torstai 30. syyskuuta 2010

The Kids Are All Right

Alkuperäinen nimi: The Kids Are All Right
Ohjaus: Lisa Cholodenko
Käsikirjoitus: Lisa Cholodenko, Stuart Blumberg
Pääosissa: Annette Bening, Julianne Moore, Mark Ruffalo
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 108 min

- I think you're too old.
- Thanks, Laser.
 
Nicole (tai Nic) ja Julesin (Annette Bening ja Julianne Moore) lapset Joni ja Laser (Mia Wasikowska ja John Hutcherson) ovat molemmat syntyneet saman spermanluovuttaja Paulin (Mark Ruffalo) spermasta ja kun Joni täyttää 18, hän päättää ottaa yhteyttä Pauliin ja lopulta Joni ja Laser lähtevät tapaamaan tätä. Nic ja Jules ei ole järin innostunut asiasta, mutta kutsuvat lopulta Paulin vierailulle. Jules aloittelee maisemasuunnittelubisnestä ja Paul pyytää Julesia työskentelemään uuden talonsa takapihalle, mutta pian kaksikon suhde syvenee joksikin muuksi kuin pelkäksi työsuhteeksi, mikä ei tiedä hyvää...

Alunperin piti käydä katsomassa tämä joskus ensi viikolla eli sitten kun olen katsonut Lostin kolmannen kauden, mutta kun tuli tilaisuus nähdä tämä vähän halvemmalla, kävinkin katsomassa tämän sitten jo eilen. Olin trailerin perusteella mieltänyt tämän sellaiseksi mukavaksi draamakomediaksi, jossa seksuaalisuudesta ei tehdä liian suurta numeroa ja kun muutenkin näkemäni arviot olivat pääosin positiivisia, niin päätin sitten käydä katsastamassa tämän ja olihan The Kids Are All Right ihan hyvä ja hauska tapaus.

Kuten olin ounastellutkin, niin siitä seksuaalisuudesta ei tehty mitään järin suurta numeroa, mutta kyllä Nicin ja Julesin ensimmäinen suudelma tuntui vähän sellaiselta ”Katsokaa nyt, tässä on kaksi vanhaa lesboa!” -meiningiltä ja tähän tunteeseen pääosin käytetty kuvakulma, jonka tarkoitus oli vain näyttää se, että kaksi naista pussaa, mikä loi pientä teennäisyyden makua. Noin muuten parin intiimimmät hetket tuntuivat kuitenkin ihan aidon oloisilta. Niin ja nyt kun tähän napinaan päästiin, niin kyllä minusta Jules vähän turhan helposti tuntui antautuvan Paulille ottaen nyt huomioon Julesin lesbouden. Noin yleisesti ottaen elokuva oli varsin ihana, lämminhenkistä huumoria tarjoava draamakomedia, jota seurasi ihan mielellään. Tuntui välillä todella siltä kuin olisi seurannut normaalin perheen toimintaa ja varsinkin Nicin ja Julesin keskustelut lapsistaan tuntuivat realistisilta. Muutenkin perheen sanailu tuntui pääosin aidolta, mikä todella auttoi pääsemään elokuvaan hyvin sisälle ja mikä toi elokuvaan sellaista mukavaa arkipäivän huumoria. Jonin ja Laserin sekä Paulin ensikohtaaminenkin sujui juuri oikeanlaisen epävarman ilmapiirin vallitessa, ihan kuin tosielämässä. Kuten sanoin, seksuaalisuus ei sinänsä nouse hirveän suureen asemaan, vaan kun Jules pettää Niciä Paulin kanssa, niin siihen ei juuri puututa, että Jules petti Niciä miehen kanssa (no, yhdessä riidassa asiaa sivuttiin, mutta riidoissa nyt yleensäkin sanotaan yhtä ja toista), vaan heidän kriisissään pääasiaksi nousee nimenomaan se, että Jules oli ylipäätään pettänyt Niciä. Parisuhdesotkuista huolimatta elokuva oli pääosin varsin hyväntuulinen, mihin toki vaikutti Paulin puuhastelut Jonin ja Laserin kanssa, mikä puolestaan toi kivaa vastapainoa Julesin ja Nicin ongelmille. Jules ja Nic olivat kuitenkin sen verran hurmaava pari, että vaikka loppuratkaisu olikin ehkä vähän heppoinen (arvasin kyllä jossain vaiheessa, minkä tapahtuman kautta siihen päädytään), niin minulle todella mieleinen.

Olen nähnyt Mark Ruffalon tähdittämiä elokuvia muutaman aiemminkin, mutta en ole tainnut kiinnittää häneen huomiota aiemmin, mutta sen verran karismaa hänessä Paulin roolissa oli, että täytyykin pitää miestä vähän paremmin silmällä, vaikka Paul itsessään olikin vähän ääliö välillä. Julianne Moore ja Annette Bening olivat molemmat uskottavia, minkä vuoksi heidän hahmojensa välinen rakkaus tuntuikin niin aidolta. Lähes koko elokuvan ajan mietin, missä olen nähnyt Jonia näytelleen Mia Wasikowskan aiemmin, mutta vasta kotona selvisi, että en missään, vaan sekoitin hänet Sissy Spacekiin Carriessa. No, nyt kävi näin.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan alussa en vielä tuntenut hahmoja, joten en ole varma, oliko se Laser vai hänen kaverinsa Clay (Eddie Hassell), jolla oli 69 Eyesin paita päällä. Jommallakummalla sellainen kuitenkin oli.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Project 1001, osa 130/1001: Stand by Me - Viimeinen kesä

Alkuperäinen nimi: Stand by Me
Ohjaus: Rob Reiner
Käsikirjoitus: Raynold Gideon, Bruce A. Evans
Pääosissa: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 85 min

- Come on you guys. Let's get moving.
- Yeah, by the time we get there, the kid won't even be dead anymore.
 
Gordie, Chris, Teddy ja Vern (Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman ja Jerry O'Connell) ovat neljä varhaisteini-iän kynnyksellä olevaa kaverusta, jotka viettävät viimeistä kesää ennen yläastetta. Vern saa kuulla vahingossa veljensä Billy (Casey Siemaszko) keskustelun kaverinsa kanssa kuolleesta pojasta, jota on etsitty pitkän aikaa, ja jonka olinpaikan he tietävät. Vern juokseen kaveriensa luokse ja kertoo ruumiista ja nelikko päättää lähteä ruumiin luokse kuuluisuudenkiilto silmissään, mutta sillä matkalla he oppivat itsestään ja toisistaan hyvin paljon...

Myönnettäköön: minun piti kuukauden WANHAksi julistaa Lostin ensimmäinen kausi ja mitä jottei seuraavatkin kaksi kautta, mutta koska unohdin tehdä sen, niin päätinpäs tehdä homman oikeaoppisesti ja valitsin uuden kohteen kuukauden WANHAksi ja kunnian siis sai tällä kertaa tämä elokuva. Olen nähnyt tämän kerran jos kolmannenkin, mutta silti tämä on säilyttänyt oman viehättävyytensä, vaikka jotenkin tuli sellainen olo tätä katsoessa, että aiemmin (lue: nuorempana) olen pitänyt tästä vielä tätäkin enemmän, mutta en ole nyt varma, onko muistikuvani ihan oikea. Olen tietenkin lukenut Stephen Kingin alkuperäisteoksen (The Body/Ruumis), mutta tällä kertaa joudun sanomaan, ettei tämä kalpene lainkaan alkuperäiselle teokselle, ainakaan nyt sen vähän perusteella, mitä tarinan lukemisesta muistan ja itse asiassa Stand by Me – Viimeinen kesä kuuluukin allekirjoittaneen King-filmatisointisuosikkieni joukkoon.

Elokuvan tarina on siis loppujen lopuksi aika yksinkertainen, mutta kuitenkin todella kiehtova sellainen. Neljä jossain määrin erilaista kaverusta lähtevät matkalle kohti ruumista, mutta ehtivät kokea matkan aikana yhtä ja toista, eikä tämä matka ole vain fyysistä laatua, sillä myös henkinen. Kenties viimeisiä kertoja he tekevät yhdessä jotain suurempaa ennen siirtymistä yläasteelle, jossa heidän tiensä ainakin jossain määrin eroaisivat. Niinpä elokuvan tärkeintä antia ei olekaan ruumiin luokse pääseminen, vaan nelikon yhdessä viettämänsä aika ennen sitä, mikä on kuvattu hyvin lämpimällä, mutta samalla mukavan aidolla tavalla. Nelikon jäsenet ovat kuitenkin vielä lapsia, joten tietty viattomuuden verho kulkee heidän mukanaan ja yksi elokuvan parhaimmista hetkistä koetaankin, kun he ovat pimeällä nuotion äärellä ja miettivät, mikä eläin on Hessu Hopo. Noin muutenkaan näitä hahmoja ei leimaa mikään pikkuvanhuus, vaan suurin piirtein kaikessa heidän tekemisessään ja sanomisessaan heijastuu heidän nuoruutensa, joka kuitenkin on muuttumassa hiljalleen joksikin muuksi. Kun sitten monien vaiheiden jälkeen päädytään ruumiin luokse, on se vain yksi osa muiden joukossa heidän matkallaan, eikä nousekaan mitenkään hirveän isoon rooliin, mikä oli varsin onnistunut ratkaisu. Pakollista katsottavaa kaikille kasvukipujen kourissa oleville ja miksei vähän vanhemmillekin, sillä vaikka nyt en ihan täysiä pisteitä antanutkaan, niin muistelisin, että ensimmäisen kerran nähtynä (teini-iässä) tämä iski vieläkin kovemmin. Jos nyt jostain täytyy vähän miinusta antaa, niin kesto oli sittenkin ehkä hivenen lyhyt, vaikka sinänsä elokuvasta ei jäänytkään uupumaan juuri mitään, ja mielellään olisin voinut katsoa matkantekoa 15-20 minuuttia kauemminkin.

Nelikon hahmoista jokainen oli selkeästi oma persoonansa ja heidän näyttelijänsä olivat rooleissaan hyviä, mitä nyt Corey Feldman veti Teddyn roolissaan ehkä hivenen ylinäyttelemisen puolelle tai sitten Teddyn rooli oli vain kirjoitettu sellaiseksi, että lopputulos näytti ylinäyttelemiseltä. Elokuvassa nähdään muuten totuttua nuoremmat Kiefer Sutherland, John Cusack (vasta nyt tunnistin hänet itsekseen) ja ellen nyt täysin väärässä ole, niin Jon Lovitz huuteli piirakkasyöntikilpailun yleisössä, vaikka hänen nimeään ei mainitakaan elokuvan yhteydessä missään. Ilokseni panin myös merkille, että River Phoenixia lukuun ottamassa nelikon muiden jäsenien näyttelijäurat ovat jatkuneet lapsuuden jälkeenkin (vaikkakaan ei välttämättä tähtirooleissa) ja Phoenixin urakin taisi katketa vain hänen kuolemaansa.

Pisteitä: 4/5

maanantai 27. syyskuuta 2010

Lost - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost – Season 2
Ohjaus: Jack Bender, Stephen Williams, Alan Taylor, ym.
Käsikirjoitus: Damon Lindelof, Steven Maeda, Leonard Dick, ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lilly, Josh Holloway, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Jaksojen määrä: 23

- Don't. It's not real. Look, you want to push the button, you do it yourself.
- If it's not real, then what are you doing here, Jack? Why did you come back? Why do you find it so hard to believe?
 
Jack, Locke, Kate ja Hurley (Matthew Fox, Terry O'Quinn, Evangeline Lilly ja Jorge Garcia) ovat räjäyttäneet heidän mieliä kaivertaneen luukun auki ja sen alta paljastuu pitkä kuilu, jonka seinämässä on rikkinäiset tikkaat. Locke, Kate ja Jack päätyvät köysien varassa lopulta alas, jossa he löytävät bunkkeria asuttaneen ja aseella uhkailevan Desmondin (Henry Ian Cusick). Desmond on viettänyt bunkkerissa vuosikausia painaen joka 108. minuutti numerokoodin tietokoneeseen. Jack ja kumppanit kyseenalaistavat homman mielekkyyden, mutta päätyvät lopulta itsekin painamaan nappia pakkomielteisesti. Samaan aikaan Sawyer ja Michael (Josh Holloway ja Harold Perrineau), jonka poika Walt (Malcolm David Kelly) joutui kidnapatuksi, yrittävät selvitä lauttansa räjäytyksestä takaisin kuivalle maalle ja kun he viimein onnistuvat, he löytävät myös lautalla olleen Jinin (Daniel Dae Kim), joka pakenee tuntemattomia vangitsijoitaan, mutta saa aikaiseksi vain sen, että myös Sawyer ja Michael joutuvat vangituiksi. Lopulta vangitsijat osoittautuvat lennolla 815 takaosassa olleisiin selviytyjiin, mutta Waltin kidnappaajat ovat vielä jossakin.

Tänään blogini täyttää kaksi vuotta ja arvosteluvuorossa on Lostin toinen kausi, jonka nyt katsoin toistamiseen. Kaiken lisäksi omistin joskus lapsena sellaisen nimikortin, jossa kerrottiin, että nimeni onnenluku on kaksi. Sattumaako? No, itse merkkipäivästä en sano sen enempää kuin sen, että vuosi sitten uumoilin, että en saa ihan samalla tavalla katsottua ja arvosteltua elokuvia ja muita kuin ensimmäisenä vuonna (300) ja oikeassa olin, kun nyt kuluneen vuoden aikana arvosteluja on tullut ”vain” vähän yli 200 lisää. No, se siitä ja Lostiin.

Lostin toinen kausi jatkaa mielestäni melko hyvin siitä, mihin ensimmäinen kausi jäi, eikä mistään tylsyydestä voinut puhua tämänkään kauden kohdalla, vaan kiinnostavia ja yllättäviä tilanteita mahtui kauden varrelle enemmän kuin tarpeeksi ja siten mielenkiinto pysyi koko ajan melko ylhäällä. Pakko tunnustaa, että eräiden päälinjojen lisäksi en muistanut tästä kaudesta läheskään kaikkea (ja sama koskee kausia 3-4), mikä johti lopulta siihen, että näin toisellakin katselukerralla riitti niin sanotusti uudentuntuista koettavaa, vaikka osia tulevista tapahtumista palautuivatkin mieleeni pitkin kautta jo ennen niiden tapahtumista. Samalla minun täytyy myös myöntää, että nyt kun kuitenkin pääosin tiesin tapahtumien ja asioiden todellisen laidan, niin ihan samalla tavalla kaudessa ei riittänyt jännitettävää kuin ensimmäisellä katselukerralla, mutta kuitenkin, kuten sanottua, siinä määrin kuitenkin, että tämänkin kauden parissa viihtyi ihan hyvin.

Kauden pääteema on tietenkin tämä napinpainallus, jota tehdään melkein läpi koko kauden. Sinänsä ihan kiinnostava juttu koko nappi-homma, mutta joudun kyllä myöntämään, että totuus napista olisi paljastunut muutamaa jaksoa aiemmin, mikä ei tietenkään sopinut, kun yhden kauden on vain oltava juuri tietyn pituinen, mutta toisaalta sitten taas se olisi voitu aloittaa vasta muutamaa jaksoa myöhemmin pitämään mielenkiinnon yllä ihan koko ajan. Täytyy sanoa, että kun Locke ja uusi kasvo Mr. Eko (Adewale Akinnuoye-Agbaje) löytävät sen toisen bunkkerin, Helmen (Pearl), ja katsovat sen uuden videon, niin minullekin tuli jo ennen sen ääneen lausumista mieleen se, että sillä videon sanomalla testattiin nimenomaan Helmen asukkeja, mutta tähän toki vaikutti se, että tiesin totuuden napinpainalluksesta jo valmiiksi.

Muita kauden kantavia teemoja olivat muun muassa tämä koneen peräosassa olleiden matkustajien ”löytyminen” ja niiden vähittäinen tutustuminen ja sopeutuminen jo tuttuihin hahmoja, niiden todellisten Toisten olemassaolo siellä jossakin, missä oletettavasti pitivät myös Waltia vankinaan. Näin ollen saaren asukkailta ei ainakaan tekeminen lopu kesken ja toimintaa riittää enemmän kuin selviytyjät ehkä haluaisivatkaan, mutta näin katsojalle kyllä tämä jatkuva tapahtuminen tietenkin oli vain hyvä asia. Näiden suurten tapahtumalinjojen lisäksi tapahtui tietenkin kaikenlaista pienempää, kuten asukkien keskinäisiä kahnauksia, iloisia jälleennäkemisiä, totaalisia romahduksia ja paljon, paljon muuta, mutta juurikaan mitään varsinaisesti tylsiä hetkiä ei koettu, vaikka ihan kaikilla tapahtumilla ei kokonaisuuden kannalta niin järin suurta merkitystä ollutkaan. Kuitenkin mukaan mahtui jännityksen ja toiminnan lisäksi myös niitä humoristisiakin hetkiä, mikä jotenkin loi sellaisen kivan tasapainon sille, ettei liian raskaaksi muutu asiat. Yllätyksiäkin nähdään siinä määrin, että nyt kun näin toisella katselukerralla tiesi, mitä tuleman pitään, niin pystyi tarkastelemaan erinäisiä hahmoja ja niiden käyttäytymistä vähän toisin silmin. Jälleen kerran kausi päätetään moneen samanaikaiseen cliffhangeriin, mitkä tuntuivat ainakin ensimmäisellä katselukerralla kutkuttavan jännittäviltä, mutta nyt kun pääsee katsomaan kolmannen kauden (jonka senkin tietenkin olen jo nähnyt) heti perään, niin ihan samanlaista vaikutusta ei tämä saanut aikaan, vaikka tämä lentokonejuttu edelleen jossain määrin aiheutti sellaisia ”mitä helvettiä?” -tuntemuksia.

Jälleen kerran nähtiin iso joukko takaumia ja vaikka mukana olikin tällä kaudella mukaan tulleiden henkilöiden takaumia kertomassa sitä, miten he päätyivät Oceanicin lennolle 815, niin pääosa kaudesta setvitään jo tutuiksi tulleiden hahmojen lisätaustoittamiseen, mikä sopi ainakin minulle. Samalla takaumissa sekoitetaan siinä määrin pakkaa ensimmäistä kautta enemmän, että nyt niitä hahmojen tai heidän lähipiirin keskinäisiä kohtaamisia ennen lentokoneen putoamista oli entistä enemmän ja edelleen näiden bongailu oli varsin hauskaa ajanvietettä. Kauden aikana nähdään myös muutama takauma, jossa tapahtumapaikkana oli jo itse saari, joten kauden aikana valoitetaan siis myös tietyille hahmoille saarella tapahtuneita asioita, jotka tähän asti olivat olleet piilossa.

Tämän kauden suosikkihahmoni oli ehdottomasti Charlie (Dominic Monaghan), sillä hänen hahmossaan oli sitä tiettyä haavoittuvuutta, joka ainakin minuun iski aika täysillä, vaikka Charlie välillä kävikin aika pohjalla. Hän kuitenkin koko ajan yritti tehdä oikein, vaikkakin tosiaan vähän kyseenalaisin keinoin, mutta kuitenkin. Toisessa suosikkihahmossani Sawyerissa (Josh Holloway) oli havaittavissa sitä ensimmäiseltä kaudelta tuttua kusipäisyyttä, mutta kun tähän kauteen tultaessa ja kauden edetessä oppii Sawyerista koko ajan jotain uutta, niin ei hän kykene samalla tavalla ärsyttämään. Mitä tulee saaren naisiin, niin tämä kausi ei kohdellut heitä kovin hyvin, sillä niin Shannon (Maggie Grace) sekä uudet tulokkaat Ana Lucia ja Libby (Michelle Rodriguez ja Cynthia Watros) saavat surmansa, kuten myös niin ikään kauden uusi kasvo Mr. Eko kuolee ennen kauden päättymistä. Jotenkin tuntuu höntiltä, että ainoastaan yksi lentokoneen takaosassa olleista selviää hengissä ja hänkin on vain sivuhenkilö (Sam Anderson Bernardina). Joo joo, saarella voi tapahtua mitä vain, mutta lisäksi minua kyllä harmitti aika paljon niin Shannonin kuin myös Libbyn kuolema (Libbystä ja Hurleysta olisi tullut niin ihku pari), eikä oikeastaan Mr. Ekonkaan olisi tarvinnut kuolla, mutta... noh, nyt kävi näin. Sen sijaan Ana Lucia saikin puolestani kuolla, sillä hän oli yksi kirosanan vanhentunut angstiteini, mistä en tykännyt oikein yhtään. Sarjasta ainakin toistaiseksi lisäksi poistui Harold Perrineaun hahmo Michael ja Malcolm David Kellyn hahmo Walt ja luulenpa, että tässä taustalla ei ole ollut mitään muuta kuin Kellyn oleminen parhaimmassa kasvuvaiheessa, minkä vuoksi ei kävisi järkeen, että hän kasvaisi muutamassa kuukaudessa (hyvä, jos hahmot ovat olleet kaksi kuukautta saarella kahden ensimmäisen kauden aikana) niin huimaa vauhtia. En nyt tiedä, oliko Harold Perrineaun pakko mennä Kellyn mukana, mutta ainakin tällä ratkaisulla saatiin ihan mehukkaita juonikuvioita aikaiseksi. Mukana menossa: Adewale Akinnuoye-Agbaje (Kylmä rinki), Katey Sagal (Pulmuset), Evan Handler (ties mistä kaikista), DJ Qualls (Road Trip), Alan Dale (O.C.) sekä Josh Randall (Ed).

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Nelosella oli tämän kauden aikana nettipeli, jossa oli monia osioita, ja jotka jotenkin liittyivät kaudella nähtyyn bunkkeriin ja palkintoja jaettiin joka päivä ja niinhän siinä kävi, että minä menin ja voitin sieltä kerran Lost Others -t-paidan. Minä pukeudun kuitenkin pääasiassa mustaan ja tuo paita oli tummahkon vihreä, joten sitä ei tullut paljon käytettyä, mutta nyt tässä kuussa se oli töissä pari viikkoa käytössä näyttelyvaihdon aikaan, sillä se paita on minulle aika merkityksetön, joten se saa puolestani likaantua maalista ja ties mistä.

Edit 28.9. Näköjään muistin väärin ja Adewale Akinnuoye-Agbaje Mr. Ekona on mukana ainakin vielä kolmannen kauden alussa.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Lost - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost - Season 1
Ohjaus: J.J. Abrams, Jack Bender, Kevin Hooks, ym.
Käsikirjoitus: J.J. Abrams, Damon Lindelof, Jeffrey Lieber, ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lilly, Josh Holloway, ym
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005
Jaksojen määrä: 25

- How exactly does something like this happen?
- Are you on the same island as I am?
- Guess that explains it. 
 
Oceanic 815:n lento Sydneystä Los Angelesiin hajoaa taivaalla kappaleiksi ja yksi osa koneesta putoaa hiekkarannalle. Onnettomuudesta selviytyy erityisen paljon ihmisiä, melkein viisikymmentä, jotka ovat rannalla hyvin kaoottisessa tilanteessa, sillä koneen romut aiheuttavat jatkuvia vaaratilanteita. Kun pahimmasta on selvitty, alkaa jonkinasteinen sopeutuminen uusiin asuinoloihin, vaikka moni ajatteleekin heidän pääsevän saarelta nopeasti. Hyvin pian heille kuitenkin selviää, ettei saari olekaan mikään ihan tavallinen saari...

15.10. julkaistaan Lostin kuudes kausi, jota olen odotellut kuin kuuta nousevaa jo viidennen kauden katsomisesta lähtien, sillä jätinhän kauden katsomatta tv:stä, koska olin tehnyt aiempienkin kausien kanssa samoin. Niinpä ajattelin, että voisi muistin virkistykseksi käydä nämä vanhat kaudet läpi ennen tuota viimeistä kautta (ja saada samalla nämä kolme ensimmäistä kautta arvosteltua myös blogiin), sillä ainakin edellisen kauden ilmestyessä neljännen kauden lopun tapahtumat olivat pyyhkiytyneet pois mielistä ja nyt en halunnut, että käy niin. Toki minä muistan nyt viidennen kauden lopun tapahtumat hyvin, mutta mielessä pyöri kuitenkin ajatus siitä, että jotain varmasti olin unohtanut (ja olinkin), joten siksikin sarja on hyvä käydä läpi juuri ennen viimeistä kautta.

Sanottakoon tuohon viimeiseen kauteen vielä sen verran, että olen suhtautunut kuudennen kauden tapahtumien paljastumiseen etukäteen kuin valtiosalaisuuksiin, mikä on tietenkin vähän höhlä rinnastus, myönnän toki sen, sillä... eihän nyt valtiosalaisuudet ole mitään verrattuna viimeisen kauden spoilereihin! Toisin sanoen olen mennyt hyvin pitkälle välttyäkseni kaikilta mahdollisilta juonipaljastuksilta, enkä tahdo nähdä niitä tässä blogissakaan, kiitos. Olen joltisenkin uutisfriikki ja seuraan Ampparit.comia yleensä useita kertoja päivässä (ja töissä se on koko ajan päällä), mutta siitä hetkestä, kun Lost alkoi Yhdysvalloissa (ja vissiin vähän ennenkin) siihen hetkeen, kun Lostin päättymisestä Suomessa oli mennyt 2-3 viikkoa, en Ampparit.comissa juuri käynyt. Lisäksi, kun kotona ollessa kone ja siten irkki on koko ajan auki, niin vaikka yleensä tuppaan lukemaan backlogit menneistä keskusteluista, niin tuona aikana en sitä uskaltanut tehdä. Kaiken huippuna kaikkien noiden kuukausien aikana Nelonen oli kenoarvontaa lukuun ottamatta ehdottomassa boikotissani (ja kenoakin yleensä aloin katsoa vasta kun minuutti oli kulunut lähetysajasta, kaiken varalta). Näillä metodein tuli vältyttyä kaikilta kuudetta kautta koskevilta juonipaljastuksilta ja jopa reaktioilta sarjan loppuratkaisua kohtaan ja toivoisin, että nuo paljastukset pysyvät piilossa vielä reilun kuukauden ajan. Jos ei, niin täytyy ottaa kommentointi pois käytöstä joksikin aikaa. Kyllä, olen tosissani!

Niin, ensimmäiseen kauteen. Minä muistan sarjan alkamisen jostain syystä erityisen hyvin. Muistan, kuinka valtavat mainosstandit mainostivat sarjaa mahtipontisin mainoslausein, jotka saivat ainakin minut toden totta pauloihin ja kiinnostuin sarjasta heti, eikä sarjan pilottijaksotkaan pettymystä tuottaneet. Muistelin kehitelleeni monia teorioita päässäni kauden edetessä, mutta hyvin pian sain nämä teoriat heittää romukoppaan. Sitten kun kausi ilmestyi dvd:llä sen jälkeen, kun Nelonen oli esittänyt ehkä seitsemän jaksoa (saatan muistaa väärinkin), minun oli heti saatava dvd-boksi käsiini ja katsottava kausi sitä kautta ja voin vakuuttaa, että montaa päivää ei tuon kauden katselussa mennyt. Muistan jopa yhden jakson (en tosin muista, mikä jakso se oli), joka päättyi cliffhangeriin ja minun piti syystä tai toisesta käydä lähi-Ärrällä piipahtamassa ja ei yhtään tehnyt mieli, vaan halusin vaan saada tietää, miten se kohtaus jatkuisi ja kirosin melkein koko matkan (n. viiden minuutin kävelymatka yhteen suuntaan) sinne ja takaisin, että pitikin jättää kauden katsominen kesken. Toisin sanoen sarja tosiaan veti minut mukaansa heti ensimmäisestä kaudesta lähtien ja nyt, vaikka isoimmat tapahtumat tiesinkin, niin se tosiseikka ei oleellisesti vähentänyt katsomisnautintoa, vaan edelleen tätä kautta katsoi ihan mielellään. Sanottakoon nyt vielä se, että seuraavat kappaleet sisältävät paljon muistikuvia ensimmäiseltä katselukerralta, pahoittelut siitä!

Ellen väärin muista, niin sarjan pilottijaksot o(li)vat kalleimmat koskaan tehdyt pilottijaksot ja vaikka en summia tiedäkään, niin väittäisin kyllä, että rahoille on saatu hyvin vastinetta, sillä sarjan kaksi pilottijaksoa olivat molemmat jännittäviä, mukaansatempaavia ja antoi jo vähän osviittaa siitä, mitä kausi (ja sarja) toisi tullessaan. Kun sitten vielä Michael Giacchinon musiikkikin on juuri sopivanlaista sarjan hengelle, niin mikäs tässä oli nauttiessa. Tarina on lisäksi rytmitetty juuri kohdalleen niin, että liian hoppua ei pidetä, muttei jäädä myöskään liian pitkäksi ajaksi paikoilleen, vaikka mukaan on saatu selvästi draamallisesti vähemmän merkityksellisiä kohtauksia, joista osa tosin on kuitenkin varsin hupaisia. Hahmogalleria on laaja, peräti 14 päähenkilöiksi laskettavia, joten saarella ehtii tapahtua yhtä ja toista niin, ettei menoon ehdi kyllästyä. Tällä ensimmäisellä kaudella saaren salaisuuksista kuitenkin paljastettiin vain pieni osa, mikä oikeastaan sopi kaudelle hyvin, sillä nyt saaren uudet asukkaat vasta aloittelivat sopeutumistaan siellä asumiseen, minkä vuoksi kaikkien (tai edes suuren osan) salaisuuksien paljastaminen ensimmäisellä kaudella olisi saattanut tietää sen hyvän temmon rikkoutumista, mikä mielestäni tällä kaudella oli. Kyllähän sieltä saaren siimeksestä välillä tuli jotain outoa eteen, mutta aika minimiin nekin jäivät ja siten sellainen tietty tulevia tapahtumia kohtaan tunnettua uteliaisuutta saatiin pidettyä yllä ja mielessä oli (ensimmäisellä katselukerralla varsinkin), että mikä hiton saari tämä nyt oikeasti on... juuri niin kuin tekijät ovat halunneetkin. Kauden aikana kuitenkin juonenkäänteet seuraavat toisiaan ja juuri kun on ajatellut jotain tapahtuvan, niin pian huomaakin olevansa tyystin väärässä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun osa saaren asukkaista muuttaa sinne luoliin, niin muistan ajatelleeni, että ai tässä tulee tällainen kahtiajako nyt, joka luo selkeän kuilun rannalla ja luolissa asuvien kesken, mutta mitä vielä, siellä he jatkoivat keskinäistä kanssakäymistään, vaikka asuivatkin eri paikoissa. Tosin sitä en ihan käsittänyt, kuinka helposti hahmot antoivat toisilleen (ainakin jossain määrin) anteeksi isojen tappeluiden ja muiden erimielisyyksien jälkeen. Kauden aikana ehtii muutenkin tapahtua vaikka mitä, joista keskeisimpinä ovat Katen (Evangeline Lilly) rikollistausta, Sunin (Yunjin Kim) salattu englannin kielen osaaminen, Claren (Emilie de Ravin) sieppaus, lautan rakennustyöt ja tietenkin Locken ja Boonen (Terry O'Quinn ja Ian Somerhalder) kaivuutyö sen luukun ympärillä. Siinä sivussa sitten kartutettiin vähän saarta ja tavattiin 16 vuotta saarella ollut nainen (Mira Furlan), joka hyvästä tahdostaan huolimatta onnistuu sotkemaan pakkaa aika tavalla, varsinkin kauden loppuvaiheissa. Näiden lisäksi kauden aikana kärsitään vieroitusoireista, ammutaan jääkarhuja, solmitaan uusia ihmissuhteita ja paljon muuta. Koetaanpahan yksi päähahmon kuolemakin matkan varrella. Mitä tulee sitten kauden cliffhangereihin, niin varsinkaan tämä Waltin (Malcolm David Kelly) sieppaaminen ei sykähdyttänyt enää samalla tavalla kuin silloin ensimmäisellä kerralla, mutta kieltämättä siinä luulun avautumisessa oli kyllä edelleen varsin kivasti potkua. Waltin sieppaamisen todellisiin motiiveihin minulla on tosin oma teoriani, mutta käsitellään sitä sitten seuraavan kauden arvostelun yhteydessä.

Kauden piloteissa ja viimeisissä jaksoissa nähdään takaumina päähahmojen valmistautumista kohtalokkaaseen lentoon ja vähän ilmassa olemistakin, mutta muut jaksot kertovat takaumina aina yhden hahmon tarinaa. No, kuten sanottua, niin sarjassa on näin ensimmäisellä kaudella 14 päähahmoa, joten kaikille ei mitenkään voitu saada yhtä monta takaumaa, minkä minä pystyin kyllä antamaan hyvin helposti anteeksi, vaikka tuntuikin vähän oudolta se, että toisille oli varattu vain yksi takaumajakso toisten, esim. Jackin (Matthew Fox), saadessa niitä kolme. Sen sijaan näiden takaumien kestot olivat vähän epätasapainossa, sillä ainakin yhdessä jaksossa (olisikohan ollut Boone-jakso, en ole varma) minulle tuli sellainen olo kuin oltaisiin oltu melkein koko ajan takauman parissa, kun sitten taas yleensä takaumien välissä ehtii tapahtua saarellakin vaikka muitä. Mitä tulee sitten takaumien sisältöihin, niin ne olivat pääosin ihan kiinnostavia ja toivat kivaa taustatietoa hahmojen entisistä elämistä ja juuri kun tuntui siltä, että yhdessä takaumassa kerrottiin kaikki oleellinen hahmosta, mutta sitten seuraavassa sellaisessa paljastuukin muutakin mielenkiintoista. Tällä kaudella kerrottiin pääasiassa hahmojen teistä kohti Oceanicin lentoa 815, vaikka joidenkin hahmojen saadessa useampia takaumajaksoja, niin takaumissa ehti tapahtua vaikka mitä muutakin; esimerkiksi Sayidilla oli kaksi takaumajaksoa ja näistä ensimmäisessä ei vielä millään käsitelty sitä, miten Sayid päätyi kyseiselle lennolle, vaan sen aika tuli vasta paljon myöhemmin. Takaumissakin nähdään joitakin arvoituksia, joihin myöhemmillä kausilla palataan (esimerkiksi Katen sairaan äidin (Beth Brodenick) pelokas suhtautuminen omaan tyttäreeseensä). Takaumien aikana oli lisäksi kiva bongailla muita sarjan hahmoja pieninä väläyksinä, joista esimerkkinä mainittakoon Hurleyn (Jorge Garcia) näkyminen tv:n kautta eräässä Jin-kohtauksessa. Noin yleisesti ottaen nämä satunnaiset "yhteentörmäykset" olivat kuitenkin selvästi näkyvämpiä.

Se, mistä erityisesti tykkään sarjasta, on sen hahmot. Kun hahmoja tosiaan on 14, niin mukaan mahtuu jos jonkinlaista persoonaa ja niinpä sitä kautta sarjaan saadaan hyvin monenlaista toimintaa aikaiseksi. Okei, myönnän, että minua ärsytti erityisesti Sawyer hyvin pitkään, mutta kauden päästessä loppusuoralle, myös Sawyerista alkoi kuoriutua ihan siedettävä hahmo (ja Josh Holloway on paidattomana ollessaan oikea namupala, jos tällainen sivuhuomio sallitaan). Sarjan suuri hahmogalleria kuitenkin aiheutti sen, etteivät kaikki saaneet ihan samalla tavalla ruutuaikaa (mikä näkyi muutenkin kuin takaumajaksojen määrissä), mutta koko kautta tarkastellessa jokaisella päähahmolla on ne omat niin sanotut tähtihetkensä, eivätkä ne hetket jää vain yhteen kertaan. Joissakin jaksoissa joku hahmoista on lähinnä vain taustalla, mutta seuraavassa jaksossa saattaakin olla isommassa roolissa. Kuitenkin näinkin näitä hahmoja oppii rakastamaan ja niinpä minusta olikin todella tyly temppu, mitä tehtiin Boonelle (Ian Somerhalder). Hän oli näistä päähahmoista ehkäpä se tavallisimman tuntuinen ja siten sitä kautta häneen tykästyi, joten siksikin hänen kuolemansa tuntui epäreilulta, vaikka tietenkin yllätysmomenttina sekin toimi. Noin yleisesti ottaen mielestäni sarjan tähdittäminen on onnistunut aika nappiin, mihin tekijät ovat selkeästi pyrkineetkin, jos tosiaan tekijät olivat käyneet läpi yli 70 vaihtoehtoa Katen rooliin, ennen kuin löysivät Lillyn. Menossa mukana: John Terry ja Nick Jameson (24), Julie Bowen (Ed) ja tietenkin Michelle Rodriguez, joka on lopluta kaikkea muuta kuin vain vieraileva tähti yhdessä jaksossa, mutta koska nyt käsitellään ensimmäistä kautta, niin leikitään, ettei tiedetä tätä asiaa.

Ekstroista sanottakoon sen verran, että vaikka en yleensä katselekaan lisämateriaaleja toistamiseen, niin nyt kuitenkin tuli hinku siihen, mihin saattoi vaikuttaa tosin sekin, että sain tämän kauden päätettyä näin viikonloppuna, jolloin on hyvin aikaa katsoa nämä ekstrat uudelleen. On tässä sekin taustalla, että nyt kun tietää sarjan tapahtumista enemmän aina viidenteen kauteen asti, niin vähän on mielenkiintoista kuulla sarjaan liittyviä spekulaatioita ja vastaavia ja nyt kun sarjan alkuvaiheet on käyty läpi, niin ihan kiinnostavia asioita ovat tähän mennessä jauhaneet. Niin ja nyt on kanssa muistettava, että en ensimmäisellä katselukerralla osannut kiinnittää huomiota mahdollisiin piilotettuihin ominaisuuksiin, niin nyt käyn niitäkin sitten läpi. Yhden piilotetun jutun olenkin jo löytänyt.

Kaikesta hehkutuksenkaltaisesta huolimatta sarja ei lukeudu kuitenkaan ihan suosikkisarjojeni terävimpään kärkeen, mutta on kuitenkin hyvin mukavaa ja jännittävää katseltavaa, mutta puutteiden vuoksi oli saada vielä puoli pistettä vähemmänkin, mutta annoin armon käydä oikeudessa ainakin tällä kertaa, sen verran hyvin kauden parissa kuitenkin viihdyin.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Laskeskelin tuossa, että jos muistan jaksojen lukumäärän oikein ja jos saan pidettyä noin neljän jakson päivätahdin (tosin iltojen hämärtyessä yhä aiemmin saatan saada katsottua enemmänkin), niin nämä loput jaksot ennen viimeistä kautta on katsottu n. parissakymmenessä päivässä ja kun viimeisen kauden ilmestymiseen on 26 päivää, niin hyvin ehtisin pitämään muutaman elokuvaillankin, mutta vielä tässä vaiheessa en halua ottaa riskejä sen suhteen (tiedän, että ainakin parina iltana jää kaikki katselut väliin), joten en ainakaan nyt katso elokuvia kausien välillä; elokuvateattereissa tosin saatan käydä, jos tänne Poriin nyt ylipäätään mitään kiinnostavaa tulee. Ainakin yhdessä Kinokellari-esityksessä kuitenkin olisi tarkoitus käydä tämän Lost-maratonin aikanakin.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Frendit - 7. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 7
Ohjaus: Kevin Bright, Michael Lembeck, Gary Halvorson, ym.
Käsikirjoitus: Wil Calhoun, David Crane, Marta Kauffman, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001

Jaksojen määrä: 24

- Wow, I haven't made this many cookies since the 8th grade!
- What was that, for a bake sale or something?
- No, just a Friday night.
 
Monica ja Chandler (Courteney Cox ja Matthew Perry) ovat juuri menneet kihloihin ja frendit suunnittelevat lähtevänsä juhlimaan kihlajaisia. Rachel (Jennifer Aniston) tuntee itsensä surulliseksi, kun hänellä ei ole ketään ja juteltuaan hetken Rossin (David Schwimmer) kanssa he suutelevat käytävässä juuri, kun Monica avaa oven ja Monica suuttuu Rachelille, koska hänen mukaansa Rachel yrittää pilata hänen juhlahetkensä. Phoebe (Lisa Kudrow) haluaa soittaa tulevissa häissä, mutta Monica ja Chandler eivät ole järin innostuneita asiasta. Joeylla (Matt LeBlanc) puolestaan on seuraavana päivänä koe-esiintyminen, jossa hänen pitäisi näyttää 19-vuotiaalta. Näin starttaa liikkeelle sarjan seitsemäs kausi.

Frendien seitsemäs kausi jatkaa samalla tutulla kaavallla kuin aiemminkin, joten alla näkyvät pisteet on helppo arvata jo ennen sinne asti pääsyä. Toisin sanoen jälleen oli tarjolla tuttua ja turvallista komediaa, ja kun kyseessä oleva tuttu ja turvallinen komedia on uponnut ennenkin lähes täysillä, niin sitä se tekee kyllä edelleen. Niinpä jälleen on käsillä huippusarja, josta ei edelleenkään hauskoja tilanteita puutu; minusta rupesi muuten tuntumaan, että toistan jo vähän itseäni. Hih!

Nyt, kun Monica ja Chandler ovat kihloissa, kauden focus on ehdottomasti heissä kahdessa ja heidän tulevissa häissään, joiden järjestelyistä löytyy hupia vähän joka lähtöön, kun pitäisi niin päättää kaaso ja ylipäätään häiden budjetti, varata bändi ja vihkipappi, järjestellä istumapaikkoja, miettiä lahjoja ja vihkivaloja ja vaikka mitä, mitä häihin nyt ylipäätään kuuluu. Janicekin (Maggie Wheeler) nimittäin tulee kutsuneeksi itse itsensä häihin. Häiden viedessä selvästi suurimman osan kauden pääaiheista ei muille pitkäkestoisemmille aiheille jää enää kauheasti tilaa, mutta kyllä sieltä joukosta jotain muutakin vielä löytyi. Rachel ylennetään ja hän saa oman huoneen ja assistentin ja hän valitsee kahdesta kandidaatista sen paremman näköisen, Tagin (Eddie Cahill), johon Rachel sitten ihastuu. Joeyn hahmo puolestaan herätetään henkiin Päivien viemää -sarjassa mitä absurdeimmalla tavalla (tosin ei kai mitenkään erikoisesti saippuaooppera-asteikolla), mikä tietää Joeyn pääsemistä takaisin sarjaan. Kausi tietenkin sitten huipentuu Monican ja Chandlerin häihin, mutta hädin tuskin niitä on päästy viettämään, kun paljastuu eräs suuri asia, joka käsitellään sitten enemmän seuraavalla kaudella.

Yksittäisten jaksojen sisällä kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kivaa. Monica saa tietää, että hänen tavaralaatikoita on käytetty estämään vedentulo hänen vanhempiensa asunnon autotallista toisin kuin Rossin ja tästä syystä heidän isänsä (Elliott Gould) antaa Porchensa Monicalle. Chandler ja Rachel puolestaan nauttivat juustokakuista, jotka kuuluvat oikeasti alakerran naapurille. Ross opettaa pojalleen Benille (Cole Sprouse) hanukka-juhlasta ja Rachel puolestaan Benille käytännönpiloja (mikä johtaa yhteen hauskimmista jakson lopetuksista sarjassa). Rachelillä on myös eroottinen romaani, josta Joey innostuu ivaamaan Rachelia. Joey saa myös ehdokkuuden gaalapalkinnon saajaksi, mutta hävittyään sen hän haluaa pitää palkinnon, jonka vastaanotti kollegansa puolesta. Rossin ja Monican seksikäs serkku (Denise Richards) tulee niin ikään käymään ja se saa yhden jos toisenkin vähän sekaisin. Rachel myös kertoo lesbosuudelmastaan, mutta Phoebe ei usko tarinaan. Phoebe tutustuu puolestaan mieheen, jonka ex-vaimoon Ross tutustuu ja pian Phoebe ja Ross riitelevät deittiensä puolesta. Phoebe myös pitää Monican ja Chandlerin luona salaisesti koiraa, mistä Chandler ei tykkää, koska hän on omien sanojensa mukaan allerginen koirille. Ystävykset myöskin viettävät monista syistä johtuen unetonta yötä, täyttävät kukin vuorollaan kolmekymmentä vuotta ja tietenkin muistelevat vähän menneitä, tällä kertaa liittyen Monican ja Chandlerin suhteeseen. Tuosta koostejaksosta nousi oikeastaan ainoa napinan aihe, sillä ilmeisesti Monican ja Chandlerin yhteisestä menneisyydestä ei löytynyt tarpeeksi paljon mielenkiintoista (olen muuten eri mieltä), kun toinen puolisko jaksosta käytettiin melkein kokonaan yhden aiemman jakson tapahtumien kertaamiseen. Noin kokonaisuudessa tämänkin kauden parissa sai nauraa siihen malliin, ettei juuri valittamisen aihetta löytynyt.

Kauden aikana nähdään ainakin tähän kauteen asti kenties eniten kuuluisia vierastähtiä. Mukana nimittäin on jo mainituksi tullut Denise Richards, mutta myös Winona Ryder, Kristin Davis (joka on minulle aina Melrose Placen Brooke, ei yksi Sinkkuelämään naisista), Susan Sarandon, Kathleen Turner sekä Gary Oldman. Kathleen Turnerista pitää kyllä sanoa sen verran, että hän näytteli kyllä hyvin miestä esittävää naista.

Pisteitä: 5/5

PS. Tämä Frendit-maraton lähti alunperin kesäprojektina liikkeelle, mutta koska kesäprojektin aloitus venyi, niin ei tullut kyseeseenkään, että olisin saanut tämän kesän aikana valmiiksi. Nyt täytyy kuitenkin pistää tämän sarjan katsominen jäihin ainakin lokakuun loppuun asti. Ei siksi, että olisin jotenkin kyllästynyt tähän putkeen, ei, se ei ole Frendien kohdallla mahdollista. Juttu on vaan niin, että Lostin viimeinen kausi (jota en ole siis vielä nähnyt) julkaistaan dvd:llä 15.10. (kyllä, minulla on jo ennakkovaraus siitä) ja olin suunnitellut katsovani aiemmat kaudet ennen kuin tuo kausi tulee postista, joten siksi Frendit saavat nyt väistyä tuon sarjan tieltä ja sen parissa jatketaan viimeistään marraskuussa. Mitä tulee sitten elokuvien katseluun, niin se vähän riippuu siitä, kuinka nopeassa tahdissa saan noita Lostin aiempia kausia katsottua (katson Lostia kuitenkin vasta illan hämärtyessä), mutta jos katselen elokuviakin, niin sitten pääasiassa kausien välissä. Elokuvateatterissa tulee kyllä käytyä nyt alkavan Lost-maratonin aikanakin, joten ihan kokonaan ei niidenkään katselu lopu, vaikka arvosteluja tuleekin vähän harvempaan tahtiin seuraavan reilun kuukauden ajan.

PS2. Tajusin muuten tuossa, että olen aika hyvin (suurpiirteisesti) aikatauluttanut katsomiseni lokakuun loppuun asti, sillä Lostin jälkeen olisi tarkoitus katsoa eräs elokuvasarja ennen sen viimeisen osan tulemista. Tämä näinkin tiukka aikatauluttaminen on vähän pelottava ajatus, kun tähän mennessä en ole kovin tiukasti kiinni pidettäviä aikatauluja juuri tehnyt.

Project 1001, osa 129/1001: Maltan haukka

Alkuperäinen nimi: The Maltese Falcon
Ohjaus: John Huston
Käsikirjoitus: John Huston
Pääosissa: Humphrey Bogart, Mary Astor, Peter Lorre
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1941
Kesto: 97 min

- Keep on riding me and they're gonna be picking iron out of your liver.
- The cheaper the crook, the gaudier the patter, eh?
 
Yksityisetsivätoimistoa pitävä Sam Spade (Humphrey Bogart) saa asiakkaakseen naisen (Mary Astor), joka sanoo nimekseen Wonderly, ja joka pyytää Spadea etsimään tämän sisaren, joka on langennut väkivaltaisen ja siten vaarallisen oloisen Thursbyn. Wonderlyn tarina vuotaa kuin seula, mutta siitä huolimatta Spaden kumppani Miles Archer (Jerome Cowan), jonka vaimon (Gladys George) kanssa Spadella on ollut säpinää, lähtee varjostamaan Thursbyä, mutta saa sillä matkalla surmansa ja myöhemmin myös Thursby löytyy surmattuna. Myöhemmin Spade saa asiakkaakseen oudohkon Joel Cairon (Peter Lorre), joka pyytää Spadea etsimään vuosikausia sitten kadonneen mustaksi päällystetyn kultaisen haukkapatsaan ja pian Spade oivaltaa, että haukkapatsaalla ja kumppaninsa surmalla on jokin yhteys...

Nyt täytyy tunnustaa eräs hyvin kummallinen asia. Olin nyt viimeisen parin viikon aikana tiedostanut tämän elokuvan olevan pian katseluvuorossa, mutta suhtautunut asiaan jotenkin kumman penseästi, mutta en tajua lainkaan että miksi. Juttu nimittäin on sellainen, että minulla ei ollut minkäänlaisia tietoja tästä elokuvasta, mikä tekee asiasta vielä nolomman. En tiennyt mitään tarinasta, päähenkilöistä (ostohetkellä ja sitä seuranneen tietokantaan viemisen aikana olen toki tiennyt, mutta unohtanut tyystin mielestäni), ohjaajasta tai ylipäätään mistään, mikä liittyi tähän elokuvaan. Mielessä kyllä kävi, että olinko ajatellut elokuvan ehkä voivan olla sotaelokuva (minusta "haukka" voisi hyvin viitata esimerkiksi sotalentäjiin) tai johtuiko tällainen harvinaislaatuinen penseys (jos tämä toistuisi usein, en näkisi mieltä kirjoittaa siitä) vain yksinkertaisesti siitä, että ilman 1001-projektia en olisi ottanut tätä koskaan käteeni vai olisiko syynä kenties näiden kahden asian yhdistyminen mielessäni? En tiedä, mutta en minä ainakaan ennen ole suhtautunut niihin elokuviin penseästi, jotka olen vain tämän projektin varjolla ostanut. No, mene ja tiedä. Elokuva kuitenkin oli ihan erilainen kuin olin kuvitellut ja itse asiassa tätyy sanoa, että Maltan haukka oli varsin mielenkiintoinen elokuva ja tuo elokuvaa kohtaan tuntemani penseys karisi jo ensimmäisen kohtauksen aikana pois (oikeasti).

Elokuva tuntuisi alkavan aika perinteisenä etsivätarinana, mutta hyvin elokuva kohoaa perusdekkareiden yläpuolelle ja tämä ei johtunut pelkästään tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, että elokuva oli hyvin nopeatempoinen, mistä minä kyllä pidin, vaikka nopeatempoisuudesta johtuen ajatukset eivät saanetkaan harhailla tai muuten menetti heti jotain. Elokuvan alussa mennään heti asiaan eli Wonderlyn visiittiin, eikä elokuva vähennä kierroksia tämänkään jälkeen, sillä elokuvassa ei turhia jaaritella, vaan jokainen kohtaus ja keskustelu tuntuu olevan jotenkin merkityksellinen (no, loppukohtausta ehkä olisi voitu vähän tiivistää) ja tilanteesta toiseen siirrytään kiitettävän nopeasti. Jopa niin nopeasti, että kävi mielessä, että onko haluttu säästää tuolloin(kin) kallisarvoista filmiä. Dialogi oli varsin hyvää ja varsinkin Spade oli kirjoitettu hyvin sujuvasanaiseksi, minkä vuoksi hänen repliikkinsä olivatkin paikoitellen jopa riemuikasta katseltavaa, mihin myös vaikutti Spaden melko rennonoloinen luonnekin. Mitä tulee itse tarinaan, niin sitä oli todella kiva seurata pitkälti siitä syystä, että elokuvassa mentiin niin syvälle valheiden verkkoon, jossa oikein kukaan ei tuntunut kertovan totuutta ihan kaikesta, minkä vuoksi oli kiva pohtia koko ajan, puhuuko joku henkilöistä nyt totta vai ei, joskin Spaden pokerin läpi oli helppo nähdä). Loppuratkaisu oli hyvä niin henkilöiden kuin haukkapatsaan osalta ja varsinkin jälkimmäisen olemus/kohtalo mikälie tuntui jotenkin summaavan hyvin koko elokuvan.

Humphrey Bogart, jolta näin juuri toisen elokuvan, ei tehnyt mielestäni mitenkään erityisen hyvää roolisuoritusta tässä elokuvassa, sillä periaatteessa Spadea olisi voinut mielestäni näytellä kuka tahansa ja siten Spaden viehätys johtuukin enemmänkin itse tavasta, jolla se on kirjoitettu, eikä niinkään tulkitsijasta. Yksi tuon ajan suosikkinäyttelijöistäni Peter Lorrekaan ei tällä kertaa tehnyt mitään erityisen mieleenpainuvaa roolia, mutta roolissaan kuitenkin perusvahva suoritus kuitenkin.

Pisteitä: 4/5

perjantai 10. syyskuuta 2010

Hohto

Alkuperäinen nimi: The Shining
Ohjaus: Mick Garris
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Steven Weber, Rebecca de Mornay, Courtland Mead
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997

Jaksojen määrä: 3

- Pardon me for asking a stupid question, but aren't you dead?
- Death doesn't mean much in Overlook. Don't you know that?
 
Toipuva alkoholisti Jack Torrance (Steven Weber) saa työpaikan vuoristolla sijaitsevan kesähotellin Overlookin talvikunnossapitäjänä, jonne hän matkustaa yhdessä vaimonsa Wendyn (Rebecca de Mornay) ja poikansa, jonkinasteisia psyykkisiä voimia omaavan Dannyn (Courtland Mead) kanssa. Kesähotellilta poistuva kokki Dick Hallorann (Melvin Van Peebles) huomaa Dannyn kyvyt ja opettaa häntä vähän hallitsemaan niitä. Overlookin historia on kuitenkin täynnä salaisuuksia, minkä vuoksi Dannyn kykyjen hallinta joutuu todelliselle koetukselle ja myös Jackin mielenterveys alkaa horjua kohtalokkain seurauksin...

Monesti minulle on käynyt niin, että katsellessani Stephen Kingin kirjasta tehtyä filmatisointia vertailen, osin tahtomattani, kirjaa ja elokuvaa keskenään, mitä en sinänsä oikeastaan haluaisi tehdä, vaikka jonkin King-filmatisoinnin katsoessani saatan fiiliksen mukaan lukea sen kirjan ensin. No, nyt tämän minisarjan katsottuani toivoin vähän, että olisin lukenut kirjan ensin, jotta olisin voinut nähdä sen, kuinka uskollinen Stephen King on ollut omalle tarinalleen; yksi motiivi Kingin mukanaololle oli siinä, että hän oli pettynyt tapaan, jolla Stanley Kubrick kohteli (lue: muutteli) hänen tarinaansa tehdessään tarinan elokuvasovitusta. Ennen kuin aloin katsoa tätä, kuvittelin tämän olevan about puolentoista tunnin elokuva, mutta olikin loppujen lopuksi kolme kertaa niin pitkä (enkä näin sivumennen sanottuna tiennyt Kingin osallistumisesta minisarjan tekoon ennen kuin aloin katsoa tätä). Jos nyt on pakko vertailla filmatisointeja toisiinsa, niin ei tämä Hohto-minisarja minusta parempi ole kuin elokuva, mutta ei kyllä huonompikaan.

Minisarja kolmiosaisena on tarjonnut mahdollisuuden siihen, että filmatisointiin on saatu upotettua kirjassa esiintyneitä asioita (sikäli kun tosiaan kirjan tarinaa muistan) ja tämä oli minusta ihan mieluisa juttu, sillä näin varsinkin Jackin hahmoa saatiin syvennettyä kivasti ja muutenkin perheen taustoja käytiin hyvin läpi. Tässä filmatisoinnissa oli siis paljon sellaista, mitä ei Kubrickin elokuvassa ollut, minkä vuoksi monia kirjassa mainittuja asioita palautuikin mieleeni vasta katsoessani tätä versiota. Liika on kuitenkin liikaa ja kyllä minä olin myös sitä mieltä, että vähäsen olisi voinut tiivistää tapahtumia, varsinkin ensimmäisen osan osalta. Nimittäin jossain on selkeästi menty vikaan, jos Torrancet jäävät yksin sinne hotelliin vasta vajaan tunnin kohdalla (56 minuuttia taisi näyttää kello tuossa vaiheessa), mikä oli selkeästi vähän turhan myöhään; viivyttely voi toimia edukseen kirjassa, mutta ei tässä. Sisältyihän hotellijaksoihin joitakin vähempiarvoisia kohtauksia, mutta noin yleisesti en minä niissä nähnyt mitään niin häiritsevää viivyttelyä, että olisin välttämättä niitä halunnut pois.

Noin yleisesti ottaen elokuvan tarina oli tietenkin minulle aika tuttu, joten mitään suuria tunnekuohuja elokuva ei kyennyt tarjoamaan. Myönnän toki, että minua jännitti joissakin paikoissa, mutta tässäkään versiossa sitä pelottavuuskerrointa ei kunnolla ollut mukana. Tietenkin tv-sarjamaisuutensa vuoksi tässä oli niin paljon enemmän kuin elokuvaversiossa, että uusien asioiden bongailuksi sarjan katsominen sitten vähän meni, varsinkin kun olin sydämessäni varma vain siitä (varsinaisesta tiedosta ei siis ollut kyse), että elokuvan loppu oli muutettu enemmän kirjan lopun kaltaiseksi. Jackin mielenterveyden katoaminen vähä vähältä tuntui paljon mielekkäämmältä kuin elokuvaversion totaaliromahdus vähän turhankin nopeaan tahtiin. Kuitenkaan sarjaan ei oltu saatu ihan sellaista tunnelmaa, että mielenkiinto olisi koko ajan pysynyt ylhäällä, vaan varsinkin viimeisen osan kohdalla rupesi se suurin mielenkiinto jo häipyä, vaikka vielä toisen osan kohdalla jaksoinkin hyvin tätä katsoa ja vannon ja vakuutan, että tällä kertaa tuo pieni tylsistymisenpoikanen ei johtunut väsymystilasta.

Jack Nicholson oli aivan yliveto elokuvassa (mikä oli elokuvan paras ansio), joten hänen tasolleen Steven Weber ei voinut millään lailla yltää, mutta en minä silti Weberinkään suoritusta varsinaisesti huonoksi sanoisi. Pikemminkin juuri sellaista, mitä tv-kauhulle voi odottaakin. Samoin Wendyä näytellyt Rebecca De Morney oli hänkin juuri sellaista ihan kelpo tv-sarjatasoa. Sen sijaan Dannya näytelleeseen Courtland Meadiin minuun jäi vähän kahtiajakoiset tunnelmat. Toisaalta hän ei ollut (liian) huono osaansa, mutta toisaalta hänen suun muotonsa pisti jatkuvasti ikävällä tavalla silmään. Jouduin oikeasti miettimään, onko hän pitänyt suutansa aina niin, vai eikö hän vain osannut näytellä monesti kauhunpartaalla olevaa poikaa muulla tavoin. Stephen Kingkin tuli bongattua eräästä ryhmäkohtauksesta.

Pisteitä: 3/5

Krokotiilimies

Alkuperäinen nimi: Crocodile Dundee
Ohjaus: Peter Fairman
Käsikirjoitus: John Cornell, Paul Hogan, Ken Shadie
Pääosissa: Paul Hogan, Linda Kozlowski, John Meillon
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 94 min

- New York City, Mr. Dundee. Home to seven million people.

- That's incredible. Imagine seven million people all wanting to live together. Yeah, New York must be the friendliest place on earth.
 
Michael J. "Crocodile" Dundee (Paul Hogan) joutuu kotikonnuillaan Australiassa krokotiilin hyökkäämäksi, mutta peittoaa otuksen ja palaa vielä elävänä kotiin. Tästä tarinasta newyorkilainen toimittaja Sue Charlton (Linda Kozlowski) haluaa tehdä lehtijutun ja hän lentää tämän vuoksi Australiaan tapaamaan Dundeeta. Sue viettää Dundeen kanssa pari päivää Australian villissä luonnossa saadakseen kunnolla otetta Dundeesta, mutta vähitellen he molemmat oppivat jotain toistensa elämäntyyleistä...

Olen varmaankin nähnyt tämän elokuvan kahdesti, mutta joudun kyllä myöntämään, että kakkososan olen nähnyt selvästi useammin (olisikohan se ollut meillä VHS:llä joskus?) ja ainakin kersana pidin sitä osaa parempana, mutta siihen saattoi kyllä vaikuttaa sekin, että tuli nähtyä kakkososa ensin, mene ja tiedä. Siitä toisenkin osan näkemisestä on niin paljon aikaa, että nyt näiden vertaileminen olisi mahdotonta. Joka tapauksessa tämä ensimmäinen Krokotiilimies on aikamoista roskaa, mutta kieltämättä ihan viihdyttävää sellaista.

Tarinallisesti elokuva ei ollut mitenkään erikoisen vahva, mutta kuitenkin ihan seurattava sellainen. Elokuva on merkitty komediaksi, mutta mitään suuria naurunaiheita se ei tarjonnut; pikemminkin kasvoilla oli sellainen pieni hymynpoikanen koko ajan, mutta muuten suuria (tai pieniä) tunnekuohuja en kokenut. Ensin oltiin Australiassa jonkin aikaa ja siellä tapahtui yhtä jos toista, jonka jälkeen siirryttiin New Yorkiin (minkä olin tyystin unohtanut), jossa oltiin sitten loppuelokuva ja sielläkin tapahtui yhtä jos toista, mutta ei nämä tapahtuneet asiat vain onnistuneet naurattamaan, mutta ei myöskään aiheuttamaan juuri päinvastaisiakaan tuntoja. Varsinaisia yllätyksiäkään tai suuria tapahtumia ei koettu oikeastaan kummallakaan mantereella, vaan elokuva eteni vähän niin kuin vaivihkaa kohti huipentumaansa. Toisin sanoen tapahtumat elokuvassa olisivat voineet olla ihan minkälaiset tahansa ja silti mielipide ei välttämättä olisi ollut toinen. Tietenkin elokuvaan kuului osana Dundeen ja Suen vähittäinen rakastuminen toisiinsa ja tämä oli hoidettu, jos ei nyt kunnialla, niin ainakin ihan kelvollisesti. Elokuva päättyi kuitenkin harvinaisen tökerösti ihan kuin se loppukuva olisi ollut koko elokuvan päämäärä. AARGH!

Mieleeni tuli teoria siitä, että ehkäpä elokuvan minulta piilotettu hauskuus lepäsi Dundeen hahmon harteilla ja hänen takapajuisuudessaan (ajateltuna näin länsimäisen urbaanin ihmisen näkökulmasta), mutta minä en nähnyt Dundeen hahmossa varsinaisesti mitään hauskaa, vaan ennemminkin käyttäisin hänestä adjektiivia mielenkiintoinen, sillä sellainen hän oli. Dundee ei nimittäin sortunut (liiaksi) irtovitsien heittelyyn ja hänen elämänfilosofiassaan oli jotain todella kiehtovaa. Tietenkin ihmisen matkasta ensimmäistä kertaa isoon kaupunkiin (tai mihinkään) olisi voitu vedellä halvallakin huumoria, mutta nyt sellaista ei tapahtunut, kun Dundee oli (lähes) koko New Yorkin viettämänsä ajan oma rento itsensä, joka ei turhia stressaillut edes kaukana kotona. Vaikka siis itse elokuva tarinallisesti olikin minusta aika tusinakamaa ja ehkä vähän huonompikin, niin pitkälti Dundeen avulla tämän jaksoi ihan hyvin loppuunsa asti nimenomaan Dundeen jokseenkin leppoisan elämänasenteen vuoksi.

Edellisestä kappaleesta sitten voimmekin päätellä, että pidin todella paljon Paul Hoganista Dundeena juuri tuon Dundeen leppoisuuden vuoksi, minkä Hogan onnistui tulkitsemaan erittäin hyvin. Linda Kozlowski edustikin sitten aika perinteistä "pimua", jolle lankesi elokuvan päähahmoon rakastumisen rooli. Näiden yläpuolelle haluan kuitenkin nostaa yhden sivuhahmon: Reginald VelJohnson. Jo kahdessa ensimmäisessä Die Hardissa hän oli (pienestä roolista huolimatta) hyvä huumorintajuisena poliisina ja tässä hän oli mieleenpainuva toimituksen (ja siten Dundeen) autokuskina. Hitto, vaikka hän onkin varmasti tehnyt vakaviakin rooleja, niin viimeistään nyt minulle tuli vähän hinku päästä käsiksi hänen tähdittämiin tuotoksiin, joiden joukossa näköjään on myös yksi pitkäkestoinen komediasarjakin.

Pisteitä: 3/5

tiistai 7. syyskuuta 2010

7 tikaria - Omen III

Alkuperäinen nimi: Omen III: The Final Conflict
Ohjaus: Graham Baker
Käsikirjoitus: Andrew Birkin
Pääosissa: Sam Neill, Rossano Brazzi, Don Gordon
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981

Kesto: 104 min

- Every child still living born between those hours is in mortal danger if, indeed, he has not already been killed.
- Are you suggesting they've been murdered?
- No, no, I am not. I'm stating it as a fact.
 
Damien Thorn (Sam Neill) on jo aikuinen ja johtaa perheyrityksensä suureen menestykseen, mikä tekee hänestä aikansa mahtimiehen. Yhdysvaltain Englannin suurlähettiläs tappaa itsensä, mihin Damien kätyreineen myötävaikutti, ja Damien nostetaan uudeksi suurlähettilääksi ja hän palaa Lontooseen. Samaan aikaan tähtimerkit osuvat kohdilleen, mikä ennustaa Kristuksen toisen syntymän olevan lähellä ja vieläpä tapahtuvan Lontoossa ja Damien tekee kaikkensa saadakseen Kristuksen uuden tulemisen estettyä ennen kuin on liian myöhäistä. Samalla eräs munkkikunta aktivoituu ja aikoo saada Damienin hengiltä seitsemällä tikarilla, jotka ovat monien mutkien kautta päätyneet heidän haltuunsa...

Eilen bongatessani Omen IV -elokuvan olemassaolon tulin samalla spoilaantuneeksi tämän elokuvan loppuratkaisusta, mutta vaikka en olisi sitä huomannutkaan, niin osasin aavistaa sen, miten tämä elokuva tulisi päättymään; olihan kyseessä alunperin nimenomaan trilogiana käsitetty elokuvasarja, joten eipä tämä kovin monella eri tavalla olisi voinut päättyä. Tästä huolimatta elokuvaa ei ollut mitenkään epämiellyttävä katsoa, vaan päinvastoin olen sitä mieltä, että 7 tikaria – Omen III on koko trilogian paras osa.

Elokuva alkaa tikarien kulkeutumisella palaneesta Thorn-museosta aina vain uudelle omistajalle, kunnes munkit saavat tikarit viimein käsiinsä ja jo tämä onnistui luomaan vähän sellaista oikeaa fiilistä elokuvan loppua ajatellen. Pian tämän jälkeen saatiinkin käyntiin itse tarina, kun nähdään Damienin nousu suurlähettilääksi, munkkien salajuonen kehittyminen ja kaiken taustalla ollut Kristuksen toisen tulemisen lähestyminen. Yhdessä nämä muodostavat sellaisen tarinakokonaisuuden, että elokuvaa katseli ihan ilokseen. Tietenkin oli selvää, ettei Damienia niin vain saada hengiltä, mutta matka kohti sitä tapahtumaa oli varsin mielenkiintoista ja jännittävää. Tosin myönnettäköön, että osa jännityksestä johtui siitä, että luulin, että Damienin tappamiseen tarvittaisiin kaikkia seitsemää tikaria ja niinpä Damienin napatessa tikareita yksi toisensa jälkeen itselleen, mietin pitkään, että kuka olisi lopulta se henkilö, joka ne kaikki tikarit saisi kiinni Damieniin. No, kerrankos sitä erehtyy. Kuitenkin Damien oli jotenkin niin hyytävän oloinen, että näiden munkkien raivaaminen pois tieltä oli karmivalla tavalla oikein mukavaa seurattavaa, joskin se elokuvan paras tappokohtaus tulee heti elokuvan alkumetreillä. Tämä hyvän ja pahan kamppailu oli sekin varsin kiinnostavaa, varsinkin kun tällä kertaa kuvattiin tätä kamppailua lähinnä pahan puolelta, mikä oli jokseenkin virkistävää. Damienin opetuslapset olivat hyvä lisä elokuvaan, vaikka heidän yhteiskohtaus oli kaikessa fanaattisuudessaan vähän naurettava, mutta kun he pääsivät kunnolla töihin, oli lopputulos tyly. Elokuvan loppu oli sinänsä ihan kelvollinen, mutta kyllä se Damien loppujen lopuksi aika helpohkosti pääsi hengestään, mikä oli pienoinen miinus. Se hyvän voitto pahasta oli toteutettu ihan tyylikkäästi, eikä liian saarnamaisesti, mikä taas oli ihan positiivista. Jerry Goldsmithin musiikki ei vedä vertoja ensimmäisen osan musiikille, mutta kyllä minä tästä enemmän pidin kuin siitä toisen osan musiikista, joka ei millään tahtonut jäädä mieleen.

Ensin oudoksuin vähän Sam Neillin valintaa Damieniksi, mutta pienestä alkujärkytyksestä toivuttuani hän osoittautui lopulta aivan oivalliseksi valinnasta. Ei sillä, etteikö joku muukin olisi voinut aikuista Damienia ihan hyvin näytellä, mutta eipä ollut Neillkään lainkaan hassumpi tapaus. Hänen kasvoiltaan oikeasti paistoi se tietty pahuus, joka juuri Damienille sopiikin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta munkki DeCarloa näytelleellä Rossano Brazzin maneereilla oli selkeitä yhtäläisyyksiä Markku Toikan maneereiden kanssa, vaikka ulkonäöllisesti toisistaan eroavatkin.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 6. syyskuuta 2010

Kirous

Alkuperäinen nimi: Damien: Omen II
Ohjaus: Don Taylor
Käsikirjoitus: Stanley Mann, Mike Hodges
Pääosissa: Jonathan Scott-Taylor, William Holden, Lee Grant
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1978

Kesto: 107 min

- The day will come when everyone will know who you are but that day is not yet.
- What you mean who I am?
 
Robert Thornin kuolemasta on kulunut seitsemän vuotta ja hänen poikansa Damien (Jonathan Scott-Taylor) asuu setänsä Richardin (William Holden) luona ja käy sotilaskoulua. Hänen tätinsä Marion (Sylvia Sidney) varoittaa Damienin ottovanhempia Damienin vaarallisuudesta, mutta nämä eivät usko tätä, ei edes sen jälkeen kun Marion kuolee seuraavana yönä. Damien itse on murrosiän kynnyksellä ja hän alkaa viimein tajuta, kuka hän oikeasti on ja millaisia voimia hänellä on, mutta saadaanko häntä pysäytettyä aiemmin.

Kuten jo ensimmäisen osan arvostelussa sanoin, olen tainnut nähdä tämän trilogian (itse asiassa elokuvia on ainakin neljä, joista viimeinen on tehty suoraan tv:lle) joskus varhaisteininä, mutta juuri mitään muistikuvia minulla ei näistä elokuvista ole. Niinpä tästäkään elokuvasta en muistanut mitään etukäteen, joten pääsin aivan tuorein silmin katsomaan tätä osaa ja vaikka en järin paljon tästä tykännytkään, niin täytyy myöntää, että oli Kirous kuitenkin odotuksia hieman parempi elokuva.

Tällä kertaa siis ollaan Damienin varhaisteinivuosissa ja oikeastaan ensimmäinen häiritsevä asia koettiin heti alkumetreillä: Tämä Marionin purkaus Damienin pahuudesta sillä perusteella, että Damienin isä Robertkin oli yrittänyt tappaa Damienin; eikö tällainen toiminta enemmänkin vaikuttaisi siltä ilman muuta tietoa, että Robert olisi se paha, eikä Damien? Kun sitten tarina pääsi kunnolla käyntiin, niin myönnän toki, että se oli ihan seurattava päällisin puolin, ainakin mitä Damieniin itseensä tulee. Siitä taas en pitänyt oikein yhtään, että heti kun jollakin alkoi olla jotain todisteita Damienin todellisesta ilmentymästä/henkilöllisyydestä, niin tiesi heti, että pian nähtiin tuon henkilön kuolinkohtaus, joskin tästäkin nähtiin yksi poikkeus siinä mielessä, että sitä kuolemaa saatiin odottaa verrattain pitkään. Nuo kuolinkohtaukset eivät järin suurta vaikutusta allekirjoittaneessa tehnyt. Damienin tuleminen tietoiseksi omasta itsestään oli ihan kivaa, mutta ehkä vähän turhan helposti hän hyväksyi oman kohtalonsa. Tällä kertaa Damienilla oli enemmänkin apureita ja siinähän sitä menikin elokuva pohtiessa sitä, että ketkä kaikki mahdollisesti olivatkaan Damienin suojelijoita ja myönnän, että tässä asiassa koinkin yhden suuren yllätyksen. Noin yleisesti ottaen elokuva tahtoi jäädä vähän keskinkertaiseksi katsomiskokemukseksi, varsinkin kun jälleen kerran oli tiedossa, ettei Damienia saada vielä tässäkään elokuvassa hengiltä.

Damienia näytellyt Jonathan Scott-Taylor ei ollut roolissaan varsinaisesti huono, mutta ei hänessä ollut myöskään sellaista karmivuutta, mitä Harvey Stephensissä ensimmäisessä osassa. Myöskään muissa osissa olleet eivät kunnolla vaikutusta tehneet, vaikka eivät täysin kehnoja olleetkaan. Sivuosissa nähtiin muun muassa parista Alien-elokuvasta tuttu Lance Henriksen sekä Beverly Hills 90210:n yliopiston rehtorina nähty Nicholas Pryor, joskaan sitä ei olisi tunnistanut, jollei olisi tiennyt.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 2. syyskuuta 2010

Ennustus

Alkuperäinen nimi: The Omen
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: David Seltzer
Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, Harvey Stevens
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1976

Kesto: 107 min

- Look, I'm not just smone bystander. I was the one that found him.
- And I'm the one that's supposed to kill him.
 
Yhdysvaltain Italian suurlähettiläs Robert Thornin (Gregory Peck) ja hänen vaimonsa Katherinen (Lee Remick) lapsi kuolee synnytyksessä, mutta Robert salaa tämän vaimoltaan ja suostuu adoptoimaan toisen vastasyntyneen vauvan, Damienin (Harvey Stevens), jonka äiti puolestaan kuoli synnytyksessä. Perhe muuttaa Lontooseen Thornin töiden perässä ja siellä Damien saa rauhassa kasvaa, mutta kun hänen syntymäpäiväjuhlillaan lastenhoitaja (Holly Palance) tekee itsemurhan, Thornia lähestyy isä Brennan (Patrick Troughton), joka väittää 6.6. klo 6 syntyneen Damienin olevan itse antikristus...

Olen nähnyt tämän viimeksi joskus varhaisteininä, kuten koko trilogiankin, mutta en muistanut elokuvista muuta kuin tässä elokuvassa olleen kirkkoon menon. Itse asiassa uusintafilmatisoinnin ilmestyessä teattereihin kävin katsomassa tämän Helsingin reissulla puhtaasti siitä syystä, että halusin päästä kokemaan Tennispalatsin ja siellä ei vain mennyt mitään muutakaan mielenkiintoista, mutta siitäkään elokuvasta en muista yhtään mitään, mitä kertonee jotain sen laadusta. Olen kuitenkin melko varma, että silloin aiemmalla katselukerralla Ennustus oli paljon pelottavampi, mutta nyt se ei tehnyt kunnon vaikutusta, vaikka potentiaalia kyllä olisi ollutkin.

Noin näennäisesti elokuvassa on kaikki kunnossa. Hyvä, mielenkiintoinen tarina, joka on paikoitellen jännittäväkin, vaikkakaan ei varsinaisesti pelottava, joka on ryyditetty vielä hyvällä musiikkiraidallakin. Tarinan vetoavuudesta iso osa kiitoksesta kuuluu siitä, että tapahtumia katsotaan pääosin nimenomaan Thornin näkökulmasta ja siten koko ajan seurataan sitä, kuinka nimenomaan hänen uskonsa oman lapsensa viattomuuteen alkaa pikku hiljaa murentua. Tämä oli oikeasti kiinnostava aspekti, minkä vuoksi elokuvaa jaksoikin ihan hyvin katsoa, mutta... pitkässä juoksussa niitä negatiivisia asioita alkoi kuitenkin kertyä enemmän kuin tarpeeksi. Suurin miinustekijä elokuvassa on sen kuvaus, joka on vähän synkänpuoleista ja rosoista eli ei aivan sitä terävintä mahdollista kuvaa edes noihin aikoihin käytettynä, ja kun itse en oikein jaksa innostua tästä kuvaustyylistä juurikaan, niin siten fiilikset olivat vähän negatiivisen puolella. Elokuvassa oli kyllä pelottavia kohtia, mutta ne jäivät kuitenkin loppujen lopuksi melko vähiin. Esimerkiksi tämä rouva Baylock (Billie Whitelaw) oli heti alussa ihan pelottava ilmestys, kun arvasi sen olevan jollain tasolla pahan palveluksessa, mutta se pelottavuus karisi oikeastaan mitä enemmän sitä näki, mikä oli kyllä loppujen lopuksi aika vähän. Baylock olisi kunnolla saanut aivopestä Damienia ollakseen kunnolla edukseen. Mitä itse tarinaan tulee, niin en oikein innostunut tästä valokuvaushommasta, mutta vielä enemmän minua häiritsi elokuvan loppuratkaisu, joka antoi viitteitä olettaa, että elokuvalle suunniteltiin jo tämän elokuvan tekovaiheessa jatko-osaa. Damienin kun olisi mielestäni pitänyt kokea karumpi kohtalo ihan vain siksi, että silloin Thorn, jonka näkökulmassa lähes kaikki kuitenkin kuvattiin, olisi joutunut sen pahimman tunnemyrskyn kouriin. Kuitenkin Jerry Goldsmithin säveltämä musiikki sopi elokuvaan hyvin, mikä ei vain ollut luomassa elokuvaan tunnelmaa, vaan myös paransi sitä jonkin verran, vaikkakin kokonaisuudessa elokuvan alkupuolisko oli selvästi loppupuoliskoa mielenkiintoisempi.

Tajusin tuossa, että tämä taitaa olla ainoa elokuva, jonka olen nähnyt Gregory Peckiltä, vaikka toki tiedänkin hänen tähtiarvonsa ja kuten dvd:llä mukana ollut dokumentti varmisti, arvasin että Peck oli totuttu näkemään aivan muunkaltaisissa rooleissa. En sitten tiedä, miten hän niissä muissa rooleissa sitten on näytellyt, mutta tässä elokuvassa en usko hänen olleen aivan parhaimmillaan, vaikka kieltämättä ei mitenkään huonokaan, mutta sellainen perussuoritus häneltä nähtiin. Myös Damienia näytellyt Harvey Stevens oli ihan ok, vaikka ilmeisesti osa hänen hyvyysvaikutelmasta syntyi piilolinssien avulla.

Pisteitä: 3/5

Edit. Väärä Gregory Peckin roolihahmon etunimi vaihdettu 6.9.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Uneton Seattlessa

Alkuperäinen nimi: Sleepless in Seattle
Ohjaus: Nora Ephron
Käsikirjoitus: Nora Ephron, David S. Ward, Jeff Arch
Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993

Kesto: 101 min
 

- It's easier to be killed by a terrorist than it is to find a husband over the age of 40!
- That statistic is not true!
- That's right it's not true, but it feels true.
 
Sam Baldwin (Tom Hanks) on juuri menettänyt vaimonsa ja hänen nuori poikansa Jonah (Ross Malinger) äitinsä. Sam päättää muuttaa Jonahin kanssa surua pakoon Seattleen, mutta Samin suru ei ota laantuakseen edes puolentoista vuoden päästä. Niinpä Jonah ottaa ohjat omiin käsiinsä ja soittaa isänsä puolesta radio-ohjelmaan, jossa hän toivoo isälleen uutta vaimoa. Lopulta radiojuontaja tohtori Marcia Fieldstone (Caroline Aaron) saa Samin langan päähän, minkä jälkeen Sam saa kasoittain postia vaimoehdokkailta. Ohjelman on kuullut myös Baltimoressa asuva Annie Reed (Meg Ryan), joka on vasta kihlautunut, mutta joka liikuttuu niin kovasti Samin kertomuksesta, että alkaa rakastua tähän, vaikka hän ei ole koskaan nähnytkään tätä. Kun Sam on hyvin vastahakoinen tapaamaan hänelle kirjoittaneita, löytävätkö he koskaan toisiaan?

Kuten Punaisen Lokakuun metsästyksen suhteen, niin myös tämän elokuvan kohdalla kuvittelin elokuvan löytyvän 1001 elokuvaa -kirjasta. Miksi? No, en ole ihan varma, mutta luulen osasyynä olleen se, että tämä elokuva on ensimmäisiä näkemiäni romanttisia komedioita, ja kun se on vieläpä varsin menestynyt tapaus ja minäkin siitä muistaakseni pidin, niin ajattelin, että pakkohan tämän on siinä kirjassa olla, mutta eipä ollutkaan. Nyt kun jälleen kerran katsoin tämän (olen nähnyt tämän kaiketi ainakin kahdesti aiemmin), niin huomasin, että moni muistamani asia ei elokuvassa ollutkaan. Ei sillä, Uneton Seattlessa on siitä huolimatta ihan hyvin tehty romanttinen komedia, vaikka ruinaamisenkin aihetta löytyi.

Tarina nyt ei ehkä ole sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta en voi kieltää, etteikö toteutus olisi onnistunut melkoisen hyvin, kun minutkin onnistui pääosin voittamaan puolelleen. Elokuvan parasta antia oli ehdottomasti sen dialogi, mikä oli napakkaa, hyvin kirjoitettua ja lisäksi monin paikoin jopa hauskaa, oli kyse sitten Samin ja Jonahin välisistä keskusteluista tai Samin ja hänen ystäviensä keittiöpöydän äärellä käymistä jutuista; itse asiassa tämä Likainen tusina -keskustelu oli yksi elokuvan parhaimmista kohtauksista ja sai minut nauramaan toden teolla. Myös Annien ja Betsyn väliset dialogit olivat hauskoja. Lisäksi jotain siinä Samin kokemassa tuskassa oli niin aidon oloista, että minun kävi oikeasti häntä vähän sääliksi ja muutenkin niin Sam ja Annie tuntuivat kovin aidoilta, mihin eittämättä auttoi myös hyvin tunnelmallinen musiikkikin. Tässä oli elokuvan suurimmat hyvät puolet ja näiden ansiota elokuva olikin pääosin positiivinen kokemus.

Vaikka nyt vähän valitusta tuleekin, niin älkää antako tämän liikaa hämätä; monesti nämä tässä kappaleessa mainitut ongelmat olivat kuitenkin melko vähäisiä, vaikka itsellä vähän pistikin silmään. Ensinnäkin, kun nyt kuitenkin oli alusta asti selvää, että Sam ja Annie löytävät jossain vaiheessa toisensa, niin koko Victoria-kuvion olisi voinut hyvin heivata romukoppaan, sillä vaikka sillä kuinka haluttiin näyttää sitä, kuinka Jonah ei isänsä uudesta naisystävästä pitänyt, niin silti Victoria tuntui lähinnä täytteeltä. Victorian (Barbara Garrick) olisi voitu hyvin korvata esimerkiksi tohtori Fieldstonen radio-ohjelmalla, jonne Sam olisi voinut soittaa myöhemmin omin päinkin (itse asiassa olin muistellut, että näin olisi käynyt), minkä johdosta se Annien ihastuminen ja rakastuminen olisi sitten alkanut kunnolla kasvaa, eikä vain sen yhden puhelun perusteella, joka kaiken lisäksi lähes kokonaan toistettiin kaksi kertaa. Pidin kyllä sinänsä elokuvan lopusta, mutta jotenkin olisin toivonut Samin päätyvän näköalatasanteelle siksi, että hänkin olisi halunnut nähdä Annien (esim. Anniekin olisi voinut soittaa siihen radio-ohjelmaan puhumaan Samista). Nyt tällaisenaan elokuvan loppu ei aiheuttanut mitään ”Awww! He saivat toisensa!” -fiilistä, vaan mielessä vain oli aika neutraali ajatus siitä, että näinhän sen tulikin päättyä.

Tom Hanks ja Meg Ryan olivat kuitenkin ihan hyviä ja itse asiassa minulla Hanksia katsoessa tulikin mieleen, että onko tuossa tosiaan se sama mies, jota katselin vain jokunen elokuva sitten Forrest Gumpissa, sillä niin paljon erilaisempi hänen hahmonsa tässä elokuvassa oli, että tuntui melkein uskomattomalta, että hän pystyi eläytyä yhtä vahvasti näinkin erilaisiin rooleihin. Tässäkin elokuvassa kun Hanks oli varsin vakuuttavana. Annien veljenä Dennisinä nähdään muuten Frasierin Nilesina paremmin tunnetuksi tullut David Hyde Pierce, joka oli kyllä Dennisinä niin Niles kuin hän vain voi olla.

Pisteitä: 3,5/5