tiistai 7. syyskuuta 2010

7 tikaria - Omen III

Alkuperäinen nimi: Omen III: The Final Conflict
Ohjaus: Graham Baker
Käsikirjoitus: Andrew Birkin
Pääosissa: Sam Neill, Rossano Brazzi, Don Gordon
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981

Kesto: 104 min

- Every child still living born between those hours is in mortal danger if, indeed, he has not already been killed.
- Are you suggesting they've been murdered?
- No, no, I am not. I'm stating it as a fact.
 
Damien Thorn (Sam Neill) on jo aikuinen ja johtaa perheyrityksensä suureen menestykseen, mikä tekee hänestä aikansa mahtimiehen. Yhdysvaltain Englannin suurlähettiläs tappaa itsensä, mihin Damien kätyreineen myötävaikutti, ja Damien nostetaan uudeksi suurlähettilääksi ja hän palaa Lontooseen. Samaan aikaan tähtimerkit osuvat kohdilleen, mikä ennustaa Kristuksen toisen syntymän olevan lähellä ja vieläpä tapahtuvan Lontoossa ja Damien tekee kaikkensa saadakseen Kristuksen uuden tulemisen estettyä ennen kuin on liian myöhäistä. Samalla eräs munkkikunta aktivoituu ja aikoo saada Damienin hengiltä seitsemällä tikarilla, jotka ovat monien mutkien kautta päätyneet heidän haltuunsa...

Eilen bongatessani Omen IV -elokuvan olemassaolon tulin samalla spoilaantuneeksi tämän elokuvan loppuratkaisusta, mutta vaikka en olisi sitä huomannutkaan, niin osasin aavistaa sen, miten tämä elokuva tulisi päättymään; olihan kyseessä alunperin nimenomaan trilogiana käsitetty elokuvasarja, joten eipä tämä kovin monella eri tavalla olisi voinut päättyä. Tästä huolimatta elokuvaa ei ollut mitenkään epämiellyttävä katsoa, vaan päinvastoin olen sitä mieltä, että 7 tikaria – Omen III on koko trilogian paras osa.

Elokuva alkaa tikarien kulkeutumisella palaneesta Thorn-museosta aina vain uudelle omistajalle, kunnes munkit saavat tikarit viimein käsiinsä ja jo tämä onnistui luomaan vähän sellaista oikeaa fiilistä elokuvan loppua ajatellen. Pian tämän jälkeen saatiinkin käyntiin itse tarina, kun nähdään Damienin nousu suurlähettilääksi, munkkien salajuonen kehittyminen ja kaiken taustalla ollut Kristuksen toisen tulemisen lähestyminen. Yhdessä nämä muodostavat sellaisen tarinakokonaisuuden, että elokuvaa katseli ihan ilokseen. Tietenkin oli selvää, ettei Damienia niin vain saada hengiltä, mutta matka kohti sitä tapahtumaa oli varsin mielenkiintoista ja jännittävää. Tosin myönnettäköön, että osa jännityksestä johtui siitä, että luulin, että Damienin tappamiseen tarvittaisiin kaikkia seitsemää tikaria ja niinpä Damienin napatessa tikareita yksi toisensa jälkeen itselleen, mietin pitkään, että kuka olisi lopulta se henkilö, joka ne kaikki tikarit saisi kiinni Damieniin. No, kerrankos sitä erehtyy. Kuitenkin Damien oli jotenkin niin hyytävän oloinen, että näiden munkkien raivaaminen pois tieltä oli karmivalla tavalla oikein mukavaa seurattavaa, joskin se elokuvan paras tappokohtaus tulee heti elokuvan alkumetreillä. Tämä hyvän ja pahan kamppailu oli sekin varsin kiinnostavaa, varsinkin kun tällä kertaa kuvattiin tätä kamppailua lähinnä pahan puolelta, mikä oli jokseenkin virkistävää. Damienin opetuslapset olivat hyvä lisä elokuvaan, vaikka heidän yhteiskohtaus oli kaikessa fanaattisuudessaan vähän naurettava, mutta kun he pääsivät kunnolla töihin, oli lopputulos tyly. Elokuvan loppu oli sinänsä ihan kelvollinen, mutta kyllä se Damien loppujen lopuksi aika helpohkosti pääsi hengestään, mikä oli pienoinen miinus. Se hyvän voitto pahasta oli toteutettu ihan tyylikkäästi, eikä liian saarnamaisesti, mikä taas oli ihan positiivista. Jerry Goldsmithin musiikki ei vedä vertoja ensimmäisen osan musiikille, mutta kyllä minä tästä enemmän pidin kuin siitä toisen osan musiikista, joka ei millään tahtonut jäädä mieleen.

Ensin oudoksuin vähän Sam Neillin valintaa Damieniksi, mutta pienestä alkujärkytyksestä toivuttuani hän osoittautui lopulta aivan oivalliseksi valinnasta. Ei sillä, etteikö joku muukin olisi voinut aikuista Damienia ihan hyvin näytellä, mutta eipä ollut Neillkään lainkaan hassumpi tapaus. Hänen kasvoiltaan oikeasti paistoi se tietty pahuus, joka juuri Damienille sopiikin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta munkki DeCarloa näytelleellä Rossano Brazzin maneereilla oli selkeitä yhtäläisyyksiä Markku Toikan maneereiden kanssa, vaikka ulkonäöllisesti toisistaan eroavatkin.

Pisteitä: 3,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti