hahmo oli niin sekaisin tai omassa maailmassaan elävä. Dialogi sisälsi jonkin verran sellaista hohhoijaa-huumoria, mutta sitten välillä sellaisia oivalluksia, ettei paremmasta väliä (”Tykkäsin sinusta enemmän, kun yritit räjäyttää itseäsi”). Huumori oli siis sitä luokkaa, että välillä ei huvittanut yhtään, mutta välillä sai kunnolla pidätellä naurua. Toisin sanoen elokuva oli vähän epätasainen kokonaisuus ja itse asiassa pitkään olin antamassa hieman alemman pistemäärän, mutta lopputekstien aikana näkyneet kohtaukset tarjosivat sellaisia naurupommeja, että piti vähän kohentaa arvosanaa.

Näyttelijät olivat ihan onnistuneita rooleissaan ainakin siltä osin, että esittivät roolejaan ihan riittävän vakuuttavasti, vaikka heidän hahmonsa olivatkin aika pellejä. Omarin työkaveria Mattia näytellyt Craig Parkinson ei ollut hänkään näyttelijänä huono, mutta Mattin hahmo oli elokuvaan täysin turha lisä (täytettä) ja hänen kohtauksissan elokuva menettikin vähän hohtoaan. Toisin sanoen hän oli vähän niin kuin täytettä, mutta onneksi häntä ei nyt niin hirveästi tarvinnut tapittaa.

Pisteitä: 3,5/5

torstai 28. lokakuuta 2010

Saw III

Alkuperäinen nimi: Saw III
Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Käsikirjoitus: Leigh Whannell
Pääosissa: Tobin Bell, Shawnee Smith, Angus Macfadyen
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 109 min

- What do you want?
- I wanna play a game.
 
Jigsaw (Tobin Bell) on kuolemaisillaan, joten hänen apurinsa Amanda (Shawnee Smith) sieppaa sairaalasta lääkäri Lynn Denlonin (Bahar Soomekh). Samaan aikaan käynnistyy toisaalla Jigsaw'n peli, jossa poikansa tappajalle kostoa janoavan Jeffin (Angus Macfadyen) pitää selvittää hyvin tuskallinen esterata. Jigsaw kertoo, että hänet on pidettävä hengissä, kunnes Jeff on päässyt radan loppuun tai peli on menetetty...

Nyt päästään viimein niihin Saw-elokuviin, joita en ole nähnyt aiemmin kuin kertaalleen, joten siksikin muistikuvat näistä lopuista on selvästi vähäisemmät kuin kahdesta ensimmäisestä osasta. Valitettavasti ainakaan tämän osan kohdalla sillä muistamisella tai muistamattomuudella ei ollut juurikaan väliä, sillä ei Saw III iskenyt ihan yhtä lujaa kuin kaksi ensimmäistä, vaikka kyllä tämänkin parissa jossain määrin ainakin viihtyi.

Tarina alkaa etsivä Kerryn (Dina Meyer) saapuessa rikospaikalle, jonka tekijäksi muut kuin hän itse epäilevät Jigsawia, mutta koska Kerry ei nähnyt juurikaan pelastumismahdollisuutta, minkä Jigsaw on aina suonut, Kerry ei usko kyseessä olleen Jigsaw itse. Myöhemmin sitten Kerry kuolee kyseisen murhaajan eli Amandan kynsissä. Jotenkin en nähnyt mitään syytä, miksi tämän alkuosan piti olla mukana elokuvassa, kun ei Kerryllä ja hänen kuolemallaan ole mitään tekemistä varsinaisen elokuvan kanssa, mitä nyt saatiin hänet pois kuvioista. Tämän Amandan armottomuuden olisi voinut näyttää jotenkin muutenkin. Ansat olivat kyllä ihan kivoja, mutta tunnelmaa tosiaan latisti vähän se tieto, ettei niistä voinutkaan selvitä hengissä. Tylsää! Varsinainen tarina sinänsä oli ihan kivaa katseltavaa, vaikka Jeffin kohtaamat ansat viimeistä lukuun ottamatta eivät juuri tehneetkään vaikutusta, mutta silloinkaan Jeff ei ollut itse pulassa, mikä oli vähän plääh. Jigsaw'n hoitokohtaukset oli sinänsä ihan mukavia (varsinkin se päänavaus), mutta jotenkin Amandasta tuli vain mieleen joku säälittävä angstiteini, mikä vähän, mutta ei tarpeeksi, latisti niitä kohtauksia. Totta kai käsitin Jeffin testaamisen tarkoituksen, mutta motiivit eivät nyt ihan parhaiten maistuneet. En muistanut Jeffin ja Kerryn keskinäisen suhteen olemassaoloa, mutta aavistin sen oikein jos en nyt varsinaisesti hyvissä ajoin, niin ainakin ennen kuin se katsojille paljastettiin. Sen sijaan se toinen suuri yllätys ei tullut minulle yllätyksenä edes ensimmäisellä katselukerralla, sillä jos ensimmäiset Saw-elokuvat mitään opettivat, niin sen, että Jigsaw'n puheita täytyy kuunnella hyvin tarkkaan ja sen minä totta totisesti teinkin ja osasinkin päätellä asioiden todellisen tolan jo heti ensi-istumalta.

Näyttelijät eivät sinänsä herättäneet tunteita puoleen tai toiseen, mitä nyt se Shawnee Smithin esittämä Amanda tosiaan oli aika ärsyttävä, mutta toisaalta Smith esitti sitten ihan hyvin sitä ärsyttävää angstiteiniä. Tobin Bell oli melkein koko elokuvan ajan sängyssä, minkä johdosta hän ei päässyt kunnolla oikeuksiinsa, vaikka välillä takaumissa Amandan kanssa juttelikin. Alun murhapaikkatutkimuksissa muuten nähdään eräs myöhemmissä Saw-elokuvissa enemmän näkyvä henkilö.

Pisteitä: 3/5

PS. Rupesin eilen miettimään näitä tulevia Saw-elokuvia, mutta vain kahden elokuvan tapahtumista allekirjoittaneella on edes jonkinasteisia muistikuvia. Sinänsä ärsyttävää, mutta sinänsä myöskin tervetullutta, vaikka kyseisen "muistikatkos-elokuvan" startatessa asiat varmaan palautunevatkin mieliini. No, eiköhän se tässä lähipäivinä selviä.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Saw II

Alkuperäinen nimi: Saw II
Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Käsikirjoitus: Leigh Whannell, Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Tobin Bell, Donnie Wahlberg, Shawnee Smith
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2005

Kesto: 87 min

- If it's stuck, it's a trap.
- Lady, this whole house is a trap.
 
Haettuaan kapinoivan poikansa Danielin (Erik Knudsen) putkasta etsivä Eric Matthews (Donnie Wahlberg) kutsutaan murhapaikalle, jonka tekijäksi epäillään Jigsawia (Tobin Bell). Jigsaw on jättänyt Matthewsille viestin huoneeseen, joka johdattaa hänet ja hänen tiiminsä Jigsaw'n piilopaikkaan ja löytävätkin tämän istumassa pöytänsä takana kaikessa rauhassa. Ennen kuin Jigsaw ehditään viedä pois, hän ohjaa poliisit tilaan, jossa on monta videoruutua valvontakameroista, jotka kuvaavat Jigsaw'n vasta käynnistämää sairasta peliä, jossa on mukana myös Matthewsin poika Daniel...

Muistan, kuinka ristiriitaisin fiiliksin suhtauduin, kun kuulin, että Saw-elokuvasta ollaan tekemässä jatko-osaa ja arvelin, että jatko-osa noudattaa jatko-osille varattua karmeaa kohtaloa olla selvästi kehnompi tuotos, mutta silti minun oli päästävä katsomaan tämä teatteriin ja yllätyksekseni pidinkin näkemästäni aikalailla, vaikka ihan ensimmäisen osan veroinen ei nyt ollutkaan. Niin ja toisin kuin ensimmäinen osa, minun täytyy valitettavasti todeta, että ei Saw II ihan samalla tavalla kestä uusintakatseluita (tämä oli nyt siis jo kolmas katselukerta) kuin ensimmäinen Saw, mutta kyllä tämän parissa silti edelleen jossain määrin viihtyi, vaikka hitusen huonompi arvosana olikin lähellä.

Ensimmäinen Saw oli onnistunut huijaamaan minut täysin kuutamolle, joten kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olinkin paljon tarkkaavaisempi Jigsaw'n sanomisten suhteen ja siten yritinkin olla suostumatta uuteen huijaukseen ja muutenkin yritin päätellä asioita etukäteen. Niinpä tuolloin keskityinkin seuraamaan, kuinka hyvin teoriani pitivät paikkaansa ja aika hyvin olivat pitäneetkin (siitä lisää kappaleen lopussa spoilereiden kera). Nyt, kolmannella katselukerralla kaikki yllätysmomenttien mahdollisuudet olivat kuitenkin poissa, joten nyt tätä katsoikin vähän niin kuin perusjännärinä, josta on karsittu pois kaikki yllätyksellisyydet. Ansatalon ansat eivät ihan täysin iskeneet samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa takaumissa nähdyt ansat ja ottaen huomioon ansassa olleiden lukumäärän, niin olisi niitä ansoja voinut olla vielä vähän enemmänkin. Se paras latinki ansatalon kuitenkin puuttui ja tästä saamme kiittää Xavierin (Franky G) hahmoa, jonka jatkuva räyhääminen ja suoranainen mielenosoittaminen pudotti mielenkiintoa ja siten pisteitä kyllä jonkin verran. Hän ei kerta kaikkiaan sopinut joukkoon tai tämäntyyliseen elokuvaan; vähän voi rähistä, mutta ei nyt koko elokuvan ajan. Kuitenkin ihan mukavaa katseltavaa oli myös ansatalo-osuus. Jigsaw'n päämajassa käydyt Jigsaw'n ja Matthewsin keskustelut olivat kyllä sinänsä ihan mielenkiintoisia, mutta niiden kaikkien keskustelupätkien tarpeellisuudesta sitten olisikin voinut olla montaa mieltä. Mitä tulee elokuvan loppuyllätyksiin, niin arvasin ensimmäisellä katselukerralla hyvissä ajoin videokuvienn olevan nauhoitettuja eikä suoria, kuten myös sen pääjutun. Sen sijaan myönnän kyllä yllättyneeni niin Danielin olinpaikasta (tämä oli minusta mainio yllätys) sekä Amandan (Shawnee Smith) osuudesta koko juttuun.

Franky G:n hahmo jo tuli haukuttua, joten puhutaanpas muista. Donnie Wahlberg oli minusta ihan hyvä etsivä Matthewsina, mutta hänen elkeensä olivat sellaiset, että lähes yhtä hyvin hänen paikallaan olisi voinut myös Matthew Foxinkin; niin samanlainen näyttelytyyli molemmilla on. Niin ja nyt kun Jigsaw'n henkilöllisyys on tiedossa heti alkumetreistä, niin puhutaanpa vihdoin myös Tobin Bellistä, josta on tämän elokuvasarjan ansiosta tullut yksi suosikeistani. Tosin hänellä on tyyliin aina yksi ilme (mutta sitäkin karmivampi), joten siten onkin ollut ihan sama, onko hän näytellyt opettajaa Decoys II:ssa tai terroristia (tai jotain) 24:ssä, niin hän on aina tuonut mieleen Jigsaw'n, mutta mikäs siinä, kun Jigsaw onkin kohonnut suosikkipahiksieni joukkoon. Mukana menossa edelleen Dina Meyer.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 26. lokakuuta 2010

Project 1001, osa 131/1001: Seitsemän samuraita

Alkuperäinen nimi: Shichinin no samurai
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Seiji Miyaguchi
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1954

Kesto: 207 min

- Miksi murehtia hiuksista, jos koko päätä ollaan leikkaamassa irti?
 
Rosvojoukko katselee kukkulan laelta pientä kylää ja miettivät sen ryöstämistä, mutta hautaavat ajatuksen toistaiseksi ja päättävät palata, kun ohra on niitetty. Lähellä piilossa ollut kyläläinen kuulee kaiken ja kun rosvot ovat menneet, hän ryntää kertomaan asiaa kyläläisille, jotka hakevat neuvoja suojautumiseen kylän vanhimmalta, Gisakulta (Kokuten Kodo) ja tämä käskee kyläläisiä lähtemään etsimään samurai-taistelijoita kaupunkiin suojelemaan heitä ja kylää. Neljän miehen ryhmä lähteekin matkaan, mutta samuraiden palkkaaminen osoittautuu vaativaksi, sillä heillä ei ole juuri mitään annettavaa heille...

Kiitos Finnkinon Klassikkosarjan, tästä elokuvasta tuli ensimmäinen 1001-projektin elokuva, jonka olen päässyt katsomaan oikein valkokankaalta dvd-julkaisun sijaan. Tuossa sarjassa olisi muitakin 1001 elokuvaa -kirjassa olevia elokuvia, mutta koska siellä on sopiva määrä myös niitä elokuvia, joita kyseisessä opuksessa ei ole, päätin käydä katsomassa tänä syksynä lähinnä vain niitä, kun ihan jokaista elokuvaa en muutenkaan olisi jaksanut käydä katsomassa. Tämä elokuva oli kuitenkin käytävä katsomassa, sillä se oli koko klassikkosarjan ainoa elokuva, jonka olen halunnut nähdä jo vuosien ajan, mutta jotenkin on vain aina jäänyt näkemättä (varsinkin kun nykyään dvd-paljouden takia en televisiostakaan pääsääntöisesti elokuvia katso). En oikeastaan tiennyt tästä elokuvasta paljoakaan etukäteen, vaan ainoastaan tekijän ja elokuvan maineen, joten aika avoimin mielin lähdin elokuvaa katsomaan ja täytyykin sanoa, että vaikka minun makuuni Seitsemän samuraita ei ollutkaan ihan täydellinen, niin erittäin hyvästä elokuvasta kuitenkin oli kyse.

Elokuva jakautuu kahteen osaan, joiden välissä noin 5-7 minuuttia kestävä väliaika (salissa valot olivat puolihimmeillä väliajan ajan). Ensimmäisessä puoliskossa käsiteltiin pääasiassa samuraiden haalimista aina suunnitelman päättämisestä siihen kaupunkiretkeen asti, jossa he vähitellen saivat tarvittavan määrän samuraita kokoon ja vielä ennen väliaikaa samurait saapuivat kylään, jossa he tekivät jonkinasteiset suunnitelmat rosvojen hyökkäystä vastaan. Toisella puoliskolla sitten keskityttiin ensin odottelemaan niitä rosvoja ja sitten lopulta puolustamaan kylää heiltä kyläläisten avulla. Noin niin kuin laadullisesti kumpikaan puolisko ei hirveästi hävinnyt toiselle, vaan molemmat puoliskot olivat yhtä lailla kiinnostavia. Ensimmäiseen puoliskoon kyllä mahtui pari pientä suvantovaihetta, mutta kokonaisuutta tarkastellen ne eivät hirveästi haitanneet. Mitä tulee sitten tähän rosvojen jatkuvien hyökkäyksien torjumiseen, niin vaikka en olekaan mikään sotaelokuvien ja varsinkaan sotakohtausten ystävä, niin nyt tämä taistelu poikkesi oikeastaan kaikesta koskaan näkemästäni ja vielä positiivisella tavalla. Niinpä taistelut olivat varsin viihdyttäviä, vaikka lopputaistelussa tulikin jo vähän sellainen fiilis, että onhan nämä taistelut jo vähän niin kuin nähty, joskaan ei se jatkuva sotiminen ehtinyt alkaa varsinaisesti ärsyttääkään.

Jos unohdetaan elokuvan puoliskot ja tarkastelisi elokuvaa kokonaisuutena. Tämä johtuu luultavasti kulttuurisyistä, mutta kyllä minä ihmettelin, miksi kylään pääsy rosvoille oli niin elintärkeää, että vaikka kyläläiset samuraiden johdolla aina torjuivat rosvojen iskut, niin silti heidän oli viimeiseen mieheen yritettävä sisälle. Se meni vähän ohi kyllä, miten Kambei (Takashi Shimura) tiesi tarkalleen rosvojen lukumäärän, eikä vain suunnilleen. Minusta oli hienoa, ettei samuraita ollut kuvattu vain ylväinä sankareina, vaan heilläkin oli nurja puolensa, mikä näkyi välillä heidän käyttäytymisessään kyläläisiä kohtaan. Myös taistelukoulutus oli varsin mukavaa katseltavaa. Tämä nähty versio oli ilmeisesti Kurosawan oma versio ja kaikkein pisin niistä eli 207 minuuttia (tehden siitä pisimmän elokuvan, jonka olen elokuvateatterissa nähnyt), mutta aika ei käynyt missään vaiheessa pitkäksi ja oikeastaan se kului kuin siivillä, vaikka tosiaan niitä muutamia lyhyitä suvantohetkiä olikin (esim. siellä kaupungissa). Pitkälti tämä johtui yhdestä hahmosta eli tästä klovni-samurai Kikuchiyosta (Toshirô Mifune), sillä hänen pelleilevä tyylinsä teki oikeastaan elokuvasta viihdyttävän kuin jos häntä ei olisi ollut lainkaan. Tai siis, hän toi varsin tervetullutta huumoria muuten aika vakavahenkiseen elokuvaan. Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin taidokkaasti tehty, joten en voi muuta sanoa kuin, että jos vähänkään japanilaiset samuraikulttuuria käsittelevät elokuvat kiinnostavat, niin Seitsemän samuraita on pienistä vioistaan huolimatta ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Elokuva ei ole vain vanha, vaan vieläpä mustavalkoinen, joten kaikkien hahmojen, varsinkaan kyläläisten, erottaminen toisistaan oli lähes mahdotonta, mutta samurait kyllä aika hyvin tunnisti elokuvan eri vaiheissa toisistaan. Toshirô Mifunen oli Kikuchiyona oli, kuten sanottua, hahmona varsin loistava, mutta jos mennään itse näyttelijöihin, niin samuraiden osalta mielestäni parhaimmat näyttelijäsuoritukset olivat jokseenkin vähäeleisesti näytelleet Seiji Miyaqushi (Kyûzô) sekä Kambeita näytelly Takashi Shimura, joka paikoitellen näytti ihan Morgan Freemanilta. Noin kokonaisuudessaan minulla ei ollut valittamista kenenkään suorituksesta.

Jälleen kerran mietin kahden eri pistemäärän välillä, mutta tällä kertaa kallistuin tähän vaihtoehtoon, vaikka rehellisyyden nimissä puoli pistettä korkeampi arvosanakaan ei ollut kaukana.

Pisteitä: 4/5

PS. Nyt kun olen siis alkanut katsoa näitä 1001-elokuvia myös muussa muodossa kuin vain dvd:llä, niin tein periaatepäätöksen, että kyseiset elokuvat hommataan omaan kokoelmaan sitten seuraavalla kerralla, kun 1001-elokuvia ostan isomman määrän kerrallaan (eli tämän elokuvan kohdalla ensi syksynä, kun tämän vuoden hankinnat on jo suoritettu, vaikkakaan ei vielä luetteloitu, koska kaikki tilaukset eivät ole vielä saapuneet).

maanantai 25. lokakuuta 2010

Saw

Alkuperäinen nimi: Saw
Ohjaus: James Wan
Käsikirjoitus: Leigh Whannell, James Wan
Pääosissa: Cary Elwes, Leigh Whannell, Danny Glover
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Australia
Ilmestymisvuosi: 2004

Kesto: 100 min

- You're too late.
- Why?
- It's the rules.
 
Lawrence ja Adam (Cary Elwes, Leigh Whannell) heräävät likaisesta ja kauan normaalikäytössä olemattomasta kylpyhuoneesta, jossa heidät on kahlittu seinään. He eivät tiedä, miten he ovat sinne joutuneet, mutta pian he tajuavat olevan kammottavan Jigsaw'n pelinappuloita pelissä, jossa panoksena ei ole sen enempää tai vähempää kuin heidän henkensä. Jigsaw ei itse tapa uhrejaan, vaan saa uhrinsa tappamaan itse itsensä tai kärsimään kovasti säilyttääkseen henkensä, mutta kuka oikein on Jigsaw ja selviävätkö Lawrence ja Adam kammottavasta pelistä hengissä?

Näillä näkymin ensi perjantaina tulee teattereihin (mainospuheiden perusteella) se vihoviimeinen Saw-elokuva, jonka sinällään haluaisin päästä katsomaan ensi-iltaan, mutta koska haluan käydä nämä edeltäneet Saw-elokuvat ennen sitä, koska Lostin kanssa meni muutama päivä aiottua myöhempään, ja koska tässä on (luultavasti) joitakin muitakin elokuvissa käyntejä ennen perjantaita, niin viimeistä osaa päässen katsomaan vasta ensi viikolla, mikä harmittaa, mutta minkäs teet. Niinpä kuukauden WANHAn virkaa saa tässä kuussa edustaa se ensimmäinen Saw-elokuva (jatko-osineen), vaikka ei ihan 1001-elokuva olekaan, joita olen tyypillisesti kuukauden WANHAksi valinnut (no, onhan tämäkin sentään 101 kauhuelokuvaa -kirjassa).

Muistan hyvin tarkkaan sen, kun kävin katsomassa tämän Finnkinossa ja ajattelin kyseessä olevan vain vähän tavallista särmikkäämpi pienemmän budjetin kauhuelokuva, mutta elokuvan päätyttyä tunsin itseni (juuri sillä oikealla tavalla) huijatuksi ja mielessäni huusin ”Tää ei voi päättyy näin! Ei tää voi!”. Toisin sanoen elokuva oli saanut huijattua minua oikein olan takaa ja kun Saw muutenkin oli varsin mukava kauhutrilleri, niin ei minulla tästä ainakaan juuri pahaa sanottavaa ole.

Elokuva on varsin pienimuotoisesti toteutettu, mutta sitäkin moniulotteisempi kauhupätkä, jonka parissa viihtyy kerran jos kolmannenkin. Juoni on loppujen lopuksi aika simppeli, mutta se toimii; tyypit heräävät kahlittuna ja yrittävät tehdä kaikkensa päästäkseen pois kahleista. Samalla sitten nähdään osin Lawrencen takaumien kautta Jigsaw'n aiempia ansoja ja myöhemmin vielä poliisietsivien (Danny Glover ja Ken Leung) tutkimuksia tapauksien parissa. Ei näiden takauma- ja tutkimusjaksojen osalta juuri valittamista ollut, mutta vähän jäi sellainen fiilis, että David Tappia näytettiin paljon vain siksi, että häntä esitti Danny Glover, mutta mene ja tiedä. Kuitenkin kokonaisuudessaan elokuva toimi edelleen edukseen ja siinä, missä ensimmäisellä kerralla joutui lopussa ”vain” totaalisen mindfuckin uhriksi, niin toisilla katselukerroilla pystyi tarkemmin seuraamaan niitä annettuja vihjeitä, jotta johtivat nähtyyn loppuratkaisuun. Nyt seuraa SPOILERI(!!!!), joten jos ette halua tietää loppuratkaisua, niin älkää lukeko eteenpäin (tätä kappaletta) ja kehoitan oikeasti olla lukematta, jos ette ole nähneet elokuvaa vielä, mutta en voi olla mainitsematta asiasta. Muistan edelleen, kuinka ällistynyt olin, kun Jigsaw nousi siitä lattialta ylös, sillä koko elokuvan aikana vaikka pyörittelin kaikenlaista mielessäni, niin en missään vaiheessa ollut edes ajatellut moisen mahdollisuuden olemassaoloa, en vaikka tajusinkin Zeppin sanoessa ylhäälläkin näkyvän repliikkinsä ”It's the rules”, että Zepp ei sittenkään ollut Jigsaw.

Cary Elwesistä ja Leigh Whannellista minulla ei juuri ole mitään sanottavaa, sillä he eivät olleet mitenkään erityisen hyviä, mutta ei huonojakaan, joten puhutaanpa elokuvan muista näyttelijöistä. Danny Glover näyttelee hyvin ikääntynyttä poliisia, jopa niin hyvin, että ajattelin hänen oikeasti olleen lähellä viimeisiä roolejaan, mutta eihän hän loppujen lopuksi ollutkaan kuin vasta 58-vuotias elokuvan tullessa, joten tuskinpa hän oikeasti on niin huonossa hapessa, miltä hän näytti. Rupesin lisäksi elokuvaa katsoessa miettimään, että kuinka kauan onkaan siitä edellisestä katsomiskerrasta (eka kerta silloin 2004), kun en yhtään muistanut Lostista tutun Michael Emersonin olemista mukana elokuvassa, vaikka hänen roolihahmonsa muistinkin; Emerson tuli Lostiin toisen kauden toisella puoliskolla ja kun kyseisen kauden dvd:n ostin syksyllä 2006, niin ennen sitä kai sitten. Kuitenkin kun Emersonin roolihahmon oli kerran nähnyt, niin hänet oli hyvin helppo tunnistaa myöhemmin pelkästä silmää kuvatusta pätkästäkin, kiitos juuri päättyneen pitkän Lost-maratonin; Lostia katsomattomille Lawrencen perheen kimpussa olleen oikea henkilöllisyys saattoi pysyä salassa pidempäänkin, kuten se oli silloin, kun tämän elokuvan ensi kertaa näin. Lostista oli myös muita tuttuja, sillä sarjasta oli mukana myös kolmella viimeisellä kaudella Milesina nähty Ken Leung. Myös Beverly Hills 90210:ssa ja Frendeissä piipahtanut Dina Meyer oli sivuosassa.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Niin ja melkein unohdin sanoa, että Saw Theme on yksi tämän vuosikymmenen parhaista elokuvatunnareista, ellei peräti se paras. Kauhuelokuvien tunnareista nyt ainakin.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Lost - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost – Season 6
Ohjaus: Jack Bender, Paul A. Edwards, Tucker Gates, ym.
Käsikirjoitus: Damon Lindelof, Carlton Cuse, Edward Kitsis, ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lilly, Josh Holloway, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Jaksojen määrä: 17

- You're the monster.
- Let's not resort to name calling. 
 
Juliet (Elizabeth Mitchell) on saanut räjäytettyä plutonium-putkilon vuodessa 1977  ja tämän toimenpiteen tarkoituksena oli estää niin Oceanicin lennon 815 putoamisen saarelle kuin muutkin saaren myöhemmät tapahtumat. Kuitenkin selviytyjät Jackin (Matthew Fox) johdolla saavat huomata, että he ovatkin yhä saarella, mutta tällä kertaa siirtyneet vain 30 vuotta eteenpäin aikaan, jossa John Locke (Terry O'Quinn) on juuri saanut Ben Linusin (Michael Emerson) tappamaan Jacobin (Mark Pellegrino). Pian niin Benille kuin muillekin rannassa olijoille selviää, että John Locke ei olekaan John Locke, joka on oikeasti kuollut, vaan saarta piinannut musta savuhirviö. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, samaan aikaan näemme Jackin ja kumppanit Oceanicin lennolla 815, joka ei sittenkään putoa saarelle. Kumpi todellisuuksista onkaan se oikea vai ovatko kumpikin?

Ennen kuin päästään itse asiaan, niin haluan tehdä muutamia huomioita. Ensinnäkin, en tiedä oliko se itse saari, Jacob vai kenties tämä savuhirviö, mutta joku oikeasti halusi estää minua saamasta tätä sarjaa päätökseen. Nimittäin minulla oli tämä ennakkovarauksessa, mikä tarkoitti sitä, että minun olisi kuulunut saada tämä käsiini jo julkaisupäivänä (15.10.), mutta en saanut sitä varausta ennen kuin viikonlopun jälkeen tiistaina, ja se paketti meni takaisin, kun olin jo edellisenä päivänä kyllästynyt odotteluun ja huomatessani heti töistä kotiin palattuani, että paketti ei ole tullut, eikä mitään korttiakaan siitä, että se olisi postissa, lähdin polkemaan takaisin keskustaan (5km) ja kävin Anttilasta hakemassa boksin mukaani. No, keskiviikkona olin saamassa toista levyä päätökseen, kun viisi minuuttia ennen viimeisen jakson päättymistä koko levy jumittui niin, ettei suostunut toimimaan, mikä johtui naarmuista, joten pääsin viimeistelemään tuon levyn vasta seuraavana päivänä haettuani Anttilasta uuden paketin pitkällisen väännön jälkeen ilman lisämaksua. Kumma kyllä, tämän episodin jälkeen kaikki meni kuin nakutettu. Toinen huomio on se, että onneksi kävin läpi edelliset kaudet ennen tämän katsomista, sillä paljon oleellisiakin tapahtumia olin unohtanut ihan vain viidennestäkin kaudesta, vaikka senkin näkemisestä on vain vuosi. Kolmas ja viimeinen huomio on se, että vaikka tämä matka on ollut ihan rattoisa, niin olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että tämä maraton-urakka on ohi ja olen nyt katsonut koko sarjan ja voin viimein alkaa katsoa jotain muuta. Tämän Lostin kuudennen ja samalla viimeisen kauden parissa kun tuli kuitenkin pääosin viihdyttyä, vaikka ei ihan samalla tavalla iskenytkään kuin aiemmat kaudet.

Aloitetaan saaren tapahtumista. Myönnän, että viidennen kauden jälkeen tulin spoilanneeksi itseni tämän kauden ensimmäisen jakson nimen (LA X) suhteen ja siten olikin jokseenkin suuri yllätys, että hahmot olivat edelleen saarella. Itse asiassa nyt juuri viidennen kauden katsoneena tuntuikin siltä, että eihän he voi kokonaan lähteä saarelta, kun John Locken ja kumppaneiden matka Jacobin luokse, jonka tapahtuman olin tyystin unohtanut, päättyi miten päättyi, mutta sitten taas mielessäni oli koko ajan se ensimmäisen jakson nimi. No, sen kyllä arvasin heti heidän tajuttuaan olevansa edelleen saarella, että missä ajassa he ovat ja arvaukseni osuikin oikeaan, sillä ei ollut enää mitään mieltä pitää väkeä eri ajassa. No, mitä itse tapahtumiin tulee, niin Lostin historian aikana on tapahtunut yhtä jos toistakin kummaa, joten enää ei osannut kunnolla reagoida niin sanottuihin yllättäviin muutoksiin, vaan ajatteli tapahtumien vieriessä vaan tyyliin, että "nyt kävi näin" ja sitten jäätiin odottamaan seuraavaan yllätystä. Totta kai kauden aikana saatiin vastauksia lukuisiin kysymyksiin (olivatko ne kaikki tyydyttäviä, onkin jo toinen kysymys), mutta joitakin asioita jäi kertomattakin, mikä oli ihan hyvä juttu, sillä nyt kaikkea ei selitetty puhki, vaan edelleen jätettiin jotain katsojan itsensä pääteltäviksi. Myönnän kyllä, että hahmojen ollessa jakautuneina parhaimmillaan kolmeenkin eri ryhmään, niin kyllä siinä ehti jonkin verran jännitystä muodostua, kun mietti, että kenen ajaman asian puolella pitäisi sanoa eli toisin sanoen kuka näistä nyt oikeasti ajatteli kaikkien (myös saaren) parasta. Näiden alusta asti mukana olleiden henkilöiden lisäksi päästiin kurkistamaan niin Jacobin kuin myös Richard Alpertin (Nestor Carbonell) taustaan omien jaksojensa kautta, mikä kyllä avasi hyvin näihin kahteen kohdistettuja kysymyksiä, mutta kyllä myönnän, että minulle tuli vähän sellainen olo, että olivat vähäsen täytteenä, vaikka tekijät kommenttiraidoilla muuta yrittivätkin vakuuttaa. Ei sillä, nuokin jaksot olivat ihan mielenkiintoisia, varsinkin Richardin tarina jo ihan senkin vuoksi, että siinä puhuttiin pitkään espanjaa! Noin kokonaisuudessaan kauden tapahtumat olivat sitä sorttia, että jos ei olisi tiennyt, niin ei olisi kyllä arvannut, että sarja päättyisi tähän kauteen, sillä tämä sotateema, joka selvästi leimasi tätä kautta, tuntui vain yhdeltä teemalta muiden sarjan kausiteemojen kanssa, eikä tapahtumista sinänsä tullut ilmi se seikka, että kaikki päättyy pian, vaikka koko ajan tiesinkin, että jäljellä olevat jaksot vähenevät vähenemisestään. Se minua kyllä rassasi, että vaikka hahmot olivat olleet saarella vaikka kuinka kauan, niin edelleen saarelta löytyi ei vain uusia paikkoja (temppeli, valoluola), vaan kuinka ollakaan: vieläpä aivan uusia ihmisiä, jotka ovat olleet saarella vaikka kuinka pitkään. AARGH! Mitä tulee sitten tarinan päättymiseen saarelle, niin ei se mitään suurta ahaa-elämystä aiheuttanut, mutta ihan kohtuullinen päätös kuitenkin. Totta kai sarja olisi voinut päättyä monella muullakin tavalla, mutta ei minulle tullut ainakaan mitään sellaista loppua mieleen, mikä olisi aiheuttanut "VAU, MIKÄ LOPPU" -fiiliksen. Toisaalta sitten harva sarja siihen pystyy. Se pitää vielä kuriositeettina sanoa, että arvasin hyvissä ajoin (jotain 10-20 minuuttia ennen) ennen viimeisen jakson loppua, että mihin kuvaan sarja päättyisi. Hih!

Toinen puoli tarinasta onkin sitten tämä rinnakkaistodellisuus, joka nähdään aiempien kausien takaumien/tulevaumien tilalla, ja jossa siis ollaankin tilanteessa, jossa Oceanic 815 -lento ei pudonnutkaan saarelle. Nähdessäni tosiaan vahingossa jakson ensimmäisen jakson nimen jo edellisen kauden jälkimainingeissa, päässäni alkoi heti raksuttaa, että miten ihmeessä sarja voisi enää jatkua, jos hahmot eivät olleet enää saarella lainkaan, mutta lieväksi pettymyksekseni saarijutut jatkuivat siinä rinnalla kuitenkin. Tämä koko rinnakkaistodellisuuksien olemassaolo ei ollut minulle täysin mieleen, vaikka hyvin pian kauden päästyä kunnolla käyntiin huomasinkin katsovani molempien todellisuuksien tapahtumia jokseenkin yhtäläisellä mielenkiinnolla. Tietenkin oli ensimmäisestä jaksosta jo selvää, että hahmot törmäisivät toisiinsa Los Angelesissa tämän tässä (klisee? Ai miten niin?), joten tässäkin todellisuudessa tuli kyllä aika paljon seurailtua mietiskellen sitä, että kehenköhän seuraavaksi törmätään ja missä yhteyksissä. Olin aavistanut oikein tämän rinnakkaistodellisuuden todellisen merkityksen kauden avausjaksossa, mutta jostain syystä olin hylännyt sen teoriani aika nopeasti, eikä se teoria sitten palautunutkaan mieliini kuin vasta ihan loppumetrillä toisin sanoen vasta sitten kun viimeiset kohtaukset olivat jo käynnissä, joten joo, tekijät saivat minut johdettua pitkäksi aikaa harhaan, vaikka jälkikäteen kommenttiraidoista ja muista sainkin kuulla kaiken maailman vihjeistä, jotka olin lähes tyystin ohittanut huomaamatta niitä. Tämän teorian syntymiseen kuitenkin oli vaikuttanut se seikka, että vaikka kuinka oltiinkin jossain rinnakkaistodellisuudessa, niin kuitenkin pidin selvänä sitä, että jotenkin Los Angelesin tapahtumien täytyy linkittyä saaren tapahtumiin, mutta miten, sitä sain (ilokseni) pohtia tosiaan aivan kauden loppuun asti. Tämä käytetty loppuratkaisu ei kuitenkaan sekään saanut mitään riemunhuutoja aikaan, vaan oli nyt vain yksi mahdollinen päätös muiden seassa, vaikkakin aika kliseinen sekin.

Minulla on ollut tapana nimetä eri kausien suosikkihahmojani, jos sellainen on kaudesta löytynyt ilman sen suurempia ponnisteluja ja tällä kertaa sellainen löytyi Hurleysta (Jorge Garcia). Aiemmilla kausilla hänen olemuksestaan (enkä puhu nyt ulkomuodosta) on kummunnut sellainen tietyntyyppinen hyväntuulisuus, mikä on näkynyt ulospäin jonkinasteisesta hassuttelevasta huumorista, mutta nyt hän oli kuin ihan toinen ihminen ja enää hänestä ei huokunut juuri minkäänlaista komiikkaa, vaan nyt hän oli jotenkin saanut auktoriteettia luonteeseensa siinä määrin, että minä arvasin Hurleyn kohtalon etukäteen (minkä vuoksi hämmästyinkin sitten siihen tapaan, mihin nuotiokeskustelu Jacobin kanssa päättyi), sillä ei noin suurta muutosta voi tapahtua ilman, että siihen on joku kunnollinen syy. Vaikka siis olinkin pitänyt hauskasta Hurleysta, niin tämä vakava Hurley upposi vieläkin paremmin. Mitä tulee muihin hahmoihin, niin viimeisen kauden ollessa kyseessä arvasinkin näkeväni monet vanhat tutut vielä kerran (itse asiassa niitä näkyi vielä enemmän kuin otaksuin) ja varsinkin viimeinen jakso oikein pursusi näitä tuttuja hahmoja. Ihan kaikkia ei kuitenkaan suuressa loppukohtauksessa näkynyt ja puuttumaan jäivät puuttumaan ainakin Harold Perrienau Michaelina, Michelle Rodriguez Ana Luciana (vaikka hänkin oli mukana viimeisessä jaksossa, mutta ei jostain syystä ihan lopussa) kuin myös Mr. Ekoa näytellyt Adewale Akinnuoye-Agbaje (tosin hänen kanssaan neuvoteltiin, mutta ei päästy yhteisymmärrykseen hinnasta).

Syy, miksi en kirjoittanut tätä arvostelua jo eilen, löytyy lisämateriaaleista. Yleensähän kommentoin elokuvien ja tv-sarjojen lisämateriaaleja pikaisesti vain, jos olen katsonut ne ennen arvostelun kirjoittamista, mutta en edellytä itseltäni yleensä sitä, että olen katsonut myös ekstrat ennen arvostelemista; joskus on jopa käynyt niin, että olen niitä ekstroja katsellut samalla kun olen arvostelua kirjoittanut. Kuitenkin tämän kauden suhteen minun oli kuitenkin tehtävä poikkeus, sillä juuri ennen kauden katsomisen aloittamista sain vihiä siitä (Ampparit.comin kautta?), että lisämateriaaleissa on eräänlainen epilogi sarjalle, ja koska kuuntelin tosiaan kaikki kommenttiraidat ennen muita ekstroja, niin en voinut katsoa tuota epilogia (The New Man in Charge) heti kauden päätyttyä (yleensäkin pidän tapanani sitä, että lisämateriaalit katsotaan levyjärjestyksessä ja niitä olikin sitten joka levyssä). Nyt se on kuitenkin nähty, kuten kaikki muutkin ekstrat ja tuosta about 10 minuutin mittaisesta epilogista sen verran, että joo, valottihan se ehkä vielä vähäsen lisää itse sarjasta, mutta ei se nyt varsinaisesti tarpeellinen ollut, vaikka olihan se toisaalta ihan kiva nähdä Hurley, Ben ja Walt (Malcolm David Kelly) vielä kerran; nyt muuten Walt näytti ensimmäisen kerran saarelta lähdön jälkeen siltä Waltilta, jollainen hän oli saarella, vaikka toki kasvanutkin olikin pirusti. Noin muuten ekstroissa pureudutaan tietenkin viimeisen kauden syntymiseen ja sen tekemiseen, mutta kokonaisuudessaan olen vähän pettynyt kauden ekstroihin, sillä nyt tavaraa tuntui olevan tavallistakin vähemmän. Se ihan viimeiseksi katsottu Lost Blooperskin oli kehnommin koostettu kuin aiemmin.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 23. lokakuuta 2010

Ei nimeä

Alkuperäinen nimi: Sin nombre
Ohjaus: Cary Fukunaga
Käsikirjoitus: Cary Fukunaga
Pääosissa: Edgar Flores, Paulina Gaitan, Kristian Ferrer
Valmistusmaa: Meksiko, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2019
Kesto: 98 min
- Vihreä valo. Olet vainaa.
Sayra (Paulina Gaitan) lähtee Hondurasista sukulaistensa kanssa taivaltamaan kohti pohjoista, Etelä-Meksikoon Tapachulan kaupunkiin, jossa heidän on tarkoitus jatkaa junalla Yhdysvaltojen rajalle ja loikata laittomasti maahan. Tapachulassa pesäänsä pitää kuitenkin väkivaltainen jengi, johon nuoret värvätään puolipakolla mukaansa ja tuohon jengiin tutustuttaa El Casperiksi (Edgar Flores) kutsuttu mies nuoren teinipojan Smileyn (Kristian Ferrer). Erinäisten tapahtumien kautta El Casper ja Smiley lähtevät johtajansa Lil' Magon mukana keikalle junaan, jossa Sayrakin matkustaa, ja tuolla keikalla tapahtuu jotain, mikä saattaa El Casperin todelliseen hengenvaaraan...

Lostin kuudes kausi on nyt katsottu, joten pikku hiljaa voidaan palata taas normaaliin päiväjärjestykseen, mitä kirjoitusaktiivisuuteen tulee, mutta koska minulla on vielä osa ekstroista katsomatta, saatte odottaa sen arviota huomiseen asti. Sen sijaan arvosteluvuoron sai tämä Kinokellarissa esitetty elokuva, joka samalla aloittaa leffaviikon/-viikot, sillä tässä lähiaikoina tulee mentyä katsomaan elokuva jos toinenkin ihan teatteriin asti. Tämän elokuvan aiheesta en tiennyt juuri mitään etukäteen, vaan (jälleen kerran) katselupäätöksen sai aikaan elokuvan espanjankielisyys (tai ei-englanninkielisyys), joten täysin avoimin mielin lähdin tätä katsomaan ja loppujen lopuksi Ei nimeä vakuutti ainakin jossakin määrin rankkuudellaan.

Asumme täällä lintukodossa, jossa ei juuri koskaan tapahdu juuri mitään vakavaa ja rauhassa voi (pääosin) kulkea kadulla pelkäämättä roistoja, joten hyppäys aivan toisenlaiseen kulttuuriin Meksikon eteläosiin ei käynyt kivuttomasti, mutta pian sitä kuitenkin huomasi seuraavansa tarinaa ihan kiinnostuneena. En tietenkään voi tietää, millaista se elämä siellä Keski-Amerikassa on, mutta ainakin elokuva oli onnistuttu kuvaamaan niin, että tapahtumat tuntuivat aidoilta (no, mukana käsikirjoitusvaiheessa oli auttamassa pari oikeaa jengiläistä), vaikka esimerkiksi tätä alun Smileyn potkimista en voinutkaan oikein hyväksyä, vaikka silläkin oli ilmiselvä tarkoituksensa. Elokuvassa oli paljon road trip -elokuvan (vai pitäisikö sanoa rail trip?) tunnuspiirteitä, mutta en minä tätä varsinaisena road/rail tripinä oikein pitänyt. Itse asiassa minulle tuli mieleeni blogini historian toisena arvostelemani elokuva Kultainen portti, sillä tässäkin ensin ollaan hyvä tovi "lähtöpisteessä", josta sitten siirrytään tekemään matkaa ja sitten elokuva päättyykin määränpäävaltioon pääsemiseen. Ei kuitenkaan pidä tämän hämätä, sillä Ei nimeä on huomattavasti monivivahteikkaampi ja rankempi kuvaus kuin edellä mainittu elokuva (sikäli kuin sen kovinkaan hyvin muistan) ja pääjuoneltaan mielenkiintoisempi tapaus. Elokuva sisälsi monia yllättäviä käänteitä, eikä siitä muodostunut lainkaan sellaista tarinaa kuin millaiseksi mielessäni olin elokuvan kuvitellut sen alkumetreillä. Joistakin yllätyksistä huolimatta sitten kun elokuvan juoni alkoi kokonaisuudessaan seljetä (tämä ei tapahtunut kovin nopeasti), tiesinkin jo, mitä elokuvan lopussa tulisi käymään ainakin parin henkilön kohdalla, mutta ei tämä oikein arvaaminen kuitenkaan vienyt elokuvan lopulta tehoa. Kokonaisuudessaan siis ihan hyvin tehty elokuva rankasta aiheesta.

Elokuvassa ei juuri ilon hetkiä koettu, vaan yleisfiilis kullakin hahmolla tuntui olevan jokseenkin negatiivinen, vaikka esimerkiksi Sayran matkakumppaneilla suuria toiveita olikin. Kuitenkaan yksikään hahmoista ei noussut toisen yläpuolelle tai erityisen vahvasti esiin. Kuitenkin näyttelijät olivat onnistuneet esittämään roolihahmonsa riittävän uskottavasti, vaikkakin juurikin Sayraa näytellyt Paulina Gaitan jäikin jotenkin yksipuoliseksi tapaukseksi, eikä ainakaan minulle välittyneet aina Sayran motiivit tekemiinsä päätöksiin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä blogi on siirtynyt mainosvapaalle vyöhykkeelle ja niinpä enää ei blogissa näy Google-mainoksia tai mitään muitakaan mainoksia, joiden tuleminen blogiin ei ole ollut minun päätäntävallan alla. Näin toivon, että tämä on vielä entistäkin kivempi käyttää ja lukea. :)

maanantai 11. lokakuuta 2010

Haudattu

Alkuperäinen nimi: Buried
Ohjaus: Rodrigo Cortés
Käsikirjoitus: Chris Sparling
Pääosissa: Ryan Reynolds, José Luis García Pérez, Robert Paterson
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 94 min

- Five million money!
 
Paul Conroy (Ryan Reynolds) on rekkakuski, jonka tiimi on joutunut Irakissa väijytykseen ja Paul kolkataan. Herätessään hän huomaa olevansa haudattuna arkkuun lähestulkoon vain Zippo, kännykkä ja valosauvoja seuranaan. Paul saa kännykän toimimaan ja alkaa armoton taistelu aikaa vastaan, sillä hänen vangitsijakseen paljastuu mies, joka pitää Paulia amerikkalaisuutensa vuoksi sotilaana, minkä vuoksi hän haluaa Paulista viiden miljoonan dollarin lunnaat tai muuten Paul kuolee, hapenpuutteeseen tai johonkin muuhun...

Olin viikonloppuna pääkaupunkiseudulle, jossa tarkoituksena oli käydä katsomassa jompi kumpi niistä kiinnostavista elokuvista (Enter the Void tai Mr. Nobody), joiden en usko tulevan Poriin normaaliin levitykseen eli saisin odottaa elokuvien tuloa mahdollisesti Kinokellariin joskus ensi vuonna tai sitten ei ollenkaan. Kuitenkin kun kerrankin minulla oli leffaseuraa, niin hänen aikatauluilleen eivät sopineet kummankaan noista elokuvien esitysajat (vaikka arvelinkin hänen voivan tykätä nimenomaan Mr. Nobodysta) joten kävimmekin katsomassa sitten tämän elokuvan, vaikka olin suunnitellut käyväni katsomassa tämän vasta täällä Porissa, kun tämä sentään täällä pyörii. No, Haudattu oli ihan hyvä elokuva, vaikka eräästä seikasta johtuen se paras terä jäi uupumaan (siitä enemmän alla spoilerivaaralla varustettuna).

Elokuva tapahtui kokonaan melko pienessä arkussa, mikä tuntui jotenkin virkistävältä idealta, sillä moisista lähtökohdista ei ole helppoa saada kokonaista (hyvää) elokuvaa aikaiseksi, mutta kun sellainen on kuitenkin saatu ja vieläpä tännekin teatterilevitykseen, niin eihän se silloin ihan umpisurkea voi olla? Näillä eväin siis lähdin elokuvaa katsomaan ja kyllähän se toimi, vaikka hieman yllätyksekseni huomasin, että ei ihan niin hyvin kuin olin kuvitellut, vaikka itselläni onkin jonkinasteinen suljetun paikan kammo. Jos arkussa oli pimeää, valkokangas oli pimeänä (jolloin kuului vain ääniä), jos taas valo paloi sytkäristä tai kännykästä, niin katsojakin näki arkkua vain näiden valolähteiden kautta, mikä oli minusta ihan tervetullut asia noin niin kuin sopivan tunnelman kannalta. Paul kommunikoi ulkomaailmaan paikkaan jos toiseenkin kännykällään ja oli jokseenkin mielenkiintoista seurata Paulin reaktioita näiden puheluiden aikana ja niiden jälkeen, sillä tällöin tuli miettineeksi sitä, mitä itse tekisi kunkinlaisen keskustelun jälkeen. Vaikka en täysin kyennytkään samaistumaan Pauliin tai pääsemään hänen päänsä sisälle, niin kokonaisuudessaan elokuva oli kuitenkin ihan jännittävää viihdettä kaikessa yksinkertaisuudessaankin, joskin yksi asia jäi erityisesti vähän harmittamaan.

Miksi elokuva-arvosteluissa, jotka pyrkivät olemaan paljastamatta elokuvien tapahtumia liikaa, aina pitää sanoa elokuvan lopun olevan yllätyksellinen, jos se on sitä ollut*. Näin ollen elokuvaa vielä katsomattomalle selviää lopun olevan yllätyksellinen ja loppujen lopuksi se ei sitten usein ole sitä, kun niitä mahdollisia loppuratkaisuja ei aina niin montaa tarjolla kuitenkaan, kun elokuvaa katsellessa palautuu tuo ”loppuylläri” mieliin ja tulee helposti pääteltyä elokuvan loppuratkaisu oikein. No, ilman tuota ”yllätyksellistä” loppuratkaisun kertomistakin arvostelun yhteydessä olisin saattanut aavistaa elokuvan lopun oikein, sillä elokuvahan ei ollut Hollywood-tuotantoa, joten olisin varmasti pohdiskellut erilaisilla loppuratkaisuilla muutenkin, sillä onhan siihen jo totuttu, että elokuvat eivät päätykään juuri niin kuin monesti Hollywood-elokuvissa. Nyt kuitenkin siis eräiden ”oikeiden” kriitikoiden arvostelussa kerrottiin tästä ”yllättävästä” loppuratkaisusta, mikä sitäkin vähän ihmettelen, sillä eihän tällaisissa loppuratkaisuissa ole enää tätä nykyä mitään yllättävää. Totta kai siinä yritin monimutkaistaa juonirakennetta mielessäni ja saada aikaan vieläkin yllättävämmän loppuratkaisun, mutta tällaisenaan siis loppu ei ollut kovinkaan yllätyksellinen ainakaan allekirjoittaneelle. Onhan näitä nähty.

Ennen elokuvan alkamista osittain pakotettuna olin käynyt katsomassa elokuvan tietoja ja minulle oli selvinnyt elokuvassa olevan muitakin henkilöitä mukana kuin vain Ryan Reynoldsin esittämä Paul ja ehdin jo ajatella, että elokuvassa on mukana takaumia, mutta näin ei sitten ollutkaan, vaan niitä muita näyttelijöitä oli mukana vain kännykässä puhumassa (no, olihan mukana se yksi lyhyt videokin). Niinpä elokuva oli täysin Reynoldsin harteilla, mutta joudun valitettavasti sanomaan, ettei hän ihan paras rooliin ehkä ollut, sillä hän näytti jokseenkin tavalliselta toimintasankarilta, mikä etäännytti häntä katsojasta, joten samaistumaan en häneen kyennyt.

Pisteitä: 3,5/5

* Tämähän ei tietenkään ( :P ) päde minuun, sillä olen blogin alusta asti varoitellut spoilereista ja yleensä lukijani tietävätkin, että niitä saattaa täällä esiintyä, vaikka varsinkin ”viime aikoina” olen pyrkinyt kirjoittamaan arvostelut ilman oleellisia paljastuksia (siinä aina onnistumatta), mutta minähän en olekaan ammattikriitikko, joiden nyt luulisi pystyvän kertomaan asiansa ilman suuria paljastuksia.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Lost - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost – Season 3
Ohjaus: Jack Bender, Paul A. Edwards, Alan Taylor, ym.
Käsikirjoitus: J.J. Abrams, Damon Lindelof, Jeff Pinkner, ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lilly, Josh Holloway, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Jaksojen määrä: 22

- Do you believe in God, Jack?
- Do you?
- Two days after I found out I had a fatal tumor on my spine, a spinal surgeon fell out of the sky... and if that's not proof of God, I don't know what is.
 
Jack, Kate ja Sawyer (Matthew Fox, Evangeline Lilly ja Josh Holloway) ovat Toisten vankeina ja erotettuna alussa toisistaan, mutta lopulta Kate ja Sawyer asustavat vierekkäisissä eläintarhahäkeissä Jackin ollessa vangittuna tyhjennetyssä vesisäiliössä. Samaan aikaan Sayid, Jin ja Sun (Naveen Andrews, Daniel Dae Kim ja Yunjin Kim) yrittävät seurata veneellä Jackia ja kumppaneita, mutta Toiset eivät anna itseään tulla löydetyksi ihan tuosta noin vain. Selviytyjien tutun rannan lähistöllä ollut bunkkeri puolestaan on räjäytetty tuusannuuskaksi ja lopulta Desmond (Henry Ian Cusick) palaa rannalle jokseenkin sekavana. Elämä siis jatkuu omia kummallisia polkujaan eri puolilla saarta, mutta mitkä mahtavatkaan olla Toisten todelliset aikeet?

Lostin kolmas kausi on nyt sitten katsottu ja viimeinen jo julkaistu kausi, jonka arvostelu täältä blogista vielä uupui, sillä neljäs ja viides kausi on arvosteltu jo aiemmin ja kuudeskin kausi ilmestyy vasta ensi viikolla. Olen tuossa viikonloppuna muissa maisemissa, mikä tietenkin tietää jonkinasteista taukoa Lostin tiirailuun, mutta laskeskelin tuossa, että voi olla, että alkuperäinen aikatauluni venyisi korkeintaan parilla päivällä, joten saatan päästä sen kauan odottamani viimeisen kauden pariin jo ennen kuin ensi viikko on päätöksessään. Mutta se siitä ja takaisin kolmannen kauden pariin.

Kolmas kausi jatkaa (kirjaimellisesti) siitä mihin toinen kausi jäi eli kausi tarjoaa jälleen kerran aimo annoksen jännitystä, draamaa kuin myös huumoria juuri sopivassa suhteessa. Joudun vähän kyllä myöntämään, että niin tämän kuin edellisen kauden kohdalla vähän latisti tunnelmaa joidenkin isojen tapahtumien muistaminen etukäteen, mutta ei onneksi liikaa kuitenkaan. Tosin jälleen kerran sain ilokseni huomata, että aika paljon olin jo ehtinyt unohtaakin. Lisäksi minua häiritsi kauden alkupuolella se, että henkilöt ovat jakautuneet syystä jos toisestakin niin moneen ryhmään, että kun yhtä ryhmää kuvattiin, ne muut ryhmittymät jäivät taka-alalle tai jaksosta kokonaan pois. Tämä näkyi varsinkin kauden kolmessa ensimmäisessä jaksossa. Kunpa he olisivat pystyneet seikkailemaan saarella niin, että joka jaksoon mahtuu edes useimmat päähenkilöistä. Kauden aikana paneudutaan tarkemmin Toisten (katson englanninkielisillä tekstityksillä ja siten aina meinaankin ensin kirjoittaa Others) elämään hyvin nykyaikaisen tuntuisissa asumuksissa ja vähän muualla. Niinpä kauden aikana saadaan uutta tietoa niin kauteen uutena tulleesta Julietista (Elizabeth Mitchell) kuin tietenkin myös Henry Galesta aka Benjamin Linusista (Michael Emerson). Kauden aikana sattuu ja tapahtuu vaikka mitä ja uusia liitoksiakin solmitaan eri ihmisten välille, mutta edellisellä kaudella nähdyn Michaelin tempun jälkeen ei millään voinut varmasti tietää, kehen luottaa. Tämä seikka tietenkin on osaltaan luomassa sitä jännittävää tunnelmaa ja kitkaa eri ihmisten välille ja katsojaakin johdetaan ihan tahallaan hieman harhaan tässä(kin) asiassa kauden edetessä. Haaksirikkorannalla oli kauden alkaessa niin vähän alkuperäisiä henkilöitä, että kun kuvioihin astui pari uutta selviytyjää, Nikki ja Paulo (Kiele Sanchez ja Rodrigo Santoro), sitä ensin ajatteli heidän olevan mukana vain täytteenä. Kuitenkin he saivat lopulta oman jakson (minkä olin tyystin unohtanut), mikä toisaalta oli täysin irrallinen saaren muista tapahtumista, mutta toisaalta muodosti sen verran kiehtovan mysteerin, että jaksoa oli oikeasti hauska katsoa ja se päättyikin juuri sopivalla tavalla. Vaikka pidinkin kauden päätarinan kulusta, niin tämä Nikki ja Paulo -jakso (Exposé) oli kyllä yksi kauden tähtihetkistä. Päätarinan suhteen minulla ei ole juuri mitään muuta sanottavaa (tapahtumien suuren määrän vuoksi) kuin se, että joitakin saaren salaisuuksia avataan kauden mittaan, mutta samalla luodaan myös uusia kysymyksiä. Kausi loppuu sitten sarjan ehkä historian suurimpaan oikeusmurhaan (muistakaa, etten ole nähnyt viimeistä kautta) ja vaikka asiaa oli pohjustettu pitkin kautta, niin kipeää se silti teki. Senkin siat (tekijät siis)! Lopussa koetaan myös toivoa saarelta pelastumisen suhteen, kun selviytyjät saavat yhteyden saarta lähestyvään laivaan, mutta tämänkään laivan miehistö ei taida olla ihan sitä, mitä on annettu ymmärtää.

Tuttuun tapaan kauden aikana nähdään taas lukuisia takaumia, joilla edelleen avataan sarjan henkilöiden taustoja ja siinä meneekin kivasti aika miettiessä, että missä vaiheessa käsiteltävän hahmon elämää kukin takauma kulkee. Nikkin ja Paulon (saaritakauman) lisäksi omat takaumansa saavat niin Juliet (hän saa jopa kaksi) kuin myös Benkin ja varsinkin juuri Benin takaumat paljastavat hänestä vaikka mitä, eikä se kaikki ole vain positiivista. Kauden lopuksi nähdään kaksiosainen jakso (jonka IMDB on niputtanut yhdeksi jaksoksi, joten minäkin tuolla ylhäällä Jaksojen määrä -kohdassa), jossa harhautetaan katsoja luulemaan kyseessä olevan takaumista Jackin elämästä, mutta todellisuudessa onkin jotain aivan muuta (”tulevauma”? :D ), mikä paljastetaan varsinaisesti vasta siinä viimeisessä kohtauksessa. Muistan ensimmäisellä kerralla katsoessani miettineeni toden teolla sitä, mihin elämänvaiheeseen ne ”takaumat” liittyvät ja yllättyneeni toden teolla siinä viimeisessä kohtauksessa. Nyt, kun tiesin asioiden todellisen laidan, niin pystyin havainnollistamaan syyn tähän, sillä kohtauksissa kuullut dialogit todella antoivat ymmärtää kyseessä olevan nimenomaan menneet tapahtumat.

Muistan viimeisen kauden ollessa tuloillaan lukeneeni jonkun tekijöistä tunnustaneen, että he hukkasivat punaisen langan sarjasta jossain vaiheessa (mutta tietenkin löytäneensä sen taas viimeiseen kauteen), mutta itse en tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui. Kuitenkaan en saata uskoa, että tällä kommentilla tarkoitettiin Toisia, sillä sen pomona nähty Benjamin Linus on yksi mielenkiintoisemmista pahiksista koskaan mistään ja sen näyttelijä Michael Emerson roolissaan aivan huikea. Ben on älykäs, ovela, sivistynyt, mutta samaan aikaan monella tavalla todella julma ihminen, mistä esimerkkejä nähtiin pitkin kautta. Vaikka hän esiintyikin jo edellisellä kaudella, niin tällä kaudella hän pääsi vasta kunnolla oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvinnut esittää enää mitään. Ei siis ihme, että tämän kauden suosikkihahmokseni Ben nousi ilman vastustusta. Kauden aikana sarjasta lähtevät niin Charlie (Dominic Monaghan) kuin (viimein) Mr. Ekokin (Adewale Akinnuoye-Agbaje) ja varsinkin Charlien lähtö oli jokseenkin ikävä. Okei, viimeistään sillä haluttiin osoittaa, että sarjassa saattaa tapahtua ihan mitä vain, mutta ikävää tämä silti oli. Mukana menossa (aiempien kausien arvosteluissa mainittujen lisäksi): Bill Duke (Predator).

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

The Cove - meren salaisuus

Alkuperäinen nimi: The Cove
Ohjaus: Louis Psihoyos
Käsikirjoitus: Mark Monroe
Pääosissa: Richard O'Barry, Louie Psihoyos, Joe Chisholm
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 94 min
 
- If you aren't an activist you're an inactivist.
 
Kultaisella 60-luvulla Richard O'Barry (tai Ric O'Barry) kouluttaa delfiinejä näyttelemään Flipperiä samannimisessä, sittemmin todella suosituksi tulleessa sarjassa. Tämä sarja aloittaa todellisen delfiinibuumin ja eläinpuistot, -tarhat ja vastaavat joka puolella maailmaa alkavat haalia delfiinejä poukamaan. Bisneksellä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä delfiinien pyydystäjät ottavat talteen vain osan delfiineistä ja tappavat loput niin, että kaiken kaikkiaan arviolta 23 000 delfiiniä tapetaan vuosittain. Erään Flipperiä näytelleen delfiinin kuoltua O'Barry tulee katumapäälle, tekee täyskäännöksen ja alkaa ajaa delfiinien asiaa ja nyt hän on ottanut kohteekseen Japanissa Taijissa sijaitsevan salaisen poukaman, jossa delfiinejä tapetaan surutta...

Porin Kinokellarin tarjontaa oli tämä. Mietin ennen saliin menoa, että voiko tällainen dokumenttielokuva tehdä minuun minkäänlaista vaikutusta, kun kuitenkin dokumentista oli lukenut sen ilmestyessään jo melkein kaiken oleellisen ja ehkä vähän enemmänkin, joten dokumentin sisältö oli ainakin pääpiirteittäin tiedossa etukäteen, vaan kuinkas sitten kävikään? Elokuvan päätyttyä olin jokseenkin vaikuttunut näkemästäni ja vaikka tällaisen dokumentin pisteyttäminen vähän vaikeaa olikin, niin se ei poista sitä tosiseikkaa, että The Cove - meren salaisuus oli jokseenkin huipputapaus.

Alussa näemme, kuinka ilmeisesti Ric O'Barry (mä en oikein muistanut, kuka näistä oli kuka, anteeksi) nähdään ajamassa Taijissa kasvot peitettyinä ja varmana siitä, että joku seuraa häntä ja tätä piti jotenkin vainoharhaisena. Kuitenkin kun elokuva eteni ja nähtiin japanilaisten viranomaisten ja paikallisten kalastajien suhtautuminen O'Barryn operoiman Oceanic Preservation Societyn (eli OPSin) porukan agendaan, niin huomaa, ettei kyseessä ole pelkkä vainoharha, vaan totisinta totta, sillä delfiinien myynti on Japanissa miljardiluokan bisnes ja sitä pidetään kansallisena ylpeytenä. Elokuvan päämääränä on siis paljastaa siellä salaisessa poukamassa harrastettu julmuus delfiinejä kohtaan, mutta siinä sivussa opitaan paljon delfiineistä, tutustutaan O'Barryn menneisyyteen ja puhutaan myös toisesta delfiinibisneksestä, delfiinilihan myynnistä, joka ei ole ihan sitä terveellisintä sorttia suuren elohopeapitoisuuden vuoksi. Samaan hengenvetoon nähtiin, kuinka Japani oli ostanut valaanpyyntikomissio IWC:n pienimipien jäsenmaiden äänet lupaamalla näille yhtä ja toista vain saadakseen omalle kannalleeen kannatusta. Minussa ei ole aktivistiksi, sillä olen liian passiivinen kaikkeen järjestötoimintaan, mutta silti kaikki nähty sai minut suuttumaan näille delfiinien tappajille ja myös muille kaltoin kohtelijoille. Mitä tulee sitten tähän suureen operaatioon, niin välillä olin sitten todellakin kiinni penkissä jännityksen vuoksi, kun OPS:n tyypit tuntuivat vähän väliä olevansa lähellä kiinnijäämistä ja tietenkin elokuva oli onnistuttu editoimaan niin, että näiden tyyppien puolella halusi oikeasti olla. Elokuvaan sisältyi myös jonkin verran huumoria, minkä lähteenä olivat usein näiden japanilaisten kielteiset lausunnot dokumenttia tehneiden väittämiin, vaikka itse on omin silmin juuri nähnyt jotain muuta. Myös esimerkiksi melkein koko operaation keskeyttänyt murmeli oli hauska. Kokonaisuutena siis elokuva oli vakuuttava ja surullinenkin kertomus väärinkohdelluista delfiineistä, mutta väliin mahtui myös vähän kevyempiä hetkiä ja en minä usko, että ihan tätä haettiin, mutta minulle tuli hirveä hinku päästä uiskentelemaan (luonnonvaraisten) delfiinien seuraan.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Meinasin koko ajan kirjoittaa delfiinien sijasta pingviini... mikä mua vaivaa? :D